pimeys ilon syvyys (Lukunurkka)

Ihan selvästi olen vieraantunut runoista. Jos nyt koskaan olen lähellä ollutkaan. Ehkä kymmenen vuotta sitten. Silloin minä niitä rustasin itsekin. Mutta kun aikoinaan opiskelin kirjallisuutta pikkuisen, niin lyriikan kurssit olivat kaikkein turhauttavimpia. Runomittoja ja rytmejä en ymmärtänyt ollenkaan. Vähän kuin matematiikkaa olisi joutunut opiskelemaan. Ihan tuli huonoja arvosanoja, ja se siitä.

Runous oli vain yksi teema, joka painoi mieltä nyt lukiessa. Lisäksi ajattelin mielisairaita ja heidän läheisiään. Itse sairastumista. Maallisemmalla tasolla mietin, olenko jotenkin yksinkertainen kun niputan Märta ja Henrik Tikkasen, Aila Meriluodon ja Lauri Viidan, Tuula-Liina Variksen ja Pentti Saarikosken jotenkin samaan lajityyppiin, tai johonkin lokeroon. Voin aivan rehellisesti tunnustaa, että olen lukenut kaikista heistä vain jotain, en mitenkään kattavasti. Ehkä pitäisi, niin ei tarvitsisi nytkään askarrella pelkkien mielikuvien varassa. 

Enimmäkseen olen mässäillyt uteliaana lehteillyt edellä mainittujen naisten tilityksiä avautumisia siitä, miten rankkaa on olla taiteilijamiehen taiteilijavaimo.

Toki siis luulin, että tämä Märtan kirja pimeys ilon syvyys (1981) on sekin parisuhde-/erokirja, tai jokin muu henkilökohtainen kertaus. Takakanttahan en lukenut kirjaa valitessani, kun päätin vaan plärätessäni että nyt luetaan Märtan runoja ja avataan sitä kautta omatkin kanavat pitkästä aikaa lyyrisyydelle. Oikein tutkitaan sanavalintoja, muotoja ja rakenteita. Sitä miten elämästä voi kertoa myös tiivistäen, ei aina sivulausetolkulla rönsyillen.

Ei kyllä ollut mitään bussilukemista, tämä. Työmatkoilla nautin pitkästä aikaa välipalaksi hömppäkirjaa, sitä jonka otin book crossing -pisteestä ja voin nyt vapauttaa takaisin kiertoon.

Rajallisten ennakkokäsitysteni vuoksi tietenkin yllätyin, kun ymmärsin että Märtalla olikin runokirjansa innoituksena aivan jonkun vieraan - mutta todellisen - 1800-luvulla eläneen ihmisen kohtalo. Tai ehkä oikeammin parinkin. Ensin oli äiti, Sofia Ulrika Wecksell. Sitten hänen poikansa Josef Julius Wecksell. Yksi yhdestätoista lapsesta, mistä Märta (anteeksi nyt vain) sai aikaan aika ison numeron kirjansa alussa. Ei kai se nyt niin tavatonta ollut Sofian elinaikana, että lapsia syntyi paljon ja niitä myös kuoli.

Lukijalle ei jäänyt epäselväksi, että Sofia oli raskasmielinen. Minun täytyisi ehkä kysyä Märtalta, että mitä kirjoja hän tarkoitti kun kertasi myös sitä, ettei niissä kerrota Sofiasta muuta kuin vaikeita asioita. "kirjoissa ei kerrota mitään siitä miten ylpeä / ja iloinen sinä olet"

Toki sen minäkin allekirjoitan, että jos jälkikasvusta usea sairastuu henkisesti, niin silloin on voinut olla perheen arjessa aika rankkojakin nyansseja. Tai "vain" raskaita perintötekijöitä. Että kyllä vähemmästäkin mieli vetää matalaksi, jos mies on väkivaltainen ja kymmenkunta lasta roikkuu vaativasti helmoissa ja osa porukasta tulee vielä hulluksikin.

Kamala, miten kovalta minä kuulostan. Ei ole tarkoitus.

"sinä et koskaan hämmästele sitä / että synnytit runoilijan ruotsinmatkan jälkeen" - yksi suosikkikohdistani. No niin, jatketaan.

Josef Julius oli kirjallinen nero, jonka mieli särkyi nuorena. Tässä kirjassa keskityttiin jälkimmäiseen. Märta uppoutui äidin näkökulmaan ja samantien tuli lukijalle sellainen olo, että nyt ollaan sitten kuitenkin jonkin omakohtaisen äärellä. Tuli tunne pomppauksesta nykyaikaan. Farkkujen ja ruohonleikkureiden näyttämisen lisäksi sitä siivitti sekin, että Lapinlahden sairaala on toiminut niin monen sukupolven aikana. Se on aika monelle tuttu, siis ainakin tiedon tasolla. (Minun isäni oli siellä mielisairaanhoitajana ja pääsin pikkutyttönä siellä käymäänkin. Pelasin mielentilatutkimusvankien kanssa korttia, sen muistan. Taisi olla turvallisemmat ajat vielä silloin. Pakko oli tuoda tämä muisto tähän.) Kun luin kirjaa toisen kerran - niin oli tehtävä, että ymmärsin enemmän - muuttuivat kuvat aika eläväisiksi. Oikein tunsin, miten äiti kiirehti kaupungin läpi Lapinlahteen pelkotiloissaan kärsivän aikuisen lapsensa luokse. Läheisen hätä ja voimattomuus tarttui.

Ensi lukemalla mielisairauden raadollisuuden ja vanhemman ahdistuksen kuvaukset taisivat pikkuisen ärsyttää. Olisiko ollut vastareaktio vaikeaan asiaan. Toisella kerralla ei tarvinnut enää reagoida, vaan saattoi keskittyä tunnelmiin, jotka eivät enää tuntuneetkaan toistensa toistolta, vaan aloin huomata variaatioita ja yksittäisiä kuvia, kohtauksia, tapahtumia. Helpotuin, koska olin jo ehtinyt huolestua siitä, että mahdanko olla kyyninen.

Kovasti mietin sitäkin kautta linjan, että miksi Märta oli valinnut nimenomaan runon tämän kirjan muodoksi. Mitä minun olisi tullut ymmärtää kaikista niistä pilkuttomista isoista välilyönneistä? Minä luin tätä niin kuin tarinaa, vaikka kuinka yritin muutakin. Vaatisiko lyyrisyyteen keskittyminen vielä kolmannen lukukerran, mahtaisiko kärsivällisyyteni riittää runojen tutkimiseen yksi kerrallaan. Minulla taitaa olla edessä taas kehittymisen paikka.

Miksi Märta valitsi runomuodon? Oliko se kunnianosoitus Josef Juliuksen uralle ja elämälle. Olisiko sanoma latistunut, jos muoto olisi ollut toinen. Ei taida kuulua minulle, enkä ala tämän kysymyksen vuoksi viettää unettomia öitä. Mutta ajankohtainen on aihe, aina. Ihan yhteiskunnallisestikin. Minua myös henkilökohtaisella tasolla on aina kiinnostanut ja askarruttanut ihmisen mielen pirstaloituminen, miksi joillekin käy niin. Mietin asiaa sekä ammatillisessa mielessä, että varmaan senkin vuoksi, etten ole itsekään syntyisin maailman stabiileimmasta perheestä. Kukapa olisi.

yksi rakkaimmistani kärsii
en voi auttaa    en saa
olla lähellä    en kelpaa
lievittämään    en tiedä mitä tehdä

kuka mittaa

muistan vetoavat katseet
muistan sanat    muistan
pelon    muistan kärsimättömyyden
tiuskimisen    väsymyksen
en ennätä    en
voi    muistan kaikki virheet
en selviytynyt    en
onnistunut    puuttui paljon

kuka tukee

osaan lukea kirjoja    tajuan
teorioita    ymmärrän vihjeet
ikuiset tuomiot
kaikkina aikoina    joka kerta
aina äidit    aina
äitien syytä

kuka estää kuka auttaa sudenhetken yli

Vaikea oli valita kirjasta vain yhtä runoa tähän esimerkiksi. Siis sellaista, joka kuvaisi kokonaisuutta hyvin. Pahoittelen, että kirjoitin Märtasta niin tuttavallisesti. Se tuntui tavallaan vähän epäkunnioittavalta ihmistä kohtaan, joka kirjoittaa ja vaikuttaa edelleen. Pitäisiköhän keskittyä vain edesmenneisiin kirjailijoihin, niin en vahingossa loukkaa. Vaikka tuskin se nyt itse artistia niin kamalasti kiinnostaa, mitä minä lukunurkissani ajattelen. Mutta en haluaisi vaikuttaa ylimieliseltä.

No, kirjapinossani on vielä kaksi kirjaa. Olen jo alkanut pohtia seuraavaa pinoa. Valitsen siihen ehkä useamman kotimaisen tai jotain oikein tosi valtavirtaa. Pakko tässä on jollain tavalla motivoitua, kun nuo seuraavat - Virginia Woolf ja Simone de Beauvoir - tuntuvat kovin, kovin vaikeilta tarttua. Kuinkahan viisas minusta vielä tuleekaan. Tämä on kyllä mielenkiintoista, oikein ajatuksella lukeminen.

Viihdelukijalle - niin kuin minä - myös haastavaa.

Minulla kotona on oikein lukukonttori. Kaikkea sitä ihminen keksiikin itselleen järjestää. Kunpa sama into saapuisi ja valtaisi minut suhteessa akateemisten opintojeni loppuun saattamiseen. No, nyt on tällainen vaihe.