Muutto! Muutos!

Hei ystävät! 

Minä muutan, elämä muuttuu, hui! Pääsen ainakin hetkeksi asettumaan, asumaan Ryötönperälle ja perustin sitä varten vähän niin kuin puhtaalta pöydältä uuden blogin. Löydätte Ryötönperän kuulumisia tästä lokakuusta alkaen Haravanpyörästä.

Tervetuloa mukaan seuraamaan miten jännitän ja kestän ja opiskelen maalla asumista.

Saara.

Viime metreillä ennen vapaata vettä

Mökiltä löysin tämän. Vuodelta 1969. Pääsin lähemmäksi tätiäni, joka kuoli vuoona 1971, teininä. Kolme vuotta ennen kuin minä synnyin. Löydöstä "piti" tehdä taidekuva esittämään omaa kaipuutani viljelyskauden avaamiseen.

Pitkän ja ankaran talven jälkeen olen ollut onnekas saatuani viettää huhtikuussa kaksikin viikon pätkää mökillä. Vasta viimeisinä päivinä tällä viikolla ennen kaupunkiin paluuta pääsin vähän puutarhatöiden makuun aurinkopaikassa metsänreunassa, jossa oli tontin ainoa lumeton kohta. Jos talon sokkelin ympäristöä ei lasketa. Siihen minä tammikuussa yritin lapioida lunta, sillä keittiön putket olivat jäässä. Ne aukesivat huhtikuun alussa. Ilman halkeamisia tai isompia vaurioita, ilmeisesti.

Toissapäivänä kun lähdin kaupunkiin, liiterin pitkän sivun kattolumivuori jäi vielä niin korkeaksi että oven tikkataulusta näkyi vasta yläreuna. Muuten lumi suli silmissä ja hyvä ettei melkein kyyneleiksi saakka, kun piti lähteä ja katse pysähteli kaikkeen mitä seuraavina päivinä olisi voinut pihalla jatkaa.

Onneksi sain aloitettua myös lemmikkieläinten hautausmaan siivoilun, sillä se sijaitsee jättiläiskuusen juurella jonne ei koskaan kinostu paljon lunta. Isot alaoksat tekevät tavallaan teltan. Taata sen muistolehdon aikoinaan perusti, ja sinne tulee helmikuussa lopetetun Tumppi-kissan tuhkat sitten kesämmällä. Löysin metsänraivuupuuskassani maasta vanhan keittiölaatan palasen, josta saattaa tulla nöyrä muistoplakaatti. Vaikka marmorikivi liiterissäkin olisi. On se ollut ennen vanhaan sellaista - romua vaan työnnetty metsään, jota minä nyt karsin puistomaisen puutarhani laajentamisen hengessä. Löysin myös ruostuneen sardiinipurkin, jonka joku oli jaksanut vain puoliksi avata.

Tässä tunnelmoin vasta maaliskuun alussa kotona. Tomaatti tulemassa siellä. Nyt on jo tomera taimi.

Mökkikautta ja puutarhatöitä odottellessa minä onneksi löysin pitkästä aikaa kamerani. Siitähän minä viimeksi talvella täälläkin uhosin. Kevään kaipuuta lievitti hienosti monen tunnin asetelmasessiot, sekä pieni harjoittelu myös katuvalokuvauksen parissa työmatkalla. Nyt onneksi pihalla odottavat tekemättömät työt myös täällä kaupungissa, ja kamera on taas unohtunut reppuun mökkireissulta.

Minä löysin taas iloa järkkäristä, ja vaikka kuvat ovatkin tummanpuhuvia - mistä sain palautetta - niin se oli ikään kuin taiteellinen tarkoituksin. Kyllä minä sitten niitä somia kukkaotoksia ehdin ottaa kesäisen keveässä ilmapiirissä. Talvella harjoittelin tällaista:

 

Näillä oli jännä mielikuvitusta kirvoittava vaikutus, ja tuli kaikenlaisia tarinoita ajatuksiin. Joutilaina tai yksinkertaisesti laiskoina hetkinä on hyvä antaa mietteiden harhailla ideoista toisiin. Kyllä niistä joku joskus kanavoituu toiminnaksikin. Voi että, kun olisikin aikaa olla kirjailija vaikka! 

No, mutta takaisin Ryötönperälle. Tuli valtava onnistuminen yhdessä asiassa vahingossa. Alunperinhän minun piti tehdä joululahjoiksi puolukkalikööriä tai jotain snapsin kaltaista, mutta se sitten jäi. Tammikuussa tyhjensin pakastimesta ylivuotiset puolukat lillumaan viinaan sokerin kanssa. Hieman ennenaikaisesti jo huhtikuun ensimmäisessä talviloma-aallossa minä ne pullotinkin. Taisi olla lumituiskupäivä ja minua huvitti pörrätä sisällä radiota kuuntelemassa. Hyvää tekee sellaisetkin hetket ja siinä mielessä on kätevää, että välillä on koleaa.

Valitsin kaikista somimmat säästämäni pullot ja ikuistin hetken "suuren ruokakuvaharrastukseni" nimissä:

Liköörin aineksina lilluneet puolukat odottivat kaksi päivää että keksisin niille käyttöä, mutta laitoin pois.

Ai niin, halusin myös testailla että mistä laseista likööriä pääsiäisenä juodaan, heh. Jokainen niistä sopi tarkoitukseen hyvin. Kyllä kannattaa tykätä astioista. Varsin olin hyväntuulinen maistelutuokioni jälkeen ja etenkin ylpeä tosi maukkaasta lopputuloksesta! Lopulta itselle jäikin vain juhlatujut, sillä jakelin lahjapulloja naapureihin ja ystäville. Hyvä niin! Etenkin, kun puolukat olivat naapurin leskirouvan keräämiä. Olisi tuntunut itsekkäältä pitää koko litku itsellä vaan ihan pokkana.

Paikallisen Alkon myyjän kanssa talvella valittiin se hinta-laatu-viina, joka toimi mainiosti. Hän oli tehnyt samasta aikoinaan viinimarjajuomaa. Viime viikolla kun hain ihan vain viiniä liikkeestä, niin todettiin että pian alkaisi olla kuusenkerkkäsnapsin alulle laittamisen aika. Hän valisti, että vain pari kerkkää riittää maustamaan juoman. Että ei niin kuin minä pari vuotta sitten tein kun tungin viinapullon täyteen kuusenkerkkiä. Se maistui ihan mäntysuovalle, vaikka olikin kuusipuun tuotetta. Yöks. Kuulemma nokare vaikka hunajaa kruunaa maun. Siinäpä toukokuinen tuokio jo suunnitteilla, kerkän tiputtaminen pulloon.

Nyt muistelen tässä harmaassa ja viileältä tuntuvassa kevätsunnuntaissa yövuoron jälkeen. Kohta ehkä kaivelen puutarhaohjelmia netitstä. Kirkkaat mökkipäivät tuntuvat ihan unelta, mutta kyllä ne totta olivat. Sää suosi aika ihanasti ja kompensoi liiallista lumen määrää. Ensimmäisessä loma-aallossa ennen pääsiäistä kuvasin joutsenet. Viikko sitten sain ensimmäiset kurkikuvani. Kuun alussa näin hyttysen toukkia avantosaunavedessä ja viimeksi jo ensimmäiset lentävät. Miten nekin aina talvella unohtuvat. Kärpänen meinasi mennä korvaan metsänreunassa. Radioiltoja rannassa lämpimässä auringossa. Mökkitiellä kurassa lupsahtelevat saappaat.

Saunapuiden tekeminen ja itse sauna. Ah - koko kausi vielä edessä! 

Seuraavilla mökkireissuilla agendalla on lisää ylläpitohommia, tai siis sellaisia joita ei ole vielä voinut lumen takia tehdä. Huussin tyhjennys ja hoito. Niityn maisemointi siten, että osasta tulee kasvimaata aurinkoisen paikan vuoksi. Toki kaikkea mahdollisimman toisarvoista, niin kuin ikkunoiden pesua ja sen sellaista. Muutaman roskaröykkiön toimittamista pois. Liiterin siivous. Kohti kesää mennään, enkä valita tekemättömistä töistäkään. Kyllä ne odottavat.

Jännitän vähän, että elääkö jäljelle jäänyt 20-vuotias Heljä-kissani sinne saakka. Että saisi vielä yhden kesän tuntea tassuissaan maalla. Hän on hienosti - hienommin kuin minä - selvinnyt talvisesta siskonsa kuolemasta. Ihan muina mummoina elelee ja pitää parin viikon välein muutaman päivän paastoja, joista jokaisesta huolestun että onko nyt viimeinen. Sain ikuistettua hänet viralliseen 20-vuotiskuvaan syntymäpäivänä, ja vaikkei otos ihan terävyytensä puolesta onnistunutkaan, tallentui eläimen valpas luonne:

Hän syntyi 6.4.1998 ja oli villi pentu. Nyt on seesteinen ja kunnioitettava ikäneito.

Ihan viime metreillä mökillä vapaata vettä nähdessäni hoksasin, että herraisä - tässähän on pian kalastuskausi taas! Sehän jäi minulta viime kesänä ihan kesken, aiheen opiskelu. Pilkillä ei tullut talvella mitään, joten nyt alkaa olla jo virvelin vippailu mielessä. Että joutaako tässä asiallisia hommia tehdä sittenkään ollenkaan, kun kalastaa ja viljellä pitää!

Ystävä valmisti minulle "pulikan", koska olin haaveillut kalastuskirjassa näkemästäni omatekoisesta suomustimesta. Jouduin sitä varten ostamaan limuviinoja, että sain nätin värisiä korkkeja kokonaisuuteen. Kyllä sitä vähän voi panostaa, vaikkei imelästä tykkääkään! Jännä nähdä toimiiko sitten, kun on vähän erimallinen kuin esimerkkikuvassa.

Jätin suomustimeni mökille keskelle pöytää odottamaan. On se hieno! Pitää muistaa kalastuslupa hankkia.

Tästä jatketaan, taas. Työputkea kaupungissa helpottavat pitkät illat, eikä tarvitse enää pitkästyä vaan voi mennä pihalle tössäämään sen sijaan, että odottaisi vain nukkumaanmenoa ja seuraavaa aamua. Käyn ihailemassa esiviljelyksiäni (ei siellä ole kuin vähän tomaattia, miesväen papuja kuusi sekä muutama laukan huitula) parin tunnin välein. 

Hurjaa kun seuraa työvuorolistasuunnitelmaa työmaalla. Ei ole montaa A4-liuskaa kun jo saapuu juhannus, huh! Alkaa olla ajan pysäyttämisen aika käsillä. Mukavia kevätpäiviä sinne myös, ystävä!

Pääasia että raksuttaa taas.

Tuntuupa lähes mahdottoman hienolta, että ylihuomisen jälkeen saa kääntää seinäkalenterin sivun jo maaliskuulle. Alkaa helpottaa. Ensin tuntui että talvi menee tosi joutuisasti, mutta nyt taas alkaa olla se pitkästynyt tunnelma - että mateleeko sittenkin. Olin jo etukäteen päättänyt että helmikuu tulee olemaan taukokuukausi mökkeilyssä, mikä näillä pakkasilla tuntuu tavallaan ihan viisaaltakin. Ei tule lämmityspiikkejä sinne, saa torppa uinua talviunta.

Se on yhtä aikaa kodikas ja haikea ajatus. Syksyllä mökin jättäminen hämärään tuntuu aina vähän liiankin vaikealta, mutta näin kevättä kohti kun mennään - lähtemisessä on ihan mukavia toivonkipinöitäkin edessä olevasta valoisasta ajasta. Eikä pieni lämpöaaltokaan tänä vuonna olisi pahitteeksi. Ensi viikolla käynnistyy taas se vaihe kun ramppaan Ryötönperän ja Helsingin väliä ahkerasti, on edessä sopivia pitkiä vapaita siihen tarkoitukseen ja talvilomakin tulossa.

On ihan klassikko jo se, että näinä kaupungissa vietettävinä vapaapäivinä tuskastun ja aika tuntuu pitkältä. Minusta saattaa tulla tosi lapsellinen jos keksin, että on tylsää. Tekemisen puutteestahan se ei ole kiinni, heh. Tänään minun piti siivota ainakin naulakko ja imuroida, mutta tulinkin tähän tietokoneelle välttelemään asiallisia hommia. Aina on hyvä selitys se, että miksi nyt pitäisi vapaapäivä käyttää huushollaukseen kun voin siirtää kotityöt vaikka ylihuomiseen kun odottelen lähtöä yövuoroon. Mielestäni aivan käyttökelpoinen logiikka! Kyllä sitä ihminen saa omalla ajallaan harrastaa, jos kerran harrastuksia on!

Harrastuksista laulujen kirjoittamisen opettelu on edennyt jälleen. Tilasin Laululyriikan käsikirjan - Heikki Salon opus sekin - ja oli kyllä pitkä viikko sitä odotellessa. Maalla lauluntekijäystävällä sellainen oli ollut jo tovin, mutta todettiin että molemmat tarvitsevat oman. Sellaisia ne manuaalit ovat. Tarpeellisia, jos ei vielä osaa. Kirjoitin viikko sitten ensimmäiset ehkä yhdeltä istumalta ehjät biisinsanat, kun otin oikein harjoitustyön kannalta ja kiinnitin huomiota muutamiin muotoseikkoihin.

Oppikirja tuli kaksi viikkoa sitten postilaatikkoon sellaisella hetkellä, että en voinut siitä heti alkaa nauttia. Odottelin lähtöä eläinlääkäriin. Olin tehnyt ison itkuisen ratkaisun ja päättänyt viedä Tumppi-kissan sille viimeiselle piikille. Oikeasti niitä onkin muistaakseni kolme, mutta minä lähdin pois ensimmäisen jälkeen kun kissa oli jo niin kanttuvei, ettei ymmärtänyt mitään. Hirvittävän surullista. Pysyin eläinlääkärissä aikuisena, enkä järjestänyt Tumpin kiusaksi mitään ylimääräistä lääppimisdraamaa. Hoidin sen puolen sitten kotona ihan huolella. Miten paljon voikin itkettää yhden vanhan kissan ikävöiminen ja suru. Ei meinannut tulla loppua millään, mutta olen minä jo viikon pysynyt kasassa.

Tänään soittivat, että tuhkauurna on nyt noudettavissa. Olen vitsaillut, että mistä senkään tietää mitä sinne pahvilaatikkoon on kauhottu - rahastavat vaan ja väittävät omaisille, että oma lemmikki on nyt justiinsa siinä. No - vaikka aina onkin rahasta tiukkaa, niin olin minä valmis siitä maksamaan että saan vielä rituaalin mökillä siellä ison kuusen juurella, jossa on lemmikkien hautausmaa ja muualle haudattujen (heh) muistolehto. Siellä on mm. ystävän edesmenneen koiran risa tennispallokin muistoksi siitä kun sain sitäkin eläintä lainata.

Nyt minulla on siis enää yksi 20-vuotias kissa, ja sanoinkin eläinlääkäriin että saatetaan joutua tulemaan pian uudelleen samalle asialle. Heljä nauttii ystävä- ja perhepiirissäni valtavaa kunnioitusta nyt kun jäi vielä pikkusiskonkin menehtymisen jälkeen aika hyväkuntoisena huusholliin pörräämään. Eilen ja tänään on ollut taas kolotuspäiviä, ja mummo vaan nukkuu - mutta välillä on pirteitäkin hetkiä. Nyt kun olen kasvanut ihmisenä lopettamalla yhden kissan, niin tiedän selviäväni myös toisesta kerrasta. Mutta se nyt siitä.

Valon määrän lisääntyminen on saanut minut vähän innostumaan taas kaikenlaisesta. Talvihorros alkaa hellittää, vaikka joskus se vielä aamuyön pimeinä tunteina meinaa kuristaa. Mutta sitten kun aurinko nousee - nyt jo ihmisten aikaan - niin alkaa tulla mahdollisuuksia mieleen. Esimerkiksi kamera. Sehän on reissannut koko ajan edestakaisin laukussa mökkimatkoillakin, mutta en ole juurikaan kuvannut. On tullut semmoinen olo, että eiköhän nää talvimaisemat jo ole nähty.

Mitään sinänsä uutta ei ollut näissäkään valokuvissa, joita viime lauantaiaamuna räpsin. Mutta siinä hetkessä oli kuitenkin mukava heräämisen meininki. Koska olin viikon kärvistellyt varhaisaamuvuoroissa enkä nähnyt aamuvaloa kuin ikkunasta, niin olin päättänyt hyödyntää lauantain ja tallentaa sekä mieleen että muistikortille talvisen auringonnousun. Jälkimmäiselle se oli kyllä aika vaikeaa, kun kohmetutti koko ajan ja olin pikkuisen liian ajoissa liikkeellä, eli seitsemältä. Patsastelin hämärässä siirtolapuutarhassa ja huvitti, kun tunsin olevani yksin koko maailmassa. Ihan nukkui kaikki ympärillä eikä ketään missään.

Tarkentaminen ei sujunut laisinkaan, eikä silläkään ollut lopulta merkitystä - vaan ilahduin itsekseni siitä, että olin liikkeellä. Olen kyllä jutellut, että voisin elvyttää valokuvaintoiluani taas vähitellen keksimällä vaikka joitakin uusia näkökulmia tai kohteita. Nyt niitä ei vielä ole tullut mieleen, eikä tarvitsekaan. Pääasia että raksuttaa taas.

Olin lähikaupassa jo kahdeksan jälkeen, ja tuttua myyjätärtä hieman huvitti kun minulla oli naama kohmeessa ja puhuminen sellaista kuin olisin syönyt juuri vähän liian nopeasti paljon jäätelöä. En tiedä, mistä olin saanut päähäni että haluan paistaa kotona lettuja, mutta aineksia olin yhtäkkiä ostamassa. Käytän tuonkaltaisista inspiraatioista nimitystä "toiminnan tarmo". Sitä minulla oli, ja koko pitkä päivä vielä edessä kulutettavana. Niinpä olin ilmeisesti järkeillyt, että koska en ole ikinä onnistunut lättyjen paistamisessa, niin on aika kokeilla uudelleen ilman suorituspaineita.

Pitää ehkä ihan huolestua, jos keittiöhommat alkavat kiinnostaa - että kuinka paljon tässä olenkaan ihmisenä muuttumassa. Toisaalta suunta ei ole ihan huono ja tuleepahan ainakin tehtyä jotain sen sijaan, että istuisin tympeänä mössöttämässä juustovoileipiä. Paitsi että ne saavat minut kyllä enimmäkseen hyvälle tuulelle. Jos siis on hyvää leipää ja juustoa kaapissa.

Annoin lettutaikinan turvota oikeaoppisesti ja seurasin jännittyneenä sivusta sen kehitystä. Tuntui, että maailmani oli sopivan pieni sillä hetkellä. Sellaista tekemistä ihminen voi kaivata työviikon päätteksi ja suurien linjojen ajattelun tilalle. Muistin että meillä on sellainen rimpula kevytversio pikkulettupaistinpannusta ja päätin kokeilla sitä. Isojen räiskäleiden kääntäminen tuntui tässä vaiheessa harrastustani aika haastavalta ajatukselta. Säätelin keittolevyn lämpötilaa miedommaksi, kun meinasi alkaa tulla aika paljon käryä ja vähän mustavalkoisia lettuja liian nopeasti. Oli pakko laittaa liesituuletin häiritsemään idylliäni ja peittämään lauantaiaamun radio-ohjelmat.

Niitä minä kuuntelen lievittääkseni mökkikaihoa, koska radio kuuluu nimenomaan sinne mutta voi sitä kotonakin yrittää päästä tunnelmaan.

Meillä vieraisilla yökylässä ollut ystävä ja miesväki heräilivät sopivasti lettujen haisuun. Ensimmäiseksi minulta tiedusteltiin, että onko tulossa porukkaa kylään vai miksi lettuja paistelen. Tunsin itseni vallan kodin hengettäreksi, kun sain todeta että ihan tässä muuten vaan kun teki mieli kokeilla. Lopputulos hipoi nimittäin täydellisyyttä. Minun mittakaavassani. 

Ja koska sain mustavalkolettujen lisäksi aikaiseksi myös niitä kauniita yksilöitä, jaottelin ne hetisyötäviin ja myöhempiin. Jälkimmäiset halusin dokumentoida - turhamaisuuttani tietenkin. Eipä silti, siinä saattoi tulla vastaus valokuvaharrastuksen näkökulmien puutteeseen. Ruokakuvat! Ovathan ne jo joskus aiemminkin käyneet mielessä. Ihan ääneen pohdin, että jos aloittaisinkin sellaisen harrastuksen. Toisaalta, en pidä sosiaalisessa mediassa pyöriviä annoskuvia kovinkaan mielenkiintoisina. Siitä kehitin lisähaastetta, että jos - jos - alkaisin harrastaa ruokakuvia, niin näkökulma pitäisi olla ja sellaiseksi riittää minimissään se, että näyttää nätiltä ja minun näköiseltäni.

Alkoi siis armoton lavastus, heh. Siinä missä aamupalalettuja ronkittiin suoraan tiskipöydältä eilisten astioiden keskeltä, niin minä somistin pöydänkulmalle asetelmaa, jonka siis aioin valokuvata. Oikeastihan tuokin viikunahillo on hankittu jouluksi juustoja varten, mutta koska se näyttää sievän maalaisromanttiselta, niin päätyi kuvaan. Paremmilta letut maistuivat Pirkka-vadelmahillon kanssa.

Vaalipäivän kaakaodrinkeistä oli jäänyt jääkaappiin painekaasukermavaahtoa, jota silloin laiskuuksissamme ostettiin äänestyskävelyllä. Siitä sai tursotettua lisäelementtiä kuviin. Aika äkkiä lässähtää sen kauniit kiemurat. Lopulta lettujen päällä oli sellaista hillokermavelliä. Minä söin ne, koska ei se makua haitannut.

Vaikka tietoisesti harjoittelin hieman hämäriä kuvia ("ranskalaista maalaisromantiikkaa") järjestelmäkameralla, otin tottakai myös kännykkäkuvia, joilla elvistelin ystäville whatsappissa. Sain kommenttia, että on aika rokokoota noi astiat. No tietenkin! Ei kai räiskäleet näytä miltään naarmuisilla valkoisilla lautasilla, ja sitäpaitsi olen vanhanaikaisuuden ystävä.

Ilahduin lettuonnistumisesta niin, että taas tuli mieleen sekin että miten hauskaa voisi olla mökillä lavastaa ulos ruoanlaittopiste ja videokuvata siinä askaroimista. Minun piti kyllä tänä keväänä ja kesänä keskittyä puutarhanhoitoon, kun se viime vuonna vähän jäi. Että riittääkö taas kaikkeen aika. Toki, jos aamuvirkkuuteni jatkuu tällä mallilla, niin vapaapäivien vuorokausissa on aika paljon aikaa. Jääpi nähtäväksi. Olen sentään esiviljellyt vähän tomaattia huvikseni sekä yhden itäneen porkkanan. Laitoin sen multaan niin, että naatti jäi pinnalle ja katson mitä tapahtuu.

Nyt minä katson sillä silmällä viikonlopusta jäänyttä lirua punaviiniä. Meinasin nauttia sen jo tässä kirjoittelun ohessa, mutta tulikin ruokakuvavisio. Ei mikään omaperäinen, mutta koska jääkaapissa on nokare homejuustoa ja leipälaatikossakin jotain, niin voisin vielä ennen iltaan laskeutumista kokeilla ottaa välipalavalokuvan, ja tarvitsen siihen juurikin tuon puoli lasillista punkkua. Jos harjoittelisin sekä maalaisromanttista ilmaisua että modernia pohjoismaalaista pelkistämistä? Ottaisin niin kuin haasteen ja dokumentoisin juustokikkaretta eilaisilla alustoilla.

Pohjoismaalaiseen versioon välipalakuvasta voisi laittaa juomalasiin vaikka raikasta kurkkuviipaileilla koristeltua kuplavettä, eikös sellainen ole trendikästä. Niin että ranskalaisversion kuvaan siis ensin. Että saan sitten sen lavastuslasillisen nauttia ennen kuin väljähtyy.

Jos tämä talvivapaapäivien hömpötys saa jatkoa, niin voitte olla varmoja että palaan kertomaan siitä aika piankin. Mukavaa talvenselän taittumista myös teille, kaverit!

Lettuja tosiaan myös vallan hopealautasella! Hauskaa oli!

Aina vaan lapsettaa.

Tänään kotona. Vahvasti kaunisteltu. Jouluroskat selän takana.

Hei, ystävät! Nyt tulee hirveetä löpinää! Minuahan tuskin voi enää kutsua bloggariksi, mutta ei se mitään. Ymmärsin sen jo viime vuoden keväällä kun en kehdannut hakea passia Puutarhamessuille. Palo kirjoittamiseen ja raportointiin ei tietenkään ole sammunut - kuten olen teille aikaisemminkin tämän sivuston hiljennyttyä kertonut. Se on vain vähän siirtynyt toisaalle, ja kuka tietää jos laulujen tekemisen ja videoharjoittelun inspiraatio tyrehtyy, ehkä palaan kunnolla tänne takaisin.

Tai jos tulee jokin massiivinen projekti, josta täytyy raportoida! Vähän niin kuin viime kesän aittaprojekti Ryötönperällä.

Aina juhlapyhinä tai muuten vain sesonkien vaihtuessa olette mielessäni. Vähintään. Tänään kirjoittelen tätä täällä oikein joutilaisuuttani uhkuen, sillä olen flunssassa ties monettako päivää. Mutta en niin raadollisessa taudissa, etten jaksaisi pitkästyä. Tämän räkätaudin aikana olen jo teroitellut kynää harjoitellen mm. lastenlaujujen kirjoittamista. Sitten päivitin yli puolen vuoden tauon jälkeen perillisblogiani. Sen jälkeen laitoin kummitytöille viestiä, että joululahjat ovat taas myöhässä postittamatta ja sitten olen kärttänyt Nuoruusystäviltä laulunaiheita. Niitä olen saanut aina pullopostista koti-ikävä -aiheisiin.

Seurankipeys nuhassa on joskus yllättävä! Älkääkä aliarvoiko merkitystänne, vaikka nyt tässä räkähommelin viimeisessä (toivottavasti!) aallossa tulin vieläpä tännekin kirjoittamaan. Syksyllä edellisessä nuhassa (Onpa niitä usein - vai meneekö aika vain nopeasti?) luin Sudeetilta saamaani kalastuskirjaa, se on ihan mahtava, mutta nyt se on mökillä:

Siihen on koottu oikein kaksi kirjaa samaan niteeseen, ja minä löysin kaikkea kiinnostavaa. Ihan kevättalven jäitäkin silmällä pitäen. Jos rakentaa itse sellaisia valon ja varjon leikkauspisteitä, niin saapi kaloja. Pilkillä vissiin, se on vielä opettelematta. On myös mahtavia askarteluohjeita! Piti tehdä kaverille joululahjaksi kruunukorkeista ja klapista suomustin, mutta sekin jäi. Teen sitten kesäksi, koska korkit odottavat mökillä työpöydälläni.

Kirjoitin toissapäivänä yhteen lastenlauluaihioonkin ongella olemisesta. Oli hauska tehdä tekstiä lapsen näkökulmasta - muistan kyllä omat kalareissuni Taatan kanssa mökkilutakossa. Poukkoilen tekstissä syvällisyydestä (Jumala) pinnallisuuteen (miksi kohossa on punaista ja valkoista) ja olin tosi ylpeä alustavasta lopputuloksesta. Mies sanoi, että niinhän minä poukkoilen kuulemma vieläkin. Jaa. Täytän tänä vuonna 44 vuotta. On lapsi vissiin vielä tallella ja hyvä niin. Kai.

Tässä on yksi esimerkki siitä, ajalta ennen tätä nuhaa:

Kuvien laatu on kännykkätasoa, pahoittelen.

Mökillä joululomalla oli märkää lunta. Nuoruusystävä puolisoineen oli tehnyt kuulemma 160 cm korkean lumilyhdyn. Minun piti jotenkin pistää paremmaksi ja tehdä edes "jotain". Askartelin lumisen lyhtytelineen. Harvoin olen toivonut, että mökki olisi tien varressa, mutta nyt toivoin. Sen verran ylpeä olin aikaansaannoksestani. Sen näki kolme ihmistä. Minä, mies ja Nuoruusystävä. Minä monta kertaa, muille riitti yksi.

Joskus on kiva askarrella katovasta aineksesta, niin ei jää lopputulos nurkkiin pyörimään sesongin vaihtuessa.

Viikon mittaiseksi meinattu maaseutujoululoma typistyi lyhyemmäksi kaupunkisyistä. Yksi oli se, että jouluaattona meitä kaipasi niin moni vielä etelässä. Sitten kun piti joulupäivänä lähteä, aloin murehtia kissoja. Niiden piti tulla mukaan. Kummatkin ovat jo vähän hoippuvaisia, vaikka hyvässä kunnossa olevia hippiäisiä - mutta silti tuntui että vajaan viikon mökkiloman vuoksi heiveröisten kissojen autossa yököttäminen olisi ollut epäeettistä. Käytin joulupyhää kissanhoitoringin kokoamiseen ja lähdettiin vasta tapanina ja palattiin jo ennen vuodenvaihdetta.

Tänä keväänä - jos elävät - Heljä-kissa täyttää 20 vuotta ja Tumppi 18. Joten ehtoopuolella ollaan, ja joka päivä katson sillä silmällä, että onko se viimeinen. Vielä ovat arkea haitanneet krempat menneet ohi, ja joka kerta pelätessäni (jos jompi kumpi ei hetkellisesti syö tai kävele normaalisti) minä itken silmät päästäni. Kestääköhän tätä vielä montakin vuotta? Täytyy sanoa, että olen onnekas kun joululoman aikana kissoja katsomassa kävi joka päivä joku kaksi kertaa - aina eri ihminen! (Siten en ikään kuin kuormittanut tavallaan ketään liikaa.) Olen hoitanut kissarinkiä hyvin näköjään. Jotain tehnyt elämässä oikein, vaikka välillä tuntuu että puuhailen itse aivan täysin toisarvoisia asioita:

Joo, tuo ylläoleva kuva littyy todella lapselliseen videoharjoitteluun Nuoruusytävän kanssa maalla.

Oli määränä tehdä muille kaverille Last Christmas -tyyppinen video, ja tehtiinkin. Mutta editointivaihe meni sellaiseksi nauramiseksi, että voimat loppuivat ennen joulua tuloksen loppuunsaattamista ajatellen. Siinä juurikin on opittavaa, joka asiassa. "Luominen" on jumalattoman kivaa, mutta jos meinaa "tuottaa" asian finaaliin, niin se vaatii jo asennetta. Sitä minulla ei vielä ole riittävästi.

Toistaiseksi se ei haittaa, mutta joskus harrasteet tuntuvat jo sen verran vakavilta - tai vähintäänkin kunnianhimoisilta - että olisipa se hienoa saada edes yksi laulu, yksi video tai kirja aivan niin kuin oikein loppuun. Valmiiksi! Toisaalta, on niin mukavaa vain tehdä. Mahtava vastapaino arkeen, kun palkkatöissä on kuitenkin käytävä.

Sielläkin kyllä nauretaan. Minun piti jo pari kuukautta sitten raportoida teille siitä, miten - ja nyt kristilliset ystäväni, minäkin kuulun kirkkoon, älkää pahastuko - leikittiin ajatuksella, jos minun työpaikallani nuorison edustajana olisi ollut asiakkaana Jeesus eli Jesse. Kuinka asiakastietojärjestelmään olisi kirjattu: "Soitettu isälle, meni vastaajaan, jätetty soittopyyntö. Soitettu äidille, ei vastannut." Tämä tuskin näillä kahdella lauseella aukeaa teille, mutta kuvaa toivottavasti sitä, miten minä tämän kaiken harrastamisen keskellä en ole lakannut tykkäämäästä oikeastakaan työstäni. Vaikka vähän sillä silmällä maaseututyömahdollisuuksia jo katsonkin. Voi olla, että tänä vuonna on aika vaihtaa maisemaa. Nimenomaan maisemaa, ei työtä. Saas nähdä, uskallanko. Vakituinen ihana työpaikka on aikamoinen turva.

Syksyllä mökkimakkariin tunnelmaa. Nyt haaveilen kesäverhoista jo.

Viime vuonna tein tietoisen päätöksen ja kävin mökillä niin paljon kuin vain saatoin, opetellakseni myös niin sanottua arkea siellä. Vietin yksinäisiä sunnuntai-iltoja lokakuun hämärässä, vaikka olisin voinut matkustaa silloin kaupunkiinkin. Opettelin sitä tunnelmaa, johon varsinainen tunnelmointi ei liity. Ajattelin, miltä tuntuisi aamulla raapata auto (jos sellainen olisi) ja ajaa kymmenien kilometrien päähän töihin. Söin spagettia suoraan kattilasta ja katsoin netistä rikossarjoja sen sijaan, että olisin lotrannut punaviinin kanssa saunarannassa.

Mutta sen nyt siitä. Voi olla, että tämä suunnitteluvaiheeni kestää kauankin. Vuosia. Sain siihen todellista kannustusta - tai siis olen saanut moneltakin suunnalta - esimerkiksi äidin nuoruusystävältä, joka kertoi että kokee olevansa nyt liian iäkäs tekemään samaa siirtoa, josta minä nyt haaveilen. Potki oikein persiille meikäläistä ja komensi muuttamaan maalle jos kerran mieli tekee.

Jos minä sen siirron teen, niin varmasti alkaa uusi aalto blogissa! Niin pitkät ovat illat keskellä metsää... Onpi aikaa kirjoitella. Loputtomia jaarituksia huviksenne. Tippuu ne vähätkin lukijaluvut, joilla tosin ei koskaan ole minulle ollut suurta merkitystä.

Onpa ihanaa pölistä teille pitkästä aikaa. Toivottavasti joku teistä vielä on linjoilla. Olisin tarvinnut Keskeneräisen valkosipulijuttuja taas, Rautalinnun elämänohjeita ja apua pohojalaasuuteen, Tarun loputonta viisautta, Punaisen Pihlajan esteettisyyttä siivouspäivien inspiraatioksi ja valokuvaukseen, ja Tampereen ystävälle en vieläkään ole toimittanut yhtä taulua! Ennekin oli flunssassa lomalla, tulkitsin. Ja mitä kaikkea teille kuulukaan, ystävät. Vanha jäärä lienee vieläkin jäärä, ja minä vaan olen tällainen passiivinen blogikaveri. Toivottavasti uskotte, että merkityksenne on suuri.

Oma mokani, kun olen ollut poissa. Minä sain Heikki Salon kirjan joululahjaksi, ja se vei paljon huomiotani lomalla, mutta toimi myös innoituksen lähteenä. Ihana! Vaikka ehkä harmittikin se kohta, jossa todettiin laulujen kirjoittamisesta tulleen joka ihmisen huvi. Olen siis jälleen tavallinen. Olkoon niin sitten.

Onkohan tämä meidän formaattimme miten tulossa tiensä päähän? Mitä ajattelette? Minä toivon, että ei, vaikka videojuttuja suunnittelenkin. Sekin vaan on niin hauskaa. Mutta kuka keski-ikäinen sitä nyt ihan omalla naamallaan tekisi ja kuka jaksaa katsoa puhuvaa päätä? Puhuva pää ei tule olemaan - jos joskus oikeasti videohommaan huvikseni päädyn, todellakaan minun juttuni. Johtuu epävalokuvauksellisuudestani ja siitä, että puhuminen ilman kuvaa on aika epäkiinnostavaa. 

Ehkä kuvaan teille videovarpaita loputtoman jaarituksen kanssa? hehe. Nyt taitaa alkaa kuume taas nousta, kun jutut muuttuvat väsyneiksi.

Tässä teille hössönhössön videokatsaus viime vuoteen:

Opintopisteitä mökkitalouden hoidosta

Kyllä kai tyyniä soutelusäitä tulee vielä vaikka kuinka monta kertaa ennen pakkasia? Vaikkei ehtisikään olla koko ajan mökkirannassa päivystämässä. Alkusyksy maaseutuvapailla tuntui niin tuuliselta, että jos tyyneys sattui kohdalle, niin se oli erityisen merkillepantavaa. Yleensä oli kuitenkin jo ihan ilta tai sellainen aamu, että metsurivermeet oli jo puettu ylle, niin että järvelle lähtö jäi. Sitä kun sai kesällä oppia kalastusta ja sensellaista, niin ei se kuulkaa enää riitä että vain rannasta ihailee.

Vaikka onhan sekin täysin luksusta, en minä sillä.

Ja voihan sitä soudella pilkkihaalarissakin ja kokeilla kalaonnea sitten tässä myöhemmin taas mökillä. Tuskin kalojen nälkä syksyyn loppuu, tai sitten minulla on mennyt jotain totaalisesti ohi biologian tunneilla. Mikä ei kyllä olisi mikään ihme. Mielestäni luonnonopetuksessa ajoitus on hieman väärä. Pitäisi olla keski-ikäisten opetussuunnitelma erikseen, koska kokemukseni mukaan herkkyyskausi esimerkiksi juuri kalojen sielunelämän ymmärtämiseen alkaa olla vasta nyt. Minkähän takia ylipäätään onkin niin, että vain lapset määrätään kouluun, ei olisi pahitteeksi muutamalle aikuisellekaan - tuli nyt tässä spontaanisti mieleen. Kaikki pittää itte keksiä taas.

Tai no. Joo. Tokihan siitä nousisi yhteiskunnallinen äläkkä, jos yhtäkkiä päsähtäisi postiluukusta kirje, että puolen vuoden päästä on sitten se pakollinen luonnontieteen kurssi kaikille 1969-1979 syntyneille. Ihan otat virkavapaata töistä ja lähdet opintielle. Tai etänäkin voit tehdä, jahka kirjoitat kymmenen sivun esseitä mm. hauen ja kuhan eroista ruokakaloina ja muistat sivulauseissa pohtia heidän ravitsemuskulttuuriaan riittävästi. Lähdeviitteitä unohtamatta. Myös järvivesien hyvinvointi tulisi tietenkin ottaa huomioon.

Olisihan se kansallisesti raskas kokemus. Sen sijaan voisi olla esimerkiksi eri ihmisryhmille (vaikkei nykyään saakaan yhtään tyypitellä, koska elämme yksilöllisyyden aikaa) suunnattuja ainakin puolipakollisia kursseja. Esimerkiksi Kukkahattutätien metsätalousopintoviikot savottamaiden reunamilla. Kuuluisin siihen kohderyhmään. Voin ihan heti ilmoittaa, että en enää ikinä naura puheille kätevistä traktoreista ja muista vempeleistä. Eli tavallaan olen tehnyt jo ennakkotehtävän.

Olin ollut tähän saakka sellainen vähän epäkorrekti virnuilija aina kun oli klapikonetta tai moottorisahaa isompi laite mainittu. Olen luullut, että niillä ja nilkuttavilla kitinäkottikärryillä pärjää ja pysyy kätevästi omavaraisena polttopuun suhteen. Siinä kohdassa kun varastot ammottavat tyhjyyttään ja kello käy kohti talvea, sitä kummasti osaa arvostaa esimerkiksi tätä:

Nuoruusystävä toi tontille ison mittakaavan apuvälineitä! Kiitos!

Ja tätä:

Ja lopputulemana tätä:

Ei lopu pilkottava kesken nyt. Eikä ole enää mitään pikkunäpertelyä. Oikein huvittaa, kun olen joskus oksasaksilla tehnyt risusavottamaisesti kaminapuita - vaikka mielekästä sekin. Sehän voisi olla niin kuin perusopintojen ensimmäinen kurssi ja sitten edettäisiin tämäntyyppiseen raskaampaan hommaan. Minä olen tehnyt kaikki nämä vuodet sikinsokin kaikkea, ja kohta alkaa ehkä olla graduvaihe - hehe - no ainakin ensimmäinen seminaarityö, jossa tulee osoittaa että on ymmärtänyt mökkipuiden eri työstövaiheet ja sen ettei ihan koko ajan saa olla kivaa.

Vaikka on ollutkin. Pitäisiköhän kärsiä välillä? Mistähän sellainenkin työmoraali tulee, että välillä kaiken pitäisi olla niin kuin kivireen vetämistä, ei saisi koko ajan nauttia. Vielä tuosta sikinsokin tekemisestä tuli mieleen, että toisaalta se on kyllä hyväksi havaittu työtapa - sekä mielekkyyden säilyttämiseksi että liikeratojen pitämiseksi monipuolisena. Jos on oikein monotonista, niin johan sitä tulee joku paikka kipeäksi. Ja sitten kun varoo sitä paikkaa, tulee seuraava nivel tai lihas ärtyneeksi, ja kokonaisväsymys ja turhauma siitä onkin sitten käsillä. Ja sitähän me emme halua, vaikka olisi mikä savotta.

Eli. Mökkitaloustöiden peruskurssilla tulisi ihan ehdottomasti olla myös vähintään parin opintopisteen osuus kehonhuollosta. Miksei mielenhuollostakin. Minä voisin vetää sen kurssin. Kertoisin, että aina kun on tehnyt kottikärryllisen klapeja, se kannattaa saman tien viedä vaikka rantaan pinoon kuivumaan, että tulee liikuttua pois pilkontapaikalta. Vastapainoliikuntaa, mutta myös taloudellista ajattelua. Olen nimittäin jo kokenut senkin, että jos pilkontapuuskassa tulee tehtyä kokonainen vuori polttopuita ja lähtöaamuna herää tilanteeseen että kasa on edelleen keskellä pihaa siirtämättä yhtään minnekään, niin kiire tulee. Kannattaa heti hoitaa puut myös paikoilleen. Ja kun toimii niin, voi myös lopettaa koska tahansa. Yleensä tulee sellainen olo, että vielä yksi kärryllinen. Vielä toinen.

Puutyöt ovat minulle niin rakasta hommaa, että voisin kirjoittaa siitä varmaan filosofisen elämäntaitokirjan. Pitäisiköhän? Ja sen jälkeen kalastuskirja? Voisinkohan sitten jättää päivätyön.

Kurssini sisältöön kuuluisi myös pitkä jaarittelu portaalla istumisen merkityksestä, mutta sehän ei tule kenellekään yllätyksenä.

Kyllä tällainen otus mökille sopii.

Kas, kuvassa on koira. Tähän syksyyn on kuulunut myös perusopintoja isojen koirien mielenliikkeiden ymmärryksestä sekä luentoja ynnä käytännön harjoituksia laumanjohtajuuteen liittyen. Enemmän näitä on opiskellut Apulainen, jonka hallinnassa kyseinen otus tällä hetkellä on. Mutta siinä sivussa olen minäkin opetellut olemaan lässyttämättä sekä rottweilerille että Nuoruusystävän susikoiralle. Heti menee paljon paremmin, ja uskallan nyt ulkoilla molempien kanssa ilman pelkoa siitä, että eläin vapauden- ja rakkaudenhuumassaan hyppii minut kanveesiin.

Ihan ollaan rauhassa syöty marjoja suoraan luonnosta ja ihmetelty järven aaltoja, ennen kuin vesi tyyntyi. Myöskään koirille ei tarvitse erikseen opettaa porrasfilosofiaa, vaan ihan itse osaavat hoksata, että ai jaa - "mummin" mökillä kuuluu istua välillä näin. Tässä minä pidän äänetöntä luentoa aiheesta:

Ai niin! Kävihän mökillä alkusyksystä viikonloppulomalla myös mäyräkoira. Hän on Sistusgurun uusin perheenjäsen. Kyllä oli hauska katsoa, miten hän temmelsi tontilla korvat lepattaen. On siis käynyt ilmi, että Ryötönperä on kertakaikkinen paratiisi koirille. Siellä tulee eläin heti niin iloiseksi ja vapaus tuntuu hyvältä, jahka lauma pysyy suurin piirtein koossa.

Kauhean kauan ei viitsi mököttää, vaikka joutuisikin väkisin järveen harjoittelemaan vesielementtiä. Tämäkin teini leppyi minulle aika nopeasti tästä järkyttävästä kokemuksesta:

Ihanasti on siis mennyt tämä syksyn alku, koska olen toteuttanut kesäloman lopussa tekemääni suunnitelmaa siitä, että ravaan maalla aina kuin vain mahdollista. Ettei mene vuodenaika ohi. Nyt minä huomaan, että aamuisin sekä täällä kaupungissa että mökillä meinaa tuttu vuodenaikahaikeus vähän kuristaa kurkkua. Mutta kyllä se menee sitten pian ohi, kun vaan ryhtyy johonkin eikä anna murheudelle valtaa. 

Toistelen jatkuvasti sekä itselleni että läheisilleni sitä, että kyllä kaikissa vuodenajoissa on omat ihanat puolensa ja talveen varautuminen tarkoittaa myös sitä, että tekee nurkista viihtyisiä. Hankkii lisää kynttilöitä, koska tunnelmoinnistahan minä tykkään. Otsalamput ovat vieläkin hukassa, ja ne minun pitää tällä viikolla etsiä ihan oikeasti kun pääsen taas mökille.

Niitä on kaksi! Ja ne ovat jossain! Apulainen - joka on ollut nyt Ryötönperällä koirankoulutusopissa - on niitä jo kaipaillut iltaisille metsäkävelyilleen. Olen kertonut, että aitan takaa kun menee metsään, niin siellä on helppokulkuisin maasto. Muualla on niitä salakuoppia sammaleiden alla kivien välissä. Yhteen sellaiseen minäkin osuin ja kaaduin aivan turvalleni kesken metsäsavotan. Onneksi ei sattunut, oikeastaan nauratti kun olin yhtäkkiä rähmälläni varvikossa.

Tänä vuonna mökin puutarhatyöt jäivät kesällä vähemmälle sen aittaremontin takia. Mutta vielähän tässä on aikaa suunnitella ensi viljelyskautta ja muistaa ne kasvit, jotka pitäisi istuttaa syksyllä. Sitäpaitsi niityn maisemointia hyötyviljelykäyttöön(kin) tulee suunnitella ja jopa toteuttaa. Puusavotasta syntyi niin paljon risua, että melkein voisin rakentaa pari uutta viljelyharjuakin.

Loppuvuosi ennen lumien tuloa on ihan parasta aikaa pihatöihin, kun ei ole kuuma eikä paarmoja. Pitää muistaa ostaa uusi harava. Vanhasta katkesi varsi keväällä. 

Tällä viikolla tontille saapuu kuitenkin enemmänkin nuoruusajan ystäviä, joten savottojen sijasta saan hieman emännöidä. Kyllä sellaisellekin pitää budjetoida aikaa eikä aina ajatella tekemättömiä töitä. Minusta on kehittynyt esimerkiksi aika hyvä pizzantekijä, vaikka itse sanoinkin. Eilen täällä kaupungissa sain yhden ystävän sunnuntaikylään, ja kokeilin ensimmäisen kerran laittaa munakoisoa pizzaan. Kyllä se oli hyvää. Ähky tuli ihan itsellekin.

Olisi mukava oppia tunnistamaan sieniä. Niitä on paljon metsässä. Osaan vain kantarellin. Miten noloa! Mutta olihan se sinänsä palkitsevaa tässä yhdellä reissulla, kun en jaksanut lähteä kylille kauppaan, mutta tuoreet ruoka-ainekset olivat hieman vähissä. Noin vaan - vips - kävin hakemassa kantarelleja vähän ja tein risoton, koska Sisustusgurulta oli jäänyt juurikin sellainen sopiva tilkka valkoviiniä haudutustarkoitukseen. Hyvää tuli.

Teenköhän minä ensi viikonloppuna ystäville kantarellipizzaa grillissä. Kohtahan tässä voi alkaa pitää lähiruokablogiakin, hehe. Olisipa kiva ehtiä tällä viikolla kalallekin, mutta ei sitä muutamassa päivässä kaikkea jouda. Paitsi jos priorisoi.

Elikkäs keski-ikäisen kukkahattutädin opetussuunnitelmaan tulisi sisällyttää myös sienikurssi. Olen pahasti jäljessä sillä rintamalla, mutta toisaalta kala-asioissa olen edennyt tänä syksynä perkaamisen lisäksi filerointivaiheeseen. Ei mikään ihan huono saldo! Ihan vaikka oli yleisöä, niin rauhallisesti noudatin ohjeita ja annoin veitsen hiljaa laulaa. Mielestäni en menettänyt hermojani kertaakaan, mutta lähimmäiset saattavat olla toistakin mieltä.

Tämä on kyllä siitä kiva vuodenaika ihan kaupungissakin, että tulee vähitellen tavattua sellaisiakin ystäviä, joiden kanssa on ollut kesän yli taukoa. Lisäksi siskot miehineen ovat tilanneet meiltä "italialaisen puutarhajuhlan" jahka kaamos koittaa. Heille on jäänyt kaipuu muutaman vuoden takaisesta illasta, jolloin olin nostanut puutarhakalusteet ja värivalot olohuoneeseen ja lavastettiin miehen kanssa konsanaan sellainen eteläeurooppalainen perhedinner. Se oli kivaa, ja on siispä listalla taas.

On paljon kaikenlaisia suunnitelmia, ja vaikka arki meinaa välillä imaista syövereihinsä, niin yhteiset hetket sekä maalla että cityssä tuovat ihanaa - suorastaan elämänmakuista - vaihtelua. Sillä sitä aina jaksaa taas.

Tänään aamu näytti ensin harmaalta, mutta se olikin vain sumua. Päivästä näyttää tulevan sittenkin kuulas, ja ehdin nauttia siitä vielä tovin ennen kuin lähden yötöihin. Ja kahden vuorokauden päästä olenkin taas jo matkalla mökille! Välillä reissuun lähteminen tuntuu raskaalta, mutta on se palkitsevaa tietenkin sitten kun yhtäkkiä edessä aukeaakin mökkiranta ja sauna lämpiää. Radion voi aukaista, tai sitten ei, jos ei huvita.

Minä olen jollain tavalla oppinut myös nauttimaan mökkimatkoistakin, ne ovat hyvä siirtymä ja meditaation hetki. Vaikka aika usein kadehdin niitä, joiden mökki on vaikka tunnin ajomatkan päässä, niin olen tietenkin tottunut omaani, eivätkä lähdön hetket ole enää niin kamalan raskaan juhlavia. Tottakai minua mökiltä lähtiessä surettaa, mutta muuten on hyvän luottavainen mieli, kun naapuri ja Nuoruusystävä katsovat tilukseni ja torppieni perään poissaollessani.

Yleensä poislähtiessäni tiedän jo, koska mennään maalle seuraavan kerran - laitan itselleni edes keittiön ja saunan siistiksi, niin on mukava palata. Kynttilät valmiiksi ja puhtaan pöytäliinan. Ja yhtäkkiä sitä onkin mökillä taas.

Pressurontista takaisin vierasmökiksi!

Jokainen minua vähänkin tunteva tietää, minkälaisen numeron teen arkisesta siivouksesta ja siitä palkitsemisesta. Ei pelkästään se, että vaateläjien tai kirjalaatikoiden läpikäymiseen tarvitaan vähintään inspiraatioviinilasillinen ja radio - vaan myös se että jokaisesta imuroinnista ja pöytien pyyhkimisestä pitää saada niin sanottu somistuspalkinto. Eli asetelman tekeminen juuri oiotun tilan johonkin kolkkaan. Meditaatiohetki rasittavan siivouksen jälkeen on tärkeää.

Tänä kesänä tuo kaikki tapahtui isossa mittakaavassa Ryötönperän aitassa, joka koki varsinaisen muodonmuutoksen "Kulttuuriaitasta" takaisin vierasmökiksi. Pitää ehkä nimetä aitta uudelleen, jotta saan pitää kunnon tupaantuliaiset. Voisin ehkä järjestää nimikilpailun! Muutaman vuoden aittaa olisi voinut kutsua vaikka Pressurontiksi. Se oli liian pitkään näyttänyt maastonvihreältä mammutilta pihan perällä - jopa niin pitkään, että kun tänä vuonna pressut vihdoinkin poistettiin, huomasin että sehän onkin oikeastaan aika siro mökkinen. Aloin rakastaa aittaani uudelleen.

Tämä on siihen liittyvä reportaasi, eniten ehkä itselleni muistoksi. On myös aika kiittää kaikkia suuren työn kanssani tehneitä, jotta pääsin tähän pisteeseen kirjoittamaan tätä kaikkea ylös. Kyllä te tiedätte.

Aitta saapui tontille 1970-luvun lopulla. Tykkäsin silloin jo kulkea kumisaappaissa säästä riippumatta.

Ryötönperän hallintakauteni alkaessa vuonna 2010 en tehnyt aitassa juurikaan muuta kuin siivosin sieltä pois kaikki isovanhempieni varastoimat turhat hiirensyömät aurinkotuolitekstiilit ja sensellaiset romut. Silmään pisti kovinkin mäntyinen sävy ja aloin haaveilla raikkaammasta ilmeestä. Siltikin vieraat viihtyivät, mikä oli pääasia ja akuutteja remonttikohteita oli paljon muuallakin, joten Huvila ja huussi -henkinen urakointi sai todellakin jäädä.

Minä halusin kuntoon rantasaunan. Sen jälkeen elvytettiin ulkohuussiperinne. Polttopuidenkin tekemiseen on mennyt paljon aikaa, sillä - paikallisten ystävieni suureksi huviksi - olen ilmoittanut haluni olla niiden suhteen omavarainen. Vain yhden kerran viime syksynä olen ostanut pienen satsin klapeja, että selvittiin joululomasta ilman märkien polttopuiden kanssa tuhertamista.

Minusta oli hupaisaa kun aina kesävierailta jäi jotain aitan lipastoon, ja laputin niitä tavaroita seuraavaa vierailua varten tyyliin: "Masan sukat?" ja "Kenen hammasharja?". Lipaston laatikosta olen sittemmin heittänyt pois mm. jonkun iltapuhdepuuskassa askarteleman kruunun (lonkerotölkistä) ja lopulta myös sen nimettömän hammasharjan, ja sukatkin olen tainnut ottaa käyttöön. Minusta oli mukavaa olla sillä tavalla huomiova emäntä, että asettelin lipastoon myös vaikka pari olutta, hyttystöpseleitä ja vessapaperia, pieni minibaari lipaston päälle. Ja vieraani puolestaan olivat yleensä niin vaatimattomia, että kaikki löytyi koskemattomana heidän lähdettyään. Kuten sanottu, tavara yleensä vain lisääntyi. Vieläkin on mysteeri, keneltä on jäänyt matkahiustenkuivaaja. Se on tallessa.

Elämähän menee aika usein niin, että idyllin vastapainoksi - juuri kun kaikki tuntuu olevan hyvin - tulee jokin käännekohta varsin pyytämättä. Vain yksi puhelinsoitto ja kaikki voi muuttua. Ne kaikista lannistavimmilta tuntuvat - sinänsä elämänkaareen kuuluvat - muutokset vaativat melkoista asennemuokkausta, ja niin kävi myös minun aittani kanssa kun äidin ainoana lapsena jouduin yllättäen kuvataiteilijan perilliseksi. Olin hieman hukassa sen kanssa, minne varastoin hänen elämäntyönsä.

Aitasta tuli yksi "väliaikainen" varasto. Oli pakko luopua somasta vierasmökistä ja sen myötä osittain myös vaalimastani vieraanvaraisuudesta. Minulla oli nyt käsissäni ja ajateltavana paljon muuta kuin se, että onko naapurimaasta saapuville vieraille varmasti ruotsinkielisiä dekkareita aitan pirttipöydällä valmiina kukkakimpun ja kynttilöiden lisäksi. Nyt tuntuu, että olen jopa ihan eri ihminen kuin silloin sellaista stressatessani. Voi olla hyväkin niin - olen oppinut ajattelemaan, että vieraat osittain laativat viihtyvyytensä ihan itse, eikä minun tarvitse olla mikään holhoaja aikuisille ihmisille.

Alkoi vaihe, jolloin ei tehnyt mieli avata aitan ovea ollenkaan. Vaikka yritin siitäkin ottaa huumoria irti nimeämällä sen Kulttuuriaitaksi ja laatimalla suunnitelman siitä, että jos siellä joku yöpyy kesällä, niin hän saa Vuoden Taideintiaani -palkinnon, vai mikä se nyt olikaan. Tosiasiassa nauru oli kaukana välillä. Ihan kaikkea, mitä elämä eteen tuo, ei voi vaan ottaa vastaan kevyellä huvituksella. Tämä taisi olla myös aikaa, jolloin vähensin huomaamattani yhteydenpitoa niiden ihmisten kanssa, jotka neuvoivat relaamaan.

Kuulostaa itsekkäältä, mutta jos ja kun energiaa menee paljon kaikenlaiseen "hallinnoimiseen", niin aina ei voi ottaa löysin rantein. Ja kyllähän kaikki tietävät, miten osaan myös rentoutua oikeasti. Aika ajoin tässä vuosien varrella olen pitänyt taukoja tauluasioista ja vastuistakin. Ihan on ollut aikaa järjestää filmifestivaaleja ja istua rannassa hiljaa. Jälkimmäistä aivan vuodenajastakin riippumatta.

Unohdin siispä sujuvasti koko aitan.

Vuodenkierrot ovat seuranneet toinen toistaan, ja kun etsin tätä muisteloreportaasia varten kuvia tietokoneen kätköistä niin olihan se ihanaa nähdä miten paljon myös huolettomia hetkiä on Ryötönperällä ollut. Niin kuin kuuluukin olla! Sehän on vapaa-ajan paikka, toistaiseksi. On ihanaa, kun saan käydä siellä ympäri vuoden. On tullut tiettyjä rituaaleja, jotka sitovat minut paikkaan yhä syvemmin.

Kun sain ystäviltäni 40-vuotislahjaksi soutuveneen, esimerkiksi. Sen peseminen kesäloman aluksi on yksi rituaali. Ei sen niin väliä, vaikka olisi mökin ikkunat ryönässä - mutta veneen pitää olla puhdas ennen ensimmäistä soutelua. Näin loppukesästä se onkin soman likainen.

Vakiintuneiden kesävieraiden oleskeluun liittyy sellaisia ääneenlausumattomia toimintoja kuin esimerkiksi mölkkyottelu Sudeetin kanssa, huussintyhjennys Puutarhaekspertin kanssa ja kaikenkaikkinen ajan varaaminen maailmanparannukseen ja saunomiseen. Vihtoa pitää saada vähintään kerran kesässä, sama koskee savustusta. Naapurin leskirouvan kanssa on jokainen vuodenaika kohdattava yhdessä viinilasin kanssa, muuten tuntuu etteivät vuodenajat ole tottakaan. Päiviteltävä sekä valon määrän vaihteluita että vedenkorkeutta, säätä ja sitä miten pimeää kaamoksessa onkaan.

Itsenäisyyspäivänä 2013 olin vielä huoleton aitan kunnon suhteen.

Onneksi olen tontilla patsastelevaa sorttia - en siis todellakaan koko ajan tee jotain, vaikka pihalla pyörinkin - niin tulee tajuttua ruusutarhan ryvettyneisyyden lisäksi myös isomman mittakaavan ylläpitohommat. Sen verran kävin välillä myös aitan liepeillä, että ymmärsin kutsua metsurin kaatamaan sen kattoon hinkanneen ja sitä sammaloittaneen ison (jalo?)kuusen. Mahtava ryske oli se, ja itse siihen liittyvää risusavottaa on vieläkin kesken. 

Olen tosin kuusenrangan kanssa harjoitellut myös moottorisahausta, joka onkin ihan suosikkihommiani maalla. Ei liity siihen taide eikä imurointi, siihen liittyy seuraavan vuodenajan huomiointi ja jatkuvuuden ajattelu. Polttopuiden teko on ehkä mielekkäin mökkityö, kun esimerkiksi syyshaikeudesta huolimatta voin ajatella sitä miten mukava on sitten talvella polttaa tulipesissä oman maan itsetehtyjä klapeja.

Maaliskuun viimeinen, 2014. Miten nopeasti aika meneekään!

Niin joo, rantasaunan ja huussin tultua valmiiksi minä purin mädäntyneen lapsuuden leikkimökkini, jonka perustuksille alettiin rakentaa kasvihuonetta. Jälleen kerran aitta rakennuksena sai jäädä:

Vaikka Kulttuuriaitan Matineapatioilla on pidetty paljon festivaalien ja viljelyskausien avajaisten leikkimielisiä juhlapuheita ja viihdytty, se merkitsi pitkään minulle kuitenkin eniten sivutyöpaikkaa. Tein samaan aikaan sekä äidin uraan liittyvää dokumentointityötä valokuvaamalla teoksia hyvässä luonnonvalossa että näyttelyitä. 

Olen käyttänyt lukuisia yksinäisiä työtunteja aitalla töitä tutkien, valikoiden ja kokonaisuuksia suunnitellen. Siirrellen maalauksia, pakaten niitä edestakaisin näyttelyitä varten. Kiroten sitä, että senkin ajan olisin voinut tehdä jotain muuta - vaikka edes niitä polttopuita tai puutarhatöitä. Tottakai minä arvostan tätä perintösivutyötäni, mutta mökkeilyn näkökulmasta olisin mielelläni välillä valinnut toisinkin kun maalle ahterini hilasin.

Monta ajanjaksoa on nähty, kun varsinainen päämökkikin oli vain läpikulku- ja nukkumapaikka, kun minä olen askaroinut perintöni parissa. Kuulostankohan katkeralta. Toivottavasti en, sillä toki taiteen kuratoiminen on myös opettavaista ja palkitsevaa. Se ei kuitenkaan ole ollut pelkästään henkistä työtä, vaan aivan fyysistä siirtelyä kuten näkyy:

Koitti filmifestivaalikesä 2014. Kävijämäärältään suurin. Minä raivasin - tai ehkä olin tehnyt sen jo edellisenä kesänä, ei voi muistaa - Kulttuuriaittaan rohkeimmille intiaanikandidaateille nukkumatilaa. Yritin viimeiseen saakka pitää päämökin tuvan yövierasvapaana alueena, vaikka sohvalle ehkä joku silloin tällöin simahtikin.

En edes halunnut ajatella, miten tyytymätön olin säälittävältä tuntuvaan järjestelyyni, mutta aittaan majoittumaan aikovat äitipuoleni ja Matrikkelitaiteilija olivat varsin tyytyväisiä ajatukseen nukkua taulujen vieressä, jahka saivat patjat ja petivaatteet lavereille.

Heinäkuun sää oli silloin yhtä vaihteleva kuin tänäkin vuonna, ja elokuvanäytöksiä rytmittivät vuoroin ukkossade ja helteessä napsuva liiterin peltikatto. Valo siivilöityi hienosti seinälautojen välistä valkokankaalle, tuli sellaisia romanttisia pölyisiä auringonsäteitä yleisön ylle. Puhumattakaan luonnonilotulituksesta illalla.

Mutta se on jäänyt mieleen myös sinä kesänä, jolloin havaittiin että aitan katto vuotaa. Festivaaliyleisö joutui töihin kun viritettiin tönön yli hätävarapressu. Minua melkein yökötti huolesta - tähän kesään saakka, että noinko on aika luopua koko aitasta. Noinko on mätä tönö minulla nyt riesanani homeisine tauluineen.

(Välihuomautuksena, että taulut eivät juurikaan olleet kastuneet ja niiden mahdolliset vauriot ovat jo ajalta, jolloin itse taiteilijan säilytysolosuhteet olivat kehnot.)

Pressu rumuudestaan huolimatta toi väliaikaista mielenrauhaa, ja jatkoin näyttelytyön ja mökkiurakoiden parissa. Perinteinen asetelmaviettini ja yritykseni ottaa rennosti näkyi myös aitan seinässä kesällä 2015. Se oli sivulohtupuhde kun rakentelin tähän mennessä suurinta esillepanoani äidin töistä naapurikuntaan kutsunäyttelyyn:

Hohhoijaa - näyttelyä tekemässä tässä...

Vuosi sitten kesällä sähköyhtiö kävi raivaamassa linjat maan alle, ja näky oli lohduton vaikka hyödyllinen. Pressuakin aitan päällä jouduttiin oikomaan jatkuvasti ja muutenkin kaikki näytti jotenkin - plääh - no ei ainakaan strömsöltä. Vietin joka päivä "kasvihuonehetken" tyydyttääkseni estetiikan kaipuuni. Tein ehkä aika paljon polttopuita kokeakseni itseni hyödylliseksi kokonaisuuden kannalta. Enkä käynyt aitassa, paitsi sivutöissä.

Sittemmin luonto toki korjasi raivuutyön jäljet ihan nätisti, ja tämän vuoden keväällä Nuoruusystävä järjesti aitan päälle niin ison pressun, etten ollut ennen nähnytkään. Festivaalijohtajan kanssa päätettiin jo talvella, että tänä vuonna jätetään filmijuhlat väliin ja korjataan sen sijaan katto. Olen onnekas, että minulla on päättäväisiä ihmisiä ympärillä - sillä ihan kaikkeen en mitenkään pysty itse, vaikka mielestäni paljon osaankin.

Toki jos olisin oikein rikas, olisin teettänyt aitan katon ammattilaisilla jo kauan sitten.

Sitten tuli tämä vuosi ja oma hieman piileskellyt päättäväisyyteni muuttui sopivaksi toiminnantarmoksi ja suorastaan kylmänlaskelmoivaksi itsekkyydeksi sen suhteen, että miten toivon loppuelämäni mökkeilyn menevän. Aitta oli saatava kuntoon ja takaisin vierasmökkikäyttöön. Käytin keväällä ison osan aikaa päämökin raivaamiseen, jotta saan hukkatilaa (mm. käyttämättömän sähkösaunan) hyödynnettyä tauluja varten.

Kesäkuun irtolomaviikkoani en halunnut kokonaan tuhrata tähän projektiin, sillä piti saada myös nauttia kesästä ja kirjoittaa vaikka lauluja, tehdä fiilistelyvideoita ja seurata lintuja. Yhden ainoan päivän aikana sain aitan lähestulkoon tyhjäksi tulevaa remonttia silmällä pitäen. Naapurin leskirouva olisi halunnut olla avuksi, mutta koska taiteeseen liittyvä homma on sellaista ettei siinä minua oikein kukaan voi auttaa - niin hän tyytyi ihanasti kantamaan minulle välipalaleipiä ja kitkemään voikukkia tontiltani. 

Kannoin varmaan ainakin sata erikokoista taulua paikasta A paikkaan B, ja kun Nuoruusystävä poikkesi illalla käymään, olin kuulemma näyttänyt väsyneemmältä kuin koskaan pää riipuksissa portaalla. Oikeasti olin myös helpottunut, sillä olin rankannut varastoistani pois vaurioituneita ja keskeneräisiä äidin töitä. Tunsin luissani, että sain siihen pilvenreunalta hyväksynnän, vaikka toimenpiteeni on niittänyt kunnioituksen lisäksi myös kritiikkiä.

Kuva ei sovi heikkohermoiselle taiteenystävälle:

Ja vihdoin! 💚 Festivaalijohtajan ja Puutarhaekspertin saavuttua Ryötönperälle, kattoremontti saattoi alkaa. Minua alkoi jännittää, että kuinka mätä aitta onkaan. Olin varautunut pahimpaan, ainakin niin luulin. Nuoruusystävän tikkaat lainassa, mitäpä tekisinkään ilman maaseutuystävieni naapuriapua. Aika onnekas olen. Tässä kohdassa huoletti, ettei vaan ala sattua onnettomuuksia:

Ja tässä kohdassa oli varsin historiallista, varmaan tuntui peltityypistä höpsöltä kun minä tätäkin dokumentoin. Ilman eri pyyntöä olen valmis mainostamaan kyseistä yritystä, mitä parhain palvelu! Kiitos, Tuurin Peltikeskus! Hinnat kohdallaan ja kotiinkuljetus ainakin Ryötönperälle.

Meillä oli etukäteen sovittu työnjako. Minä kun en ulkokatolla osaisi kuitenkaan mitään tehdä, miesväki hoiti sitä - niin olin juoksutyttönä ja Puutarhaekspertti ilmoitti toimivansa catering-ihmisenä sillä ehdolla että sai möyriä kasvimaallani, jolle en tänä vuonna ollutkaan viljellyt mitään. (Ilokseni sieltä löytyi kuitenkin elinvoimaista piparjuurta, maa-artisokkaa ja lipstikka, ruohosipulista nyt puhumattakaan.)

Koska juoksutyttönä oleminen voi hetkittäin olla pitkästyttävää - ei koko ajan tarvita jotain katollakaan, niin pyörin sisällä aitassa ihailemassa tyhjennystyöni jälkiä. Irroittelin salaa ikkunalistaa ja hinkkailin seiniä puhtaaksi maalaustyötä varten, jonka olin ajatellut hoitaa ehkä syksyllä. Koska odotellessa ei tavallaan ole kiire, niin se oli radion soidessa jotenkin rentouttavaa poistaa mm. teini-ikäni julisteiden sinitarrajälkiä hirsistä. Irroittaa naula sieltä ja toinen täältä.

Etenkin kun olin hyvällä tuulella sen tiedon jälkeen, että katto olikin villoja myöten kuiva eikä siis tarvinnut repiä mitään pois testilautoja enempää. Olin ilmoittanut miesväelle, että huutakaa sitten kun tarvitsette. Katolta ja pihalta kuului välillä vitsikäs "Sitten!" - hain aina minkä milloinkin sorkkaraudan, repimävälineen tai juuriharjan tai autoin tikkaiden ja (jumalattoman painavilta tuntuvien) peltien siirtelyssä, ja jatkoin sisätilatarkasteluani. Radiostakin katkesi antenni, korjasin sitä teipillä - yllättävän harvoin meni kunnolla hermo kun se lakkasi toimimasta ja piti korjata uudelleen.

Muistin, että minullahan on mökissä sisällä vähän remonttimaalia... Että jos vaikka vähän testaisin. Hups - kuinkas yhtäkkiä kävikään, minut sai melkein käskeä saunaan, syömään ja nukkumaan, niin innoissani olin:

Olin päättänyt, että taulujen ehdoilla ei enää mennä, mutta pari mökillä varastoitavaa suurinta oli pakko jättää aittaan. Voi olla, että siirrän nekin vielä jonnekin, ostakaa tai lainatkaa pois, ystävät!

Voisin kirjoittaa vuolaasti lukuisista välivaiheista, minkä olisinkin mökillä halunnut tehdä mutta kun ei tietokoneella istuminen siellä houkuttanut yhtään. Kävin facebookissakin ehkä kerran viikossa samalla kun piti poiketa nettipankissa toteamassa budjetin olevan suurinpiirtein kohdillaan. Silloin kun on niin sanottu apinanraivo päällä, sitä maalaa ihan hulluna. Minullahan - hehe - taiteilijan tyttärenä kyllä pensseli pysyy kädessä.

Vaan kun seuraava aamu koitti ja olisi pitänyt taas kiivetä tikkaille ja sisäkaton toisen puolikkaan pariin - niin huojunta läheni fobian tunnetta. Sen verran olen sittenkin kaupunkilainen ja surkastunut, ettei sitä kahta päivää peräkkäin pysty maalamaan korkeaa kattoa. Aivan poikki kaikki lihakset. Luovutin, ja vaikka satoi vettä, menin vaan rantaan kalastamaan. Miesväki sai lukea Korkeajännityksiä minun vippaillessani virveliä ja tyhjentäessäni mieltäni seuraavaa remonttiepisodia varten.

Aiemmin kesällä oli selkeä mielikuva siitä, mitkä ylimääräisistä huonekaluista siirrän aittaan. Koko visio meni uusiksi. Koska sinne ideoitiin parvi, minun ehdotuksestani vinoon:

Liiteristä löytyi vanhoja polttopuiksi tarkoitettuja kirveenvarsia. Minä (!) keksin että niistä saa hyvän kaiteen.

Vaikka en aina olekaan parhaimmillani toteutuspuolella, niin onhan se palkitsevaa kun puolen päivän parvitikaspohdinnan jälkeen minun ehdotukseni hyväksytään, esimerkiksi. Liiterissä vain tiellä olleet keskinkertaislaatuiset pirttikalusteet (aikoinaan siis aittaan tarkoitetut) saivat uuden elämän portaina nukkumaparvelle, jonka värimaailmaa en ole vielä päättänyt.

Jotenkin se parvi vielä pitää käsitellä, mutta haluaisin jättää näkyviin sen(kin) miten patjanaluslaudat ovat uusiokäyttöä ja vain muutama puutavara piti ostaa. Joka tapauksessa jopa patjat on hankittu, joten siellä voi jo nukkua! Muutamaa viilausta vaille enää, siis sellaista että vieras saa kännykän laturiin parvella ynnä muuta pientä. Ajatella, että saan nyt kirjoittaa tämän! Näyttää teille tämän!

Pieni asia ihmiskunnalle, iso minulle. Jälleen yksi käännekohta "ruhtinattaruuteni" aikakaudella Ryötönperällä. Tein minä avaimenperiäkin välipuhteina, ja sensellaista - mutta esittelen niitä sitten kun on syys ja piperryksille jää tilaa suurilta linjoilta.

Lattiaan sain kaipailemani maalaistalonharmaan - ja noihin "portaisiin", kuten näette. Ensi vuonna ehkä mökinkin lattiaan sama väri - jos jaksaa. Tai sitten vaan kirjoitan lauluja vuoden, tai novelleja tai romaania. Tai kalastan. Tai luen. Tai viljelen. Tai, tai, tai.. 

Oli ihana päästä sisustusvaiheeseen. Siis se kuuluisa somistuspalkinto! Sain päivän kulumaan siihen. Verhopohdinta. Vanhat laudeliinat. Ikkunat tulevat menemään vielä uusiksi, mutta se on ensi vuonna. Aittaan tarvitaan avattavat ikkunat 40-vuotta vanhojen tuhraantuneiden lämpölasien tilalle. Kirjahylly - vihreä vanha hyllylauta liiteristä. Kirjat - Peppi Pitkätossu ja Tuntematon sotilas sekä Tuulen viemää. Saariston lapset. Isän vanhat veneen tikkaat seinää vasten. Retro jalkalamppu äidin työhuoneelta. 

Jos vain kunnolla jaksaa, asioilla on taipumus löytää paikkansa. Armotonta perikunnan puusohvien siirtelyä - saatte erillisreportaasin siitä, mitä se päämökissä tarkoittaa. Mutta aitassa alkaa näyttää vähitellen hyvältä - voitte palata myös tämän reportaasin alkukuvaan, jos haluatte.

Syntyi muutama motto. "Sitä mitä ei Ryötönperältä löydy, sitä ei tarvita." 

Uuden ostaminen - paitsi ihan pakosta - tuntuu turhalta, vaikken mikään ekohippi olekaan. On vaan liikaa tavaraa, ja niistä voi oikein hyvin innovoida kaikenlaista.

Sama pätee ajankäyttöön. Ei saa mökillä ajaa itseään piippuun, vaikken koskaan olekaan ollut niin lihaksista kipeä kuin tänä kesänä. Täytyy viettää välipäiviäkin.

Eli: Jottei totuus unohtuisi - on kerrottava, että pidin tietenkin tikkakisapäiviä ja opiskelin kalastusta. Etenkin jälkimmäisestä tekisi mieli kertoa vaikka mitä! Mutta palaan siihen myöhemmin, ehkä. Tässä kuitenkin todistusaineistoa:

Niin, ja kävin minä tietenkin kaupungissa välillä lepuuttamassa lihaksia ja katsomassa peiliin. Piti nyppiä vähän kulmakarvoja ja laittaa ripsiväriä. Kuten alkukesällä kerroin, meillä on perhejuhlien kesä, ristiäiset vielä tulossa. Isäni puolelta pikkusiskoni olivat järjestäneet ohjelmaa. Uusi neito meidän klaaniimme syntyi 4.7 (pesin silloin venettä ilta-auringossa puhelimen äänet täysillä, itku kurkussa odottaen uutista Naistenklinikalta) ja 22.7 sain olla apukaasona toisen pikkusiskon häissä, joissa ensimmäinen työtehtäväni oli kumminkin tämä:

Lohdutin ruokaa odottavaa nuorisoa.

Ei tarvitse tunnetta ehkä kuvailla sen enempää, kuva kertonee kaiken tyytyväisyyden. Vaikka olenkin vähän haikea loman loputtua, niin on aika paljon vielä edessäkin. Lisää mökkikalastusta viikon päästä. Perheen uuteen nuorisoon tutustumista! Apulaisen koiran kanssa askaroimista, arkeakin ja työkavereiden tapaamista. Elokuun pehmeitä öitä. 

Olisi vielä vaikka mitä löpistävää! Kiitos jos ja kun jaksoit lukea tänne saakka. Koitan palata pian.