Huh.

(Niinpä niin, en lainkaan ole tyytyväinen kuvanlaatuun,
mutta patsas ilmineeraa hyvin tunnelmiani.)

Jos minulla olisi joka ikinen viikko yhtä täyttä elämää kuin tämä, niin olisin varmaan alta aikayksikön loppuunpalanut. Ei sillä, että olisi ollut varsinaisesti raskasta. Täysi on eri asia kuin raskas, vaikka molemmat väsymystä aiheuttavatkin. Minä vaan olen sellainen, että pitää olla paljon löysää aikaa. En ollenkaan kuulu niihin tyyppeihin, jotka täyttävät almanakkansa kaikenlaisilla menoilla ja tapaamisilla. Vaikka itse asiassa kylläkin kadehdin heitä vähän, koska elämä saattaa olla liian lyhyt vain fiilisteltäväksi.

Mutta pitkin viikkoa järjestin itselleni tunnelmointiaikaa kamerakävelyillä kaiken keskellä ja jälkeen, ja eilen haravoimalla yövuorojen välissä. Jälkimmäisestäkin otin kyllä kuvia, mutta kai sitä nyt jokainen tietää, miltä rautaharava ja keltaiset lehdet näyttävät. Tuoksu- ja äänimaailmakin on kaikille tuttu, kukapa siitä ei nauttisi. 

Tuoksumaailmaan liittyen voinkin tähän väliin mainita, että kyllä muuten haisee banaanikärpäsansa sukkahieltä. Huomasin jo alkuviikosta, ja nyt se taas leijailee nenään tuosta sisälle nostamani kukkameren (kituvat chili, laventeli, neilikka ja orkidea) juurelta. Haisun saa aikaan etikan, vesitilkan, tiivistemehun ja astianpesuaineen seoksella, ja se kyllä houkuttelee aika hyvin pikkukärpäsiä.

No niin, siis saatte kuitenkin tällä kerralla kuvitukseksi sekä keskiviikon sadepäivän että tämänpäiväisen aurinkoihanuuden saldoa. Jossakinhan minun pitää lempikuviani esitellä, kun en kerran ole vielä(kään) missään pinteresteissä tai sellaisissa.

Ajattelin pitkin viikkoa, että kun nyt kerran ollaan kotikaupungissa, niin otetaan sen tunnelmista ilo irti. Koulutustyöpäivien jälkeen olen notkunut tuhrusäässä mm. Kauppatorin silakkamarkkinoilla ja kuunnellut posetiivarin soitantaa sirkuksen aidan takana Kaisaniemenpuistossa. Molemmissa oli jotain suurenmaailman hehkua, teki ihan mieli pysäytellä ohikulkijoita ja huomautella asiasta.

Sellaiseksi sitä näköjään tulee, kun vieraantuu kaupungista valittuaan mökkirannan pääsääntöiseksi vapaa-ajanviettopaikakseen.

Onneksi ei satanut kaatamalla siellä silakkamarkkinoilla. Oli aika mukava tunnelma ja minä tykkään siitä savunsuuntaisesta tuoksusta, vaikken säilykesilakkaa ostanutkaan kun en kerran syökään. Olisi tehnyt mieli ottaa kaikista näteistä purnukoista kuvia, mutta mukana oli vain pikkukamera. Jotenkin iskee sellainen kummallinen ujous - sosiaaliseksi laiskuudeksikin sitä voinee sanoa - tuollaisissa tapahtumissa, että en mennyt suhertamaan lähikuvia veneille saati turisemaan kalastajien kanssa.

Sellainen vaatii erityisen mielentilan, ja jos on koko päivän pohtinut vuoropuheen ilmiöitä ja taitoja, niin on kyllä sen verran erakkoelämää ihailevassa moodissa, että vieraiden ihmisten kanssa juttelu ei houkuta. Ja siinähän se ristiriita juuri olikin, nyt sen tajuan! Siksi minulla oli kummallinen olo. Kun kerran ihailen saaristolaisia ja haluaisin tuntea jonkun oikein tosi autenttisen, niin en sitten kumminkaan jaksanut mennä haastattelemaan. Jäi vähän niin kuin vaje.

Mutta kyllä minä nautinkin torin kodikkuudesta, se toi henkisesti antoisaan päivään balanssinomaisesti väriä myös silmäaisteille. Ja mieleen olisi jäänyt hyviä tunnelmia ilman kameraakin.

Eikä siinä vielä kaikki. Matkani kun jatkui torilta sirkuspaikan kautta illaksi teatteriin, niin kotiin päästyäni olin mielenkiintoisesti uuvuksissa. Ilmeisesti teatterikokemus ei ollut vaikuttavimmasta päästä, kun illalla kuitenkin mietin kaikenlaista kommunikointiin liittyvää. Että sanattoman viestinnän osuus ei muka olekaan niin iso kuin myytti väitetään, että sillä mitä verbaalisesti ilmoille päästää on sittenkin eniten merkitystä.

Teoista nyt tietenkin puhumattakaan. Minäkin sain teatteriystävältä vähän noottia, kun olen nykyään niin passiiviinen ystävä. Ei ole kiva kuulla sellaista. Varsinkaan kun se on totta. Erityisen turhauttavalta tänään tuntui laittaa siskontyttären 5-vuotisjuhlille vain tekstiviesti kuvan kera. Moster-Saara morjenstaa bussista -aiheinen riimiruno tuskin korvasi oikeaa läsnäoloani. Vaikka sain minä liikuttuneen kiitosviestin. Olen silti vähän huolissani. Mitä jos minusta onkin tullut niin tosi itsekäs oman rauhan vaalija, etten enää ikinä pidäkään huolta ihmissuhteistani. Olenkohan vanhana tosi yksinäinen. Se olisi minulle ihan oikein. Minusta tulee erakkokissamummo, joka istuu tönönsä portailla ja puhuu säälle.

No, onneksi viikon ainoa vapaapäivä elikkä torstai tarjosi tilaisuuden korjaavaan liikkeeseen asiaintilan suhteen ja hautausmaalla vierailun sekä eläinlääkärin (huomatkaa, miten olin tosiaan buukannut päivän täyteen, tunsin itseni tehokkaaksi ja läsnäolevaksi) lisäksi tapasin oikein kaksikin ystävää, peräjälkeen. Sen verran ristiin, että sain esitellä heidät toisilleen.

Meillä on nimittäin Mukavuusalue-niminen kirjoittajapiiri yhden vanhan tuttavuuden kanssa, ja meistä on tulossa ystävät. Ollaan aika koominen pari, mutta miten voikaan olla antoisaa! Kannustamme, psyykkaamme, sparraamme ja mitä kaikkea toisiamme kirjoittamaan. Sovittiin, että siitä saa kertoa muillekin. Silläpä Lapsuudenystävä sai tavata Kirjoittajaystävän ohimennen, ja ilta jatkui - no, ei onneksi liian pitkään.

Väliin kollaasikuva Mukavuusalueelta.

Kotiin kun siltä reissulta iltayöstä saavuin, oli miehelle paljon kerrottavaa ja muun muassa esitin keskiviikon teatteriesityksenkin tiivistettynä. Kiitos miehen kärsivällisyydelle. Hän meinasi laittaa Reino Nordinille viestiä, että täällä vaimo kiteyttää. Olin kuulemma hupaisa näky, kun näyttelin Russel Crowe -imitaatiota ja ylipäätään sitä miesteemaista Ryhmäteatterin antia. Lisäksi piti pikakelata kaikki muutkin puheet ja ajatukset, joten ei ihme, että perjantaina viikonlopun yövuoroihin lähtiessäni olin jo valmiiksi uupunut. Aivan kamalan paljon hyvällä tavalla ajateltavaa oli koko viikossa.

Silläpä otin eilen töihin kameran mukaan, että tänä aamuna pääsen toteuttamaan omaa rauhaani merenrantakävelyllä. Univelkaisessa eteerisyydessä säälläkään ei olisi ollut niin väliä, mutta toki oli mahtavaa, kun ilma oli sees ja siinä leijui rakastamaniani auerpartikkeleita:

Rannoilla - ei niilläkään - ollut sinänsä mitään uutta, mutta aina yhtä paljon minä tykkään siellä steppailla. Pian merikin kylmettyy, ja näkyy enää vain autolauttoja. Minulla oli aivan liikaa vaatetta takin alla, tänään oli ehkäpä yksi vuoden viimeisistä lämpöpäivistä. Tai mistäs minä sen tiedän, jotenkin vaan on sellainen tunne.

Silakkamarkkinoita ei enää ollut, vaikka aluksi niin olin havaitsevinani kun Olympiaterminaalin kulmilta kävelin torille päin. Vanhat purjelaivat olivat jääneet sunnuntaikävelijöiden iloksi parkkiin ja niihin olisi saanut mennä oikein tutustumaankin. Mutta silakkaveneiden laiturit loiskuvat jo tyhjinä. Kyllä sitä pitää olla kalastajillakin pyhäpäivä. 

Minä näyttelin turistia ja tarkensin kaikenlaisiin jänniin yksityiskohtiin. Miten ihmeessä joku voi osata ajaa purjelaivaa, ja onnistuisikohan sellainen yksin. Ei varmaan. Ei ole erakkoluonteisen hommaa, paitsi pikkujollailu. Pitää olla tiimitaitoja ja -haluja. 

Voi että kun olisin ollut virkeämpi, olisin saanut aikaan oikein todellisen reportaasin purjelaivaelämästä. Sen verran vähän niissä näkyi vierailijoita, että yksityishaastattelut olisivat saattaneet olla mahdollisia.

Sitten minä harjoittelin ihmissalakuvausta haitaristilla. Aina tuli joku möhömaha tai lapsiperhe eteen patsastelemaan, ja hyvä ettei minua alkanut siinä itsekseni ihan naurattaa se oma tilanteeni. Tärkeänä kun ihminen etäältä zoomailee, ja sitten kun joku torppaa eteen niin pääsee suusta rumia sanoja. Unohtuu se, että on julkisella paikalla. 

Huomasin mölöttäväni ääneen, että "mene nyt sinäkin hemmetin pomppatakki siitä edestä palloilemasta jonnekin, että saa ihminen kunnon kuvan". Mukava oli kuunnella soittoa, tuli ihan omat huuliharppusessiot mieleen, en vaan muista mitä lauluja siellä torin laidalla siteerasi hän.

Musiikkielämys jatkui hartaammassa muodossa, kun pääsin Suurkirkolle. Vaikka kello oli noin 11.30. Mikä se sellainen aika on pistää tapuli raikaamaan? Kamalaa, jos se kuuluu yleissivistykseen, ja minä vain olin kummissani. Eikö jumalanpalvelus ole siihen mennessä jo ohi? Onko meillä jokin sunnuntainen turistirituaali, vai liittyikö upea kirkonkellosonaatti poikakuoropäiviin? Niistä minä näin kirkolla plakaatin ja ajattelin, että sinne ei pidä meikäläistä päästää itkemään.

Eikä kyllä ollut sellaista riskiäkään. Kyllä minulla alkoi olla jo kiire kotiin lepäämään. Leikkimään lauantaita, sillä onneksi huomenna on lakisääteinen vapaapäivä. Huh. Hyvä, mutta niin antoisa viikko, että jos kirjoittaisin päiväkirjaa, siitä tulisi ehkä ihan romaani. Tai ainakin novelli. Pitkä. Kamalasti ajatuksia, miten minä ehdinkään suodattaa kaiken.

Loppukuvaksi vielä asettelemani kokonaiskollaasi tästä viikosta, jonka kissa meinasi pilata tassuttelemalla päälle. Seurankipeänä varmaan, kun emäntä on ollut monta päivää liesussa. Viikon kruunasi ystävän vastauskirje Pariisista. Se on tuolla alla olevan kuvan oikeassa yläkulmassa. Leimassa lukee des Halles, vähänkö tunnen itseni tärkeäksi. Huomenna minä ehkä kirjoitan takaisin, kyllä oikea kirjeenvaihto vaan on antoisaa.

Eilen kesken haravointini soitti naapuri maalta. Se asetti hetkeksi kaiken taas uomiinsa. Miten minusta onkin tullut tällainen. Ryötönperällä oli kaikki hyvin ja naapuri haikaili tapaamista. Tuli lämmin olo. Niin kuin kaikesta tästä.