Jokainen minua vähänkin tunteva tietää, minkälaisen numeron teen arkisesta siivouksesta ja siitä palkitsemisesta. Ei pelkästään se, että vaateläjien tai kirjalaatikoiden läpikäymiseen tarvitaan vähintään inspiraatioviinilasillinen ja radio - vaan myös se että jokaisesta imuroinnista ja pöytien pyyhkimisestä pitää saada niin sanottu somistuspalkinto. Eli asetelman tekeminen juuri oiotun tilan johonkin kolkkaan. Meditaatiohetki rasittavan siivouksen jälkeen on tärkeää.
Tänä kesänä tuo kaikki tapahtui isossa mittakaavassa Ryötönperän aitassa, joka koki varsinaisen muodonmuutoksen "Kulttuuriaitasta" takaisin vierasmökiksi. Pitää ehkä nimetä aitta uudelleen, jotta saan pitää kunnon tupaantuliaiset. Voisin ehkä järjestää nimikilpailun! Muutaman vuoden aittaa olisi voinut kutsua vaikka Pressurontiksi. Se oli liian pitkään näyttänyt maastonvihreältä mammutilta pihan perällä - jopa niin pitkään, että kun tänä vuonna pressut vihdoinkin poistettiin, huomasin että sehän onkin oikeastaan aika siro mökkinen. Aloin rakastaa aittaani uudelleen.
Tämä on siihen liittyvä reportaasi, eniten ehkä itselleni muistoksi. On myös aika kiittää kaikkia suuren työn kanssani tehneitä, jotta pääsin tähän pisteeseen kirjoittamaan tätä kaikkea ylös. Kyllä te tiedätte.
|
Aitta saapui tontille 1970-luvun lopulla. Tykkäsin silloin jo kulkea kumisaappaissa säästä riippumatta. |
Ryötönperän hallintakauteni alkaessa vuonna 2010 en tehnyt aitassa juurikaan muuta kuin siivosin sieltä pois kaikki isovanhempieni varastoimat turhat hiirensyömät aurinkotuolitekstiilit ja sensellaiset romut. Silmään pisti kovinkin mäntyinen sävy ja aloin haaveilla raikkaammasta ilmeestä. Siltikin vieraat viihtyivät, mikä oli pääasia ja akuutteja remonttikohteita oli paljon muuallakin, joten Huvila ja huussi -henkinen urakointi sai todellakin jäädä.
Minä halusin kuntoon rantasaunan. Sen jälkeen elvytettiin ulkohuussiperinne. Polttopuidenkin tekemiseen on mennyt paljon aikaa, sillä - paikallisten ystävieni suureksi huviksi - olen ilmoittanut haluni olla niiden suhteen omavarainen. Vain yhden kerran viime syksynä olen ostanut pienen satsin klapeja, että selvittiin joululomasta ilman märkien polttopuiden kanssa tuhertamista.
Minusta oli hupaisaa kun aina kesävierailta jäi jotain aitan lipastoon, ja laputin niitä tavaroita seuraavaa vierailua varten tyyliin: "Masan sukat?" ja "Kenen hammasharja?". Lipaston laatikosta olen sittemmin heittänyt pois mm. jonkun iltapuhdepuuskassa askarteleman kruunun (lonkerotölkistä) ja lopulta myös sen nimettömän hammasharjan, ja sukatkin olen tainnut ottaa käyttöön. Minusta oli mukavaa olla sillä tavalla huomiova emäntä, että asettelin lipastoon myös vaikka pari olutta, hyttystöpseleitä ja vessapaperia, pieni minibaari lipaston päälle. Ja vieraani puolestaan olivat yleensä niin vaatimattomia, että kaikki löytyi koskemattomana heidän lähdettyään. Kuten sanottu, tavara yleensä vain lisääntyi. Vieläkin on mysteeri, keneltä on jäänyt matkahiustenkuivaaja. Se on tallessa.
Elämähän menee aika usein niin, että idyllin vastapainoksi - juuri kun kaikki tuntuu olevan hyvin - tulee jokin käännekohta varsin pyytämättä. Vain yksi puhelinsoitto ja kaikki voi muuttua. Ne kaikista lannistavimmilta tuntuvat - sinänsä elämänkaareen kuuluvat - muutokset vaativat melkoista asennemuokkausta, ja niin kävi myös minun aittani kanssa kun äidin ainoana lapsena jouduin yllättäen kuvataiteilijan perilliseksi. Olin hieman hukassa sen kanssa, minne varastoin hänen elämäntyönsä.
Aitasta tuli yksi "väliaikainen" varasto. Oli pakko luopua somasta vierasmökistä ja sen myötä osittain myös vaalimastani vieraanvaraisuudesta. Minulla oli nyt käsissäni ja ajateltavana paljon muuta kuin se, että onko naapurimaasta saapuville vieraille varmasti ruotsinkielisiä dekkareita aitan pirttipöydällä valmiina kukkakimpun ja kynttilöiden lisäksi. Nyt tuntuu, että olen jopa ihan eri ihminen kuin silloin sellaista stressatessani. Voi olla hyväkin niin - olen oppinut ajattelemaan, että vieraat osittain laativat viihtyvyytensä ihan itse, eikä minun tarvitse olla mikään holhoaja aikuisille ihmisille.
Alkoi vaihe, jolloin ei tehnyt mieli avata aitan ovea ollenkaan. Vaikka yritin siitäkin ottaa huumoria irti nimeämällä sen Kulttuuriaitaksi ja laatimalla suunnitelman siitä, että jos siellä joku yöpyy kesällä, niin hän saa Vuoden Taideintiaani -palkinnon, vai mikä se nyt olikaan. Tosiasiassa nauru oli kaukana välillä. Ihan kaikkea, mitä elämä eteen tuo, ei voi vaan ottaa vastaan kevyellä huvituksella. Tämä taisi olla myös aikaa, jolloin vähensin huomaamattani yhteydenpitoa niiden ihmisten kanssa, jotka neuvoivat relaamaan.
Kuulostaa itsekkäältä, mutta jos ja kun energiaa menee paljon kaikenlaiseen "hallinnoimiseen", niin aina ei voi ottaa löysin rantein. Ja kyllähän kaikki tietävät, miten osaan myös rentoutua oikeasti. Aika ajoin tässä vuosien varrella olen pitänyt taukoja tauluasioista ja vastuistakin. Ihan on ollut aikaa järjestää filmifestivaaleja ja istua rannassa hiljaa. Jälkimmäistä aivan vuodenajastakin riippumatta.
Unohdin siispä sujuvasti koko aitan.
Vuodenkierrot ovat seuranneet toinen toistaan, ja kun etsin tätä muisteloreportaasia varten kuvia tietokoneen kätköistä niin olihan se ihanaa nähdä miten paljon myös huolettomia hetkiä on Ryötönperällä ollut. Niin kuin kuuluukin olla! Sehän on vapaa-ajan paikka, toistaiseksi. On ihanaa, kun saan käydä siellä ympäri vuoden. On tullut tiettyjä rituaaleja, jotka sitovat minut paikkaan yhä syvemmin.
Kun sain ystäviltäni 40-vuotislahjaksi soutuveneen, esimerkiksi. Sen peseminen kesäloman aluksi on yksi rituaali. Ei sen niin väliä, vaikka olisi mökin ikkunat ryönässä - mutta veneen pitää olla puhdas ennen ensimmäistä soutelua. Näin loppukesästä se onkin soman likainen.
Vakiintuneiden kesävieraiden oleskeluun liittyy sellaisia ääneenlausumattomia toimintoja kuin esimerkiksi mölkkyottelu Sudeetin kanssa, huussintyhjennys Puutarhaekspertin kanssa ja kaikenkaikkinen ajan varaaminen maailmanparannukseen ja saunomiseen. Vihtoa pitää saada vähintään kerran kesässä, sama koskee savustusta. Naapurin leskirouvan kanssa on jokainen vuodenaika kohdattava yhdessä viinilasin kanssa, muuten tuntuu etteivät vuodenajat ole tottakaan. Päiviteltävä sekä valon määrän vaihteluita että vedenkorkeutta, säätä ja sitä miten pimeää kaamoksessa onkaan.
|
Itsenäisyyspäivänä 2013 olin vielä huoleton aitan kunnon suhteen. |
Onneksi olen tontilla patsastelevaa sorttia - en siis todellakaan koko ajan tee jotain, vaikka pihalla pyörinkin - niin tulee tajuttua ruusutarhan ryvettyneisyyden lisäksi myös isomman mittakaavan ylläpitohommat. Sen verran kävin välillä myös aitan liepeillä, että ymmärsin kutsua metsurin kaatamaan sen kattoon hinkanneen ja sitä sammaloittaneen ison (jalo?)kuusen. Mahtava ryske oli se, ja itse siihen liittyvää risusavottaa on vieläkin kesken.
Olen tosin kuusenrangan kanssa harjoitellut myös moottorisahausta, joka onkin ihan suosikkihommiani maalla. Ei liity siihen taide eikä imurointi, siihen liittyy seuraavan vuodenajan huomiointi ja jatkuvuuden ajattelu. Polttopuiden teko on ehkä mielekkäin mökkityö, kun esimerkiksi syyshaikeudesta huolimatta voin ajatella sitä miten mukava on sitten talvella polttaa tulipesissä oman maan itsetehtyjä klapeja.
|
Maaliskuun viimeinen, 2014. Miten nopeasti aika meneekään! |
Niin joo, rantasaunan ja huussin tultua valmiiksi minä purin mädäntyneen lapsuuden leikkimökkini, jonka perustuksille alettiin rakentaa kasvihuonetta. Jälleen kerran aitta rakennuksena sai jäädä:
Vaikka Kulttuuriaitan Matineapatioilla on pidetty paljon festivaalien ja viljelyskausien avajaisten leikkimielisiä juhlapuheita ja viihdytty, se merkitsi pitkään minulle kuitenkin eniten sivutyöpaikkaa. Tein samaan aikaan sekä äidin uraan liittyvää dokumentointityötä valokuvaamalla teoksia hyvässä luonnonvalossa että näyttelyitä.
Olen käyttänyt lukuisia yksinäisiä työtunteja aitalla töitä tutkien, valikoiden ja kokonaisuuksia suunnitellen. Siirrellen maalauksia, pakaten niitä edestakaisin näyttelyitä varten. Kiroten sitä, että senkin ajan olisin voinut tehdä jotain muuta - vaikka edes niitä polttopuita tai puutarhatöitä. Tottakai minä arvostan tätä perintösivutyötäni, mutta mökkeilyn näkökulmasta olisin mielelläni välillä valinnut toisinkin kun maalle ahterini hilasin.
Monta ajanjaksoa on nähty, kun varsinainen päämökkikin oli vain läpikulku- ja nukkumapaikka, kun minä olen askaroinut perintöni parissa. Kuulostankohan katkeralta. Toivottavasti en, sillä toki taiteen kuratoiminen on myös opettavaista ja palkitsevaa. Se ei kuitenkaan ole ollut pelkästään henkistä työtä, vaan aivan fyysistä siirtelyä kuten näkyy:
Koitti filmifestivaalikesä 2014. Kävijämäärältään suurin. Minä raivasin - tai ehkä olin tehnyt sen jo edellisenä kesänä, ei voi muistaa - Kulttuuriaittaan rohkeimmille intiaanikandidaateille nukkumatilaa. Yritin viimeiseen saakka pitää päämökin tuvan yövierasvapaana alueena, vaikka sohvalle ehkä joku silloin tällöin simahtikin.
En edes halunnut ajatella, miten tyytymätön olin säälittävältä tuntuvaan järjestelyyni, mutta aittaan majoittumaan aikovat äitipuoleni ja Matrikkelitaiteilija olivat varsin tyytyväisiä ajatukseen nukkua taulujen vieressä, jahka saivat patjat ja petivaatteet lavereille.
Heinäkuun sää oli silloin yhtä vaihteleva kuin tänäkin vuonna, ja elokuvanäytöksiä rytmittivät vuoroin ukkossade ja helteessä napsuva liiterin peltikatto. Valo siivilöityi hienosti seinälautojen välistä valkokankaalle, tuli sellaisia romanttisia pölyisiä auringonsäteitä yleisön ylle. Puhumattakaan luonnonilotulituksesta illalla.
Mutta se on jäänyt mieleen myös sinä kesänä, jolloin havaittiin että aitan katto vuotaa. Festivaaliyleisö joutui töihin kun viritettiin tönön yli hätävarapressu. Minua melkein yökötti huolesta - tähän kesään saakka, että noinko on aika luopua koko aitasta. Noinko on mätä tönö minulla nyt riesanani homeisine tauluineen.
(Välihuomautuksena, että taulut eivät juurikaan olleet kastuneet ja niiden mahdolliset vauriot ovat jo ajalta, jolloin itse taiteilijan säilytysolosuhteet olivat kehnot.)
Pressu rumuudestaan huolimatta toi väliaikaista mielenrauhaa, ja jatkoin näyttelytyön ja mökkiurakoiden parissa. Perinteinen asetelmaviettini ja yritykseni ottaa rennosti näkyi myös aitan seinässä kesällä 2015. Se oli sivulohtupuhde kun rakentelin tähän mennessä suurinta esillepanoani äidin töistä naapurikuntaan kutsunäyttelyyn:
|
Hohhoijaa - näyttelyä tekemässä tässä... |
Vuosi sitten kesällä sähköyhtiö kävi raivaamassa linjat maan alle, ja näky oli lohduton vaikka hyödyllinen. Pressuakin aitan päällä jouduttiin oikomaan jatkuvasti ja muutenkin kaikki näytti jotenkin - plääh - no ei ainakaan strömsöltä. Vietin joka päivä "kasvihuonehetken" tyydyttääkseni estetiikan kaipuuni. Tein ehkä aika paljon polttopuita kokeakseni itseni hyödylliseksi kokonaisuuden kannalta. Enkä käynyt aitassa, paitsi sivutöissä.
Sittemmin luonto toki korjasi raivuutyön jäljet ihan nätisti, ja tämän vuoden keväällä Nuoruusystävä järjesti aitan päälle niin ison pressun, etten ollut ennen nähnytkään. Festivaalijohtajan kanssa päätettiin jo talvella, että tänä vuonna jätetään filmijuhlat väliin ja korjataan sen sijaan katto. Olen onnekas, että minulla on päättäväisiä ihmisiä ympärillä - sillä ihan kaikkeen en mitenkään pysty itse, vaikka mielestäni paljon osaankin.
Toki jos olisin oikein rikas, olisin teettänyt aitan katon ammattilaisilla jo kauan sitten.
Sitten tuli tämä vuosi ja oma hieman piileskellyt päättäväisyyteni muuttui sopivaksi toiminnantarmoksi ja suorastaan kylmänlaskelmoivaksi itsekkyydeksi sen suhteen, että miten toivon loppuelämäni mökkeilyn menevän. Aitta oli saatava kuntoon ja takaisin vierasmökkikäyttöön. Käytin keväällä ison osan aikaa päämökin raivaamiseen, jotta saan hukkatilaa (mm. käyttämättömän sähkösaunan) hyödynnettyä tauluja varten.
Kesäkuun irtolomaviikkoani en halunnut kokonaan tuhrata tähän projektiin, sillä piti saada myös nauttia kesästä ja kirjoittaa vaikka lauluja, tehdä fiilistelyvideoita ja seurata lintuja. Yhden ainoan päivän aikana sain aitan lähestulkoon tyhjäksi tulevaa remonttia silmällä pitäen. Naapurin leskirouva olisi halunnut olla avuksi, mutta koska taiteeseen liittyvä homma on sellaista ettei siinä minua oikein kukaan voi auttaa - niin hän tyytyi ihanasti kantamaan minulle välipalaleipiä ja kitkemään voikukkia tontiltani.
Kannoin varmaan ainakin sata erikokoista taulua paikasta A paikkaan B, ja kun Nuoruusystävä poikkesi illalla käymään, olin kuulemma näyttänyt väsyneemmältä kuin koskaan pää riipuksissa portaalla. Oikeasti olin myös helpottunut, sillä olin rankannut varastoistani pois vaurioituneita ja keskeneräisiä äidin töitä. Tunsin luissani, että sain siihen pilvenreunalta hyväksynnän, vaikka toimenpiteeni on niittänyt kunnioituksen lisäksi myös kritiikkiä.
Kuva ei sovi heikkohermoiselle taiteenystävälle:
Ja vihdoin! 💚 Festivaalijohtajan ja Puutarhaekspertin saavuttua Ryötönperälle, kattoremontti saattoi alkaa. Minua alkoi jännittää, että kuinka mätä aitta onkaan. Olin varautunut pahimpaan, ainakin niin luulin. Nuoruusystävän tikkaat lainassa, mitäpä tekisinkään ilman maaseutuystävieni naapuriapua. Aika onnekas olen. Tässä kohdassa huoletti, ettei vaan ala sattua onnettomuuksia:
Ja tässä kohdassa oli varsin historiallista, varmaan tuntui peltityypistä höpsöltä kun minä tätäkin dokumentoin. Ilman eri pyyntöä olen valmis mainostamaan kyseistä yritystä, mitä parhain palvelu! Kiitos, Tuurin Peltikeskus! Hinnat kohdallaan ja kotiinkuljetus ainakin Ryötönperälle.
Meillä oli etukäteen sovittu työnjako. Minä kun en ulkokatolla osaisi kuitenkaan mitään tehdä, miesväki hoiti sitä - niin olin juoksutyttönä ja Puutarhaekspertti ilmoitti toimivansa catering-ihmisenä sillä ehdolla että sai möyriä kasvimaallani, jolle en tänä vuonna ollutkaan viljellyt mitään. (Ilokseni sieltä löytyi kuitenkin elinvoimaista piparjuurta, maa-artisokkaa ja lipstikka, ruohosipulista nyt puhumattakaan.)
Koska juoksutyttönä oleminen voi hetkittäin olla pitkästyttävää - ei koko ajan tarvita jotain katollakaan, niin pyörin sisällä aitassa ihailemassa tyhjennystyöni jälkiä. Irroittelin salaa ikkunalistaa ja hinkkailin seiniä puhtaaksi maalaustyötä varten, jonka olin ajatellut hoitaa ehkä syksyllä. Koska odotellessa ei tavallaan ole kiire, niin se oli radion soidessa jotenkin rentouttavaa poistaa mm. teini-ikäni julisteiden sinitarrajälkiä hirsistä. Irroittaa naula sieltä ja toinen täältä.
Etenkin kun olin hyvällä tuulella sen tiedon jälkeen, että katto olikin villoja myöten kuiva eikä siis tarvinnut repiä mitään pois testilautoja enempää. Olin ilmoittanut miesväelle, että huutakaa sitten kun tarvitsette. Katolta ja pihalta kuului välillä vitsikäs "Sitten!" - hain aina minkä milloinkin sorkkaraudan, repimävälineen tai juuriharjan tai autoin tikkaiden ja (jumalattoman painavilta tuntuvien) peltien siirtelyssä, ja jatkoin sisätilatarkasteluani. Radiostakin katkesi antenni, korjasin sitä teipillä - yllättävän harvoin meni kunnolla hermo kun se lakkasi toimimasta ja piti korjata uudelleen.
Muistin, että minullahan on mökissä sisällä vähän remonttimaalia... Että jos vaikka vähän testaisin. Hups - kuinkas yhtäkkiä kävikään, minut sai melkein käskeä saunaan, syömään ja nukkumaan, niin innoissani olin:
Olin päättänyt, että taulujen ehdoilla ei enää mennä, mutta pari mökillä varastoitavaa suurinta oli pakko jättää aittaan. Voi olla, että siirrän nekin vielä jonnekin, ostakaa tai lainatkaa pois, ystävät!
Voisin kirjoittaa vuolaasti lukuisista välivaiheista, minkä olisinkin mökillä halunnut tehdä mutta kun ei tietokoneella istuminen siellä houkuttanut yhtään. Kävin facebookissakin ehkä kerran viikossa samalla kun piti poiketa nettipankissa toteamassa budjetin olevan suurinpiirtein kohdillaan. Silloin kun on niin sanottu apinanraivo päällä, sitä maalaa ihan hulluna. Minullahan - hehe - taiteilijan tyttärenä kyllä pensseli pysyy kädessä.
Vaan kun seuraava aamu koitti ja olisi pitänyt taas kiivetä tikkaille ja sisäkaton toisen puolikkaan pariin - niin huojunta läheni fobian tunnetta. Sen verran olen sittenkin kaupunkilainen ja surkastunut, ettei sitä kahta päivää peräkkäin pysty maalamaan korkeaa kattoa. Aivan poikki kaikki lihakset. Luovutin, ja vaikka satoi vettä, menin vaan rantaan kalastamaan. Miesväki sai lukea Korkeajännityksiä minun vippaillessani virveliä ja tyhjentäessäni mieltäni seuraavaa remonttiepisodia varten.
Aiemmin kesällä oli selkeä mielikuva siitä, mitkä ylimääräisistä huonekaluista siirrän aittaan. Koko visio meni uusiksi. Koska sinne ideoitiin parvi, minun ehdotuksestani vinoon:
|
Liiteristä löytyi vanhoja polttopuiksi tarkoitettuja kirveenvarsia. Minä (!) keksin että niistä saa hyvän kaiteen. |
Vaikka en aina olekaan parhaimmillani toteutuspuolella, niin onhan se palkitsevaa kun puolen päivän parvitikaspohdinnan jälkeen minun ehdotukseni hyväksytään, esimerkiksi. Liiterissä vain tiellä olleet keskinkertaislaatuiset pirttikalusteet (aikoinaan siis aittaan tarkoitetut) saivat uuden elämän portaina nukkumaparvelle, jonka värimaailmaa en ole vielä päättänyt.
Jotenkin se parvi vielä pitää käsitellä, mutta haluaisin jättää näkyviin sen(kin) miten patjanaluslaudat ovat uusiokäyttöä ja vain muutama puutavara piti ostaa. Joka tapauksessa jopa patjat on hankittu, joten siellä voi jo nukkua! Muutamaa viilausta vaille enää, siis sellaista että vieras saa kännykän laturiin parvella ynnä muuta pientä. Ajatella, että saan nyt kirjoittaa tämän! Näyttää teille tämän!
Pieni asia ihmiskunnalle, iso minulle. Jälleen yksi käännekohta "ruhtinattaruuteni" aikakaudella Ryötönperällä. Tein minä avaimenperiäkin välipuhteina, ja sensellaista - mutta esittelen niitä sitten kun on syys ja piperryksille jää tilaa suurilta linjoilta.
Lattiaan sain kaipailemani maalaistalonharmaan - ja noihin "portaisiin", kuten näette. Ensi vuonna ehkä mökinkin lattiaan sama väri - jos jaksaa. Tai sitten vaan kirjoitan lauluja vuoden, tai novelleja tai romaania. Tai kalastan. Tai luen. Tai viljelen. Tai, tai, tai..
Oli ihana päästä sisustusvaiheeseen. Siis se kuuluisa somistuspalkinto! Sain päivän kulumaan siihen. Verhopohdinta. Vanhat laudeliinat. Ikkunat tulevat menemään vielä uusiksi, mutta se on ensi vuonna. Aittaan tarvitaan avattavat ikkunat 40-vuotta vanhojen tuhraantuneiden lämpölasien tilalle. Kirjahylly - vihreä vanha hyllylauta liiteristä. Kirjat - Peppi Pitkätossu ja Tuntematon sotilas sekä Tuulen viemää. Saariston lapset. Isän vanhat veneen tikkaat seinää vasten. Retro jalkalamppu äidin työhuoneelta.
Jos vain kunnolla jaksaa, asioilla on taipumus löytää paikkansa. Armotonta perikunnan puusohvien siirtelyä - saatte erillisreportaasin siitä, mitä se päämökissä tarkoittaa. Mutta aitassa alkaa näyttää vähitellen hyvältä - voitte palata myös tämän reportaasin alkukuvaan, jos haluatte.
Syntyi muutama motto. "Sitä mitä ei Ryötönperältä löydy, sitä ei tarvita."
Uuden ostaminen - paitsi ihan pakosta - tuntuu turhalta, vaikken mikään ekohippi olekaan. On vaan liikaa tavaraa, ja niistä voi oikein hyvin innovoida kaikenlaista.
Sama pätee ajankäyttöön. Ei saa mökillä ajaa itseään piippuun, vaikken koskaan olekaan ollut niin lihaksista kipeä kuin tänä kesänä. Täytyy viettää välipäiviäkin.
Eli: Jottei totuus unohtuisi - on kerrottava, että pidin tietenkin tikkakisapäiviä ja opiskelin kalastusta. Etenkin jälkimmäisestä tekisi mieli kertoa vaikka mitä! Mutta palaan siihen myöhemmin, ehkä. Tässä kuitenkin todistusaineistoa:
Niin, ja kävin minä tietenkin kaupungissa välillä lepuuttamassa lihaksia ja katsomassa peiliin. Piti nyppiä vähän kulmakarvoja ja laittaa ripsiväriä. Kuten alkukesällä kerroin, meillä on perhejuhlien kesä, ristiäiset vielä tulossa. Isäni puolelta pikkusiskoni olivat järjestäneet ohjelmaa. Uusi neito meidän klaaniimme syntyi 4.7 (pesin silloin venettä ilta-auringossa puhelimen äänet täysillä, itku kurkussa odottaen uutista Naistenklinikalta) ja 22.7 sain olla apukaasona toisen pikkusiskon häissä, joissa ensimmäinen työtehtäväni oli kumminkin tämä:
|
Lohdutin ruokaa odottavaa nuorisoa. |
Ei tarvitse tunnetta ehkä kuvailla sen enempää, kuva kertonee kaiken tyytyväisyyden. Vaikka olenkin vähän haikea loman loputtua, niin on aika paljon vielä edessäkin. Lisää mökkikalastusta viikon päästä. Perheen uuteen nuorisoon tutustumista! Apulaisen koiran kanssa askaroimista, arkeakin ja työkavereiden tapaamista. Elokuun pehmeitä öitä.
Olisi vielä vaikka mitä löpistävää! Kiitos jos ja kun jaksoit lukea tänne saakka. Koitan palata pian.