sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Sitä voisi


Sitä voisi viettää vaikka koko talven metsän hiljaisuudessa ikään kuin unessa. Herätä vasta aamun sarastukseen ja turauttaa kahvit. Juoda pari kupillista hämärässä, kuulostella vielä nukkuvaa taloa, joka hissukseen saattaa naksahdella pakkasessa. Sytyttää aamutakan ja kynttilät. Huvittua oravan aamukierroksesta terassilla, niin ja kammarista kuuluvasta miehen kotoisasta kuorsauksesta. Tarkkailla pihamaan puita, että tuuleekohan ulkona. Ilahtua siitä, että onkin tyyntä. Tiskata eilisillan tiskit ja ihastella somaa ja rakasta mökkikeittiötä. Keskittyä talvirutiineihin. Laittaa loput kahvit termokseen myöhemmin herääviä varten.

Sitten tulee aika vaihtaa aamutakki pilkkihaalariin. Teuvon perintöhaalari on niitä ihania vanhanaikaisia pehmeitä ja painavia, joka ei turhia kahise. Se päällä on helppo liikkua pihalla ilman että äänimaailma kärsii. Voi rauhassa tehdä aamupäivän tonttitarkastuksen ennen vähiä töitä. Pitää tutkia yläilmoja, että minkälainen päivä on tulossa. Onko harmaata vaiko kajastaako jokin kohta taivaasta nätisti ja lupaavasti.

Pilkkihaalarissa ei tule kylmä, vaikka ensimmäinen tunti ulkona menisi ihan vain suunnitteluunkin.

Sitä voi hakea sisältä kameran ja lähteä kävelylle. Tai sitten voi tuoda saunalta vesiämpärit jo valmiiksi sisälle, tyhjät puukorit liiteriin ja tehdä vaikka vähän klapeja.


Mies lähtee perinteisesti puolilta päivin kylillä käymään. Erikoinen maaseututapa, sama joka oli Taatalla. Ja taitaa olla naapurin isännälläkin. Ennen sitä sovitaan, mitä tänään syödään. Samalla voi tehdä voileivän sisällä, ja se tietenkin mutustellaan haalarit päällä keittiön korkealla ikkunajakkaralla. Ei haittaa, vaikka kengistä lumi sulaa matolle. Kyllä se kuivuu, puhdas lumi.

Sitten on taas kiire ulos, ettei pimeä yllätä.

Pikkulintuparvi pyörähtää pihapiirissä, ihmeellisen iloinen melske. Aina sitä vaan ihmettelee, miten ne pärjäävät täällä talvessa. Kummaa ja sinnikästä porukkaa. Mutta ihania. Ilman lintuja metsän keskellä olisi aika ankeaa. Liian hiljaista.

Rantajäällä jäniksen jäljet ja jonkun muun. Pitää muistaa opiskella jälkiasioita sitten illalla sisällä. Että miltä näyttää ilveksen ja miltä suden. Jompaa kumpaa veikkasivat eiliset jäälläkulkijat, kun vaihdettiin muutama sana. Hän kertoi, että oli kerran nähnyt lähistöllä neljä ilvestä kerralla. Lisäsi vielä, että yleensä niitä ei näe vaikka olisi parin metrin päässä. Ilves istuu puussa ylhäällä hiljaa ja seurailee hölmöjä ihmisiä. Täytyy alkaa kävelyillä tarkastella myös yläilmoja. Toivon, että kohtaisin joskus ilveksen, hienon metsäkissan.

Sutta ei näe melkein koskaan, liikkuu pimeällä ja superhiljaa.


Haalari päällä on hankala käydä veskissä, mutta ei se mitään. Kaikella kun on aikansa. Talvisin tulee ehkä vähän pantattua huussihätää, mutta ennemmin tai myöhemmin sekin on hoidettava pois päiväjärjestyksestä. Ihminen kun ei onneksi ole nukke tahi robotti. 

Silläpä tulee myös inhimillisiä ajatuksia. Voi vaikka ihmetellä sitä, miten puoliso pystyy tunnelmoimaan koko valoisankin ajan sisällä. Hän lukee kirjaa, lehtiä tai sarjakuvia takan ääressä. Jos viereen on iltapäivällä ilmaantunut lasi punaviiniä, se on merkki että minäkin voin lorotella lasillisen. Sitä kun nautiskelee, voi samalla laskea vettä ämpäreihin ja kuunnella vaikka radiosta uutiset.

Hanskat ovat unohtuneet ulos jonnekin. Kyllä paljain käsin pystyy yhdet vesiämpärit rantaan kantamaan. Paluumatkalla voi keräillä lyhdyistä eiliset kynttilänjämät pilkkihaalarin taskuun. Ne alkavatkin olla jo aika täynnä. Pitää hakea sisältä uusia kynttilöitä ja tulitikut. Tekee mieli pestä nokisimmat lyhdyt, mutta toisaalta ei tee mieli sisälle, joten antaa olla. Jos sitten vaikka huomenna.

Tai keväällä.


Kahden, kolmen aikaan on laitettava saunaan tulet. Ensin kiukaaseen ja sitten takkakamarin kamiinaan. Tulee ehkä tuijoteltua tulta tarpeettoman pitkään. Kyllä se on jo hyvin syttynyt. Sitä kun löytää itsensä kamiinajakkaralta, niin mielessä käy vähäsen kaupunkielämäkin. Mutta ei kyllä erityisellä kaipuulla. Sitä vaan muistaa olla jotenkin kiitollinen tästä hetkestä, se on juuri sellainen jota ruuhkabussissa tulee haikailtua. Sielläkin lohduttaa tieto siitä, että mökki ja rantasauna - ne eivät katoa minnekään poissaollessamme.

Vielä saa toivottavasti tässä elämässä sytytellä monia tulia. Istua illalla löylyssä ja olla henkevyyteen saakka tyytyväinen.

Tulee sininen hetki. Aina vähän yllättäen. Tulee aika sytyttää valoja pihalle. Tulee miesten saunavuoro - jos mökillä on meidän lisäksemme muita. Tulee aika riisua pilkkihaalari ja pipo. Tulee miehiä ilmoittamaan, että sauna on naisille vapaa. Pitkältä löylyreissulta kun palaa, on miesväki järjestänyt ruokaa ja kattanut pöydän. Onkin nälkä, päivät tulee kulutettua aika vähin eväin, olen aina ollut sellainen.

Syödään yhdessä ja tehdään televisiosuunnitelma. Se, joka ei halua katsoa elokuvaa tai sarjoja, voi lukea kirjaa tai näprätä tietokonetta. Ei puhettakaan, että alkaisi esimerkiksi kaappien siivoilu vaikka kaupungissa aina kuvittelen, että sitten mökillä pitkinä pimeinä iltoina voi sitäkin hommaa tehdä. Mieluummin sitä vaikka pitkästyy vähän. Niin kuin usein käykin, eikä sekään haittaa. Tulee odoteltua, että koskas se kello tulisi niin paljon, että voi mennä jo sänkyyn lukemaan ja nukkumaan.


Niin. Noin sitä voisi ihan hyvin viettää koko talven. 

Viime päivinä olen saunavuoroa odotellessani skannaillut perikunnan valokuvia. Se on aika hyvää talvipuuhaa, kesällä ei malta. Paitsi jos sattuu myrskysää. Mutta silloinkin on kyllä kiva istua saunalla tai Lasipaviljongissa. Tai siivoilla liiteriä, mahdollisesti tehdä lisää polttopuita.

Jos on yleisöä, kukaan ei säästy muisteloiltani. Eilen jäin miettimään, että vanhempani olivat levottomampia kuin minä. Piti päästä matkoille ja saada elämyksiä. Olenkohan minä jotenkin vähän tylsä, kun en kaipaile sellaista vai muutunkohan vielä. Kyllästynköhän loputtomaan tunnelmointiin, vai johtuuko rauhankaipuuni ammatinvalinnasta.

Kun saa tai pitää olla kaupungissa sosiaalinen ja tehokaskin, niin sitä mieluummin istuu vapaa-ajallaan mökkiportaalla tai rannassa. Ei kaipaile lentokentille tai maanteille. Äidin taiteilijatyö oli toisenlaista, yksinäistä. Isä puolestaan tykkäsi moottoripyöristä. Onneksi minulla oli isovanhemmat, niin vanhemmistani molemmat pääsivät matkustelemaan 1970-luvullakin, vaikka minä olin pieni. Siinä sivutuotteena taisi sitten syntyä tämä rakkauteni maalla olemiseen.

Äiti Sardiniassa vuonna 1979.

Isä Eurooppaa kiertelemässä samoihin aikoihin.

Nyt on aika jättää taakse mökkiranta tältä erää. Puolentoista tunnin päästä mies istuu jo auto käynnissä ja minun pitää pakata kissat koreihinsa, tehdä talossa viimeinen tsekkauskierros. Luetella asiat ääneen: "Yläkerta ok, patterit ok, keittolevyt pois päältä, aitta tsekattu, ranta kunnossa, liiterin ovet kiinni."

Tämä on ollut ihana loma, ja olen jo monta päivää miettinyt että tuleeko tammikuusta taukokuukausi mökkeilyyn, vai millä asenteella minä nyt lähden.

Kohta kun minä tiskailen astiat loppuun (unohduin kesken kaiken tähän kirjoittelemaan), muut heräilevät, ja alkaa lähtöhässäkkä. Se on ehkä hankalinta, mitä mökkeilyssä tiedän. Sentään eilen aloitettiin jo valmistelut. Minä kannoin kuusen pois, Apulainen imuroi neulaset ja murut. Suljin jo aitan ja kasvihuoneen ovet, keräsin joitakin lyhtyjä pihamaalta turvaan. Tuotiin saunalta shampoot pois jäätymästä.


Kotona odottaa onneksi vielä yksi vapaapäivä, ja juhlapyhien vuoksi muitakin - vaikka uudenvuoden vietänkin yövuorossa. On itse asiassa paljon kiinnostavaa tekemistäkin edessä, ja rakkaita työkavereita on ihana nähdä myös. Eilen vasta tuli ensimmäiset lomatekstiviestit, jokainen on ottanut tervettä etäisyyttä, mutta ajatukset taitavat olla muillakin jo jälleennäkemisessä.

Ollaan selvitty vuoden pimeimmän kohdan yli juhlimalla valoa ja rauhoittumalla. Se on niin parasta, että on saanut samalla levätä. Seuraavaksi saa alkaa odottaa kevättä, joka vuosi se on lopulta tullut, ihanaa.


keskiviikko 24. joulukuuta 2014

Valon juhlaa, ystävät!


On jouluaattoaamu ja minä odotan täällä mökkihämärässä taas, että tulisi jo valoisaa. Toisaalta, minulla on kyllä tuossa piirakka- ja torttuhommia odottelemassa, että on tässä pientä puuhaa ennen ulos lähtemistä. Muut nukkuvat vielä - tai ovat nukkuvinaan... Minun aamurauhani on aika pitkälle arvostettu juttu, olen huomannut että joskus jotkut mökkivieraat saattavat omaa heräilyään venyttää ihan tunnin tai enemmänkin. Mutta eihän sitä nyt jouluna tarvitsisi. Ainakaan vaikka vessahädän kanssa yläkerrassa pidätellä vain sen vuoksi, että Ryötönperän Ruhtinatar pysyy hyvällä tuulella loppupäivän. 

Olen onnekas, että meillä ylipäätään on jouluvieraita, kun joskus osaan kuitenkin olla tuolla aamurauhatavalla - ja muutamalla muullakin - vähän hankala. Kai sitä sitten vastapainoksi tulee oltua jotain muutakin.

Niin, mutta minähän siis lähtökohtaisesti tulin tänne toivottamaan teille ihania valon juhlan päiviä! Kuinkas sitä heti alkajaisiksi tulikaan jälleen löpistyä vain itsestään. Kyllä ihminen osaakin olla pienehkö sielultaan.

Valoon liittyen - ja siitähän se joulumieli nimenomaan tulee - pitää minun(kin) saada esitellä eilisiä poutakuvia. Ehdittiin ihailla ilmiötä, ja minä ihan liiterin avoimen oven suussa ensin säikähdin omaa varjoani, kun aurinko heitti paljaan metsän läpi säteensä juuri siihen missä minä olin klapihommissa. Pidin sitä merkkinä. Että hyvin menee, ole rauhallisin mielin. 




On niitä muitakin merkkejä. Esimerkiksi se, että näiden yökyläjouluvieraiden lisäksi saatiin eilen pikavisiitille lapsiperhe. Minun opiskeluystäväni - jota en ollut nähnyt varmaan kymmeneen vuoteen - halusi poiketa ohiajaessaan halaamassa. Etukäteen vähän jännitin, että tuleekohan itku ilosta. Mutta sain minä itseni pidettyä kasassa. Oli ihana nähdä hänen jälkikasvunsa, kaksi pientä ihmistä, jotka olivat kylläkin minua enemmän kiinnostuneita kissoista ja pähkinöistä.

Vaihdettiin muutama samantien syvällinen ja henkevä sana, ihan kuin ei vuosia välissä olisi ollutkaan. Minä toivon, että saadaan heidät kylään viimeistään kesällä uudelleen. Jospa tästä alkaisi uudenlainen yhteydenpito.

No sitten yksi ihana merkki oli myös se, että ystävät Helsingissä kävivät huolehtimassa kotimme ja pihamme sen näköiseen kuntoon, etteivät potentiaaliset asuntomurtoihmiset keksi mennä meille lämmittelemään poissaollessamme. Rauha ihan vain pikkurosvojenkin sielulle, ei kai sitä kukaan huvikseen toisten koteihin tunkeudu, mutta voisi sitä ehkä jollain muulla tavalla osoittaa kiinnostusta kanssaihmisiä kohtaan. 

Nyt minun ei kuitenkaan tarvitse murehtia, että mitenkähän kaupunkikodissa kaikki on. Sielläkin hyvin! Kiitos.

Ja luomakunnalta varsinainen kannustusmerkki oli kuulkaa se, että sain onnistumaan elämäni ensimmäisen jäälyhdyn! Että piti saavuttaa neljäskymmennes joulu, ennen kuin tuli tässäkin asiassa menestys. Nyt kannattaisi varmaan kokeilla jonkin vaikean kohokkaan paistamista tai jotain muuta yhtä vaativaa, kun kerran tontilla komeilee ämpärilyhtykin oikein! Ovat tähdet vissiin pitkästä aikaa oikeassa asennossa meikäläisen taivalta valaisemassa.


Maanantaina vietettiin joulua lähinaapureiden kanssa. Keksittiin yhtäkkiä pitää joululevyraati ja minä kirjoitin ylös pisteidenlaskut isäntäväen raviurheilulehden marginaaliin. Oli kertakaikkisen hauskaa. Tänään käydään vielä perinteisellä aattokävelyllä joella ja viedään tervehdys luottonaapurille sinnekin. Samalla voin käydä kurkkaamassa, etteivät mattimyöhäsjoutsenet oikeasti ajatelleet jäädä meidän joelle talviuimaan. Jälleen eilen lensi nimittäin viiden valkosiivekkään yksikkö sinne päin ja kovasti kailottivat.

Tontin joulupolkukin on melkein valmis. Siitä tuli tänä vuonna pelkistetty mutta ryhdikäs, tasapainoinen suorastaan. Kaivelin varastoista vielä yhden punaisen lyhdyn ja laitoin sen yrttimaata valaisemaan. Siellä lumen alla nyt talvehtii mehevä ruohosipulimätäs, spearmint ja muutama muu. Kerätkää nyt voimia kasvukautta varten, minä huomasin tuumivani siinä kun tallasin polkua heidän ohitseen jatkumaan kohti rantaa.

Tänään meillä on yhteistä päivänvaloulkoilua luvassa. Ihanaa. Hyvää mieltä ja lämpimiä halauksia teillekin, rakkaat blogiystävät! Minun elämästäni on tullut aika rikasta myös teidän ansiostanne, kiitos siitä!




sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Vailla varsinaista suunnitelmaa


Terveisiä joululomalta! Ollaan oltu kohta vuorokausi mökillä ja minä olen ehtinyt tulla jo vaikka minkälaisiin johtopäätöksiin. Sananmukaisesti - itse asiassa. Ylitin nimittäin itseni ja kaikki odotukseni setvimällä kärsivällisesti muutamat jouluvalot ja -johdot. Mies auttoi vain viimeisessä syherössä, koska sormeni olivat kohmeessa. Mutta kyllä oli hieno se lähes solmuton valonauha pitkänä matona pihalla! Siis ennen kuin virittelin sen sireeniin. Siinä ei koskaan ennen ole jouluvaloja ollutkaan.

Ei haittaa, vaikka yhdessä pätkässä ei lamput syty. Eihän se pimeässä näy.

Toinen johtopäätökseni on ollut se, että eihän sitä nyt herranjestas voi viimeisenä adventtisunnuntaina siivota. Pidetään huomenna sitten kunnon ihmisten maanantai ja pistetään imuri laulamaan. Kyllä ne pikkuhiiren kakkakikkaleet keittiön lattialistan juurella siihen asti säilyvät. Niin kuin säilyvät muutamat siirtokasatkin. Piti nimittäin raivata joulunvietolle pikkuisen tilaa tupaan. Siinäpä se tämän päivän sisätyö oikeastaan olikin.

Vaikka heräsin jo viideltä odottamaan valoisaa aikaa, ja kyllä tuntui pimeä pitkältä. Miten minä sainkaan aikani kulumaan aamutakissa hissutellen. Ai niin, pidin takassa valkeaa. Ja setvin vanhat lehdet. Jätin esille lähinnä puutarha-aiheisia, jos tulee vaikka haaveiluhetki. Torkahdin loppuhämärässä kissan kanssa sohvalle ja siitä havahduttuani pistin pilkkihaalarin päälle ja lähdin ulos vailla mitään varsinaista suunnitelmaa.



No "luovuudeksihan" se sellainen tavoitteettomus yleensä ruukaa tässä taloudessa kanavoitua. Kun olin viettänyt pakollisen polttopuuhetken samalla säätä haistellessani, niin tartuin tosiaan liiteristä löytämääni jouluvalopesään. Sitten kun olin saanut sen hoidettua paikoilleen, niin tulin vuorostaan sellaiseen johtopäätökseen, että tänä vuonna Ryötönperän joulupolku ei ole ainoastaan Japanialaisessa Puutarhassa kuten viimeksi, vaan se alkaa jo Lasipaviljongilta.

Pitihän minun saada jokin tekosyy hengailla hieman yllätyksettömästi taas kasvihuoneella.

Kerran vuodessa sitä voi meikäläinenkin nostaa sukset esille, ja niin tapahtui tänään. Olin tosi tyytyväinen ja huvittunut suorastaan luomastani elämänmakuisesta tilannetunnelmasta. Ihan kuin joku olisi juuri hiihdellyt pitämään glögitaukoa meidän huvimajassamme. Ihmettelin vähän, kun mies ei kommentoinut mitenkään tultuaan ruokakaupasta, sillä itse käytin aika monta pitkää tovia suksiasetelmaani ihaillen.

Mutta sitten ymmärsinkin, että miestä huoletti kasvihuoneen kattoon jumittanut yllätysjää, jonka vuoksi lumi ei sujahdakaan itsekseen alas. Piti sitten iltapäiväglögi nauttia tämän ongelmanratkaisun ääressä. Tuli siinä samalla kirkkaassa luonnonvalossa todettua, että se on heti keväällä alettava fiksailla paviljonkia. Minulla on ikkunanhuolto- ja maalaushommia, ja miesväki laittaa katon uusiksi. Että sellaista. Tavallaan ihan kiva joululahja tämä tällainen yhteinen kevään suunnittelu.


Ehkä vähän ihmettelin kyllä sitäkin, ettei mies ylistänyt improvisoimaani "joulukori+havut" -asetelmaa siellä kasvihuoneella. Hän lähinnä kaipaili siihen lisää koristeita. Minä tunsin itseni vähän riittämättömäksi, sillä en ole vielä ehtinyt perikunnan joulukoristelaatikkoa avatakaan. Sanoin vaan, että joo joo - kunhan ehdin! Tulee siis lisää somisteita paviljongille, vaikka itse olin ajatellut että pelkistetty havuasetelma ikkunalla voisi aivan hyvin riittää.

Kuinkahan runsas minun joulupolustani tuleekaan, tässä on vielä pari päivää aikaa laitella kaikenlaista esille. Ja mitenköhän monet koristeistani sitten ovatkaan esillä kesään saakka. Kasvihuoneessa varisevat kuivat neulaset ja sireenin nuppujen seassa löpsöttävät surulliset jouluvalot vielä vappunakin. No, mutta täytyyhän perinteitä ylläpitää, sanon minä.

Johtopäätös muuten sekin.

Tunsin itseni sivumennen sanoen tosi nerokkaaksi kun keksin leikellä havuja sillä vempeleellä millä normaalisti kuuluisi leikata rautalankaa. Olen nimittäin kadottanut tänne jonnekin sekä Ryötönperän sakset että ne terävämmät oksaleikkurit, minne lie maastoon varmaan unohtanut ruostumaan. (Niin ja sitten kun rautalankaleikkureita tarvittaisiin, niitä ei löydy koskaan - olen salaa tylsistyttänyt rautalankahommissa perussaksia, ja mies aina ihmettelee niiden surkeutta... Jos nyt hankkisin uudet sakset vaikka pukinkonttiin ja pitäisin nuo rautalankaleikkurit jossain tietyssä paikassa, niin sitähän ei muita uudenvuodenlupauksia tarttisi tehdäkään! Mikä oivallus!)


Joulupolku jatkuu vasta talon nurkalle. Tässähän tulee kiire. Apulainen on huomenna tähän aikaan jo melkein matkalla tänne ja ylihuomenna meitä onkin jo neljä. Pitää ehtiä tehdä polku loppuun. Tämähän on vähän niin kuin pikajoulukalenteri, mutta isossa mittakaavassa. Minä en ole vielä ihan päättänyt, että miten minä polkuani jatkan. Noudattaako se täysin - niin kuin tähän saakka - tontin vakiintuneita kulkureittejä, vai teenkö saunapolulta jonkin yllätyskoukkauksen.

Tuleekohan sitä ensi yönäkään uni, kun pitää tällaisia miettiä.

Jotkut ottavat stressiä lahjoista ja ruoista, minä näköjään tänä vuonna tällaisista polkuasioista. Mitähän sekin minusta ihmisenä kertoo? Koska kyllä minä tiedän, että lopulta se olen vain minä itse joka aidosti kulkee "joulupolkuaan", ja muut saavat siitä sivutuotteena tyytyväisen emännän. Ei ehkä ihan huono sivutuote näin sesongin huomioon ottaen.

Miesväki saa pistää palasiksi vaikka kuinka monta sähkölaitetta "korjausmielessä" tuvan pöydälle ja Apulainen saa lukea kirjoja vaikka kaikki päivät - enkä minä vaadi mitään, ehkä. Siis jos saan polun valmiiksi. Sitten minä sitä voin tramppailla päivien valoisat ajat, tyhjentää mieltä ja kestää sitten ulkoilutankkauksen ansiosta pitkät illat. Ajatella, kun viikon päästä täältä lähdetään, on päivä jo alkanut pidentyä! Joulussa on paljonkin lohdullisuutta ja ihanaa armoa, mutta kyllä tietoisuus pimeyden taittumisesta on parasta.


Huomenna aamulla minä en ehkä voi odottaa päivänvaloa, että käynnistän siivoilutoimet. Ihan vaan ne pakollisimmat. Koska sitten olisi kätevää, jos voisin heti pimeyden hälvennyttyä haihtua taas pihalle. Pitäisiköhän sittenkin tänä iltana vielä laatia jokin suunnitelma, tärkeyslista josta voisin sitten aina viivailla asioita yli. Saattaisi tulla aikaansaava olokin kaupanpäälle, ja voisin säästää sen listankin sitten vaikka ensi vuotta varten. Unohtaa vieraskirjan väliin, niin että vuoden varrella käyvät mökkivieraatkin näkisivät miten tehokas osaan halutessani olla.

Toinen tarkistuslista pitäisi viissin tehdä puhelinsoitoista ja viesteistä. Varata niille jokin oma hetki, sillä listani on pitkä. On otettava yhteyksiä niihin ihmisiin, joille en tänä vuonna laittanut korttia tai lahjaa. Eli melkein kaikkiin. Tuli vahingossa aika krääsätön - suorastaan aineeton - joulu, ja veikkaanpa ettei se tule edes erityisesti kaduttamaan.

Ehkä soitellessa ja viestitellessä tulee vaihdettua kuulumisia enemmän kuin askarteluja tuherrellessa? Vaikka kyllä minä jälkimmäistäkin arvostan, siinähän tulee käytettyä aikaa ajatuksella ihmiseen jota haluaa muistaa. Tänä vuonna alhaisen vireystilani vuoksi tulee kumminkin toimittua nyt tällä tavalla. Hyvä niin.


Kamalan kiva olla tällä kauan odotetulla mökkilomalla, koko poppoo. Kissojenkin kanssa meni eilinen automatka aika hyvin. Jo Vantaalle mennessä oli oksennukset ja kakat tulleet, ennen Tuusulaa ne oli jo siivottukin ja loppumatka köllöteltiin. Heti piti kissaeläinten päästä pyryisään iltahämärään tsekkailemaan, että mökkitontilla on kaikki tallessa. 

Ja tänään meillä onkin ollut erityisen tyytyväisiä kissaeläimiä, ei minkään sortin valitusta, ei edes tyhjästä raksukupista. Tykkäävät kun saavat olla mukana. Oikein on ollut hempeitä hetkiä, ja vaikka täälläkin on tilaa, niin nyt ollaan koko lössi tuvassa takan liepeillä. Miehen kanssa odotellaan, että päästään kohta rantasaunomaan. Pieni keskeneräisyys siivoilun ynnä muun suhteen luo oikeastaan kodikasta tunnelmaa, radio soi ja illalla sitä voisi vaikka katsoa vähän telkkaria.

Paitsi jos tulee jokin muu inspiraatio. Esimerkiksi lueskenteluun tai pikkutavaroiden järjestelyyn. Valokuvien skannaukseen tai johonkin, mitä en edes vielä keksi. Ihanaa, kun saa tehdä mitä huvittaa. Tai olla tekemättä. Ja eiköhän tuo aamuöinen kukkumisenikin ala aika aikaisin painaa, jospa ensi yönä nukkuisin enemmän.


Tänään on käynyt järveltä navakalta tuntuva tuuli. Paitsi että pilkkihaalarissa se ei oikeastaan tunnu miltään. Olin kuulevinani niemen takaa myös joutsenten ääniä. Kailotin vastatuuleen, että nyt heti etelään, hölmöt. Jouluna on paljon pakkasta, lisäsin. Meillä on virtauksen takia järveä kyllä pitkin talvea sulana, mutta ei sinne nyt sentään tarvitse uiskentelemaan jäädä. Soitan kyllä eläinpuistoon, jos teen joutsenhavaintoja yli kymmenen asteen pakkasessa.

Olen muuten miettinyt, että voisinko jouluna ruokkia lintuja. En vissiin, etteivät erehdy luulemaan ruokalatilannetta pysyväksi. Viime vuonna lyhde ei kylläkään herättänyt yhdenkään siivekkään mielenkiintoa, että miksei sellaisen voisi näön vuoksi virittää joulupolun varrelle tänäkin vuonna.

Viime vuonna oli kyllä niin lumetonta ja synkkääkin, että siinä oli mielenkiinnolla vähän itse kullakin tekemistä. Nyt vaikuttaa olevan toisin sekä sään puolesta että muutenkin. Kunhan vaan saan päivät riittämään. Ja miksen saisi, nythän ollaan lomalla. Minulla on huomenna ja ylihuomenna oikein viralliset vuosilomapäivät otettuna, että ne jos mitkä oikeuttavat suunnittelemattomuuteen. Ei ole samanlainen tyhjä olo kuin ylimääräisinä arkipyhävapaina, jotka eivät nekään ole tällaiselle 3-vuorotyöläiselle mikään itsestäänselvyys.

Hän pitää petaamattomista sängyistä.
Siksipä meillä ei juurikaan pedata.

Sen verran minä jo ajattelin huomisesta alkaen tulevia vieraita - tai siis eiväthän he vieraita ole, vaan perheystäviä - että laitoin yläkertaan ikkunatähden. Se oli niin kätevästi ulottuvilla viime vuodesta jääneenä perikunnan kirjalaatikoiden päällä.

Olin niin ajatellut, että tässä miehen kanssa askarrellaan kirjoille vihdoinkin hyllyt. Nyt näyttää kyllä jo vahvasti siltä, että meikäläisen suurin puuhailuinspiraatio näkyy ulkoilussa ja loput ajasta saatan viettää tässä sohvannurkassa. Varsinkin, jos käy tällainen säkä niin kuin nyt, että ovat molemmat kissat kyljessä kiinni. Heillä on poikkeuksellinen vain noin viiden sentin hajurako toisiinsa, kun arkioloissa vaaditaan puolisen metriä. Eräänlainen joulurauhan julistus siis tämäkin.

Jatkamme tästä, rauhaisaa pyhien odottelua teillekin, ystävät!


sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Sunnuntaiden fani


Minulla on täällä kotona keittiön pöydän kulmalla koko viikon kiteyttävä asetelma, kuten kuvasta näkyy. Olen nyt tulossa sellaiseen johtopäätökseen, että jos haluaa joulumielen niin siihen liittyy ennen kaikkea ihmiset. Vaikka vieraatkin. Tai ehkä juuri he. Te. Ja heidän kanssaan hetken jakaminen. 

Minulla on tänä vuonna ollut vähän haasteita sesonkihössötyksen suhteen, ja olen päättänyt että hyvä niin. Antaa olla. Olen väsyksissä, ja jotta voi olla hyväksi ynnä hyödyksi toisille, pitää ennen kaikkea huolehtia itsestään. Tänä vuonna minulle se on tarkoittanut sitä, etten erityisemmin askartele kun ei kerran huvita. Ainakaan räpelöidä yksin. Palaan teemaan myöhemmin tässä tekstissä.

En ole erityisen järkyttynyt edes siitä, että halpispostimerkkipäivä meni jo, enkä minä ole lähettänyt vielä yhtään korttia. Huomaavatkohan vanhat kaukaiset ystävät ja sukulaisisotädit, että postin joukossa ei tänä vuonna olekaan meikäläisen räpellystä? Elvistelin töissä sillä, että tämä on ensimmäinen vuosi koko aikuisiälläni kun en ole lähettänyt joulukortteja postissa. Onko se nyt ylpeydenaihe. Ei ehkä minusta, sillä minä en protestoi postikrääsää vastaan - on ihana saada kortteja - vaan sitä vastaan, että ihmiset vetävät itsensä piippuun ennen juhlapyhiä, ja sitten ollaan ihan tööt kun pitäisi jaksaa viettää aikaa läheisten kanssa.

Minä olen päättänyt voida tänä jouluna hyvin.


Ei se silti tarkoita sitä, että olisin immuuni muiden raportoinneille ja ahkerien vaikka bloggaajien joulukalentereille. Yövuorojen välissä oli esimerkiksi pakko laittaa merisuolaa purkkiin - koska näin vinkin Kotipalapelissä, ja kokeilla "kiipeääkö" se laitoja pitkin vesitilkan ansiosta. Ohjeessa neuvottiin, että karkeaa suolaa. Mutta minulla oli vain hienoa:


Tuijottelin suola-astiaa, eikä mitään tapahtunut. Vähän lässähti tunnelma.

Mutta nyt minulla on tällainen jännä huurrepurkki, joten kyllä se toimi sittenkin. Jollain tasolla. Ihmeellistä!


No sitten töissä. Yövuoroissa. Olen ottanut jo vuosia sitten perinteeksi tilata nuorison piparkakkuillan omaan työvuorooni. Ideana siis se, että samalla pääsen itsekin vähän fiiliksiin. Joka vuosi se toimii. On aika kiitollinen tunne valvoa leipomishässäkkäillan jälkeen Helsingin yössä. Päivystää yhdessä joulutuoksun kanssa ja muistella sitä, miten kaulimet, muotit ja sokeripursottimet saivat alkuillasta kyytiä. Miten sain nähdä, miten esimerkiksi syntyjään eri kulttuurista oleva teini pisteli menemään suomalaisen kansanperinteen kanssa.

Miten meidän nuoriso halusi kuulla nimenomaan Varpunen jouluaamuna - kipaleen, josta minä en erityisemmin tykkää, koska se sattuu. Rakastan lintuja ja edesmenneitä läheisiäni, enkä millään jaksaisi kestää sitä ajatusta mitä laulu tarjoaa. Kerroin siitä nuorisollekin, ja he ehkä saivat ymmärryksen että aikuinenkin voi olla heikko ynnä hankala. 


Mahtavia hetkiä. On melkein unohtunut pakollinen hysteria. Paitsi että perjantaiaamuna yövuorojen jälkeen odotin kirjakaupan edessä, että ovet aukeavat. Enkä ollut yksin. Meitä oli muitakin lahja-ajatuksella liikenteessä olevia. Minulla oli listalla Elsa Beskow ja laulukirjat. Tänä vuonna minulta saavat lahjoja enimmäkseen lapset.

Ollaan yhdessä todettu, että meillä aikuisilla tavaraa on liikaakin. Ehdotin siskoille ja äitipuolelle, että jospa otettaisiin almanakkarumba ja sovittaisiin ajanviettoja talveksi. Se sai kannatusta. Tavaraa enemmän kaikki kaipaavat yhdessäoloa. Kuulostaa kliseiseltä, mutta sitä se ei ole.

Silti minä pidän kiinni tietyistä perinteistä. Yksi niistä on Stockan jouluikkunalla liikuttuminen. Yövuoroväsymyksessä se on todella helppoa. Kiva, että on olemassa tavaratalon asetelma, jossa ei ole hintalappuja. Minä tykkäsin tänä vuonna eniten pöllöperheestä ja lentämään lähtemässä olevasta punatulkusta. Parhaimman kuvan sain silti hänestä:


Kun minä sitten tulin lopulta reissuiltani kotiin, aloin paketoida niitä kirjoja. Olin myös visioinut Suurta Askarteluhetkeä läheisiä muistaakseni, mutta nukahdinkin sohvalle. Glögi ja kynttilät odottivat koskemattomina, kun mies soitti työmatkaltaan ja herätti. Olin ihan tokkurassa.

Sen verran muistin päivän käänteistä kertoa, että toinen vanhoista kissoista jaksoi osallistua paketointiin. Sekin on kissaperheissä perinne. Että lahjoissa on reikiä ja teipeissä karvoja. Ei se ole vain ihmisten juttu, että yhdessä tekemistä arvostetaan. Meillä ainakin karvaperseet (anteeksi) tykkäävät aina osallistua.

Keväällä 17 vuotta täyttävä Heljä-kissa on muuten muistanut jälleen saunan. Hän käy nykyään sekä alku- että jälkilöylyissä. Pötköttelee tyytyväisenä lauteilla, vaikka asteita olisi yli 80. Alla olevassa kuvassa paketoiva Tumppi ei tule saunaan, koska pörheän turkin ansiosta on muutenkin aina lämmin.


Eikä siinä vielä kaikki. Onneksi! Minun pieni siskoni - joka toki on jo nyt ihan aikuinen äiti - on saanut hyväntekijäherätyksen kuulemma jo syyskuussa. Eilen minä olin mukana todistamassa sitä käytännössä. Voi jestas, että olen ylpeä hänestä. Rupattelin siellä vanhusten palvelutalossa ikääntyneiden lajitovereiden kanssa, ja yhdessä pohdittiin että mites niitä lankatonttuja tehtiinkään.

Harva oikein muisti, ja sovittiin että ensi vuonna me tulemme paikalle viisaampina valmiiden mallien kanssa. Paitsi että sitä ennen viedään samat paikalliset pikkulapsiperheet askartelemaan pääsiäistä. Pitääkin alkaa tässä kohta tipuaskarteluun, että pääsen taas pätemään.

Eilen vaatimaton askarteluintoni kanavoitui vain lippusiiman tekoon. Olin alunperin ajatellut sitä palvelutalon aulassa odottavaan kuuseen, mutta kun eräs rouva toivoi samanlaista itselleen niin minä annoin tekeleeni hänelle. Rouva jäi miettimään, että laittaisiko sen ikkunaan vaiko seinälle. Minä en koskaan saa tietää, mutta oli ihan palkitsevaa nähdä se, miten tarkkana hän oli tuotokseni suhteen.

Asuma-alueen lapset saivat hipelöidä rullaattoria kyllä, mutta lippusiimaan ei saanut koskea kukaan. Rouva ilmoitti, että väkerrykseni ansiosta hänellekin tuli nyt joulu. Minua jotenkin nolotti. Kummallinen tunne.


Lisäksi joulutapahtumassa kieriteltiin mehiläisvahakynttilöitä, ja minä herkesin muistelemaan miten minäkin aikoinaan tein niitä Taatan kanssa. Meillä oli Ryötönperän mökillä oikein kynttiläpaja, keittiön pöydällä ja isoäidillä meni sotkuihimme hermot. Valettiin nimittäin samalla vanhoja kynttiläjämiä viili- ja piimäpurkkeihin. Meillä oli Taatan kanssa niin omaa kivaa. Oikein kaiholla muistelen.

Tämä on mitä parhain vuodenaika ajatella kaikkea sitä, mitä on ollut. Mutta uuden vuoden läheisyys tuottaa jännästi myös suunnitelmia. Minusta tuskin tulee parempaa ihmistä, mutta aion panostaa sisältöhommiin. Ehkä ymmärätte, mitä tarkoitan. Muistetaan luonto, perhe ja ystävät. Käyttäydytään paremmin. Pistetään itsemme likoon. Tehdään sellaista, mikä on tärkeää.

Olenkohan minä etuajassa. Ei vielä ole uusivuosi.


Tulikohan tästä tosiaan nyt vähän ennenaikainen joulurauhan julistus? Ei se mitään. Minulla on aamukammassa enää kaksi yövuoroa ennen paussia. Lupasin juuri puhelimessa, että keskiviikkona voin mennä edes tunnelma-avuksi Sudeettisavolaisen muuttoon. Eilen autoin Matrikkelitaiteilijan olohuoneen rymsteerauksessa, ja muistelin mielessäni kiitollisuudella kaikkia niitä talkoita, joita olen Ryötönperällä pitänyt.

Roskalavatalkoot. Huussihommat. Perikunnan roudaukset ja muut. Polttopuut. 

Ei sellainen ole itsestäänselvyys. Saada jeesiä elämän käännekohtiin tai arkeen. On mahtavaa, kun voi joskus maksaa takaisin. Nyt on minun vuoroni.


Nyt minä jatkan sunnuntaita kotona. Minä olen sunnuntaiden fani. Mies toi työmatkalta tuliaisiksi sitruunalikööriä, mutta säästän sen jouluksi. Miten kiva sitten kaikkien mausteiden jälkeen tunnelmoida moisen raikkauden kanssa. Jos on pakkasta, laitan pullon terassille viilenemään.

Tänään soitti mökkinaapuri ja kysyi aikataulujamme. Oli ihana kuulla, että myrsky ei ollut kaatanut puita. Siellä maalla on kaikki hyvin. Ajatella, että viikon päästä saa olla itse sitä toteamassa.


maanantai 8. joulukuuta 2014

Violetti täydellistää aamut (kahvikuppihaaste)

Lainasin tämän Eevan kuvan tähän alkuinspiraatioksi.

Sain Eevalta facebookissa kiertäneen viiden kahvikupin esittelyhaasteen. Minulla olisi kyllä ollut tänne taas kirjaraporttiakin laittaa, mutta kun huomasin että haluan ehdottomasti selitellä kuppivalikoimaani monisanaisesti, niin ajattelinkin nyt piinata teitä sillä. Voin vain kuvitella, ettei ehkä ole monenkaan lukijan kiinnostuksen top10-listalla tämä aihe, mutta minkäs teet.

Eikä minulla olisi kyllä mitään kerrottavaa olemattomista jouluvalmisteluista, pihamaa-asioista nyt puhumattakaan, joten siinä mielessä tällaiset haasteet tuovat vaihtelua kaamosajan teemoihin.

Eevahan on siis opiskeluystäväni 1990-luvulta. Meillä kävi sen kolmen vuoden aikana sillä tavalla, että aina kun ryhmäkokoonpanoja arvottiin, niin me valikoiduimme samaan. Todettiin, että se oli varmaan jokin merkki luomakunnalta, sillä lähtökohtaisesti olimme kai aika erilaisia. Mutta sitten kun meistä kasvoi läheisiä, huomattiinkin että pitkistä syvällisistä keskusteluista pitämisen lisäksi meitä yhdisti ainakin myös kevyenlainen huumori. Lopulta päädyttiin ihan tietoisesti tekemään lopputyökin yhdessä, mutta sitä ennen me oltiin jo valittu yhteinen työharjoittelu Virossa. Ja siihen liittyy tuo ylläoleva kuppikuva. 

Sakun lähiön rivitalonpäätymajatalon yössä tuli mm. laulettua täysikuun unettomuudessa ja pidettyä mahanpullistelukilpailuja. Meille sattui vaikka mitä kommelluksiakin. Kerran olivat molemmat Tallinnan silloiset pankkiautomaatit yhtä aikaa rikki, ja meillä rahat aika loppu. Meinattiin pistää joulukonsertti pystyyn Raatihuoneen torille, niin kuin kolehtikeräysmielessä. Siitä on nyt jo 19 vuotta aikaa, jestas sentään. Montakohan kuutamoyötä se vaatisi, että ehdittäisiin Eevan kanssa päivittää kuulumiset.

Saatiin Tallinna-kahvikupit lahjaksi omilta opiskelutovereiltamme, jotka tulivat opintomatkalle sinne. Me Eevan kanssa toimittiin vähän niin kuin oppaina. Minun kahvikupistani meni muutossa korva rikki, pitkään se toimi kynätelineenä mutta nyt näyttää siltä, että olen sen jossain siivouspuuskassani heittänyt pois. Pitää pian päästä tunnelmoimaan Eevan kupin luokse! Ihan tekisi mieli kirjoittaa kokonaismuisteloreportaasi siitä Viron ajastamme, mutta ehkä teen sen joskus toiste. Nyt eteenpäin.

Aasinsillat ovat ihania. Myös kummitätini oli Eeva. Tarkemmin Eeva-Liisa. Nyt tuossa alla kuvassa on häneltä perinnöksi valitsemani kuppi:


Minä otin itselleni kummitädin kupin muistojen lisäksi myös muotosyistä. Koska meille on kertynyt juuri tätä suoraa mukimallia enemmänkin, mikä on tavallaan kätevää. Oikeastaan hauskaakin. Mukivalikoima tiskikaapissa näyttää sopusointuiselta kun kaikki ovat samanmuotoisia, harmittaa vaan että keltainen suosikkikuppini meni sekin taannoin rikki. Sen minä olin hankkinut Koivukylän Valintatalosta kahvipaketin kylkiäisenä. Koko on tällaisissa mukeissa hyvä, eikä mieskään ruikuta liiasta koristeellisuudesta. Minä toteutan hörsyilykaipuutani enemmän mökkioloissa ja tyydyn täällä arjessa elämään ilman Arabiaa.

Vaikka kummitätini olikin minulle rakas, tuntui että tutustuin häneen vielä kerran uudella tavalla osallistuessani kuolinpesän setvimiseen ja tavaroiden läpikäymiseen. Niin siinä varmaan monella aina käy, ihmisestä löytyy uusia puolia vaikkei häntä enää ole. Kummitäti oli vähän samanlainen nättien asioiden fani kuin minäkin, keräilijätyyppi joka teki kodistaan tunnelmallisen kulttuurikeitaan. Ihailin sitä piirrettä aina, enkä ihan vielä ole pystynyt aivan samaan mutta pyrkimys on kova.

Valitsemani kummitädin kuppi oli yksittäinen kuriositeetti arvokkaidenkin astiasettien joukossa, ja jotenkin se liikutti minua. Eikä vähiten siksi, että näytti olleen kovassa käytössä. On kulunut, tummunut ja halkeillut. Ei todellakaan tehnyt mieli heittää sitä pois.

Kummitätini oli innokas matkailija, kävi Vietnamit ja Perut ja kaikki. Siitä siispä saankin seuraavan aasinsillan Albania-mukiin, joka on kyllä täällä blogissa näytetty ennenkin. Minun eksoottisin ulkomaanmatkani on siis tähän mennessä ollut työreissu Tiranaan. Ei ollut hirveästi aikaa tuliaisten hankintaan, joten turistikrääsällä mentiin. Paitsi töihin ostettiin hieno intarsiashakkisetti. Tämä pelkistetty mukimuoto mahdollistaa senkin, että on helppo ostaa matkamuisto täydentämään valikoimaa:


Albania-mukilla saattaa jopa tehdä vieraisiin suuremman vaikutuksen kuin kauniilla mutta hieman yllätyksettömillä klassikkovalinnoilla. Jos siis haluaa jotenkin säväyttää. Ja minähän mielelläni palaan harvojen matkojeni muistelointeihin, ja mikä onkaan helpompi reitti ottaa ne monologien aiheeksi kuin juuri kahvikuppi. 

Mies menee tällä viikolla työmatkalle Italiaan. Saankohan minä Milano-kahvikupin. Se olisi ihan perusteltua, sillä olen kerran yksin seikkaillut ja yöpynytkin Milanossa kun matkustin Firenzeen, jossa äiti oli maalaamassa. Minä kun en tykkää lentää, niin olin valinnut ottaa Milanosta junan Toscanaan. Niin, että jos meillä olisi kaapissa myös Milano-muki - tai edes Italia-muki - niin voisin kerrata saapasmaan reissujani kaikille meillä kahvilla käyville. Taidanpa tehdä tällaisen tuliaistilauksen tällä kerralla. Vaikka olin kyllä ajatellut enemmän viiniä, juustoa tai italialaista joulupullaa. Minä kerron sitten mitä sain, vai sainko mitään.

Siinä missä minä olen Italia-ihminen, isoäitini oli Ranska-tyyppejä. Hän tosin kävi siellä vain kaksi kertaa, eikä tuliaisissa ollut koskaan mukeja. Oli Renoirin ja Toulouse-Lautrecin painokuvia, Monet´n lumpeet vasta potin räjäyttivätkin ja niitä minäkin lukioikäisenä olin isoäidin kanssa ihan livenä ihailemassa. 

Parhaiten Leena kuitenkin muistetaan mieltymyksestään siniseen väriin. Ja siinähän ei ollut sitten mitään rajaa, kaikki oli nättiä mikä oli sinistä. Eli vähän överiksi meni joskus. Mökillä meillä on varmaan ainakin kymmenen marimekkomukia, joissa tosiaan on hallitsevana elementtinä isoäitini ihannoima isänmaallinen sinivalkoisuus. Minä olen yhden niistä mökkimukeista tuonut kotivalikoimaanikin. Että jos iskee ikävä maalle, voi tuntea olevansa vähän lähempänä kun juo aamukahvinsa isoäitimukista:


Sinistä väriä enemmän minä olen isoäidiltäni perinyt viehtymyksen itse Marimekkoon, missä siinäkin mennään välillä vähän rajoilla. En aina oikein osaa arvioida, mikä on oikeasti nättiä ja mikä sitten lopulta kuitenkin vain marikuosia. Aina vähän mietin, että pitäisi olla kriittisempi. Mutta toisaalta miksi sittenkään. Kun en minä nyt kaikkea silmään sopivaa ole heti ostamassa, luojan kiitos.

Ja sitäpaitsi kaikella on aikansa, myös sillä mikä näyttää ja tuntuu hyvältä. Niinpä suhtaudun nykyään jokseenkin vaivaantuneesti kahteen Marimekko-kuppiini, joiden ostotilanteen muistan itse asiassa aika hyvin. Oli jotenkin ahdistunut aika, eikä oikein vissiin rahaakaan liikaa. Minä kuitenkin sain jonkun ihme herätyksen ja päätin Marimekon alelaarin äärellä, että nyt minä ostan kaksi kahvimukia ja sillä siisti. Että jollain sitä saa ihminen arkeansa ilahduttaa kyllä.

Äiti oli silloin vielä hengissä, ja muistan miten kotimatkalla bussissa näpelöin hänelle tekstiviestin ja tunnustin heti mukitörsäilyni. Tiesin, että tulen saamaan siltä suunnalta ymmärrystä, sillä äiti(kin) oli perso mielentilaostoksille ja näteille tavaroille. Minä en ole enää ollenkaan varma, ovatko nämä kuppini nättejä, mutta siellähän nuo joukossa menevät ja muistuttavat ajasta, jossa mielentilani oli jotenkin epämääräinen vissiin sitten.

Nykyään minua viehättää vähän toisenlaiset kuviot, mutta en minä nyt sen takia mukikauppaan kumminkaan lähde. Varmaan on tullut vähän tavaraähky perintöjen kanssa, eikä ole tarvetta uusia astioita. Niiden kanssa eletään, mitä käsillä on - minkä koen itse asiassa jotenkin mukavan turvalliseksi.


Uskookohan kukaan, kun kerron että joka aamu minä arvon että mistähän kupista mutterikahvini joisin. Saatan ottaa käteen "vaihtelun vuoksi" vaikka minkä mukin, mutta jo kuukausia olen tuntenut voimaantuvani vain lilasta - vai mikä violetti nyt onkaan - kupista. Oikein pitää miettiä, että mistä se on tullut. On sellainen mielikuva, että suosikkikuppini taitaa olla tytärpuoleni vuosientakainen lahja. Ja hyvä lahja on näköjään ollutkin!

Minä en kotioloissa juo kahvia ollenkaan, paitsi aamuisin. Joten se on merkittävä yksittäinen vuorokausirituaali. Ei se näytä olevan ollenkaan se ja sama mistä mukista tulee aamukofeiinit ryystettyä. Ja jännä, etten vieläkään näin lähellä joulua ole siirtynyt punaiseen yksiväriseen mukiin. Jotenkin ei se vaan ei tunnu nyt oikealta. Vain violetti täydellistää nykyiset aamut. Kyllä ihminen on kummallinen.

Toisaalta, tämä tällainen pikkuasioihin takertuminen tekee elämästä mukavalla tavalla täyttä. Kyllä aika paljon menisi hukkaan, jos joka ikinen aamu olisi ihan yhdentekevää että mistä mukista juo. Kun ei se kerran ole, näköjään. Töissä minä juon päiväkahveja tummansinisestä teemamukista. Sekin on hyvä valinta, sillä muut työkaverit eivät niin piittaa siitä väristä ja niinpä tiedän koko työvuoron ajan mikä on minun mukini. Muilla menee välillä sekaisin, ja sitten tehdään turhaa tiskiä.

Minusta tämä oli hauska haaste, tämä kahvikuppihaaste. Oli niin kiire kertoilemaan, etten jaksanut lavastaa hienoja kuvia. Minä kaivoin vain kukkalamput esille, että sain edes jonkinlaisen valaistuksen aikaiseksi. Olisi vielä ainakin yksi musta muki, Wallace & Gromit -muki ja muutama muukin, jotka ansaitsisivat selityksen. Mutta viisi pyydettiin, ja minähän raportoin jo nyt tavallaan kuudesta jos Eevankin muki lasketaan. Hauskaa oli!


lauantai 6. joulukuuta 2014

Hyvää itsenäisyyspäivää!



Tulin vain toivottamaan pikaisesti teille hyvät ystävät lokoisaa pyhää, jonka meille tarjoaa tämä itsenäisyyspäivä. Ensi vuonna se osuukin vissiin sunnuntaille, joten nautitaan nyt. Minä räpsäisin pari tunnelmakuvaa ihan vain pokkarikameralla, kun kunnon aparaatista on akku loppu ja piti nyt heti saada toteuttaa itseäni, kun tulitte mieleen. Yhtä tuhnuisia ovat kuvani kuin on sääkin. Emäntäkin on pikkuisen ryytynyt kun on vielä työviikosta väsy.

Eilen kun töiden jälkeen tapasin pari ystävää pitkästä aikaa, niin toisen ensikommentti oli, että miten sinä näytät noin ryvettyneeltä. Kamalaa. Kehtaako tässä tänäänkään ihmisten ilmoille lähteä vaikka on kutsuttu. Syytän pientä flunssaa, jota minulla ei tällä kerralla ole oikein ollut aikaa sairastaa levolla pois. Voin vaikka olla pikkuisen marttyyrikin. Ei vaiskaan, ärsyttää ihmiset jotka korostavat sitä miten sairaina raatavat. On aikuisen ihmisen itsenäisellä omalla vastuulla pitää itsestään huolta, turha ruikuttaa jos ei osaa, ja sillä siisti.

Ja ehdinhän minä tässä vielä ennen illanviettoa halutessani köllötellä, ihan on mukavan rauhallinen koti. Apulainenkin ilmaantui eilen illalla käymään ja vetelee tuolla vielä kodikkaasti sikeitä, vaikka puolen tunnin päästä tulee iltapäivä. Enkä minäkään tästä kyllä aio minnekään lenkille lähteä, vaikka toisaalta tuo tuollainen tuhnusää tekee kyllä hyvää hipiälle ja saattaisi meikäläisen ilmiasu raikastuakin pienen happihyppelyn tuloksena. Ehkä päiväsauna ajaisi saman asian?


Toivottavasti teillä on siellä yhtä leppoisaa! 

Illalla pääsee sitten arvostelemaan linnan juhlien pukuja. Kyllä siinä tulee itselle aina niin tyylikäs olo vaikka olisi mitkä retkut päällä. 

Tällä viikolla juttelin töissä nuorison kanssa itsenäisyydestä ja siihen liittyvä aiheskaala oli laaja. Käytiin Venäjät ja Lapin sodat, leipäjonot ja laitokset. Pohdittiin sitä, miten tämä nuori sukupolvi on saanut syntyä "valmiiseen maahan" ja sitä, olisiko erilaista jos Suomi ei olisi itsenäinen valtio. Minä en ole kovin kiinnostunut politiikasta, mutta sitäkin sivuttiin. Sananvapautta ja sensellaistakin käsiteltiin.

Vähän epäselväksi jäi, jaetaanko linnan juhlien loput ruoat köyhille. Puolen tunnin päästä alkaa Hakaniemen torilla Hurstin järjestämä itsenäisyysruokailu, ei ne voileipäkakkujen jämät ainakaan sinne ehdi. Kyllä tämä kontrasti jotenkin ehkä painaa mieltä, vaikka nuorisolle vähän itse presidentin kekkereitä puolustinkin. Selitin, että onhan se esimerkiksi hyvä tapa saada tärkeille asioille näkyvyyttä - siis sillä että ketä linnaan kutsutaan ja sillä tavalla.

Jännä nähdä, minkälaiset keskustelut tänä iltana ystävien kanssa syntyy. Meillä on joskus ajatuksissa ja mielipiteissä vähän hajontaa, ja sehän tästä elämästä varsin mielenkiintoista ja kivaa tekeekin. Kyllä olisi tylsää, jos kaikki vain keskenämme hymisteltäisiin ja nyökyteltäisiin yksimielisyyttämme.

Ei minulla oikeastaan ollut muuta mielessä nyt. Hyvää itsenäisyyspäivää sinne ruudun taakse, ystävä!