Punkkilandia ja photoshop

Nythän on siis niin, että minä en enää liikuskentele kotipihalla. Koska oli se punkki. Koko ihanan villi piha raikkaine ilmoineen on saanut lempinimekseen Punkkilandia. Kuka sellaiseen menee, en minä ainakaan. Tälläkin hetkellä istun vain tässä ryvettyneen puutarhapöydän ääressä, turvassa heinikon vaaroilta. Onneksi olivat edelliset asukkaat kivettäneet pienen pätkän maa-alasta.

Pitäisi kuitenkin saada takaisin joku järjen ääni. 

Enhän minä voi kertakaikkiaan odotella ensimmäisiin pakkasiin, ennen kuin seuraavan kerran sonnustaudun saappaisiin ja hanskoihin. Pihalla nyppiminen on aina ennen ollut oikein hyvää terapiaa. Nyt minä olen käyttänyt vapaa-aikaa lorvailun lisäksi photoshopissa leikkimiseen. Kun en kerran uskalla puutarhahommiin livenä. Ikuistin esimerkiksi omenat tällaiseen valokeilaan:

Ei mitään järkeä. Ei mitään. Minä kannoin työmaalta tyhjiä lasipurkkeja hilloa varten, kun olin kotoa suursiivouspuuskassani pistänyt kaikki kierrätykseen. Nyt pitäisi enää kerätä omenoita. Maahan pudonneisiin en ainakaan koske, kun ovat siellä heinikossa. Menee pian puutiainen vahingossa mahaan ja tekee sinne pesän, hyi inhotus, mikähän mahtaa olla senkin lajin funktio ekosysteemissä.

Keruuvarrellahan saisin hienoja omenayksilöitä suoraan puusta, mutta silloinkin joudun menemään ruohoon seisomaan. Jos pistän jotkut trikoot alle ja oikein paksut housut päälle, tungen lahkeet saappaisiin, niin välttyisinköhän sillä tavalla punkeilta. Pitääkö niistäkin joka lehdessä oikein vouhottaa, että miten ovat lisääntyneet. 

Koko viikon olen tarkkaillut päänsäryn tasoa ja punkin puremakohtaa. Unohdin jo näköjään sen tervehenkisen perspektiivin, jonka asiaan sain enemmän punkkeja kokeneilta ystäviltäni. Lyhyet (vai pitkät - miten se logiikka menee?) ovat piuhat meikäläisellä ja se kyllä - jos nyt vielä on jollekin jäänyt epäselväksi - meinaa vähän nyppiä.

Toisaalta, ulkoiluvietti kanavoitui alkuviikosta jopa lenkkeilyksi. Pakko oli käydä kokeilemassa hölkkää hiekkatiellä, jossa heiniin on ainakin metrin turvallinen välimatka. Huono oli kunto. Ehkä punkin tarkoitus olikin aiheuttaa minulle eksistentiaalinen ahdistus ja sen myötä herättää kiinnostus urheiluun sen sijasta, että luulisin olevani fyysinen ihminen kun leikkelen keittiösaksilla ruohoa nättiin peltiämpäriin.

Sitäpaitsi syytän itseäni punkeista. Koska ei olla leikattu ruohoa. Ihminen nauttii omalla kesämökillään läpi lomansa, ja tässä on rangaistus kun on kaupunkipiha rappiolla, ja vähän itsekin.

Mutta annanko minä yhdelle pieneliölle niin paljon valtaa, että koko elämänlaatu kärsii?

Jokohan olisin ruikuttanut tarpeeksi. 

On ollut tapahtumarikas viikko. Parhaiten päivänvaloa kestää se, että kävin muistuttamassa olemassaolostani pienen siskoni pienen pojan - eli kummijampan - luona. Ei siinä onneksi kauan mennyt, kun syntyi luonteva kontakti. Ei oikeastaan ollenkaan aikaa, hyvä niin, hän on perinyt meiltä ilmeiset hupailun ja sosiaalisen elämän lahjat.

Silti kyllä minuakin vähän askarruttaa hänen juuri alkanut päiväkotiuransa. Olen oikein miettinyt sitä paljon. Sisko ei taida tietääkään. Aikoinaan kun itse olin sata vuotta sitten tovin töissä päiväkodissa, niin tietenkin se oli ihan arkea, että aina jokainen lapsi ja vanhempi sen joutui kokemaan, siis että ymmärtää ettei hoitoon jääminen ollutkaan mikään pelkästään kiva väliaikainen juttu. Hätisteltiin tuulikaapista ulos itkuisia isejä ja äitejä. Kyllä olen ollut kamala.

Nyt on tämä oma lähinuoriso ottamassa sitä askelmaa, ja ikuistin puistoreissulla muutaman hetken. Ei ollut tarkoitus, että hän näyttää kuvissa aivan lapsivangilta, mutta niin kävi.

Etenkin, kun photoshop on sen verran kätevä, että sain kuviin vielä mustavalkoista draamaa. Samalla näppärästi väistin sen tosiasian, että osa kuvista oli kokonansa epätarkkoja, vaikka muuten kivoja. Minä alan taantua kuva-asioissa, ennen kuin olen oppinut kunnolla koko kameraakaan. Photoshopin syy.

Minä niin toivon, että joskus arkivapailla voisin osallistua nuorison noutamiseen päivähoidosta. Sillä tavalla, ettei päivistä tulisi niin pitkiä lapselle. 

Muistan kun aikoinaan toinen kummitytöistäni oli tuossa vaiheessa, ja minä noudin häntäkin joskus harvoin hoidosta. Hän ei jotenkin lämmennyt minulle ollenkaan, ennen kuin ehkä loppuvaiheessa kotimatkaa. Sen merkkinä oli rattaista minulle ojennettu pikkunalle. Ensin tarhan pihalla vain tuijotti, niin kuin ei olisi minua ikinä nähnytkään. Onneksi hoitajilla oli tieto, että olin tulossa. Muuten ei olisi sitä lasta meikäläiselle annettu.

Kyllä meillä sitten oli ihan kivaa. Ikuisesti on mieleen painunut se, kun hän kuunteli potalla matkaradiota ja jammaili. Nuorilla ihmisillä on joskus ihan lyömätön huumorintaju. Pitääkin muistaa ottaa vähän mallia.

Photoshop-intoiluni syynä on instagram. Minä olen jo pitkään seurannut siitä hössöttäviä ystäviäni kateuden ja uteliaisuuden sekaisin tuntein. Mahtavia kuvia noin vaan jaellaan älypuhelimista sosiaaliseen mediaan. Tuli tunne, että olen nyt tosiaankin jäämässä jostain ihmeellisyydestä paitsi. Minulla ei ole älypuhelinta, joten yritin ladata ohjelmaa tietokoneelleni. Jokin meni vikaan, ja sitten päätin konsultoida muutamaa kaveria.

Ei kai se instagram nyt sitten olekaan mikään välttämättömyys.

Nyt olen jo rauhoittunut, vaikka photoshopilla leikinkin. Nyt pitäisi vain löytää sellainen uusi asenne, että miksi photoshoppailisin ja mitä muuta muka jollain valokuvallani haluaisin sanoa kuin sen, mitä siinä jo on. Taidan unohtaa hetkeksi koko homman, kun tarkemmin mietin. Ja instagram varsinkin saa sitten vissiin odottaa, kunnes nykyinen kännykkäni laukeaa ja joudun hankkimaan uuden. Olisiko se sitten lopulta niin auvoista, jos oppisin puhumaan luontevasti "instoista"?

Parhaillaan ajattelen enimmäkseen räsymattoja, kun lattiat alkavat jo vähän tuntua kylmiltä aamuisin. Parempi kai se on pysyä itselleni turvallisemmilla maaperillä, kuin miettiä tietoteknisiä asioita. Tai no, jos kehityn ihmisenä kun istun lösössä photoshoppini ääressä testailemassa kaikenlaista, niin mikäs siinä sitten. Pahoin pelkään vaan, että se ei ole hyväksi terveydelle.

No niin, lähettäkää minulle viisautta omenasadon korjaamisen suhteen. Kärsivällisyyttä ohittaa punkkivaarat rauhallisesti. Normaaliutta, että pystyn taas pihaelämään. Ja ehkä sitten myös aitoa oppimisen halua kuvankäsittelyn kanssa, eikä vain idioottimaista leikkimielistä koneella roikkumista ja testailua. 

Kiitos.

Se, mikä on hienoa on, että minulla pyörii pesukoneessa mökkipyykki ja että ensi viikolla luullakseni pääsen taas maalle. Minä mietin, josko olisi niin tyyntä että pääsisi vaikka melomaan, kun se jäi kesällä rästiin. Jos sitten sinne metsäänkin? Vau. 

Joku tässä kuulastuvassa ilmanalassa kiehtoo melkein yhtä paljon kuin keväässä. Niin että aion kylläkin iloita siitä. Ja muustakin. 

Lapsivanki on vapautettu!