lauantai 27. heinäkuuta 2013

Koskemattomiksi jäivät, kirjat ja terassit.


Vaikka olenkin jo kaupunkikotona, niin tarve on raportoida vielä viimeisistä mökkilomapäivistä. Kun kerran huomasin tässä kuvakollaasieni äärellä, että oli pitänyt oikein itsellekin ottaa muistoksi sata otosta taivaasta, auringonlaskusta ja kaikesta hyvästä. Vähän niin kuin loppusaldoksi, vaikkei meidän mökkikausi tähän lopukaan, se ei lopu mihinkään. Mikä on varsinainen lohtutieto.

Hyvin onnistuin siinä kahden viimeisen päivän laiskottelussa. Nurmikko jäi leikkaamatta ja torppa aika sekaiseksi, kun sain tietenkin käsittämättömän loppuangstihysterian kissojen kanssa kotimatkaan lähtemisestä. Niin se oli hyvä tekosyy kerätä kasaan ainoastaan akuutit tavarat ja hoitaa vain pakollinen lopputiskaus.

(Kissojen kotimatka meni hyvin, vain minä panikoin. Peitin häkit märillä pyyhkeillä, ettei eläimillä olisi ollut liian kuuma, molemmat matkustivat ilman suurta draamaa, eli hätäkakkaa tai lämpöhalvausta.)

Pohdiskentelin itsekseni, miltä tuntui ensimmäisen kerran oikein asettua kesäkodiksi mökille aikaisempien vuosien levottoman kaupungissa ramppaamisen sijasta. Täyttikö pitkä maaseutuloma odotukset, joita sille ennen kesää asetin. Minullahan oli kaikenlaisia visioita. Esimerkiksi terassille tehty yksikkö sisäkeittiön ikkunan toiselle puolelle jatkeeksi, vähän niin kuin kesäkeittiö. Kerranhan minä siinä sitten mutterikahvit keitin ja yhden kerran raparperimehua. Muutaman astian taisin sadevedessä hulauttaa ja laittaa häkkyrätellinkiin kuivumaan. 

Joko luovun kesäkeittiöstäni, kehitän sitä tai aktivoidun vielä sen äärellä. Keitän esimerkiksi syksyllä sitten linssikeittoa ja hehkuviiniä. Jonain vuonna saan varmaan pihalle oikean kesäkeittiön, niin tähän voipi laittaa vaikka sohvan. Ehkä jo ennen sitä.

Pöydänalunen toimi myös kätevänä roskapussien säilytyspaikkana.
Sittenhän minulla oli loman alussa se lukuläjäajatus sekä myös odotuksia Suuren Ryötönperä -trilogiani kirjoittamisen suhteen. Jälkimmäistä oli ennen lomaa 11 sivua, ja nyt sitä on 12. Yhden pienen oravaluvun kirjoitin. Olen kyllä järkeillyt asian parhain päin niin, että Ryötönperä-muistelmia on mielekästä kirjoittaa kotona, kun on etäisyys. Kyllä ihminen selitykset keksii. Sentään opiskelin viimeisenä päivänä vähän Vuosi Provencessa -kirjaa, että miten sellainen menestysteos nyt sitten oikein kirjoitetaan. On minulla ehkä vielä vähän matkaa.

Yhtään kirjaa en lomalla lukenut loppuun. Kesken jäivät: Johan Bargum, Jäähyväisiä (ihana, jatkan kotona). Astrid Lindgren, Riitta-Maija keventää sydäntään (en ole enää kohderyhmää). Tove Jansson, Kevyt kantamus (sopivan mittaisia ja erinomaisia novelleja ukkosta odotellessa). Sekä naapurin Rouvan lainaama Titanic-kirja. 

Koskemattomiksi jäivät hartaudella kirjoituspöydälle asettelemani valokuvauskirjat. Puhumattakaan materiaaliläjästä, joka liittyy työkoulutukseeni... Minulla on vielä pari päivää aikaa pysyä tavoitteessani ja tehdä opintopäiväkirjaa ennen tiistain töihin paluuta. Hmm.


Rantasaunan ja Kulttuuriaitan terassit ovat edelleen suunnitteluasteella, ja kasvihuonetta varten alkukesällä saadut vanhat ikkunat odottavat liiterissä. Toisaalta, olen kyllä perannut Ruusutarhaa ja Japanialaista puutarhaa aika kivalla menestyksellä. Jotain sentään. Ja lämmittänyt joka ilta saunan, istunut ihan riittävästi portailla, niin että kaupunkielämään paluu tuntuu aika mielekkäältäkin.

Ainoa, mikä aidosti jäi harmittamaan oli se, että miehen kanssa vasta toiseksi viimeisenä mökkilomailtana kokeiltiin vihdoinkin pizzan tekemistä grillissä. Litteä kivi sitä varten oli odottanut hetkeään koko kesän. Jotenkin ei uskallettu kokeilla grillipizzaa vieraiden aikana (että jos epäonnistuukin ja jää nälät), ja muiden lähdettyä jäi aina niin paljon ruokaa, ettei uutta tarvinnut tehdä.

Joka tapauksessa tässä sitä syntyy:


Ja tällainen oli lopputulos. Mykistävä, hämmentävä, taivaallinen pizza! Kyllä kalpenee Ryötönperän muinaiset lettukestit, kun aletaan seuraaville vieraille tarjoilla tätä. Ikinä en ole syönyt mitään yhtä hyvää.


Jotain järjellistä kesäloman loppumiseen liittyvää yritin puuhailla. Huussin siivous oli sopivan pieni urakka, saunahan siis jäi edelleen pesemättä. Minä en oikeastaan tiedä, miten ulkovessa siivotaan. Niinpä otin sieltä pikkumaton ulos, lakaisin kuorikeroskat pois, täytin astiat omatekoisella luonnonrisuhakkeella ja näytin rättiä pönttöistuimelle. 


Lisäsin raikasta tuoksua huussiin suopursulaventelikimpulla. Olin käynyt keräämässä suopursuja tuliaisiksi kotiin estämään koiperhosia. Puutarhaeksperttikesävieraalta sellaisenkin detaljin opin. Niin koska pidän niiden tuoksusta kovasti, päätin samalla laittaa yhden kimpun hyyskään. Ihan varovasti asioin siellä eilen aamulla ennen lähtöä, että jäi siistiksi ennen seuraavaa mökkikertaa.


Hauskin yksityiskohta kesän loppusaldon pohtimisessa oli sisiliskon toissapäiväinen vierailu makuuhuoneen hyttysverkossa. En minä sitä muuten olisi huomannutkaan, mutta toinen kissoista sen tuli vasiten kertomaan ja sitten yhdessä ihmeteltiin. Kyllä on kiva. Jännä, että hän (seuralaisineen?) on jälleen tontilla pitkän tauon jälkeen. Kun 20 vuotta sitten isovanhempani joutuivat adoptoimaan yhden kaupunkikissani (koska hän ei koskaan sopeutunut mökkilomilta lähiöön), niin hävisivät sisiliskot kokonaan. Roopelle kasvoi valtavat poskilihakset ja torahampaat, joten hän ilmeisestikin söi kaikkea villiä tiluksilta.

Ehkä meidän kesälöllykkäkissamme eivät näiden lisko-otusten päälle sitten päästäishuumassaan ymmärtäneet, ja lisko päätti tulla oikein kiusallaankin testaamaan viehätysvoimaansa. Minuun se tehosi, ja tulin entistäkin paremmalle tuulelle. Jos siis jollekin jäi vielä epäselväksi, niin minä pidän sisiliskoista.

Ihmeellisen pitkät varpaat!

Viimeinen ilta pyhitettiin rannassa olemiselle ja auringonlaskun odottelulle. Aivan kuin kissatkin sen olisivat tajunneet, ja halusivat olla porukassa. Heidän ensimmäinen - toivon toki ettei viimeinen, mutta ikäähän neidoilla jo on - mökkikesänsä oli tulossa päätökseen. Vielä piti kerran käydä juomassa järvestä. Kerran pomppia rantakivillä ja kastella häntä vahingossa. Pestä sitä närkästyneenä sen jälkeen. Kelliä maha taivasta kohti terassilla, kiehnätä ja repiä kynsillä pystylautoja sen merkiksi, että kyllä tämä jo remonttia kaipaakin. Käydä saunan alla tsekkaamassa tilanne ja nautiskella.



Kyllä se sitten palkitsikin, voi herranjestas, miten kaunis auringonlasku me saatiin. Ihan niin kuin hyvitykseksi siitä, että edellinen viikko kärvisteltiin pimeässä myrskyssä. Tai muistutukseksi, että tällaista täällä oikeasti on, tulkaa pian uudelleen.

Järvellä oli muitakin ihailemassa kaunista iltaa, ja minä jäin miettimään että pitäisi vissiin tutustua siihen yhteen kalastajasoutelijaan, josta olen ottanut paljon paparazzikuvia. Kyllä minä hänet henkilönä melkein tiedän, isoäiti tunsi (vertailivat kalasaalitaan, kun isoäidillä oli katiskat) ja naapuritkin myös. Hänen iltasoutelunsa ovat jotenkin tänä vuonna tehneet minuun vaikutuksen, eikä vähiten se hiljainen tunnelmointi toissailtana.

Jos vaikka tulostaisin muutaman kuvan ja esimerkiksi jouluna lähestyisin sitten tervehdyksellä. Jos vaikka saisin anteeksi muutamat kesäiltojen metelit, joilla olemme hänen kalarauhaansa häirinneet. 

Minä arvostan järvenrannan hiljaisuutta niin paljon, että en voi uskoa kenenkään muunkaan tyytyvän yhtään vähempään. Ja sitten kun itse on se tullut pari kertaa rikottua, niin synnintunto on aikamoinen. Ehkä liitän joulutervehdykseen myös vaikka pullon akvaviittia tai jotain. Kutsun kylään. Pitää muistaa tämä.



Pakko esitellä vielä kynttilänjalka, jonka tein rikkoutuneesta mehupullosta. Kun tiedän, että Sudeettisavolaiselle kesävieraalle jäi paha mieli sen rikkoutumisesta. Näin se elämä jatkuu, ja nyt se onkin aarrelaatikkoon tallentamisen sijasta valon pidikkeenä. Sinne se jäi keskelle pihapöytää, saa nähdä viekö tuuli mennessään jos vaikka tulee joku trombi poissaollessamme.



Kyllä muistin kuvia ottaa kasvimaan annista, mutta muistinko pakata mukaan. En. Hyvältä tuntuu, kun tiedän mökkilähimmäisteni nyt hakevan salaattia ja tilliä kasvimaalta. Laitoin tänään maalle viestejä, että siellä sitä nyt olisi, salaattia koko kylälle.

Salaattia noutaessaan ystävä käy samalla ottamassa telkkarin antennin ja töpselin pois seinästä, kun minä niitäkin täällä neuroottisena mietin. Pesen mökkipyykkiä ja haistelen saunapyyhkeitä niitä koneeseen laitellessani. Vielä on vähän järviveden tuoksu. Pöytäliinoissa kestotahrat ja lakanoissa paljaiden jalkojen mukana kulkeutuneita Ryötönperän roskia. 

Keskustasta kantautuu illan megarokkikonsertin harjoitukset ja työystävä viestittelee siitä, että miltä tuntuu ensi viikolla taas tavata. Hyvältä. Kissat nukkuvat kodin viileimmissä nurkissa ja netti pätkii, kuten täällä aina. Mökillä ei koskaan.


keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Tämä ja huominen



Kaksi hidasta päivää. Tämä ja huominen. 

Niin minä oikeastaan taisin päättää kun istuin portaalla ja laskeskelin torpan ja tontin tekemättömiä töitä aamupäivällä. Tai oli kello varmaan jo yksi. Vuorokausirytmistä on tullut sellainen, että minä pitkistä aamuista pitävänä olen melkein turhautunut. On tullut valvottua, ja joskushan ihmisen on nukuttava, niin täällä mökillä se näköjään tapahtuu nyt aamuisin. En ole malttanut puuttua sen(kään) asian kulkuun. Olkoon vielä niin.

Maailma makaa ja kulkee entiseen malliin, vaikka minä löysäilen. Ikkunoista näkyy läpi, vaikkei niitä pesisikään, löylyt ovat hyvät ilman mäntysuovan tuoksuakin ja tontti nyt ei ainakaan liiku mihinkään.


Jännä, että hidastelu iskee nyt kun ei ole kesävieraita. Voi se johtua säästäkin. Yli viikon tauon jälkeen täällä on vihdoinkin lämmin. Ja tuulikin käy järvimyrskyn sijasta vain aika lempeästi koillisesta. Minä tulin tänne rantaan kirjoittamaan. Istun tuolla, missä näkyy tuo mustan tuolin selkä. Kaadettujen kuusien savottaa en siispä havaitse, kun se on takanani. Aurinko on kääntynyt niin, että se kivasti välkehtii rantakoivujen lehtien välistä ja minulla on itse asiassa aika mukava olla tässä. Kas vain.

Tuokohan puoliso minulle kohta drinkin ja alkaakohan sauna lämmetä. Ihanan pieniä kysymyksiä tähän päivään. Kuka niitä suuria edes kaipailee, en minä ainakaan.


Risusavotasta sen verran, että maanantaina kun Lapsuudenystävä tuli melkein koko perheensä kanssa (Vain vanhin kummineitoni ei ollut mukana, mikä oli tietenkin suurensuuri puute ja pienen ikävän aihe.) ohikulkumatkamajoittumaan meille vuorokaudeksi, niin minä olin kamala ja halusin pyöriä pihalla itsekseni oksien kanssa. Tai olin vissiin niin väsynyt sisällä tuulensuojassa maleksimiseen. Sitä tuntui kestäneen päivätolkulla. Teki jo mieli uhmata myrskyä. 

Onneksi nuoriso-osasto oli edellisen mökkipaikan ulkoiluista ja seurusteluista sen verran uupunutta, että se löysi heti "oman huoneensa" yläkerrasta sekä tuvan sohvan, johon parkkeerasivat suloisesti rentoutumaan.

Minä aina välillä kävin ulko-ovensuussa oksasaksien kanssa pahoittelemassa pihamaaviettiäni ja epäsosiaalisuuttani. Ja joka ikinen kerta lapsikolmikko nosti silmänsä tekemisistään ja hymyili tyytyväisenä. Äitinsä ilmoitti, että "Mene nyt vain kuule ihan rauhassa sinne ulos, kaikki on hyvin." Miesväellä oli omat juttunsa.

Minä niin tykkään kun on tällaista perhettä, jokainen saa olla täsmällisesti oma itsensä. Me ehdittiin kyllä tyttöjen kanssa oikein hyvin käydä antoisa Särkänniemi-garderoobi- ja tyylikeskustelu. Mieltymys merihenkisiin vaatteisiin yhdistää meitä. 

Huoltajan lupa kuvan julkaisemiseen on pyydetty ja saatu.
Lapsiperheen piti jatkaa matkaa, mutta minulla jatkui eilen samansuuntaiset teemat, kun lähdin naapureiden kanssa ihan kertakaikkiaan toiseen kaupunkiin 10-vuotissyntymäpäiville. Minulla on senkin ikäinen kummineito, mikä saa kylläkin keski-ikäisyyteni korostumaan, vaikka onkin ihanaa. 

Tyyliteema jatkui keskusteluissa juhlakalun serkun kanssa meno- ja paluumatkoilla, hän oli erityisesti panostanut kampaukseen. Minä kadehdin aidosti niitä hiustelaittotaitoja, en ole koskaan oppinut tälläämään takatukkaani kunnolla. Puhumattakaan hiuskoristeiden oikeaoppisesta kiinnityksestä.

Hyvää vaihtelua tuli mökkitontilla ryvettymiseen näistä nuorten naisten kanssa käydyistä ulkoasuasiapuheista, ja muistutti minuakin siitä, että ihmisten ilmoille tässä on kohta taas sopeuduttava.

Varasin ensi viikolle kampaaja-ajan. Pitää ehkä ottaa sitten Suuri muodonmuutos -kuvat. Niin on mielenkiintoiseksi kehittynyt meikäläisen look täällä Ryötönperän rämeissä. Ja ihan hyvä niin. Kyllä sitä ehtii taas arjessa hapuilla ryhtiä ulkomuotoon.


Sitten oli paikallinen ystäväpariskunta kylässä kaiken kukkeeksi, eikä puheenaiheista tullut loppua ollenkaan. Tuskin koskaan tulee. Miten tässä ehtii edes sulattaa kaiken sen, mitä on tullut keskusteltua ja ajateltua. Minä olen niin hyvilläni, että sellaiseen on ollut aikaa. Voi että. Tuli todettua yhteisesti myös se, miten pitkillä tauoilla tapaamisten välillä ei tunnu olevan mitään merkitystä - siis ystävyyden syvyyden suhteen. Kaikki aikuisethan sen tietävät toki, harmittaa että lapsena tuli ylipäätään moista murehdittua.

Iltoja on istuttu mm. maalaisperunasalaatin äärellä.
Olen alkanut jo vähän jännittää, miten kissat sopeutuvat takaisin kotiin. Viime yöksi toinen unohtui ulos. Hän oli sisäänpääsyä odotellessaan tappanut aikaa ja päästäisiä. Niitä oli hengettöminä melkein jonoon aseteltuina odottamassa terassilla. Varsinainen aamulahja. Saunapolullekin oli laitettu yksi, oikein keskeiselle kohdalle, että varmasti huomaan. Kyllä kissa emäntänsä reitit tietää.

Niin, että saadaan varmaan sitten kotona kuunnella ainakin muutama yö mouruamista, kun kulttuurishokki iskee katteihin. Varmasti protestoivat vankeuttaan. Olen pohtinut, että missä vaiheessa nostan kuljetuskorit esille. Hyvissäkö ajoin, vai pidänkö piilossa loppuun asti. Jos kissat ymmärtävät, että kaupunkiin palaamisen aika on lähellä, saattavat hyvinkin karata metsään. Sellaista minä en voi antaa tapahtua.


Aamunukkumiskierteellä voi olla osuutta siihen asiaan, että ärsyttävästi olen välillä alkanut taas murehtia öisin. Maailman turhin luonteenpiirre. Tietenkin arkeen palaamisen läheisyys vaikuttaa ajatuksiin varmaan, ja silläpä päätinkin tosiaan ottaa vielä erityisen rennosti. Paremmin sellaisesta plussan puolelle jää, kuin jostain järjettömästä loppusiivoilusta tai asiallisten asioiden pähkäilystä. 

Toistan itseäni, mutta kyllä ne arkihuolet todellakin osaavat odottaa ihmistä. Elämään kuuluvat ja jossain määrin ovat kaikille samat. Niin minä olen ajatellut tässä myös vuodenajasta ja lomien loppumisten läheisyydestä. Ollaan yhtä suurta vertaisryhmää kaikki, kun elokuu koittaa.



Sen myrskymaanantain kuusenrisuhakkeen minä sirottelin ruusutarhan lisäksi Japanialaisen puutarhan tulevan polun merkiksi. Sitten tramppailin sitä edestakaisin pollevana. On aika eksoottinen tunne, kun pienet havunneulastupsut tunkevat reikäkengistä sisälle villasukkiin pistelemään. Oikein luonnon vyöhykeakupunktioterapia.

Huomenna minä aion jatkaa ehkä vähän sitä hommaa, sillä nyt lämpiää jo sauna ja aurinkokin alkaa häikäistä koivun takaa niin, että voisin hetkeksi ummistaa silmät ja vain haaveksia. Tästäkin on tulossa hyvä ilta. Radiossa puhuvat viisaita, rantakoivikko romanttisesti havisee ja vastarannalla on näköjään koiriakin uimassa. Joku on soudellut onkimaan, linnut nappailevat hyönteisiä lämpimältä haiskahtavan järviveden pinnasta.

Laitoin juuri yläpihalle tekstiviestin, että jos vaikka oman maan mojiton saisin rantaan, niin olisin vielä tyytyväisempi. Ihan degeneroitunutta meininkiä, niinhän sen kuuluu olla.

(Sainkin gin tonicin, mutta ei se mitään.)


lauantai 20. heinäkuuta 2013

Hymy - eli festivaalien loppuraportti

Ohjelmalliset laululätyt paistuvat tässä.

Festivaaliväki lähti eilen ja minä elän nyt hiljaista mökkiviikonloppua keskenäni kissojen kanssa. Mieskin meni käymään kaupungissa. (Kontrasti tuntui aluksi melkein liian suurelta, siis ystävälauman ja sen poistumisen jälkeisen hiljaisuuden välillä. Nyt olen jo sopeutunut.) Jossain täällä sisällä on myös elävä päästäinen, kun toinen kissoista keksi eilen iltayöstä että osaa saalistaa. Toi kolme päästäistä peräjälkeen sisälle, kaksi elävää ja yhden kuolleen. Ensimmäisen elävän päästi päiviltä iltaa istumaan tullut paikallinen nuoruudenystäväni. Helppohan se on, kun on metsästyskortit ja kaikki. Hänen lähtönsä jälkeen olinkin sitten ihan avuton ja liian hidas, ja silläpä meillä on nyt mökkipäästäinen. En oikein tiedä, mitä ajatella siitä.

No mutta kumminkin, festivaaleista olen luvannut sanoa muutaman sanan. Olisi paljon kaikkea muutakin! Ehkä tästä tulee pitkä raportti tai sitten kirjoitan hyvin pian uudelleen. Unikotkin kukkii ja sen sellaisestakin pitäisi myös ehtiä kertoa. Ensimmäisten Ryötönperän filmifestivaalien pääsponsorina voin ilokseni todeta, että tontti ja torpat ovat hyvässä kunnossa juhlien jäljiltä. Kiitos kuuluu siisteille vieraille. 

Tiistaina oli siis akreditointi- ja avajaispäivä. Keskiviikkoon keskitettiin (lyhyt)elokuvanäytökset ja niiden analysointi. Torstain puolella oli aamukeskustelu itse taiteilijavieraan kanssa ja illalla pidettiin päätösgaala. Lisäksi oli paljon filmiaiheista oheisohjelmaa. Muun muassa Valehtelijoiden klubi ("Mistä elokuvasta tämä esine on?"), Petrified by Film Lyrics -kilpailu, puolituntinen Jaloviina-klubi (klo 16.45-17.15, vähän venyi loppupäästä, minun piti esittää nokkahuilulla Smile-kipale, mutta eihän siitä mitään tullut kun nauratti niin), lukuisia musiikki- ja mimiikkaesityksiä sekä onneksi myös vapaata seurustelua, sen verran mitä nyt Puheenjohtaja salli. Ennen festivaaleja olin sopinut hänen kanssaan saunassa, että kokonaisteemana tuli olemaan käännekohdat, koska se on mielestäni kiinnostavaa. Siis, että mikä kenenkin mielestä on käännekohta elokuvassa ja elämässä yleensä. Siitä syntyi paljon hyviä keskusteluita seminaari-istunnoissa.

On vaikeaa kertoa kaikesta rönsyilemättä. Oikeastaan mahdotonta. Koska nyt tuntuu siltä, että on ihan pakko leuhkia, että minä pärjäsin hyvin Petrified by Film Lyrics -kisassa. Vaikkei siinä palkintoja jaettukaan. Olisi ehkä pitänyt. Minä tiesin ainakin Leijonakuninkaan ("tunnetko jo rakkauden"), Flashdancen ("hidas kimmeltävä unelma") ja tunnistin mimiikkaesityksen alkumetreillä Life of Brianin ("Always look at the bright side of life."). Oli vielä joku neljäskin, jota en muista. Minä jouduin esittämään pantomiimisesti koko Nuoruustangon (muistaakseni elokuvasta Katariina ja Munkkiniemen kreivi). Kukaan ei tunnistanut sitä. Ei se mitään.

Pääjuhlakunniataiteiljavieras saapuu!
Miten minä nyt malttaisin istua tässä kirjoittamassa, kun piha- ja puutöihin pitäisi päästä. Koitan olla vikkelä. Toivottavasti en unohda kertoa merkittäviä yksityiskohtia festivaaleista. Oli myös klassinen katoaminen, festivaalimysteeri Punaiset kengät. Ne löytyivät onneksi erään majoitustilan ulkokynnykseltä ennen kuin ehdimme alkaa naarata rantaa. Ei siitä sen enempää, koska lupasin suojella vieraiden yksityisyyttä. Mutta se oli mielestäni yksi juhlien käännekohdista. Hehe. Päätösgaalassa nimittäin käytiin yhteisesti läpi koko festivaalien anti ja kukin vuorollaan (Puheenjohtaja piti tästä huolen) sai kertoa, mikä oli kolmipäiväisen session käännekohta. Monelle se oli kunniavieraan saapuminen, sillä hänen henkilöllisyytensä oli keskiviikkoaamuun saakka suuri salaisuus.

Yksi vieraista opetti minulle kameraa. Nyt tiedän miten suoritetaan tarkennuspisteen valinta. Mahtavaa. Minä jäin siitä mielestäni hänelle velkaa, ja yritin holhoamisella korvata tämän suuren tiedon (käännekohta minulle). Muistutin toistuvasti, että saunan alin laude on liukas ja annoin vieraalle (hänellä oli nuha) käyttöön villa- ja sadetakit. Sovimme myös, että tarvittaessa voin järjestää kirjekurssin, jos tuntuu että pitää vielä antaa neuvoja. Ihanaa, kun saan toteuttaa myös itseni täti-ihmispuolta!


Koska vieraat tulivat kaukaa, niin olimme järjestäneet viimeisen festivaalipäivän aikatauluun sen verran väljyyttä, että oli mahdollisuus tehdä eksursioita lähialueille. Vieraat jakaantuivat kahteen leiriin, ja osa lähti tutustumaan Tuurin kyläkauppaan. Puheenjohtaja sai sieltä itselleen uudet farmarihousut. Ja festivaalivapaaehtoinen hankki maaperän happamuuden tutkimisainetta ja sitä testattiin jo täällä Ryötönperällä. Hyvä on maaperä, vaikka perunat ovatkin menehtyneet. 

Minä pääsin onneksi eläinpuistoporukkaan. Harmitti, että sateli vettä, piti olla huolellinen kameran kanssa, ettei se ihan kastunut kokonaan. Sain minä silti vähän harjoiteltua villieläinvalokuvausta, parhaiten malleina jaksoivat olla nuoret karhut:


Ilveksillä oli mökötystilanne meneillään ja he kököttivät aitauksensa eri nurkissa hyvin liikkumattomina. Joten sain kuvan myös tassuista. Isot ovat ne. Sen sijaan lumileopardi oli levoton ja kuljeskenteli vaan. Toisaalta se oli kivaakin, niin nähtiin se mieletön häntä monesta eri kulmasta. Jäin miettimään, miksi ilveksillä on vain töpöhäntä. Pitää selvittää.


Minä en sitten yhtään tykkää, että lintuja pidetään vankeudessa. Saatan ajatella niin jopa kaikista eläimistä, paitsi jos uhanalaisuussyistä otetaan huostaan. Lintuasia on aina eläinpuistoissa minulle paha paikka. On mahdotonta, että siivekkäät viihtyisivät ahtaissa häkeissä. Niiden pitää päästä liitelemään isosti ja vapaasti, eli olen sitä mieltä, että lintujen vangitseminen pitäisi kieltää kokonaan. Piste.


Eläinpuistoreissun käännekohta oli nähdä, miten visentit joutuvat heijaamaan itsensä ylös pötköttelyasennosta. Kyllä se oli vaikean näköistä, mikähän tarkoitus luonnolla siinä on. Sekin pitää selvittää.

No niin, loppuyhteenveto. Sanomattakin on selvää, että Ryötönperän filmifestivaaleista muodostui perinne. Ensi vuoden teemaa ja kunniavierasta lähdetään nyt suunnittelemaan, ja tarvitseekin varmasti järjestää useita palavereita sitten kesälomien jälkeen Helsingissä. 

Minulla on vielä viikko lomaa. Ohjelmallisin osuus on nyt takanapäin, eli nyt täytyy kääntää aivot mökin ja tontin ylläpitoasioihin, jotta on mukava palata kaupunkiin rauhallisin mielin ja tulla tänne sitten aina viikonloppuisin. Ennen festivaaleja raivasin rantaa ja yksi kesävieras riehui siellä myös moottorisahan kanssa (Kiitos!), joten siellä on nyt hommaa kyllä. Miehellä meni raivuutyön ansiosta saunan terassisuunnitelmat uusiksi, sillä esiin kaivamani kivinen tila on aika sievä, kunhan saan sen vielä siivottua kaadetuista kuusista. Minä perustin sinne loungen, ja kun tehdään terassiremontti niin ehkä loungenkin suuntaan tulee askelmia, vaikkei se alkuperäiseen suunnitelmaan kuulunutkaan.


Koko viikon on tuullut järveltä kylmästi. Joinakin iltoina onneksi tyyntyi. Sää kun on vähän epäkesäinen ja lomastakin on suurin osa takana, niin kyllä täytyy myöntää että mielessäni on hieman loppukesään liittyvää perinteistä haikeutta. Vaikka minä kyllä tykkään elo- ja syyskuustakin kovasti. Silti kun jokin ihana vaihe on takanapäin, niin saahan sitä ihminen tuntea hieman kaihuuta.

Juuri siksi minun on nyt päästävä pihatöihin, sillä mikään muu ei auta melankoliaan yhtä hyvin kuin ulkona oleminen ja tekeminen. Ja saunan lämmittäminen ja itse löylyissä elämän tarkoitusta mietiskely.

Otin eläinpuistolla hirvestä kuvan, joka ilmentää hyvin tunnelmiani nyt. On kauneutta, hiljaisuutta, muistoja, haikeutta, mutta myös hieman mukavan odottava tunnelma. Mitähän seuraavaksi tapahtuu sitten kun on tapahtuakseen. Eilen illalla näin ainakin kesän ensimmäisen siilini täällä ja nyt Japanialaisessa puutarhassa näköjään tepastelee teini-ikäisiä villikanalintuja. Pitää mennä hätistelemään ne takaisin metsään, ennen kuin kissat heräävät. Sellaista minä nyt täällä mietin ja päässä soi vieläkin festivaalien tunnusmusiikiksi kiteytynyt Smile elikkä Hymy. Kuunnelkaa tästä: Kun pilvi taivaan peittää...


tiistai 16. heinäkuuta 2013

Avajaistunnelmia.



Hei. Pääsponsori tässä. Tänään raporttini käsittää lähinnä kuvallista materiaalia filmifestivaalien avajaistunnelmista. Loppuviikosta kerron lisää siitä, miten tiluksen ensimmäinen elävän kuvan juhla sitten lopulta meni. Nyt olemme vasta alussa. VIP-vieraat löylyttelevät parasta aikaa rannassa, ja minä toteutan Festivaalipuheenjohtajan toivetta, eli dokumentoin.



Emme ehtineet tarrarullata kissankarvoja pois työtakista.

Järistysmiehellä jäi alkuun vähän luppoaikaa, sillä festivaaliyleisö unohtui nautiskelemaan kesämatkailusta Virtain laivarannan terassille.



Auto kun saapui, niin Pääsponsorilla ja Festivaalipuheenjohtajalla oli jo vähän pissahätä. Järistysmies hoiti osuutensa hienosti, eikä päästänyt festivaalialueelle ketään ilman identiteettipapereita.



Asianmukaiset informaatiot tarkkoine päiväohjelmineen ovat yleisölle esillä päärakennuksen terassilla.



Meillä on onneksi innokas festivaalivapaaehtoistyöntekijä, joka hoiti vieraiden vastaanoton. Hänelle myönnettiin VIP-passi, koska on niin työteliäs ja sellainen henkilö kannattaa aina pitää tyytyväisenä.


Olemme pyrkineet ylläpitämään suomalaisia festivaaliperinteitä:


Minua Pääsponsorina vähän jännitti pitää avajaisjuhlapuhetta. Onneksi oli simultaanitulkkaus ranskaksi vieressä, niin ei tarvinnut omassa ilmaisussani ottaa huomioon kansainvälisiä festivaalivieraita. Juhlallisuudet pidettiin Kulttuuriaitan Matineapatiolla. Juuri silloin ei satanut. Näin Pääsponsorina toivon yhteistyökumppaniltani Sääherralta suopeutta ja aurinkoista, tyyntä läsnäoloa näillä festivaaleilla. 


maanantai 8. heinäkuuta 2013

Kissa, Koistinen ja tauko lomaan




Tämä kuvan kissasankari teki emännälleen oikein vihoviimeisen tempun ja jätti viime yönä palaamatta iltakierrokseltaan. Nukuinko minä? En. Ramppasinko ulkona tsekkailemassa, onko kissa tullut tiluksille. Kyllä. Yö oli myrskyinen ja synkkä. Satoikin. Minä ajattelin kissaparkaa jossain eksyksissä. Aloinko itkeä. En ihan. Ahdistuinko. Kyllä. Tiedänkö järjellä, että tämä tällainen pitkille retkille lähteminen on kissalle tyypillistä ja luultavasti se palaa kotiin. Tiedän. (On palannut ennenkin.) Pystynkö uskomaan siihen. En. Saatan jopa tietää, että sankari nauttii. Silti olen niin idiootti, etten osaa olla rauhallisin mielin. 

Luin yöllä naapurin Rouvan lainaksi antamaa kirjaa, jossa Titanic upposi. Olisin ehkä voinut perehtyä iloisempaan materiaaliin. Minä näin kissan puolihukkuneena kärsimässä suonsilmäkkeessä, kun panin silmät kiinni.

Hemmetin tollo pitää olla ihmisen, kun on suostunut perimään Mummilta murehtimisen totaalilahjat. Että sitä draamaa pitää löytää sieltäkin, missä sitä ei välttämättä ole.

Vihoviimeisin teko tämä oli katilta siksi, että minä olen juuri matkalla Helsinkiin palatakseni perjantaina muutaman työvuoron jälkeen takaisin mökille. En siis ole paikalla päivystämässä ja samoilemassa lähimetsiä. Voin vain odottaa mieheltä viestiä. Ja minäkö olin muka varautunut henkisesti siihen, että näin tulee käymään. Pitääkö sitä kissan ensin köllötellä kolme viikkoa tyytyväisenä tiluksilla ja sitten keksiä vapaus. En osannut enää odottaa sellaista.

Pahoittelen tätä naurettavaa kissavuodatusta, mutta se helpottaa ja ehkä saan tervejärkisiäkin ajatuksia.

Voihan se tehdä hyvääkin. Olla pois sieltä ruikuttamasta ja saada muuta ajateltavaa. Sitäpaitsi nuoremmat sisarukseni ovat alkaneet huolestua henkisestä taantumisestani, kun olen viipynyt niin pitkään maalla ja huumori huononee päivä päivältä. Niin lupasin heillekin, että taantumus pysähtyy nyt hetkeksi, kun joudun skarppaamaan töissä.

Oli oma ideani katkaista loma hetkeksi, niin sain loppupäähän lisää vapaata. Tuntuu ikään kuin kesä pidemmältä. Viime vuonna se ainakin toimi.


Toinen kissa jäi tyytyväisenä mökille, toivon että hän viihtyy miehen seurassa, vaikka onkin leimallisesti minun kissani. Hän kuitenkin tykkää olla porukoissa silloin kun ei ole vieraita, eilenkin patsasteli kanssamme kasvimaalla. Kirmaili istutusten väliin tällättyjen kulkulautojen päällä, niin kuin olisi oikein tiennyt miten viljelyksillä toimitaan.

No niin, ei yhtään sanaa kissoista enää. Voisin kertoa jotain muuta. Esimerkiksi sen, että vähäisistä loma-aikaansaannoksista minulle eniten on tuottanut iloa pieni remonttihomma sisällä. Tartuin maalisutiin, kun viikko sitten vietin pimeitä sadepäiviä ilman ihmisseuraa. Minähän aina ruikutan, miten on pimeä mökki. Mustat hirret ovat hienot, mutta joka paikassa muualla on tummunutta mäntypaneelia ja kokeilin nyt miltä se näyttäisi vaaleampana. Maalasin kohdan, jota ei oikeastaan aiemmin edes ollut:


Talon virallisen pääoven tuulikaappi, josta ei koskaan kuljeta. Sillä tuulikaappi on täynnä tavaraa, moottorisahaa ja sensellaista, mitä ei talvisaikaan viitsi säilyttää lukottomassa liiterissä, muutenkin terassin ovesta on mukavampi tulla ja mennä.

Kolusin kaikki laatikot, että olisin löytänyt oikean spottivalon, mutta kun en löytänyt, ripustin oven päälle joulutähden valon ilman tähteä. Minä siihen vielä ehkä jotain järjellisempää keksin.

Makuuhuoneesta päin ennen niin pimeä kohta näyttää nyt aika kivalta, ja ajatukseni siitä että tuulikaappikotelo - vai mikä lie - toimisi keittiön vaaleana jatkeena, ei ollut näköjään ihan huono alunperinkään.

Onneksi kyökki näkyy sumeana, en tajunnut stailata kuvaa varten.

Ja kyökissä kun vaikka tiskailee, on vasemmalla uutta keveää tilan tuntua. Minulla ei nyt tietenkään ole ennen-kuvia, kun ei sitä näköjään muista sellaista silloin, kun pitää saada alkaa maalata. Tämä ei ehkä ole teille lukijoille laisinkaan kiinnostavaa juuri siksi. Ei ehkä muutenkaan. Sama paikka eri kulmista esiteltynä, vaikkei ole vertailukohtaa. Minä nyt vaan olen niin tyytyväinen, niin saatte kärsiä tästäkin.

Maalausteline vasemmalla odottaa tuunaustaan liikuteltavaksi televisiotelineeksi, jos joku sattuu ihmettelemään. Niin ja huomatkaa, rompetorilta lunastamani ämpäri päätyi ovenpieleen tyhjien tölkkien säilytyspaikaksi. On se nätimpi kuin ovenkahvassa roikkuva muovipussi.

(Makkariin menee myös toinen ovi,
niin silläpä tämän kulkutien on voinut tukkia romulla.)

Nyt tietenkin mielessä muhii, että koska sitä jatkaisi maalaushommaa. On niin paljon muutakin. Mutta kyllä tekee mieli päästä kusenkeltaisesta liiaksi tummuneesta paneelista eroon. Vaan ei sillä ole kiire, nyt tuo pikkutekeleeni jo virkistää tilaa vähän. Vaalea visiointini jakaa hieman lähipiirin mielipiteitä, osa ihmisistä tykkää männystä. Niin minäkin luonnossa.

Vähät ovat ne asiat, mitä oikeasti viitsin mökillä sisällä tehdä pitkään. Paitsi nukkua. Eilisen pyhitin pihatöille sen jälkeen, kun olin vienyt sudeettikesävieraan junalle. Vaikka suurin osa niittykukista on lakastunut jo, niin vielä siellä on peurankelloja ja horsmat vasta aloittelemassa. Itseviljelemissäni ruiskukissakin on lupausta, mistä olen erityisen polleva. Noin vaan siemeniä laitoin ja siellä kukitaan ja tehdään lisää nuppuja! Ajatella, jos se keksisi villiintyä, olisi mahtavaa.



Ai niin. Sudeetin kanssa koettiin sammakkokohokohta Japanialaisessa Puutarhassa. Minä sain hienon luontokuvan:



Mutta enemmän itseäni miellyttää taidekuva "Sammakko ja Akileija". Ei kun kuvan nimenhän tulee olla tietenkin "Koistinen ja Akileija", kun sudeetti antoi sammakolle ihan nimenkin. Ihan kuin olisivat vuorovaikutuksessa, siis kuvassa. Siinä jotenkin korostuu koko tulevan Japanialaisen Puutarhani herkkyys. (Hehe, näkisitte vaan, minkälaisessa kraaterivaiheessa se on.) 

Koistinen ja Akileija, tuleekohan tästä taidehitti.

Ajatukset ovat aika paljon siinä, kun taas perjantaina yövuorojen jälkeen palaan mökille. Koska en minä töiden lisäksi paljon muuta ehdi kaupungissa tehdä. Tai oikeastaan haluakaan. Paitsi että yhden kauan kaivatun visiitin teen äitiyslomalla olevan työystävän luokse, tapaan vihdoinkin myös jälkikasvun. Vähän jännittää.

Sitten on vielä kaksi viikkoa lomaa ja luvassa mahdollisesti aikamoinen kesävieraiden invaasio. Minä olen sen vuoksi jättänyt esimerkiksi saunakamarin sohvan "kesäasentoon" tyynyineen, peittoineen kaikkineen. Ensin meinasin, että irrotan kesäksi kansilaudan kokonaan pois saranoiltaan, mutta tarvitseeko sitä aina olla niin fiiniä. Nyt siellä syvennyksessä on ehkä mukava kumminkin köllötellä ja kunnollisia vieraspatjojakin meidän piti hankkia lisää, kun käytettiin sudeettivieras ekskursiolla Tuurissa.



Jotenkin me sitten kaikki hajaannuimme Keskisellä eri teille. Varmaan siksi, kun on eri intressit. Niin unohtuivat ne patjat. Kun nyt kerran siellä oltiin, niin minä hankin pari työvaatetta syksyksi (kyllä, sekin tulee taas). Sudeetti osti näppylähanskoja. Armas puolisoni dippikippoja (hän oli unohtanut, että meillä on riittävästi astioita) ja esanssilitkuja sihivesikoneeseen, niin että varmasti ollaan kesävieraiden kanssa kaikki ruikulla jos niitä kokeillaan. 

En ollut koskaan aiemmin käynyt Tuurissa siellä ns. ruokapuolella. Ja nyt tulee kehuja. Ei oikeastaan ruokavalikoimasta (Koska minun teki mieli parmesania, mutta sitä ei ollut. Ostin sitten kotimaista kuminajuustoa, hyvää oli.), vaan kuulkaas luontoystävällisten pesuaineiden osastosta. Jos en olisi ylittänyt budjettiani Marimekon osastolla, niin olisin ehkä täydentänyt vuodeksi eteenpäin kaikki mökkipesuaineet ja shampoot ja ostanut kauniita ja ekologisia pakkauksia vielä kotiinkin vietäväksi.

Mutta minä pikkuisen pihistelin sitten ja päädyin kokeilemaan itselleni ihan uutta tuoteperhettä, niin kuin sanotaan. Mieskin pesi mielellään tukan eilen saunassa, kun shampoo tuoksuu kuulemma ihan polka-karkeilta.





Eilen valvoin niin myöhään, että näin pitkästä aikaa aurinkokennovalojen syttyvän sireenissä. Kunnollista kuvaa en oikein osannut siitä ottaa, mutta ihanalta se näytti. Tulee kivoja kesäiltoja vielä, sellaisia hämärän tunnelmallisia. Voi kyllä tulla riehakkaitakin.