Aamulla syksy, keskipäivällä kesä.

Meillä oli lauantaina vähän niin kuin treffit mökillä. Tai oikeammin kylillä, kun minä olin luvannut noutaa miehen junalta. Tavallaan kätevää, että VR kärsi raidepulmista, niin minä ehdinkin Ryötönperälle ennen armasta puolisoani, joka saapui paikkakunnalle yli tunnin arvioitua myöhemmin. Minäkään en ollut nimittäin ihan aikataulussa. Oli muutamia jännitysmomentteja, kun ajelin yksin tiekartan kanssa Keski-Suomesta. Sinne minä olin seikkailut jo torstaina viettämään asiallista aikaa ja vähän vapaatakin työkavereiden kanssa.

Oli yllättävää, miten epävarmaksi tunsin itseni vierailla teillä. Hermostutti vähän, että mitä seuraavan mutkan takaa tulee vastaan ja entä jos eksyn. Ja mitä jos rakas Helmikaarani - vuosimallia 1988 - yhtäkkiä laukeaakin. Olen luullut olevani aika varma ajo- ja suunnistustaitojeni kanssa, mutta sehän päteekin näköjään vain mökkimatkaan, jota olen suhannut edestakaisin koko ikäni. Hyvä kokemus oli tämä tällainen yhdennaisen turnee, tuli tunne että kyllähän minä näköjään osaan lukea karttaa ja ajaa. Vähän niin kuin oma pärjäämisen tunne olisi vahvistunut ihan. Hyvä homma.

Oikeasti rentouduin vasta Jyväskylän jälkeen, kun reitti mökille oli selvä ja tuttu. Opiskelin aikoinaan Jyväskylässä, ja heti tuli turvallinen olo kun saavuin puolitutuille kulmille. "Oikaisin" vieläpä sen lähiön kautta, jossa asuin ensimmäisen opiskeluvuoteni. Aika vieraalta siellä kuitenkin näytti, mutta onhan siitä herranjestas jo tosi pitkä aikakin. 

Lisäjännitystä minulla oli vielä ollut siitäkin, kun apukuskin puoleinen rengas oli yllättäen melkein tyhjä, kun olin lähdössä sieltä työkaverin mökiltä pois. Jouduin ajelemaan varovasti parikymmentä kilometriä lähimmälle huoltoasemalle. Koko ajan piti kuulostella, että kohtakohan se luisu ja suistuminen pois tieltä tulee. Kyllä oli kamalaa. Enhän minä sitä ilmanpainelaitetta enää (nuorena osasin kaikenlaista paremmin) osannut käyttää, onneksi sain kohteliailta nuorilta miehiltä apua. Kiitos Korpilahdelle! Vielä on teiden ritareita olemassa.

Mutta kyllä tuoksui oma mökki ihanalta, kun viimein pääsin perille. Ja hiljaiseltakin tuntui, kun olin kaksi päivää ja yötä hölpöttänyt työkavereiden kanssa. Ja kun sain vielä miehenkin perille, niin oli mukava alkaa palautua omaan elämään.

Olen järkyttänyt puolisoani ripustamalla
myrkynvihreät retrolakanat verhoiksi.

Lauantai-illan saunassa minä pohdin, että tuntuukohan sunnuntaina sunnuntailta, kun meillä kerran on maanantai vapaa. Mies arveli, että tulee tuntumaan lauantailta. Eilisestä tuli sitten ehkä vähän sellainen erikoinen välimaaston päivä, kun oli oikeasti tosiaan lauantaiolo mutta radio piti huolen siitä, että mieli laskeutui pyhään kuitenkin.

Polttopuiden tekeminen tapahtui ennen Kansanradiota ja yrttimaan kitkeminen sen jälkeen. Ja unohduttiin pitämään pitkää taukoa, koska Musiikkia lepopäivän ratoksi -ohjelmassa tuli oikein tosi haikeita lauluja. Siinä me istuttiin portaalla ja kuunneltiin vaan. Minä jäin miettimään, että miksi Six Ribbons on suomennettu Kaksi nauhaa. Ollaanko täällä jotenkin niin vaatimattomia, vai miksi. Muutama kipale oli niin kaihoisa, että melkein itku meinasi tulla. On se hyvä, että seuraavassa radio-ohjelmassa tuli ärsyttävää tilulilujazzia, niin päästiin takaisin ryhtiin. Minä menin vihdoinkin pesemään saunan ja mies jatkoi polttopuiden tekemistä varastoon.

Ohjelmaan kuului toki myös hyötykasviston tarkkailu inventaarion hengessä. Härkäpapuja päätyi illan aterialle, mutta ruusupapu oli vielä ihan kukassa. Paitsi, että oikein kun tarkasteltiin, sieltä löytyi jo lupaavia ruikuloita! Saa nähdä, ehtivätkö kasvaa syöntikelpoisiksi, vai viekö pakkanen. Jännä samettinen pinta oli heissä.

Japanialaisen Puutarhan kanto - se missä aikoinaan kasvoi minulle niin rakas jättikoivu, joka oli kärsivyytensä vuoksi kaadettava jo ensimmäisenä mökkitontin hallintasyksynäni - oli saanut kiinnostavan sienipeitteen. Haaveiltiin niistäkin ateriaa. Mies tutki netistä asiaa ja sieltä selvisi perinteisesti se, että saattavatpa ollakin syöntisieniä, mutta eivät välttämättä kuitenkaan. Että jos sekoitetaan vahingossa johonkin koivunääpikkääseen, niin käy kohtalokkaaksi. 

Jätimme sienet siispä syömättä ja niiden keräilemisen sijaan minä hoivasin vähän Japanialaisen Puutarhan karhunlaukkapaikkaa. Pitää muistaa nyt syksyn mittaan viljellä niitä siemeniä, ettei tarvitse taas sitten keväällä ruikuttaa kun on kylmäkäsittely unohtunut.

Ja kun siivosin eteläseinustan kukkapenkkiä syyskuntoon, eli korjasin ylipitkiksi kasvaneet, pitkin maata lötköttävät kurkkuyrtit ihan pokkana kompostiin, niin huomasin ajattelevani valkosipulia. Että pitäisikö kokeilla sen viljelyä ja laittaakin sitä siihen kukkapenkkiin ennen pakkasia. Pitääpä kysyä hyötymaaeksperteiltä, mitä ovat mieltä ja mistä minä sellaista valkosipulia löydän, joka sopisi tarkoitukseen. Ja laitetaanko sinne maahan niin kuin kynsi kerrallaan vaiko koko sipuli.

Siinäpä sitä olisi taas uusi asia opittavaksi. 

Lisäksi minun täytyy talven mittaan ottaa selvää myöhäiskukkijoista. Haluan tontille ehdottomasti enemmän kukkia, jotka ovat loistossaan myös loppukesällä ja alkusyksyllä. Onneksi nyt on ollut iloa siitä ruusupavusta, ja joistakin uudelleen kukkivista vuorikaunokeista. Muuten alkaa tietenkin olla aika lakastunutta, ainakin niittyrintamalla.

Mutta näyttää tulevan aika väriloistokas syksy, mikä korvaa tietenkin kukkien vähyyden. Toivottavasti tässä nyt ehtii käydä usein mökillä ennen kuin kaikki lehdet ovat lakastuneet kokonaan ja pudonneet. Nyt on taas se aika kun on joka päivä erinäköistä, ei millään haluaisi olla poissa tarkkailemasta. 

Vaan minkäs sille sitten voi, jos tulee pakollisia kaupunkikiireitä ja viikonlopputekemisiä. Alan olla taas huonon ystävän ja siskon maineessa, kun aina karkaan vapailla maalle vaan, enkä sovi kenenkään kanssa mitään tapaamisia. Paitsi, että kuun lopussa pidetään työkaverin kanssa yksi lauantainen barrikadi-ilta, jolloin uhotaan ja laaditaan ehkä julkinen kannanotto. Niin on paljon epäkohtia nuorison asioissa. 

No, ollaanpa ainakin ehditty nähdä tänä syksynä jo muutamat kunnon yösumut, ja eilen oli sitten se upea aamusumukin. Ei näkynyt kunnolla vastarannalle, ja jokaisesta vaiheesta piti tietenkin ottaa kuvia. Rannassa oli oikein yltiöseesteinen tunnelma, kun ei käynyt tuulenvirekään ja sumu hälveni vähitellen, kun aurinko pääsi riittävän ylös.

Se näissä välivuodenajoissa on antoisaa, kun koko ajan tapahtuu. Nytkin on helposti sellainen aika, että aamulla ja illalla on syksy, mutta keskipäivällä vielä kesä. Paitsi että viime yö oli taas yhtäkkiä tosi lämmin, vaikka toissayö kylmä. Ettei nyt vaan olisi jotain matalapainetta ilmassa.

Linturintamalla on yllättävän hiljaista. Tänä aamuna näin sentään yhden pienen parvellisen joitakin kokosukeltajia. Lajinmääritys jäi vähän kesken, mutta kuikat niistä ainakin tulivat mieleen. Joutsenia kuuluu, mutta vain yksi siinä rannassa eilen pyöri. Näinköhän nyt on, ettei meidän järvellä enää ole joutsenten massatapahtumia ollenkaan, kun se yksi pariskunta on keksinyt jäädä pesimään ja määräilemään.

Eivätkö saa kaverit enää muuttomatkoillaankaan pysähtyä.

Kurkia minä näin pellolla siellä Keski-Suomessa. En viitsinyt pysähtyä kuvaamaan ja häiritsemään, kun tienposkessa oli jo yksi nainen zoomailemassa iPadillaan ja linnut ihan selvästi koittivat häntä paeta. Joku roti sentään luontokappaleiden tallentamisessakin pitäisi olla! Kiusata ei saa.

Kyllä tässä nyt on ollut maaseutumatkailua kerrakseen, minähän palaan kotiin aivan uutena ihmisenä kun tunnin päästä ollaan siellä perillä. Arki on kyllä siitä kätevä, että aina se pakottaa ruotuun aika nopeasti ja viimeistään kun työpaikan ovea taas availee, niin tulee järjellinen olo. Hyvä se sekin on, vaikka melkein tekisi mieli muuttaa mökille.

Kaikkihan sen tietävät, että varmaan muuttaisinkin jos ei olisi niin ihanaa työpaikkaa, kuin minulla onnekkaalla nyt sattuu olemaan.

Että ihan on molempiin suuntiin neljän tunnin ajomatka kohtuullinen. Arvostettava suorastaan. Mökille, kotiin ja sitten taas mökille. Ehkä jonain päivänä elämässä kokeilen vielä jotain muutakin elämäntapaa. Sapattivuotta tai jotain sellaista.