Arktiset artisokat

Ei nyt ihan vielä! Sellainen ajatus väkisinkin tunki mieleen torstai-iltana, kun Oriveden kohdalla alkoi sataa lunta. Autoon oli kyllä vaihdettu talvirenkaat, koska olin roikkunut ilmatieteenlaitoksen sivuilla jo heti alkuviikosta tutkaillen, mitä säätä mökille luvattiin kun mukaan oli tulossa oikein syyslomavieraskin. Kyllä jotenkin tuntui ihan liian joululta, kun perillä Ryötönperällä oli maa valkoisena.

Onneksi on taas lauhaa tiedossa, niin ei tarvitse vielä sopeutua talveen.

Tunsin itseni viikonlopun aikana jotenkin levottomaksi, kun tuntui että pitäisi tehdä jotain ulkona. Vaikka oli tosi arktista. Enimmäkseen kuitenkin seisoskelin pihatamineissani tuvassa tekemässä lähtöä koko ajan jonnekin. Keskustelun aiheista ei tullut pulaa ja aina vaan yhtäkkiä oli tunti mennyt. Ja sitä jatkui yöhön saakka, välillä syötiin ja käytiin saunassa. Kävi ilmi, että vieraamme on oikea matrikkelitaiteilija. Tuli tosi kulturelli olo itsellekin. Minä annoin hänen valita musiikki-iltana lempilaulujaan ja muita kuriositeetteja vinyylilevyvalikoimastani. Täytyihän sitä nyt pitää Matrikkelitaitelija tyytyväisenä ja ihan hyvä musiikkimaku hänellä olikin.

Mies väitti, että paremmat olivat biisivalinnat kuin minulla. Pidinkin itseni tosi hienosti aisoissa ja pyysin vain yhden italodiskobiisin. Jostain syystä lähimmäiseni kokevat sen genren piinallisena.

Mikäs sen parempaa talvi-illan viihdettä, kuin levyjen kuuntelu. Mutta oli meillä oikea agendakin Matrikkelitaiteilijan kanssa. Nimittäin maa-artisokan istutus. Koko kasvi on meidän taloudessa aivan uudenuusi tuttavuus. Nyt sitä on piilotettu maan uumeniin vierailijan toimesta ja opiskeltu aihetta monessakin muodossa. Muun muassa keitossa. Aivan ihanaa samettista syötävää, suosittelen!

Soitettiin Puutarhaekspertille kaupunkiin ja tarkistettiin hänen näkemyksensä sopivasta viljelyspaikasta. Maa-artisokka kun on taipuvainen monivuotisuuteen ja leviämiseen, niin sitä ei kannata tällätä hetken mielijohteesta minne sattuu. Sitä voi harrastaa kukkasipuleilla, minäkin laitoin vielä muutaman yllätyspaikkaan Japanialaiseen Puutarhaan. Yhdessä viisaiden kanssa päädyimme ottamaan tämän vuoden perunapenkin metsänpuoleisen rivin artisokkakäyttöön. 

Yksi heistä matkalla maahan.

Pikkuisen jäi kai huolettamaan se, että paleltuvatko siemenartisokat nyt sitten siellä maassa, joka ei kylläkään ollut lumen alla vielä yhtään jäinen. Osassa oli nimittäin aivan pieniä ituja. Olen jotenkin erityisesti tänä vuonna oppinut lisää kasvien talvenkestävyysasioista ja siitä, miten tosiaan elämä muhii maan alla vaikka ihmisestä tuntuisi, että eletään ikiroutaa marraskuusta maaliskuuhun. Tai siis oppinut ja oppinut... Oikeammin olen vasta alkanut ymmärtää, että sellainen ilmiö tosiaan on. Olen aivan vielä vain matkalla puutarha-asioiden tuntijuuteen. Miten tässä nyt malttaa odottaa seuraavaa kasvukautta ja artisokan keltaisia kukkia. Jos siis meillä on onni myötä ja istutimme hyvien tähtien alla.

Tähdistäkin muuten puhuttiin muissakin kuin kasvimaayhteyksissä. Oli sen verran upea kuutamo, että ensinnäkin sitä piti taivastella ja toisekseen ilmoittaa meidät aikoinaan tutustuttaneelle ystävälle, että terveisiä vaan täältä kuun kajosta, me kuunnellaan levyjä. Kello oli siinä vaiheessa jo pitkälle yli puolen yön. 

Saatin erittäin yllättynyt vastaus ("What?!") ja päädyin seuraavana päivänä vähän selittelemään - kyllä tekstiviestit ovat käteviä - että meillä on nykyään Matrikkelitaiteilijan kanssa se kirjoituspiiri ja että siitä se Ryötönperän vierailuideakin sitten lähti. Mikä oli kyllä harvinaisen hyvä idea. Olen henkevöitynyt ihmisenä taas vaikka kuinka.

Lisäksi puhuttiin horoskoopeistakin. Vaikkei niihin uskoisikaan, niin kiva se on aina iltapäivälehdestä tarkistaa onko luvassa vaikka jokin positiivinen yllätys. Matrikkelitaiteilija oli aamuisen köllöttelynsä pohdinnoissaan tullut siihen tulokseen, että härkäihmisillä on taipumus tehdä ympäristöstään kaunis, ja että vesimiehillä jää joskus sellainen puolitiehen tai että se ei ole heille niin tärkeää. Minähän olen siis härkä.

Otin luonnehdinnan palautteena siitä, että meillä on mökillä nättiä ja viihtyisää. Oikeasti minulle on kyllä ihan se ja sama mitä muut ajattelevat, kunhan itse tykkään ja saan katsella asetelmiani. Mutta olenhan minä hyvällä tuulella, jos on omaan silmään istuva ympäristö ja sellainen väistämättä heijastuu vieraillekin viihtyisyytenä. Kiukutteleva emäntä olisi aika kamalaa, ja saisin olla maalla varmaan enimmäkseen yksin.

Matrikkelitaiteilija kävi keräämässä metsän viisi viimeistä puolukkaa.

Löydettiin arkistoistani hyötykasviperintökirja vuodelta 1983. Luontoäidin kasviaarteet. Jotenkin alkoi tuntua, että kaikki ne ihmeelliset villiyrttiteokset tältä vuosituhannelta melkein kalpenivat. Ei ollut Luontoäidin kasviaarteissa mitään kikkailua tai hifistelyä, vaan aivan selkeät kuvat, selitykset ja ohjeet. Maa-artisokankin kasvamisesta siellä maan alla oli minullekin riittävän yksinkertaiset kuvat. 

Aion ehkä vuoden päästä valmistaa keiton lisäksi myös maa-artisokkaa ranskalaisittain.

Sitten minä opin, että Japanialaisessa Puutarhassa vaalimani matala kukkanen onkin niittyhumala. Mieletöntä! Että sellainenkin kiva pikku aarre viihtyy ihan vaan mökin vieressä. Niin, ja alkoi vähän kaduttaa, että olin korjannut valkosipulien tieltä kurkkuyrtin kompostiin. Nimittäin sen kukkasilla on mieltä piristävä vaikutus. Ei sillä, että tässä nyt erityisemmin mitään lisäiloa olisi tarvittu, mutta kuitenkin.

Korjasimme Matrikkelitaiteilijan kanssa myös lumen alta vähän yrttejä kuivumaan. Minusta tuntuu, että Puutarhaekspertti on kesällä salaa istuttanut meille myös sitruunatimjamia. Mikä tuoksu! Nyt sen oksia roikkuu ihanasti mökin keittiössä kuivumassa. Näyttää ihan sellaiselta romanttiselta eteläeurooppalaisen näppärän ihmisen keittiöltä. Minusta olisi aika mukavaa olla sellainen kätevä. 

Eilen oli vähän jännittävä hetki, kun sauna lämpesi. Järveltä puhalsi klassisesti hyinen tuuli, mikä sai meidät viihtymään sisällä löylyjä odotellessa. Siis siitäkin huolimatta, että ilta-aurinko vielä tähän aikaan vuodesta osuu vähän rantaankin. Yhtäkkiä minä kuitenkin puiden lisäysreissuni jälkeen huomasin, että piipusta tuli ihan lieskoja. Siis tulenliekkejä. 

Ihan kylmäsi ajatus siitä, että apua aikookohan sauna palaa. Ja miten käy siellä katossa majailevan pullevan oravan, joka nähtiin.

Menin tietenkin tarkistamaan tilanteen, eikä siellä mikään näyttänyt olevan oikeasti vaarassa. Rauhoiteltiin toisiamme, että "karsta siellä vain piipussa palaa.. varmaan". Jos jollakulla on parempaa tietoa tästä ilmiöstä, niin otan mielelläni vastaan. Lieskat olivat pieniä ja satunnaisia, ja melko kertaluontoisia. Mutta silti. Pitääkö minun nyt alkaa murehtia tai vähintäänkin tilata nuohooja, jonka vierailusta on vasta vuosi.

Olen alkanut laskea jo loppuvuoden viikonloppuja, että kuinka monta kertaa ehditään maalle ennen joulua. Ensi viikonloppuna kyllä, hyvä. Marraskuussa vain kerran... hmm. Joulukuussa paremmin. Miten nopeasti aika voikaan mennä, kertakaikkiaan. 

Ai niin, vinyylit kun olimme soittaneet läpi - siis suosikit - niin vielä vähän aikaa yössä kuunneltiin Matrikkelitaiteilijan kanssa lempiartisteja youtubesta. Kävi ilmi, että minähän näköjään tykkään sellaisesta laulajasta kuin Emmylou Harris, joka minulle esiteltiin. (Matrikkelitaiteilija on huomannut pitävänsä countrymusiikista.) Ihan uusi tuttavuus sekin, joten riittää minulle siinäkin kaamosajan opiskeltavaa. Jos vielä otan huuliharpunkin mukaan jammailuuni, niin sehän on kevät alta aikayksikön.

Levysoitinkeskuksen valaistus on vielä suunnitteluasteella.

On se kiva, että meidän perheessä mökkeilyyn ei tule talvitaukoa. Olisinkohan kamalan surullinen, jos joutuisin hyvästelemään Ryötönperän joka vuosi moneksi kuukaudeksi. Vaikka miksei sellaisessakin olisi oma selkeä eksotiikkansa ja kaupungissa tulisi ehkä tavattua ihmisiä enemmän. Minä vaan haluan aina karata maalle, kun on mahdollisuus ja olen erittäin onnekas ja onnellinen, kun ystävämme tulevat mielellään mukaan. Kiitos.