Suuri nuha-ajattelija ruikuttaa

Niin ajattelin, että viikonloppuna herään aikaisin ja suuntaan lähimaastoon ihailemaan aamujen sumua. Pitkä vapaa ilman että lähdettiin maalle tuntui ihan kummalta ajatukselta. Siltä, että minähän ehdin saada aikaan vaikka mitä.

Vaan sisätilojen vangiksi jäin. Olen plärännyt läpi kaikki lehdet. Tunnelmoinut enemmän kuvien äärellä kuin oikein keskittynyt lukemaan. Kirjaakin olen aloittanut. Roikkunut netissä, niin että silmät ovat kipeinä. Lukenut miljoona blogia ja tutustunut uusiinkin. Todennut, ettei facebookissa ainakaan tapahdu mitään. Siis jos siellä ramppaa puolen tunnin välein. Katsonut muutaman jakson Siltaa netistä. Sekin on niin raaka, mutta toisaalta hyvä. Nauranut sarjan päähenkilöille.

Ajatellut ihan älyttömästi, koska sitä on jaksanut parhaiten. Suunnitellut kaikenlaista. Aloittanut hehkuviinikauden, koska hehkis on mitä parhain lääke ihmiselle, joka ei ole mikään teenlitkuttaja. (Kaikella rakkaudella teeihmisiä kohtaan, minä en ole vielä päässyt sisälle siihen kulttuuriin.)

Lähtökohtaisesti on aina ärsyttänyt se, kun ihmiset raportoivat pitkin nettiä omista ja lastensa räkä- tai mahataudeista. Että pitääkö sitä nyt kaikki toitottaa, ketä kiinnostaa. Vaan annas olla, kun meikäläinen itse on kerrankin kipeä, niin sitä kaipaa sääliä ja sympatiaa koko maailmalta. Katsokaas, kun olen niin harvoin sairas, niin sehän on melkein kansallinen merkkitapahtuma.

Juu, juu. Viimeksi olin flunssassa talvilomalla ja sitä ennen tasan kaksi vuotta sitten, kun piti lähteä työmatkalle Albaniaan. Ja lähdinkin, onneksi.

Olen keksinyt kaikille mahdollisille kavereille tikusta asiaa saadakseni sivulauseissa kertoa, että minulla on nuha. Hohhoijaa. "Hei, kuule. Tässä on kuva niistä koulutuoleista, joita meillä on paljon, ja saat mieluusti niistä muutaman. Minä olen muuten tosi kipeä." "Moi! Helmikaara meni läpi katsastuksesta! Kiitos korjausavusta, nyt saadaan ajella taas vuosi. Olen muuten räkätaudissa, älä vaan tule käymään, ettet saa tartuntaa.""Ai, olet taas työmatkalla. Koita jaksaa. Minulla on flunssa, ihan on lämpöäkin." "Terveisiä Sardiniaan täältä suomalaisen nuhan kourista! Näin teistä unta! Toivottavasti siellä on kaikki hyvin."

Ja sillä viisiin. Sitä näköjään ihan taantuu, kun saa syysflunssan. Unohtaa kaikki järjelliset perspektiivit, ja sen että jotkut ihmiset ovat ihan oikeastikin sairaita. Pitkäaikaisessa, jopa fataalissakin mielessä. Ehkä pikkuisen nyt hävettää, kun on tullut oltua dramaattinen.

Rehellisyyden nimissä voin myöntää, että joskus sitä oikein toivoo saavansa jonkun pienen lentsun. Niin kuin ylimääräisten vapaapäivien toivossa. Saattaapa toisinaan iskeä pikkumainen kateuskin niitä kohtaan, jotka sairastelevat usein. Typerää ajattelua aikuiselta ihmiseltä. Pitäisi olla tyytyväinen, herranjestas tietenkin, että on saanut ja saa olla terve. 

Meikäläisen laiskoilla elintavoilla se ei ole mikään itsestäänselvyys.

Sitäpaitsi, eihän sellaisista vapaapäivistä ole mitään iloa, kun ei jaksa tehdä mitään. Päinvastoin, koko perherauha ja mielenterveys kärsii siitä loputtomasta pitkästymisestä, veltosta haahuilusta ja tunteesta, että mikään ei kiinnosta kun olo on huono. Valivali. Oikein tylsämielisyyden huipentuma. Tulee melkein paniikki, että apua jos en enää koskaan innostu mistään. Että nytkö se masennus iski, lamaannus, kaiken turhuuden tajuaminen ja loputon innottomuuden suo.

Sen takia sairaspäivinä kai kannattaa vain makoilla ja suunnitella. On tullut kuulkaa mietittyä kaikki kodin ja niin kaukana nyt olevan mökkitiluksenkin asiat, tavarat ja puutarhapulmat. Olen koittanut vaipua mielenrauhaan. Melko tuloksetta tosin.

Kissat ovat tietenkin mielellään läsnä ja tyytyväisiä, kun on kerrankin ihminen päiväköllöttelykaverinakin. Itse olen ajatellut aika paljon myös kissankarvoja, toisaalta suhtautunut niihin armottoman välinpitämättömästi. Kuolannut niiden joukkoon, koska samaan sotkuunhan se menee. Pestään sitten kaikki pöpöt pois, kun on tästä selvitty.

Paitsi että kuivausrumpu alkoi piipata jotain omaa hälytystään. Sen siitä saa kun on nöyhtäistä pyykkiä. Koska olen täällä ainoa, joka ymmärtää pyykkilaitteista jotain, repäisin ja marttyyrina pesin kuivurin lauhduttimen. Ei auttanut. 

No, lakanapyykin huoneilmaan leijuva kosteus voi tehdä hyvääkin hengitysteille.

Se siitä, eiköhän pointtini jo tullut kaikille selväksi. Sairastupalaisia ollaan, ja kohta varmaan terveinä taas. Säästin loput valitukseni tänään lääkärille. Rehentelin hänelle myös siitä taannoisesta punkinpuremasta, josta vieläkin on jälki. Ajatella jos minut olisi passitettu borrelioositestiin. Ei passitettu. Se vasta olisikin ollut ihan lööppiainesta.

(Minua niin huvittaa, kun Mark Levengood aikoinaan kirjoitti, että häneltä kysyttiin haluaako hän antaa borrelioosille kasvot. Ei halunnut, ei suostunut haastatteluun. Olisi kuulemma mieluummin antanut kasvot salskealle homopuppelille. Tai jotenkin niin se meni. No, tuskin minustakaan mitään puutiaiskuumeen kasvoja olisi tullut, enkä toivo että kenestäkään tulee, ei se ole leikin aihe. Kunhan tässä olen draamantajuissani silläkin asialla mässäillyt.)

Kyllä, tyyny on kissankarvoissa.
Eivät ole photoshopin taide-efektejä nuo tummat kohdat. 

Olen tuijotellut ja pohtinut kirjahyllyä. Että mikä olisi järkevin tapa karsia sitä. Jo pitkään on kehittynyt se ajatus, ettei minun tarvitse aivan jokaisesta opuksesta pitää kiinni. Nythän on muotia kaikenlaisesta turhasta luopuminen, ja meidän jos kenen huusholliin se ajatus kyllä passaa.

Yhteen aikaan ajattelin, että mitä isompi ja täydempi kirjahylly, sitä sivistyneemmältä minä vaikutan meillä vierailevien ihmisten silmissä. Nyt ajattelen toisin. Tuskin minä ystäviäni olen kirjahyllyni ansiosta saanut. Nuoruudessa hankitut John Irvingit ja kodinperustusvietin aikana kerätyt kirjakerhokappaleet joutaisivat kiertoon. Paasilinnojen ja Tervojenkin selkämykset on jo nähty. Oikeastaan voisin kierrättää melkein kaikki ne kirjat, jotka olen lukenut. Ja varsinkin ne, joita olen hyllyssäni makuuttanut vain esteettisistä syistä.

Jäljelle voisin jättää toki joitakin klassikoita (Miksi?) ja niitä, jotka tosiaan aion vielä lukea.

Ja kun minulla on nyt tämä perintökirjojen lukukausi meneillään, niin sitten alkoi huolettaa akuutti nykykirjallisuus. Tipunko ihan kelkasta. Olen muutenkin huomannut, että kiinnostukseni uutuuksia kohtaan on jotenkin latistunut tässä viime vuosina. Voi, voi, voi, voi. Synti kirjoittavia kanssaihmisiä ja kirjamarkkinoita kohtaan. Tulee vastareaktio, jos jostain vouhotetaan ja ne uutuudet, joista ei vouhkata, kiinnostavat vielä vähemmän.

Niin, mutta kuinka monta kirjaa sitä kehtaa kerralla viedä book crossing -paikkaan? Vai alanko jätellä opuksia pitkin kaupunkia? Pitäisikö ehdottaa tuttuun baariin Kalliossa, että perustetaan sinne ilmaiskirjakeskus meikäläisen ylijäämistä? Lähetänkö luettavaa sairaaloihin ja hoitokoteihin? Nimittäin, antikvariaatit eivät oikein huoli enää peruskirjoja ja lahjoituskirpparitkin ovat niitä täynnä. Helsingin kirjastojen eteiset pullistelevat ihmisten luopumista kierrätyskirjoista, ja tuntuisi niin hölmöltä pistää ehjiä teoksia roskiin.

Eikä ole ihan niin paljon askarteluideoitakaan, että kaikki turhat kirjani saisin niihin tuhottua. Jos sittenkin vaan juhlava rovio Ryötönperän rantaan sopivana kokkohetkenä?

Minun täytyy nyt rauhoittua tuon kirja-asian kanssa, olen näinä päivinä lietsonut itseni ihan tuskiin hyllyjä ja läjiä tuijotellessa. On sitä elämässä isompiakin huolia.

Onneksi sunnuntaina tuli Strömsö. Pitkään aikaan en sitä ollutkaan katsonut, mutta nyt oikein asetuin ja tein siitä Sairaan Ihmisen Ohjelmanumeron. Jos minä olisin sellainen maailmankaikkeuden merkkejä kokenut ja niihin uskova ihminen, niin heti olisin valaistunut valkosipuliasiasta. Nimittäin, kuin apteekin luukulta universumi antoi minulle Strömsön muodossa vastauksen kysymykseeni, että miten ja miksi nyt syksyllä jo kannattaa istutella myös valkosipulia. Oikein somasti kynsi kerrallaan, sen minä nyt tiedän. 

Unohtivat kertoa, että mistä sitä siemensipulia hankitaan, kun kuulemma marketin sipulit ovat liian käsiteltyjä ja kylmäherkkiä.

Lisää merkkejä siitä, että minun täytyy alkaa viljellä valkosipulia minä sain kun kulutin aikaani blogimaailmassa. Sielläkin oli minulle toistaiseksi tuntemattomassa (!) puutarhablogissa mahtava artikkeli valkosipulista. Ihan innostuin. Kiitos.

Tähän mennessä olen vain syönyt valkosipulia, nyt oikein erityisen paljon. Haisen ehkä aika pahalta. Pohdin miehelle, että mihinkähän sen terveysvaikutus perustuu. Että miksi juuri räkätaudissa syödään valkosipulia (maistuukin muuten erityisen hyvältä sairaana, suosittelen kaikille hehkuviinivalkosipulidieettiä tilanteeseen "Kun mikään muu ei maistu miltään"). Mies sanoi vaan, että uskomusta on. Jotenkin vähän tylsää. No, eihän meillä mies usko kummituksiinkaan.