maanantai 30. toukokuuta 2011

Kesäretki



Tein viikonloppumatkan Lappeenrantaan. Olikin aikaa viime käynnistä. Silloin olin nuori ylioppilas ja telttailemassa. Nyt en muistanut kaupungista mitään muuta kuin vedyt, atomit ja sen miten niistä menee maha sekaisin. Kun on lihansyönti jäänyt vähemmälle, niin keskityin toisenlaiseen evääseen. Paikallisherkkua, mikä vatruska se nyt oli. Karjalaista. Kätevää, kun oli rannassa markkinat ja siellä saattoi nautiskella aamiaista.

Ihan oli Suomen kesän sää. Satoi ja paistoi. Onneksi oli niitä katettuja laivaterasseja ja muitakin, että ei syntynyt isoa pulmaa kastumisen riskistä. Tunnelmallista oli siinä istuskella. Vähän niin kuin olisi ollut jo lomalla. Tai ulkomailla. Ei ollut kiire minnekään. Saattoi seurailla ihmisiä torihumussa. Oli siinä monenlaista.

Tuli tehtyä hankintojakin. Ostin puunkantokorin, kaksi riippukeinua ja ihmeliimaa. Mökillä on toinen puukoreista pahasti rikki, niin nyt on sitten kunnollinen tilalla. Vähän jännittää se ihmeliiman käyttö. Kaikkea sitä markkinoilla myydäänkin. Se mikä tässä nyt eniten hävettää on, että Biltemalla oli oma markkinateltta. Onnistuivat vetoamaan meikäläiseen ja sieltä ne riippukeinut tarttuivat mukaan. Olisi pitänyt kannattaa oikeaa käsityöläistä, mutta kun halvalla sai.

Sekä ihmeliimassa että riippukeinuissa oli pitkät käyttöohjeet mukana. Keinuun ei saa tunkea kahdestaan kenenkään kanssa eikä liimaa saa laittaa hampaisiin tai silmäluomiin. On tässä nyt paljon muistettavaa tulevalla lomalla. Näin viime yönä jo untakin, että käyttöohjeet kädessä kampesin itseäni varovasti kiikkerään keinuun mökillä. Pitää katsoa sellainen paikka sitten, ettei ole kiviä alla. Pehmeästi tumpsahtaa kiikkuja maahan, jos on keikahtaakseen. Sittenhän se onkin vain hauskaa. 


Mitään ei ole työnantajaa saati palkkatyötä vastaan, mutta olisihan se hienoa, jos jollain omatekemällä käsityöllä yhtäkkiä voisi ansaita elantonsa. Niin kuin itse itsensä työllistää. Askarrella vaikka jotain ja perustaa nettikaupan lisäksi oman markkinakojun Suomen kesää kiertämään. Tuli vaan siellä markkinoilla mieleen. Jos vaikka löytyisi jostain sellainen vanha pullea pikku asuntovaunu, voisi siitä vaan puhkaista luukun auki ja alkaa tekemään kauppaa. Vaan raskastahan se saattaisi olla. Antaisin kuitenkin kaikille tinkijille periksi ja nolottaisi omia räpellyksiä kaupata ylipäätään, väittää niitä priimaksi vaikka harrastelijan hommia oikeasti ovatkin.

Ja mitä sitä sitten edes osaisi tehdä. Kortteja ja jääkaappimagneetteja. Aika isot pitäisi olla myyntiluvut, että pääsisi palkoille menojen jälkeen. Kerran meinasin ostaa palapelifirman ja alkaa kellarissa työläiseksi. Niin oli kiintoisa sekin lehti-ilmoitus. Ja ompelemisen opettelu on suunnitelmissa. Ystävä on luvannut opettaa, vaan saa nähdä riittääkö hänenkään kärsivällisyytensä kun ei aikoinaan käsityönopettajankaan. Mutta jos oikein hienoja patalappuja kierrätyshengessä tulisi tehtailtua, niin sitähän voisi vaikka kokeilla onneaan jossain joulumyyjäisissä. Hyi kamalaa, miten tässä nyt jo loppuvuosi onkin mielessä kun ei kesääkään vielä olla eletty.

Vaan menisiköhän siinä sitten askartelemisen ilo, jos pitäisi sitä työkseen tehdä. Ajattele, kun olisi sellainenkin aamu että tekisi mieli vaan istua kahvikupin kanssa portaalla tai lukea lehti hartaudella läpi. Mutta pitäisikin olla puoleenpäivään mennessä sata jääkaappimagneettia postitettuna ja vasta kolme olisi valmiina. Huh. Ehkäpä en vielä ryhdy siihen, pitää suunnitella kunnolla. Jokainen tehköön leipänsä eteen sitä, mitä parhaiten osaa. Niin ja mistä myös tykkää. Niin iso osa elämää on se työ. Pitää tykätä.


Joensuulaisen Hiltusen Annikan taide ilahdutti
Linnoituksen krouvissa.
Niin kuin ruoka ja kaikki muukin.
Hyvällä tuulella tultiin ja lähdettiin.
Ihana oli siellä rankkasadetta pidellä.
Ja nautiskella. Kiitos.



keskiviikko 25. toukokuuta 2011

Merta ja hikeä


Kovin on trendikästä nykyään kaikenmaailman printtikuosit somistuksessa. On numeroa ja erinäisiä kirjaimia, jopa suoranaisia tekstejä. Tuli itsekin numerointiin sorruttua basilikojen kanssa, mutta sillä hommalla oli tavallaan jonkin sortin funktio piristävämmän ilmeen saavuttamisen lisäksi. Voihan olla, että tässä vielä kesän mittaan tulee kirjainsapluunojen avulla meikäläisenkin jotain taidetta luotua. Visioita on. Mutta veikkaan, etteivät trendilehtiin päädy ne. Tai mistä sitä tietää. Paitsi jos siihen mennessä onkin jo jotkut muut kuviot muodissa.

No, joka tapauksessa kerrassaan ihastuttavia (kuulostaapa tätimäiseltä, olenhan täti-ihminen) ovat vanhat aidot leimat ja tekstit. Vaikken mitään antiikista ymmärräkään. Perhepiiriin kuuluu eräs keräilijäluonne, jolla on nyt muuton takia tilanne päällä. Joutuu luopumaan osasta tavaraa. Minä sain vanhan kaapin, jonka kärräsin viime viikonloppuna apulaisen kanssa mökille. Jos sitten kesälomalla vaikka se rapsutuspuuska iskee. Hiki tuli kantaessa, kun nauratti.  Mahtavana somistusbonuksena minulle tarjottiin vanhoja pelastusliivejä. Nyt ne koristavat rantasaunalla seinää. Ihan näyttää merihenkiseltä, vaikka umpeenrehevöityvän järvenpohjukan äärellä oikeasti ollaankin.

Kuinka toivoinkaan, että valkoinen myrskylyhty olisi ollut vähän ruostuneempi. Olisi tullut asetelmaan lisää uskottavuutta. Tai jos olisi ollut vanhoja verkonkohoja. Mutta meillä historiassa käytettiin vaan likaisia styroksinpaloja ja tyhjiä mehukattipulloja. Sinänsä toimivia. Eivät näytä romanttisilta seinillä ne, mikähän siinäkin on. Olisivat kuitenkin niin sanotusti autenttisia.

Viime viikonloppuna oli tuulista mökillä. Tiettyinä hetkinä ilma tuotti sellaista henkeä, että hyvällä tuurilla olisi vähän voinut merellisesti ahavoituakin. Paitsi että olin aamulla hellepäivän toivossa lätrännyt naamaan aika isot suojakertoimet (50). Ei sillä tavalla ahavoidu kukaan. Ehkä hyvä kuitenkin niin. Turvallista, kun on se otsonikerroksen ohuuskin.

Vähän huoletti mökille mennessä se, kun edellisellä kerralla olin huomannut aitan oven vahingossa pamahtaneen lukkoon. Se on aina ollut jäykkä ja hankala, silläpä tulee paukautettua se voimallisesti. Tarkoituksella sitä ei liene lukittu koskaan. Niin kuin ei kyllä melkein muitakaan ovia. Mielessä välkkyi kauhukuva siitä, että ensimmäisten kesävieraiden tullessa en saakaan ovea auki. Missä sitten yöpyvät lepäämään saapuneet pariskunnat tahi erakkoelämää kaipaavat ystävät, oi voi. Hyttysten määrä olisi tolkuton, jos ikkuna pitäisi rikkoa tai jotain sellaista.

Viime vuonna tilusta haltuun ottaessani järjestin aitan viihtyisäksi. Olosuhteisiin nähden. Roskalavalle kannettiin vanhat hiirensyömät tyynyläjät ja kaikki ylimääräinen. Säilytin radion lisäksi vähiten mätänevyyteen taipuvaiset kalusteet. Ja kirjoja. Nyt siellä ovat vielä patjat "ilmavissa" asennoissa, jotta kosteus haihtuisi. Petaan valmiiksi ensi kerralla. Tarve oven auki leväyttämiseen joka käynnillä on suuri, vaikka kukaan ei vielä siellä yöpyisikään. Tuulettuu ja kuivuu. Mahtava on kesäisin nukkua siellä.

En kyllä tiedä, mitä varsinaisesti on CRC. Mutta sitä löysin autosta ja ruiskutin aitan lukkoon, jota viime kerralla en avaimellakaan auki saanut. Pikku ronklauksella ja repimisellä ovi aukesi. Miten voi ihminen tunteakaan olonsa jälleen niin kotoisaksi tutun tuoksun äärellä kynnyksellä seistessä. Tuli ihan mieleen sekin juttu, kun isoisä hermostui meikäläisen teinivuosina kun hissuttelin kesäöinä salaa aittaan vasta aamulla muiden nukkuessa päämökissä. Harvemmin menivät huijaukseni läpi, että olisin muka tullut jo illalla. Isoisällä kun oli kevyet unenlahjat. Periytyvää sorttia, olen huomannut.

Jotenkin vähän hölmöä, että tulevaa kesälomakautta kohden eniten askarruttaa vieraiden viihtyvyys. Kun kuitenkin kävijät ovat yleensä sitä leppoisaa itseohjautuvaa sorttia, jotka ruokkivat itsensä eikä muutenkaan tarvitse viihdyttää. Jotkut jopa haluavat tehdä jotain hyödyllistä. Mitähän hommaa sitä sitten ruohonleikkuun lisäksi keksisi, kun itse kuitenkin tykkään rapsutella ja maalailla. Että sen niin kuin ehkä säästän omiin terapeuttisiin tarpeisiin.


Toki monta paikkaa kaipaa pikku fiksausta. Melkein tulee hiki ihan ajatellessa. Ja ainahan sitä voi nikkaroida vaikka jotain. Mitä inspiraatio tuottaa. Mutta ei tässä nyt ole aikomus vierailla varsinaisia töitä teettää. Ai niin, paitsi ehkä halkoja. Niin ja joku ötököitä pelkäämätön toki saa raivata tonttia. Sukelluspuku vaan päälle ja töihin.

Olen kuitenkin ajatellut, että tänä vuonna itse enimmäkseen pötköttelen lomalla. Jos siis siltä tuntuu. Saman soisin kesävieraille. Nyt on vielä palkkatyön aika, mutta havahduin todellisuuteen eilen kun latasin bussikorttia. Seuraavan kerran kun se menee umpeen, olen jo lomalla. Melkein tuli stressi ihan. Nyt pitää vaan ottaa rauhallisesti. Ei paniikkia.


keskiviikko 18. toukokuuta 2011

Valkoisia valh... siis tunnustuksia

No eihän se kukkiin tarkentunut. Tuulen syy.

Kun nyt kerran lopussa tulee joka tapauksessa tunnustuksia, niin voidaan samantien vetää sellaisessa hengessä myös tämä alku. Tunnustan, että tykkään valkoisesta. Vaikka tuli talvella uhottua, etten ymmärrä sitä kotien nykymuotia, jossa jokainen nurkka ja asia on valkoinen. Tuntui jo silloin pistos mielessä kun on niitä valkoisia kausia ollut itsellänikin. Vähän niin kuin valehtelin kai.

Ensin oli se vaihe, että kaipailin punaisia seiniä. Kerran sain entiseen kotiin sellaisen maalata tuulikaappiin. Myöhemmin tuli sen verran väännettyä asiasta peistä, että päädyin ihan tykkäämään maalarinvalkoisesta. Vaahtomuovitelalla oli kätevä siistiä kaikki seinät ja jättää ne tyhjiksi. Näytti siltä, että olisi ollut oikein siistiä. 

Sittemmin olenkin tajunnut, että sen valkoisen päälle on kätevä viritellä kaikenlaisia asetelmia. Varsinkin kun on yksin kotona. On vähän niin kuin yllätyksenä muille kun yhtäkkiä pukkaa asetelmaa nurkan takaa silmille. Enää en tosiaan kaipaa oranssia tai harmaatakaan seinää (puhumattakaan tapetista), kun keksin tämän tavaroiden virittelyn.

Pahin ja tunnetuin pinttymäni on valkoiset kengät. Tästä ei todellakaan kannata vetää sitä päätelmää, että olisin kenkäfriikki. Kellä nyt sellaiseen on varaa. Ei, minä käytän kaikki loppuun ja vielä vähän ylikin. Reikäisiä ja haisevia pareja pyörii eteisessä. Siitä on sulokkuus kaukana. Mieluiten olisin ilman kenkiä, mutten minä nyt sentään niin hippi ole, että altistaisin jalkapohjani ihan kaikelle. Paitsi mökillä. On tullut hankittua myös mustia jalkineita ja värillisiäkin, mutta käyttämättähän ne jäävät. Paitsi tennarit.

Vinkkinähän tämän voi myös ottaa sellainen, joka kaipaa eroon valkoisista noin 38 numeron kengistä. Otan mielelläni vastaan kierrätyksen hengessä. Paitsi jos on korkeat korot. Nyt olisi hakusassa valkoiset espikset eli espadrillokset. Oikeastaan niistä kävisi minkä vaan väriset, koska eivät hiosta. Muuten siirryn kohta varvastossuihin.

Olen aina vähän ihmetellyt sitä, miten pihaihmiset voivat olla tykkäämättä jonkun värisistä kukista. No, itse en tiedä sitäkään, olenko kukkaihminen. Mutta kyllähän se pahimmillaan herkistää kun joku kukkii. Kukka on kukka. Tärkeintä on sen ilmennys. En lähtisi arvottamaan. Jos osaisin tehdä varsinaisia puutarhasuunnitelmia, keskittyisin siihen että varjopaikkoihin tulisi valkoisia kukintoja ja aurinkoisiin niitä tummempia.

Kun nyt kuitenkaan en varsinaisesti istuttele, niin on tullut varjoon laitettua kaikenlaista piristävää valkoista. Kerran sijoitin kirpparilla lavuaariin ja kaivoin sen sireenin juurelle kuvitellen, että siihen tulee mahtava lintujen spa. Tulppa puuttui, joten laitoin ilmastointiteippiä ja kiviä päälle. Se ei muuten pidä vettä kovin hyvin. Oli sitten tyhjä hämähäkinseittinen lavuaari pihalla. Sittemmin luovuin siitä ja korvasin valkoisella lahjayhdyllä ihan vaan. Seuraavaa kylpylävisiota tässä odottelen.

No nyt päästään tähän jännään: Päivi myönsi meikäläiselle tunnustuksen. Tai siis blogille. Kiitos! Lunttasin, mitä sen vastaanottamisen seremonioimiseen on muilla kuulunut. Kas, tunnustamista. No niinpä tietenkin, kun tämä on tunnustus, olinpa hölmö. Myönnän tunnustuksen samantien eteenpäin kahdelle blogille. Ihailen Stranded Things -tekijän mahtavia kädentaitoja ja asennetta. Myös Meritähden meininki viehättää kertakaikkiaan! Sitä ennen teen sen seitsemän vaatimatonta tunnustusta:

1. Osaan yhdyssanat, mutten enää pilkkusääntöjä. Kaikki virheet teksteissäni eivät siis ole harkittuja.
2. Joskus tuntuu, ettei ole mitään kerrottavaa. Silloin ei kai tulisi kirjoittaa. Tai ehkä juuri silloin pitäisi.
3. Tykkään pieruhuumorista. Ja mustasta. Aina en osaa arvioida, uppoavatko letkautukseni kanssaihmisiinkin.
4. En kykene hillitsemään puheripuleitani ja niiden sivulausetulvia. Pyrin pitämään edes ääneni hiljaisena.
5. Pystyn lietsomaan itseni liikutuksen tilaan lauleskelemalla itse itselleni jotain ihanaa kipaletta.
6. Sen jälkeen sitten vähän hävettääkin ja koitan nostaa itseni johonkin ryhdilliseen toimintaan.

7. Tuntuu, että kerron täällä liian vähän perheestäni ja ystävistäni. Ehkä haluan pitää heidät kaikki vain itselläni? Toki on myös tämä tietosuojakysymys. Lähipiirissäni kuitenkin on paljon ihmisiä ihan vapaaehtoisesti. Olen siitä kiitollinen, vaikken aina - ei kun melkein koskaan - muistakaan sitä sanoa. Siis kiitos.

sunnuntai 15. toukokuuta 2011

Kisastudio

Perinteisesti Cannesin elokuvajuhlien ja Euroviisujen viikonlopuksi on kevätvuohenjuuri alkanut kukkia. Näin myös tänä vuonna. En moista muuten muistaisi, mutta kun on pari tuttua elokuva-alalla, niin on tämä kukinnan ajankohta siksi muistissa. On tullut joskus lähetettyä kukkakuvaviestejä sinne glamourin keskelle.

Itse kuulun enemmänkin euroviisuihmisiin. Vaikka on niitä välivuosiakin siitä tullut pidettyä. Ihan tekisi mieli muistella tässä huippuja ja aallonpohjia. Sanonpahan sen vaan, että  Fly on the Wings of Love on jäänyt aika rakkaaksi kipaleeksi. On siihen ihan koreografiat ja kaikki. Tykkää yleisö tahi ei. Aina välillä juhlissa tulee sitä esitettyä. Siis James Potkukelkan lisäksi.

Nyt lähdettiin ystävän kanssa kisastudioimaan mökille Ryötönperälle. Ja mahtava miljöö saatiinkin siinä tyttöporukalla euroviisuillaksi luotua. Otettiin päivän tuoliprojekti. Ystävältä yli jääneille Ikean kyökkituoleille oltiin suunniteltu uusi elämä. Vähän maalien ostamisen jälkeen oli epäilys, että tuliko nyt hutiloitua harmoniassa. Turhaa sitäkin murehdin.

Takapakin tuntua koettiin tuolien kokoamisessa. Mutta periksi ei annettu. Tai myöntäisinkö nyt, että ystävä ei antanut periksi. Minä kyllä voipuneena pidin taukoa portailla useammankin tovin, kun tajusin että pienat jää vinoon ja klenkkaava on lopputulos. Kukaan kovin paksu kaveri ei voi esimerkiksi siinä tomaatinpunaisen värin pintaansa saaneessa tuolissa istua. Järkeiltiin, että hyvä varoitusväri sattui siihen tuoliin.

Jännä, miten voikin olla niin vaikeaa koota tuoleja. Otettiin halkokin vasaran virkaan avuksi, kun oli niin hankalaa se väkisin rustaaminen. Tuli siinä hakattua erä jos toinenkin. Ja kannustettua. Vähän sama tilanne kuin Suomella tänään jääkiekossa. Ruotsi-Suomi. Oli Ikea vs. Tytöt. Me voitettiin. Kirkkaasti.


Uudet kiikarini ovat todella hienot. Niillä näkee aika kauas. Vielä en osaa asettaa silmiä oikein ja joudun sihtaamaan yhdellä silmällä kiikarinkin läpi. Aion kyllä kehittyä, koska bongaaminen on niin mukavaa. Ystävällä on sen sijaan uusi kamera, jossa on mieletön zoomi. Sain luvan laittaa tämänkin kuvan tänne kun osui noin monta oletettavasti kuikkaa samaan tilanteeseen.

Oli siinä ihanaa rannassa niin sanotusti fiilistellä tuolipäivän jälkeen. Sauna syttyi kivuttomasti, eikä tarvinnut palella. Välivilvoittelulla pystyy jo käymään ilman, että värjöttelystä tehdään mitään numeroa. Kylpytakissa tarkeni hyvin. Melkein oli sellainen luksus päässyt viime talven aikana unohtumaan. Kesäilta oli lempeä ja tuulikin kävi juuri oikeasta suunnasta. Siitä, joka pitää meidän rannan tyynenä. Viini oli hyvää, tietenkin. 

Kisastudion valmisteluun meni niin paljon energiaa, että aamulla piti kysyä ystävän äidiltä tekstiviestillä, että kuka viisut lopulta voitti. Väsytti niin älyttömästi kun oli saanut koko päivän mellastaa ulkona. Ei sitä jaksanut pysyä hereillä pisteiden laskun loppuun asti. Ihan jäin miettimään, että alanko kesällä seurata Wimbledonia tai jotain kun on nyt niin hieno seurantapaikka terassilla. Ovi vaan auki kesään ja radiosta tahi telkusta kisan kuuntelua uudessa studiossa. 

maanantai 9. toukokuuta 2011

ikkunat auki

 

Aina näin kesän korvalla tulee se tunne, että pitää leväyttää ikkunat kertakaikkiaan apposelleen. Hohtavan valkoiset verhot vaan tuulessa hulmuilee, lasi on kirkasta ja raikkaus suorastaan tulvii sisälle ja sieluun. Ihan on se visio, että ollaan samassa kylässä Saariston lasten kanssa ja elämä hymyilee. 

Pitää kuitenkin tässä reaalielämässä tinkiä vähän idyllistä. Tai ainakin ensin pitäisi pestä ikkunat, verhot ynnä pyyhkiä vähän ahkerammin pölyjä. Eniten yhdentymistä pihaamaan kanssa jarruttaa kuitenkin kissaeläimet, sillä meidän taloudessa he ulkoilevat ainoastaan valjaissa.  Kun eivät saa kulkea miten sattuu, niin on pidettävä ikkunatkin jonkinasteisessa säpissä.

Kissat ovat varmaan aika kateellisia naapurin Sulolle, joka saa reissailla vapaana ja on ottanut meidänkin puutarhamme reviirikseen. Itseäni se helpottaa, sillä ei ollut vaikea houkutella omaa karkulaista takaisin sisälle kun oli Sulo jahdissa mukana. Vaikka kyllä joskus olisi kiva antaa kattien elää ja kulkea vapaasti pihallakin. Mutta unettomia öitä se tietäisi kun pitäisi murehtia.

Mielenkiintoista on, että jos kissa on valjaissa mukana pihalla niin pysyy lähistöllä vaikka ei hihnasta pitäisikään kiinni. Annas olla, jos on onnistuttu karkaamaan valjaitta niin sitten sinkoillaan häntä pörhöllään pitkin naapureidenkin pihoja. Muutenkin ulkoilu tuntuu olevan ensi alkuun vähän jännää. Siihen asti kunnes muistaa, mitä alunperin tuli lähdettyä tekemään. Ruohon järsiminen on ainakin meillä se ykkösjuttu.

Ihan tulee mietittyä sitäkin asiaa, että mistä kissa tietää, mikä ruoho on myrkyllistä ja mikä ei. Vaikka tuleehan se oksennus aika ajoin, mutta eikö se nyt ole sellainen ikiaikainen kissojen ruohonsyöntiin liittyvä rituaali. Vähän niin kuin muinaiset roomalaiset oksentelivat pöytiensä alle kohteliaisuudesta. Vai miten se meni.

Vietettiin eilen vähän merkkipäivää toisen kissan kanssa ulkona. Ensin olin yövuorosta tultuani luikauttanut kateille Emoista parhaimman sain -laulun ja Hyvää syntymäpäivää emoseni. Pakko se on itse laulaa, kun ei kissat osaa eikä ymmärrä. Juhlahetkessä oli tiettyä hartautta kun istuttiin molemmat omilla tyynyillämme pihalla ja tunnelmoitiin alkavaa kesää. Lisäarvoa tilanteelle toi pihamaalle jostain eksynyt yksinäinen ilmapallo, josta kissa ei ottanut selkoa että lintuko vai kala.


Olen jo siirtänyt pikkubasilikat ulos karaistumaan. Aika paljon hommaa on niistä huolehtimisessa. Vähän niin kuin olisi suurperhe. Sumutinpullolla kun kastelee, niin tuntuu että käsilihas vahvistuu. Varsinkin kun sumuttimessa on joku pikku vika ja sieltä tulee aika vähän. Meni tänään vähän hermotkin ja kiersin sen sihtiosan irti ja lorottelin rohkeasti vaan suoraan pullosta.

Siirsin olohuoneesta vanhat veneentikkaat ulos ja tein niistä kokoontaitettuna hyllykön taimille. Jätin ne kuitenkin vielä tarjottimilleen, jos vaikka tulee joku pakkasyö niin on kätevä siirtää basilikat takaisin ulkoeteiseen. Olen kyllä vähän haaveillut oikein sellaisesta taimipöydästä, nyt kun on tämä tilanne. Naistenlehdissä aina on ihania kuvia puutarhoista, joissa on näitä istutuspöytiä. Siihen vaan voisi kulmalle heittää huolettomasti näppylähanskat ja unohtaa patinoituneita ruukkuja sinne tänne kenolleen. Sellainen pitäisi nyt saada. Seinään ruuvaisin vesisäiliön käsien pesua varten. Kerran yksi kaveri askarteli sellaisen tyhjästä viinipänikän sisuksesta. 

Kun tuli viimeksi valitettua pihatöistä, niin akuutein osa on nyt jo tehty. Pitikin taas ruikuttaa. Mutta varmuus tuli siihen ikävään raparperiasiaan. Kusiaisten pesähän siellä juurakossa on eikä itse kasvista näy kuin muisto. Harmittaa. Pitää tuoda mökiltä varsia mehua varten. Maailman paras juoma on se. 

Ilostutti sen sijaan se, että lahjakuunliljat sentään pysyivät hengissä talven yli. Ihan innostuin niitä kastelemaankin, että kasvaisivat nopeammin. Lannoitushomma taas vähän askarruttaa, noin yleensä ottaen. Että pitäisikö vaiko ei. Vai olisiko jo pitänyt. 

keskiviikko 4. toukokuuta 2011

Rempallaan



Tätä ei nyt enää voi takatalveksi sanoa. Kunhan vaan on vähän vilakkaa. Siksipä laitoin teille tänne myös voimakeiton ohjeen tänään, kun se on juuri passeli tällaisen sään ruoka. 

Sain vappuna pienen pakkomielteen laittaa kukkaa ulos, koska olin varastanut hauskan kenkäidean. Muutenhan kukkaisasialla ei olisi ollut niin kiire. Jotenkin olen aina ajatellut, ettei tällainen vanhahko piha edes kaipaa erikseen ruukkukukkia. Pukkaa joka tapauksessa joka vuodenaikaan jotain. Vähintään rikkaruohoa.

Yövuoron jälkeen tuli kuitenkin taas hurahdettua. Ja kun oli Asematunnelin hinnat, niin nyt sitten pidetään hengissä urakalla. Vaikka ei saisi olla elävän asian elämä hinnasta kiinni. Iltaisin kanniskelen popoja sisään ja aamulla ulos. Kun ei tullut otettua selvää, kestävätkö kukkaset mahdollista pakkasta vaiko eivät. Ajattelin, että samalla kukkien ihastelun voimalla tulee siivottua pihapiirin etualaa. Vaan ihan on vielä hommat kesken. Kun meni se vapunpäiväkin basilikojen kanssa näperrellessä. Oikein nyppii kun toimeliaisuuden puuska antaa odottaa itseään. Ehkä huomenna kun on vielä vapaapäivä.



Jotenkin olin luullut, ettei sää keväisin vaikuta pihahommainspiraatioon. Oikein tätä ihmettelen, koska en ole minkään helteenkään ystävä. Nyt olisi juuri raikasta puuhastella ilman hikeä. Miksi on syksyllä kuulas sää inspiroiva ja ihana. Ja villapaitoihin pukeutuminen. Mutta keväällä sitä on heti marttyyrina jos ei pääse toppi päällä itseään pusikoihin raapimaan. Tämän täytyy olla asennoitumiskysymys. Niin se on.

Lintulauta pitäisi pistää kellariin. Liian kauan tuli ehkä ruokittua siivekkäitä. Ajattelin, että jaksavat sitten lisääntyä. Tai en nyt tietenkään enää vähään aikaan ole mitään sapuskaa antanut. Ihmetystä on se herättänyt lintukunnassa.

Talven pilttipurkkilyhdyt on syytä jo evakuoida kellariin ja pitsihuvilaiset ripustaa taas kesäksi sireenin varjoisille alaoksille, joista muuten yksi on muodostanut suoranaisen kaaren pihan ylle lumen voimasta. Pitäisi sekin sitoa paikoilleen.


Oravat ovat jo kauan sitten suutuspäissään heitelleet lintulaudan katon pitkin pihoja. Kamalaa, jos laiskuuteni on johtanut anarkismiin. Tulin viime viikolla yövuorosta kotiin ja orava tuijotti portin päällä. Vaikken luontokappaleita aina ehkä osaakaan tulkita niin iloinen ei ollut se ilme.  Se oli tyrmistynyt. Yksi kaveri tässä takavuosina suorastaan pelästyi tätä oravaa tullessaan ruokkimaan kissoja poissaollessamme. Kurre oli ollut portilla vahdissa. Voi sitä oravallakin olla temperamenttia. Kannattikohan nyt se kaikki hartaus talven ruokinnan suhteen. Enpä tiedä.

Taloyhtiöissä on talkoiden aika. Joka pihamaa alkaa olla siisti ja aidat tuoreesta maalista tahmeina. Pitäisi vissiin itsekin järjestää tästä joku tapahtuma, niin tulisi nopeasti jälkeä. Toisaalta tykkään kyllä yksiksenikin rapsutella. Nyt on vaan kulunut liian paljon aikaa tunnelmointiin. Tapahtuuhan siellä pihalla tietenkin koko ajan jotain vaikkei itse tekisi mitään. Kevätvuohenjuuri on muodostanut jo nuppunsa ja venyttää varsiaan aivan sen näköisenä, että tarvitaan enää pari aurinkoista ja lämmintä päivää niin kukkiminen voi alkaa.

Vähän huolettaa, kun ei raparperipenkissä näy vielä mitään elämää. Voi olla, että se on kuollut kun ei ollut tämän pihan historiasta se paikka. Itse siihen kaivelin lahjaraparperin kun ajattelin, että romanttista olisi jos juuri siinä pihan perällä se kasvaisi. Ehkä on liian kuivaa ja varjoisaa siinä. Pitää tilata ystävien rönsyävästä penkistä uusi juurakko ja kokeilla toista paikkaa. Heillä kuulemma riittää raparperia ihan naapuripalstan riesaksi asti. Ryötönperällä sitä kasvaa onneksi meikäläiselläkin. Mutta kiva se olisi täällä kaupunkioloissakin.

Heti piristää kun ajattelee raparperia. Kyllä tämä tästä vielä energiaksi kanavoituu. Saa lehdet ja romut kyytiä. Sitäpaitsi olen antanut itseni ymmärtää, että viikonloppuna on taas jo lämmintä. Siihen asti pitää psyykata itsensä Myrskyluodon Maija -asenteeseen ja ryhtyä töihin.

"Minä lennän!"

Voima - eli linssikeitto

Monesti olen itselleni ja isommallekin porukalle tehnyt niin sanottua voimakeittoa. Menestys on ollut se. Vaikka on ihan tavallista linssikeittoa, joka yleensä tulee pyöräytettyä tasan niistä aineksista joita kaapissa on. Kauppaan harvoin tulee tämän ruoan takia tarve lähteä. Jos ei ole liemikuutioita, niin ollaan ilman. Ja aina joku tomaattisäilyke kotoa löytyy liemen maustajaksi. Ilman sipuliakin pärjää, mutta hyvää tulee jos sattuu olemaan vaikka ihan tuoreita yrttejä. Joka tapauksessa tässä nyt sitten se toivottu perusohje:


Sipuli. Kuullota se pilkottuna öljyssä.
Lisää n. 4 dl vettä ja kasvisliemikuutio (jos on).
3-5 perunaa ja 2-4 porkkanaa kun vesi kiehuu.
Paprikaa voit pilkkoa mukaan.
(Muitakin vihanneksia voi juureslaarin inventoinnin hengessä käyttää.)
Ai niin. Huuhtele punaisia linssejä n. 1 dl siivilässä juoksevan kylmän veden alla.
Jotkut liottavatkin vasiten.
1 purkki tomaattimurskaa
1 purkki paseerattua tomaattia
Kun seos jälleen kiehuu, heität linssit sekaan.

Mikään ainesosa ei ole keiton kannalta ihan välttämätön. Paitsi linssit. Jotkut jopa tahallaan jättävät perunat pois ettei tule niitä hiilareita. Itse tykkään potuista sen verran, että niitä tulee laitettua tähänkin ruokaan aika paljon. Nestettä joudun lisäilemään yleensä poikkeuksetta pitkin keittämistä.

Yleensä lorahtaa siivilään huomattavasti enemmän linssejä kuin yksi desilitra. Varmaan lähemmäs kahta menee, joskus jopa enemmän. Toisinaan siitä tulee sanomista. Että lähempänä muhennosta on meikäläisen soppa kun ei ole lientä tarpeeksi. Itse tykkään paksuksi hautuneesta keitosta. On ainakin ruokaisaa. Mikään ei tietenkään muuten estä käyttämästä vihreitä linssejä tai papuja. Kannattaa vaan sitten tutkia pakettien kyljet. Jotkut nimittäin tarvitsevat ehdottomasti sen yön yli liotuksen. Itselläni on vielä niiden opiskelu kesken. Mutta jatketaan:

Annat hautua ennen tai jälkeen maustamisen, joka on puhtaasti makuasia. Itse käytän esimerkiksi

currytahnaa (n. 2 tl), punaista jos on, vihreäkin käy
tabascoa, ei liikaa
mustapippuria
suolaa, jos ei ollut liemikuutiota
valkosipulia

Enpä juuri muuta. Mausteista lihavoidut ovat omia must-mausteitani. Joskus olen currytahnan puutteessa tutkinut jääkaapin chilikastikkeita ja lorauttanut sellaista sekaan. Ja tosiaan tulee mahtavaa, jos sattuu olemaan timjamia, basilikaa tai persiljaa tuoreena. 

Ja jos haluaa juhlavampaa, niin kookosmaidolla tai kermalla saa keittoon niin sanottua pyöreyttä. Meidän kaapeista harvemmin kumpaakaan löytyy.

Varmaan jotkut kyökkiekspertit saattaisivat tätä meikäläisen soppahommaa kritisoida. Mutta hyvin se aina on kauppansa tehnyt suurin piirtein edellä mainituilla konsteilla valmistettuna. Joskus innostun varioimaan ja kuullottelen paprikaa ja valkosipuliakin alkuvaiheessa siinä öljyssä ennen veden lisäämistä. Jos silloin lisää myös jo currytahnaa, niin aromit on mahtavat. Vähän riippuu inspiraation asteesta, miten tulee lieden äärellä tunnelmoitua.

Tämä on erinomainen kylmien säiden keitto. Itse syön kyllä sitä ympäri vuoden, koska se on yksi lempiruuista. Lisäksi se on todettu käteväksi ison porukan lounaaksi. Jos vaikka on talkoot tai jotain, niin keiton voi tehdä edellisenä päivänä valmiiksi ja ruokkia väkeä sitten kun ihmiset alkavat näyttää nälkäisiltä. Ryötönperällä tosin on yleensä sen verran oma-aloitteista porukkaa, että ymmärtävät lämmittää keittoannoksensa juuri silloin kun itselle sopii. Jos siis yhteisestä lounaasta ei haluta tehdä mitään ohjelmanumeroa. Yleensä iltaruoasta saadaan sitten aikaan se show ja lounas menee arkisemmin.

Emmentaljuustoraasteella itse kruunaan annokseni. Vieraille tarjoilen ohella myös leipää. Punaviini sopii hyvin kyytipojaksi. Mihinkäs se nyt ei sopisi.

Ihan voin tunnustaa, että kuva on otettu kylmästä keitosta.
Höyryävästä menee linssi huuruun.

sunnuntai 1. toukokuuta 2011

Väliraportti itsekasvatusbasilikasta


Ajattelin Siwan itsekasvatusbasilikan äärellä, että jotakin on saattanut mennä pieleen. Ehkäpä jo ihan ensimmäisessä työvaiheessa. Olinhan ounastellut, että ei olisi kaikkia pussin siemeniä kannattanut varmaan viljellä siihen mukana tulleeseen ruukkuun. Sirkkalehtiä alkoi punkea ja kuten kuvasta näkyy varret olivat tosiaan varsin hentoja. Meinasin heittää ne roskiin, muttei luonto antanutkaan periksi.

Järkeilin, ettei se ota vaikkei antaisikaan yrittää vielä kuitenkin. Löysin eteisen kaapista vanhoja muovisia taimiruukkuja. Jostain historiasta oli tullut ne onneksi sinne säilöttyä. Pikkulusikalla kaivelin basilikanluruja ruukusta ja jaottelin niitä omiin astioihinsa. Vähän tylsän näköisiä ovat ne muoviruukut. Niinpä sain varsinaisen muotoilupuuskan ja leikkelin reunoja edustavammaksi. Tunsin itseni todella luovaksi.

Kun reunamuovia sitten jäi yli, niin syntyi idea että voisin sitä jälleenjalostaa kasvien nimikylteiksi. Tuntui jotenkin hassulta kirjoittaa kaikkiin että basilika. Koska niitä on kuitenkin aika paljon. Jotenkinhan ne pitää toisistaan erottaa. Niinpä annoin sitten kaikille nimet. Alkuperäinen idea oli, että liimaan tulostetut laput kyltteihin ja laminoin lopputuloksen säänkestäväksi. Ei toimi se laminointi. Liian paksua on muovi.

Kontaktimuovia etsiessäni löysinkin erikeepperin, jota olen aika moneen muuhunkin aina silloin tällöin käytellyt. Esimerkiksi decoupage-lakan ostaminen on ihan turhaa jos on kotona erikeepperiä. Hyvä monitoimiliima on se. Liimasin nimilaput kyltteihin alta ja päältä. Kun erikeepperi on kuivunut, on pinnan vaikutelma tavoitellun muovinen.

 

Tulihan siinä paljonkin kaikenlaisia variaation ja koristelun mahdollisuuksia mieleen. Ihania värikkäitä ja vaikka mitä olisi kylteistä voinut tehdä. Säästin sen kuitenkin toiseen kertaan ja keskityin pelkistettyyn ilmaisuun. Jonakin sadepäivänä voi sitten näprätä lisää ja antaa mielikuvituksen kukkia.

Sen sijaan tuli inspiraatio kokeilla purkkien kylkeen sapluunahommaa. Oli kätevästi jäänyt kellarin portaisiin seinämaalin jämä, joka ei ihan kokonaan ollut edes kuivunut ämpäriinsä. Pesusienen palanen toimii hyvin töpöttimenä ja numerosapluunat ovat kulkeneet koko ajan mukana almanakan välissä. Ihan jäin miettimään, että miten voikaan olla niin kivaa moinen puuhastelu. Vähän niin kuin olisi harrastus. Kaikki kotityöt ja vappuvierasta varten siivoaminen kyllä jäivät sikseen. Haravoimaankaan en ehtinyt.

Numero 2 edustaa alkuperäistä ruukun mallia.
Etualalla design.

Itse taimetkin ovat alkaneet jo vähitellen näyttää basilikoilta. Kyllä se jotenkin motivoi jatkamaan. Nyt voin sitten seurata, ketkä johtavat kasvukilpailussa. Onnistuuko pariskuntana kasvaminen yksin ponnistelua paremmin. Ja onko nimi esimerkiksi enne. Miltä näyttää isona Amanda ja alkaako Päivi kukkia. Miten käy Masalle ja tuleeko Danielista henkevä. Vähän jännä nähdä, saanko ylipäätään pidettyä kaikkia hengissä. Riittääköhän siihen nyt sitten pelkkä vesi vai pitääkö alkaa lannoittaa. Jos kaikki menee hyvin, teen kesällä aika paljon pestoa.