Syvyys (Lukunurkka)

Olen lykännyt tästä kirjasta kirjoittamista jo yli viikon. Vaikeaa. Tekisi mieli vain töksäyttää jotain. 

Halusin romaanin ja sain sen. Koukutuin ja kiukutti kun työmatkat busseissa loppuivat. Yövuoroissa hömppälehtien sijasta halusin lukea, mikä oli Lars Tobiasson-Svartmanin seuraava teko. Halusin tutustua häneen, mutta se oli mahdotonta. Vielä mahdottomampaa oli ymmärtää. Minä toivoin hyvää. Turhaan. Etsin sitä kaikenlaisesta edes pienestä, mutta jotenkin lohduttomasti oli koko ajan kylmää ja tuskaista.

Ja silti piti vain saada lukea. Aina välillä nautin, kun merta kuvattiin. Se oli jännä, että lukijana tuulinenkin sää tuntui tyyneltä, pysähtyneeltä. Odottavalta.

Henning Mankell on onnistunut raivostuttavalla tavalla luomaan sekä hyvän että ahdistavan kirjan (2004), ja minä kun olen aina halunnut ajatella että nuo adjektiivit sulkevat toisensa pois. Ahdistavuus ei muka voi olla hyvä asia. Siis minun maailmassani. Minä rakastan onnellisia - tai edes toiveikkaita - käännekohtia ja loppuja. Vaikka itse tarinassa olisi tapahtunut mitä hyvänsä julmaa. Oikein kylmää sellainen mahdollisuus, että kaikki ei päätykään hyvin.

Minä ajattelin kaikkea romanttista, kun Lars Tobiasson-Svartman souteli työmaaltaan armeija-alukselta itsekseen saareen. En siis mitään oman elämäni romantiikkaa vaan sitä sellaista saaristolaista, joka voi syntyä meren syvyysmittaajan ja itsekseen torppatönössä asuvan Sara Fredrikan välille vaikka.

Pitkästä aikaa oli käsissäni kirja, jonka aikana ajattelin tarinaa ja syvällisyyksiä enemmän kuin omaa napaani. Kyllä arjesta voisi irrottautua kevyemmälläkin proosalla, sanon vaan.

Ensin huoletti konteksti, että jaksanko kiinnostua ensimmäisen maailmansodan ajasta. No, se oli tosiaan oikeastaan vain taustakonteksti. Olikohan sota joku symboli, kun kyllähän meren syvyyttä nyt voi - ja varmaan kannattaakin - mittailla enimmäkseen rauhan aikana. Mitä järkeä sitä nyt on taivaanrannan uhkaavassa jylinässä mennä upottelemaan luotiaan mereen, kun voisi olla valppaanakin. Sellaista se vissiin oli puolueettoman Ruotsin meininki, me vain tässä hengaillaan ja päivitetään merikarttoja, kun muut ryskää.

No niin, minulla on paha tapa taantua kaikenlaisille lapsellisille tasoille kun puhutaan sodasta. Varmaan siksi, etten oikein ymmärrä. Terve reaktio. Tai ainakin tavallinen.

Joka tapauksessa Lars Tobiasson-Svartmanista oli aluksi pakko tykätä, koska minua kiinnosti hänen osaamisensa etäisyyksien suhteen. Ihailen ihmisiä, jotka ihan silmämääräisesti taitavat mittojen arvioinnin. Mutta meren pohjaan ei näe. Silläpä päähenkilölle rakkain esine oli luoti. Minulle aivan uusi asia, että luoti-nimisellä esineellä on sellainenkin tehtävä, että se lasketaan mereen narun päässä ja tunnustellaan, koska osuu pohjaan. 

Väkisinkin aloin miettiä kaikenlaista vertauskuvallista. Onko luoti kaikilla kielillä sama, että oliko silläkin nyt jokin metaforinen merkitys. Pyssyn luoti ja syvyysmittausluoti. Ehkei sentään, ajattelin. Päätin sen sijaan, että meri (tai vesi yleensä) perinteisesti taisi edustaa ihmistä itseään ja että kaikki se mitä siellä on... no joo. Ajoverkko kalanraatoineen ja kuolleine vesilintuineen, meren muutkin ruumiit ja kaikki yhtäkkinen arvaamattomuus. Jää. Railot. Sumu. Äänet. Tulikohan minulle vähän symboliähky sittenkin.

Eli meri lakkasi olemasta pelkästään kiinnostava ja ihana, se siitä.

Väkivalta. Joka kerran, kun sitä esiintyi tunsin sinisilmäistä epäuskoa. Jatkoin lukemistani siinä luulossa, että kyseessä oli vain päähenkilön pikkuhairahdus. Voi herranjestas, minullahan oli kesken Henning Mankellin kirja. Olisihan se pitänyt arvata. Siksihän lopetin aikoinaan Wallanderien lukemisen, kun aloin nähdä painajaisia. Kyllä rakennetaan kivat henkilöt, ja sitten yhtäkkiä ollaankin raadollisia. Minä vaan en lakkaa ihmettelemästä että miksi.

Olenko jotenkin yksinkertainen, kun en tykkää. Näin sivumennen sanoen sama ilmiö on nyt käynyt Silta-sarjan kanssa. Viimeinen niitti töllön ääressä oli, kun jostain happotynnyristä löpsähti viattoman trukkimiehen eteen puoliksi sulanut ruumis. Kyllä siinä ei enää jaksa kiinnostaa päähenkilöiden karisma. Ainakaan niin paljon, että olisi intoa katsella sarjaa vain heidän vuokseen. Koko ajan saa pelätä, että mitä seuraavaksi joutuu yökkäämään. Pitääkö ihmisiä ehdoin tahdoin järkyttää maailmassa, jossa on aivan tarpeeksi kamalia tapahtumia muutenkin.

Ja mihin se perustuu. Samaan kuin huvipuistot? Onko meidän elämämme muka tosiaan niin tasapaksua, että huiput ja aallonpohjat täytyy erikseen luoda. Jos näin on, niin mikäs siinä sitten. Hienoa, että jotkut saavat elantonsa oikein sellaisesta. Siinähän ei siis ole mitään pahaa, höpsöjä ovat ne jotka maksavat.

Vai onko niin, että kuvitellaan pahoja asioita, jotta oikea elämä tuntuisi kepeämmältä. Minä voisin tämän aiheen ääressä viettää ainakin kymmenen tuntia keittiöpsykologisoidessa, jos vain saisin aiheesta kiinnostuneen juttukaverin. 

Tällaisia minä mietin aika paljon lukiessani Syvyyttä. Kirjaa, josta jäi ankea mieli. Tarinaa, joka silti jäi elämään ja jonka päähenkilöitä tuli ikävä viimeisen sivun jälkeen, ja se on mielestäni aika paljon.

Sitten minä mietin yksityiskohtia. Esimerkiksi että ensin Sara Fredrika oli melkein itse suloisuus, kun Lars Tobiasson-Svartman salakatseli neitoa pesulla. Seuraavana aamuna nainen olikin taas oikein likapinttynyt ja haisi eritteiltä. Siinäkin olin kuvittelevinani kaikenlaista itse ihmisluonnosta. En mitään sinänsä uutta.

Sivuhenkilöiden nuhat, ihottumat ja muut heikkoudet. Kaikella oli merkityksensä.

Miten vähän puhuttiin palelemisesta, se todettiin mutta harvoin hytistiin saati valitettiin. (Minä olisin jäätynyt kuoliaaksi muutamissa kohdissa, mutta kirjassa asui aika karaistuneita ihmisiä näköjään.)

Niin, ja kirjailijan tyylivalinta erityisesti nimien suhteen kiinnosti. En kehtaa minäkään puhua päähenkilöistä etunimillä, kun ei kerran kirjailijakaan. Vain kerran kai koko opuksen aikana vaimo sai töksäyttää pelkän Larsin. Kautta linjan kaikista puhuttiin koko nimillä. Ihan kuin kertojalla olisi ollut tietoinen valinta pitää lukija mahdollisimman etäällä päähenkilö(i)stä. Sotilaallista. Onnistunut valinta. Vaikka minä tykkäänkin tuttavallisuudesta.

Pitäisi ehkä lukea uudelleen joku Wallander tai muu, että kehtaisin kirjoittaa Mankellistakaan etunimellä. Nyt ei kyllä ole sopivaa sanoa, että Henning se on näpytellyt näppärän kertomuksen. Niinpä. Kirjan liepeessäkin on sitaatti, jossa väitetään että tämä Syvyys oli kirjailijan siihen asti "kunnianhimoisin teos". 

Sanoinkin äsken saunassa, että Syvyyden teemoista saisi varmasti väitöskirjan ihan. Sanoin myös, etten halua paljastaa koko juonta tässä. Mieli tekisi.

"Yöllä Lars Tobiasson-Svartman ei saanut unta, vaikka puristikin luotia rintaansa vasten. Puolilta öin hän nousi, puki vaatteet ylleen ja meni kannelle. Tehtävä oli suoritettu, häntä ympäröi kuolema, saarella oli nainen, joka sai hänet kuohuksiin, ja hän sekä kaipasi että pelkäsi jälleennäkemistä vaimonsa kanssa. Hän oli mitannut meren syvyyden Sandsänkanin majakan ympäristössä, mutta ei ollut saanut yhdistetyksi havaintojaan niihin väyliin, jotka olivat hänen sisällään.

        Alus keinui hiljaa mainingeissa. Se alkoi tuntua isolta eläimeltä, joka liikehti karsinassa. Yön kylmyys sai hänet palelemaan. Hän kierteli ympäri alusta. Yövahdit tekivät kunniaa, hän nyökkäsi vastaukseksi. Yhtäkkiä hän seisoi Jakobssonin hytin ovella. Nyt kun komentaja oli kuollut, ei enää tuntunut tarpeelliselta käyttää titteliä häntä ajatellessaan."