ikkunat auki

 

Aina näin kesän korvalla tulee se tunne, että pitää leväyttää ikkunat kertakaikkiaan apposelleen. Hohtavan valkoiset verhot vaan tuulessa hulmuilee, lasi on kirkasta ja raikkaus suorastaan tulvii sisälle ja sieluun. Ihan on se visio, että ollaan samassa kylässä Saariston lasten kanssa ja elämä hymyilee. 

Pitää kuitenkin tässä reaalielämässä tinkiä vähän idyllistä. Tai ainakin ensin pitäisi pestä ikkunat, verhot ynnä pyyhkiä vähän ahkerammin pölyjä. Eniten yhdentymistä pihaamaan kanssa jarruttaa kuitenkin kissaeläimet, sillä meidän taloudessa he ulkoilevat ainoastaan valjaissa.  Kun eivät saa kulkea miten sattuu, niin on pidettävä ikkunatkin jonkinasteisessa säpissä.

Kissat ovat varmaan aika kateellisia naapurin Sulolle, joka saa reissailla vapaana ja on ottanut meidänkin puutarhamme reviirikseen. Itseäni se helpottaa, sillä ei ollut vaikea houkutella omaa karkulaista takaisin sisälle kun oli Sulo jahdissa mukana. Vaikka kyllä joskus olisi kiva antaa kattien elää ja kulkea vapaasti pihallakin. Mutta unettomia öitä se tietäisi kun pitäisi murehtia.

Mielenkiintoista on, että jos kissa on valjaissa mukana pihalla niin pysyy lähistöllä vaikka ei hihnasta pitäisikään kiinni. Annas olla, jos on onnistuttu karkaamaan valjaitta niin sitten sinkoillaan häntä pörhöllään pitkin naapureidenkin pihoja. Muutenkin ulkoilu tuntuu olevan ensi alkuun vähän jännää. Siihen asti kunnes muistaa, mitä alunperin tuli lähdettyä tekemään. Ruohon järsiminen on ainakin meillä se ykkösjuttu.

Ihan tulee mietittyä sitäkin asiaa, että mistä kissa tietää, mikä ruoho on myrkyllistä ja mikä ei. Vaikka tuleehan se oksennus aika ajoin, mutta eikö se nyt ole sellainen ikiaikainen kissojen ruohonsyöntiin liittyvä rituaali. Vähän niin kuin muinaiset roomalaiset oksentelivat pöytiensä alle kohteliaisuudesta. Vai miten se meni.

Vietettiin eilen vähän merkkipäivää toisen kissan kanssa ulkona. Ensin olin yövuorosta tultuani luikauttanut kateille Emoista parhaimman sain -laulun ja Hyvää syntymäpäivää emoseni. Pakko se on itse laulaa, kun ei kissat osaa eikä ymmärrä. Juhlahetkessä oli tiettyä hartautta kun istuttiin molemmat omilla tyynyillämme pihalla ja tunnelmoitiin alkavaa kesää. Lisäarvoa tilanteelle toi pihamaalle jostain eksynyt yksinäinen ilmapallo, josta kissa ei ottanut selkoa että lintuko vai kala.

Olen jo siirtänyt pikkubasilikat ulos karaistumaan. Aika paljon hommaa on niistä huolehtimisessa. Vähän niin kuin olisi suurperhe. Sumutinpullolla kun kastelee, niin tuntuu että käsilihas vahvistuu. Varsinkin kun sumuttimessa on joku pikku vika ja sieltä tulee aika vähän. Meni tänään vähän hermotkin ja kiersin sen sihtiosan irti ja lorottelin rohkeasti vaan suoraan pullosta.

Siirsin olohuoneesta vanhat veneentikkaat ulos ja tein niistä kokoontaitettuna hyllykön taimille. Jätin ne kuitenkin vielä tarjottimilleen, jos vaikka tulee joku pakkasyö niin on kätevä siirtää basilikat takaisin ulkoeteiseen. Olen kyllä vähän haaveillut oikein sellaisesta taimipöydästä, nyt kun on tämä tilanne. Naistenlehdissä aina on ihania kuvia puutarhoista, joissa on näitä istutuspöytiä. Siihen vaan voisi kulmalle heittää huolettomasti näppylähanskat ja unohtaa patinoituneita ruukkuja sinne tänne kenolleen. Sellainen pitäisi nyt saada. Seinään ruuvaisin vesisäiliön käsien pesua varten. Kerran yksi kaveri askarteli sellaisen tyhjästä viinipänikän sisuksesta. 

Kun tuli viimeksi valitettua pihatöistä, niin akuutein osa on nyt jo tehty. Pitikin taas ruikuttaa. Mutta varmuus tuli siihen ikävään raparperiasiaan. Kusiaisten pesähän siellä juurakossa on eikä itse kasvista näy kuin muisto. Harmittaa. Pitää tuoda mökiltä varsia mehua varten. Maailman paras juoma on se. 

Ilostutti sen sijaan se, että lahjakuunliljat sentään pysyivät hengissä talven yli. Ihan innostuin niitä kastelemaankin, että kasvaisivat nopeammin. Lannoitushomma taas vähän askarruttaa, noin yleensä ottaen. Että pitäisikö vaiko ei. Vai olisiko jo pitänyt.