Kaupungin rannoilla

Hänen laiturinsa jäi haaveeksi.
Minä vaihdoin keittiöön liian lyhyet verhot.

Voi hyvät hyssykät sentään, onneksi en jaksanutkaan ennen ja välissä yövuorojen kirjoittaa. Kyllä se olisi ollut lukijoille tuskallista jollotusjorinaa. Minä olin ottanut valmiiksi haikeita "taidekuvia" kotiolojen yksityiskohdista, ja mielessä oli koko ajan vain ikävä mökille. 

Se sitten yllätti viikon poissaolon jälkeen. 

Päässä soi laituri haaveeksi jää, ja hyvä etten alkanut pillittää ihan. Vaikka kaikki on hyvin, eikä mökkiranta saati sen kittana laiturinpätkä ole minnekään kadonnut. Tietääkseni. Taisin olla vähän koominen "kaikki on mennyttä" -tunnetilassani. Joskus mökki-ikävä kiteytyy lieväksi dramaattisuudeksi. Kyllä ihminen on hölmö.

Haikeiden kuvien piti ilmentää mielialaani. Heh. Ensinnäkin, jos lähtee ankeissa tunteissa otoksiaan sommittelemaan, niin eihän siitä synny muuta kuin suhruisia kuvia. No, tavallaanhan se sitten onkin ihan realistista, vaikka kaikessa surkeudessani tulin kyllä syyttäneeksi kameraa. Luojalle kiitos, että vielä on tallella taito nousta pois turhasta murheen alhosta. Tai vaikkei turhastakaan, niin nousta pois kumminkin. Mitä se ketään hyödyttää, liiallinen rypeminen. Ei ketään, eikä mitään.

Työvuorojen myötä tuli hyvä normaaliolo takaisin ja pakon sanelemana myös ryhti, mikä on hyvä. Ei saa ihmisellä olla liikaa aikaa märehtimiseen. Tekeminen tuo aina perspektiiviä. Parhaimmillaan pelkkä tiskaaminen riittää.

Tätä ei tarvinnut lavastaa, Apulaisen huivi niin sievästi esillä.

Voin minä kertoa, mitä haikukuvia minä noiden ylläolevien lisäksi otin: Puutarhan ainoa kukka (syyshortensian lisäksi), eli repaleinen yksinäinen harmaakäenkukka. Ei kun on pihalla myös kuihtunut kuunliljan kukka. Sen kuvasta vasta epätarkka tulikin. Tyhjiä kukkaruukkuja ja maljakoita - kun tahdoin sanoa, ettei tee muka edes mieli niitä täyttää. Kyllä nyt tekee, minä aion mennä kukkakauppaan. Kuva narukerästä - hmm - eiköhän sitä teemaa tule sitten taas joulun alla viljeltyä. Ja sitä rataa.

Joten olen ihan tyytyväinen, että voin nyt ilokseni kertoa viettäneeni eilen yövuorojen jälkeen upean päivän kaupungin rannoilla kameran kanssa. Mieskin tuli lopulta seuraksi ja kärvensimme neniämme myös muutamilla merenrantaterasseilla ja minä sain dallaillessani kaikenlaisia kivoja kuvia, yhteensä 110. Harjoittelin jälleen myös ihmisten salakuvaamista eli tilanneotoksia, mutta niitä minä en tohdi tänne laittaa, vaikka mieli tekisikin.

Joskus kyllästyttää pelkät tunnelmakuvat.

Valokuvauksesta sen verran, että olen alkanut ajatella sitä taas. Lomallahan minun piti sitäkin opiskella lisää. Ehkä tähän arkeen palaamiseen liittyy myös harrastusten ajattelu. Ainakin töissä tuli viikonloppuna puhuttua tosi pitkään kamera-asioista, niin omatkin ajatukset siinä samalla kiteytyivät. Ensinnäkin. Opiskeluni tyssäsi ensimmäiseen onnistuneeseen valokuvaan, joka oli varpusesta maaliskuussa. Ei hyvä.

Toiseksi, on herännyt halu tekniikan lisäksi opiskella kokonaisuusvalokuvausta. Tarkoitan sillä maisemia. Niitä minä en oikein hahmota sillä tavalla, että mikä on hyvä maisemakuva. Olen liian perso yksityiskohdille.

Kolmanneksi, aukkoja on aivan liikaa tilannekuvaosaamisessa. Siihen liittyy mitä suurimmin kärsivällisyys. Sekä paikallaan pysymisen taito että se tekninen puoli. Että opettelisin virittämään kameran nopeasti sellaisiin asentoihin, että ehtisin tallentaa tilanteita terävästi. Että malttaisin odottaa niitä tilanteita. Harjoittelin sitä eilen yhden lokin kanssa. Vietettiin yhteinen kymmenminuuttinen, minä sormi liipasimen puolivälissä odotellen ja hän miettien, lähtisikö lentoon vaiko ei.

Koska siipien kärjet jäivät kuvan ulkopuolelle, ajattelin olla lähettämättä otostani Vuoden luontokuva -kilpailuun. Mutta muuten olen sitä mieltä, että odottaminen palkittiin. Minulla on lokkikaveristani myös useita muotokuvia, kun nappailin niitä siinä liikettä odotellessani. Hän oli hieman ihmeissään, mutta ihan hyvällä tuulella. Säikkyi kiireisiä lenkkeilijöitä, ei minua.

Kiersin saman reitin, kuin kevättalvella. Tuntuu niin kuin siitä olisi vain ihan vähän aikaa. Muistan tasan tarkkaan, mitä ajattelin silloin, odottelin oikeaa kevättä ja nautin valosta. Niin, että silmistä valui vesi. Ihmettelin auteretta, kyllä minä siitä silloin kirjoitinkin. Ja nyt ollaan taas tässä. Oli sitä auerta kyllä eilenkin. Ja auringossa itseään grillaavia ihmisiä.

Se on kyllä sellainen ilmiö, mitä minä en ole koskaan ymmärtänyt. Vaikka minä itsekin tykkään saada hipiään tervettä väriä, niin ei silti mahdu tajuntaan, että mitä varten pitää olla kokovartaloruskea. Oli eilisen reittini varrella jos jonkinmoista ukkoa ylävartalot paljaana penkeillä istuksimassa. Ja bikininaisia maassa makoilemassa. Ovatkohan rusketusraidat taas palanneet muotiin.

Minä sain niskaan raitoja, kun unohdin laittaa sinne aurinkorasvaa. Joten kameran hihnan ympäriltä iho taisi saada vähän liikaa säteilyä. Onko nättiä. Ei ole.

Vesielämä näytti ihanalta. Liian harvoin tulee hakeuduttua meren äärelle, tai jopa itse merelle, vaikka siihen olisi mahdollisuuksia. Voisin alkaa useammin ottaa tavaksi, rantakävelyt. Ja vaikka vaihtaakin välillä reittiä, tai ainakin mennä saariin asti, astua ulos pyöräteiltä.

Minähän olen myös koko ikäni haaveillut kirjoneulevillapaita-anorakkipiknikistä rannalla sitten syysmyrskyjen - tai kuulaan kirpeän päivän - aikaan, niin kai sen nyt edes kerran tässä elämässä voisi toteuttaakin. Ehkä tänä syksynä. 

Kyllä nyt taas suunnitelmia pursuaa, jospa jonkun toteuttaisinkin kun kerran tulee tässä julkisesti pohdittua.

Etelärannassa oli hieno laiva ja juhlaliputukset. Köydet menivät keulassa niin, että ensin kaukaa luin laivan nimeksi Horce. Heti tuli ikävä sanakirjaa. Mutta lähempänä tajusinkin, että se oli Norge. Sitten havaitsin laivalla liikettä, oli kapteenia ja matruusia. Jälkimmäisillä ihanat raidalliset t-paidat ja hassut hatut. Kapteeni otti omansa pois päästä, kun jutteli jonkun maallikon kanssa. 

Minä seurasin aika pitkään sitä laivan elämää, oli hieno musta auto siellä aidan takana jakkupukuvieraineen. Keitäköhän he olivat. Jotenkin salaperäistä. Kukaan ei silti tullut keskeyttämään, vaikka minä aika avoimesti zoomailin ja otin kuvia. Että ei siellä varmaan mitään hämärähommia suunniteltu.

Kyllä vierailevat eksoottiset paatit aina ruotsinlaivat voittavat. Vaikken minä lakkaakkaan ihmettelemästä, että miten ne jätti-isot alukset mahtuvat peruuttamaan sataman taskuparkkeihin. Minä en ole koskaan oppinut moista taitoa edes autolla.

Torilla minä sain varsinaisen rohkeuspuuskan ja otin ihan härskisti oikein naamakuviakin ihmisistä. Toisaalta kiinnosti ja huoletti vilinässä pienet jäätelön ja mansikan kaipuussa kipuilevat lapset. He näyttivät erityisen pikkuruisilta aikuisten jaloissa, ja monilla oli selvästikin hartaudella valitut kaupunkiasut yllään.

Yhdellä oli taikurin vääntelemä sininen ilmapallo kainalossa, ja eräät pikkupojat olivat saaneet hyrrät. Ne eivät sittenkään ole näemmä kadonnutta kansanperinnettä. Eivät ole Angry Birdsit sentään kaikkea syrjäyttäneet. Pojat kirmailivat tuulihyrriensä kanssa niin, että äidillä oli tekemistä. Satama-altaan reunat siinä uhkatekijöinä niin, että minunkin teki mieli mennä varjelemaan.

Pohjoisrannassa ja Tervasaaressa (mahdollisesti kaupungin kalleimmat drinkit ovat siellä, mutta palvelu hyvää) vasta iskikin nostalgia. Lapsena minä aina ihailin jäänmurtajia ja heidän mahtipontisia nimiään. Sisua ei eilen näkynyt. Tervasaaren kulmilla minä opiskelin pienenä luistelua merenjäällä ja tarina kertoo, että suksien vuoro kun tuli niin lähdin painelemaan suoraan jäänmurtajien luokse ja sulaan veteen.

Taatalla oli tullut pikkuisen kiire minun perääni. Sittemmin ei ole hiihtäminen meikäläistä muuten kiinnostanutkaan. Se ei kyllä liity tähän jäänmurtajatarinaan (en siis koskaan ehtinyt molskahtaa sulaan) vaan siihen, että koen sukset jotenkin epämukaviksi, varsinkin ylämäessä.

Ja mattolaiturit. Niitä on vielä. On muuten meillä mattopyykki vielä edessä. Jos yhtään itseäni tunnen, niin kärrään kaikki lokakuussa pesulaan, sitten kun lattiat alkavat tuntua kylmiltä paljaina. Kun eilen tuoksui lämmin meri, tuuli oli ihanan lempeä ja siihen vielä sekoittui mäntysuovan haisua, niin kesähelsinki tuntui pitkästä aikaa taas kotikaupungilta. Huonomminkin voisi olla. 

Selvästikään minulla ei tänään ollut varsinaista asiaa. Onko sitä nyt yleensäkään. On vähän sellainen perinteinen olo, mikä oli nuoruudessakin aina koulujen alkamisen kynnyksellä. Että on tarve tehdä suunnitelmia, sekä arkeen että vapaa-aikaan. Ja sitten jos ja kun on elämässä aina niitä niin sanottuja muuttuvia tekijöitä, sellaisia jotka voivat tyrmätä osan haavesuunnitelmista, niin meinaa turhauttaa.

Joten olen pitänyt parhaimpana nyt asettaa vain pieniä tavoitteita. Yksi on kirjat. Niillähän ei ole taipumusta kadota minnekään. Niin kuin ei arjen askareillakaan, kylläkään. Jo ennen kesää minä olin laatinut kummitädin perinnöstä itselleni kirjakasan sen perusteella, että mitä en ole lukenut, mutta haluaisin. 

Kadehdin pikkuisen täällä blogimaailmassa 24 tunnin kirjamaratoneja. Niitä on tosi mielenkiintoista seurata ja ihailla ihmisten lukuintoa ja -nopeutta. En silti ajatellut ryhtyä sellaiseen, mutta sen verran meinasin että esittelen (alku)syksyn lukutavoitteeni tässä. Tuleepahan ajatuksenvirtaani ehkä jotain lisäsisältöä mökkireissujen kertaamisen ja haikeana olemisen lisäksi.

En tiedä vielä, mistä opuksesta aloittaisin. Vai etenekö itselleni tyypillisempään tyyliin ja luen muutamaa kerrallaan. Jos otan kevyimpiä aina bussilukemisiksi ja paksuimmat illoiksi.