Äitipuolen ylistys (Lukunurkka)

Jotenkin Mario Vargas Llosa kalskahti korvaan sivistävältä mutta lupaavalta, noin niin kuin kirjailijan nimenä. Siksi varmaan hänenkin teoksensa tuli valittua lukukasaan sieltä kummitädin perinnöstä. Äitipuolen ylistys (1988) herätti tietenkin kiinnostuksen, kun minulla on äitipuoli ja olen itsekin sellainen. Mielestäni oikein hyvä lisä ihmisen elämään, rikastuttava. Viimeistään kirjan takakannen teksti varmaan sitten sinetöi lukupäätöksen, kun siinä luvattiin "eroottisia fantasioita ja aisti-ilojen juhlaa".

Minä ajattelin, että voisinhan minä sellaisten ääressä punastellen aivan hyvin viettää bussimatkat töihin ja takaisin.

No, tällä viikolla huomasin että ajattelin bussissa mieluummin omiani kuin kaivoin kirjan kassista. Eikä sen tarvitse tarkoittaa, että olisin jotenkin ihan immuuni lempeä käsitteleville asioille. Jos en olisi uhonnut, että nyt luen näitä kirjojani loppuun, niin tämä kuuluisi ehdottomasti niihin, jotka näyttävät hyvältä kirjahyllyssä, mutta joiden kirjanmerkki on ikuisiksi ajoiksi sinetöitynyt alle puolivälin.

Tämä Äitipuolen ylistys on aika ohut ja omalla jännällä tavallaan myös helppolukuinen. Kunpa Mario olisi vaan malttanut pysyä pelkästään itse tarinassa. Siitä olisi tosin tullut vain pikkuinen novelli. Sellainen, jossa härski pikkupoikapuoli puuttuu isänsä ja tämän puolison hurmioon houkuttelemalla Lucrecian haureuden teille. Perverssi draamahan siitä syntyy. Että kai kirjaan sitten lisäsisällöksi piti ilmineerata Marion näkemyksiä myös erinäisistä arvostetuista tauluista, joiden kuvat ainakin tässä suomennoksessa olivat valitettavan epäselkoja mustavalkotuhruja.

No, jo on minunkin aika kiinnostua kuvataiteesta, ajattelin. Ja koitin kovasti keskittyä. Eniten tykkäsin Marian ilmestyksestä, kun olen nähnyt siitä monia versioita taannoin italialaisten pyhissä porttikongeissa.

Onkohan tämä kokonaisuus jonkinsortin allegoria perulaiselle elämänmenolle, mietin. Pitäisi vissiin tutustua Perun historiaan ja nykypäivään, eikä luulla kaiken kiteytyvän panhuilujen soinniksi ja vuoristoksi. Pakkohan Marion tuotannossa on jotain syvyyttä olla, kun Nobelkin on myönnetty. Apua.

Kyllä niin jäi moni asia tarinan ulkopuolelta epäselväksi, että tunnen nyt juuri kirjan lopetettuani itseni todella rajoittuneeksi. Viimeistelin lukukokemukseni äsken oikeastaan väkipakolla, kun kerran on vapaapäivä ja aikaa harrastaa. Ensin kuitenkin tein omenapiirakan ja eksoottista sitruunalla ja inkiväärillä maustettua hilloa Ryötönperän valkeista ja kuulaista. Minähän en siis leivo koskaan. Eli kirjan täytyi olla todella hankala. Yleensä minusta on tullut keittiöhengetär vain tentti- ja gradumateriaalien äärellä.

Vaan kyllä minä viihdyinkin muutamien kohtausten äärellä. Koska huumorintajuni on joidenkin mielestä aika ala-arvoinen, niin kenellekään ei liene yllätys se, että pidättelin naurua aamubussissa kun sain opiskella miten don Rigoberto - pakkomielteisesti ruumiinasioihinsa suhtautuva herra - suoritti pyhän toimituksensa. Kyllä en yhtään niillä sivuilla ihmetellyt, että miksi Mariota tituleerataan myös "suureksi kertojaksi". En ikinä pystyisi samaan, jos yrittäisin kuvailla yhtä aikaa vakavasti ja humoristisesti sitä, miten raavas mies käy kakalla.

Itselleni merkityksellisiä kohtia olivat ne, joissa pohdittiin onnellisuutta. Mahdoinkohan osua yhtään oikeaan siinä, kun jäin miettimään kaiken haurautta. Siis, että oliko Mariollakin Äitipuolen ylistystä kirjoittaessaan jokin sellainen ajatus. Tai siinä, miten lopulta pienissä ja liian itsestäänselvissä asioissa onnellisuus kliseenomaisesti yleensä piilee.

Jännä, miten naispäähenkilö - tämä Lucrecia - ehkä lopulta jäikin vain sivuhenkilöksi. Vaikka hänen sulojaan ja myös mietteitäänkin kuvattiin aika auliisti. Jälkimmäisiä ehkä vähemmän. Jotenkin lukijan ymmärrys ei oikein riittänyt sille, miten hän sitten lopulta ajautui toimimaan, ja koko naisesta jäi lopulta aika vastenmielinenkin maku. Kurja homma, olisi ollut niin mukava pitää hänestä. Vaikutti aluksi niin kivalta elämästään nauttivalta mukavan miehen vaimolta. Ihan olisin voinut mennä heille kylään syömään ja ottamaan pari lasillista.

Mutta loppuvaiheessa kirjaa olisin jo torjunut kutsun. Paitsi, että mistäs minä olisin voinut tietää, mitä Lucrecia sortui puuhailemaan. Eihän sitä kai tutuille kerrottu. Niin että olisin saattanut mennäkin. Ja sanoa salaa pari valittua sanaa sille tekopyhälle pikkunulikalle. Vaan senkin se olisi kuitenkin laverrellut isälleen, ja jos kirjassa ei elettäisi melkein nykyaikaa, niin minä mätänisin nyt päättömänä raatona jossain limalaisessa laaksossa.

Että se siitä sitten. Minä lähetin Apulaisen keräämään lisää omenoita, jos vaikka seuraavakin kirja on vaikea. Lukisinkohan pitkästä aikaa runoja, nyt kun olen virallisesti päässyt korkeakulttuurin makuun.

" - Kylläpä minä olen normaali erikoisiin ihmisiin verrattuna. - don Rigoberto ajatteli. Mutta yksinäisissä puhdistautumisrituaaleissa saavutettu onnellisuus ja ennen kaikkea rakkaus vaimoon tuntuivat hänestä korvaavan riittävästi tämän normaalisuuden. Miksi hänen olisi kaiken tämän lisäksi pitänyt olla rikas, kuuluisa, erikoinen, nerokas? Muiden silmissä hänen elämänsä oli vakuutusyhtiön johtajan tylsää rutiinia, mutta se kätki sisäänsä jotain, josta monet eivät takuulla tienneet yhtään mitään eivätkä kaiketi uskoneet edes sen olemasaoloon: onnen mahdollisuuden. Onni saattoi olla ohimenevää, salaista ja jopa melko vähäistä, mutta se oli varmaa, käsinkosketeltavaa, öistä, elävää. Hän tunsi sen nyt ympärillään kuin sädekehän ja hetkisen kuluttua olisi yhtä vaimonsa kanssa, onni oli myös sitä, että vaimo oli hänen kanssaan yhtä ja niin he kaksi mielihyvän ansiosta yhtyisivät syväksi kolminaisuudeksi. Oliko hän ehkä ratkaisuut Pyhän kolminaisuuden mysteerin? Hän hymyili itsekseen, ei kai hänen siihen tarvinnutkaan pyrkiä. Hän oli saavuttanut vain hiukkasen viisautta, jonka turvin hän saattoi hetkellisesti suojautua elämän epäonnistumisilta ja hankaluuksilta. Hän ajatteli: "Mielikuvitus onneksi nakertaa elämää, Jumalan kiitos."

      Hän huokaisi värähtäen astuessaan makuuhuoneen ovesta sisään."