Aamurauhat ovat kuin raitiotievaunuja

Ihan mahtavaa, että vuosi päättyy sellaisissa merkeissä että olen saanut jo nähdä pastellisia värejä taivaanrannoissa aamuin illoin. Yhtään ei ole tuntunut äkkimakealta, vaan vaaleanpunainen on juuri sitä mitä olen elämääni kaivannut. Sitäpaitsi se on oikeasti vasta maaliskuun taivaan väri, joten tässä on ikään kuin saanut jo lupauksen keväästä. Kyllähän me pihaihmiset tiedetään, mitä tuollaiset lupaukset saavat mielenliikkeissä aikaan - minä olen jo ehtinyt muistella huhtikuisen aamun tuoksua. Sitä kun vielä ei ole ilmassa mitään tuoretta, vaan vasta edellisen kasvukauden risua ja sympaattista roskaa.

Tieto siitä, että kohta niiden alta alkaa jotain kasvaa. 

No mutta, siihen on vielä aikaa - onneksi talvella voi haaveilla. Sanoin tässä juuri tuossa aamukahvia nauttivalle Matrikkelitaiteilijalle, että kyllä toistavat nämä kirjoitteluni itseään yhä enemmän vuosi vuodelta. On tärkeä rituaali saada haaveilla maaliskuun värimaailmasta ja huhtikuun rapsuttelusta. Kesäaamujen lintujen laulusta ja nukkumisesta ikkuna auki.

Toki olen täällä itsekseni miettinyt mennyttä kalenterivuotta, ja onhan siihen mahtunut tosi paljon uuttakin! Ja vielä enemmän hyvää. Pidin parit näyttelyt perikunnan taiteesta ja olen osallistunut kansalaistoimintaan Lapinlahdessa. Lukuisia uusia ihania tuttavuuksia täydentämään jo ennestäänkin isoa ystäväpiiriä, jonka neljä jäsentä on täällä kanssani nyt. Vähän on tuvassa aamusotkua ja pälätystä, mutta kyllä minä kestän. Ikävämpää olisi notkua kaiken keskellä yksin. Vaikka Apulaisen kanssa kyllä juteltiin, että kun tänne maalle asettuu keskeltä kaupungin jopa vähän synkähköä kiirettä - niin parissa päivässä sitä on ehtinyt perehtyä myös omiin sisäisiin kuulumisiinsa - vaikka ympärillä olisi kuinka paljon seuraa. Luonnon keskellä ei itseään pääse pakoon, enkä lähtökohtaisesti ajattele että pitäisikään.

Itsensä löytämisen jälkeen voikin sitten aloittaa taas puhtaammalta pöydältä - erittäin kätevää! Minä herään täältä mökiltä huomenna myös ensi vuoteen, rentoutuneena ja vähemmän ahdistuneena tyyppinä.

Pohdittiin sitäkin, että on paljon ihmisiä jotka eivät ole mökkityyppiä ja saavat verenpainetta ajatuksesta, että pitäisi jossain töllissä viettää paria päivää enempää. Ihan ymmärrettävää - tavallaan. Kyllä täällä joskus itselläkin pitkästymisen tunnetta saattaa tulla, mutta minulla on taipumuksena ajatella että niin maalla vähän pitääkin. Ei koko ajan tarvitse hakeutua ärsykkeiden pariin ja saada elämyksiä. 

Tosin sitten kun minä kyllästyn pihalla patsasteluun ja liiterihommiin, niin saattaa joskus tehdä mieli pois tontilta. Ei, että ihmisten ilmoille asti menisin jos ei ole pakko - mutta siis kävelylle ihan vaan tsekkaamaan mitä padolle ja joelle kuuluu. Tiistaiaamuna sinne kuului huurreluksusta ja tapasin koskikarankin! En ehtinyt saada hänestä kunnon kuvaa, mutta olipa kiva ikimuistoinen hetki seurata linnun touhuja. Voi kuulkaa olla, että se oli elämäni ensimmäinen kontakti kyseiseen lintuun. 

Muita eläimiä en nähnyt. Hiljaista oli, ihanaa.

Sitten jos sattuu hyvät ilmat, niin kuin nyt - niin voi antaa vallan lapsellisuuksille. Kun on useampi päivä aikaa viettää mökillä, niin on lupa tehdä kaikkea täysin epähyödyllistäkin kun ei koko ajan tarvitse esimerkiksi askarella polttopuiden parissa. Nyt meille jäätyi peilikirkas järvi, joka keskikohdan virtauksensa ansiosta vieläpä juttelee rannassa hyöriville ihmisille. Ujeltaa ja naksahtelee juhlavasti.

Minä tiesin, ettei puutarhakalusteiden kanniskelu jäälle ollut turhaa, vaikka tuhersinkin siinä puuhassa yksikseni. Lopputulos sai porukan mielikuvituksen laukkaamaan, ja saattaapi olla että vuosi vaihtuu rantabaarissa. Viime yönä käytiin testaamassa tilan haltuun ottamista muutamilla lisäkynttilöillä, mutta te näette lopputuloksen jatko-osan tapaisesti vasta sitten ensi vuonna.

Minä en nyt jouda kirjoittamaan pidempään - kun on tätä aamuhässäkkää selän takana. Kaikilla on koko ajan jotain asiaa, ei aamurauhasta tietoakaan. Annetaan vuoden päättyä nyt sitten niin - aamurauhat ovat kuin raitiotievaunuja, niitä tulee ja niitä menee. Ensi vuonnakin.

Sitäpaitsi onhan minulla tietenkin jo kiire ulos. Valoisaa aikaa ei ole hukattavaksi asti, ja nyt jo olen tässä löpissyt vähän liiankin pitkään. Mutta kyllä ei ole sopivaa siirtyä uuteen, jos ei jollain tavalla edes pistä pistettä vanhalle. Muutamia suunnitelmia on ensi vuodelle, muttei mitään radikaalia - koska isot siirtymät eivät sovi minulle. Se onkin muuten tämän päättyvän vuoden havainto ja ehkä isoin opetus. Olen siis saanut oppia tuntemaan itseäni vähän lisää, mistä ei varmaan ole ainakaan haittaa.

Ensi vuoden pieniä siirtymiä tulee olemaan esimerkiksi kesäkeittiöpihahellan haltuunotto! Ties vaikka sen ympärille alkaisi rakentua jonkinlaista muutakin. Pieni katos tai karsina. Saankohan minä ensi vuonna sen ikkunan tuvan keittiöön. Vaikka ehkä sitä ei sitten tarvitakaan, jos voin ulkoistaa kaikki kyökkihommat ulos. Ehkä minä panostan siihen, niin ei tarvitse leikellä reikiä seiniin.

Joululoma jatkuu vielä pari päivää, mitähän kaikkea tässä vielä tapahtuu. 

Hei, nyt ystävät - uutta kohti - toivon teille kaikille siihen siirtymään levollista ja avointa mieltä! 

Tää on mun mökki!

Kissat syyttävät minua kylmästä järvituulesta. ("Ihan p*ska emäntä, kun toi tänne viimaan.")

Helou! Hengissä ollaan! Minä otin teille kyllä kukkalamppujen valossa joulutervehdyskuvia kaupungissa - piti toivottaa - mutta sitten ne keinovalo-otokset alkoivatkin ärsyttää, niin en laittanut mitään ennen joulua. Olitte mielessä kuitenkin. Tänään aamulla kun heräsin mökiltä, oli mahtava kääntää kylkeä ja tajuta, ettei tarvitse alkaa suorittaa mitään, kun saan olla täällä viikon. Vaikka tiskitkin olisin voinut jättää hoitelematta. Mutta lutrasin ne aamupuhteikseni tietenkin, niinhän minä melkein aina täällä teen.

Muuten kylläkin oli omituisen levoton olo, enkä tiennyt mihin olisin voinut ryhtyä. Järveltä puhalsi - ja puhaltaa vieläkin - jumalattoman kylmä tuuli, sen minä olen rauhattomuuteni syyksi nimennyt. Kun tavallaan ulkonakaan ei tunnu seesteiseltä, koska on se tuulen äänimaailma ja kylmä. Selkä meni vähän kramppiin viimasta, mutta nyt minulla on keskivartalossa Millan kutoma villahuivi ja äsken saunassa makasin kuumalla lauteella aika pitkään.

Sanotaan, että selkävaivat kertovat mielenterveydestä. Kyllä ne minulla liittyvät siihen, että siedän liian hyvin palelemista ja hillun pihalla palttoo levällään tai muuten vain liian vähissä vaatteissa. En haluaisi nimittäin myöntää, että kierroksilla käymisen syksy vuosi päättyy isojen lihasten jännitykseen. Ihan kuin elimistö käskisi maata paikoillaan. Ei. Huomenna menen klapihommiin. Jos istuksin kiltisti tässä takan ääressä tämän illan ja aamulla sitten puen tarpeeksi vaatetta, tai siis heti pilkkihaalarin.

Kyllä se minulla tänäänkin päällä oli, kun parkkeerasin jo puoliltapäivin rantasaunalle mököttämään. Tai en minä virallisesti kiukutellut, on vain vähän epäsosiaalinen olo ja hermo menee heti, jos joku puhuttelee. Apulaisen kanssa naurettiin äsken aika paljon sille, kun suustani lipsahti tosi ärripurrimainen Mitääärgh!? - kun hän nyt vain ihan alkoi jotain kertoa tai kysyä. Unohti, että mitä asia oli edes koskenut, kun niin ikävästi ärähdin. On sellaisia päiviä, kun ei jaksa kommunikoida, ja minulla oli tänään lomaa toisista ihmisistä.

Soitin naapuriinkin ja sovin, että mennäänkin vasta huomenna kylään. Olin ajatellut valkoista valhetta, mutta olinkin sitten rehellinen ja kerroin, miten tänään väsyttää ja minä jo saunaa lämmitän. Meitä on odotettu tiluksille ja vieraisille, mutta onhan tässä tosiaan se viikko aikaa. Oli jo eilisillaksi visiittikutsu, mutta talo piti lämmittää ennen sosiaalista elämää. Mökkirituaalit, ne vaan tekevät hyvää ihmiselle.

Kyllä en jaksaisi matkustaa koko ajan ulkomaille lomalle, kun aina olisi vieras ympäristö ja sopeutumista. Paitsi että ehkä ihan vähän kaipasin tänään sinne Toscanan taiteilijatalon kukkulalle, kun luin Apulaiselta saamaani puutarhalehteä rannassa. Hyvin tietää, mistä minä tykkään. Ihania kuvia, ja sitäpaitsi sain vinkkejä talvipuutarhurointiin. Olin jo eilen ehtinyt laittaa facebookin puutarharyhmään kysymyksen, että mitä voi Etelä-Pohjanmaan leudossa talvessa tehdä. Siis pihahommia.

Voiko leikata vaikka ruusuja? (Ei, koska on homehtumisvaara.)

Niin siinä lehdessä ehdotettiin, että rakenna polkuja. Sain saunalla pienen ahaaelämyksen, että tosiaan - minullahan on Japanialaisen Puutarhan raivuu- ja pitkospuutyö aivan vallan kesken. Voin jatkaa sitä huomenna halutessani. Tekisinköhän yhden pätkän vaikka koivuntuohesta. Hmm. Sitähän nyt riittää, kun en koskaan ehtinyt askarrella pikkusiskolle siitä takkasyttyjä joululahjaksi. Minusta tuntuu, etten tässä joulukuussa ehtinyt oikeastaan yhtään mitään.

Vaikka muistoja on kyllä aika paljon. Ehkä tekeminen korvautui tänä vuonna kohtaamisilla.

Aatonaattona esimerkiksi. Kun suljin työmaan ovet, tukka likaisena hätäponnarilla ja bulgarianjugurttia vielä suussa - kun sen viime töikseni söin pois työpaikan kaapista pilaantumasta - lähdin raahustamaan kohti kodin joulusiivousta (jota en tehnyt), niin törmäsinkin heti ensimmäisessä kadunkulmassa vanhaan ystävään. Kummallakaan ei ollut mielestään kiire, vaikka vähän tavallaan perheiden joulunäkökulmasta ehkä oli. 

Ehdittiin juoda yhdessä kaksi olutta ennen matkojen jatkumista. Ehdittiin siinä puolessatoista tunnissa käydä kuulumiset, suunnitella yksien ystävien yhteen saattamista ja kehitellä erästä juonta. Nauraa aika paljon. Oli sellainen kaikesta irrallinen rentouttava hetki. Melkein unohdin, että olin menossa vielä jouluaattona aamulla päivystämään ja herätys viideltä. 

Ei se aattokaan mikään huono ollut. Todellakaan. On järkevää joskus olla töissäkin juhlapäivänä. Sain hysteerisen naurukohtauksen yhdestä piparkakkutaloon liittyvästä jutusta, mikä oli varsin vapauttavaa. Vaikka omalla tavallaan noloakin nauraa omille mielikuville vedet silmissä, mutta minkäs teet. Väsyneen ihmisen väsyneet huvit. Onneksi lähipiirillä riitti ehkä ymmärrystä. 

Niin, että kun tänään rannassa yksikseni kaikkea kelailin, tuli lopulta aika kivakin fiilis. Ensinnäkin kuulin aaltojen läiskyntää. Ihan kuin ei olisi talvi ollenkaan. Vesi on todella korkealla, ja laituri lähtee kohta maailmalle. Tuuli kun lähipäivinä sääennusteen mukaan tyyntyy, niin on mielenkiintoista seurata miten lähtee jäätyminen kehittymään. 

Ihanaa poutasäätä luvattu koko lomaksi!

Siinä tuulisen järven loisketta kuunnellessani ja menneitä päiviä muistellessani kesken kaiken kuului terassilta kolinaa. Taas piti hermostua, että eikö jumalauta saa olla ihminen edes rantasaunallaan rauhassa. Mutta siellä olikin "vain" Konfliktiorava! Hän oli matkalla välikattoon kotiinsa ja jähmettyi pyykkinaruparrulle minut ikkunan läpi nähdessään. Ihana tosi pörröinen valkoinen talvimaha oli hänellä. Sen päälle risti etutassunsa kun ei tiennyt miten olisi ollut. Tuuli suipotti korvatupsuja ja minulla oli taas täysi työ pitää pokkaani. En vaan voinut räjähtää nauramaan, kun kuitenkin oli villieläinluontokappale siinä söpöisästi ja muka viattomasti. Kyllä minä Konfliktioravien jutut tiedän, mutta tänään tapaninpäivänä ei ollut sydäntä alkaa muistuttaa meidän keväisistä linnunpesäriidoista.

Sanoin, että mene nyt vaan kotipesään. Tää on meidän mökki.

Koska tupa oli eilen tullessa kylmä ja viiman takia lämpenee tavallista hitaammin, niin meillä on ollut kilpailua takkanojatuolista. Joka ikinen kerta, kun olen takapuoleni siihen tällännyt, niin jo on joku häätämässä pois. Siksi varmaan rantaan lähdinkin. Kaminan tulen äärellä on melkeinpä muutenkin kivempaa, kun samalla on päivänvalossa. Saunatorppa on niin ihana, siellä on pimeää vasta sitten kun ulkonakin on. Mökissä sen sijaan melkein aina.

No, mutta sain jonkin erityisen itseriittoisuuskohtauksen sisälläkin tänään ja nojatuoliepisodissa ilmoitin muille, että "Tää on mun mökki ja mä istun missä haluan!" Tottahan se tavallaan onkin. Nyt ollaan oltu täällä vuorokausi, ja kaikki jo nauravat tää on mun mökki -jutulle. Siinä meni sekin auktoriteetti. Pitääköhän minun kohta muuttaa Kulttuuriaittaan saadakseni olla niin kuin tykkään. Tai liiteriin. Teen sinne oman loungen - Ryötönperän Ruhtinattaren olohuoneen.

Suunnittelin muuten, että jos tuuli vielä huomenna jatkuu, niin tosiaan liiterihommat kutsuvat. Siellä olisi organisoimista polttopuuhommien lisäksi. Salakuljetan sinne loput yrttilikööristäni ja radion. Enkä tule pois ennen saunaa. Kyllä lomalla on ihanaa!

Ai niin! Olin kaupungissa lukenut lehdistä, että tulee joulupäivän superkuu. Minä sitä eilen en kyllä kerinnyt huomata, koska satoi. Aamuyöllä kun heräsin, niin jopa oli loiste pihamaalla. Ulkovalot jääneet vähän päälle. Sammutin ne ja menin takaisin nukkumaan. Aina vain paistoi, mutta laitoin silmät kiinni - luulin että päässä viiraa edelleen.

Sitten kun parin tunnin päästä uudelleen heräsin ja kasvihuone oikein pompöösisti kylpi valossa - melkein hävetti sen puolesta - niin tajusin nousta. Minähän en lähtökohtaisesti ole mielestäni pessimisti, mutta en ollut odottanut näkeväni sitä superkuuta täällä mökillä. Aattoiltana kaupungissa kun taksilla menin töistä kotiin, se loisti kehäykkösen yllä - ei puhuttu kuskin kanssa silloin vielä mitään. Alettiin jutella vasta Maunulassa. Mutta että mökillä näin kuuluisan kuun!

Sain aamusella toisen kissoista mukaani rantaan valittamaan tuulesta ja otin kuusta kuvia. Sormet jäässä ja aamutakki lepatti. (Siitä ehkä se selkähommeli.) Eläin mourusi saunan takana turkki pitkällään tuiverruksesta. Tohvelit tuntuivat vähän liukkailta saunapolulla. Onneksi en kaatunut. Tänään on moni asia mennyt hieman kömpelösti - huomenna paremmin sitten. Kun kannoin puita, niin kaikki levisi joka paikkaan koko ajan. Kantovesikin loiskui kengille, kaulaliina kuristi ja oli hiirenkakkaa sohvalla. Mutta se kuu:

Aika mahtava! Tuli ihan juhannus mieleen. Kukaan muu ihmisseurueesta ei herännyt katsomaan taivaanrannan aamuspektaakkelia. Hyvä niin - minulla oli taas jotain omaa, ja sain elvistellä kuvilla. 

Sitten minä luin vähän uutta hyvää dekkaria. Kohta menen jatkamaan sitä omaan mökkisänkyyni, ja luultavasti herään taas viideltä aamulla. Ei se haittaa. Nyt ollaan lomalla. Joku nukkuu myöhään, joku herää aikaisin. Minä kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Muistin ostaa tänne lisää espressoa, joten aamuni ovat turvatut. 

Naapurin Rouva tänään siinä vierailunsiirtämispuhelussa oli innoissaan, että eikö ole kiva kun on vähän lunta. On! Ja sopivan vähän. Vain valoisaksi tunnelmaksi, mutta ei hangiksi asti. Minusta tuntuu, että tuossa rakkaassa naapurissa ajatellaan samoin kuin isoäitini täällä aikoinaan. Tai tunnetaan. Heille tuntuu olevan ihanan tärkeää se, miltä täällä maalla näyttää kun minä kaupungista saavun. Voi kun ymmärtäisivät, että se on aika yhdentekevää. 

Parasta on vain päästä tänne, olla ja pikkuisen unohtaa kaupunki. Tää on mun mökki. Rakastan.

Armollista lavastusta

Räntäinen kolmannen adventin ilta alkaa jo nyt pimentyä, ja minä olen vieläkin yövuorojen jälkeisen aamubussin mietteissä, terve vaan. Oli poutainen aamu, suunnittelin ulkoilua. Muutin mieleni kun oli musta jää tennarin alla kotikulmilla. Näinä aikoina vähän on tuntunut, ettei ehdi vuorokauden kiertoon mukaan ollenkaan, viikkojen kierrosta nyt puhumattakaan. Ei se mitään, olen päättänyt olla zen ja sinut hetkien kanssa, armollinen itselleni jokaisessa mahdollisimman monessa tilanteessa - siis sellaisessa, jossa vaan vähänkin voi löysäillä.

Näin yövuorojen jälkeen sitä osaakin tuijottaa ikkunasta pihapuissa roikkuvia vesipisaroita ajatuksissaan vaikka kuinka kauan, mutta olisittepa nähneet (tai kuulleet) minut taas alkuviikosta. Siitä tämä zen-päätös on siis syntynytkin. Jotekin alkaa olla takki tyhjä sillä tavalla, että ei enää jaksa pahemmin fiiliksiään pidätellä. Lähtee nollasta sataan nopeasti - aivan liian nopeasti, eikä jarruja löydy. Ehdin viikon aikana pöyristyä ja saada verenpainetta suorastaan epätavallisen monesta asiasta, joten alkoi olla pakko vähän pysähtyä miettimään.

Ja nyt olen siis zen. Aivan täysin cool. Sotkuinen koti tässä ympärillä, mutta minä vaan jalat pöydällä kirjoittelen teille. Satunnaisesti meinaa pulpahtaa mielentyyneyden läpi niitä alkuviikon kiihtymyksen tilastopiikkejä ja ajatus siitäkin, että ketähän jorinani mahtaa taas kiinnostaa. Olen ollut siis myös itseeni ärtynyt - mikä perinteisesti kyllä pitkittyessään kanavoituu ihan tosi hyväksi toiminnan energiaksi, kun ei aina jaksa rypeäkään. Tai siis se alkaa ärsyttää.

Mutta nyt olen siis aika hyvällä tuulella, en ala valittaa. Olen kaiken keskellä ihmetellyt, että mistä ihmisillä riittää aikaa ja innostusta ihan tosissaan joulusomistukseen, esimerkiksi. Taitaa olla priorisointikysymys, onhan minullakin ollut niitä innokkaita vuosia. Nyt on vissiin vähän välivuosi sekä pihan että interiöörin lavastamisessa. Otin teille puutarhasta kuvasarjan kuvaamaan sitä "joulutunnelmaa", jota täällä on. Kompensoi ainakin naapureiden somistuksia, eipä ole kortteli liian idyllinen. Minusta kyllä naapurin pikkutyttöjen jouluvaloporo pihalla on liikuttava, joten haluan siis tähdentää että en vastusta sesonkitunnelmointia, en ollenkaan. 

Nimesin kuvasarjan Kurasarjaksi:

Paitsi että kolmas kuva on mielestäni jo melkein nätti. Siinä lepäävät räntäkikkareet mädäntyvän lehden lempeässä sylissä. Kuten näette ihan itsekin. Yhdentyy monta vuodenaikaa, ja pian on taas kevät. Ihan tulee runollinen mieli. 

Lyriikan sijasta olen muuten tässä yhtenä iltana harjoitellut stand up -komiikan kirjoittamista. Voikohan sitä edes varsinaisesti kirjoittaa. Vaikea lajityyppi sekin. Varsinkin jos lukee omaa tuotantoaan kissoille ääneen, eikä kukaan naura. "Terve vaan, mä oon Saara. Ihmettelette varmaan, miksi olen täällä lavalla." Lisäsinkin sinne virkkeen, että Jaahas - sieltä jo takarivistä porukkaa poistuu. Mielestäni olin varsin rento ja vitsikäs. En ole palannut kirjoituksiini näinä loppuviikon päivinä, koska zen-ihminen ei halua hävetä itseään. Onneksi en vielä julkaissut missään, vaikka kirjoittaessani olin varma että synnytän vähintään tähtikuunnelmaa yleisradioon. Se siitä, tällä erää.

Sattui juuri pieni lapsus ja tulin miettineeksi elämää viikon päähän saakka. Zen-ihmisethän elävät tässä hetkessä, jossa muuten täällä juuri pihamaa saa lisää räntäkuorruketta eikä illan hämärtyminen näytäkään ihan niin pimeältä enää. Mutta siis se ensi sunnuntai. Toivottavasti olen hengissä. Ensi viikolla on työsarkahommeleiden lisäksi 3-5 pikkujoulua - riippuen siitä kuinka moneen osallistun. Kolme on minimi, viisi maksimi. Ei vaan kuusi on maksimi.

Sitä ennen on pakkokin hengittää, esimerkiksi juuri tänään. Vielä on nukkumaanmenoon pari tuntia aikaa - univelka päättää kohta, että paljonko täsmälleen. Joskus voi mennä kauankin. Ennen yövuoroja kulutin hetken aikaa Toosa Tv:n parissa ja siellä oli minulle sopiva Nukkumatti-aihekin. Ihan hyvä, että tuli naurettua muillekin kuin omille nokkeluuksille, ja samastuin sitäpaitsi sekä Nukkumatin asiakkaisiin että itse päähenkilöönkin yövuorolaisena. Harvinaista kaksoissamastumista!

Matrikkelitaiteilijalta sain torstaina kaipailemani koivunrisukattilanaluset, kuten ylläolevasta kuvasta näkyy. Niissä on kuulemma sellainen ominaisuus, että jos laittaa päälle kuuman kattilan, niin tulvahtaa tuoksu. Ihana ajatus. Minun kyllä piti keittää riisiä säilykepapujen seuraksi ja kokeilla, mutta kun olen taas ollut yksin kotona, niin päädyinkin keittämään lähinnä glögiä ja syömään chili sin carnea suoraan purkista. Eli en ole vielä haisuominaisuutta testannut.

Tänään mielenrauhalenkkeilyn ja kurakuvasarjan sijasta sekä vastapainoksi tuli tarve lavastaa nättejä kuvia sisällä. Minulla on toki vähän mielessä se(kin) ensi lauantain pikkujoulu, jolloin meille tulee lähipiiriä. Että tarttis varmaan tehdä jotain nättiä senkin eteen. Nythän minun ei täydy, jos pitäydyn jo olemassa olevien luonnonmateriaalisomisteiden ajatuksessa. Mikä olisi mielestäni myös ihan viisasta, koska Matrikkelitaiteilijan kattilanaluset sopivat myös kattauksiin ja kaikenlaista oksaa, kiveä ja pullonkorkkia minulta itseltänihän jo löytyykin.

Varsin somaa voi saada aikaiseksi ilman että menee Ikeaan tai KodinAnttilaan, tai yhtään minnekään kauppaan. (Anteeksi nyt vaan kauppiaat - tiedän kyllä, että joulumarkkinat ovat tärkeät.) Minähän saan pian Vuoden luomusomistajan palkinnon, tällä välivuosimenolla. Hyvä hetkellinen meditaatio oli suunnitella jouluvieraiden kunnioittamista ottamalla ajatuksista valokuvia:

Minä olen fiilistellyt varmasti tuhansia kertoja rakkaimpien perintötilpehöörieni kanssa, mutta taas vain piti ikuistaa niitä luonnonmateriaalien yhteydessä. En voi edes kuvitella kaupoista nätimpiä tokkeloita. Pienethän nuo omani toki ovat. Vaikka eilen kyllä töissä katsottiin Huutokauppakeisaria yhden kaltaiseni keräilijän kanssa ja todettiin, että parempi on pysyä vanhojen tavaroiden markkinoilta poissa. Kun ei vaan tarvitse enää mitään. Sitä saattaisi kumminkin sortua elämää nähneeseen arabiaan tai lasiesinekuriositeettiin. Minä kyllä varmaan jännittäisin huutokauppaprotokollaa niin, että jäisi kumminkin käsi nostamatta, ja hyvä niin.

Pikkuisen on lyhyt minun ristiäiskummilusikkani glögimukiin, mutta huomatkaa sen figuuri. Siis kuvassa alla. Lintu. Ettei vaan ollut itseään toteuttava profetia, kun on tämä lintuasia vieläkin niin lähellä sydäntä. Ruokalusikassa on muistaakseni jo edellä mainittu Nukkumatti. Ajatella, että nuokin aterimet ovat säästyneet vaikka jatkuvassa käytössä ovat olleet sitten nuoruuden itsenäistymiseni.

Ei ole tapana ollut minulla arvoasioita vitriineihin jemmailla. 

Sitä aina välillä miettii, että mistä "kaikki" (voi herranjestas sentään, anteeksi) johtuu. Tuli vaan tuosta kummilusikasta ja linnuista mieleen. Olen melko varmasti ihan itse keksinyt rakkauteni lintuihin, koonnut oikein tarinanpätkiä ja tunnelmia, tehden niistä kokonaisuuden, joka olen minä. (Jos täällä on joku uusi lukija, niin tiedoksi että en tunnista lintuja kovinkaan helposti, mutta tykkään niistä kovasti, ja se riittää.) Mutta väkisinkin tuli mieleen, että voiko olla sattumaa, että kun sain perjantaina vuoden ensimmäisen joulukorttini sukulaiselta saarivaltiosta, niin siinäkin oli lintu.

Ihana kortti. Liikutuin. Ei olla nähty saati puhuttu vuosikausiin, ehkä kymmeniin. Mutta niin vain aina välillä tämä kirjeyhteys toimii. Ja tosiaan, lintukin vielä. Meillä alkaa suku käydä sen verran vähiin, että tällaiset asiat saavat ainakin meikäläisen tunne-elämässä aika suuren merkityksen. Vaikka ihan ilman lintuakin, mutta ei siivekäs koskaan haitaksikaan ole. Ei koskaan.

Paitsi ehkä jokin reppana Kauppatorin lokki joskus, mutta hänhän toimii vain sillä viisaudella mikä hänellä on. Niin kuin me kaikki. Ei saa syyllistää tai inhota.

Lintuteemasta vielä sen verran, että pihapiirissäni on myös uusi kaveri. Kuvassa alla. Havaitsin hänet jo pari viikkoa sitten, enkä sen jälkeen ole yksinkertaisesti ehtinyt valoisaan aikaan tarkkailla että vieläkö on maisemissa. Nyt kun tuli tuo räntäkerros, niin pitääkin huomenna muistaa viedä lisää ruokaa siivekkäille. On heidän ehkä haastavaa enää löytää ötököitä tai etanoita maasta. Ja sieltä maasta kun kuitenkin osa porukasta tykkää ruokailla.

Minulla on tapana laittaa vain sellainen sopiva päiväannos, etteivät jyrsijät liiaksi innostu. Tarkkaa on kuin hyttysten nainti, niin kuin nuoruuden poikaystäväni tuppasi sanoa. (Hän sanoi usein myös, että Polle, polle - älä aisalles kaki. Mutta sen sanonnan viisaus jäi minulle vähän mysteeriksi.)

Minun pihanärheni nyt joka tapauksessa on siis tällainen, hieman hämmentyneen oloinen, verrattuna tuttuihin tyyppeihin. Näyttävätkö närhet aina poikasilta? Onhan se närhi?:

Oman kotipihan uusi närhikaveri.

No niin. Kun nyt satuin saamaan sen joulukortin, niin väkisinkin tässä on antauduttava varmaan muutaman tekemiseen ja kirjoittamiseen itsekin. En todellakaan ehdi halpojen postimerkkien aaltoon. Onneksi löysin arkistoista viisi ykkösluokan ikimerkkiä. Ihan eivät riitä, mutta en minä enää sillekään tielle lähde, että laittaisin 40-50 korttia niin kuin "ennen vanhaan", eli pari vuotta sitten. 

Jouluvalmistelujen tilalle on jännästi kasvanut uusia harrastuksia ja arki on vuodenkierrossa pidentynyt niin, ettei tosiaan tee mieli uhrata koko kuukautta juhlapyhäaihepiirille. Vähempikin riittää. Minä huomaan, että minulla on lämpimiä ajatuksia ihan lahja-asioissakin muutamiin läheisiin ihmisiin ja vuoden varrella merkityksellisiin tilanteisiin liittyen, mutta aivan jokaista elämänkaaren henkilöä ei enää tarvitse juuri jouluna erikseen muistaa. Tai siis eihän siitä haittaakaan olisi, mutta yhtä hyvin voin soittaa monellekin ihmiselle vaikka uutena vuotena tai loppiaisena sitten.

Saa ehkä yhteydenotto enemmänkin painoarvoa, kun se tapahtuu toisena ajankohtana. (Vaikka viime jouluaatonaattona, kun entinen opiskelukaverini vieraili perheensä kanssa meillä mökillä ohikulkeissaan - se on edelleen mielessä. Ei oltu nähty kymmeneen vuoteen ainakaan.)

Ensinnäkin ihmisiä voi muistaa enemmän arkena kun sitä kaivataan, ja toisekseen elämänkaareni alkaa kai olla jo niin pitkä, että kaikkien siinä vaikuttaneiden henkilöiden lähestyminen juuri jouluna alkaisi olla liian työlästä. Huomaan, että minulle joulu on alkanut merkitä kalenterivuoden "sulkemista" ja tarvetta kiittää siitä mitä olen saanut rakkaiksi tulleiden kanssaihmisten seurassa, avulla ja yhdessä kokea. Siihen listaan tulee joka vuosi uusia nimiä, eikä tämä vuosi ole ollut poikkeus.

Tätä kirjoittaessani onkin satanut jo sen verran hyhmää kotikadun rinteeseen, että loppuillan voisikin seurata perä edellä luisuvia autoja. Hyvä, etten lähtenyt aamulla lenkille. Ties vaikka olisi nyt jokin raaja poikki. Aina kannattaa vaan parkkeerata kotinojatuoliin. Ei vaiskaan, kyllä tässä pitäisi taas kaamosryhtiliike ottaa. Peiliin ei kannata katsoa noin neljään kuukauteen ennen kunnon ultraviolettiaaltoa, olen tuumannut. Harmaankalpea nutturanaama, mutta en ole onneksi katukuvassa ainoa.

Kaikella rakkaudella kanssasisaret, eihän meidän aina tarvitse jaksaa olla rusoposkisia söpöläisiä - jos nyt sellainen on edes tavoittelemisen arvoista. Aivan turhaa itsensä ruoskimista. Saa olla kaamosnainen. Rehellinen talviolemus vaan kehiin kaikkine säärikarvoineen ja muine käytännöllisyyksineen, niin mukavampi on elää, jopa pikkujouluaikana. Tuleekohan minusta kohta Glorian Muoti -liitteen kolumnisti. Odotan yhteydenottoja. 

Jos sitten mökillä joulun jälkeen. Siis se ulkoilu- ja ryhtiliike. Liikuntaa. Pilkkihaalaria, klapitöitä, rämpimistä, likaa kynsien alla ja nukkumista. Sitä minä odotan, ja siihen asti mennään näillä silmillä. Nyt ei vaan jaksa pakollisten asioiden lisäksi oikein mitään muuta. Lunta jos sataisi, niin tulisi lapioitua.

No niin, levottomuus sikseen. Takaisin teemaan. Lupasin omistaa työystävälle yhden biisin pikkujoulukaraokessa. Aivan täysin vahinkolupaus! Minun täytyy vissiin pälättää niin pitkään siellä yhteisessä ruokailutilanteessa, ettei kukaan enää toivo minua mikrofonin varteen. Harva sitä nyt lähtökohtaisesti toivoo muutenkaan, onneksi.

Tulee olemaan ihanaa saada istua iltoja ensi viikolla. Mitähän sitä laittaisi päälle. Tennarit varmaan, niin säilyy zen-olo.

Mukavuusalueen pikkujoulut

Kun torstaiaamuna hypättiin kahdeksan junaan kohti Ryötönperää ja Mukavuusalue-kirjoittajapiirin viikonloppuleiriä, niin Matrikkelitaiteilija kysyi että vietetäänköhän me samalla pikkujouluja. Meillähän oli agendalla ja sopimuksena, että valoisat ajat ulkoillaan omissa rauhoissa ja pimeän tultua ohjelmistossa tuli olla skannausta ja taiteilijasivustojen luomista. Olen jo kauan sitten luvannut auttaa siinä hommassa. Minä oikein lähtökohtaisesti olin suunnitellut, miten pääsen pätemään kun tyttärenä olen vastaavaa hommaa tehnyt äidin taiteilijauraa kuratoidessani. Että tuosta noin vain niksnaks syntyy kaverillekin vaikka mitä.

Pitäisihän minun muistaa, että aina tulee teknisiä ongelmia ja sitä reittiä pääydytyksi varsin epänaiselliseen karmeaan kiroiluun. Jokuhan on joskus todennut, että jos haluat tietää minkälainen ihminen todella on, niin seuraapa sivusta kun netti pätkii tai tietokone tekee omiaan. Hmm. Minä olen hirviö. Samanlainen autonratissa. Vaikka ajankin rauhallisesti, niin kiroan aina koko muun liikenteen.

No, mutta. Koska kuitenkin oltiin keksitty ne pikkujoulut, niin tietotekniikkapulmilta vältyttiin kätevästi ensimmäisenä iltana. Meillä on nimittäin tapana priorisoida juhlat. Varsinkin kun keksittiin sekin, ettei tosiaan olla kunnolla nähty vähään aikaan. Piti niitä kuulumisiakin vaihtaa ja uskoutua puolin ynnä toisin. Kyllä oli ihanaa oikein paasata!

Sää muuttui epäjouluisaksi vasta oikeastaan lauantai-iltana, joten fiilikseen päästiin todella näppärästi heti tontille saavuttuamme. Tervetuliaisdrinkit ja sitten tulipesien sytyttelyt.

Lämmitettiin saunaa hartaudella ja huokailtiin rannan rauhaa. Jostakin toisesta näkökulmasta rauha olisi saattanut olla näennäistäkin, kun meillä oli kumminkin sitä juttua ja rönsyilyä. Vedet pataan ja pesemiseen saatiin vielä järvestä - kun ihan pikkusen hakkasi ämpärin kannalla pintajäätä, niin hyvä avanto tuli. Järvi oli enimmäkseen vapaana, mutta tosiaan rantakivien ympärillä lepäsi pieni pysähtynyt hyhmä.

Sitten kun mentiin löylyyn, niin autuudella ei tuntunut olevan enää mitään rajaa. Pimeäkin oli jo ehtinyt laskeutua pikkujoulusaunaa siivittämään. Kaupungin pölyjen pesemisen aikakin koitti ja siinä hyvin pienesti hetkellisesti lässähti tunnelma. Lämminvesisäiliö tyhjä. Oltiin sitten niin tohkeissamme laitettu se täyteen vettä hanan ollessa auki. Jokin pieni jääkikkare oli ehkä jäänyt tukkeeksi niin, ettei vesi heti lirissyt pois. Se oli tiputellut itsensä ulos kaikessa salassa meidän juorutessa saunakamarissa.

Kummallakaan ei välähtänyt ihmetellä märkää saunan lattiaa, joka varmasti on läiskynyt kengän alla kun on ihminen käynyt kiukaaseen puita lisäämässä. Ei sitä kertakaikkiaan jaksa aina olla niin terävänä. Minäkin lähtökohtaisesti aikamoisen yövuoroputken tekeneenä olin jo kaupungissa ollut niin väsynyt, että esimerkiksi yritin yhtenä päivänä avata työpaikan alaovea avainten sijasta bussikortilla. Mielestäni kaamoskaupungista maalaiselämään sopeutuvalle ihmiselle voi olla joskus anteeksiantavainenkin. Ja niinpä jätettiin tukat pesemättä ja hulautettiin kainalot kylmällä vedellä.

Käyväthän sitä jotkut avannossakin, niin kyllä sitä nyt yhdet jäiset pesuvedet voi tällainen vellihousukin kerran elämässään kestää.

Perjantai-illan lumilyhty.
Ihasteltiin sen robustia valoa.

Pikkujoulut jatkuivat tuvassa runojen lausunnalla - luin Matrikkelitaiteilijalle taannoin kirjoittamaani kissa- ja puutarhalyriikkaa. Sitten kuunneltiin musiikkia. Aamulla kun avasin tietokoneen, niin hakukentässä luki hauskasti Winter´s Bone Soundyrack. Loppuviikonloppu vitsailtiinkin sitten tällä soundyrack-asialla. Minä en ole kyseistä elokuvaa nähnyt saati saundyräkkiin tutustunut, ihan jäi se seuraavalle kerralle. 

Siivosin huuliharput pois kirjoituspöydältä - jotenkin nekin sinne olivat taas tiensä löytäneet pikkujoulujen huumassa. Ja järjestelin tilaa muutenkin. Sillä perjantai ja lauantai tulivat olemaan niitä skannauspäiviä. Paitsi ensin ne valoulkoilut. Miesväkikin saapui vasta myöhään perjantaisaunaan, joten meillä oli ihanasti aikaa keskittyä kaikkeen yksityisfiilistelyyn.

Eipä silti, että kaksilahkeisia olisi ulkoilu tai meidän seurakaan erityisemmin lauantaipäivänäkään kiinnostanut. Heillä oli sisähommia kyökissä ja korkeajännityksen parissa, ja minä olin aamusta iltaan pilkkihaalarissa pihalla. Minä niin rakastan sitä talviajan rituaaliani. Kun kerran aamun valjettua sonnustaudun haalariin, niin en riisukaan sitä ennen saunaa. Muut saavat minun puolestani makoilla pitkin sohvia tai keittää iltaruokaa. Minulle on pääasia saada olla rauhassa ulkona.

Niin on ollut taas sosiaalista cityssä, että hyvä oli roudailla pöllejä ja tehdä klapeja. Antaa ajatusten juosta vaan. Sinkoilla vasten kallon sisäkuoria. Ja sitten jossain kohdassa ne asettuvat aloilleen ja mieli rauhoittuu.

Tämä kuva oli "pakko" jakaa kavereille facebookiin,
minua niin huvitti Kino Ryöttöön kesällä hankittu baarikyltti.

Puutöitä ajatellen lumi suli eilen illalla juuri sopivasti kun olin ehtinyt pulkalla vetää kaikki pöllit liiteriin metsänreunasta ja kuljettaa rantaankin osan tekemistäni polttopuista kuivumaan. Se on aina vähän sellainen jännä hetki ahkion kanssa alamäessä saunapolulla. Vähän niin kuin paimentaisi yli-innokasta koiraa. Pitää varoa, ettei vedä meikäläistä kumoon liukkaudessa tahi tule pahasti nilkoille.

Matrikkelitaiteilija piti minua hupaisana, kun vietin kuitenkin enimmäkseen taukoja puutöideni ohessa. Hengailin tontilla ja otin välillä ehkä oluen. Kyllä minä sanoisin, että koivunrisujen kanniskelu metsästä on vähintään yhtä hupaisaa. Se on hänen harrastuksensa. Minä olen jo tilannut kattilanalusen niistä.

Lumilyhty sunnuntaiaamuna...

Tällaisena vuodenaikana on aika vähän kerrottavaa - oli sitten maalla tai kaupungissa. Mökillä elämää rytmittää valoisa lyhyt aika, ja aamuäreyteni on huipussaan mikäli satun nukkumaan pommiin hämärän ohi. Lauantaiaamuksi minulta oli tilattu joulutorttuja. Samaan aikaan keksin ratkaisun kuvien lataamisen nettiongelmaan ja ymmärsin vaihtaa selainta. Viisaammilta saatu neuvo! Kiitos. 

Tunsin itseni oikein multitaskaajaksi, kun tiskasin, latasin kuvia ja vahdin uunin torttuja samaan aikaan. Niin, ja join kahvia. Oli vähän sellainen kiireen tuntu, että ehdin pihalle ennen kuin muut heräävät paistelemaan kananmuniaan ja syömään hitaita aamiaisiaan. Ehdin tosi hyvin ja huikkasin huomenet ulos lähtiessäni. Niin oli hienosti albumit taiteilijasivuilla, astiat paikoillaan ja torttujen tuoksu tuvassa.

Minunhan piti siis siivota ja laittaa joulua sitä silmällä pitäen, että joulupäivänä mennään lomalle Ryötönperälle. Kyllä jäi paperitähdet kaivamatta esille, ja turhaanhan minä olisin kesken kaiken imuroinutkaan, kun kuitenkin saattaa olla taas hiirenpipanoita jossakin kun vajaan kolmen viikon päästä tulee palattua maalle. Joutuu sitä ihminen mökkeilynsä imuroimalla aloittamaan kuitenkin.

Tämä vuosi alkaa olla jo huipentumassa. Sellainen on käynyt mielessä. Nyt on taas edessä työputki ja juhlaputki. Jos saan nukuttua yöt hyvin, niin saatan selvitä täyspäisenä seuraavaan mökkikertaan. Kun siirrytään lähemmäs joulua, on Lapinlahdessa Mielenrauhan julistus. Tulee varmaan monelle tarpeeseen. Minulla on sen jälkeen vielä edessä varhaisaamuvuoroviikko, jouluaatto töissä hyvässä seurassa ja siitä sitten lähipiirin kanssa lomalle.

Kyllä minä jaksan! Niin mökillä päätin. Eikä tänä aamuna lähtiessä ollut edes paha haikeuskaan. Ihan pikkuisen huokailin rannassa, ja kuulin muuten jostain kaukaa joutsenetkin. Mitäs he vielä täällä tekevät? Hämeenlinnan moottoritien väylällä bongasin pelloilta oikein lauman, raukat lauhan alkutalven takia varmaan maisemissa.

Kyllä se vaan niin on, ettei sitä ihmismieli klapitöissä kokonaan pysähdy, vaan nimenomaan siirtyy ajattelemaan seuraavia etappeja. 

Ei jäänyt kaipuu tähän juhlajuomaan.
Kasvihuonehetkessä sitä maisteltiin.

Matrikkelitaiteilija kävi omilla metsäretkillään ja hänellä oli aina paljon raportoitavaa. Metsässä piti paimentaa joitakin rettelöiviä lintuja. Heidän hiljentämiseensä riitti pelkkä ihmisen läsnäolo. Sitten oli näkynyt tosi pelottavia villieläinten jälkiä siinä lumessa, jota vielä aluksi oli. Yhdet koiraeläimen jäljet mökkitiellä. Pohdittiin, että voisiko meidänkin perällä liikkua susia. Voisi.

Karhupohdinta kesti pisimpään. Minä sanoin, että jos vaikka niitä olisikin niin ovat nukkumassa jo. Ja ahmoja meillä ei ole. Ja majavien jälkien perässä kulkee se häntävana. Niin vain oli jotkut ihmisen jalan kokoiset tassujäljet näkyneet padolla. Minua ei pelottanut ajatus yhtään, mutta ystävä hytisi havaintoaan vielä pitkälle iltaan. Kuvaili, miten kokee lähimetsän jo omakseen, mutta kauempana on tunne että joku katsoo.

Minähän poistun mökkeillessäni tontilta niin harvoin, että tuollainen ajattelu on minulle täysin vierasta. En pelkää enää oikeastaan mitään Ryötönperällä. Paitsi myrskyjä ja hyvin harvoin kummituksia. Yhden luulin kokevanikin rantasaunalla, kun hienosti kasaamani tuoreiden klapien pino romahti kesken lukuhetkeni. Ilmoitin, että "Hui, kun säikähdin!" 

Mutta ei sitä kukaan kuullut. Oli vain hieno klapispiraali entisen pinon tilalla, ja minä jatkoin lukemistani. Pelkkä päivän ulkoilu itsekseni ei nimittäin riittänyt levoksi, vaan lauantai-iltana pimeän tultua otin rantaan mukaan kirjan. Luin sitä ja lämmitin samalla saunaa. Kuin surmaisi satakielen. Äiti sen minulle antoi hyllystään kun olin nuori. Sitä ennen se oli ollut äidinäidin hyllyssä. En ole voinut tarttua siihen aiemmin, kun kirjan pelkkä nimikin on jo niin sydäntäsärkevä. Nyt olen bongannut siihen joulumainoksista jatko-osan, ja päätin kiinnostua. Aivan ihanan sympaattiselta vaikuttaa kolmen luvun perusteella.

Mikä aamurusko lauantaina! Tähän aikaan talvesta ei päivä paista tontille ollenkaan.

Tänään heräsin kuudelta itsenäisyyspäivään. Teki mieli nousta ja laittaa lippu salkoon, mutta kävinkin vain veskissä ja nukuin vielä hetken. Lippua olisi ollut turha nostaa, kun piti kaupunkiin lähteä. Minä halusin kuitenkin hetken tunnelmoida ennen muiden heräämistä ja lähtöhässäkkää. Lavastin rantaan isänmaallisen tunnelman ja piti siitäkin pyhäpäivän toivotuskuva jakaa facebookiin. Niin on pikkumainen ihminen, että täytyy saada omista tunnelmistaan elvistellä.

Kuinkahan hurjaksi heittäydyn, kun kohta hankin älypuhelimen. Siitä on riittänyt vitsiä viime aikoina. Että kyllä sitten instagrammissa tiedetään, kun on Ryötönperän Ruhtinatar yksin punkkuhuuruissaan mökillä. Minun pitää laatia älypuhelinstrategia. Etten munaa itseäni.

Uudessa puhelimessani tulee olla kunnon kamera, 4G ja riittävästi muistia. Sellaiseen tulokseen olen tullut gallupia tehdessäni. Jos sitten vaikka ensi vuonna. Vielä tämä tuntuu kivalta näin hitaasti - ottaa kuva, laittaa se koneelle. Viettää sen ääressä hetki, jakaa ja mennä pois koneelta. Palata siihen sitten välillä kyttäämään tykkäyksiä.

Nyt minä menen arvostelemaan linnanjuhlan pukuja, mutta telkkarisession jälkeen menen nukkumaan ja muistelen ihanaa mökkirauhaa. Sinne pian takaisin! Hyvää itsenäisyyspäivän iltaa, ystävät!