perjantai 29. heinäkuuta 2011

Merkit


Luonto ja puutarha ovat siitä käteviä, että niistä saa tarpeen tullen lohtua. Ja jos sattuu olemaan yhtään yliluonnolliseen pohdiskeluun taipuvaista sorttia, niistä voi löytää jopa suoranaisia merkkejä. Joskus itseäkin huvittaa, kun tulee herkässä mielentilassa tulkittua jokaista rapsahdusta viestiksi esimerkiksi tuonpuoleisen läheisiltä. Tuulenvireet ovat erityisen kiinnostavia ja varsinkin jos sattuvat osumaan omaan tukkaan. Johan siinä on ihminen ihan varma, että kuollut ystävä siinä kävi hipelöimässä. Onpa tullut joristua pehmoisia yläilmoihinkin aika monta kertaa. Onneksi ei ole ollut yleisöä.

Jonkinsortin rationaalisuus olisi silti kaipauksenkin keskellä ehkä järkevää säilyttää. Esimerkiksi tähän aikaan, kun puusta putoilee kuivuuteen nuupahtaneita omenanraakileita. Jos jokaisen osuvan ajatuksen kohdalla tipahtavassa ompussa olisi kyse merkistä, niin sitähän olisi jo kokolailla meedio. Voisi pistää lehti-ilmoituksen ja kutsua ihmisiä kuulemaan tulkintoja maahan kopsahtelevista hedelmistä.


On ollut selkäpiitä hyytäviä merkkejä myös. Niitä on vaikeampi selittää. Esimerkiksi kerran kun puhuin kummisetäni kuolemasta sukulaisen kanssa puhelimessa. Oli pakkanen ja kävelin bussipysäkiltä kotiin. Kun saavuin portaille, jatkoin höpöttelyä ulkona. Kiinnitin huomiota kahden linnun ankaraan tappeluun. Se on aika harvinaista meidän pihamaalla. Jaoin ihmetykseni puhelimeen. Samassa kuului toiselta puolelta pihaa räsähdys. Puussa roikkunut lasilyhty räjähti rikki omia aikojaan. Se vasta ihmetyttikin. Molemmille ilmiöille löytyisi varmasti luonteva selitys, mutta ajankohta oli kiinnostava. En silti osannut laskea, että mitä sillä yritettiin meille puhelimessa puhujille viestittää, kun puhuttiin vainajasta kuitenkin vain hyvää.


Monille linnut merkitsevät niitä tärkeimpiä viestintuojia. Itselläni on niihin jotenkin maanläheinen suhde. Mutta sen sijaan hyönteisten kanssa on tullut elettyä monta erityisen lohduttavaa hetkeä.  Esimerkiksi siitä tietää olevansa kaihoinen, kun ei ampiaisetkaan pelota. Kun on oikein surullinen, perhoset muuttuvat käsittämättömän kesyiksi. Antavat koskettaa ja tunkevat jopa suoraan kädelle sinnikkäästi. Erittääkö ihminen murheellisena jotain hyvää haisua, ei voi tietää. Tämä tietysti tekee talvella suremisen vähän lohduttomammaksi, kun ei ole perhosia. Joten on hyvä ehkä tarkkailla myös niitä lintuja ja muita ilmiöitä. Revontulen jos näkee, niin sitähän on lohduttunut jo todella pitkälle. Puhumattakaan tähdenlennosta tai pyrstötähdestä.


Kerran perheenjäsenen siunauksen jälkeisessä kahvitilaisuudessa yksi todella massiviinen ja pelottavankin näköinen yökkönen asettautui lähiomaisten pöydän liinalle ja tönötti siinä päättäväisesti koko session ajan. Kaiken itkuisen surun keskellä hän herätti meissä myös vähän hilpeyttä, kun kuviteltiin itse vainajan tulleen siihen meidän porukkaan näyttävästi näyttäytymään. Hänellä kun oli elossa ollessaankin hyvä huumorintaju. Puhuteltiin nimellä ja koitettiin siirtää häntä varovasti vähän sivummalle, mutta siinä pysyi. Annettiin olla.


Kun olin nuori ja surin Ryötönperällä isoäitini kuolemaa keskellä kauneinta kesää, oli yksi oranssi perhonen valtaisa lohdun lähde. Hän lenteli koko ajan siellä missä itse kuljin. Saunapolulla tai kukkia keräämässä, portaalla haikeana istuksimassa. Antoi koskea varovasti siipiinkin. Saattoihan se tällä viisaudella ajateltuna olla aina eri yksilökin, tontillahan saattoi elää joku oranssien perhosten yhdyskunta. Mutta silloin ajattelin, että perhosen läsnäolo oli ehdottomasti merkki siitä, että isoäidillä oli kaikki hyvin, ei saa murehtia.

Tämä oranssi tapaus kruunasi merkkiuskovaisuuteni ilmaantumalla hautajaispäivänä luokseni kirkon pihalla. Oltiin naapurikaupungissa ja minä seisoin kirkon ulkopuolella yksin. Kaikki muut olivat jo menneet sisälle ja siunaus oli juuri alkamassa. Kuikuilin, että vieläkö on joku sukulainen tulossa vai voinko antaa pastorille luvan aloittaa. Perhonen tuli siihen ympärilleni pyörimään ja lensi lopulta hautausmaalle, juuri siihen suuntaan missä sukuhautamme on. Se oli kaunista. Oli se merkki tahi ei.

Syyshortensia se vasta lohduttaakin näin loppukesällä.
Vanha kansa on kertonut tarinoita siitä, miten koirien käyttäytymisestä voi esimerkiksi ennustaa kuoleman läheisyyden. Kun hurtta ulvoo portailla, niin se on jonkun lähtö tulossa. Ja nykyäänhän on joissakin vanhainkodeissa niitä kissoja, jota pötköttelevät eniten siinä vuoteella, joka kohta tulee olemaan tyhjä. On se hyvä, että meidän kissat ovat vähän yksinkertaisia ja jo lähtökohtaisesti omituisesti käyttäytyviä. Ei synny kiusausta ennustaa heidän toiminnastaan mitään. Paitsi nälän ja vessahädän toki tunnistaa. Mutta on heilläkin erikoinen kyky lohduttaa, vaikka kyse saattaa olla vaan siitä että pitää ihmetellä kyyneleitä. Tungetaan sitten se kuono ihan kiinni ihmisen naamaan. Saattaa siinä suruissaan erehtyä luulemaan sitä empatiaksi.

Mutta kyllä luomakunnan merkit vaan tekevät surusta vielä kauniimman. Ihan voin kannustaa niitä tarkastelemaan ja etenkin ihailemaan. Koska tämä kaikki on kuitenkin aika ainutkertaista ja ainutlaatuista.


perjantai 22. heinäkuuta 2011

Katson maalaismaisemaa ja ymmärrän

Ei mahduttu kuvaan kumpikaan kokonaan.

Kun on aloittanut päivänsä aikaisin sadekävelyllä lainakoiran kanssa, ihmetellyt luonnon haisuja ja niitä tämän kesävaiheen toisenlaisia värejä, pelännyt vähän ukkosta, päättänyt lähteä käymään kaupungissa, palauttanut koiran, ajellut ikkuna levällään neljä tuntia ja ihan loppumatkasta pysähtynyt ihailemaan ilta-auringossa möllöttäviä lehmiä, voi sanoa päivän olleen varsin rikas. Unohtui mökin vessafarssit ja muut - ja hyvä niin, koska nyt siellä taas kaikki toimii. Hyvä on sinne palata.

Jollei nyt sitten salama iske johonkin, en jäänyt todistamaan. Katson jälkeenpäin. 

Ihan toden totta aivan mieletön tuoksu tuli kun kunnon lämmin ukkosta enteilevä kesäsade oli kastellut pellot. Koiralla oli tietenkin omat haisukiinnostuksensa. Niin kuin esimerkiksi rusakko. Hikihän siinä tuli, mitähän varten piti laittaa kurapuku kun aivan hyvin olisi voinut lenkkeillä uikkareissa. Tropiikkiahan tämä lämpöaalto tosiaan taas muistuttaa. Mistään muusta ei kukaan puhukaan. Ei sillä, että tässä nyt sen isompia puheenaiheita kaipaisin.

Vasemmalla dinosauruksen munia. Hihhih, vanha vitsi.
Ennen siirtymistään kelta-oranssi-ruskeaan touhuun on luonnossa aina tämä kanervavaihe. Samaa punasävyä ilmaantuu vähän joka paikkaan. Kyllä on kiva, että horsma sentään vasta alkoi kukkia, on kirkkaampi hänen sävynsä. Mökillä onkin sitä horsmaa aika paljon. Ja  kukkii siellä vielä muutama kesäkukka.  Ei tarvitse olla murheellinen. Ja jotain harmoniaa heinissäkin on, kun oikein alkaa miettiä. Hillittyä charmia. Aina tulee niitä kerättyä sisällekin varisuttamaan roskaa pitkin pöytiä.


Puutarhanurkan täällä kaupungissa aion siivota kuntoon kun palaan arkeen. Ihan on luomuna pihamaa. On sitten hyvää vastapainoa töihin palaamiselle, kun voi vähän nyppiä pihalla. Saavat naapurit vielä rauhassa katsella meikäläisten heinikkoa ja rönsyilyä. Eikä näin kuumalla kyllä mitään jaksaisi tehdäkään. Voi vaan olla. Vaikka lueskella jotakin. Olen kyllä aidosti huolissani heistä, jotka joutuvat töitä tekemään tässä säässä. Neuvoni on, että lusmuilkaa mahdollisimman paljon.

Paitsi maanviljelijöille en anna sitä neuvoa, muuten jää niittämishommat vaiheeseen. Raskasta on varmasti, hiki lentää ja paarmat pyörii ympärillä. Heille annan neuvon, että käykää välillä edes uimassa.

Ei kyllä ollut varsinaisesti muuta asiaa kuin nämä ihanat lehmät.




sunnuntai 17. heinäkuuta 2011

Niin kaunis on hiljaisuus


Niin vaan soi Kaija Koo päässä, vaikka aamulla vielä Eläkeläisten Humppaa taikka kuole. Nyt on jälleen niin hiljaista kun kaikki muut lähtivät Ryötönperältä maailmalle. Pikkulintupoikasetkin ovat muuttaneet metsään rantasaunalta. Kukaan ei piipitä edes siellä. Ja tyyntäkin on. Takana jännittävä viikonloppu, oli moottoripyöriäkin pihassa ja paskakaivo täynnä. Siis rikkoutuneen vesipumpun lisäksi tällainenkin tilanne. Onneksi on sellainen ystäväpiiri, että hippikakkiminen metsään onnistui ihan luontevasti. Aina tiesi mitä on tapahtumassa, kun joku kavereista harhaili lapion kanssa tontin reunoilla.

Olisin voinut pitää ihmisiä luonani vähän pidempäänkin. Siis seuran vuoksi. Vaikkei tässä yksikseen tunnelmoidessakaan mitään vikaa ole. Ja miten ihanan tuliaisen sain yhdeltä Katjalta. Toi yrttejä tullessaan ja kaivoi multaa ja rakensi ihanan, ihanan yrttimaan meikäläiselle. Tuosta noin vaan samaan aikaan kun itse seurustelin ulkomailta asti vierailulle tulleen ystävän kanssa. Miten tässä nyt raaskii edes mukavuuslaitoksen ongelmia murehtia, kun on nyt niin hienoa.


On se erikoista, miten ei ihminen osaa mihinkään ryhtyä ennen tahi jälkeen vieraiden lähdön. Se poistumisen odottelu on omituista pyörimistä. Kaverit keräilevät pyyhkeitään ja latureitaan ja minä pyörin seassa. Oikein pistän vauhtia siihen menemiseen, kun en tykkää sanoa heippa hei kellekään. Sitten kun viimeinenkin takavalo on hävinnyt mutkan taakse, istun portaalle ja olen vähän tyhjä. Tavallaan tietenkin ihan hyvässä mielessä, vaikka haikeakin. Oli ihana viikonloppu, kiitoksia vaan taas kaikille asianosaisille.

Huomenna alkaa sellainen loma-arki, että taas ravaa täällä putkimiestä ja kuljetusliikkeen paskakaivoautoa ja sen sellaista. Mutta hyvä että tulee kaikki kuntoon. Osaa kuule ihminen taas arvostaa mukavuuksia ihan uudella tavalla. Vaikka enää en stressaa vessasta kun olen yksin. Kyllä sitä näin itsekseen pystyy pottahommaankin, mutta onhan se kurja kun kerran tullaan kylään ja kaikki on hajalla.


Kun on niin mukava seurustella, niin silloin ei saa aikaiseksi mitään. Mikä on hyväkin. Itsekseen ollessakin moni puuha on toisarvoinen. Niin kuin esimerkiksi ite-taide, tuleeko se nyt väliviivalla, en tiedä. Mutta ei hullumman näköistä tullut kun maalasin muutaman vanhan puupalan niillä maaleilla, joita tuolien ehostamisesta aikoinaan jäi. Sävy sävyyn raikastin kuistin pimeää nurkkaa. Kynttilätellingit olivat ennen aitassa, mutta sielläkin on nykyään sähkö niin saatoin ottaa  ne koristekäyttöön. 

Lisäksi löysin isoisän vanhasta työkalupakista kaikkea ruostunutta koristeromua. Niitä kun tälläsi ja sommitteli, niin enpä parempaa taidetta oikeastaan kaipaakaan. Vaikka olisihan sitä saatavilla ihan perhepiiristäkin. Eri tavalla - mutta ei huonommalla eikä paremmalla - silmä lepää omatekemässä hommassa. Siispä huomenna, jos Putkimies suo, alkaa rapsuttelu ja hiominen. Ulkohuussiakin saatan alkaa ehostaa, koska aion laittaa sen kuntoon. Pitää vaan hankkia joku säiliösysteemi ja vanhoja elokuvajulisteita. Mukava on siellä sitten kakkia, ei tarvitse miettiä umpipaskakaivon ongelmaa.


Muuten. Huomasin juuri äänestä, että täällä on meikäläisellä omia korppeja. Jos nyt sitten ei joku muukin lintu ole niin nokkela, että osaa matkia korppia. Kiva. Kyllä linnut ne vaan rikastavat elämää. Pienen sammakonkin muuten näin tänään, ja muurahaisten toukkarumban kun vahingossa otettiin kivi pesän päältä. Hirveä kiire tuli kantaa toukkaset maan sisään. Sekunneissa olivat hävinneet kaikki.

perjantai 15. heinäkuuta 2011

Tilanne päällä

Tuli askarreltua avaimenperä. R niin kuin Ryötönperä.
On nyt vähän tosiaan tilanne päällä kun vesipumppu teki tenän. On ollut aikaa tutkia kaikenlaista. Tietenkin vasta sen jälkeen kun ensin on hälyytetty paikalle naapurit ja muut ystävät. Toteamaan, että ammattimies pitää saada paikalle.

Ensimmäistä pumppujen päälle ymmärtävää ystävää odotellessa järjestin varmuuden vuoksi jo käsienpesupaikan. Ajattelin vähän että kun oikein valmistaudun pumpun toimimattomuuteen, niin se alkaakin toimia. Vaan toisin kävi. Melkein ottaa nuppiin, että on tällaisen luksuksilla varustetun tunnekesäpaikan omistaja. Helpommalla voisi päästä ilman porakaivoa ja pumppua. Alan ehkä kantovesi-ihmiseksi. Itseensä voi luottaa. Toisin kuin tekniikkaan.


Sähkömiestä odotellessa aloin jo tutkailla 20 vuotta käyttämättä ollutta ulkohuussia. Että jos vieraat viikonloppuna sinne sitten isolle hädälle. Vaikka vesivessa onkin ollut periaatteessa huushollin ainoa laillinen pönttö. Riukukin kävi mielessä. No, ehdin katsella kaikenlaista. Luonnon omaa ite-taidetta. Sanoisin, että kauniinpaa kuin Strömsössä. Vaikka sarjasta tykkäänkin. Hyvin oppii ruotsia siinä. Ja kokkailua ynnä askartelua.


Sähkömies kun oli polttanut noin sata sulaketta toivorikkaana, että pumppu vain olisi ukkosen vioittama, niin alkoi itselläkin jo usko loppua. Ei auttanut mikään. Kun kuitenkin oli kaivon kansi meikäläisen näppylähanskavoimin jo avattu, niin ajattelin keittää joka tapauksessa kahvit. Sieltähän sitä vettä saa ämpärillä aina uutta. Siivilällä vaan roskat pois. Tunsin itseni todella neuvokkaaksi. Itse asiassa ei enää ollutkaan hätää, vettä joka puolella. Järvessä pesua ja tiskejä varten, kaivossa ämpäreittäin juotavaa. Hitto, onhan sitä ennenkin pärjätty.

No kun alkaa saunalla veden lämmitys, alkaa myös armoton piipitys. Yritin selittää linnuille, että tässä nyt ollaan vaan ihmisten asialla. Ei ole kiinnostusta harmaasiepon poikasten proteiiniin. Eivät tajunneet. Osuutta vanhempien hätään saattoi olla siinä, että otin tuhruisen valokuvan poikasista. Kamala huuto tuli emolta, tunsin itseni melkein pedoksi, vaikka vain ihailin.

Tuonne pesään ei mahdu enää yksikään isi eikä äiti.
Kyllä ihminen todellakin pärjää veden äärellä. Vaikka olisi kuinka urbaani. Mitä minä en tietenkään ole, kuten ei omasta mielestään kukaan muukaan suomalainen. Kaikki ollaan maalaisia. Niin sitä voi kakkia metsänreunaan jos tulee hätä. Kunhan ei tarvitse ratamoon pyyhkiä. Tiskit sen sijaan hoituvat kätevästi kun pitää kumminkin patavesi lämmittää.

Sanoisin, että ihan hyvää tekee ihmiselle muistaa todellinen joutilaisuus. Kun on kantanut korissa tiskit rantaan, sytyttänyt kituliaan pataveden ja katsellut kaukaisuuteen veden kuumenemista odotellessa ja sitten vasta tiskannut. Huljutellut astiat järvessä. Antanut niiden kuivahtaa, Kerännyt koriin. Peseytynyt saunassa itse. Ottanut viiiiielä yhden lasin viiniä. Kuunnellut läheisen padon kohinaa. Ja suunnitellut nukkumista. Kuunnellut vielä hetken.

tiistai 12. heinäkuuta 2011

Vieraskirja

Tuleeko se mansikka niin kuin tuosta keltaisesta keskustasta?

Muistoja on tältä kesältä kertynyt nyt jo paljon. Onneksi on kamera. Ja muisti. Mutta ihaninta on kuitenkin vieraskirja mökillä. Oikein ihmettelen, miten aika moni on jaksanut siihen kärsivällisesti tehdä muistiinpanoja. Itse aina vaivaannun kyläpaikoissa, jos niissä pitää ennen lähtöä alkaa jotain raapustaa kirjaan. Ikinä ei tule mieleen mitään. Tyhjin katsein etsin jotain sanottavaa ja häpeän käsialaa. Vaikka olisin ollut miten tyytyväinen vierailuun hyvänsä. Kummaa.

Moni kesävieras - ja talviaikaankin käynyt - oikein nimittäin hartaudella ottaa sen vieraskirjahetken omakseen. Jotkut suunnittelevat jo hyvissä ajoin, miten pitää sitten muistaa kirjoittaa. Tänä kesänä sinne on kirjattu jo piirakkareseptikin. Tosi kätevää nyt sitten, kun on jääkaappi täynnä jämiä, muttei tiedä mitä niistä tekisi. Quiche Lorrainea tietenkin. Itselläni loppuu luovuus perunasalaattiin. Mutta se onkin sitten tosi hyvää näin kesäpottujen aikaan.

Sekin on tosiaan kumma, että kyllä sitä meikäläinen pystyy omaan vieraskirjaan raportoimaan. Vuosi sitten ensimmäisenä ns. hallintakesänäni joka nipsaus, nuohoojan ja metsurien käynnit ja muut piti pistää ylös. Tärkeät puhelinnumerot löytyvät etukanteen liimattuina. Ja ruohonleikkurin takuukuitti, jonka naapuri oli kirjakaupassa käynyt meillekin kopioimassa. On yhteinen leikkuri nimittäin naapureiden kanssa. Sellaista yhteisajattelua suosittelen kaikille.

Kyllä se vaan näköjään on itsellekin tärkeää pistää merkillepanoja muistiin. Varsinkin eläinhavaintoja. Mitään kovin isoa ei ole kyllä vielä pihapiiriin ilmestynyt, vaikka metsästä välillä kuulukin että ihan selvästi joku massiivinen eläin siellä kääntää kylkeä, hui. Koskahan saan tietää mikä se on. Nyt pitäisi selvittää, mikä on saunalla pesivä ja poikasiaan oravalta varjeleva lintunen. Olen tiirannut häntä ja lintukirjaa. Vielä en ole löytänyt 100 prosenttista yhtäläisyyttä. Joku tiltaltti tai kerttunen hän on, luulisin. Yhden vähän erinäköisen pelastin  saunan takaa katiskasta räpistelemästä. Sinne mennyt hölmö.


Sitten selvityksen alla on myös se hassu uusi kanalintu, joka kuikuilee heinikossa. Jos häneen sattuu saamaan katsekontaktin, niin alkaa armoton viipotus takaisin metsänreunaan. Uhkarohkeasti hän myös ylitti saunapolun tässä kerran. Pitääpä oikein tutkia, onko joku koppelon sukulainen varsin. Onko ehkä nuorisoa, kun on vähän yksinkertaisen oloinen, vai lieneekö muuten vaan tosi ujojen lintujen yhdyskunnasta.


Vähän huolettaa, että alkaa olla kesän kaunein aika ohi.  Silläpä tuli jo vahingossa antauduttua muisteloihin vaikka on vielä puoli lomaakin jäljellä. Pitää ryhdistäytyä, ei saa antaa valtaa haikeudelle.  On oltava joka vuodenajan ystävä. Vaikka kuinka olisi muka kevätihminen. Vaan kylläpä oikeastaan tykkään loppukesänkin lämpimistä hämärtyvistä illoista. Oma tunnelmansa on siinä valaistuksessa ja muussa. Ihmiset ovat levänneitä ja hyväntuulisia. Ei ole kellään ainakaan kevätväsymystä.

Helle se on mikä väsyttää. Työt pitää suunnitella varjon liikkeiden mukaan. Ja muukin oleminen. Tuli kuumuuden vuoksi hommattua Ryötönperän ensimmäinen kauan kaivattu uimapatja. Sillä tai kajakeilla jos menee järvelle raikkauteen, voi kestää vähän olla auringossakin. Patjalta saattaisi jopa kätevästi molskahtaa välillä veteenkin ilman rannan mutavellissä vellomista. En kyllä näytä tai kerro kellekään, jos sen teen. Tulee vaan taas sitä naurua sitten. Syksymmällä voin tunnustaa vieraskirjaan.

Keskellä kuvaa ollaan keskitytty hyttystenpuremien raavintaan.
Polkupyöräkin tuli kierrätyksestä hankittua. Sillähän voi vaikka lähettää jonkun aktiivisen ystävän maitokauppaan, jos ei itse jaksa mennä. Eipä vaan, ei ole lomavieraiden aktiivisuudessa valittamista.  Itse haen maitoni. Mahtavaa oli kun isoäidiltä aikoinaan kesken jäänyt villapaita tuli valmiiksi - meikäläiseltä kun on tuo kutomisen taito unohtunut. Syksyn asialistalla on sekin. Ompelun lisäksi. Siinä vaan helteessä syntyi kaverilta viimeistely. Muistinkohan tarpeeksi kiitellä. Koko suku ihan onnessaan.

Vähän hävettää kun siemenperunat meni haaskuseen. Miten voi olla ihminen niin laiska, kysyn vaan. Hartaudella kyllä niitä on helppo säästellä, mutta annas olla jos lapion varteen pitäisi tarttua niin johan on lintubongailu pääroolissa. Ensi vuonna korjataan se tilanne. Sitä ennen korjataan muutama rapsuttelu-, hionta- ja maalauskohde. Vähän niin kuin synninpäästön hengessä. Eikä tämä ole työlista kellekään muulle kuin itselleni. Pressu varjoon ja kuumailmapuhallin laulamaan.


Vieraskirjan liitteinä on tullut myös piirustuksia, juhannusduon bändipapereita ja viimesyksyn roskalavatalkoiden ohjelma. Pitää ehkä perustaa kirjalle rinnakkaismappi. Sellaista olisikin mukava askarrella, niin kuin myös valokuvakirjaa jos ei menisi hermo tekniikan kanssa. Suostuisikohan ystäväpiirin teknisimmät ihmiset tietokonekuvakirjatalkoisiin? Jos esimerkiksi vapautan heidät klapitalkoista. Pitää pistää harkintaan. Mikähän siinäkin on, että muistojen mappaaminen on houkuttelevampaa kuin esimerkiksi asiakirjapapereiden salkuttaminen. Kaikki levällään pitkin poikin, vaikka aioin kyllä aikoinaan alkaa arkistoida. No mietitään sitten arjessa sitä taas.

Sen verran vielä pitää sanoa, että ymmärrän tosiaan kaikkia niitäkin vieraita, jotka näyttelevät kuuroa kun tulee puhe vieraskirjaan kirjoittamisesta. Ei ole pakko. Minä raportoin sitten. Ja onhan meillä valokuvat ja se muistikin tosiaan vielä tallella. Minä halua ketään ahdistella kynän kanssa pitkin tonttia. Ihan saa tulla, vaikkei tykkää vieraskirjoista. Voisin kyllä ehkä hommata sellaisen kätevän sormenjälkileimasimen. Siihen peukku ja tökkäys kirjaan. Ihana muisto olisi sekin.

maanantai 4. heinäkuuta 2011

Mökkielämää

Valokuvaustaitoisen läheisen kun pistää rantasaunalle nukkumaan, niin voi käydä hänet aamuyöllä herättämässä sumua kuvaamaan. Niin on kätevää se.
Onpa hiljaista. Ah. Kamalasti oli vieraita. Ja sotkua. Nyt on siivottu. On aika muistella. Vähän niin kuin välitilinpäätös. Kaikki päivät ovat sekaisin. Onneksi on vielä neljä viikkoa lomaa. Ei sillä, että tässä nyt rehentelisin. On puhuttu ja naurettu niin paljon, että kurkku on kipeä. Hyvällä tavalla. Jutut huononivat päivä päivältä. Nyt ollaan oltu jo pitkään kakkahuumorin äärellä. Siitä alemmas ei ehkä enää pääse.

Juhannuksena oli yleisöennätys Ryötönperällä. Kaksitoista ihmistä. Niistä monikaan ei ollut varsinaisesti vieras, joten ihan hyvin pärjättiin. Siskonpetimeininkiä. Eniten huoletti rantasaunalla pesivä pikkulintu, kun hänellä oli hautomishomma kesken. Laulettiin aika lujaa Kalliolle kukkulalle. Melkein olin varma, että nuoriso menehtyi muniinsa kauhusta. Mutta ei. Toissapäivänä kuoriutuivat ja nyt siellä on ankara ruokinta. Ei muuten hoilata, ennen kuin ovat oppineet lentämään. Hiljaa saunotaan vaan.

Juuri sopivasti kuudeksi saapuivat viimeisetkin vieraat juhannusaattona. Siispä lipunnostoksi parahiksi.
Tuli kyllä eilen aamulla vähän tyhjä olo, kun työssäkäyvät läheiset palasivat kaupunkiin. Melkein lähdin mukaan. Olisin voinut ajaa kesäautolla koko porukan cityyn. Mutta siivosinkin sen sijaan vaatekaapin, keittiön kaapit ja vessan. Hyvää terapiaa. Ei ollut yhtään ankea olo sen jälkeen. Vaikka satoikin. Tykkään kesäsateesta aika paljon. Hyvä saunailma. Ukkonen pyöri sen verran ympärillä, että sähköt katkeilivat. Oli vähän niin kuin jännitystä elämässä.

Jännää oli myös se toissaöinen hiiri pahvilaatikossa. Makuuhuoneessa, yök. Minkä takia eivät voi hiiret pysyä pihalla? Jouduin sitten rahtaamaan sen laatikon terassille. Hiiren kanssa katsekontaktissa yritin viestittää, että olet söpö mutta älä tule sisälle. Joudun ehkä hankkimaan loukkuja ja hiiribaarin. Jälkimmäisen kohdalla olen tosin miettinyt, että onkohan rääkkäystä. Sellaiseen en haluaisi ryhtyä, mutten kyllä mitään hiirikolonniaa halua taloonkaan, anteeksi vaan.

Hyviä olivat nokkosletut.
On ollut myös joitakin kommelluksia. Esimerkiksi se, että peruutin puolison auton melkein rikki. Kukaan ei ollut kertonut, että ilmapistoolilla ampumisen paikka oli jo viritetty. Siihen liittyy jakkara kymmenen metrin päässä maalitaulusta. Se meni jonkun akselin väliin. Hävetti aika paljon. Oikeastaan vähän vieläkin. Pääasia, etten kuitenkaan romuttanut omaa kesäautoani. Se vasta olisi ollut kamalaa. Helmikaara on muuten toiminut hyvin. Pian opettelen sen cd-soittimen käytönkin.

Kun olen katsellut, että pitäisi tehdä sade-eroosion kuluttamille betoniportaille jotain, niin en ehkä teekään. Koska yksi kesävieras keksi, että siinä on mahtava jalkaspa jos on lätäkkö syntynyt kuoppaan. Jalostettiin se niin pitkälle, että keitettiin vettä ja kannettiin sitä ja suolaa lisäksi. Kun kaveri vielä hinkkasi kovettumia betonireunaan, niin tuli täydellistä jälkeä. Se oli niin hienoa, että istuttiin koko päivä siinä portaalla ihmettelemässä. Mitä nyt sen verran liikuttiin, että joku aina haki uudet drinkit. DaySpaDay sai nimekseen se päivä.

"Häpeän jälkeen" on kuvan nimi. Aloin etsiä neliapiloita kun helpotti niin kun ei mennytkään rikki se puolison auto.
Onkimistakin on kokeiltu. Itse kaivoin madot ja ongin. Apulainen laittoi madot koukkuun ja otti pikkuahvenet pois. Pakkohan ne oli vapaaksi päästää, alimittaisia. Muuta kalaa ei sitten tullutkaan, joten syötiin sinä päivänä pizzaa. Katselin, että hyvää multaa olisi siirrettäväksi siellä horsmien alla madonkaivuupaikalla. Kun juhannusvieraat innostuivat juurakonkaivuuta jatkamaan, niin nyt on yksi ontto kohta rinteessä. Sinne voisin kaivaa ja siirtää multaa. Ei tekisi pahaa pikku liikunta tämän kaiken seurustelun jälkeen. Paljonkaan en ole nimittäin tällä ensimmäisellä lomaviikolla urheillut. Ja sen kyllä huomaa.

Mitään näistä kuvista en ole itse ottanut. Kiitos ystävälle valokuvauksesta!