keskiviikko 28. elokuuta 2013

Näyttelijätär (Lukunurkka)


On kirjoja (ja elokuvia, tv-sarjoja, varmaan musiikkiakin), joissa tuntuu että aina on yö. Oikein synkkä, eikä valonkajosta ole toivoakaan. Sitten on teoksia, joiden tunnelma on yhtä kevyt kuin kesäinen päivä. Muutama kangaskaistale vain lempeässä tuulessa hetuloi ja saa aikaan pari hassua varjoa. Ja sitten on näköjään niitä, joita lukiessa tulee tunne, ettei ikinä enää pääse ulos. Siis sisätiloista. Koko ajan ollaan joissakin hämyisissä, pölyisissä huoneissa.

W. Somerset Maughamin Näyttelijätär (1937) aiheutti minulle sellaisen olon.

Vaikka kyllä siinä vietettiin lomaa välillä ihanassa maaseutu-ulkoilmassa, poikettiin jopa Ranskassakin. Vaan enimmäkseen tuntui, että ollaan joko näyttämöllä, takahuoneessa, raskaiden tekstiilien painostamassa ravintolassa tai jonkun kotona sisällä. Lukiessa tuli sellainenkin olo, että henkilöiden vaatteetkin olivat jotenkin poikkeuksellisen painavaa ja tiheää materiaalia. Siis siitäkin huolimatta, että niitä kyllä muutamaankin otteeseen riisuttiin varsin ahkerasti pois.

Taisi olla tunkkaisuus omassa päässäni, vaikka syytin kyllä perintöopukseni 1970-lukulaista kirjakerhopainosta. Yllättävän usein kirjan ulkoasulla on merkitystä, mitähän sekin minusta kertoo. Yritin kapinoida tätä jarruttavaa lukutunnelmaani vastaan, aika surkeasti onnistuin. Johtuikohan se väärästä käsityksestäni brittiläisiä kohtaan. Että aina on ruskeat vaatteet, vakava ilme ja väljähtynyttä teetä kupissa. Mutta ajattelin minä sentään paljon muutakin.

Yksinäisyys nousi melkein ykkösteemaksi, mitä lähemmäksi kirjan loppua pääsin. En tiedä, onko Somerset ajatellut asian niin, mutta minä ajattelin. Julialla oli tarve loistaa näyttämön ainoana tähtenä jättäen muut varjoonsa. Vaikka hän siinä usein onnistuikin, se ei vain riittänyt vaan piti saada huomiota vielä vapaa-ajallakin.



Tuollaisilla tarpeilla on käsittääkseni sellainen taipumus, että vaikka saisi täyttymyksenkin, niin sitä vaan haluaa lisää. Elikkä niin sanotusti koukuttuu. Kukapa ei pitäisi myönteisestä huomiosta. Pitää jatkuvasti mitata omaa asemaansa, viehätysvoimaansa, älyänsä ja ihmissuhdetaitojansa. Onkohan se näyttelijöille keskimääräistä helpompaa tai tyypillisempää, jäin miettimään. Meinasin ihan kilauttaa jollekin näyttelijätutuistani, mutta peräännyin kun ajattelin, että kysymys on ehkä loukkaava. Olisin tosin halunnut kysyä myös siitä, onko näyttelijän työ yksinäistä. Jatkuu:

Eli ainakin Julian kohdalla koko ihmissuhdemaailma tuntui toimivan siten, että hän yleensä oikein tietoisestikin näytteli myös siviilissä. Motivoivana tekijänä - kun rahastakaan ei enää uran päävaiheessa ollut pulaa - oli sitten vissiin ihan vaan rakkaus. Tai siis sen tarve. Tuli vähän sellainen tunne, että tiesikö Julia oikein itsekään mitä ja keneltä halusi, kun pääasia vaikutti olevan kuitenkin myös yksinäisyyden tunteen torjunta.

Vaikka ympärillä oli läheisiä, oli Michael, Tom ja Charles. Oli Evie ja Dolly. Roger. Muitakin.

Ja koska Julia oli näyttelemisessä niin briljantti, niin hän koki voivansa omalla tietoisella käytöksellään vaikuttaa loputtomasti toisten tekemisiin. Ja siinä minun aivoitusteni mukaan olikin tämä yksinäisyyden ydin. Minkälaista aitoa seurallisuutta, ystävyyttä, rakkautta on sellainen, jossa koko ajan vähintään toinen laskelmoi. Jos tulee tunne, että on toisten yläpuolella, niin eikö se ole yksinäistä. Yksin olet järkeilyjesi ja omien salaisuuksiesi kanssa, ja samalla koitat toimia niin ettei olisi niin yksinäistä. Vaikka sitten on tietenkin sitä sydäntäsärkevämpää yksinäisyyttä, eli ihmisiä joilla ei oikeasti ole ketään, mutta nyt puhutaankin tästä kirjasta.

(Jos ymmärrätte, mitä tarkoitan. Olen joskus vähän itsellenikin sekavan syvällinen yövuorojen jälkeen.)

Onneksi Julia ei ihan kaikkia onnistunut huijaamaan. Läheisimmät totuudentorvet saivat hänet kuitenkin vain pikkuisen pohtimaan seuraavia liikkeitä, eikä lukijalle tullut tunnetta, että Julia olisi juurikaan arvostanut ystäviensä kriittisiä mutta suojelevia ääniä. Jossain vaiheessa minulle tuli oikein tosi vaikeaselkoinen ajatus, että se vasta yksinäistä onkin, jos pitää loitolla juuri ne ihmiset, jotka näkevät läpi ja vieläpä sanovat sen. Jos ei uskalla tai halua koskaan ottaa "osumisen ja uppoamisen" riskiä, niin kyllä voi inhimillinen kehitys jäädä puolitiehen.

Vaikka saahan sitä kuka tahansa pysyä juuri sellaisena kuin on, en minä sillä.


Aivan lopussa Julia yhtäkkiä muuttui. Juuri siitä minä olisin halunnut lukea lisää, voi hitsi.

Kaikesta ajattelutyöstäni päätellen, kirja näköjään kannatti lukea. Olen ilmeisen huono pohtimaan teosten yhteiskunnallista ja ajallista kontekstia, sehän kävi ilmi jo Kultahatunkin kanssa. Kaikkea sitä itsestään oppiikin, kun pakottautuu perintökirjojen ääreen, eikä jätä kesken. Varmaan tässä(kin) kirjassa olisi eroteltavissa vaikka mitä aikansa valta-asetelmia ja yleistä ilmapiiriä. Hmm. Minua näköjään kiinnostaa enemmän vain tällaiset yksilöiden väliset ja sisäiset asiat.

"Julia oli kuitenkin jo selvillä siitä, miten käyttäytyisi, kun Charles ennemmin tai myöhemmin tunnustaisi hänelle rakkautensa. Oli eräs asia, joka Charlesin ehdottomasti pitäisi tietää. Hän ei saanut kuvitella, että hänen, joka oli lordi, tarvitsi vain viitata hänelle, näyttelijättärelle, saadakseen tämän sänkyynsä. Jos Charles tekisi sellaisen yrityksen, Julia näyttelisi loukatun sankarittaren roolia ja osoittaisi ovea käsivarsi ja etusormi suorassa linjassa, niin kuin Jane Taitbout oli hänelle opettanut. Mutta jos Charles olisi hermostunut, eikä saisi sanaa suustansa, Julia vapisisi, nyyhkytys tukahduttaisi hänen äänensä ja niin edespäin ja hän sanoisi, ettei ollut milloinkaan aavistanut Charlesin tunteita, ja ei, ei, se murtaisi Michaelin sydämen. He itkisivät yhdessä, minkä jaksaisivat, ja kaikki olisi jälleen hyvin."



P.S. Tutustuin vihdoinkin yhteen aiemmin sivusilmällä havaitsemaani book crossing -pisteeseen Helsingissä. Otin sieltä - tai siis "nappasin" yhden kirjan (Kevyen!). Suunnittelen, että pistän joitankin näitä omia luettujani myös jakoon - tai siis "vapautan". Rekisteröidyin jo jäseneksikin, mutta sen sosiaalisen median opiskeluni on vasta alussa. Mitenkähän käy, alanko roikkua entistä enemmän netissä. Raportoin varmaan tästä teemasta vielä lisää jatkossa. Kiinnostaa tai ei.



sunnuntai 25. elokuuta 2013

Punkkilandia ja photoshop


Nythän on siis niin, että minä en enää liikuskentele kotipihalla. Koska oli se punkki. Koko ihanan villi piha raikkaine ilmoineen on saanut lempinimekseen Punkkilandia. Kuka sellaiseen menee, en minä ainakaan. Tälläkin hetkellä istun vain tässä ryvettyneen puutarhapöydän ääressä, turvassa heinikon vaaroilta. Onneksi olivat edelliset asukkaat kivettäneet pienen pätkän maa-alasta.

Pitäisi kuitenkin saada takaisin joku järjen ääni. 

Enhän minä voi kertakaikkiaan odotella ensimmäisiin pakkasiin, ennen kuin seuraavan kerran sonnustaudun saappaisiin ja hanskoihin. Pihalla nyppiminen on aina ennen ollut oikein hyvää terapiaa. Nyt minä olen käyttänyt vapaa-aikaa lorvailun lisäksi photoshopissa leikkimiseen. Kun en kerran uskalla puutarhahommiin livenä. Ikuistin esimerkiksi omenat tällaiseen valokeilaan:


Ei mitään järkeä. Ei mitään. Minä kannoin työmaalta tyhjiä lasipurkkeja hilloa varten, kun olin kotoa suursiivouspuuskassani pistänyt kaikki kierrätykseen. Nyt pitäisi enää kerätä omenoita. Maahan pudonneisiin en ainakaan koske, kun ovat siellä heinikossa. Menee pian puutiainen vahingossa mahaan ja tekee sinne pesän, hyi inhotus, mikähän mahtaa olla senkin lajin funktio ekosysteemissä.

Keruuvarrellahan saisin hienoja omenayksilöitä suoraan puusta, mutta silloinkin joudun menemään ruohoon seisomaan. Jos pistän jotkut trikoot alle ja oikein paksut housut päälle, tungen lahkeet saappaisiin, niin välttyisinköhän sillä tavalla punkeilta. Pitääkö niistäkin joka lehdessä oikein vouhottaa, että miten ovat lisääntyneet. 

Koko viikon olen tarkkaillut päänsäryn tasoa ja punkin puremakohtaa. Unohdin jo näköjään sen tervehenkisen perspektiivin, jonka asiaan sain enemmän punkkeja kokeneilta ystäviltäni. Lyhyet (vai pitkät - miten se logiikka menee?) ovat piuhat meikäläisellä ja se kyllä - jos nyt vielä on jollekin jäänyt epäselväksi - meinaa vähän nyppiä.

Toisaalta, ulkoiluvietti kanavoitui alkuviikosta jopa lenkkeilyksi. Pakko oli käydä kokeilemassa hölkkää hiekkatiellä, jossa heiniin on ainakin metrin turvallinen välimatka. Huono oli kunto. Ehkä punkin tarkoitus olikin aiheuttaa minulle eksistentiaalinen ahdistus ja sen myötä herättää kiinnostus urheiluun sen sijasta, että luulisin olevani fyysinen ihminen kun leikkelen keittiösaksilla ruohoa nättiin peltiämpäriin.

Sitäpaitsi syytän itseäni punkeista. Koska ei olla leikattu ruohoa. Ihminen nauttii omalla kesämökillään läpi lomansa, ja tässä on rangaistus kun on kaupunkipiha rappiolla, ja vähän itsekin.

Mutta annanko minä yhdelle pieneliölle niin paljon valtaa, että koko elämänlaatu kärsii?


Jokohan olisin ruikuttanut tarpeeksi. 

On ollut tapahtumarikas viikko. Parhaiten päivänvaloa kestää se, että kävin muistuttamassa olemassaolostani pienen siskoni pienen pojan - eli kummijampan - luona. Ei siinä onneksi kauan mennyt, kun syntyi luonteva kontakti. Ei oikeastaan ollenkaan aikaa, hyvä niin, hän on perinyt meiltä ilmeiset hupailun ja sosiaalisen elämän lahjat.

Silti kyllä minuakin vähän askarruttaa hänen juuri alkanut päiväkotiuransa. Olen oikein miettinyt sitä paljon. Sisko ei taida tietääkään. Aikoinaan kun itse olin sata vuotta sitten tovin töissä päiväkodissa, niin tietenkin se oli ihan arkea, että aina jokainen lapsi ja vanhempi sen joutui kokemaan, siis että ymmärtää ettei hoitoon jääminen ollutkaan mikään pelkästään kiva väliaikainen juttu. Hätisteltiin tuulikaapista ulos itkuisia isejä ja äitejä. Kyllä olen ollut kamala.

Nyt on tämä oma lähinuoriso ottamassa sitä askelmaa, ja ikuistin puistoreissulla muutaman hetken. Ei ollut tarkoitus, että hän näyttää kuvissa aivan lapsivangilta, mutta niin kävi.

Etenkin, kun photoshop on sen verran kätevä, että sain kuviin vielä mustavalkoista draamaa. Samalla näppärästi väistin sen tosiasian, että osa kuvista oli kokonansa epätarkkoja, vaikka muuten kivoja. Minä alan taantua kuva-asioissa, ennen kuin olen oppinut kunnolla koko kameraakaan. Photoshopin syy.



Minä niin toivon, että joskus arkivapailla voisin osallistua nuorison noutamiseen päivähoidosta. Sillä tavalla, ettei päivistä tulisi niin pitkiä lapselle. 

Muistan kun aikoinaan toinen kummitytöistäni oli tuossa vaiheessa, ja minä noudin häntäkin joskus harvoin hoidosta. Hän ei jotenkin lämmennyt minulle ollenkaan, ennen kuin ehkä loppuvaiheessa kotimatkaa. Sen merkkinä oli rattaista minulle ojennettu pikkunalle. Ensin tarhan pihalla vain tuijotti, niin kuin ei olisi minua ikinä nähnytkään. Onneksi hoitajilla oli tieto, että olin tulossa. Muuten ei olisi sitä lasta meikäläiselle annettu.

Kyllä meillä sitten oli ihan kivaa. Ikuisesti on mieleen painunut se, kun hän kuunteli potalla matkaradiota ja jammaili. Nuorilla ihmisillä on joskus ihan lyömätön huumorintaju. Pitääkin muistaa ottaa vähän mallia.


Photoshop-intoiluni syynä on instagram. Minä olen jo pitkään seurannut siitä hössöttäviä ystäviäni kateuden ja uteliaisuuden sekaisin tuntein. Mahtavia kuvia noin vaan jaellaan älypuhelimista sosiaaliseen mediaan. Tuli tunne, että olen nyt tosiaankin jäämässä jostain ihmeellisyydestä paitsi. Minulla ei ole älypuhelinta, joten yritin ladata ohjelmaa tietokoneelleni. Jokin meni vikaan, ja sitten päätin konsultoida muutamaa kaveria.

Ei kai se instagram nyt sitten olekaan mikään välttämättömyys.

Nyt olen jo rauhoittunut, vaikka photoshopilla leikinkin. Nyt pitäisi vain löytää sellainen uusi asenne, että miksi photoshoppailisin ja mitä muuta muka jollain valokuvallani haluaisin sanoa kuin sen, mitä siinä jo on. Taidan unohtaa hetkeksi koko homman, kun tarkemmin mietin. Ja instagram varsinkin saa sitten vissiin odottaa, kunnes nykyinen kännykkäni laukeaa ja joudun hankkimaan uuden. Olisiko se sitten lopulta niin auvoista, jos oppisin puhumaan luontevasti "instoista"?

Parhaillaan ajattelen enimmäkseen räsymattoja, kun lattiat alkavat jo vähän tuntua kylmiltä aamuisin. Parempi kai se on pysyä itselleni turvallisemmilla maaperillä, kuin miettiä tietoteknisiä asioita. Tai no, jos kehityn ihmisenä kun istun lösössä photoshoppini ääressä testailemassa kaikenlaista, niin mikäs siinä sitten. Pahoin pelkään vaan, että se ei ole hyväksi terveydelle.


No niin, lähettäkää minulle viisautta omenasadon korjaamisen suhteen. Kärsivällisyyttä ohittaa punkkivaarat rauhallisesti. Normaaliutta, että pystyn taas pihaelämään. Ja ehkä sitten myös aitoa oppimisen halua kuvankäsittelyn kanssa, eikä vain idioottimaista leikkimielistä koneella roikkumista ja testailua. 

Kiitos.

Se, mikä on hienoa on, että minulla pyörii pesukoneessa mökkipyykki ja että ensi viikolla luullakseni pääsen taas maalle. Minä mietin, josko olisi niin tyyntä että pääsisi vaikka melomaan, kun se jäi kesällä rästiin. Jos sitten sinne metsäänkin? Vau. 

Joku tässä kuulastuvassa ilmanalassa kiehtoo melkein yhtä paljon kuin keväässä. Niin että aion kylläkin iloita siitä. Ja muustakin. 

Lapsivanki on vapautettu!





tiistai 20. elokuuta 2013

Kultahattu (Lukunurkka)




Luulin, ettei melkein kukaan ole lukenut Kultahattua (1925). Sitten kun töissä vouhkasin siitä, miten olisin toivonut bussimatkan kestäneen pidempään - sillä kirja oli nautittava - jotta olisin saanut lukea Kultista, niin kävi ilmi että kaikkihan sen ovat lukeneet. Varsinkin miestyökaverit, joka ikinen kolme. Oikein vielä sanoivat että "tietenkin". Heille ei tullut ollenkaan yllätyksenä se, että minä oikein kovasti pidin kirjasta.

Sitä vaan mietin, että mikähän Kultiksessa lopulta nyt sitten niin ihmeellistä oli. Voi olla, että pidin enemmän tyylistä kuin itse tarinasta. F. Scott Fitzgerald ei selittele, ei jankkaa, jaarittelusta nyt puhumattakaan. Asiat esitellään sellaisina kuin ne ovat. Tai siis, mistäs minä tiedän kun en ollut paikan päällä, mutta sellainen tunne ainakin tulee. Ja älykkäitä havaintoja ihmisistä ja pikkuisista eleistä, tykkäsin.

Juoni eteni joutuisasti, ei pysähdelty liiaksi maalailemaan kohtauksia. Asioita tapahtui ja ihmisillä riitti juttua. Kamalan kätevää, ei todellakaan ehtinyt pitkästyä. Vaan jotenkin kumminkin jäin miettimään, että mitä minä kaikesta nyt sitten lopulta sain. Minusta minähenkilö oli oikein mukava kaikessa arkisuudessaan ja sopiva kontrasti rikkaiden hömpötyksille. Mutta itse tapahtumat, eli lähinnä ihmisten sekoilut - eivät ne minuun kovin suurta jälkeä jättäneet.

Kirja oli huomattavasti yksinkertaisempi ja kevyempi kuin oletin. Tai sitten minulta jäi jotakin tosi oleellista käsittämättä. Vasta lukemisen jälkeen kävin pikkuisen googlailemassa, ja täytyy kyllä sanoa että aika mielenkiintoisella tavalla on Kultahatusta haettu vertauskuvia, oikein tosi syvällisiäkin. Voi herranjestas, pitääkö sitä aina olla loputtomasti merkityksiä kaikessa. Haluaisin kysyä itse Fitzgeraldilta, että noinko hän on itsekin tarkoittanut. Että esimerkiksi vihreä valo vastarannan Daisyn laiturilla on todellakin paljon enemmän kuin pelkkä valo. No, miksei se voi ollakin, jos kirjailija olikin salaa taipuvainen lyriikkaan ja metaforiin.


(Tämä on kuva nykyajasta ja mietin kovasti,
kuka tällaisia käyttää.)

Ja jotain jazzin aikakauden mahtavaa kuvaustakin on Kultahatussa nähty. Jos nyt Gatsbyn bileissä soi pari kertaa jazz, niin ei sen minun mielestäni tarvitse tarkoittaa että sivuille on painettu isokin palanen jazzin kultakautta. Minulle jäi muuten vähän epäselväksi lopulta se, että miksi Gatsby niitä juhliaan piti. Oliko se vaan tosiaankin sen takia, että jonain päivänä Daisy keksisi ilmaantua ilman kutsua paikalle, niin kuin suurin osa vieraista. Jaahas, mikähän nyt onkaan kun huomaan että syvälliset analyysit kirjasta taitavat suorastaan ärsyttää.

Ehkä olen jotenkin yksinkertainen ja muutun puolustusreaktiona ylimieliseksi.

Voi olla, että minun täytyy lukea kirja vielä uudelleen, joskus. Tuli tunne, että minulta jäi jotakin olennaista huomaamatta Kultahatusta. Meniköhän lukukokemukseni nyt aivan viihteen puolelle. Glamourista nauttimiseen.

(Kyllä sellainen on ihan kivaakin ihmiselle, jonka elämästä glamour on aika kaukana ja sitä edustavat lähinnä omituiset unet. Viime yönä esimerkiksi tapasin Heidin Hautalan hakunilalaisessa kerrostalossa, jonka hissi reistaili ja rappukäytävässä oli paljon Hautalan kissoja. Osalla oli oikein pitkä turkkikin. Toisessa unessa työkaverin pikkulapsi opetti minulle, että mikä on oblikaatio. Glamoröösi sana.)

Otin Kultahatun vielä uudelleen nyt työmaalla puheeksi, ja sain vähän selvennystä siihen miksi kirjaa pidetään klassikkona. Kieli kuulemma on hienoa - niinpä - yksi työkaveri oli lukenut kirjan nuorena englannin läksynään. Historiallista oli kai myös sukupolven kuvaus, joutilaisuutta, ylimääräistä varallisuutta, individualismia ja sitä jazzia siinä sitten höysteenä. Oman aikansa tuotteena Kultis on kuulemma ehdoton amerikkalainen merkkiteos, katsaus yhteen New Yorkin hetkeen. Pitäisi siis vissiin kirjojen kanssa muistaa myös kirjoittamisen ajankohta, eikä miettiä koko ajan vaan että minä minä minä ja että mitä minä ajattelen.

Jäin miettimään - ihan vaan viihteekseni sitäkin - että ketkä nykyaikana mahtaisivat edustaa kultahattulaisia, jos tarinan siirtäisi tähän päivään. Mielenkiintoista.

Suunnittelen, että kaamosaikana katsoisin ainakin pari Kultahattu-elokuvaa. Ehkä pidän jonkun teemasunnuntain. Mielenkiinnolla seuraan, mitä mutkia niissä on ehkä oiottu ja mitä jopa lisätty. Lisäksi voisin lukea muitakin Fitzgeraldin kirjoja. Ja odotan myös mitä Päivi sanoo, kun on Kultiksensa lukenut. Minä en malttanutkaan pitää kirjaa sivussa niin, että oltaisiin luettu yhtä aikaa.




"Olin puhunut hänen kanssaan viime kuun aikana ehkä kuutisen kertaa ja pettymyksekseni olin havainnut, ettei hänellä ollut juuri mitään sanottavaa. Ja niin ensimmäinen vaikutelmani, se, että hän oli jollakin epämääräisellä tavalla merkittävä henkilö, oli vähitellen haihtunut, ja hänestä oli tullut vain ylellisen naapurihuvilan omistaja.
     Ja sitten tuli tuo hämmentävä ajomatka. Ennen kuin olimme ehtineet West Eggin kylään, Gatsby alkoi jättää hienoja lauseitaan kesken ja takoa epäröivänä toffeenvärisiä housunpolviaan.
     - Sanohan, vanha veikko, hän lopulta sai yllättävästi sanotuksi,  - mitä mieltä sinä oikeastaan olet minusta?
   Hiukan typertyneenä aloin ladella ylimalkaisia vältteleviä sanoja, jotka sopivat vastaukseksi tuollaiseen kysymykseen.
     - Minä kerron sinulle nyt hiukan elämästäni, hän keskeytti. - En halua sinun saavan väärää kuvaa minusta niiden juttujen perusteella, joita kuulet.
     Hän siis tiesi niistä eriskummallisista syytöksistä, joilla keskusteluja hänen seurusteluhuoneessaan maustettiin.
     - Minä kerron sinulle ehdottoman totuuden.
Hänen oikea kätensä kohosi äkkiä vaatien taivasta todistajaksi."




sunnuntai 18. elokuuta 2013

Aurinkoa ja tähtipunajuuria.



Kun takana oli sateisimmat päivät puoleen vuosisataan, niin olihan se selvä että tuli melkein seottua perjantaina, kun kerran aurinko anteliaasti paistoi mökkirantaan. En oikein tiennyt, miten päin olisin ollut ja jäin löylyjen jälkeen kököttämään muinaisille laiturikiville. Järven vesi oli nyt niin alhaalla, että esiin tulleille kiville oli oikeastaan ihan pakko istua.

Miehellä oli kamala nälkä, joten oli minun sitten mentävä perässä kattamaan pöytää. Vaan mitä matalammalta aurinko valaisi ja mitä hienommin se suorastaan taas siivilöityi puiden välistä, niin sitä levottomammaksi minä kävin. Piti ottaa aika monta taidekuvaa vastavaloon ja saunapolkukin näytti niin ihanalta, että olisin voinut ehkä leiriytyä paikan päälle.

Pienet ovat yksinkertaisen ihmisen ilot, ja erittäin hyvä niin. Tai onko se nyt edes pientä, oma saunapolku ja ilta-aurinko. Ei, kyllä se on suurta.


Römysin pusikoissa kamerani kanssa aika hankalissa asennoissa, ja puhtaan ihmisen vaatteisiin tarttui kaikenlaisia elokuisia höytyviä horsmista ja muista. Aina välillä kävin esittelemässä kuvia ja muka istumassa ruokapöydässä, kunnes taas piti mennä.

Oli jotenkin sellainen kiireen tuntu, että ehtii ihastella kaikkea ennen pimeää. 

Sitäpaitsi lauantaille oli luvattu sadetta, niin oli tosiaankin tunne, että tässä nyt elellään ainutlaatuisia hetkiä. Että ei tiedä, koska taas paistaa ja seuraavan kerran kun parin viikon päästä ollaan mökillä, niin jälleen on erilainen auringon kaari.


Niin, ja sieniretki oli pikkuisen puheissa. Minulla ei kyllä ole mitään vastaan sellaista raikasta syksyä, jonka aikana tulee mentyä oikein metsäänkin. Ryötönperällä ei ole edes hirvikärpäsiä, kun ei valitettavasti ole usein itse hirviäkään. Niitä olisi mahtava nähdä. Tulisi ehkä sellainen alkukantainen olo ja yhteisyyden tunne historian kanssa. Jotenkin hirvi edustaa minulle sellaista kaikessa viisaassa rauhallisuudessaan.

(Tuli hirvikärpäsistä mieleen, ja tähän väliin on pakko raportoida, että minä koin torstaina hirveän käännekohdan. Oli kuulkaa elämäni ensimmäinen punkki pureutunut ihan pokkana meikäläisen kylkimakkaraan. Kauhea jälki jäi, kun se väkivalloin revittiin pois ja hysteria vaati kissojen pelottelemisen - eivät tykkää jos huudan - lisäksi kolme puhelua terveysviranomaisille. Tiedoksi vaan, että iho hylkii parissa päivässä punkin leuat pois sisuksistaan, ei hätää. Ja sitten vain tarkkaillaan puremapaikkaa rinkuloiden varalta ja odotellaan aivokuumetta. Minä ehkä selvisin, katsotaan. Mustelma on muuttunut jo keltaiseksi.)


No niin, sitten itse asiaan eli viikonlopun teemaan. Se oli säilöntä. Niinhän me viikko sitten päätettiin. Minun hommanani oli keräillä tillit ja mustaherukanlehdet. Mies haki kaupasta paikallista ruisleipää, josta yhteen kurkkupurkkiin pantiin pohjalle palanen. Sillä tavalla valmistetaan hapankurkkuja. 

Minä mietin, että olisiko pitänyt laittaa yksi purkillinen ilman tilliä Kemppistä varten. 

Tilliä oli nyt vaan aika paljon vielä elossa kasvimaalla, että ehkä sitten ensi kerralla. Toivon nimittäin, että säilötään vielä lisää. Suorastaan haaveilen valkosipulikurkuista. Kerran nuorena opiskelijana kun olin perhetyön harjoittelussa, niin yhdessä asiakaskodissa sain aina aivan mahtavia valkosipulikurkkuja, eikä se makumuisto ole kadonnut minnekään. Sen perheen äidistä tuli suorastaan idolini, niin oli hyvät eväät.

Minä keräsin oikeastaan kaiken tillin nyt pois, laitoin kokeeksi kolme nippua kuivumaan takan pellin kahvaan.


Mustaherukkapusikosta poimin lehtien lisäksi myös puoli litraa marjoja. Loput jätin linnuille. Tein pikaisen tekstiviestikyselyn pääkaupunkiin ja yhteisesti syntyi päätös. Viinimarjalikööri siellä maistui Puutarhakonsultin suussa kuulemma, joten laitoin marjat likoamaan kaapista löytyneeseen Koskenkorvaan. Mistähän sekin oli muuten meille tullut, kun meillä enimmäkseen litkutellaan viiniä.

Joku kesävieras on tuonut oman ison salapullon, ehkä. Puolet siitä vain oli juotu.

Mies antoi jäähtyä ja tuuletti omia säilömyksiään ennen kuin laittoi kannet kiinni. Minä puolestani olen aina ajatellut, että purkit pitää sulkea heti. Hillojen kanssa olen ainakin aina toiminut niin. Ja samoin tein nytkin, minä nimittäin suoritin pikkuisen kokeilun punajuurilla.


Jostakin mielen sopukoista kumpusi sellainen idea, että pitää saada säilöä juuri tähden muotoisia punajuuriviipaleita. Ihmisen, joka ei ole koskaan ennen pistänyt punajuuria purkkiin. No, kun kiehauttaa punajuuret ja viipaloi ne kananmunaleikkurilla, niin tulee aika tasalaatuista. Todella kätevästi sai pienellä muovailuvahamuotilla syntymään täydellisiä tähtiä.

Kukahan ne saa lahjaksi. Jos onnistuvat. Tähtien negatiivit säilöin itseä varten, niin niitä kun maistelee sitten, niin pystyy arvioimaan myös lahjapunajuurien maun. Paitsi, että negatiivit tuli säilöttyä kuorineen (tosin ohuet ja herkät olivat ne kuoret vain), niin että voi olla omassa purkissa sitten hienoinen maan maku. Ja tosiaan toivottavasti ei nyt sitten tule mitään hometta tai vastaavaa, kun pistin kannet heti kiinni ja jotain kosteutta purkkeihin ehkä jäi. Hölskyttelin hieman, että etikkaliemi sai purkissa vallan. En oikein usko, että voin epäonnistua.

Tuli mieleen, että tuollaisia punajuuriviipaleita voisi askarrella vaikka johonkin juhlapöytään ihan ilman säilöntääkin. Vähän sinihomejuustoa kaveriksi, ja syksyinen alkupala on valmis. No nyt tuli nälkä ja me ollaan vasta puolivälissä kotimatkaa.


Kaikkea sitä ihminen keksiikin puuhailla sadepäivänä, oli kyllä aika mukavaa. Minä olin edelleen jotenkin levoton perjantain auringosta nauttimiskohtauksen jäljiltä ja säilömisen jäljet siivottuani pyörin taas ympyrää. Luin miehelle myös pari pätkää Kultahatusta, ja yhdessä päätettiin se lainaus jonka kirjoitan sitten tännekin kun ensi viikolla raportoin ajatuksiani itse kirjasta.

Sitten minä roikuin vähän netissäkin (Niin, on se vähän synti mökillä, totta.) ja Sudeetin kanssa tuli luotua huippusalainen facebook-ryhmä. Jaettiin siellä 80-luvun biisilinkkejä ja huonoa huumoria. Suunniteltiin ensi perjantain tietokoneenkorjausiltaa, johon liittyy palkintona myös viihteellinen osuus. Sudeetti jäi miettimään, tulisiko seuraavalla kerralla meidän mukanamme mökille.

Kyllä pihamaa taas kaipailisikin vähän elämää ja syksyisiä tunnelmailtoja ystäväporukassa. Täytyy vissiin alkaa muidenkin kanssa kalenteroimaan, ettei tarvitse haikailla kohtaamisia pelkästään facebookissa.


Voi että, kun tulisikin oikein lämmin ja kiva syksy. Myrskyt vasta sitten, kun on jo muutenkin pimeää. Vaikka kyllä minä kuravaatekeleistäkin ihan tykkään, ja lyhdythän ovat juuri sellaisia varten.

Vein kotoa Ruusutarhaan pikkuisen kynttilälyhdyn. Laitoin sen roikkumaan yhteen pajun oksaan, jonka jätin kesällä jäljelle kaposen rungon kanssa nimenomaan tätä tarkoitusta varten, vaikka muuten perkasin koko puun melkein pois.

Oikein somasti se lyhty nyt näkyy makuuhuoneen ikkunasta, tulee hyvä mieli mennä yöpuulle, kun  ei ole pelkkä pimeä pihamaa takana. Ai niin, ja ensi kerralla pitää muistaa huoltaa pihavalot. Kirjoitin sen nyt tähän vähän niin kuin muistiin. Kauppalistalle sitä CRC-öljyä, jolla saan ruostuneet pihavalojen ruuvit auki.


tiistai 13. elokuuta 2013

Elämä on toisaalla (Lukunurkka)




Kun elokuun alussa esittelin (alku)syksyn lukutavoitteeni, eli kuvan kirjaläjästä, en vielä tiennyt päätyväni tällaiseen ratkaisuun. Ei tosiaan ollut silloin vielä mielessä, että keksin pitää lukupäiväkirjaa. Täällä. Vaikea uskoa sen erityisemmin kiinnostavan ketään. Niinpä lupaan laittaa otsikkoon aina sulkuihin Lukunurkka, että mökki- ja pihamaaraportteja kaipailevat voivat surutta ohittaa kyseisen päivityksen. Itselleni on silti mukavaa vähän kerrata, mitä tuli lukiessa ajateltua.

Ja lukemiseen voi tulla vähän enemmän ryhtiä, kun siitä tekee puolijulkista.

Ajattelin, että Lukunurkan saa vielä jotenkuten aasinsilloitettua pääotsikkoon, jossa luvataan puutarhan lisäksi nurkkia. Että näillä mennään nyt, halusitte tai ette. Mitään erillistä kirjablogia on meikäläisen aivan turha perustaa, sillä en ole varsinaisesti niin sanottu lukija. Minä käytän kirjoja viihteekseni, mistä olen tosin ollut vähän huolestunut. Silläpä aloitin kirjasyksyni Milan Kunderalla, oikein pontevasti.

Ei ole enää yöpöydällä pelkkiä puoliksi lueskenneltuja dekkareita. Muutunkohan nyt ihmisenä, vähän mielenkiinnolla odotan. Ainakaan tämä Elämä on toisaalla -kirja (1973) ei tainnut korostaa muuta kuin omaa pienuuttani ja pinnallisuuttani. Joka ikinen kerta, kun päähenkilö antautui näennäisen älyllisiin keskusteluihin (joissa joutui pinnistelmään kovasti, mikä teki kohtauksista toisaalta aika hauskoja) politiikasta, niin minä aloin ajatella jotain muuta. 

Esimerkiksi keittiön allaskaapin avohyllyjä, jotka kaipaisivat siivoamista. Minä luen enimmäkseen keittiössä ja bussissa - ja nukkumaan mennessä - niin ympäristö ei voi olla vaikuttamatta. Kunderaa luin siis bussin lisäksi keittiössä. Minulla on siellä oikein hyvä lukutuoli. Suosikkipaikkani.


Aiemmin olen lukenut Kunderaa kahdesti. Identiteetti on minulla vieläkin hyllyssä, siitä en muista oikein mitään, mutta koska se on ohut, olen luultavasti lukenut sen. Hämärä mielikuva, että siinä askaroidaan kirjeiden äärellä ja että se oli jännittävä. Voin olla väärässäkin. Elämisen sietämätön keveys -kirjasta tehtiin lukiossa esitelmä, oltiin oikein asiantuntevia Prahan keväästä. Muistan kyllä, että tunsin itseni sivistyneeksi.

Voi kunpa saman innon olisin jakanut nyt, kun tässä kirjassa elettiin mullistavia vuosia Prahassa pari vuosikymmentä aiemmin. Kyllä ei enää kiinnosta yleissivistys, kukaan ei usko että minulla on edelleen status yliopistolla yleisen historian pääaineopiskelijana. 

No niin, mutta siis tämä Elämä on toisaalla. Enimmäkseen sitä lukiessa ajattelin, että miksi. Miksi se nyt sitten on kirjoitettu, vai onko kirjailija vain pitänyt hauskaa. Päähenkilö on pikkuisen neuroottinen, hänen äidistään nyt puhumattakaan. Ihmeellinen symbioosi heidän välillään vallitsee, enkä voinut kuin kummastella molempien epäitsenäisyyttä suhteessa toisiinsa. Kummatkin saavat kyllä aikaan joitakin irtiottoja - mikä on hyvä - mutta jotenkin vaivaannutti se vellihousuus.

Eniten aina huvituin päähenkilön - joka siis oli nuorimies runoilija - itsetutkiskelujen äärellä. Tai siis kertojan havaintojahan ne olivat. Jos on vähänkään itsekriittisyyteen taipuvainen, niin niistä kyllä parhaimmillaan tunnistaa myös itsensä, mikä tuo lukemiseen kätevästi mustan huumorin täyteistä syvyyttä. Miten ihminen tosiaan pyrkiikin olemaan toisten silmissä viehättävä ja etenkin mielenkiintoinen. Miten täytyy miettiä sanansa tarkkaan, ja sitten kun niitä alkaa kakistella ulos, ei kaikki aina menekään toivotusti. Välillä tulee yllättäviä tunnereaktioita, toisinaan sitä näköjään antaa ihan periksi nöyryytyksille. 

Kyllä kaikenlaisen inhimillisen höpsöyden vuoksi tykkäsin lukea tätä kirjaa. Raskaskaan se ei ollut. Jos siis ei paneudu liian syvällisesti historian ja politiikan teemoihin, jotka olivat onneksi aina aika lyhyitä. Olenkohan minä vähän kateellinen vaikeat kontekstit osaaville kirjailijoille, ehkä.

Takakannen perusteella odotin enemmän päähenkilön runoilijuudelta, mutta se nyt oli sellaista haparointia, koko pojan surkuhupaisa ura, että taiteilijatarinaksi tätä kirjaa en kyllä luokittelisi. Vaan mikäs auktoriteetti minä sellaiseen olisinkaan.

No muuttuiko päähenkilö kirjan aikana? (Minä aina sellaista arvostan, jos muistan miettiä.) Kasvoi vauvasta aikuiseksi ja menehtyi. Voihan sellaista muutokseksikin sanoa. Kapinoi äitiäänkin vastaan välillä, ainakin alushousurintamalla. Ne kohdat olivat kertakaikkisen ihania. Ja oli niissäkin tavallaan historiaa, symboliikkaakin voi hakea jos haluaa. 


"Aamulla Jaromilin herätessä äiti oli jo lähtenyt. Ani varhain (hänen vielä nukkuessaan) äiti oli pannut hänen tuolilleen paidan, solmion, housut, pikkutakin ja tietysti myös alushousut. Tämä kahdenkymmenen vuoden tottumus ei ollut rikottavissa, ja Jaromil otti sen seuraukset jatkuvasti passiivisena vastaan. Mutta tuona päivänä nähdessään tuolille laskostetut vaalean beigen väriset alushousut joissa oli leveät lököttävät lahkeet ja vatsan kohdalla suuri halkio, joka suorastaan kehotti virtsaamaan, hän joutui juhlallisen raivon valtaan.

Niin, tällä kertaa hän nousi kuten noustaan suurena ja ratkaisevana päivänä. Hän otti alushousut käsiinsä ja levitti ne; hän tutki niitä tarkkaan rakkaudensekaisin vihan tuntein; sitten hän pani lahkeennipukan suuhunsa ja painoi hampaat yhteen; oikealla kädellään hän tarttui samaan lahkeeseen ja nykäisi; kuului miten kangas repeytyi; sitten hän heitti revityt alushousut lattialle ja jätti ne siihen mielessään toivo, että äiti näkisi ne.

Sen jälkeen hän veti jalkaansa keltaiset urheiluhousut ja puki ylleen äidin varaaman paidan, solmion, housut ja pikkutakin ja poistui kotoa."



sunnuntai 11. elokuuta 2013

Enteili syys.



Miten minusta tuntuu, että kaikkien muiden viikonloppupäivitykset on tehty auringonpaisteesta. Ollaan oltu poutaisilla festivaaleilla ja rannoilla. Meillä mökillä yksinkertaisesti satoi. Edes ilmatieteenlaitos ei ollut oikein kärryillä Ryötönperän säätilasta, kun ennusti eiliseksi vain pilviä ilman pisaroita. Minähän säämummona ravaan meteorologien nettisiviuilla aivan alvariinsa, etenkin maaseutuoloissa. Eikä tämäkään viikonloppu tuonut siihen asiantilaan poikkeusta.

Vaan en minä valita. Annoin villapaidan ja farkunlahkeiden pikkuisen kastuakin. Se eilinen sade oli nimittäin oikein nätti ja lempeä. Sellainen hiljainen, pehmeä, melkein niin kuin olisi ollut vain tosi kostea ilma. Ei äitynyt ropinaksi kuin vain hetkeksi. Silloin minulla tuli mieleen, että pitäisikö ottaa Kultis (Tuttavallisesti vakiintunut jo nyt Kultahattu-kirjan lempinimeksi, vaikka meillä on Päivin kanssa vasta sen lukupiiri alussa.) ja lasi punaviiniä. Mennä saunakamariin lukemaan. 

Ihana ajatus.


No mutta, sen sijaan minä kumminkin keskityin kynttilä- ja lyhtyasioihin. Miten voikaan ihminen saada kulumaan oikein kertakaikkiaan monta tuntia, ihan vaan siirtelemällä asioita paikasta toiseen. Jotenkin perjantai-iltana ärsytti, kun järveltä pikkuisen henkäillyt leppoisa tuuli sai kynttilät palamaan kumman hermostuneesti.

Sitten oikeastaan kyllästytti sekalainen kynttilävalikoimakin. Että olin nostellut pöytään vaan nurkkiin unohtuneita puoliksi poltettuja yksilöitä. Joskus minä kyllä tykkäänkin sellaisesta kirjavuudesta, aina ei ihminen kaipaa harmoniaa. Oikein vasiten tulee toisinaan askarreltua huvikumpuhenkisiä asetelemia. Ja miksei sellainen olisi mennyt nytkin, mutta kun se levottomuus niissä liekeissä oli niin kiusaannuttavaa.


Voihan se olla, että valoasetelmien uusiksi laittaminen liittyy myös vuodenajan vaihtumiseen. Säätilan takia syksy oli mielessä aika paljonkin. Tavallaan ihan hyvä, niin tulevat nämä kesäiset päivät vähän niin kuin yllätyksenä. Muistan toissasyksynä, kun vielä syyskuukin oli ennätyksellisen lämmin. Mitä kaikkea ihanaa tässä onkaan vielä edessä. Ja kun illat ovat jo aika pimeitä, niin lyhtyasiat ovat taas prioriteettilistan kärjessä.

Pitäisi ehkä keksiä syksyyn jotain muutakin teemaa, lähimmäiset kyllästyvät jos olen loputtoman yksipuolinen.

Ai niin. Saattoi se kynttiläasetelman vaihtaminen johtua siitäkin, etten halunnut minkään muistuttavan perjantai-illan pizzamössöstä. Haluttiin uusinta grillipizzasta. Siitä, mistä elvistelin loman lopussa. Mies ajatteli olla tehokas ja täytti leipomansa pizzapohjat valmiiksi. Jotenkin molemmat unohdettiin, että grillipizzassa on se välivaihe, että ensin pohja kuumalle kivelle ja vasta lennossa täytteet.

Tuli mössöä. Pahaa. Pakko sitä oli vähän syödä kun oli nälkä. Kyllä muuten haisee palanut mozzarella hirveältä. Korjattiin tilanne eilen, ja onnistuttiin, Luojalle kiitos. Minä olen grillipizzafani.


Olen vuosien saatossa harjaantunut vähän myös myrskylyhtyjen suhteen. Niinpä uskaltauduin räpelöimään niitä ja nykyään saan jo lasin ehjänä pois. Siis pesemistä varten. Kyllä öljylyhty - ja mikä tahansa muukin valonlähde - on nätti ilman nokea. 

Minä en vaan ole vielä keksinyt tekniikkaa lasin irrottamiseksi täydellisesti. Aina joudun vääntelemään, ja rautapidikkeet eivät enää koskaan asetu nätisti ristiin takaisin lasin ympärille. Jos jollakulla on tämän välttämiseksi joku hyvä neuvo, niin otan vastaan, kiitos. 

Tulee jotenkin osaava olo, kun pärjää myrskylyhtyjen kanssa. Niin kuin oikeasti olisi taitava ja merellinen.

Yhteen lyhtyyn oli viimeisen leposijansa järjestänyt yöperhonen. Otin hänen maallisen tomumajansa talteen, kun se oli niin rauhaisa. Miestä puistatti, kun esittelin perhosta. Kumma, että aikuinen ihminen kammoksuu viatonta kuollutta hyönteistä.



Hyötykasvirintamalla oli aika mielenkiintoista. Mies kun meni mökille jo torstaina etukäteen, niin sain aika paljon kännykkäkuvia kasvimaalta. Sitten saatiin pottuekspertiltä viestiä, että kannattaisi kurkata perunarintamalle. Pieniä olivat, mutta eivät taudin saastuttamia. Varrethan kuolivat jo yli kuukausi sitten. Jätettiin perunat maahan vielä, jos vaikka kasvaisivat edes isovarpaan kokoisiksi.

Jäin miettimään, että mitähän kaikkea tehdään kurkkuyrtillä, kun sitä on aika paljon. Kuulin, että ystäväperheessä sitä oli laitettu täytekakun koristeeksi. Meillä syödään niin vähän kakkua. Tai siis ei leivota koskaan. Minä olen suuri kermavaahdon ystävä, että miksei sitä voisi vaikka ensi viikonloppuna jonkun tortun pyöräyttääkin, jos vaan on sitä kermaa paljon päällä. Ja sitten niitä kurkkuyrtin kukkia. Ja niitähän riittää.


Suurin yllätys oli ruusupapu. Kuva ohessa. Hän oli kasvanut yli tiipiinsä ja kukki valtoimenaan, kuten näkyy. Nyt todellakin toivotaan lämmintä syksyä, että saataisiin myös satoa. Pitää sitten ottaa tikapuut käyttöön, että yletytään kaikkiin papuihin. Erittäin kaunis pihamaan piriste, kun muu tontti kaipaa lähinnä viikatetta.

Että jos vaikka ei tule papuja, niin ilon aihe oli kumminkin tämä:


Siinä vaiheessa, kun mies eilen kanniskeli saunapuita, minä keksin laajentaa astelematyöni kukkasiin. Kun sade oli piinannut itse viljelemäni ruiskukat pitkin maata, niin minä leikkelin ne sieltä talteen nätiksi muistoksi kesästä. Ja talvi-iltojen lupaukseksi seuraavasta suvesta. Viime vuonna tein saman homman olkikukkien kanssa, ja on se kuulkaa totta, että lohdutuksen niistä saa kun on kaamos ja pakkanen. 

Olisin kyllä jotenkin toivonut, että ruiskukka olisi voinut lisääntyä pihamaalle itsenäisesti, mutta nyt ei varmaan niin sitten tapahdukaan, kun kerran keräsin kukintoja sisälle kirjoituspöytäni tunnelmaa ylläpitämään. Liitin joukkoon myös pari laventelinkukkaa, niin saa nenäkin elämyksiä sitten kun pihalla tuoksuu vain mädät lehdet ja kura.

Paitsi että kyllä minä siitäkin hajusta tykkään.

Ei kovin massiivinen sato.

Kotimatkalla meihin iski yhtäkkiä hirvittävä säilöntähimo. Melkein poikettiin maaseutupuoteihin hankkimaan avomaankurkkuja. Mutta sitten vakavoiduttiin sen tosiasian edessä, että taas tuli hätäinen lähtö mökiltä ja tillit ynnä viinimarjanlehdet jäivät sinne. Tuntui niin typerältä ajatella niiden ostamista kaupasta, kun omassa maassakin on.

Lähdettiin sitten visioimaan, että ensi viikonloppuna kun palataan mökille, pidetään oikein pikkutalkoot säilönnän hengessä. Minun piti googlailla miehelle etikkasienten ohjetta, itse tunnelmoin myös punajuurireseptin äärellä. Suunniteltiin, että viedään kotoa mukana kaikki isot lasipurkit ja se sellainen laite, jolla saa juureksista spiraalia.

Sitten tehdään kaikenlaisia kokeiluja. 

Minä jäin miettimään, että kauanko niiden pitää sitten lillua liemissään, että pääsee maistamaan. Pitääkö odottaa jouluun asti, vai joko esimerkiksi pyhäinpäivänä pääsee maistelemaan. Paitsi että silloin on työkaverin suuret syntymäpäiväjuhlat, ei olla mökillä. Jos antaisin lahjaksi itse etikoitua punajuurinauhaa. Niin sitä mieli jo askartelee syksyn aikataulujen parissa. Kai se on luonnollista.

Olipa ihana viikonloppu. 

Uni maistui oikein makeasti mökkisängyssä, vaikka siinä onkin keskellä kuoppa, johon aina jossain vaiheessa yötä valun ja selkään sattuu. Olisin tänäänkin voinut nukkua vaikka koko päivän. Ehkä se johtui arjen lyhyeksi jääneistä unista. Oli aamuvuorot ja niitä ukkosia Helsingissä kahtena yönä peräkkäin. Tuli valvottua kun salamoi ja odotin, koska katon läpi räsähtää minuunkin. 

Tuleekohan vielä ukkosia, vai saakohan tässä jo alkaa ihminen nukkua yönsä rauhassa.




maanantai 5. elokuuta 2013

Kaupungin rannoilla


Hänen laiturinsa jäi haaveeksi.
Minä vaihdoin keittiöön liian lyhyet verhot.

Voi hyvät hyssykät sentään, onneksi en jaksanutkaan ennen ja välissä yövuorojen kirjoittaa. Kyllä se olisi ollut lukijoille tuskallista jollotusjorinaa. Minä olin ottanut valmiiksi haikeita "taidekuvia" kotiolojen yksityiskohdista, ja mielessä oli koko ajan vain ikävä mökille. 

Se sitten yllätti viikon poissaolon jälkeen. 

Päässä soi laituri haaveeksi jää, ja hyvä etten alkanut pillittää ihan. Vaikka kaikki on hyvin, eikä mökkiranta saati sen kittana laiturinpätkä ole minnekään kadonnut. Tietääkseni. Taisin olla vähän koominen "kaikki on mennyttä" -tunnetilassani. Joskus mökki-ikävä kiteytyy lieväksi dramaattisuudeksi. Kyllä ihminen on hölmö.

Haikeiden kuvien piti ilmentää mielialaani. Heh. Ensinnäkin, jos lähtee ankeissa tunteissa otoksiaan sommittelemaan, niin eihän siitä synny muuta kuin suhruisia kuvia. No, tavallaanhan se sitten onkin ihan realistista, vaikka kaikessa surkeudessani tulin kyllä syyttäneeksi kameraa. Luojalle kiitos, että vielä on tallella taito nousta pois turhasta murheen alhosta. Tai vaikkei turhastakaan, niin nousta pois kumminkin. Mitä se ketään hyödyttää, liiallinen rypeminen. Ei ketään, eikä mitään.

Työvuorojen myötä tuli hyvä normaaliolo takaisin ja pakon sanelemana myös ryhti, mikä on hyvä. Ei saa ihmisellä olla liikaa aikaa märehtimiseen. Tekeminen tuo aina perspektiiviä. Parhaimmillaan pelkkä tiskaaminen riittää.


Tätä ei tarvinnut lavastaa, Apulaisen huivi niin sievästi esillä.
Voin minä kertoa, mitä haikukuvia minä noiden ylläolevien lisäksi otin: Puutarhan ainoa kukka (syyshortensian lisäksi), eli repaleinen yksinäinen harmaakäenkukka. Ei kun on pihalla myös kuihtunut kuunliljan kukka. Sen kuvasta vasta epätarkka tulikin. Tyhjiä kukkaruukkuja ja maljakoita - kun tahdoin sanoa, ettei tee muka edes mieli niitä täyttää. Kyllä nyt tekee, minä aion mennä kukkakauppaan. Kuva narukerästä - hmm - eiköhän sitä teemaa tule sitten taas joulun alla viljeltyä. Ja sitä rataa.

Joten olen ihan tyytyväinen, että voin nyt ilokseni kertoa viettäneeni eilen yövuorojen jälkeen upean päivän kaupungin rannoilla kameran kanssa. Mieskin tuli lopulta seuraksi ja kärvensimme neniämme myös muutamilla merenrantaterasseilla ja minä sain dallaillessani kaikenlaisia kivoja kuvia, yhteensä 110. Harjoittelin jälleen myös ihmisten salakuvaamista eli tilanneotoksia, mutta niitä minä en tohdi tänne laittaa, vaikka mieli tekisikin.

Joskus kyllästyttää pelkät tunnelmakuvat.



Valokuvauksesta sen verran, että olen alkanut ajatella sitä taas. Lomallahan minun piti sitäkin opiskella lisää. Ehkä tähän arkeen palaamiseen liittyy myös harrastusten ajattelu. Ainakin töissä tuli viikonloppuna puhuttua tosi pitkään kamera-asioista, niin omatkin ajatukset siinä samalla kiteytyivät. Ensinnäkin. Opiskeluni tyssäsi ensimmäiseen onnistuneeseen valokuvaan, joka oli varpusesta maaliskuussa. Ei hyvä.

Toiseksi, on herännyt halu tekniikan lisäksi opiskella kokonaisuusvalokuvausta. Tarkoitan sillä maisemia. Niitä minä en oikein hahmota sillä tavalla, että mikä on hyvä maisemakuva. Olen liian perso yksityiskohdille.

Kolmanneksi, aukkoja on aivan liikaa tilannekuvaosaamisessa. Siihen liittyy mitä suurimmin kärsivällisyys. Sekä paikallaan pysymisen taito että se tekninen puoli. Että opettelisin virittämään kameran nopeasti sellaisiin asentoihin, että ehtisin tallentaa tilanteita terävästi. Että malttaisin odottaa niitä tilanteita. Harjoittelin sitä eilen yhden lokin kanssa. Vietettiin yhteinen kymmenminuuttinen, minä sormi liipasimen puolivälissä odotellen ja hän miettien, lähtisikö lentoon vaiko ei.




Koska siipien kärjet jäivät kuvan ulkopuolelle, ajattelin olla lähettämättä otostani Vuoden luontokuva -kilpailuun. Mutta muuten olen sitä mieltä, että odottaminen palkittiin. Minulla on lokkikaveristani myös useita muotokuvia, kun nappailin niitä siinä liikettä odotellessani. Hän oli hieman ihmeissään, mutta ihan hyvällä tuulella. Säikkyi kiireisiä lenkkeilijöitä, ei minua.

Kiersin saman reitin, kuin kevättalvella. Tuntuu niin kuin siitä olisi vain ihan vähän aikaa. Muistan tasan tarkkaan, mitä ajattelin silloin, odottelin oikeaa kevättä ja nautin valosta. Niin, että silmistä valui vesi. Ihmettelin auteretta, kyllä minä siitä silloin kirjoitinkin. Ja nyt ollaan taas tässä. Oli sitä auerta kyllä eilenkin. Ja auringossa itseään grillaavia ihmisiä.

Se on kyllä sellainen ilmiö, mitä minä en ole koskaan ymmärtänyt. Vaikka minä itsekin tykkään saada hipiään tervettä väriä, niin ei silti mahdu tajuntaan, että mitä varten pitää olla kokovartaloruskea. Oli eilisen reittini varrella jos jonkinmoista ukkoa ylävartalot paljaana penkeillä istuksimassa. Ja bikininaisia maassa makoilemassa. Ovatkohan rusketusraidat taas palanneet muotiin.

Minä sain niskaan raitoja, kun unohdin laittaa sinne aurinkorasvaa. Joten kameran hihnan ympäriltä iho taisi saada vähän liikaa säteilyä. Onko nättiä. Ei ole.




Vesielämä näytti ihanalta. Liian harvoin tulee hakeuduttua meren äärelle, tai jopa itse merelle, vaikka siihen olisi mahdollisuuksia. Voisin alkaa useammin ottaa tavaksi, rantakävelyt. Ja vaikka vaihtaakin välillä reittiä, tai ainakin mennä saariin asti, astua ulos pyöräteiltä.

Minähän olen myös koko ikäni haaveillut kirjoneulevillapaita-anorakkipiknikistä rannalla sitten syysmyrskyjen - tai kuulaan kirpeän päivän - aikaan, niin kai sen nyt edes kerran tässä elämässä voisi toteuttaakin. Ehkä tänä syksynä. 

Kyllä nyt taas suunnitelmia pursuaa, jospa jonkun toteuttaisinkin kun kerran tulee tässä julkisesti pohdittua.



Etelärannassa oli hieno laiva ja juhlaliputukset. Köydet menivät keulassa niin, että ensin kaukaa luin laivan nimeksi Horce. Heti tuli ikävä sanakirjaa. Mutta lähempänä tajusinkin, että se oli Norge. Sitten havaitsin laivalla liikettä, oli kapteenia ja matruusia. Jälkimmäisillä ihanat raidalliset t-paidat ja hassut hatut. Kapteeni otti omansa pois päästä, kun jutteli jonkun maallikon kanssa. 

Minä seurasin aika pitkään sitä laivan elämää, oli hieno musta auto siellä aidan takana jakkupukuvieraineen. Keitäköhän he olivat. Jotenkin salaperäistä. Kukaan ei silti tullut keskeyttämään, vaikka minä aika avoimesti zoomailin ja otin kuvia. Että ei siellä varmaan mitään hämärähommia suunniteltu.

Kyllä vierailevat eksoottiset paatit aina ruotsinlaivat voittavat. Vaikken minä lakkaakkaan ihmettelemästä, että miten ne jätti-isot alukset mahtuvat peruuttamaan sataman taskuparkkeihin. Minä en ole koskaan oppinut moista taitoa edes autolla.




Torilla minä sain varsinaisen rohkeuspuuskan ja otin ihan härskisti oikein naamakuviakin ihmisistä. Toisaalta kiinnosti ja huoletti vilinässä pienet jäätelön ja mansikan kaipuussa kipuilevat lapset. He näyttivät erityisen pikkuruisilta aikuisten jaloissa, ja monilla oli selvästikin hartaudella valitut kaupunkiasut yllään.

Yhdellä oli taikurin vääntelemä sininen ilmapallo kainalossa, ja eräät pikkupojat olivat saaneet hyrrät. Ne eivät sittenkään ole näemmä kadonnutta kansanperinnettä. Eivät ole Angry Birdsit sentään kaikkea syrjäyttäneet. Pojat kirmailivat tuulihyrriensä kanssa niin, että äidillä oli tekemistä. Satama-altaan reunat siinä uhkatekijöinä niin, että minunkin teki mieli mennä varjelemaan.




Pohjoisrannassa ja Tervasaaressa (mahdollisesti kaupungin kalleimmat drinkit ovat siellä, mutta palvelu hyvää) vasta iskikin nostalgia. Lapsena minä aina ihailin jäänmurtajia ja heidän mahtipontisia nimiään. Sisua ei eilen näkynyt. Tervasaaren kulmilla minä opiskelin pienenä luistelua merenjäällä ja tarina kertoo, että suksien vuoro kun tuli niin lähdin painelemaan suoraan jäänmurtajien luokse ja sulaan veteen.

Taatalla oli tullut pikkuisen kiire minun perääni. Sittemmin ei ole hiihtäminen meikäläistä muuten kiinnostanutkaan. Se ei kyllä liity tähän jäänmurtajatarinaan (en siis koskaan ehtinyt molskahtaa sulaan) vaan siihen, että koen sukset jotenkin epämukaviksi, varsinkin ylämäessä.

Ja mattolaiturit. Niitä on vielä. On muuten meillä mattopyykki vielä edessä. Jos yhtään itseäni tunnen, niin kärrään kaikki lokakuussa pesulaan, sitten kun lattiat alkavat tuntua kylmiltä paljaina. Kun eilen tuoksui lämmin meri, tuuli oli ihanan lempeä ja siihen vielä sekoittui mäntysuovan haisua, niin kesähelsinki tuntui pitkästä aikaa taas kotikaupungilta. Huonomminkin voisi olla. 




Selvästikään minulla ei tänään ollut varsinaista asiaa. Onko sitä nyt yleensäkään. On vähän sellainen perinteinen olo, mikä oli nuoruudessakin aina koulujen alkamisen kynnyksellä. Että on tarve tehdä suunnitelmia, sekä arkeen että vapaa-aikaan. Ja sitten jos ja kun on elämässä aina niitä niin sanottuja muuttuvia tekijöitä, sellaisia jotka voivat tyrmätä osan haavesuunnitelmista, niin meinaa turhauttaa.

Joten olen pitänyt parhaimpana nyt asettaa vain pieniä tavoitteita. Yksi on kirjat. Niillähän ei ole taipumusta kadota minnekään. Niin kuin ei arjen askareillakaan, kylläkään. Jo ennen kesää minä olin laatinut kummitädin perinnöstä itselleni kirjakasan sen perusteella, että mitä en ole lukenut, mutta haluaisin. 

Kadehdin pikkuisen täällä blogimaailmassa 24 tunnin kirjamaratoneja. Niitä on tosi mielenkiintoista seurata ja ihailla ihmisten lukuintoa ja -nopeutta. En silti ajatellut ryhtyä sellaiseen, mutta sen verran meinasin että esittelen (alku)syksyn lukutavoitteeni tässä. Tuleepahan ajatuksenvirtaani ehkä jotain lisäsisältöä mökkireissujen kertaamisen ja haikeana olemisen lisäksi.

En tiedä vielä, mistä opuksesta aloittaisin. Vai etenekö itselleni tyypillisempään tyyliin ja luen muutamaa kerrallaan. Jos otan kevyimpiä aina bussilukemisiksi ja paksuimmat illoiksi.