Tänään kotona. Vahvasti kaunisteltu. Jouluroskat selän takana. |
Hei, ystävät! Nyt tulee hirveetä löpinää! Minuahan tuskin voi enää kutsua bloggariksi, mutta ei se mitään. Ymmärsin sen jo viime vuoden keväällä kun en kehdannut hakea passia Puutarhamessuille. Palo kirjoittamiseen ja raportointiin ei tietenkään ole sammunut - kuten olen teille aikaisemminkin tämän sivuston hiljennyttyä kertonut. Se on vain vähän siirtynyt toisaalle, ja kuka tietää jos laulujen tekemisen ja videoharjoittelun inspiraatio tyrehtyy, ehkä palaan kunnolla tänne takaisin.
Tai jos tulee jokin massiivinen projekti, josta täytyy raportoida! Vähän niin kuin viime kesän aittaprojekti Ryötönperällä.
Aina juhlapyhinä tai muuten vain sesonkien vaihtuessa olette mielessäni. Vähintään. Tänään kirjoittelen tätä täällä oikein joutilaisuuttani uhkuen, sillä olen flunssassa ties monettako päivää. Mutta en niin raadollisessa taudissa, etten jaksaisi pitkästyä. Tämän räkätaudin aikana olen jo teroitellut kynää harjoitellen mm. lastenlaujujen kirjoittamista. Sitten päivitin yli puolen vuoden tauon jälkeen perillisblogiani. Sen jälkeen laitoin kummitytöille viestiä, että joululahjat ovat taas myöhässä postittamatta ja sitten olen kärttänyt Nuoruusystäviltä laulunaiheita. Niitä olen saanut aina pullopostista koti-ikävä -aiheisiin.
Seurankipeys nuhassa on joskus yllättävä! Älkääkä aliarvoiko merkitystänne, vaikka nyt tässä räkähommelin viimeisessä (toivottavasti!) aallossa tulin vieläpä tännekin kirjoittamaan. Syksyllä edellisessä nuhassa (Onpa niitä usein - vai meneekö aika vain nopeasti?) luin Sudeetilta saamaani kalastuskirjaa, se on ihan mahtava, mutta nyt se on mökillä:
Siihen on koottu oikein kaksi kirjaa samaan niteeseen, ja minä löysin kaikkea kiinnostavaa. Ihan kevättalven jäitäkin silmällä pitäen. Jos rakentaa itse sellaisia valon ja varjon leikkauspisteitä, niin saapi kaloja. Pilkillä vissiin, se on vielä opettelematta. On myös mahtavia askarteluohjeita! Piti tehdä kaverille joululahjaksi kruunukorkeista ja klapista suomustin, mutta sekin jäi. Teen sitten kesäksi, koska korkit odottavat mökillä työpöydälläni.
Kirjoitin toissapäivänä yhteen lastenlauluaihioonkin ongella olemisesta. Oli hauska tehdä tekstiä lapsen näkökulmasta - muistan kyllä omat kalareissuni Taatan kanssa mökkilutakossa. Poukkoilen tekstissä syvällisyydestä (Jumala) pinnallisuuteen (miksi kohossa on punaista ja valkoista) ja olin tosi ylpeä alustavasta lopputuloksesta. Mies sanoi, että niinhän minä poukkoilen kuulemma vieläkin. Jaa. Täytän tänä vuonna 44 vuotta. On lapsi vissiin vielä tallella ja hyvä niin. Kai.
Tässä on yksi esimerkki siitä, ajalta ennen tätä nuhaa:
Kuvien laatu on kännykkätasoa, pahoittelen. |
Mökillä joululomalla oli märkää lunta. Nuoruusystävä puolisoineen oli tehnyt kuulemma 160 cm korkean lumilyhdyn. Minun piti jotenkin pistää paremmaksi ja tehdä edes "jotain". Askartelin lumisen lyhtytelineen. Harvoin olen toivonut, että mökki olisi tien varressa, mutta nyt toivoin. Sen verran ylpeä olin aikaansaannoksestani. Sen näki kolme ihmistä. Minä, mies ja Nuoruusystävä. Minä monta kertaa, muille riitti yksi.
Joskus on kiva askarrella katovasta aineksesta, niin ei jää lopputulos nurkkiin pyörimään sesongin vaihtuessa.
Viikon mittaiseksi meinattu maaseutujoululoma typistyi lyhyemmäksi kaupunkisyistä. Yksi oli se, että jouluaattona meitä kaipasi niin moni vielä etelässä. Sitten kun piti joulupäivänä lähteä, aloin murehtia kissoja. Niiden piti tulla mukaan. Kummatkin ovat jo vähän hoippuvaisia, vaikka hyvässä kunnossa olevia hippiäisiä - mutta silti tuntui että vajaan viikon mökkiloman vuoksi heiveröisten kissojen autossa yököttäminen olisi ollut epäeettistä. Käytin joulupyhää kissanhoitoringin kokoamiseen ja lähdettiin vasta tapanina ja palattiin jo ennen vuodenvaihdetta.
Tänä keväänä - jos elävät - Heljä-kissa täyttää 20 vuotta ja Tumppi 18. Joten ehtoopuolella ollaan, ja joka päivä katson sillä silmällä, että onko se viimeinen. Vielä ovat arkea haitanneet krempat menneet ohi, ja joka kerta pelätessäni (jos jompi kumpi ei hetkellisesti syö tai kävele normaalisti) minä itken silmät päästäni. Kestääköhän tätä vielä montakin vuotta? Täytyy sanoa, että olen onnekas kun joululoman aikana kissoja katsomassa kävi joka päivä joku kaksi kertaa - aina eri ihminen! (Siten en ikään kuin kuormittanut tavallaan ketään liikaa.) Olen hoitanut kissarinkiä hyvin näköjään. Jotain tehnyt elämässä oikein, vaikka välillä tuntuu että puuhailen itse aivan täysin toisarvoisia asioita:
Joo, tuo ylläoleva kuva littyy todella lapselliseen videoharjoitteluun Nuoruusytävän kanssa maalla.
Oli määränä tehdä muille kaverille Last Christmas -tyyppinen video, ja tehtiinkin. Mutta editointivaihe meni sellaiseksi nauramiseksi, että voimat loppuivat ennen joulua tuloksen loppuunsaattamista ajatellen. Siinä juurikin on opittavaa, joka asiassa. "Luominen" on jumalattoman kivaa, mutta jos meinaa "tuottaa" asian finaaliin, niin se vaatii jo asennetta. Sitä minulla ei vielä ole riittävästi.
Toistaiseksi se ei haittaa, mutta joskus harrasteet tuntuvat jo sen verran vakavilta - tai vähintäänkin kunnianhimoisilta - että olisipa se hienoa saada edes yksi laulu, yksi video tai kirja aivan niin kuin oikein loppuun. Valmiiksi! Toisaalta, on niin mukavaa vain tehdä. Mahtava vastapaino arkeen, kun palkkatöissä on kuitenkin käytävä.
Sielläkin kyllä nauretaan. Minun piti jo pari kuukautta sitten raportoida teille siitä, miten - ja nyt kristilliset ystäväni, minäkin kuulun kirkkoon, älkää pahastuko - leikittiin ajatuksella, jos minun työpaikallani nuorison edustajana olisi ollut asiakkaana Jeesus eli Jesse. Kuinka asiakastietojärjestelmään olisi kirjattu: "Soitettu isälle, meni vastaajaan, jätetty soittopyyntö. Soitettu äidille, ei vastannut." Tämä tuskin näillä kahdella lauseella aukeaa teille, mutta kuvaa toivottavasti sitä, miten minä tämän kaiken harrastamisen keskellä en ole lakannut tykkäämäästä oikeastakaan työstäni. Vaikka vähän sillä silmällä maaseututyömahdollisuuksia jo katsonkin. Voi olla, että tänä vuonna on aika vaihtaa maisemaa. Nimenomaan maisemaa, ei työtä. Saas nähdä, uskallanko. Vakituinen ihana työpaikka on aikamoinen turva.
Syksyllä mökkimakkariin tunnelmaa. Nyt haaveilen kesäverhoista jo. |
Viime vuonna tein tietoisen päätöksen ja kävin mökillä niin paljon kuin vain saatoin, opetellakseni myös niin sanottua arkea siellä. Vietin yksinäisiä sunnuntai-iltoja lokakuun hämärässä, vaikka olisin voinut matkustaa silloin kaupunkiinkin. Opettelin sitä tunnelmaa, johon varsinainen tunnelmointi ei liity. Ajattelin, miltä tuntuisi aamulla raapata auto (jos sellainen olisi) ja ajaa kymmenien kilometrien päähän töihin. Söin spagettia suoraan kattilasta ja katsoin netistä rikossarjoja sen sijaan, että olisin lotrannut punaviinin kanssa saunarannassa.
Mutta sen nyt siitä. Voi olla, että tämä suunnitteluvaiheeni kestää kauankin. Vuosia. Sain siihen todellista kannustusta - tai siis olen saanut moneltakin suunnalta - esimerkiksi äidin nuoruusystävältä, joka kertoi että kokee olevansa nyt liian iäkäs tekemään samaa siirtoa, josta minä nyt haaveilen. Potki oikein persiille meikäläistä ja komensi muuttamaan maalle jos kerran mieli tekee.
Jos minä sen siirron teen, niin varmasti alkaa uusi aalto blogissa! Niin pitkät ovat illat keskellä metsää... Onpi aikaa kirjoitella. Loputtomia jaarituksia huviksenne. Tippuu ne vähätkin lukijaluvut, joilla tosin ei koskaan ole minulle ollut suurta merkitystä.
Onpa ihanaa pölistä teille pitkästä aikaa. Toivottavasti joku teistä vielä on linjoilla. Olisin tarvinnut Keskeneräisen valkosipulijuttuja taas, Rautalinnun elämänohjeita ja apua pohojalaasuuteen, Tarun loputonta viisautta, Punaisen Pihlajan esteettisyyttä siivouspäivien inspiraatioksi ja valokuvaukseen, ja Tampereen ystävälle en vieläkään ole toimittanut yhtä taulua! Ennekin oli flunssassa lomalla, tulkitsin. Ja mitä kaikkea teille kuulukaan, ystävät. Vanha jäärä lienee vieläkin jäärä, ja minä vaan olen tällainen passiivinen blogikaveri. Toivottavasti uskotte, että merkityksenne on suuri.
Oma mokani, kun olen ollut poissa. Minä sain Heikki Salon kirjan joululahjaksi, ja se vei paljon huomiotani lomalla, mutta toimi myös innoituksen lähteenä. Ihana! Vaikka ehkä harmittikin se kohta, jossa todettiin laulujen kirjoittamisesta tulleen joka ihmisen huvi. Olen siis jälleen tavallinen. Olkoon niin sitten.
Onkohan tämä meidän formaattimme miten tulossa tiensä päähän? Mitä ajattelette? Minä toivon, että ei, vaikka videojuttuja suunnittelenkin. Sekin vaan on niin hauskaa. Mutta kuka keski-ikäinen sitä nyt ihan omalla naamallaan tekisi ja kuka jaksaa katsoa puhuvaa päätä? Puhuva pää ei tule olemaan - jos joskus oikeasti videohommaan huvikseni päädyn, todellakaan minun juttuni. Johtuu epävalokuvauksellisuudestani ja siitä, että puhuminen ilman kuvaa on aika epäkiinnostavaa.
Ehkä kuvaan teille videovarpaita loputtoman jaarituksen kanssa? hehe. Nyt taitaa alkaa kuume taas nousta, kun jutut muuttuvat väsyneiksi.
Tässä teille hössönhössön videokatsaus viime vuoteen: