Lempeä kuolema (Lukunurkka)

Ne, jotka eivät välitä ajatella kuolemaa, voivat huoletta ohittaa tämän kirjoituksen. Nyt nimittäin olen lukenut alkusyksyn lukutavoitteen viimeisenä opuksena Simone de Beauvoirin Lempeä kuolema -kirjan (1965). Pieni teos, jossa kirjailijatar kertoo sen, miten hänen äitinsä menehtyi ja mitä tyttären päässä liikkui silloin. Mistähän tämäkin nide oli kummitätini kirjahyllyyn ilmaantunut, tarina ei kerro. Hän tosin muisteli joskus, miten reagoi itse oman äitinsä - siis minun isoisoäitini - kuolemaan, niin ehkä häntä omakohtaisuuden vuoksi kiinnosti tämä Simonen näkemys asiasta.

Ja minä tietenkin seuraan perässä, itse saattelin oman äitini tasan kaksi vuotta sitten ja niiden viikkojen tunnelmat muistan hyvin vieläkin. Tärkeä elämänvaihe. Onhan kai se luonnollista siispä kiinnostua siitä, miten jotkut muut ovat asian kokeneet. Kaikki eivät halua palata vaikeisiin muistoihinsa ollenkaan, minä kuulun siihen toiseen koulukuntaan, vaikka en mielestäni ole kamalan rypevääkään sorttia (niinhän mä luulen). Pystyin lukemaan kirjan ilman suurempia dramaattisuuskohtauksia.

Varmaan siksi, että Simonekaan ei heittäytynyt mitenkään juhlavaksi. Pysyi arkisella ja varsin maallisella tasolla. Melkein olisin voinut vähemmänkin lukea makuuhaavoista ja siitä, miltä toimintansa lopettaneen vatsan sisältö näyttää saatikka haisee. Vaan minkäs sille voi, kuolema on harvoin yhtä kaunis kuin elokuvissa ja romantiikka aika hemmetin kaukana viimeisten henkitoreisuuksien aikana. Niin se vaan on.

Ja siitä huolimatta kuolemiseen liitetään usein enemmän kauniita adjektiiveja kuin rumia. Hyvä se on niin, vaikka tässäkin tarinassa Simonen äidin menehtyminen oli aivan kaikkea muuta kuin lempeä. Francoise de Beauvoirilta salattiin syöpädiagnoosi, jollen minä nyt aivan väärin ymmärtänyt. Viimeisinä aikoina sairaalassa hän ihmeesti tuskistaan huolimatta vapautui nauttimaan pienistä asioista ja ajatuksista. Iloitsi oikein, vähän sillä tavalla lapsenomaisesti. Voi olla, että siitä tulee tämä luonnehdinta lempeydestä.

Tyttären ja äidin välisen suhteen kuvailu oli minulle kirjan mielenkiintoisinta antia. Simone antautui muistelemaan äitinsä elämää ja omaa osuuttaan siinä. Miten sitä ei aina voi saati edes halua olla äidilleen mieliksi, jakaa tämän kaikkia arvoja. Minulle de Beauvoirin muu tuotanto on vielä täysin vierasta, joten en tietenkään ymmärtänyt kunnolla satunnaisia viittauksia niihin aikoihin, kun Simonen äiti oli joutunut ihan loukkaantumaan tyttärensä kirjoittelusta. Taas on aukko meikäläisen sivistyksessä.

Kyse ei kumminkaan ollut siitä, etteikö Simone olisi arvostanut äitiään.

Minä myös pidin siitä, että ihan reilusti muistellaan myös vainajan haastavia luonteenpiirteitä, epäonnistumisia ja kyseenalaisia tekoja. Onneksi nykyään ei taida olla enää vallalla sellainen tekopyhä kulttuuri, että kuolleista pitäisi voida puhua vain hyvää. Ihan niin kuin luonteesta katoaisi särmät, kun siirtyy paremmille kiukuttelumaille. Minä tykkään särmistä.

Jostakin syystä mielenkiintoni ei kumminkaan kasvanut kovin kummoisiin sfääreihin, kun lueskentelin perheen elämästä ja siitä mistä kaikesta Francoise ehkä luopui miehensä ja lastensa vuoksi, miten se saattoi katkeroittaakin ja millä tavalla se näkyi suhtautumisessa tyttäriin. Kummallista, koska olen luullut että nimenomaan nämä vaikeat äiti-tytärjutut minua saattaisivat kiinnostaa. Olenhan itsekin suunnitellut kirjoittavani joskus aiheesta, meidänkin perheestä löytyisi kaikenlaista muisteltavaa. Kaikilla löytyy.

Voikohan pienoinen kiinnostuksen puutteeni johtua juuri siitä, että Simone on minulle toistaiseksi tosi vieras henkilö. Jos lukisin tämän kirjan uudelleen sitten kun olen kahlannut hänen muutakin tuotantoaan läpi ja mahdollisesti tutustunut myös hänen poikaystäväänsä Sartreen, niin saattaisin saada enemmän. Nyt tuntui siltä, että luin vain jotain raporttia.

Sairaala - tai siis klinikka - ja sen henkilökunta olivat tietenkin tärkeässä osassa. Hoitajien ja lääkäreiden toimintaa kun seurasi sivusta Simonen kanssa, niin ymmärsi hyvin myös sen arvostelun mitä omaisten päässä liikkuu. Tottakai sitä haluaa läheisensä säästyvän tuskilta ja tietenkin myös ihmettelee elinaikaa pidentävien toimenpiteiden tarpeellisuutta, jos kerran lopputuloksena on kuitenkin se, että kohta kuolee. No, eutanasian ajattelusta nyt puhumattakaan. 

Minä koin, että kontrasti lääkäreiden kunnianhimon ja potilaan läheisten ajatusmaailman välillä oli aika suuri tässä kertomuksessa. Että lääkärit oikein innostuivat siitä, miten (rääkkäämällä) saivat potilaalle vielä muutaman elinpäivän lisää. Voi olla, että ymmärsin jotain väärin. Minä huomaan nyt, että olen lukenut aika huolimattomasti, en ollenkaan ajatuksella.

Käviköhän minulle nyt kuitenkin niin, että ajattelin omiani ja omakohtaisuuksiani samalla kun luin. Taisin sittenkin vertailla kirjan ja oman elämäni versioita kuolevan hoidosta, syövästä ja tyttären tunteista äitiään saatellessaan.

Tunnistin sen erikoisen ulkopuolisuuden tunteen, mitä ihminen kokee kulkiessaan sairaalan ja kotinsa väliä päivittäin. Tuntuu hullulta, että muu maailma tosiaan pyörii ja kulkee, epätodellisuuden tunne on valtava. Simonekin kuvasi hienosti sitä, miten ajeli taksilla pimeässä Pariisissa ja näyteikkunoiden värit ja maailma näyttäytyivät kirkkaina mutta turhina. 

Minäkin muistan sen, miten sitä tunsi olevansa turvassa vain läheisen luona sairaalassa tai omassa kodissa. Ja jälkimmäisessäkin vain puhelimen ääressä. Tuli käännyttyä aivan kertakaikkisen sisäänpäin, keskityttyä. Toisaalta oli tarve tavallisuuteen, suurten tunteiden vastapainoksi. Ei jaksanut koko ajan itkeäkään. Ja sitten oli myös barrikadioloja, oli halu pelastaa äiti tuskilta ja rauhoitella harhoilta. Rajoittaa pois skandaalinhaluiset vierailijat. Simone kuvasi näitä tunteita hyvin samalla tavalla, kuin minä aikoinaan koin. Taidetaan näissä olla jonkun melko universaalin äärellä.

Surun kokemisesta Simone kirjoitti yllättävän vähän. Ehkä se on lopulta niin itsestään selvää. Aika tavallista on kai sekin, että läheisten menehtymisten myötä sitä väistämättä joutuu toteamaan myös oman kuolevaisuutensa ja elämään sen tosiasian kanssa. Jonkin aikaa kuoleman ajattelu on pinnalla ja sitten mokoma aihe alkaa unohtua, ja elämä palaa takaisin tähän hetkeen. Hyvä, mitä siitäkään tulisi jos tässä koko ajan muistaisi miten elinkaaren pää häämöttää ja vielä senkin, miten yksinäistä puuhaa kuoleminen on.

Minä tykkään jutella ystävien kanssa kaikenlaisista kuolema-asioista, on paljon näkökulmia niinkin yksinkertaiseen teemaan. Tässä yhteydessä haluan kuitenkin säästää teidät enemmiltä pohdinnoiltani, voisin nimittäin jatkaa niitä loputtomiin sillon jos pääsen kunnolla vauhtiin.

"Äidin kuolema oli todellakin suhteellisen lempeä. "Älkää jättäkö minua petojen armoille." Mieleeni tulivat kaikki ne, jotka eivät voineet kutsua apua; miten pelottavaa olikaan tuntea olevansa puolustuskyvyttömänä välinpitämättömien lääkäreiden ja nääntyneiden hoitajattarien armoilla. Käsi ei koskettanut kauhun hetkellä otsaa, ei ollut rauhoittavaa lääkettä kiduttavaan tuskaan eikä valheellista lavertelua täyttämässä kuoleman hiljaisuutta. "Vuorokaudessa hän vanheni neljäkymmentä vuotta." Tämä lause oli myös aina piinannut minua. Vielä tänäänkin käydään - miksi - hirveitä kuolinkamppailuja. Ja yhteissaleissa ympäröidään kuolevan vuode kaihtimella viimeisen hetken lähestyessä; kuoleva on nähnyt saman kaihtimen ympäröivän toisia vuoteita, jotka ovat olleet seuraavina päivinä tyhjiä. Hän tietää. Kuvittelin äitiä sokaistuneena tuosta mustasta auringosta, jota vasten kukaan ei voi katsoa, kuvittelin hänen auki revähtäneiden silmiensä ja laajentuneiden silmäteriensä kauhua. Äiti koki lempeän kuoleman, etuoikeutettujen kuoleman."

Tämän jälkeen minä tarvitsen ehdottomasti fiktiota. Ajatuksella kokosin seuraavaa tavoitekirjakasaa. Se on tässä, minä aloitan Syvyydestä: