torstai 27. lokakuuta 2011

Onnellisia ihmisiä


Aina näin syksyllä kun iltakävelyt alkavat tapahtua hämärän sijasta pimeässä. Kun kummasti jo kaipaa kevättä, vaikkei talvi ole edes vielä kunnolla tullut. Sitä alkaa taivaan, puiden ja maan sijasta katsella ihmisten ikkunoita iltaisin.

Sitä aina ajattelee, että onnellisia ihmisiä. Jokaisen lämmintä valoa hohkaavan ikkunan takana. Siellä asuu onnellisia ihmisiä.

Voin kyllä tunnustaa, että tykkään myös tirkistellä.

Muistan jo lapsena miettineeni tätä. Myöhemmin elämässä tuli puhuttua siitä muiden kanssa ja sain kuulla, etten ollutkaan ainoa näin järkeillyt. Moni oli ajatellut samaa ajatusta ikkunoiden takana asuvien onnellisuudesta. Että mistä sitä tietää, olenko sittenkin senkin ajatuksen jostain vain oppinut. Voihan sitä omina ajatuksinaan pitää vaikka mitä.


Kyllä sitä meikäläinenkin on kautta aikuisuutensa siihen sortunut, että minunkin ikkunoista ajateltaisiin tällaista. On tullut sommiteltua milloin mitäkin tunnelmaa vuodenaikojen mukaan tyrkylle. Että naapurit ja ohikulkijat varmasti huomaavat, miten mukavaa meillä on.

Puhumattakaan, että jos joku tulee vieraisille. On vähän niin kuin tervetulon toivotus se, että jo kaukaa näkee nätin ikkunan. Se voi hyvinkin pikkuisen kompensoida sisätiloissa yleensä vallitsevaa sotkuisuutta.

Itse asiassa se, että meillä on mukavaa, on aina ollut enimmäkseen totta. Ei ole ollut valittamista onnellisuuden asteessa. En minä nyt sentään mikään lavastaja ole, joten eiköhän sitä oman tunnelman mukaan ole tullut ikkunoita laitettua. Niin kuin muitakin nurkkia.

(Enkä nyt tietenkään tarkoita, että lavastusta työkseen tekevät ystäväni hekään omaa kotiaan lavastaisivat. Ihan on normaalit ihanat kodit heilläkin.)

Nyt makuuhuoneen siivouksen yhteydessä siirsin tämän lähipiirissä ristiriitaisia mielipiteitä herättäneen perintölampun ikkunan ääreen. Siitä tulee pehmeä valo sisälle ja ikkunalla siitä on ehkä iloa muillekin. Pikkuisen klenkka, mutta vähän virittelin ja nyt se on melkein suora.



Eihän sen valossa tietenkään oikein lukea näe, eikä se kiikkeryytensä vuoksi muutenkaan sopisi esimerkiksi yöpöydälle. Kun aina öisin tulee vettä tahi suklaata harottua kellon katsomisen yhteydessä. Turvassa on sivummalla koko lamppu. Kissoille kyllä sanoin, etteivät ala karvojaan siihen hinkkaamaan kun pöydällä tykkäävät katsella lintuja ja vaania naapureiden koiria. 

Makuuhuoneessa kun siivouksen äärellä olin, niin tuli ihan vaihdettua lakanat. Jos se nyt jotakuta kiinnostaa. On vaan sanottava, että kamalan kiva on tämä ryppyisten petivaatteiden nykymuoti. Kun joka sisustusohjelmassa oikein vasiten heitellään esirypistettyä petivaatetta huolettomasti ja ilman päiväpeittoa jätetään ihan kuvauksiakin varten, tuosta noin vaan.

Olen ollut jo pitkään todella trendikäs, kun on aina lakanat kurtussa. Nyt vielä normaalia enemmän, kun unohtuivat kuivausrumpuun aika moneksi päiväksi. Kun on ollut murhetta ja surua, niin en ole jaksanut asioiden siloisuuteen erityisesti panostaa.


Kun tästä ikkuna-asiasta virisi taasen oikein keskustelu, niin eräs sanoi että joskus kyllä tulee mieleen, että ikkunoiden takana asuu yksinäisiä ihmisiä. Erityisesti silloin, jos itse on öiseen aikaan palaamassa vaikka jostain riennosta. On ollut hieno ilta ja mahtavia tyyppejä ympärillä. 

Siinä kun autioilla kaduilla kotimatkaansa kulkee ja kaikki muut nukkuvat, niin siinä kun näkee vain yhdessä ikkunassa valon, niin voi tullakin mieleen jonkun yksinäisen pienessä kodissaan hereillä istuvan. Pahimmassa tapauksessa murheellisena.

Melkein ihan sydäntä särkee, jos joku on yksin ja onneton. Itse olen yleensä yksinäisen valon nähdessäni halunnut ajatella, että jatkot siellä on. Iloisten ihmisten jatkot vaan. Helpommalla on päässyt ja on voinut oma huoleton tunnelma jatkua.

Miten sitä nyt tulikin oltua tämän ikkuna-asian äärellä vähän dramaattinen. Onko tämän jälkeen ollenkaan kiva katsella toisten ikkunoista sisälle kun tulee mieleen, että jos eivät olekaan onnellisia. Onko se nyt tämä oma surumielisyys vai mikä sitten kun tällaisia ajattelee. 

Kyllä surusta huolimatta voi olla onnellinen.


Kuvan mustarastas ei oikeastaan liity aiheeseen mitenkään. Paitsi että kuva on otettu ikkunan läpi. Ja että onnellisuuttani lisää olennaisesti se, kun saan pohtia miksi hän syö mieluummin mätää omenaa kuin ei-mätää.

torstai 20. lokakuuta 2011

Perintö


Kun olin lapsi, meillä oli 70-luvun kerrostalossa pitkä eteinen. Sen seinässä pitkä hylly. Sen päällä koriste- ja muistoesineitä. Minun tehtäväni oli siivouspäivänä pyyhkiä siitä pölyt. Onneksi meillä ei siivottu usein.

Esineillä oli tarkka epäjärjestys. Mielestäni se näytti sekavalta ja asettelin tavarat pyyhkimisen jälkeen aina sotilaalliseen riviin. Myöhemmin huomasin, että se oli sotkettu takaisin kummallisiin asetelmiin ja ryhmiin. Ihan sikin sokin. Taisin vähän protestoidakin. Mutta kasvoin kai vähitellen siihen, että meidän kodissa ei sisustettu viivottimella vaan silmällä.


Jokaisella muistolla on oma hyvältä tuntuva paikkansa. Kyllä se käsitys sitten seurasi minua mukanani ensimmäisiin opiskelija-asuntoihin, vaikka pitkään tykkäsinkin tyhjistä seinistä ja siisteistä hyllyistä. Myöhemmin olen ajatellut, että piti itselle näyttää, että osaan pitää yllä järjestystä.

Se ominaisuus on vuosien mittaan tosin kadonnut. Ympärilläni on hieman sekalaista.

Sittemmin omien kivi- ja muistokokoelmien kasvettua kaikenlaiset pikkusommitelmat alkoivat miellyttää silmää, onhan siitä ollut täälläkin puhetta. Olinkin vähän kokenut epäonnistumisen tunnetta keräillessäni Pentikin astioita vitriiniin. Jotain meikäläiselle sopimatonta epäaitoutta siinä oli.


Jossain vaiheessa omia kotejani alkoi lastulevyvitriinitkin ällöttää. Alkoi kyllästyttää lasin taakse asetellut ruotsinlaivapullot ja irtotee, josta en koskaan ole oppinut nauttimaan. Hävetti auringonlaskujulisteet ja harlekiinitaulut. Otti pannuun viherkasvit, joita en saanut pysymään hengissä. Ihmettelin, miten olin koskaan edes harkinnut kappaverhoja ikkunan alalaitaan.

Huomasin tykkääväni elämää nähneistä asioista. Ehkä siksi, että itsekin olin elänyt enemmän. Tai jostain muusta syystä, mistä sitä nyt ihminen voi omista mielenliikkeistään olla niin varma. 


Viimeistään kun Kallion vuokrayksiön vinttikomerosta löytyneestä rikkinäisestä lipastosta tuli rakkain huonekaluni, aloin olla suorastaan helpottunut. Jollain oli jäänyt entisöinti kesken, mutta minua ei haitannut puuttuvat osat ja kiinni jumittuneet vetolaatikot. Lipasto on kulkenut mukana kaikkiin  seuraaviin koteihin. Nyt se palvelee keittiön ja olohuoneen välissä kantaen kirjojen lisäksi mm. kulhoja ja kynttilöitä. Ja pieniä röykkiöitä. Voin esitellä hänet joskus.

Kun yksiön keittonurkkauksen kaasuhellalla aamuisin turisutin mutterikeittimellä kahvia, olin tyytyväinen etten ollut koskaan mennyt mukaan MoccaMaster-hullutukseen. Anteeksi vaan. Kyllä tavallaan ymmärrän niitäkin ihmisiä, joilla on intohimoinen suhde suodatinkahviin ja -keittimiin. Ehkä vähän oli asiaankuulumatonta, tämä.


Pienessä tilassa tulee hyödynnettyä jokainen neliösentti. Ei silloin ole tilaa turhille kodinkoneille. Kun yhdellä katseella saa haltuunsa koko kodin, on jokaisen kohdan tunnuttava silmään hyvältä. Kummasti tämä periaate on jatkanut mukanani, vaikka nyt eletäänkin tilavammin. Tänään on kyllä vähän sotkuista. Välillä tuntuu, että jostain romuista voisi jo luopuakin. Onneksi ei vielä olla siinä vaiheessa, että huoneessa menee vain pieniä polkuja tavaroiden keskellä.


Asioita rakastaneiden ihmisten jälkeläisenä sitä perii kaikenlaista. On ollut vähän valittava, mitä mukanaan kuljettaa. Isovanhemmilta kirjoja ja mustavalkoisia valokuvia. Peltipurkkeja. Rakkaus saunaan ja lintuihin. Isältä ihanat veneentikkaat ja -luukut. Ja vanha työkalupakki. Kiinnostus nikkarointiin, vaan ei taidot. Ne pitää itse opetella.

Äidiltä taipumuksen kivien keräilyyn ja rikkinäisten, epätäydellisten asioiden vaalimiseen. Eriparisia astioita, kirjoituspöydän ja vinyylilevyjä. Tauluja.

Tuota edellistä en olisi halunnut kirjoittaa vielä pitkään aikaan. Mutta niin nyt vain on. Ja suru.


Kaikki tämän tekstin kuvat ovat äidin asetelmista. Osa niistä tulee jatkamaan esillepanoissa minun luonani. Onneksi meilläkään ei pyyhitä pölyjä usein. Oikeastaan ei melkein koskaan.

torstai 13. lokakuuta 2011

Vastustan


Postinkantaja saa nykyään kahlata lehtikasassa meidän portilla. Itse tykkään kahistella nilkkoja myöten ja haistella mädäntyvien lehtien makeaa haisua. Mutta postinkantajasta en ole varma. Silläpä pitää tässä aivan pian tarttua haravointiin. Turvallisuusriskikin voi olla postia jakavalle ihmiselle liukkaat lehdet. Kamala jos minun lehtikasoista tykkäämiseni vuoksi joutuisi onnettomuuteen. Kaatuisi pyörällä ja luisuisi mäessä parkkeerattuna olevan Helmikaaran alle.

Helmikaara kesäautoudessaan odottaa viemistä mökille liiteriin talviteloille. Tai sitten ainakin pitää ajella maalle vaihtamaan renkaat ja lisäämään jäänestoa joka paikkaan.

Vielä lehdistä. Selvyyden vuoksi mainittakoon, että vastustan sisälle kotiin kertyviä lehtikasoja. Kauhea riesa. Joka paikassa lehtiä liitteineen.


Vastustan myös kusenkeltaisia sairaalapyjamia. Solidaarisuussyistä. Anteeksi vaan karski ilmaisu. Kusenkeltainen. Ei ole meikäläisen keksimä sana. Vaan yhden rakkaan läheisen, joka kyseisestä vaatteisiin niin epäsopivasta värisävystä parhaillaan kärsii. Muun muassa. Kusenkeltaiset pyjamat pois sairaaloista! Vaikka saattaahan joku niistä tykätäkin. Mitä vahvasti epäilen.

No, luonnossa ei tule keltaisesta ensimmäisenä onneksi eritteet mieleen. Niin kuin ei ruskeastaan. Se on hyvä. Varsinkin kun niitä molempia värejä on koko skaalat näkyvissä nyt joka puolella. Tästä voisi irrota pidempikin pohdinta, mutta taidan jättää nyt väliin. Voi alkaa pian vahingossa naurattaa.

Sitä aina surraan kun syksy niin kaiken lakastuttaa ja elämä sammuu talveksi. Kyllä meidän pihalla ainakin tapahtuu. Voisin sanoa, että siellä on suorastaan välillä vilske. Mustarastas heittelee lehtiä. Tai siis mustarastaat. Monta niitä on syyshommissaan. Tankkaavatko vai mitä tekevät, en ole kysynyt. Oravat tonkivat piiloon talvivarastojaan, jotta minä löytäisin ne taas keväällä. Ja pikkulintuja käy ihan lähellä ikkunaa ja ihmistä vinkkailemassa, että kyllä tässä voisi jo jotain pientä valmisruokaa ottaa, ettei tarvise kylmiä matoja napaan vedellä.

Vastustan kylmien matojen syömistä. Niinpä meillä linnut saavat halutessaan omenoita. Vielä mitään lintulautaa en laita. Jos ei omena maita, niin matoja sitten. Tai hitaita hämähäkkejä.


Aloin tunnelmoida syyshortensian ääressä vissiin jo heinäkuussa. Se vaan on niin ihana. Jos sen on pihalle aikoinaan istuttanut Pirjo, niin kiitos vaan. Jos joku muu, niin kiitos hänelle. Olen koittanut hoitaa hyvin. Leikata keväisin kuivat oksat pois ja puhella paljon. Välillä pelkään, että alppimummoruusu jyrää hortensian, mutta aika sulassa sovussa ovat Puutarhanurkan maisemassa. Vähän niin kuin päällekkäin ja eri aikaan kukkien.

Vastustan syyshortensian kukintojen putoamista syysmyrskyssä. Niissä on niin kaunis sävy nyt. Se vanha roosa (jos ärsyttää, voi sanoa nasaaliäänellä myös vänhä röösä, kuten osa lukijoista tietää), jota Tiimari ei lyhtykynttilävalikoimiinsa ole vieläkään ottanut takaisin. Se jos pysyisi pihan yllä talven yli, olisi jotain lohtua. Oikeastaan paljonkin. Pysykää, kukkaset.



Olen yllättyneenä pistänyt merkille, että ilmanalan kylmenemistä vastaan minulla ei ole mitään. Olen viime aikoina kävellyt paljon ja hiki tulee ihan entisenlailla, vaikka olisi mikä koleus ympärillä. Tuuli tuntuu raikkaalta eikä se nyt niin nuukaa ole, vaikka sadekin välillä vihmoo naamaan. Hyvää tekee hipiälle ja karaisee. Kyllä ihminen tarvitsee sellaistakin. Onneksi en ole ulkonäköpainotteisella alalla töissä tai muutenkaan, niin ei tarvitse meikkivoiteen valumista sateessa ajatella. Voi keskittyä hengittämiseen.

Myrskytuuli se kun puskee ikkunankarmien välistä, niin alkaa talo jäähtyä. On ollut oivallinen syy sytyttää takkatuli iltaisin. Nopeasti lämmittää se. Puulaatikko takan vieressä ei ole enää täynnä pahviroskaa, vaan ihan kunnon polttopuita. Nätti laatikko.

Otin sen aikoinaan isoisän nurkista. Jaksoi taata sitä taivastella, että sellaisen sitten halusin vaikka olisi ollut jotain järkevääkin mitä ihminen voi tarvita. Silloin se tuli kuitenkin tarpeeseen yksiöön matkatelkkarin alle. Ja nyt toimii halkolaatikkona olohuoneessa. Vähän vastustan vanhojen puulaatikoiden heittämistä roskiin. Otan vastaan lisää, jos joltain liikenee.


 

 

lauantai 8. lokakuuta 2011

Kisko, kisko.


Ylläoleva pullonkorkki ei tarkoita sitä, että olisin tässä urakalla korkkaillut murheeseen. Vaikka surtavaa on tällä viikolla riittänyt. Ei siitä sen enempää. Show jatkuu. 

Korkki on aika hyvä punnus, jos haluaa koti-ilmoitustauluna pitää pyykkilankanarua. Itselläni sellainen arkimuistio on ollut jo vuosia. Kätevästi on saanut bussiaikataulut ja osoitteenmuutoskortit kiinnitettyä esille. Alunperin kaikki alkoi joulukorteista.

Oli ihana laittaa kaikki postin tuomat esille ja laskeskella niitä sitten. Ja jouluvieraat ovat nähneet miten suosittuja tässä ollaan. Kamalasti kortteja. Joskus vielä pääsiäisvieraatkin ovat ne nähneet. Kun vähän on unohtunut ilmoitustaulun päivittäminen. Nyt alkoi tuntua, että voisi saattaa ajan tasalle koko seinän. Narusysteemi vaikutti jotenkin aneemiselta. Aikansa kutakin.


Kun asutaan matalissa huoneissa, ovat verholaudat ihan turhia. Oikeastaan en ole koskaan tajunnut niiden ideaa. Miksi verholaudat? Verhokiskoja vastaan ei varsinaisesti ole mitään, mutta lautojen irrottamisen yhteydessä ollaan vaihdettu vaijerit verhoja kannattelemaan. Koskaan ei ole meikäläisellä ollut mikään intohimoinen suhde verhoihin. Jotkuthan vasiten vaihtelevat niitä vuodenaikojen mukaan ja muutenkin. Kyllä minäkin kankaista tykkään, mutta ikkunoita suotta peitellään. Niistähän se ilmavuus huoneeseen tulee. 

No, se siitäkin. Olen siis säilönyt vanhoja likaisia verhokiskoja kellarissa. Koska on ollut visio. Uusi ilmoitustaulu. Kiskoa seinään ja nipsuihin kiinni bussiaikataulut ja muut. Jotain ryhtiä narusysteemin tilalle. Olin järkeillyt, että miehen hommaa on katkoa kisko sopivan mittaiseksi. Mutta tänään tuli sellainen olo, että en jaksa sitä toimeliaisuuden puuskaa odottaa, joten pengoin ja testailin kellarissa erilaisia sahoja. Yksi niistä tehosi kiskoon. Rautasaha se sitten vissiin oli.


Aika sinnikäs saa olla rautaa sahatessa, varoitan. Mutta kyllä se palkitseekin sitten. Väänsin loppumatkan ihan käsivoimin poikki kun alkoi kyllästyttää se hinkuttaminen. Käsikin siinä vähän kramppasi. Pitäisi varmaan vähän alkaa treenailla lihaksia. No, haravointiahan tässä on luvassa.

Kun sain tuplakiskon apuvoimin seinälle, niin näytti älyttömän hyvältä omaan silmään ainakin. Ei tehnyt mieli ripustella siihen mitään liikennelaitoksen tiedotteita. Muistin, että meikäläisellähän on taidetta jemmassa vaikka kuinka paljon. Voi sitä ripustaa luovastikin!


Kun kisko-osio oli sommiteltu, aloin oikein innostua. Entisestä ilmoitustauluseinästä tuli sittenkin taideseinä. Toistaiseksi. Tuli pohdittua, että kisko-osion ansiosta sitä voi vaikka vaihdella esillepanoa tunnelman mukaan. Voi laitella roikkumaan kivoja kortteja, jos niitä saa. Ja vaikka mitä. Esimerkiksi sukan jouluna. Tai jonkun taskun niille bussiaikatauluille, jos eivät muuten pysy tallessa.


lauantai 1. lokakuuta 2011

Syyskuun viimeinen


Olen miettinyt - pitää ottaa selvää - että onko monissakin mökkirannoissa Suomessa sellainen tilanne, että veden korkeus vaihtelee. Paljon. Meillä se on nyt siinä ja siinä että sauna lähtee ulapalle. Joka ei onneksi ole kovin iso, pienen lutakon äärellä ollaan. 

Muistan jostain kaukaisesta lapsuuden keväästä, että vesi hipoi  joskus metsänreunassa  talviteloilla ollutta venettä. Järvi ei ole melkein koskaan ollut näin korkea, sitä naapureidenkin kanssa ihmeteltiin. Padolla on nyt joku hässäkkä, kun ovat päästäneet urakalla vaan virtaamaan.  Ja satanutkin on. Ihan en ole varma, mitä olen mieltä. Jos olisin lapsi, tämä olisi jännää. Mutta kun nyt olen rantaviivan virallinen haltija, niin huolettaa.

Silläpä ryhdyin muihin hommiin. Ei murehtimisella mitään voita. Oli apulainenkin mukana. Ja syyskuun viimeinen päivä. Miesmuisteista vielä lämpiminkin sellainen. Ja olihan se. Järveltä punnersi myrskytuuli, muttei edes se tuntunut kylmältä. Aurinko paistoi. Ei tarvinnut villapaitaa tuulitakin alle. Itse asiassa tuli hiki, kun vähän tuli käytettyä lihaksia liiterissä. Hyvää tekee kaupunkilaiselle siirrellä pöllejä paikasta toiseen.

Vähän irvistää liiterin metsän puoleinen seinä.

Vuosi sitten ensimmäisenä hallintasyksynäni täällä kaadatin muutaman puun sähköjohtojen ympäriltä, ettei myrsky tee vaurioita. Ja sen ison ihanan, aikoinaan tulipalon kiusaaman koivun. Koskaan se ei siitä kunnolla toipunut kun vanha mökki paloi 22 vuotta sitten  Vaan alkoi sisältä lahota. Metsurit antoivat minun kaikessa rauhassa ottaa ennen ja jälkeen kuvia. Sen oli kuulemma "aika mennä", lohduttivat, kun siinä vähän haikeana niin sanotusti vääntelin käsiäni.


No niin, talkoovoimat tulivat sitten pian metsureiden jälkeen ja pistivät ne kaadettujen puiden rungot pätkiksi ja ne täyttivät ison osan liiteristä. Olivat suorastaan keskellä. Niinpä olin nyt järkeillyt, että siivottava se on talveksi. että siellä mahtuu tarvittaessa tekemään jotain, askartelemaan. Kuumailmapuhaltimetkin on tuotu tänne sellaisen kohtauksen varalta, että jotain pitää saada kuumapuhaltaa. Niin nyt on tilaa. Tärkeintä kuitenkin, että Helmikaara mahtuu suojaan viimalta. Ei ole pöllit tiellä. Ai niin ja klapit tietenkin. Niitä pitäisi tässä alkaa pilkkoa.

Ei ole elämä pelkkää askartelua. Se on myös puutöitä.

On kai annettava periksi ja opeteltava se halonhakkuu. Tai sitten kokeilen salaa moottorisahalla.

Tuli pöllien siirtelyn lisäksi muutenkin vähän järjesteltyä. Raahasin katiskat ylös ylisille kun ei niitä näköjään kuitenkaan käytetä ennen kuin saadaan toimiva soutuvene. Pressujakin on  tullut hankittua yllättävän paljon. Joka puolelta kasojen yhteydestä niitä löytyi. Nyt on niilläkin oma keskitetympi paikkansa ja liiteri niin siisti, että kävi vähän syystanssien järjestäminen mielessä.

Hiomista ja fiksailua odottaa hän.
Odoteltiin tällä reissulla vähän myös revontulia, koska luvassa oli avaruusäämyrsky.  Väittivät, että näin etelässäkin voi helposti näkyä tulet. Mahtava ajatus. Kerran nuorena seisoin mökkirannassa muiden mentyä nukkumaan ja näin ne. Tuli sellainen Pieni ihminen maailmankaikkeudessa -olo. Nyt ei saatu revontulihavaintoja, mutta sen sijaan mieletön tähtitaivas. On tullut taas tönötettyä niska kenossa keskellä pihaa kun ei sitä muutakaan osaa tehdä ihmeellisen taivaankannen alla.


Ihan pelkät arkisetkin syksyn liikkeet tuovat vaihtelua mökillä käymiseen. Esimerkiksi aurinko. Se laskee ihan eri paikkaan joka kerta kun kerran päivä nyt urakalla lyhenee. Auringon suorittama päiväkaari on suorastaan pätkä verrattuna kesään. Ja vielä lyhenee tietenkin.

Ja näin aamulla. Ei paista enää aamuaurinko suoraan tyynylle. Vaan pitää tähtien himmenemisestä päätellä paljonko kello on. Jos ei siis jaksa kurotella tarkistamaan aikaa kellosta. Aurinko nousee kyllä metsän takana ja valaisee ensin vastarannan. Joka näyttääkin muuten aika hienolta siinä hetkessä, kun on tämä syksy ja keltaisuus. Joutsenetkin ovat taas läpikulkumatkalla ja jostain syystä usein aamuisin metelöivät järvellä. On monta ihmetysmomenttia kun herää aikaisin.

Tässä on kylläkin eilisilta.

Naapuri kävi tuomassa pussillisen tuoreita pullia. Samalla suunniteltiin talvea ja yhteisen tien lumiaurausta. Siihen ei välttämättä ole pitkä aika, vaikka viime vuonna alkoi auraus vasta joulukuussa. Nyt ovat ennusteet sekaisin. Tänään intiaanikesä, ylihuomenna ensilumi. Ei voi tietää.