Oma huone (Lukunurkka)

Miten minä nyt tämän muotoilisin. Ehkä näin: Asiaan perehtymättömänä ihmisenä minulla on harvinaisen vastustava suhtautuminen feminismiin. Vaikka osasinkin nuorena ilmata Simcan nestekytkimen, ja nykyään osaan vaihtaa kodin lamppuja, olen kokeillut moottorisahaakin, niin silti minusta on ihanaa, että miehet tekevät tuollaisia asioita minun puolestani. Vaikka olenkin omasta mielestäni älykäs (!), koen läpi elämäni olleeni todella onnekas kun lähipiiriini on aina kuulunut minua viisaampia miespuolisia ystäviä, joiden puoleen olen voinut kääntyä niin maallisissa kuin syvän henkisissäkin pulmissa, iloissakin tietenkin. Ja sitä rataa.

Voi olla, että olen ymmärtänyt feminismin väärin. Mutta en ole koskaan sietänyt "varokaa miehet, naiset tulevat" -telaketjuajattelua, jonka oppimattomana väistämättä liitän asiayhteyteen kun puhutaan sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Voi kuulostaa tekopyhältä, mutta minua kiinnostaa enemmän ihmisten välinen tasa-arvo. 

Tältä pohjalta ennakkoluuloisena lähdin lukemaan Oma huone -kirjaa (1929, suomennettu 1979). Sen takakannessa luvattiin että siinä esitetään feminismin pääideat, mutta lukemistooni kummitädin hyllystä se päätyi siitä syystä että jos vähän vaikka sivistyisin. Ihan selkeästi kuitenkin sorkin tekstiä sillä silmällä, että saan pönkitystä omille ajatuksilleni. En niinkään, että oppisin jotain uutta. Kyllä ei ole ihmisen itseriittoisuudella mitään rajaa.

Luvattiin siinä takakannessa muutakin. Ajatonta näkökulmaa muun muassa.

Kirjan alusta asti minä halusin uskoa, että Virginia Woolfilla oli muutakin sanottavaa kuin tämä oma huone ja omaa rahaa -juttu. Kaikkihan sitä siteeraavat, jos on tyhjän sivun syndrooma ja vaativa arki. Tasa-arvoasioita enemmän minua kiinnosti luovaan työhön liittyvät ajatukset, eli Virginian pohdinnat siitä, millä edellytyksillä (kirjallista) taidetta voi ylipäätään syntyä. Johan meillä on tiedossa, miten naiset ovat saaneet oikeuksia vasta miesten jälkeen. Taistelleet niistä suorastaan. Kuinka moni feministi on itkenyt velvollisuuksien perään, kysyn vaan. No niin, pois tuokin ajatus, riitaannun pian jonkun kanssa.

En minä lopulta siitä luovuusnäkökulmastakaan katsottuna tainnut paljon viisastua. Onhan se selvää, että luova työ tarvitsee sopivat puitteet. Mukavampi se on kirjoittaa kirjoja, kun on maha täynnä ja lämmin. Vaikka toki nälkätaiteilijuudessa oma romantiikkansa on. Sitä haetaan sitten vetoisista residensseistä stipendien turvin. Minusta olisi hienoa, jos jokainen taiteilija voisi elää teostensa tuotoilla. Ja samaan aikaan itse olen päättänyt olla ostamatta kirjoja, koska niitä on huushollissani aivan liikaa. Ja taulujakin on liikaa. Musiikkia en juurikaan kuuntele, paitsi radiosta ja huppelissa netistä. Silti huomaan suhtautuvani varauksella ajatukseen, että taidetta pitäisi saada tehdä rauhassa verorahoilla. Ehkä minulla on vain ahdas ja katkera palkkatyöläisen näkökulma, mutta jokin ei nyt omassa ajatusketjussani taida olla ihan kohdallaan.

Nykyään, kun meillä Suomessa ainakin on periaatteessa perustoimeentulo ja koti turvattu kaikilla, niin on tullut vähän muodikkaaksi kiteyttää asia niin, että luovuus tarvitsee oman tilansa. Luennoisikohan Virginia tänä päivänä otsikolla Oma tila. Voi olla. Ymmärtääkseni sana tila käsittää tässä yhteydessä oman ajan lisäksi henkisen tilan. Jälkimmäisen minä vielä voin ymmärtää, mutta on uskomatonta että me (luen itseni tähän joukkoon) tällaista jälkimodernia koneellistettua arkea elävinä oikeastaan kehtaamme valittaa ajan puutteesta. Ihmisillä lienee vapaa-aikaa enemmän kuin koskaan. Minusta vähän tuntuu, että ajan puutteen sijasta me kärsimme kärsimättömyydestä ja mukavuudenhalusta. 

(Huomaan, että tässähän herää pikkuinen uho suorastaan. Tuleekohan tästä pamfletti. Muualla maailmassa itketään sotien raunoissa ja kilpaillaan viimeisestä juomaveden pisarasta, joka imeytyy kuivaan hiekkaan. Ja meillä ruikutetaan omasta tilasta. Täytyy nyt hetkeksi pistää syrjään tuo mielikuva ja koittaa elää tätä täkäläistä onnekasta elämää, jossa minulla on tilaa tutustua Virginian ajatuksiin ja aikaa vieläpä mietiskellä asioita niiden valossa. Onneksi en ole poliitikko, kyllä on niin pompiskelevat ja epäjohdonmukaiset ajatukset.)

Miten minä nyt saan siirrettyä itseni takaisin kirjan pariin. Jos vaikka sillä, että Virginia vaikuttaa olleen aika mainio tyyppi. Ei ollenkaan raskassoutuinen, ylimielinen tai vaahtoava. Oma huone perustuu pariin luentoon, jotka Virginia oli kutsuttu pitämään aiheesta Naiset ja kirjallisuus. Tai näin ainakin tarina kertoo. Oli hauskaa lukea, kun ei ollut ihan varma, mikä oli keksittyä ja mikä totta. Erityisesti pidin Virginian rönsyilevästä tyylistä. Paitsi että sekin oli varmaan tarkoituksellinen tekniikka ja vaikka lukijalle tuli tunne, että ajatus vain johti toiseen - ja välillä käytiin oikein tosi sivuajatuksissa - niin ketju ei kuitenkaan lopulta katkennut missään vaiheessa.

Ihan aluksi Virginia teki itsestään ihmisen. Se on mielestäni viisasta, vaikka olisi mikä puhujaguru. Kun antaa jotain itsestään - vaikkei se olisi aivan tottakaan - tulee kaikesta sanomastasi uskottavampaa. Niin minä ajattelen.

"Onneksi ystävälläni, joka opettaa luonnontieteitä, oli kaappi, jossa oli pönäkkä pullo ja pieniä laseja - (mutta alun alkaen olisi pitänyt olla kampelaa ja peltopyitä) - niin että saatoimme vetäytyä takan ääreen ja korjata joitankin senpäiväisen elämisen tuhoja. Muutamassa minuutissa puheemme sujahtelihe vapaasti sinne tänne kaikissa niissä uteliaisuutta ja kiinnostusta herättävissä aiheissa, jotka johtuvat mieleen tietyn henkilön poissaollessa ja joista luonnollisesti keskustellaan taasen tavattaessa - miten joku on mennyt naimisiin, toinen ei; joku ajattelee sitä, toinen tätä; joku on kunnostautunut yli kaiken tietämyksen, toinen luisunut hämmästyttävällä tavalla huonolle tielle - mukaan lukien kaikki päivittelyt ihmisluonnosta ja siitä millainen on hämmästyttävä ympärillä oleva maailmamme, jotka luontevasti pulpahtavat siten alkaneesta keskustelusta."

Noin. Kyllä Virginia oli ihan oikea ihminen. Olisi ollut kiva tuntea. Olisin pitänyt aina pönäkkää pulloa vierasvarana häntä varten.

No sitten minä ihailin Virginian uutteruutta. Itsekin kaikenmaailman humanististen lähteiden kanssa kun olen joskus opiskeluaikoina laiskasti painiskellut, niin kyllä muuten oli Virginia perusteellinen siihen meikäläisen kirjojen pläräilyyn verrattuna. Ja mikä taito oli siinäkin, että ihan lyhyesti kertoi löydöksistään, vaikka varmasti oli joutunut lukemaan hirveät sivumäärät joutavuuksia ennen kuin silmille tuli kauno- ja historiankirjoituksen näkökulmia naisista.

Virginia nimittäin luentoihin valmistautuessaan otti oikein asiakseen tutkia, miten oli muutaman sadan vuoden ajan brittiläinen kirjallisuus ja historiankirjoitus kommentoinut naissukupuolta. Ja kun enimmät kirjoitukset olivat miesten tuotoksia, niin mielenkiintoisia kuvakulmiahan sellaisesta väistämättä nousi. Jos minä olisin tehnyt samat löydökset, niin olisin varmasti sortunut loukkaantuneeseen kriitiikkiin, oikein katkeraan poljetun naisen tilitykseen.

Oppia ikä kaikki, Virginialla oli ilmeisesti jokin myötäsyntyinen ymmärrys ja kunnioitus ihmisyyttä kohtaan. Ja ihmisiähän ne naisista höpsösti kirjoittaneet miehetkin olivat. Kyllä ihailen sitä, että Virginia ei komentanut nuorta naisyleisöään miehiä vastaan, vaan toimimaan itse vastuullisemmin oman itsensä puolesta ja olemaan ahkera. Näin minä sen ymmärsin.

Taisi olla Virginialla itsetunto terveesti kohdallaan, kun ei alkanut vastahyökkäyksiin miessukupuolta kohtaan. Hän tuntui todella soveltavan sitä inhimillistä ajatusta ihmisluonnosta, mitä minä vain ihailen ja toistelen puheen tasolla. Eli että ihminen toimii aina sillä viisaudella mikä kulloinkin on. Minulla itselläni on halu - muttei välttämättä taitoa - uskoa kaikista noin. Käytännössä tulee sorruttua kaikenlaisiin hyökkäys on paras puolustus -tyyppisiin tempauksiin, jos niikseen tulee.

Aika paljon tuli ajatuksia lukiessa. Vaikka rehellisyyden nimissä muutamat tietoa tulvivat sivut tuli ohitettua aika nopeastikin. Pysähdyin parhaiten niihin kohtiin, joissa Virginia kertoi omista ajatuksistaan tai kertoi muuten vain itsestään ja/tai siitä mitä oli nähnyt ja kokenut, tai mitä juuri kirjoitushetkellä oli itse asian lisäksi mielessä. Oli katukuvaa ja joenrantamaisemaa - veikkaan etteivät ne aina olleet vain kuvia, vaan että niistäkin minun olisi pitänyt ymmärtää tarkoituksia.

Että istutaan joen penkereellä, ja vesi vaan virtaa. Olisikohan ollut metafora suorastaan. Vai tykkäsikö Virginia ihan vaan tunnelmoida veden äärellä, niin kuin kuka tahansa. Minulle käy molemmat vaihtoehdot, kunnioitan häntä joka tapauksessa.

Mietin, että pitäisikö lukea ihan Virginian kirjoittamia romaanejakin. Vai meneekö tajunnanvirtatekniikka yli meikäläisen ymmärryksen. Ehkä kokeilen.

Satuin töissä ajautumaan ihan muissa asiayhteyksissä keskusteluun työkaverin kanssa siitä, miten ärsyttää jotkin nykyajan yliampuvat ilmiöt lastenkasvatuksessa. Yksi niistä on sukupuolineutraali kasvatus. Anteeksi vaan kaikille, jotka sitä kannattavat. Mutta minusta siinä tehdään kaikki jotenkin vaikeaksi. Ei kerrota sukulaisille tai kellekään sitä onko vauva tyttö vaiko poika. Ettei vaan kukaan sitten ala puhua prinsseistä ja prinsessoista, autoista ja mollamaijoista. Että annetaan lapsen sitten aikanaan aivan itse valita, mistä tykkää. Eikö tässä meidän maailmassamme lapsilla riitä valittavaa aivan liian paljon muutenkin, ei ole mikään ihme että jo pienille ihmisille iskee maailmantuska. Autetaan sitten heitä, joille oikeasti tulee vaikeaselkoisia pulmia vartalon ja mielen sukupuolien kanssa. Se on aivan eri juttu. (Taas tuli uho, pahoittelen. Minä ajattelen monesta asiasta ilman parempaa tietoa, joten anteeksi.)

No, sitten muistin lyhyesti (kun meillä ei ollut aikaa pönäkkään pulloon ja pitkään keskusteluun) kertoa työkaverille sen, mitä Virginia kirjoitti sukupuolista ja mistä minä tykkäsin. Päätän raporttini siispä tähän lainaukseen:

"... Sillä naiset ovat istuneet sisällä tämän miljoonan vuoden ajan, niin että heidän luova voimansa on tunkeutunut jo läpi seinienkin ja on totisesti siinä määrin koetellut tiilien ja sementin kestokykyä, että sen on pakko valjastaa itsensä kyniin ja siveltimiin ja liiketoimiin ja politiikkaan. Mutta se luova voima on hyvin erilaista kuin miesten luova voima. Ja on viimein sanottava, että olisi tuhatkertaisesti vahinko, jos sitä estettäisiin tai tuhlattaisiin, sillä sen on luonut vuosisatoja kestänyt ankara kuri, eikä mitään ole asettaa sen tilalle. Olisi tuhatkertaisesti vahinko, jos naiset kirjoittaisivat samalla tavalla kuin miehet tai eläisivät niin kuin miehet tai näyttäisivät samanlaisilta kuin miehet, sillä jos kaksi sukupuolta on liian vähän kun ajatellaan maailman laajuutta ja moninaisuutta, kuinka tulisimme toimeen vain yhdellä? Eikö kasvatuksen tulisi tuoda esiin ja vahvistaa pikemminkin eroavaisuuksia kuin yhtäläisyyksiä? Sillä nykyisellään meillä on liiaksi samankaltaisuutta, ja jos tutkimusmatkailija palaisi retkeltään ja kertoisi toisista sukupuolista, jotka pälyilevät toisia taivaita toisten puitten välistä, tehtäisi tuskin suurempaa palvelusta ihmiskunnalle."