perjantai 27. syyskuuta 2013

Oma huone (Lukunurkka)


Miten minä nyt tämän muotoilisin. Ehkä näin: Asiaan perehtymättömänä ihmisenä minulla on harvinaisen vastustava suhtautuminen feminismiin. Vaikka osasinkin nuorena ilmata Simcan nestekytkimen, ja nykyään osaan vaihtaa kodin lamppuja, olen kokeillut moottorisahaakin, niin silti minusta on ihanaa, että miehet tekevät tuollaisia asioita minun puolestani. Vaikka olenkin omasta mielestäni älykäs (!), koen läpi elämäni olleeni todella onnekas kun lähipiiriini on aina kuulunut minua viisaampia miespuolisia ystäviä, joiden puoleen olen voinut kääntyä niin maallisissa kuin syvän henkisissäkin pulmissa, iloissakin tietenkin. Ja sitä rataa.

Voi olla, että olen ymmärtänyt feminismin väärin. Mutta en ole koskaan sietänyt "varokaa miehet, naiset tulevat" -telaketjuajattelua, jonka oppimattomana väistämättä liitän asiayhteyteen kun puhutaan sukupuolten välisestä tasa-arvosta. Voi kuulostaa tekopyhältä, mutta minua kiinnostaa enemmän ihmisten välinen tasa-arvo. 

Tältä pohjalta ennakkoluuloisena lähdin lukemaan Oma huone -kirjaa (1929, suomennettu 1979). Sen takakannessa luvattiin että siinä esitetään feminismin pääideat, mutta lukemistooni kummitädin hyllystä se päätyi siitä syystä että jos vähän vaikka sivistyisin. Ihan selkeästi kuitenkin sorkin tekstiä sillä silmällä, että saan pönkitystä omille ajatuksilleni. En niinkään, että oppisin jotain uutta. Kyllä ei ole ihmisen itseriittoisuudella mitään rajaa.

Luvattiin siinä takakannessa muutakin. Ajatonta näkökulmaa muun muassa.

Kirjan alusta asti minä halusin uskoa, että Virginia Woolfilla oli muutakin sanottavaa kuin tämä oma huone ja omaa rahaa -juttu. Kaikkihan sitä siteeraavat, jos on tyhjän sivun syndrooma ja vaativa arki. Tasa-arvoasioita enemmän minua kiinnosti luovaan työhön liittyvät ajatukset, eli Virginian pohdinnat siitä, millä edellytyksillä (kirjallista) taidetta voi ylipäätään syntyä. Johan meillä on tiedossa, miten naiset ovat saaneet oikeuksia vasta miesten jälkeen. Taistelleet niistä suorastaan. Kuinka moni feministi on itkenyt velvollisuuksien perään, kysyn vaan. No niin, pois tuokin ajatus, riitaannun pian jonkun kanssa.

En minä lopulta siitä luovuusnäkökulmastakaan katsottuna tainnut paljon viisastua. Onhan se selvää, että luova työ tarvitsee sopivat puitteet. Mukavampi se on kirjoittaa kirjoja, kun on maha täynnä ja lämmin. Vaikka toki nälkätaiteilijuudessa oma romantiikkansa on. Sitä haetaan sitten vetoisista residensseistä stipendien turvin. Minusta olisi hienoa, jos jokainen taiteilija voisi elää teostensa tuotoilla. Ja samaan aikaan itse olen päättänyt olla ostamatta kirjoja, koska niitä on huushollissani aivan liikaa. Ja taulujakin on liikaa. Musiikkia en juurikaan kuuntele, paitsi radiosta ja huppelissa netistä. Silti huomaan suhtautuvani varauksella ajatukseen, että taidetta pitäisi saada tehdä rauhassa verorahoilla. Ehkä minulla on vain ahdas ja katkera palkkatyöläisen näkökulma, mutta jokin ei nyt omassa ajatusketjussani taida olla ihan kohdallaan.


Nykyään, kun meillä Suomessa ainakin on periaatteessa perustoimeentulo ja koti turvattu kaikilla, niin on tullut vähän muodikkaaksi kiteyttää asia niin, että luovuus tarvitsee oman tilansa. Luennoisikohan Virginia tänä päivänä otsikolla Oma tila. Voi olla. Ymmärtääkseni sana tila käsittää tässä yhteydessä oman ajan lisäksi henkisen tilan. Jälkimmäisen minä vielä voin ymmärtää, mutta on uskomatonta että me (luen itseni tähän joukkoon) tällaista jälkimodernia koneellistettua arkea elävinä oikeastaan kehtaamme valittaa ajan puutteesta. Ihmisillä lienee vapaa-aikaa enemmän kuin koskaan. Minusta vähän tuntuu, että ajan puutteen sijasta me kärsimme kärsimättömyydestä ja mukavuudenhalusta. 

(Huomaan, että tässähän herää pikkuinen uho suorastaan. Tuleekohan tästä pamfletti. Muualla maailmassa itketään sotien raunoissa ja kilpaillaan viimeisestä juomaveden pisarasta, joka imeytyy kuivaan hiekkaan. Ja meillä ruikutetaan omasta tilasta. Täytyy nyt hetkeksi pistää syrjään tuo mielikuva ja koittaa elää tätä täkäläistä onnekasta elämää, jossa minulla on tilaa tutustua Virginian ajatuksiin ja aikaa vieläpä mietiskellä asioita niiden valossa. Onneksi en ole poliitikko, kyllä on niin pompiskelevat ja epäjohdonmukaiset ajatukset.)

Miten minä nyt saan siirrettyä itseni takaisin kirjan pariin. Jos vaikka sillä, että Virginia vaikuttaa olleen aika mainio tyyppi. Ei ollenkaan raskassoutuinen, ylimielinen tai vaahtoava. Oma huone perustuu pariin luentoon, jotka Virginia oli kutsuttu pitämään aiheesta Naiset ja kirjallisuus. Tai näin ainakin tarina kertoo. Oli hauskaa lukea, kun ei ollut ihan varma, mikä oli keksittyä ja mikä totta. Erityisesti pidin Virginian rönsyilevästä tyylistä. Paitsi että sekin oli varmaan tarkoituksellinen tekniikka ja vaikka lukijalle tuli tunne, että ajatus vain johti toiseen - ja välillä käytiin oikein tosi sivuajatuksissa - niin ketju ei kuitenkaan lopulta katkennut missään vaiheessa.

Ihan aluksi Virginia teki itsestään ihmisen. Se on mielestäni viisasta, vaikka olisi mikä puhujaguru. Kun antaa jotain itsestään - vaikkei se olisi aivan tottakaan - tulee kaikesta sanomastasi uskottavampaa. Niin minä ajattelen.

"Onneksi ystävälläni, joka opettaa luonnontieteitä, oli kaappi, jossa oli pönäkkä pullo ja pieniä laseja - (mutta alun alkaen olisi pitänyt olla kampelaa ja peltopyitä) - niin että saatoimme vetäytyä takan ääreen ja korjata joitankin senpäiväisen elämisen tuhoja. Muutamassa minuutissa puheemme sujahtelihe vapaasti sinne tänne kaikissa niissä uteliaisuutta ja kiinnostusta herättävissä aiheissa, jotka johtuvat mieleen tietyn henkilön poissaollessa ja joista luonnollisesti keskustellaan taasen tavattaessa - miten joku on mennyt naimisiin, toinen ei; joku ajattelee sitä, toinen tätä; joku on kunnostautunut yli kaiken tietämyksen, toinen luisunut hämmästyttävällä tavalla huonolle tielle - mukaan lukien kaikki päivittelyt ihmisluonnosta ja siitä millainen on hämmästyttävä ympärillä oleva maailmamme, jotka luontevasti pulpahtavat siten alkaneesta keskustelusta."

Noin. Kyllä Virginia oli ihan oikea ihminen. Olisi ollut kiva tuntea. Olisin pitänyt aina pönäkkää pulloa vierasvarana häntä varten.


No sitten minä ihailin Virginian uutteruutta. Itsekin kaikenmaailman humanististen lähteiden kanssa kun olen joskus opiskeluaikoina laiskasti painiskellut, niin kyllä muuten oli Virginia perusteellinen siihen meikäläisen kirjojen pläräilyyn verrattuna. Ja mikä taito oli siinäkin, että ihan lyhyesti kertoi löydöksistään, vaikka varmasti oli joutunut lukemaan hirveät sivumäärät joutavuuksia ennen kuin silmille tuli kauno- ja historiankirjoituksen näkökulmia naisista.

Virginia nimittäin luentoihin valmistautuessaan otti oikein asiakseen tutkia, miten oli muutaman sadan vuoden ajan brittiläinen kirjallisuus ja historiankirjoitus kommentoinut naissukupuolta. Ja kun enimmät kirjoitukset olivat miesten tuotoksia, niin mielenkiintoisia kuvakulmiahan sellaisesta väistämättä nousi. Jos minä olisin tehnyt samat löydökset, niin olisin varmasti sortunut loukkaantuneeseen kriitiikkiin, oikein katkeraan poljetun naisen tilitykseen.

Oppia ikä kaikki, Virginialla oli ilmeisesti jokin myötäsyntyinen ymmärrys ja kunnioitus ihmisyyttä kohtaan. Ja ihmisiähän ne naisista höpsösti kirjoittaneet miehetkin olivat. Kyllä ihailen sitä, että Virginia ei komentanut nuorta naisyleisöään miehiä vastaan, vaan toimimaan itse vastuullisemmin oman itsensä puolesta ja olemaan ahkera. Näin minä sen ymmärsin.

Taisi olla Virginialla itsetunto terveesti kohdallaan, kun ei alkanut vastahyökkäyksiin miessukupuolta kohtaan. Hän tuntui todella soveltavan sitä inhimillistä ajatusta ihmisluonnosta, mitä minä vain ihailen ja toistelen puheen tasolla. Eli että ihminen toimii aina sillä viisaudella mikä kulloinkin on. Minulla itselläni on halu - muttei välttämättä taitoa - uskoa kaikista noin. Käytännössä tulee sorruttua kaikenlaisiin hyökkäys on paras puolustus -tyyppisiin tempauksiin, jos niikseen tulee.


Aika paljon tuli ajatuksia lukiessa. Vaikka rehellisyyden nimissä muutamat tietoa tulvivat sivut tuli ohitettua aika nopeastikin. Pysähdyin parhaiten niihin kohtiin, joissa Virginia kertoi omista ajatuksistaan tai kertoi muuten vain itsestään ja/tai siitä mitä oli nähnyt ja kokenut, tai mitä juuri kirjoitushetkellä oli itse asian lisäksi mielessä. Oli katukuvaa ja joenrantamaisemaa - veikkaan etteivät ne aina olleet vain kuvia, vaan että niistäkin minun olisi pitänyt ymmärtää tarkoituksia.

Että istutaan joen penkereellä, ja vesi vaan virtaa. Olisikohan ollut metafora suorastaan. Vai tykkäsikö Virginia ihan vaan tunnelmoida veden äärellä, niin kuin kuka tahansa. Minulle käy molemmat vaihtoehdot, kunnioitan häntä joka tapauksessa.

Mietin, että pitäisikö lukea ihan Virginian kirjoittamia romaanejakin. Vai meneekö tajunnanvirtatekniikka yli meikäläisen ymmärryksen. Ehkä kokeilen.


Satuin töissä ajautumaan ihan muissa asiayhteyksissä keskusteluun työkaverin kanssa siitä, miten ärsyttää jotkin nykyajan yliampuvat ilmiöt lastenkasvatuksessa. Yksi niistä on sukupuolineutraali kasvatus. Anteeksi vaan kaikille, jotka sitä kannattavat. Mutta minusta siinä tehdään kaikki jotenkin vaikeaksi. Ei kerrota sukulaisille tai kellekään sitä onko vauva tyttö vaiko poika. Ettei vaan kukaan sitten ala puhua prinsseistä ja prinsessoista, autoista ja mollamaijoista. Että annetaan lapsen sitten aikanaan aivan itse valita, mistä tykkää. Eikö tässä meidän maailmassamme lapsilla riitä valittavaa aivan liian paljon muutenkin, ei ole mikään ihme että jo pienille ihmisille iskee maailmantuska. Autetaan sitten heitä, joille oikeasti tulee vaikeaselkoisia pulmia vartalon ja mielen sukupuolien kanssa. Se on aivan eri juttu. (Taas tuli uho, pahoittelen. Minä ajattelen monesta asiasta ilman parempaa tietoa, joten anteeksi.)

No, sitten muistin lyhyesti (kun meillä ei ollut aikaa pönäkkään pulloon ja pitkään keskusteluun) kertoa työkaverille sen, mitä Virginia kirjoitti sukupuolista ja mistä minä tykkäsin. Päätän raporttini siispä tähän lainaukseen:

"... Sillä naiset ovat istuneet sisällä tämän miljoonan vuoden ajan, niin että heidän luova voimansa on tunkeutunut jo läpi seinienkin ja on totisesti siinä määrin koetellut tiilien ja sementin kestokykyä, että sen on pakko valjastaa itsensä kyniin ja siveltimiin ja liiketoimiin ja politiikkaan. Mutta se luova voima on hyvin erilaista kuin miesten luova voima. Ja on viimein sanottava, että olisi tuhatkertaisesti vahinko, jos sitä estettäisiin tai tuhlattaisiin, sillä sen on luonut vuosisatoja kestänyt ankara kuri, eikä mitään ole asettaa sen tilalle. Olisi tuhatkertaisesti vahinko, jos naiset kirjoittaisivat samalla tavalla kuin miehet tai eläisivät niin kuin miehet tai näyttäisivät samanlaisilta kuin miehet, sillä jos kaksi sukupuolta on liian vähän kun ajatellaan maailman laajuutta ja moninaisuutta, kuinka tulisimme toimeen vain yhdellä? Eikö kasvatuksen tulisi tuoda esiin ja vahvistaa pikemminkin eroavaisuuksia kuin yhtäläisyyksiä? Sillä nykyisellään meillä on liiaksi samankaltaisuutta, ja jos tutkimusmatkailija palaisi retkeltään ja kertoisi toisista sukupuolista, jotka pälyilevät toisia taivaita toisten puitten välistä, tehtäisi tuskin suurempaa palvelusta ihmiskunnalle."


sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Enimmäkseen liiterissä



Innostuin eilen opiskelemaan huuliharppua mökillä. Miesparka toimitti yleisön virkaa. Kylläkin ihan vapaaehtoisesti. Se ei ole meillä aina ihan itsestäänselvyys, kun toteutan performanssiviettiäni. Yössä raikasi Amazing Grace, Lentäjän poika ja Oi jouluyö. Aika pitkään ja tauotta, koska piti kerta kerran jälkeen vähän viilata ilmaisua.

Syytämme ilmiöstä ystävien tyttölasta. Hän vieraili meillä ja kiinnostui sekä peikkokokoelmastani että soittimistamme. Eli nokkahuilusta ja huuliharpuista. (Kitarat ja saksofoni ovat kotona, ja ehkä ihan hyvä niin. Meidän kummankin soittotaidot ovat jääneet ala-asteelle.) Jälkimmäiset jäivät lapsen jäljiltä esille, enkä minä siispä pystynyt pitämään niistä näppejäni erossa.  

Oltiin saunassa kun auto ajoi pihaan ja tuli heti vielä lämpimämpi olo kun tämä paikallinen ystäväperhe tuli yllätysvisiitille. Olivat kyllä yrittäneet soitella ja viestitellä, mutta puhelimet olivat sisällä äänettöminä, niin kuin melkein aina mökillä. Paitsi jos on sellainen viikonloppu, että haluaa koko ajan raportoida kavereille kaupunkiin. Nuoruudenystäväni tuntee minut niin hyvin, että oli todennut miehelleen että "Ne on rannassa. Ei ne kuule puhelinta, mennään silti." Ajatella. Minusta on oikein hienoa, että minua pidetään ihmisenä joka on enimmäkseen rannassa. Jotenkin romanttista.

Paitsi että tänä viikonloppuna olin enimmäkseen liiterissä. En ollut ollenkaan suunnitellut, että saisin paljon aikaiseksi. Mutta niin vaan yhtäkkiä tapahtui ja nyt on kuulkaa mahtava jatkaa talvenvarapolttopuiden tekemistä. Aivan on niin siisti ja tyylikäs liiteri, että pohdittiin josko pidettäisiin siellä pienet tanssit oikein.

Otin tällaisen muodikkaan omakuvan.

Aikuinen minussa oli salakavalasti hyväksynyt sen tosiasian, että nyt ei ollut pihamaalla patsastelun tai luonnossa liikkumisen aika. Puhumattakaan, että olisi pelkästään istuskellut portailla tai rannassa viiniä litkuttelemassa. Täytyi alkaa varustautua talveen, tehdä inventaario polttopuista (Tiedossa on aika paljon puutöitä tässä vielä, että pärjätään.), siirrellä ylimääräiset romppeet pois tieltä ylisille ja siivota kesää pois.

Metsässä ja rannoilla olisi kyllä ollut tosi kaunista. Sade oli pehmeää ja tunnelma jotenkin seesteinen. Paitsi että pikkulinnuilla oli omat hommansa, ja meiltä oli taas nypitty villoja hirsien välistä ja levitelty niitä pitkin terassia. Minä keräsin ne kippoon, vähän niin kuin talitinteille vihjeeksi ja kysymykseksi, että minkä takia eivät vie aina tuppo kerrallaan suoraan pesään. Miksi niitä otetaan ja sitten jätetään näyttävästi esille. Saattaa sitäpaitsi tulla orava ja noukkia parhaimmat lämmikkeet itselleen.

Siellä ne villanpalat olivat taas tänä aamuna levitettyinä pitkin poikin kipon ympärillä. Eivät ymmärrä lintuset siisteyttä samalla tavalla kuin ihmiset.


Seuraavan kerran kun päästään mökille, on jo lokakuu. Hui. Aika menee ihan liian nopeasti. Onkohan silloin enää lehtiä puissa ollenkaan. Toisaalta talven läheisyys alkaa väistämättä muistuttaa myös seuraavasta keväästä. Pihamaata tulee tarkasteltua taas vähän niin kuin uusin silmin. Tulee mietittyä, että kuinkahan paljon vielä ehtii tehdä raivuuhommia vai meneekö kaikki aika ennen pakkasia puutöissä.

Liiteristä löysin kylläkin myös kukkasipulini. Eli ainakin sen verran saan askaroida pihalla, että perunanarsissit pääsevät maahan. 

Niin ja yksi ihana ystävä täältä blogimaailmasta ilmoitti, että lähettää minulle valkosipulia istutettavaksi. Ei jää sekään asia enää haaveilun asteelle, vaan aion ihan opiskella maanparannusasioitakin, jotta onnistutaan. Minä raportoin kyllä sitten, tietenkin.


Liiterin siivous taisi olla juuri sitä mitä tarvitsin. Jotenkin oli sekava olo sairaana makoilun jäljiltä, elimistö kaipasi tekemistä ja mieli jotain järkevää. Tuntui ihanalta järjestellä perikunnan romppeita, oikein nautin kun kiipesin ylisille, vaikka kumarassa olo sattui vähän selkään. Pakotin miehen avuksi ojentelemaan alhaalta sitä kaikkea turhaa, mitä ollaan keräilyviettimme huumassa haluttu säilyttää.

Että jos tulee esimerkiksi taideinspiraatio. Hmm. On materiaalia.

Sanotaan kai, että kodin siisteystasapaino heijastaa suoraan joidenkin ihmisten mieleen tai kertoo jotain sisäisestä voinnista. Onkohan minun sieluni liiterissä, kun en malttanut sieltä melkein tulla pois ollenkaan. Piti seistä keskellä ja ihastella. Somistaakin pikkuisen. Ihan hyvin vanhat sukset ja muut olisin voinut nekin siivota pois näkyvistä. Mieskin vähän ihmetteli, kun halusin jättää ne koristeeksi esille. 

Sitten minä vielä lopuksi lakaisin ja asettelin klapikoneen ja sahauspöydän oikein hienosti rinnakkain odottamaan ensi kertaa. Viritin jopa työvalaisimenkin oven pieleen. Niin sitä jo tulee ajateltua kaamoksen hämäriä päiviä ja mustia iltoja.


Rantaan minä tein kunniallisesti reservipuita, joita ei vielä saa käyttää. Uhosin oikein kärsivälliselle puolisolleni, että nyt ei näihin ja penkin alle säilöttyihin puihin sitten kosketa. Ne ovat siellä sitä varten, että kun jonain hyhmäisenä pakkasperjantain iltana saavutaan pimeässä mökille, niin on varmasti puita. Saa heti tulet kaminaan ja kiukaaseen.

Sellaista mökkiviikonloppua ei olekaan, etteikö ensimmäisenä iltana olisi päästävä saunaan. Vaikka olisi miten myöhä ja arktista. Sitten tulee niitä laiskoja pimeän vuodenajan päiviä, kun melkein aamusta asti tulee tunnelmoitua saunakamarissa ja lämmitettyä päiväsauna.

Silloin saa käyttää reservipuita.

Vielä en laittanut rantaa ihan talviasentoon. Kamarin peti on edelleen levitettynä patjoineen ja peittoineen päivineen. Saa nähdä, laitanko sitä ollenkaan penkiksi tänä vuonna. Niin se houkuttelevasti nyt kutsuu köllöttelyyn. Pian tässä, kun ulkoilma kunnolla viilenee, saunan lämmittäminenkin kestää kauemmin - niin on se kiva että lämmittäjällä on mahdollisuus jäädä halutessaan kamariin vaikka lueskentelemaan tai kuuntelemaan radiota pehmeällä pedillä.


Kyllä jäi vielä siivottavaakin. Liiterin päädyssä ulkona minulla on sellainen kestorompeläjä. Ihan pistää nyt silmään, kun tietää miten siististi kaikki on varastoitu sisälle. Minun täytyy ensi tilassa seuraavalla kerralla kanniskella ylimääräinen romu pihapiiristä liiteriin muiden asioiden kanssa järjestykseen. Hyvästi kasat, tervetuloa siisti pihapiiri, jolle on kiva lumen sitten aikanaan asettua.

Minähän tunnen itseni näköjään melkein uudestisyntyneeksi, onpa kummallista. Jos sielunelämä on todellakin näin tiukasti sidoksissa liiteriin, niin täytyy nyt vaalia sitäkin rakennusta oikein huolella.

Leikkimökin purkamisesta tullut kasa täytyy sekin vielä siivota pois, osan sentään kanniskelin eilen sadesuojaan kuivumaan ja odottamaan pääsyä polttopuiksi. Se on niin ruma raato Ryötönperän paraatipaikalla, että talven yli se ei saa jäädä pilaamaan niittymaisemaa.



Katselin aamulla ensi viikon sääennustuksia. Saattaa tulla ensimmäiset pakkasyöt mökille. Siitä huolimatta minä ihan pikkuisen olen barrikadeilla, enkä suostunut jättämään vielä yhtään peruslämmitystä päälle. 

Olen huomannut, että käytän nykyään ilmaisua aamutakka. Se tarkoittaa sitä, että jos herään mökillä paljon aikaisemmin kuin muut - mistä tykkään - niin lisään aamuhiljaisuusluksukseeni myös takkatulen. Siitä on tietenkin ilon lisäksi myös hyötyä, varsinkin näinä aikoina kun torppa alkaa tuntua jo vähän viileältä, mutta ei vielä niin paljon että viitsisi sähköllä lämmittää. 

Tänä aamuna ei jäänyt aamutakalle aikaa, kun nukuin vähän pommiin (sitä se teettää, kun yöllä löytää sisäisen jazz-muusikkoutensa ja huuliharppuja) ja ehdin hoitaa vain pakolliset kotiinlähtötohinat. Mutta eilen minä heräsin jo seitsemältä kulutin aamun ensimmäiset tunnit takkahommissa. Ulkona satoi ja oli aika tunnelmallista. 

P.S. Kiitos ihanista viesteistä, joilla piristitte minun arvoisaa flunssamarttyyriuttani!

tiistai 17. syyskuuta 2013

Suuri nuha-ajattelija ruikuttaa


Niin ajattelin, että viikonloppuna herään aikaisin ja suuntaan lähimaastoon ihailemaan aamujen sumua. Pitkä vapaa ilman että lähdettiin maalle tuntui ihan kummalta ajatukselta. Siltä, että minähän ehdin saada aikaan vaikka mitä.

Vaan sisätilojen vangiksi jäin. Olen plärännyt läpi kaikki lehdet. Tunnelmoinut enemmän kuvien äärellä kuin oikein keskittynyt lukemaan. Kirjaakin olen aloittanut. Roikkunut netissä, niin että silmät ovat kipeinä. Lukenut miljoona blogia ja tutustunut uusiinkin. Todennut, ettei facebookissa ainakaan tapahdu mitään. Siis jos siellä ramppaa puolen tunnin välein. Katsonut muutaman jakson Siltaa netistä. Sekin on niin raaka, mutta toisaalta hyvä. Nauranut sarjan päähenkilöille.

Ajatellut ihan älyttömästi, koska sitä on jaksanut parhaiten. Suunnitellut kaikenlaista. Aloittanut hehkuviinikauden, koska hehkis on mitä parhain lääke ihmiselle, joka ei ole mikään teenlitkuttaja. (Kaikella rakkaudella teeihmisiä kohtaan, minä en ole vielä päässyt sisälle siihen kulttuuriin.)


Lähtökohtaisesti on aina ärsyttänyt se, kun ihmiset raportoivat pitkin nettiä omista ja lastensa räkä- tai mahataudeista. Että pitääkö sitä nyt kaikki toitottaa, ketä kiinnostaa. Vaan annas olla, kun meikäläinen itse on kerrankin kipeä, niin sitä kaipaa sääliä ja sympatiaa koko maailmalta. Katsokaas, kun olen niin harvoin sairas, niin sehän on melkein kansallinen merkkitapahtuma.

Juu, juu. Viimeksi olin flunssassa talvilomalla ja sitä ennen tasan kaksi vuotta sitten, kun piti lähteä työmatkalle Albaniaan. Ja lähdinkin, onneksi.

Olen keksinyt kaikille mahdollisille kavereille tikusta asiaa saadakseni sivulauseissa kertoa, että minulla on nuha. Hohhoijaa. "Hei, kuule. Tässä on kuva niistä koulutuoleista, joita meillä on paljon, ja saat mieluusti niistä muutaman. Minä olen muuten tosi kipeä." "Moi! Helmikaara meni läpi katsastuksesta! Kiitos korjausavusta, nyt saadaan ajella taas vuosi. Olen muuten räkätaudissa, älä vaan tule käymään, ettet saa tartuntaa.""Ai, olet taas työmatkalla. Koita jaksaa. Minulla on flunssa, ihan on lämpöäkin." "Terveisiä Sardiniaan täältä suomalaisen nuhan kourista! Näin teistä unta! Toivottavasti siellä on kaikki hyvin."

Ja sillä viisiin. Sitä näköjään ihan taantuu, kun saa syysflunssan. Unohtaa kaikki järjelliset perspektiivit, ja sen että jotkut ihmiset ovat ihan oikeastikin sairaita. Pitkäaikaisessa, jopa fataalissakin mielessä. Ehkä pikkuisen nyt hävettää, kun on tullut oltua dramaattinen.


Rehellisyyden nimissä voin myöntää, että joskus sitä oikein toivoo saavansa jonkun pienen lentsun. Niin kuin ylimääräisten vapaapäivien toivossa. Saattaapa toisinaan iskeä pikkumainen kateuskin niitä kohtaan, jotka sairastelevat usein. Typerää ajattelua aikuiselta ihmiseltä. Pitäisi olla tyytyväinen, herranjestas tietenkin, että on saanut ja saa olla terve. 

Meikäläisen laiskoilla elintavoilla se ei ole mikään itsestäänselvyys.

Sitäpaitsi, eihän sellaisista vapaapäivistä ole mitään iloa, kun ei jaksa tehdä mitään. Päinvastoin, koko perherauha ja mielenterveys kärsii siitä loputtomasta pitkästymisestä, veltosta haahuilusta ja tunteesta, että mikään ei kiinnosta kun olo on huono. Valivali. Oikein tylsämielisyyden huipentuma. Tulee melkein paniikki, että apua jos en enää koskaan innostu mistään. Että nytkö se masennus iski, lamaannus, kaiken turhuuden tajuaminen ja loputon innottomuuden suo.

Sen takia sairaspäivinä kai kannattaa vain makoilla ja suunnitella. On tullut kuulkaa mietittyä kaikki kodin ja niin kaukana nyt olevan mökkitiluksenkin asiat, tavarat ja puutarhapulmat. Olen koittanut vaipua mielenrauhaan. Melko tuloksetta tosin.


Kissat ovat tietenkin mielellään läsnä ja tyytyväisiä, kun on kerrankin ihminen päiväköllöttelykaverinakin. Itse olen ajatellut aika paljon myös kissankarvoja, toisaalta suhtautunut niihin armottoman välinpitämättömästi. Kuolannut niiden joukkoon, koska samaan sotkuunhan se menee. Pestään sitten kaikki pöpöt pois, kun on tästä selvitty.

Paitsi että kuivausrumpu alkoi piipata jotain omaa hälytystään. Sen siitä saa kun on nöyhtäistä pyykkiä. Koska olen täällä ainoa, joka ymmärtää pyykkilaitteista jotain, repäisin ja marttyyrina pesin kuivurin lauhduttimen. Ei auttanut. 

No, lakanapyykin huoneilmaan leijuva kosteus voi tehdä hyvääkin hengitysteille.

Se siitä, eiköhän pointtini jo tullut kaikille selväksi. Sairastupalaisia ollaan, ja kohta varmaan terveinä taas. Säästin loput valitukseni tänään lääkärille. Rehentelin hänelle myös siitä taannoisesta punkinpuremasta, josta vieläkin on jälki. Ajatella jos minut olisi passitettu borrelioositestiin. Ei passitettu. Se vasta olisikin ollut ihan lööppiainesta.

(Minua niin huvittaa, kun Mark Levengood aikoinaan kirjoitti, että häneltä kysyttiin haluaako hän antaa borrelioosille kasvot. Ei halunnut, ei suostunut haastatteluun. Olisi kuulemma mieluummin antanut kasvot salskealle homopuppelille. Tai jotenkin niin se meni. No, tuskin minustakaan mitään puutiaiskuumeen kasvoja olisi tullut, enkä toivo että kenestäkään tulee, ei se ole leikin aihe. Kunhan tässä olen draamantajuissani silläkin asialla mässäillyt.)

Kyllä, tyyny on kissankarvoissa.
Eivät ole photoshopin taide-efektejä nuo tummat kohdat. 
Olen tuijotellut ja pohtinut kirjahyllyä. Että mikä olisi järkevin tapa karsia sitä. Jo pitkään on kehittynyt se ajatus, ettei minun tarvitse aivan jokaisesta opuksesta pitää kiinni. Nythän on muotia kaikenlaisesta turhasta luopuminen, ja meidän jos kenen huusholliin se ajatus kyllä passaa.

Yhteen aikaan ajattelin, että mitä isompi ja täydempi kirjahylly, sitä sivistyneemmältä minä vaikutan meillä vierailevien ihmisten silmissä. Nyt ajattelen toisin. Tuskin minä ystäviäni olen kirjahyllyni ansiosta saanut. Nuoruudessa hankitut John Irvingit ja kodinperustusvietin aikana kerätyt kirjakerhokappaleet joutaisivat kiertoon. Paasilinnojen ja Tervojenkin selkämykset on jo nähty. Oikeastaan voisin kierrättää melkein kaikki ne kirjat, jotka olen lukenut. Ja varsinkin ne, joita olen hyllyssäni makuuttanut vain esteettisistä syistä.

Jäljelle voisin jättää toki joitakin klassikoita (Miksi?) ja niitä, jotka tosiaan aion vielä lukea.

Ja kun minulla on nyt tämä perintökirjojen lukukausi meneillään, niin sitten alkoi huolettaa akuutti nykykirjallisuus. Tipunko ihan kelkasta. Olen muutenkin huomannut, että kiinnostukseni uutuuksia kohtaan on jotenkin latistunut tässä viime vuosina. Voi, voi, voi, voi. Synti kirjoittavia kanssaihmisiä ja kirjamarkkinoita kohtaan. Tulee vastareaktio, jos jostain vouhotetaan ja ne uutuudet, joista ei vouhkata, kiinnostavat vielä vähemmän.

Niin, mutta kuinka monta kirjaa sitä kehtaa kerralla viedä book crossing -paikkaan? Vai alanko jätellä opuksia pitkin kaupunkia? Pitäisikö ehdottaa tuttuun baariin Kalliossa, että perustetaan sinne ilmaiskirjakeskus meikäläisen ylijäämistä? Lähetänkö luettavaa sairaaloihin ja hoitokoteihin? Nimittäin, antikvariaatit eivät oikein huoli enää peruskirjoja ja lahjoituskirpparitkin ovat niitä täynnä. Helsingin kirjastojen eteiset pullistelevat ihmisten luopumista kierrätyskirjoista, ja tuntuisi niin hölmöltä pistää ehjiä teoksia roskiin.

Eikä ole ihan niin paljon askarteluideoitakaan, että kaikki turhat kirjani saisin niihin tuhottua. Jos sittenkin vaan juhlava rovio Ryötönperän rantaan sopivana kokkohetkenä?


Minun täytyy nyt rauhoittua tuon kirja-asian kanssa, olen näinä päivinä lietsonut itseni ihan tuskiin hyllyjä ja läjiä tuijotellessa. On sitä elämässä isompiakin huolia.

Onneksi sunnuntaina tuli Strömsö. Pitkään aikaan en sitä ollutkaan katsonut, mutta nyt oikein asetuin ja tein siitä Sairaan Ihmisen Ohjelmanumeron. Jos minä olisin sellainen maailmankaikkeuden merkkejä kokenut ja niihin uskova ihminen, niin heti olisin valaistunut valkosipuliasiasta. Nimittäin, kuin apteekin luukulta universumi antoi minulle Strömsön muodossa vastauksen kysymykseeni, että miten ja miksi nyt syksyllä jo kannattaa istutella myös valkosipulia. Oikein somasti kynsi kerrallaan, sen minä nyt tiedän. 

Unohtivat kertoa, että mistä sitä siemensipulia hankitaan, kun kuulemma marketin sipulit ovat liian käsiteltyjä ja kylmäherkkiä.

Lisää merkkejä siitä, että minun täytyy alkaa viljellä valkosipulia minä sain kun kulutin aikaani blogimaailmassa. Sielläkin oli minulle toistaiseksi tuntemattomassa (!) puutarhablogissa mahtava artikkeli valkosipulista. Ihan innostuin. Kiitos.

Tähän mennessä olen vain syönyt valkosipulia, nyt oikein erityisen paljon. Haisen ehkä aika pahalta. Pohdin miehelle, että mihinkähän sen terveysvaikutus perustuu. Että miksi juuri räkätaudissa syödään valkosipulia (maistuukin muuten erityisen hyvältä sairaana, suosittelen kaikille hehkuviinivalkosipulidieettiä tilanteeseen "Kun mikään muu ei maistu miltään"). Mies sanoi vaan, että uskomusta on. Jotenkin vähän tylsää. No, eihän meillä mies usko kummituksiinkaan.


lauantai 14. syyskuuta 2013

pimeys ilon syvyys (Lukunurkka)


Ihan selvästi olen vieraantunut runoista. Jos nyt koskaan olen lähellä ollutkaan. Ehkä kymmenen vuotta sitten. Silloin minä niitä rustasin itsekin. Mutta kun aikoinaan opiskelin kirjallisuutta pikkuisen, niin lyriikan kurssit olivat kaikkein turhauttavimpia. Runomittoja ja rytmejä en ymmärtänyt ollenkaan. Vähän kuin matematiikkaa olisi joutunut opiskelemaan. Ihan tuli huonoja arvosanoja, ja se siitä.

Runous oli vain yksi teema, joka painoi mieltä nyt lukiessa. Lisäksi ajattelin mielisairaita ja heidän läheisiään. Itse sairastumista. Maallisemmalla tasolla mietin, olenko jotenkin yksinkertainen kun niputan Märta ja Henrik Tikkasen, Aila Meriluodon ja Lauri Viidan, Tuula-Liina Variksen ja Pentti Saarikosken jotenkin samaan lajityyppiin, tai johonkin lokeroon. Voin aivan rehellisesti tunnustaa, että olen lukenut kaikista heistä vain jotain, en mitenkään kattavasti. Ehkä pitäisi, niin ei tarvitsisi nytkään askarrella pelkkien mielikuvien varassa. 

Enimmäkseen olen mässäillyt uteliaana lehteillyt edellä mainittujen naisten tilityksiä avautumisia siitä, miten rankkaa on olla taiteilijamiehen taiteilijavaimo.

Toki siis luulin, että tämä Märtan kirja pimeys ilon syvyys (1981) on sekin parisuhde-/erokirja, tai jokin muu henkilökohtainen kertaus. Takakanttahan en lukenut kirjaa valitessani, kun päätin vaan plärätessäni että nyt luetaan Märtan runoja ja avataan sitä kautta omatkin kanavat pitkästä aikaa lyyrisyydelle. Oikein tutkitaan sanavalintoja, muotoja ja rakenteita. Sitä miten elämästä voi kertoa myös tiivistäen, ei aina sivulausetolkulla rönsyillen.

Ei kyllä ollut mitään bussilukemista, tämä. Työmatkoilla nautin pitkästä aikaa välipalaksi hömppäkirjaa, sitä jonka otin book crossing -pisteestä ja voin nyt vapauttaa takaisin kiertoon.


Rajallisten ennakkokäsitysteni vuoksi tietenkin yllätyin, kun ymmärsin että Märtalla olikin runokirjansa innoituksena aivan jonkun vieraan - mutta todellisen - 1800-luvulla eläneen ihmisen kohtalo. Tai ehkä oikeammin parinkin. Ensin oli äiti, Sofia Ulrika Wecksell. Sitten hänen poikansa Josef Julius Wecksell. Yksi yhdestätoista lapsesta, mistä Märta (anteeksi nyt vain) sai aikaan aika ison numeron kirjansa alussa. Ei kai se nyt niin tavatonta ollut Sofian elinaikana, että lapsia syntyi paljon ja niitä myös kuoli.

Lukijalle ei jäänyt epäselväksi, että Sofia oli raskasmielinen. Minun täytyisi ehkä kysyä Märtalta, että mitä kirjoja hän tarkoitti kun kertasi myös sitä, ettei niissä kerrota Sofiasta muuta kuin vaikeita asioita. "kirjoissa ei kerrota mitään siitä miten ylpeä / ja iloinen sinä olet"

Toki sen minäkin allekirjoitan, että jos jälkikasvusta usea sairastuu henkisesti, niin silloin on voinut olla perheen arjessa aika rankkojakin nyansseja. Tai "vain" raskaita perintötekijöitä. Että kyllä vähemmästäkin mieli vetää matalaksi, jos mies on väkivaltainen ja kymmenkunta lasta roikkuu vaativasti helmoissa ja osa porukasta tulee vielä hulluksikin.

Kamala, miten kovalta minä kuulostan. Ei ole tarkoitus.

"sinä et koskaan hämmästele sitä / että synnytit runoilijan ruotsinmatkan jälkeen" - yksi suosikkikohdistani. No niin, jatketaan.

Josef Julius oli kirjallinen nero, jonka mieli särkyi nuorena. Tässä kirjassa keskityttiin jälkimmäiseen. Märta uppoutui äidin näkökulmaan ja samantien tuli lukijalle sellainen olo, että nyt ollaan sitten kuitenkin jonkin omakohtaisen äärellä. Tuli tunne pomppauksesta nykyaikaan. Farkkujen ja ruohonleikkureiden näyttämisen lisäksi sitä siivitti sekin, että Lapinlahden sairaala on toiminut niin monen sukupolven aikana. Se on aika monelle tuttu, siis ainakin tiedon tasolla. (Minun isäni oli siellä mielisairaanhoitajana ja pääsin pikkutyttönä siellä käymäänkin. Pelasin mielentilatutkimusvankien kanssa korttia, sen muistan. Taisi olla turvallisemmat ajat vielä silloin. Pakko oli tuoda tämä muisto tähän.) Kun luin kirjaa toisen kerran - niin oli tehtävä, että ymmärsin enemmän - muuttuivat kuvat aika eläväisiksi. Oikein tunsin, miten äiti kiirehti kaupungin läpi Lapinlahteen pelkotiloissaan kärsivän aikuisen lapsensa luokse. Läheisen hätä ja voimattomuus tarttui.

Ensi lukemalla mielisairauden raadollisuuden ja vanhemman ahdistuksen kuvaukset taisivat pikkuisen ärsyttää. Olisiko ollut vastareaktio vaikeaan asiaan. Toisella kerralla ei tarvinnut enää reagoida, vaan saattoi keskittyä tunnelmiin, jotka eivät enää tuntuneetkaan toistensa toistolta, vaan aloin huomata variaatioita ja yksittäisiä kuvia, kohtauksia, tapahtumia. Helpotuin, koska olin jo ehtinyt huolestua siitä, että mahdanko olla kyyninen.


Kovasti mietin sitäkin kautta linjan, että miksi Märta oli valinnut nimenomaan runon tämän kirjan muodoksi. Mitä minun olisi tullut ymmärtää kaikista niistä pilkuttomista isoista välilyönneistä? Minä luin tätä niin kuin tarinaa, vaikka kuinka yritin muutakin. Vaatisiko lyyrisyyteen keskittyminen vielä kolmannen lukukerran, mahtaisiko kärsivällisyyteni riittää runojen tutkimiseen yksi kerrallaan. Minulla taitaa olla edessä taas kehittymisen paikka.

Miksi Märta valitsi runomuodon? Oliko se kunnianosoitus Josef Juliuksen uralle ja elämälle. Olisiko sanoma latistunut, jos muoto olisi ollut toinen. Ei taida kuulua minulle, enkä ala tämän kysymyksen vuoksi viettää unettomia öitä. Mutta ajankohtainen on aihe, aina. Ihan yhteiskunnallisestikin. Minua myös henkilökohtaisella tasolla on aina kiinnostanut ja askarruttanut ihmisen mielen pirstaloituminen, miksi joillekin käy niin. Mietin asiaa sekä ammatillisessa mielessä, että varmaan senkin vuoksi, etten ole itsekään syntyisin maailman stabiileimmasta perheestä. Kukapa olisi.

yksi rakkaimmistani kärsii
en voi auttaa    en saa
olla lähellä    en kelpaa
lievittämään    en tiedä mitä tehdä

kuka mittaa

muistan vetoavat katseet
muistan sanat    muistan
pelon    muistan kärsimättömyyden
tiuskimisen    väsymyksen
en ennätä    en
voi    muistan kaikki virheet
en selviytynyt    en
onnistunut    puuttui paljon

kuka tukee

osaan lukea kirjoja    tajuan
teorioita    ymmärrän vihjeet
ikuiset tuomiot
kaikkina aikoina    joka kerta
aina äidit    aina
äitien syytä

kuka estää kuka auttaa sudenhetken yli


Vaikea oli valita kirjasta vain yhtä runoa tähän esimerkiksi. Siis sellaista, joka kuvaisi kokonaisuutta hyvin. Pahoittelen, että kirjoitin Märtasta niin tuttavallisesti. Se tuntui tavallaan vähän epäkunnioittavalta ihmistä kohtaan, joka kirjoittaa ja vaikuttaa edelleen. Pitäisiköhän keskittyä vain edesmenneisiin kirjailijoihin, niin en vahingossa loukkaa. Vaikka tuskin se nyt itse artistia niin kamalasti kiinnostaa, mitä minä lukunurkissani ajattelen. Mutta en haluaisi vaikuttaa ylimieliseltä.

No, kirjapinossani on vielä kaksi kirjaa. Olen jo alkanut pohtia seuraavaa pinoa. Valitsen siihen ehkä useamman kotimaisen tai jotain oikein tosi valtavirtaa. Pakko tässä on jollain tavalla motivoitua, kun nuo seuraavat - Virginia Woolf ja Simone de Beauvoir - tuntuvat kovin, kovin vaikeilta tarttua. Kuinkahan viisas minusta vielä tuleekaan. Tämä on kyllä mielenkiintoista, oikein ajatuksella lukeminen.

Viihdelukijalle - niin kuin minä - myös haastavaa.

Minulla kotona on oikein lukukonttori. Kaikkea sitä ihminen keksiikin itselleen järjestää. Kunpa sama into saapuisi ja valtaisi minut suhteessa akateemisten opintojeni loppuun saattamiseen. No, nyt on tällainen vaihe.



maanantai 9. syyskuuta 2013

Aamulla syksy, keskipäivällä kesä.



Meillä oli lauantaina vähän niin kuin treffit mökillä. Tai oikeammin kylillä, kun minä olin luvannut noutaa miehen junalta. Tavallaan kätevää, että VR kärsi raidepulmista, niin minä ehdinkin Ryötönperälle ennen armasta puolisoani, joka saapui paikkakunnalle yli tunnin arvioitua myöhemmin. Minäkään en ollut nimittäin ihan aikataulussa. Oli muutamia jännitysmomentteja, kun ajelin yksin tiekartan kanssa Keski-Suomesta. Sinne minä olin seikkailut jo torstaina viettämään asiallista aikaa ja vähän vapaatakin työkavereiden kanssa.

Oli yllättävää, miten epävarmaksi tunsin itseni vierailla teillä. Hermostutti vähän, että mitä seuraavan mutkan takaa tulee vastaan ja entä jos eksyn. Ja mitä jos rakas Helmikaarani - vuosimallia 1988 - yhtäkkiä laukeaakin. Olen luullut olevani aika varma ajo- ja suunnistustaitojeni kanssa, mutta sehän päteekin näköjään vain mökkimatkaan, jota olen suhannut edestakaisin koko ikäni. Hyvä kokemus oli tämä tällainen yhdennaisen turnee, tuli tunne että kyllähän minä näköjään osaan lukea karttaa ja ajaa. Vähän niin kuin oma pärjäämisen tunne olisi vahvistunut ihan. Hyvä homma.

Oikeasti rentouduin vasta Jyväskylän jälkeen, kun reitti mökille oli selvä ja tuttu. Opiskelin aikoinaan Jyväskylässä, ja heti tuli turvallinen olo kun saavuin puolitutuille kulmille. "Oikaisin" vieläpä sen lähiön kautta, jossa asuin ensimmäisen opiskeluvuoteni. Aika vieraalta siellä kuitenkin näytti, mutta onhan siitä herranjestas jo tosi pitkä aikakin. 

Lisäjännitystä minulla oli vielä ollut siitäkin, kun apukuskin puoleinen rengas oli yllättäen melkein tyhjä, kun olin lähdössä sieltä työkaverin mökiltä pois. Jouduin ajelemaan varovasti parikymmentä kilometriä lähimmälle huoltoasemalle. Koko ajan piti kuulostella, että kohtakohan se luisu ja suistuminen pois tieltä tulee. Kyllä oli kamalaa. Enhän minä sitä ilmanpainelaitetta enää (nuorena osasin kaikenlaista paremmin) osannut käyttää, onneksi sain kohteliailta nuorilta miehiltä apua. Kiitos Korpilahdelle! Vielä on teiden ritareita olemassa.

Mutta kyllä tuoksui oma mökki ihanalta, kun viimein pääsin perille. Ja hiljaiseltakin tuntui, kun olin kaksi päivää ja yötä hölpöttänyt työkavereiden kanssa. Ja kun sain vielä miehenkin perille, niin oli mukava alkaa palautua omaan elämään.

Olen järkyttänyt puolisoani ripustamalla
myrkynvihreät retrolakanat verhoiksi.

Lauantai-illan saunassa minä pohdin, että tuntuukohan sunnuntaina sunnuntailta, kun meillä kerran on maanantai vapaa. Mies arveli, että tulee tuntumaan lauantailta. Eilisestä tuli sitten ehkä vähän sellainen erikoinen välimaaston päivä, kun oli oikeasti tosiaan lauantaiolo mutta radio piti huolen siitä, että mieli laskeutui pyhään kuitenkin.

Polttopuiden tekeminen tapahtui ennen Kansanradiota ja yrttimaan kitkeminen sen jälkeen. Ja unohduttiin pitämään pitkää taukoa, koska Musiikkia lepopäivän ratoksi -ohjelmassa tuli oikein tosi haikeita lauluja. Siinä me istuttiin portaalla ja kuunneltiin vaan. Minä jäin miettimään, että miksi Six Ribbons on suomennettu Kaksi nauhaa. Ollaanko täällä jotenkin niin vaatimattomia, vai miksi. Muutama kipale oli niin kaihoisa, että melkein itku meinasi tulla. On se hyvä, että seuraavassa radio-ohjelmassa tuli ärsyttävää tilulilujazzia, niin päästiin takaisin ryhtiin. Minä menin vihdoinkin pesemään saunan ja mies jatkoi polttopuiden tekemistä varastoon.

Ohjelmaan kuului toki myös hyötykasviston tarkkailu inventaarion hengessä. Härkäpapuja päätyi illan aterialle, mutta ruusupapu oli vielä ihan kukassa. Paitsi, että oikein kun tarkasteltiin, sieltä löytyi jo lupaavia ruikuloita! Saa nähdä, ehtivätkö kasvaa syöntikelpoisiksi, vai viekö pakkanen. Jännä samettinen pinta oli heissä.


Japanialaisen Puutarhan kanto - se missä aikoinaan kasvoi minulle niin rakas jättikoivu, joka oli kärsivyytensä vuoksi kaadettava jo ensimmäisenä mökkitontin hallintasyksynäni - oli saanut kiinnostavan sienipeitteen. Haaveiltiin niistäkin ateriaa. Mies tutki netistä asiaa ja sieltä selvisi perinteisesti se, että saattavatpa ollakin syöntisieniä, mutta eivät välttämättä kuitenkaan. Että jos sekoitetaan vahingossa johonkin koivunääpikkääseen, niin käy kohtalokkaaksi. 

Jätimme sienet siispä syömättä ja niiden keräilemisen sijaan minä hoivasin vähän Japanialaisen Puutarhan karhunlaukkapaikkaa. Pitää muistaa nyt syksyn mittaan viljellä niitä siemeniä, ettei tarvitse taas sitten keväällä ruikuttaa kun on kylmäkäsittely unohtunut.


Ja kun siivosin eteläseinustan kukkapenkkiä syyskuntoon, eli korjasin ylipitkiksi kasvaneet, pitkin maata lötköttävät kurkkuyrtit ihan pokkana kompostiin, niin huomasin ajattelevani valkosipulia. Että pitäisikö kokeilla sen viljelyä ja laittaakin sitä siihen kukkapenkkiin ennen pakkasia. Pitääpä kysyä hyötymaaeksperteiltä, mitä ovat mieltä ja mistä minä sellaista valkosipulia löydän, joka sopisi tarkoitukseen. Ja laitetaanko sinne maahan niin kuin kynsi kerrallaan vaiko koko sipuli.

Siinäpä sitä olisi taas uusi asia opittavaksi. 

Lisäksi minun täytyy talven mittaan ottaa selvää myöhäiskukkijoista. Haluan tontille ehdottomasti enemmän kukkia, jotka ovat loistossaan myös loppukesällä ja alkusyksyllä. Onneksi nyt on ollut iloa siitä ruusupavusta, ja joistakin uudelleen kukkivista vuorikaunokeista. Muuten alkaa tietenkin olla aika lakastunutta, ainakin niittyrintamalla.

Mutta näyttää tulevan aika väriloistokas syksy, mikä korvaa tietenkin kukkien vähyyden. Toivottavasti tässä nyt ehtii käydä usein mökillä ennen kuin kaikki lehdet ovat lakastuneet kokonaan ja pudonneet. Nyt on taas se aika kun on joka päivä erinäköistä, ei millään haluaisi olla poissa tarkkailemasta. 


Vaan minkäs sille sitten voi, jos tulee pakollisia kaupunkikiireitä ja viikonlopputekemisiä. Alan olla taas huonon ystävän ja siskon maineessa, kun aina karkaan vapailla maalle vaan, enkä sovi kenenkään kanssa mitään tapaamisia. Paitsi, että kuun lopussa pidetään työkaverin kanssa yksi lauantainen barrikadi-ilta, jolloin uhotaan ja laaditaan ehkä julkinen kannanotto. Niin on paljon epäkohtia nuorison asioissa. 

No, ollaanpa ainakin ehditty nähdä tänä syksynä jo muutamat kunnon yösumut, ja eilen oli sitten se upea aamusumukin. Ei näkynyt kunnolla vastarannalle, ja jokaisesta vaiheesta piti tietenkin ottaa kuvia. Rannassa oli oikein yltiöseesteinen tunnelma, kun ei käynyt tuulenvirekään ja sumu hälveni vähitellen, kun aurinko pääsi riittävän ylös.

Se näissä välivuodenajoissa on antoisaa, kun koko ajan tapahtuu. Nytkin on helposti sellainen aika, että aamulla ja illalla on syksy, mutta keskipäivällä vielä kesä. Paitsi että viime yö oli taas yhtäkkiä tosi lämmin, vaikka toissayö kylmä. Ettei nyt vaan olisi jotain matalapainetta ilmassa.


Linturintamalla on yllättävän hiljaista. Tänä aamuna näin sentään yhden pienen parvellisen joitakin kokosukeltajia. Lajinmääritys jäi vähän kesken, mutta kuikat niistä ainakin tulivat mieleen. Joutsenia kuuluu, mutta vain yksi siinä rannassa eilen pyöri. Näinköhän nyt on, ettei meidän järvellä enää ole joutsenten massatapahtumia ollenkaan, kun se yksi pariskunta on keksinyt jäädä pesimään ja määräilemään.

Eivätkö saa kaverit enää muuttomatkoillaankaan pysähtyä.

Kurkia minä näin pellolla siellä Keski-Suomessa. En viitsinyt pysähtyä kuvaamaan ja häiritsemään, kun tienposkessa oli jo yksi nainen zoomailemassa iPadillaan ja linnut ihan selvästi koittivat häntä paeta. Joku roti sentään luontokappaleiden tallentamisessakin pitäisi olla! Kiusata ei saa.


Kyllä tässä nyt on ollut maaseutumatkailua kerrakseen, minähän palaan kotiin aivan uutena ihmisenä kun tunnin päästä ollaan siellä perillä. Arki on kyllä siitä kätevä, että aina se pakottaa ruotuun aika nopeasti ja viimeistään kun työpaikan ovea taas availee, niin tulee järjellinen olo. Hyvä se sekin on, vaikka melkein tekisi mieli muuttaa mökille.

Kaikkihan sen tietävät, että varmaan muuttaisinkin jos ei olisi niin ihanaa työpaikkaa, kuin minulla onnekkaalla nyt sattuu olemaan.

Että ihan on molempiin suuntiin neljän tunnin ajomatka kohtuullinen. Arvostettava suorastaan. Mökille, kotiin ja sitten taas mökille. Ehkä jonain päivänä elämässä kokeilen vielä jotain muutakin elämäntapaa. Sapattivuotta tai jotain sellaista.


keskiviikko 4. syyskuuta 2013

Äitipuolen ylistys (Lukunurkka)


Jotenkin Mario Vargas Llosa kalskahti korvaan sivistävältä mutta lupaavalta, noin niin kuin kirjailijan nimenä. Siksi varmaan hänenkin teoksensa tuli valittua lukukasaan sieltä kummitädin perinnöstä. Äitipuolen ylistys (1988) herätti tietenkin kiinnostuksen, kun minulla on äitipuoli ja olen itsekin sellainen. Mielestäni oikein hyvä lisä ihmisen elämään, rikastuttava. Viimeistään kirjan takakannen teksti varmaan sitten sinetöi lukupäätöksen, kun siinä luvattiin "eroottisia fantasioita ja aisti-ilojen juhlaa".

Minä ajattelin, että voisinhan minä sellaisten ääressä punastellen aivan hyvin viettää bussimatkat töihin ja takaisin.

No, tällä viikolla huomasin että ajattelin bussissa mieluummin omiani kuin kaivoin kirjan kassista. Eikä sen tarvitse tarkoittaa, että olisin jotenkin ihan immuuni lempeä käsitteleville asioille. Jos en olisi uhonnut, että nyt luen näitä kirjojani loppuun, niin tämä kuuluisi ehdottomasti niihin, jotka näyttävät hyvältä kirjahyllyssä, mutta joiden kirjanmerkki on ikuisiksi ajoiksi sinetöitynyt alle puolivälin.

Tämä Äitipuolen ylistys on aika ohut ja omalla jännällä tavallaan myös helppolukuinen. Kunpa Mario olisi vaan malttanut pysyä pelkästään itse tarinassa. Siitä olisi tosin tullut vain pikkuinen novelli. Sellainen, jossa härski pikkupoikapuoli puuttuu isänsä ja tämän puolison hurmioon houkuttelemalla Lucrecian haureuden teille. Perverssi draamahan siitä syntyy. Että kai kirjaan sitten lisäsisällöksi piti ilmineerata Marion näkemyksiä myös erinäisistä arvostetuista tauluista, joiden kuvat ainakin tässä suomennoksessa olivat valitettavan epäselkoja mustavalkotuhruja.

No, jo on minunkin aika kiinnostua kuvataiteesta, ajattelin. Ja koitin kovasti keskittyä. Eniten tykkäsin Marian ilmestyksestä, kun olen nähnyt siitä monia versioita taannoin italialaisten pyhissä porttikongeissa.

Onkohan tämä kokonaisuus jonkinsortin allegoria perulaiselle elämänmenolle, mietin. Pitäisi vissiin tutustua Perun historiaan ja nykypäivään, eikä luulla kaiken kiteytyvän panhuilujen soinniksi ja vuoristoksi. Pakkohan Marion tuotannossa on jotain syvyyttä olla, kun Nobelkin on myönnetty. Apua.

Kyllä niin jäi moni asia tarinan ulkopuolelta epäselväksi, että tunnen nyt juuri kirjan lopetettuani itseni todella rajoittuneeksi. Viimeistelin lukukokemukseni äsken oikeastaan väkipakolla, kun kerran on vapaapäivä ja aikaa harrastaa. Ensin kuitenkin tein omenapiirakan ja eksoottista sitruunalla ja inkiväärillä maustettua hilloa Ryötönperän valkeista ja kuulaista. Minähän en siis leivo koskaan. Eli kirjan täytyi olla todella hankala. Yleensä minusta on tullut keittiöhengetär vain tentti- ja gradumateriaalien äärellä.


Vaan kyllä minä viihdyinkin muutamien kohtausten äärellä. Koska huumorintajuni on joidenkin mielestä aika ala-arvoinen, niin kenellekään ei liene yllätys se, että pidättelin naurua aamubussissa kun sain opiskella miten don Rigoberto - pakkomielteisesti ruumiinasioihinsa suhtautuva herra - suoritti pyhän toimituksensa. Kyllä en yhtään niillä sivuilla ihmetellyt, että miksi Mariota tituleerataan myös "suureksi kertojaksi". En ikinä pystyisi samaan, jos yrittäisin kuvailla yhtä aikaa vakavasti ja humoristisesti sitä, miten raavas mies käy kakalla.

Itselleni merkityksellisiä kohtia olivat ne, joissa pohdittiin onnellisuutta. Mahdoinkohan osua yhtään oikeaan siinä, kun jäin miettimään kaiken haurautta. Siis, että oliko Mariollakin Äitipuolen ylistystä kirjoittaessaan jokin sellainen ajatus. Tai siinä, miten lopulta pienissä ja liian itsestäänselvissä asioissa onnellisuus kliseenomaisesti yleensä piilee.

Jännä, miten naispäähenkilö - tämä Lucrecia - ehkä lopulta jäikin vain sivuhenkilöksi. Vaikka hänen sulojaan ja myös mietteitäänkin kuvattiin aika auliisti. Jälkimmäisiä ehkä vähemmän. Jotenkin lukijan ymmärrys ei oikein riittänyt sille, miten hän sitten lopulta ajautui toimimaan, ja koko naisesta jäi lopulta aika vastenmielinenkin maku. Kurja homma, olisi ollut niin mukava pitää hänestä. Vaikutti aluksi niin kivalta elämästään nauttivalta mukavan miehen vaimolta. Ihan olisin voinut mennä heille kylään syömään ja ottamaan pari lasillista.

Mutta loppuvaiheessa kirjaa olisin jo torjunut kutsun. Paitsi, että mistäs minä olisin voinut tietää, mitä Lucrecia sortui puuhailemaan. Eihän sitä kai tutuille kerrottu. Niin että olisin saattanut mennäkin. Ja sanoa salaa pari valittua sanaa sille tekopyhälle pikkunulikalle. Vaan senkin se olisi kuitenkin laverrellut isälleen, ja jos kirjassa ei elettäisi melkein nykyaikaa, niin minä mätänisin nyt päättömänä raatona jossain limalaisessa laaksossa.

Että se siitä sitten. Minä lähetin Apulaisen keräämään lisää omenoita, jos vaikka seuraavakin kirja on vaikea. Lukisinkohan pitkästä aikaa runoja, nyt kun olen virallisesti päässyt korkeakulttuurin makuun.


" - Kylläpä minä olen normaali erikoisiin ihmisiin verrattuna. - don Rigoberto ajatteli. Mutta yksinäisissä puhdistautumisrituaaleissa saavutettu onnellisuus ja ennen kaikkea rakkaus vaimoon tuntuivat hänestä korvaavan riittävästi tämän normaalisuuden. Miksi hänen olisi kaiken tämän lisäksi pitänyt olla rikas, kuuluisa, erikoinen, nerokas? Muiden silmissä hänen elämänsä oli vakuutusyhtiön johtajan tylsää rutiinia, mutta se kätki sisäänsä jotain, josta monet eivät takuulla tienneet yhtään mitään eivätkä kaiketi uskoneet edes sen olemasaoloon: onnen mahdollisuuden. Onni saattoi olla ohimenevää, salaista ja jopa melko vähäistä, mutta se oli varmaa, käsinkosketeltavaa, öistä, elävää. Hän tunsi sen nyt ympärillään kuin sädekehän ja hetkisen kuluttua olisi yhtä vaimonsa kanssa, onni oli myös sitä, että vaimo oli hänen kanssaan yhtä ja niin he kaksi mielihyvän ansiosta yhtyisivät syväksi kolminaisuudeksi. Oliko hän ehkä ratkaisuut Pyhän kolminaisuuden mysteerin? Hän hymyili itsekseen, ei kai hänen siihen tarvinnutkaan pyrkiä. Hän oli saavuttanut vain hiukkasen viisautta, jonka turvin hän saattoi hetkellisesti suojautua elämän epäonnistumisilta ja hankaluuksilta. Hän ajatteli: "Mielikuvitus onneksi nakertaa elämää, Jumalan kiitos."
      Hän huokaisi värähtäen astuessaan makuuhuoneen ovesta sisään."