maanantai 26. syyskuuta 2016

Yhdessä lähdettiin yhdeltä.

 
Voi herranjestas, mikä operaatio oli päästä tähän kirjoittelemaan! Oikein aamulla täällä kotona sängyssä hekumoin, että kun minulla on tänään vielä toipumispäivä huimasta Nuoruustapaamisviikonlopusta mökillä - talo tyhjänä ja omaa aikaa - niin kirjoitan koko aamun ja sitten menen pihahommiin. No. Kännykkä oli mykkänä, ensin sen kanssa tusvaamista että sain takaisin toimimaan. Joku latauspulma. Sitten oli whatsapp tiltissä, ja sitä lataamaan. Sitten piti kertoa Nuoruusryhmälle siellä kummitustarina viikonlopulta, koska kuulin sen eilen vasta paluumatkalla junassa. Sitten piti ilmoittaa joka puolelle, että olenkin taas puhelimen päässä. Olin hätäpäissäni ehtinyt facebookin ja sähköpostin kautta raportoida teknisistä ongelmistani ainakin kymmenelle ihmiselle.

No sitten laukkuja purkamaan ja tietokoneen ääreen. Kas - sen laturi oli jäänyt mökille. Akku alkoi näyttää tyhjää. Sitten taas kännykän varteen ja tiedustelua lähipiiriltä, onko kellään lainata ylimääräistä laturia antiikkiseen mäkkikoneeseeni. Onneksi sellainen on nyt tiedossa, niin ei koko Facebookia tarvinnut hälyttää kaappeja penkomaan. Sitten paniikissa siirsin puhelimen kautta kännykkäkuvia tänne blogiohjelmaan, mutta nehän nyt menivät miten sattuu.

Ja koska kirjoitan tätä nyt Apulaisen aparaatilla (senkin käyttöönotto vaati oman aikansa ja parit viestit), niin kuvien järjestelyssä on niin iso homma, että saatte katsoa niitä nyt epäloogisissa rykelmissä. Eipä silti, en minä tällä Ryötönperän reissulla kovin montaa esittelykelpoista kuvaa edes ottanut. Kunhan räpsin ja piinasin Nuoruusryhmän whatsapp-ketjua mökillä heitä siellä pari päivää yksin odotellessani. Varmaan tähän mennessä tosi kiinnostava raportti, tämä!

Nyt on jo Nuoruusystävä hakenut mökiltäni laturin postittaakseen sen, jos saan korvaavan vain lyhytaikaiseen lainaan. Samalla hän laittoi verkkoa puuhellan piippuun pihalle, koska hellassa oli räpistellyt talitiainen. Lisäksi korjasi talteen terassille unohtuneita asioita ja mittasi nojatuolin, jonka annan heidän kotiinsa lukunurkkaukseen. Kaikenlaista. Kohta palaavat muut kotiin ja minä vasta aloitan tunnelmointiani. Olen saanut pitää töistä viikon lomaa, joten sinnekin pitäisi taas orientoitua.

Suuri kauan odotettu Nuoruustapaamisspektaakkeli on ohi, ja sehän meidän kaikkien kurkkua eilen aamulla sateisella Ryötönperällä kuristi. Oli niin ihanaa - ja sekin on tässä yhteydessä vähän valju ilmaisu kuvaamaan kaikkea.
Normaalisti on kyllä sängynpeitot vierashuoneessa. Kunhan otin kuvan lakanoiden laittamisen jälkeen.
On vähän sellainen olo, niin kuin olisin ollut pitkällä matkalla. Toisaalta taas hieman kliseisesti tuntuu, että olisin jotenkin tullut pitkästä aikaa kotiin. Siis henkisessä mielessä. Konkreettisestihan lähdin jo viikko sitten Tampereelle työkavereiden kanssa ja sieltä suoraan tiistaina mökille. Ennen Tamperetta olin saanut viettää olympialaishenkisen rapujuhlan siskojen kanssa, joten lähdin jo valmiiksi arjesta irrottautuneena. On kuulkaa tehnyt hyvää työpainotteisen alkusyksyn jälkeen! Leppäsen syysloma.

Mökille selviydyttyäni en kahteen yksinäiseen vuorokauteeni kuunnellut edes radiota. Niin olin hiljaisuuden tarpeessa. Sen laitoin soimaan vasta perjantaina kun Nuoruuskaverit olivat matkalla Ryötönperälle ja minä siivoilin viimesilauksia, tein petejä ja sen sellaista. Kun sitten paikallinen Nuoruusystävä tuli perjantai-iltapäivällä hakemaan minua sovitulle kauppareissulle, olin juuri huussia tsekkailemassa. Häntä alkoi naurattaa, ettei ole koskaan nähnyt minua vielä niin stressaantuneena.

Kyllä en ollut stressaantunut! Ilmoitin, että haluan alkaa heti seurustella ja nauttia ystävistä kun tontille tullaan, eikä mikään saa olla silloin ikään kuin vaiheessa. Mielestäni ihan loogista. Kauppahommien jälkeen tuli vähän jämähdettyä höpöttelemään niin, että lopulta kun muiden auto ajoi pihaan, meillä oli ihan juttu kesken. Joskin ruoat tehtynä ja sauna lämmin, että ihan hyvin sittenkin. Jotenkin oltiin kuviteltu, että meillä on toooosi pitkäksi tuleva aika odotella karpaaseja, mutta siinä sitä sitten yhtäkkiä pimeässä pihassa halailtiin sadan vuoden tauon jälkeen.

Kävi sillä lailla, että muut tytöt pääsivät tulemaan paikalle vasta lauantaiaamusta alkaen, joten minä paimensin miesväkeä sotilaallisella otteella - no en sentään. Hyvin ovat itseohjautuvaa ja mökkihommiin tottunutta porukkaa, minulle tuli niin hyvä mieli kun ajattelin miten heti pääsivät keskenään saunaan vaihtamaan kuulumisia. Tuntui, että nyt on Ryötönperä mahdollisimman oikeassa käytössä. Eikä minun muutenkaan tarvinnut mitenkään enää erityisesti ohjeistaa, koska olin pitkin viikkoa jakanut tietoa ja kuvia siellä whatsappissa:



Minä en yhtään jaksanut ottaa huomioon, että muilla oli työviikko meneillään ja itse sain vain jo fiilistellä mökillä. Piti joka asiasta raportoida, kukista, polttopuista ja kaikesta. Kertoa, että saappaita on riittävästi kaikille ja että Jaakko Tepon karaoke-DVD on mukana. Sehän jäi lopulta soittamatta. Levyraadit pitämättä. Bändin keikkakin jätettiin seuraavaan kertaan. Niin paljon oli sitä asiaa, rönsyilyä ja hyväntahtoista levottomuutta, että kyllä aika paljon piti panostaa siihen, että oltiin kaikki edes lipunnostossa ja kuulumiskierroksella yhtä aikaa samassa paikassa.

Sitä tosin sattumalta myös odotettiin yhdessä, kun herättiin lauantaina aikaisin. Kodikas aamun hetki, kun lauma peikkomaisesti tokkuraisia ihmisiä höpisee tuvassa ja pohtii että koskahan päivän virallinen ohjelma alkaa. Kahvia keiteltiin ja oluttölkkejä availtiin aivan liian syntisen aikaisin. Leikittiin nuoria jälleen. Se hetki olisi saanut jatkua ikuisesti.

Kyllähän se ilmiö oli ennustettavissa. Siis että yhtä lupsakan puolivilli on lauma edelleenkin, ja kaikki turha organisointi on ajanhukkaa. Onneksi ei sittenkään panostettu enempää vaikka nuotiopaikkaan tai dinneriin - koska nekin jäivät suorittamatta. Jokainen söi aina nälän tullen, yksi istui turisemassa portaalla ja toinen paistoi makkaraa takassa. Kolmas saunoi. Ja koska meitä oli yhteensä seitsemän, niin jokaisella oli höpöttelykaveri koko ajan völjyssä.

Pari kertaa tuli liikututtuakin, mutta enimmäkseen joko parani maailma tai sen huumori. Tilannekomiikkaa jatkuvalla syötöllä tietenkin, jokainen omasta mielestään niin nokkela. Ja jos ei nokkeluus riittänyt, niin naurettiin sille puoli päivää että yhdeltä meinasi verkkarit tippua jalasta.


Tietysti tuli pohdittua yhteistä ikääntymistäkin, sitä että vielä ollaan kaikki hengissä kuitenkin. Jaettiin ahdistusmomentteja ja pelkoja, mutta kyllä ilo silti oli se, joka tästä tapaamisesta päällimmäiseksi mieleen jäi. Kukaan meistä ei ole selvinnyt ilman murheita, niin sehän näkyy käänteisesti myös huumorissa. On eroja, kuolemia ja sairautta. Mutta on myös uuden alkuja, ammatinvaihtoja, uusperheitä ja mahtavia harrastuksia. On näköaloja. Kyllä alkaa olla jo varaa nauraa pieruille.

Ehkä meitä jo nuorina yhdisti jonkinlainen pyrkimys sellaiseen päivittäiseen elämään, joka ei ole pelkkää puskemista vaan myös nauttimista. Ehkä sellainen lopulta yhdistää kaikkia ihmisiä, jos saa elää täällä.

Mietittiin, että kyllä sitä jo ensi kesänä voisi tavata seuraavan kerran. Toisaalta todettiin, että kesäloma-aika on usein perheellisillä aika buukattua, että katsotaan nyt. Onhan meillä se viestiketju, että voidaan siinä asiaa vielä yhdessä suunnitella. Nyt ollaan kuitenkin sen avulla koko ajan yhteyksissä. Arki kuljettaa kaikkia mukanaan niin, että tällaiset erityisjuhlat vaativat aina erityiset aikataulujärjestelyt. Ollaan siispä myös realisteja. Kyllä ihan hipoo täydellisyyttä meidän kollektiivinen mielenlaatumme, hehe.

Minähän olisin voinut palata kotiin vasta tänään, kun on vapaapäivä. Mutta ajatus siitä, että olisin kaikkien lähdön jälkeen jäänyt yksin tontille palloilemaan ja saunarantaan olemaan haikeana... Ei se tällä kerralla tuntunut hyvältä, vaikka ehkä laturi olisi tullut pakattua mukaan ja muutama muu asia paremmin järjesteltyä. Nyt mökki jäi hieman eläväiseen kuntoon.

Yhdessä lähdettiin yhdeltä, ja muiden helsinkiläisten kanssa junamatka sujui vilauksessa. Siinä tuli vielä juteltua vaikka mitä, esimerkiksi se kummitusjuttu. Vanhin meistä oli yöllä kokenut, että isoisäni kävi hänen sänkyään tönimässä. Sitten oli ollut voimakas energiakenttä. Että sellaista, miksei minulle koskaan kukaan perheenjäsen käy kummittelemassa? Aina pitää vaan lintuja ja tuulenvireitä tulkita. Tai unia.

Ja sitten käytiin läpi ihan proosallisiakin asioita, kuten roskienpolttopolitiikkaa. Minulla on nyt tiedossa ihminen, jolta voin lunastaa mökille sellaisen tynnyrin pahvi- ja oksajätteen polttamiseen. Siitähän tulee ihan uusi puuhamomentti sitten! Pitääkin jo pian laittaa viestiä ja kysyä, että millä hinnalla sen saan. Sopia kyyditysasiat ja muut.



Jaahas - tuohon väliin olen saanut aseteltua joutsenkuvat. Heidäthän bongasin jo ensimmäisenä aamuna, kun pyjamassa kipitin rantaan ihailemaan hälvenevää sumua. Se oli taas niitä lähes hartaita hetkiä. Seisoin varmaan pari tuntia odottelemassa aamun kunnollista nousua ja sumun hidasta hälvenemistä. Selkäkin siinä sai vähän kylmää ja kun menin päivemmällä naapuriin ilmoittautumaan, niin minulla oli sellainen hyväksi havaittu villahuivisysteemi vyötäröllä.

Leikkasin nurmikon syksyn viimeisen kerran, mutta sitä ennen piti kerätä kukkia ja omenoita. Laittaa niistä kuvia muille. Naapurin Rouva oli tohkeissaan puolukoista, joita hänen ansiostaan on nyt minunkin pakastimessani aikamoinen määrä. Lisäksi hän oli leiponut meille piirakkaa ja sämpylöitä, joita on jo tilattu seuraavaankin tapaamiseen.

Minulla oli aikomus seuraavana aamuna lähteä etsimään peltojen reunoista peuroja, joita naapuri oli nähnyt - mutta sitten säätila muuttuikin eikä enää ollut inspiroivaa sumua. Tavallaan hyväkin, niin pysyin tontilla pikkuisen puutöissä ja siivoilemassa. Enimmäkseen silti pidin taukoja, kuten ystävillekin kerroin. Portailla istuminen tuli niin tarpeeseen. Yksin mökillä on kivaa, kun tietää että seuraa on jossain vaiheessa tulossa.


No niin, näköjään kuvat vierassängyistä ja pellolta.
Moni pihamaan syyshomma jäi tekemättä ja polttopuutalkootkin pitäisi järjestää vielä ennen talvea. Ehkä suurin - tai siis ainoa - pettymys oli kurpitsojen paleltuminen. Unohdin ottaa kuvan siitä yksinäisestä kalpeasta mysteerikurpitsasta, joka viljelyharjussa oli. Kesäkurpitsojen kukat ihan ruskeita lötköjä, enkä kuulemma ollut niillä lakeuksilla ainoa, jota tällä tavalla koetellaan.

On se onni, etten suhtaudu viljelyyn suurella vakavuudella.

Tänään täytyy tutkia almanakkaa, että koska pääsisin mökille uudelleen ja millä kokoonpanolla. Sanoin pojille eilen kotimatkalla, että taas sinne tuli vähän niin kuin juurruttua lisää kun oli tämä viikonloppu. Mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.

Tulisipa lämmin lokakuu. Ja marraskuu. Ja joulukuu. Olisipa poutaa ja tyyntä. Olisipa hauskaakin. Kun minä Nuoruusjuhlassa sain nauruhepulin, niin yhden ystävän neuvo toiselle oli, että puhu sille moottorisahasta, niin se rauhoittuu. Sain noottia siitä, että olin opetellut halkaisemaan laudanpätkiä sirkkelillä siinä pätkimishommassa kehittyäkseni. Toisaalta - ne palaset olivat kyllä aika hienoja nuotiokäyttöön - tosin säästyivät nekin.

Mitenkähän muilla on mennyt tämä päivä, osalta on tullut jo viestejä. Kaikilla arki taas. Kyllä me selvitään. Nyt minä tiedän, että vanhoilla ystävillä on entistä matalampi kynnys ajaa Ryötönperän pihaan spontaanisti. Avaimen paikankin näytin ja siitäkin syntyi vitsiä, että kun seuraavan kerran menen mökille niin siellä joku tyytyväisenä kuorsailee tai lämmittää saunaa. Ei yhtään hullumpi ajatus.



maanantai 5. syyskuuta 2016

"Syksy tästä tulee."

Jaahas, syyskuussa ollaan. Nyt on eletty sellaista kaupunkivaihetta, että töihin, kotiin, töihin, kotiin - ja välissä muutamia rikkonaisia vapaapäiviä, jotka on pitänyt varata lepoon ja toipumiseen. Siihenkin, että koti pysyisi tavallaan vähän vähemmän asutun näköisenä. Päivät ovat sulautuneet toisiinsa, ja on tuntunut esimerkiksi siltä että koko ajan istuu bussissa tai vaihtaa kissanhiekkoja. Jälleen uusi päivän horoskooppi luettavana, ja sitä rataa. Mutta nyt alkaa kai työtahti rauhoittua ja muukin elämä asettua syksyn uomiinsa. Niin - kyllä olenkin odottanut sitä tapahtuvaksi - en kaipaa ollenkaan niin lennokasta arkea, kuin miltä se on nyt tuntunut.

Varmaan omassa päässä vaan, taas. Mutta kieltämättä olen haikaillut mökkiportaiden hiljaisuuteen vaikkei tässä kaupunkielämässä sinänsä mitään vikaa ole ollut. Ehkä vain pikkuisen liikaa hajontaa joka suuntaan, noin niin kuin keskittymiskyvyllisesti - ja minähän tykkään kuitenkin eniten tyhjistä hetkistä. 

Eilen eristäydyin pihahommiin, tänään raahasin luuni kamerakävelylle. Vaikka olenhan joka vuosi kuvannut ne samat kauniit viljapellot. Puimatta ja puituina. Samat siirtolapuutarhan omenapuut ja syyskukkijat. Ei sillä, että itse kyllästyisin - tulipa vaan mieleen, että jotain uuttakin annettavaa voisi näihin muistiinpanoihin olla. Elokuu valui ihan käsistä. Vaikka kyllä minä olen esimerkiksi lukenut! Sirpa Kähköstä ja Veikko Huovista. Pikkuisen Merete Mazzarellaakin. Varastanut kirjoista itselleni yksityistä aikaa. Enemmänkin olisin voinut.

Niin kuin kaikilla muillakin omenapuupihallisilla, myös meillä on ollut käynnissä omppushow. Aivan täysin yllättäen olen päässyt piirakkacupissa kärkisijoille! Täällä on nimittäin kiivas kilpailu syksyn parhaasta leivonnaisesta meneillään. Apulainen ja mies antavat sille projektille kaikkensa, ja sortuvat mielestäni liiallisiin kikkailuihin "keikauspiirakoillaan" ja yltiöpäisillä raaka-aineratkaisuillaan.

Minä otin netistä helpoimman ohjeen ja panostin ulkonäköön. Oikein nätiksi rinkulaksi kaikkein punaisimpien yksilöiden sirppejä tökin löllöön taikinaan. Minultahan puuttuu sekä kilpailu-  että leivontavietti, mutta osallistua piti. En itse ehtinyt sitä luomustani edes maistaa, kun piti kiiruhtaa yövuoroon. Sinne sitten sain ylistäviä viestejä, ja mikäs sen piristävämpää kuin tietää päässeensä vaativassa kilpasarjassa suorastaan huipulle.

Nyt sitä piirakkaa on tietenkin täällä yritetty apinoida, minä olen jo siirtynyt hillovaiheeseen ja suunnitellut että omenarumban jälkeen pistetään pystyyn pannukakkucup. Sitten on käytössä sekä nättiä vaaleanpunaista hilloa että heleän keltaista, johon käytin vain valkeita kuulaita omenoita. Siitä tuli ehkä vähän löysää.

Joskus aikaisempina vuosina olen tuunannut omenahilloja mausteilla tai vaikka puolukoilla, mutta nyt olen pitäytynyt siinäkin asiassa aivan yksinkertaisimmissa vaihtoehdoissa. Jos elämä onkin ympärillä välillä monimutkaista, niin silloin simppelit sivujuonteet ovat parasta vastapainoa. Ei mitään ylimääräistä kikkailua, sanon minä!

Minä vein naapuriinkiin yhden ämpärillisen priimaomenoita. Mitähän siellä nyt minusta ajatellaan. Heidän varhaisteininsä oli ainakin aivan vakuuttava ja vakuuttunut, että kyllä heilläkin tarvitaan omenoita, koska siinä puutarhassa niitä ei kasva. Minä en vaivautunut selvittämään asiaa aikuisilta, vaan heti innoissani nuorison kanssa tein tämän lahjoituspäätöksen. Ei kai sitä nyt joka asiaa tartte huoltajilta kysyä, jos neidillä oli esimerkiksi leipomisasiat mielessä.

Olen suunnitellut lainaavani heiltä teleskooppitikkaita, että saan pestyä lisää taloa. Korkeammalta. Eilen pihahuumassani ja pienessä flunssalämmössä tein sellaisia koepesuja siellä, minne yletyin. Tosiasiassa tämä kaupunkikoti(kin) tarvitsisi paritkin pienet talkoot ystäväporukan kanssa, mutta minä ikään kuin aloitin. Voin sitten toimia oppaana ja työnjohtohommissa, kun varsinanen urakka koittaa. Siitähän ei ole mitään käsitystä, että milloin tällainen olisi tapahtumassa.

Joskus käy niinkin, että kun vain aloittaa, niin yhtäkkiä sitä huomaakin olevansa jo pitkällä noin niin kuin työmäärän kokonaismittakaavassa. Samansuuntaisella energialla sain viikko sitten raivattua makuuhuoneen sellaiseen kuntoon, että voin sielläkin kirjoitella niitä laulujen sanoja, joita olen Nuoruusystävälle luvannut. Röykkiöiden alta löysin kirjoituspöytäni. Kyllä on toistaiseksi tullut riivittyä niin karmeita riimejä sieltä täältä tuhnuisen mielen syövereistä, että pitäisi saada sillekin asialle paremmin aikaa. Nyt kun on kerran sille myös fyysistä tilaa.

Minulla on aina välivuodenajan koittaessa se visio, että siihen siirrytään siisteissä tiloissa puhtaalta pöydältä, vähän niin kuin uuden alkuun konsanaan. Onkohan koskaan toteutunut. Sitä ei tavallaan haluaisi huomata että yhtäkkiä on talvi, ja tuossa nuo kesäkamppeet vieläkin tuolinsarjalla roikkuvat. Jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

 
Tämä on kyllä siinä mielessä kivaa vuodenaikaa, että varjoisalla kotipihalla riittää aina jotain pientä nypittävää - vähän isompaakin - kun voin alkaa siistiä sitä kasvukauden päättymiskuntoon. Täällä kun ei kasva kangasajuruohojen ja omenoiden lisäksi mitään hyötykasvia, niin kaiken mitä puuhaa voi tehdä vain terapia- ja esteettisyysmielessä. Jos oikein on sisäilmakammo kun tulee väsyneenä töistä kotiin, niin voi ainakin vähän aikaa muka tehdä jotain omassa pihassa.

Ja pianhan alkaa haravointivaihe, todettiin eilen Apulaisen kanssa.

Minusta on tullut todella laiska liikkeellelähtijä, onneksi tänään oli niin nätti aamu ettei kyllä enää ollut muita vaihtoehtoja kuin painua pelloille ja joenrantaan, hevosia katsomaan. Muutama hanhiaurakin lenteli yli, sain minä niitä kuvattuakin mutta eiköhän nekin ole jo nähty. Siis kuvissa. Kiva niitä on luonnossa katsella, ja kuunnella. Niistä ei tule ihan yhtä haikea olo kuin poismuuttavista kurkijoukoista tai joutsenista.

Haikeus iskee muutenkin enemmän maalla, vaikka kahden viikon päästä kun taas sinne pääsen, ei ole kyllä murheilulle sijaa, koska on edessä se Nuoruustapaaminen. Olen leikkinyt ajatuksella, että yllätän pojat ja raahaan vanhan hetekan liiterin perukoilta pihalle grilliksi... Hmm. Pitää vähän tutkia asiaa. Jotain siitä olisi kyllä kiva keksiä - lähinnä olen miettinyt naistenlehtimäistä romuromantiikka-asetelmaa siitä hetekasta, mutta meillähän kaikesta meinaa aina tulla sellaista "Tosimiesten Strömsö" -tyyppistä projektia, niin että grilliajatus menisi siihen samaan sapluunaan.

Muutamia muitakin yllätyksiä porukalle on mielessä. Vaikka olen minä jo mennyt lörpöttelemään, että ainakin lipunnosto pidetään, ja kaikista pakanoin meistä saa vetää aamuhartauden.



Ai niin. Takaisin omenoihin. (T'ällä tavalla minun ajatukseni pomppivat ihan livenäkin, Nuoruusryhmän viestiketjusta takaisin kotiin, juhlasta arkeen ja toisinpäin, hereiltä nukkumaan ja taas ylös.) Tilapäiskommuunissamme on virinnyt myös ajatus omenasiiderin teosta. Vain välineet puuttuvat, ja niinpä Timber onkin parasta aikaa käymässä rautakaupassa. (Ei kun nyt onkin kuulemma Prismassa, soitti että hankittaisko sittenkin mehulinko...) Vähän jännittää. Minä kokeilin sitä hänen kuivuriansa omenasiipaleisiin, mutta vaikka kuinka hurruutin päivätyön verran, niin jäivät vähän nahkeiksi. Ei tullut rapsakoita. Vinkkejä?

Ne nahkeat - vaikka hyviltä maistuivatkin - houkuttelivat liepeilleen kukkakärpäsiä, eikä niitä enää sellaisen laumailmiön jälkeen tehnyt mieli syödä. Kun minullahan oli se visio, että oikein säilön niitä omenalastuja, mutta eihän niitä kosteina voi purkittaa.

Ehkä annan sen olla, liikaa projekteja. Voisin keskittyä syyslukemiston haalimiseen - siihenkin voisin ottaa vastaan vinkkejä, vaikka tokihan niitä esim. Rautalinnun blogista löytyy! Kähköstä pitäisi saada ystäviltä lainaan seuraava osa. En ehkä ole ihan kohderyhmää, mutta silti jokin Mustat morsiamet -kirjassa veti puoleensa ja luin sen tosi nopeasti jo kuukausi sitten varmaan. Mielikuvissani sen tarina esiintyy aika tummana, ja kun äsken yritin etsiä teille sopivaa siteerauskohtaa loskaisesta kaamoksesta - en löytänytkään. Tuli vastaan kimmeltäviä päiviä, mutta dramaattisia käänteitä. Ja miten minusta tuntui, että koko ajan lumihöttö hölskyi jaloissa kun sitä kirjaa luin!

Hyvän kirjailijan merkki on se, että upottaa tunnelmia muuhunkin kuin säätilan kuvailuun. Minähän olisin varmaan sellainen Sumuisten Sössösäiden Saara, jos ryhtyisin kirjailijaksi. Koko ajan olisi vähintään orastavaa auerta joka puolella, kuka sellaista jaksaisi lukea.


Tunsin itseni vähän vanhaksi, kun ensin pitkin hampain tartuin Konsta Pylkkäseen, mutta sitten tykkäsinkin. Olen muuttunut sisäisesti vaariksi. Kyllä ei tällä menolla käy enää flaksi baareissa, vaikkei tietenkään tarvitsekaan, ja enhän minä kapakoissa käykään. Ja onhan tässä jo puoliso ja puoli maailmaa ympärillä. Vaan voisihan sitä joskus löytää sisäisen neitonsa. Viime viikolla kävin mekkoja lainaamassa sukulaisnaiselta, jolla on sama geeni kuin äidilläni - eli naiseusvietti. Nyt on ensi viikonlopun pönötysjuhliin kolttuja odottamassa. Näytin niissä ihan nätiltä, en minä sillä.

Mutta Pylkkänen. Hänen mietteisiinsä minä kumminkin jaksan paremmin sitoutua:

"Hän puuhasteli saunalla. Hän löysi kivijalan alta sen verran kuivaa puuta, että pisti pönttöön tulet. Kunhan se edes vähän lämpiäisi, niin eikö häntä yön seudun yli tarkenisi. Tuntui tulevan viileä yö. Tiedä vaikka suon laidassa kuuraa näyttäisi tai ainakin lammesta usvan nostaa. Hän taittoi lehdeksiä makuuksilleen. Näkyi lehti olevan jo heikossa kantimissa, syksy tästä tulee.

Perhana että maailman luonto jaksaa iänikuisesti jauhaa tuttua ohjelmaansa. Juuri kun kesän makuun on päässyt, kasvit alkaa harkita talviunta ja linnut huitelevat etelään. Tänäkin iltana on yli lentänyt haukkoja. Ne on lentäneet korkealla koukukkunokka kohti Saharaa. Muutto niillä on käynnissä. Kohta kurjet huutelevat aamusumujen yllä. Ja luonto ei kun vääntää kammesta ajan pyörää; tulee talvi, sitten kevät ja pian heinähelteet. Keksisi viidennen tai kuudennen vuodenajan, ja saattaapa keksiäkin, mutta onhan neljässäkin ihmettelemistä. Ja talvi on toki tarpeeksi pitkä pohjoisessa, kyllä siihen mukaan kerkeää. Lapasista aukeaa talvitöissä peukalonhangan kohdat ja sukista kantapäät."

On tunnustettava, että tämä oli ensimmäinen Pylkkänen, johon tartuin. Kotihyllyssä ja mökillä on lisää niitä vanhempia ja tavallaan alkuperäisempiä. Ehkä niitä sitten seuraavaksi? Sumuisten Sössösäiden Saara-Vaari lukee, heh.

"Minun rapakoistani heijastuu taivas" -kuva.

Mazzarellassa olen vasta alussa. Eikähän se olekaan mikään lukuromaani, vaan pohdiskeleva kirja. Hmm - "Vanhenemisen taidosta". Sain sen Apulaiselta, olikohan se vinkki. Minua viehätti jo alkumetreillä sama kohta, joka oli lainattu myös takakanteen. Minkä minä sille voin, että olen jo vuosia ajatellut samoin, ja tämän mietteen on Meretekin lainannut Hans Ruinilta:



"Yksi kesän viikoista on aivan omanlaisensa. Se on heinäkuun puolenvälin viikko. Silloin kesä kääntyy akselinsa ympäri. Silloin kaikki muuttuu muutamassa päivässä. Sitä ennen näemme rivin päiviä, jotka tuntuvat loputtomasti työntyvän toisiinsa äärettömyyksiin ulottuvana näkymänä. Sen jälkeen meillä on jäljellä vain muutaman päivän lykkäysaika. Se viikko vie meiltä enemmän kuin mikään muu kykenee antamaan.

Niin, eivät asiat elämässäkään ole toisin. Siinäkin kaikki muuttuu parissa vuodessa. Vielä eilen saattoi tuntua, että elämä on edessämme. Ja tänään enin osa vaikuttaa ohiteltulta. Rajattomat lupaukset tulevista vuosista putoavat kuin tyhjät norkot, jotka eivät ole koskaan tehneet hedelmää."

Pitäisi varmaan seuraavaksi opiskella, kuka on Hans Ruin... No, joka tapauksessa - onneksi olen tullut kirjoittaneeksi heinäkuun mietteistäni tänne blogiin tuhat kertaa, niin on todistusaineistoa siitä, mitä aina silloin kuun puolivälissä ajattelen. Ihan samaa kuin tuo Ruinkin.


Näillä mennään, näillä jatketaan. Omenashow must go on. Ja muukin show. Lauantaina laskettiin maahan silloin juhannuksen alla kuolleen sukulaisen uurna, mikä tuntui hyvältä lähiomaisten suruun osallistumisesta huolimatta. Sellainen on myös kaunista. Taas pienentyi piiri ja siinä yhdessä kyynelehdittiin, mutta viljeltiin myös mustaa huumoria vainajasta ja minun äidistäni, jonka hauta on siinä lähellä. Veisteltiin, että nyt saavat jatkaa taiteesta kinaamista ihan keskenään siellä luonnonkivilehdossa, serkukset.

Niistettiin nenämme ja jatkettiin matkoja.

Käveltiin miehen kanssa mustissamme kotiin. Ihailin matkalla muiden omenasatouhrien ratkaisua laittaa kadunvarteen "saa ottaa" -pisteitä. Minun piti lauantaina jo perustaa meillekin sellainen, mutta sitten tuli sade. Sitten tuli sunnuntai ja talonpesuvietti. Sitten tulikin tämä maanantai ja minua alkoi nolottaa koko ajatus. Mitä, jos ohikulkijat nauraisivat - minä olisin kuitenkin panostanut omenanottopisteen ulkoasuun ehkä liikaa - lyhtyjä ja kaikkea. Niin nyt tässä sitten ollaan.

Matrikkelitaiteilja ja Sudeettisavolainen onneksi tahtovat sadostamme osansa. Se on hyvä.

Maaseutukaipuuni sijasta minun pitäisi varmaan paremmin muistaa ja jaksaa arvostaa tätä sosiaalista elämää täällä kaupungissakin. En ole vielä ehtinyt edes Lapinlahteen vapaaehtoiskavereiden kanssa touhuamaan. Tunnen siitä huonoa omatuntoa, vaikka turhaan kai. 

Ympärillä on ihan nättiä jopa keskustassakin, jos sulkee metelin pois. Tallennan tänne pari suosikkikuvaani sieltä, jotta muistan niitä katsella vaikka sitten vuoden päästä. Vähän sääli, että jokin minussa nyt vaan jaksaa kapinoida kaupunkia vastaan. Päätetään, että siihen tulee muutos.








sunnuntai 21. elokuuta 2016

Talvipönttöjä

Voi että. Oli taas ihana mökkiviikonloppu. Aika paljon sitä saa mahtumaan kolmeen vuorokauteen, mutta toisaalta sitten monta juttua jäi tekemättäkin. Sitä ei niin kuin koskaan etukäteen varmaksi tiedä, että mikä inspiraatio iskee. Vallitsevat sää- ja olotilat aina viimeistelevät lopputuloksen. Tai alustavat, miten sen nyt haluaa ajatella. 

Ensin jatkettiin biisileiriä, kun Nuoruusystävä haki minut torstaina onnibussilta. Muutaman välivaiheen jälkeen kaivettiin lyriikat ja kitara esille. Päätettiin, että laulustamme tuleekin hieman aiempaa versiota reippaampi noin niin kuin yleissoudiltaan. Heh. Se oli aika hauskaa. Minulle jäi tehtäväksi miettiä vähän lisää sanoja, mutta vaikka teinkin aika aivotonta hommaa loppuajan, ei tullut riimiä mieleen.

Kyllä se sieltä vielä tulee.

Koominen pari ollaan, kun kumpikaan ei meinaa kehtaa laulaa! Mutta tänään kotimatkalla autossa sanoin miehelle, että ajattele jos vuoden päästä vaikka radiossa kuuluukin tällä tavalla sunnuntain levyuutuuksissa meidän kipaleemme. Ei voi koskaan tietää! Eikä mitään tapahdu jos ei itse ala tehdä.

Ekat kurpitsat ehkä tulevat viljelyharjuun!
Sama logiikka pätee siihen Nuoruustapaamiseen. Nyt meillä on kuulkaa päivämäärä lukossa! Kuukauden päästä on jo sellaiset tohinat, nuotiopaikan virittelyt ja muut. Olen tässä välissä avannut whatsapp-viestiketjun ja liittänyt siihen kaikki. Paitsi tämän muusikko-Nuoruusystävän, kun hän ei ole chattaavaa tyyppiä. Annoin hänen lukea mökillä koko keskustelun, joka on kyllä lähtenyt ihan lapasesta. 

Huumori vaikuttaa olevan samaa kuin silloin nuorenakin. Musiikkimakukin, joo. Melkolailla täsmää. Pyysin että tekevät biisilistan. Tokihan meidän uudella bändillä on siellä keikkakin, mutta ei siitä koko illaksi materiaalia riitä. Ja muut olivat sitä mieltä, että annetaan bändin levätäkin välillä.

Päätettiin, että vaikka kaikki tulevat Ryötönperälle sitten jo perjantai-iltana, niin satsataan lauantaihin. Tehdään oikein päiväohjelma. Pikkuisen on hajontaa siinä, mitä meinataan tehdä. Yksi haluaa koluta kaikki nuoruuden paikat kylänraitin räystäitä, grilliä ja levähdyspaikkaa myöten, toinen fiilistelee jo nyt pimeää iltaa nuotion loimussa. Joku haluaa nostalgisoida makkaralla ja grillimaustetuilla sipseillä, mutta onneksi suurin osa toivoo että syödään edes yhden kerran oikein hyvin.

Mitähän se sitten ikinä tarkoittaakaan. Minä ilmoitin, että tiskaan kyllä ja lämmitän tulipesät, mutta että catering ei ole vahvimpia puoliani. Onneksi naapurin Rouva ilmoitti, että leipoo meille sitten piirakkaa. Ei tartte ainakaan jälkiruoka-asiaa siis miettiä.

Tässä!
Rouva oli saanut myydyksi isäntävainaan auton! Oikein hieno uutinen meidän perällä. Sillä olikin hyvä ajaa. Minä olen niin iloinen naapurin puolesta, kun onhan noista kotteroista turhaa vaivaa. Itsellänikin vielä pihapiirissä Helmikaara, joka odottaa vain sitä että pääsee romuttamolle.

Olin jo viikolla jutellut naapurin kanssa puhelimessa, ja pimeäähän hän on nyt ensimmäisenä yksinäisenä syksynään alkanut pelätä. Minulla oli aikomus kerätä omalta tontilta kaikki valokennovalot polkujen varresta, että vien hänelle. Minullahan on kuitenkin ne sähköpihavalot. No se(kin) valojen keräily sitten jäi, kun keksin kaikkea muuta hommaa.

Mutta ainahan minä voin Rouvalle soittaa ja sanoa, että käypi hakemassa.

Koska torstai meni biisileiriin ja nuoruusviestittelyyn, niin perjantaina ensi töikseni nostin valkosipulit. Otin erikseen Puutarhaekspertin viljelemät, ja ne ovat nyt täällä Helsingissä. Mökille jätin sen kannan, jonka olen saanut Keskeneräiseltä. Huolettaa vaan, että mitenkä maltan jättää siemenkynsiä. Niin olivat hienoja taas! Yhtään ei ollut madonsyömää tai muuta vauriota.

Ensimmäisen kerran olimme tahallamme jättäneet myös joihinkin kukkaosaa. Aiotaan kokeilla siemenestä viljelyä, vaikka siitä kai meneekin kaksi vuotta satoon. Pitää opiskella aihetta! Mies haaveilee, että jos viskoisi valkosipulin siemeniä horsmikkoon, niin valtaisikohan se lopulta alaa. Samaahan ollaan yritetty artisokan ja piparjuuren kanssa. Ovat ne jo pontevampia kuin viime vuonna. 

Vaan, horsmikko on ja pysyy. Syksyn tulossa on ehkä se kiva puoli, että horsmahommelit lakoaa ja tulee uudenlaista tilan tuntua.

Perjantaina valkosipulisadolla elvistelyn jälkeen pyörin vähän tyhjänä tiluksilla. Odottelin mieheltä viestiä, että koska pääsee matkaan kotoa. Nurmikkohan minun piti leikata, mutta iskikin yhtäkkiä linnunpönttövietti. Ei siis sellaisten välttämättä oikeaoppisten tekeminen, vaan talvisuojasta oli nyt kyse. Joka vuosihan minä pakkasilla murehdin, että minne menevät lintuset.

Aloin siispä nikkarointihommiin. 

Ja kun en vielä siinä hetkessä (toisin kuin nyt) osannut käyttää sitä poran osaa, jolla tehdään pönttöreikä, niin askartelin sitten neliskanttisen reiän. Satuttavatkohan siivekkäät siihen nyt sitten itsensä. Toisaalta - voisin kuvitella, että jos on 30 astetta pakkasta ja viima, niin kyllä sitä saattaa tehdä mieli mennä pönttöön sisälle lämpimään, oli suuaukko minkälainen hyvänsä. Etenkin kun pohjalla on villaa.

Tuli vihdoinkin käyttöä yhdelle isoäidin neuleelle, jonka vahingossa pesukoneessa huovutin. Meinasin tehdä siitä lasinalusia, mutta onhan lintujen talvilämpö aika paljon parempi kierrätyskohde.

Mies kun ajoi pihaan, oli kuulemma ensin vähän arveluksissaan minun nikkaroinneistani. Olen tunnetusti aika huono naulaamaan. Mutta sitten mies alkoikin kokea hienoista ylpeyttä minun ensimmäisestä lintutönöstäni. Alettiin lämmittää saunaa ja kuunnella radiosta Puhelinlankoja. 

Ilmoitin, että lauantain käytän sitten polttopuuhommiin. Niin kuin alkupäivän käytinkin.

Ensin aamulla menin keppisavottaan, kun ei saa moottorisahata yksin. Mies sai nukkua pidempään. Ihan hyvä saldo tuli, vaikka toisaalta kepukoista polttopuiden sirkkelöinti on sillä tavalla epäkiitollista hommaa, että pitkästäkin karahkasta tulee lopulta aika vähän pätkiä. Mutta kuitenkin. Minulla on jokin sellainen synapsi aivoissa, että ajattelen jokaisen potentiaalisen oksan saunanpesässä. Kyllä niillä aina sytyttelee ja lisäilee. Talvi-Saara kiittää sitten. 

Paitsi että vielä olisi syytä pitää puutalkoot ennen kaamosta.

No sitten tyttösahani hurahti hienosti käyntiin ensi yrityksellä! Äkkiä metsurivermeet ylle ja savottaan. Menin sinne metsään, jossa aikoinaan oli rytissyt pihlajaa ja muuta tuulen voimasta. Mahtavasti olisi pätkittävää sielläkin, mutta himppusen vaarallisia paikkoja. Olisiko ollut sitten jokin luomakunnan merkki, että noin kuuden pöllin työstämisen jälkeen saha juuttui kiinni keskelle puun jännitettä. Just kun olin päässyt vauhtiin!

Kauhea käry tuli. Ja piti hakea mies apuun irrottamaan. Sorkkaraudallahan se sitten lähti. Mutta saha ei enää sen jälkeen käyntiin. Lopetin savotan sitten siihen, että pilkoin ne vaatimattomat pöllini. Sitä puuhastellessani silmäilin samalla liiterissä odottavaa seuraavaa linnunpönttöaihiotani.

Alkoi sen päiväinen nikkarointi, kun mieskin sai askartelupuuskan. Hän oli aamupäivän istunut tietokoneella töitä tekemässä, niin olikin vähän luovan homman tarpeessa. Kyllä tuli hienoja! Minä viestittelin siinä välissä Apulaisen kanssa, mutta viisastuin kuitenkin samalla. Kukaan ei ole kertonut, että poraa pitää esimerkiksi painaa kun tekee sellaista linnunpönttöreikää. Oli siinä perheriidankin mahdollisuus, kun minä nyt vaan en tajunnut milloin on ruuvi suorassa ja milloin ei. 

Mutta ei me nyt sentään viitsitty alkaa riidellä, kun oli yhteinen lauantai mökillä. Seuraavaan on niin paljon aikaa, ettei edes tiedetä, koska sellainen on. Ihan ristiin menee aikataulut. Koitan olla ajattelematta sitä, siis sitä pitkää aikaa ennen seuraavaa kertaa.

Ripustettiin talvipöntöt liiterin seinustalle. Se on suojaisin paikka, jos järveltä käy puhuri. Aamuaurinko lämmittää ja vaikka tiedän, että pönttöjen pitäisi olla maalaamatonta puuta, niin maalasin silti. Ajattelin, että ehkä tumma väri varaa lämpöä. Mies teki luonnollisempia, ja ne rimmaavatkin kivasti seinässä jo ennestään olleen ötökkähotellin kanssa:

Tänä aamuna minä tapani mukaan kiersin kaikki paikat ja totesin, etten sittenkään ollut muistanut ottaa tarpeeksi valokuvia ihanasta viikonlopusta. Piti vähän korjata tilannetta, vaikka harmitti että iltavalossa kurpitsaviljelmät olisivat olleet enemmän eduikseen. Tietenkin taas olisi tehnyt mieli jäädä vaan maalle, mutta onhan tässä kaupunkiystävien kanssa todettu se, että yhteinen arki on täällä.

Pieni orava jäi päivystämään rantaan. Hän on varmaan sama, joka torstai-iltana ihanasti meni kerälle nukkumaan rastaan hylkäämään pesään. Rantakoivun mutkaan ilta-aurinkoon. Minulla ei ollut kameraa mukana saunalla, joten se jäi dokumentoimatta. Sen sijaan tuli testattua oravalapsen musiikkimaku, koska viestittelin nuoruusystäville eri biisejä testatessani.

Kyllä hänkin tykkää Loirista, vaikkei sitä vielä ehkä itse tiedosta.

Tämän aamun hämärän järkytystä.
Luonnossa on aika ihana loppukesän tunnelma. Siellä savottatyömaallani sen totesin, rannassa lorvimisen lisäksi. Tykkään tästä lämpötilaerojen ja viistojen valojen vuodenajasta. Toivottavasti sitten syyskuussakin pääsen vielä samaan tunnelmaan. Hyttysiä on enää vain muutamia kömpelöitä, niistä ei ollut haittaa.

Tehtiin eilen puutarhakierros ennen linnunpönttöhommia. Tosiaan hernettä tulee, ja ehkä papuakin. Meinasin, että ne voisi ottaa siemenkäyttöön. Suunniteltiin niitylle - siihen sähköyhtiön raivaamaan kohtaan - sellaista viljelysyksikköjonoa. Koska näyttää kesäkurpitsa viihtyvän.

Jos kuusenrisuista tekisin jo aihiot pohjiksi ja sitten keväällä viljelysmultaa päälle. Pitää vaan miettiä, että mitä viljellään. Ainakin yksi pinaattipenkki. Iso. Ärsyttää noi kurpitsat, kun tulevat kypsiksi vasta syksyllä. Jotain aikaisempaa olisi mukava laittaa myös.

No niin, pitää laskeutua arkeen taas. Sitä kestääkin sitten seuraavat viikot. Kaupunkia. Aloitin citykokemuksistani teille reportaasia jo viikko sitten, mutta nukahdin. Oli sitä työunivelkaa ja taisin sittenkin olla myös vähän kipeä. Yhtään en jaksanut kirjoittaa. Ihmettelin väsymystäni, ja työkaverin kanssa kun vertailtiin oireitamme, niin virus sittenkin varmaan kävi vartaloissa. Kaikenlaista.

Montaakaan lepopäivää ei ollut ennen tätä mökkiviikonloppua, eikä tule muuten olemaan nytkään pariin viikkoon. No, kyllä minä tavallaan edustan sitä koulukuntaa että kun painetaan töitä, niin tehdään sitten urakalla ja pitkät vapaat palkaksi. Vuorotyön suoma etu.

Harmittaa vaan vähän, jos menee hyvä vuodenaika ohi. Pitää muistaa alkaa ulkoilla työvuorojen välissä. Omenasavottakin olisi edessä. Saankohan lainaksi työkaverin mehumaijan.

Apulainen tulee kohta meille, on iltasauna. Minulla mielessäni vielä mökkihommat, vaikka soitin jo töihinkin, että mikä siellä on huominen agenda. Kiva lämpöaalto on ollut, ihana kun voi kotonakin pitää ikkunoita auki kunnolla. 

Nyt näköjään sataa ja paistaa yhtä aikaa. Varmasti jossakin on taas hieno sateenkaari, vaikkei se meille näkyisikään. Tänä aamuna mökillä heräsin aikaisin, mutta köllöttelin pitkään. Ehkä vähän ikävöin kissoja, ja kyllä he ovatkin nyt taas saaneet huomiota.

Kotimatkalla ei vielä näkynyt onneksi muuttolintulaumoja, paitsi joitakin puhelinlangoilla. Radiosta tuli mainio ohjelma harmaapääskyistä, taas ollaan viisastuttu. 

Jätin Nuoruusystävälle rantasaunaan esille pari kirjaa, jotka lupasin lainata. Hän käy ne ehkä sieltä hakemassa. Naapurin Rouvalle öljyä ruohonleikkurimme viereen. Avaimen paikalleen ja savottavermeet talteen. Oikein petasin sängynkin, että on kiva sitten mennä kun se kuitenkin näkyy heti ovelta. Viikkasin viltit sohvalle ja oioin tyynyt.

Kurkkuyrtti oli keksinyt tällätä itsensä kurpitsojen joukkoon. Ei haittaa.

lauantai 30. heinäkuuta 2016

Sinne jäivät. Taas.

Viikko sitten päivä päättyi mökillä näin upeasti.
(Varoitus: Tämä on ensinnäkin pitkä päiväkirjakirjoitus ja tässä esiintyy sekä Paikallisystävä että Nuoruusystävä, ovat eri henkilöitä - pahoittelen, jos menevät lukijoilla sekaisin. Paikallisystävä on tyttöikätoverini ja Nuoruusystävä yksi poikaporukan edustaja.)

Paljon on tapahtunut maailman taivaan alla sen jälkeen kun viimeksi kirjoitin. Minä en mökillä tosin juurikaan seuraa uutisia, paitsi sen verran mitä radiosta kuulee kesäohjelmien välissä. Kohta on jälleen aika alkaa opiskella ympärillä pyörivän yhteiskunnan ja maapallon asioita, kun maanantaina pitää mennä töihin. Täytyy olla jotenkin kärryillä. Vaikka palattiin eilen kotiin, niin aion tässä suorittaa arkiorientaatiota melko verkkaisesti. Mieli on vielä mökillä, vaikka kesän pyykkiä jo koneessa pyörii.

Olen jo kaksi kertaa soittanut naapuriin maalle. Ja viestitellyt Nuoruusystävän kanssa monta, monta viestiä. Ihanaa, tuntuu että olen juurtunut mökkiseudulle taas askelen enemmän. Naapurin Rouva kävi tänään pelastamassa aitan kulmalle unohtuneet savottatyövälineeni meidän liiteriin turvaan ruostumiselta. Ja Nuoruusystävä kalamiehenä otti heti vaarin tarjouksestani käydä veneelläni pikkuisen onneaan koittamassa, haukia meinaa yrittää tänä iltana. Niin olen hänelle neuvonut tänään kotoisasti veneen tulpan paikan.

Sen jälkeen piti vielä uudelleen olla yhteydessä naapuriin, ettei säikähdä kun illalla meidän tontille pöristelee Nuoruusystävän punainen manta. Kalaihmisen lisäksi on myös automiehiä. Rouva kehui, että kyllä olin jättänyt liiterimme siistiin kuntoon, siellä voisi kuulemma vaikka syödä. Heh. Sellainen vahinko pääsi nyt tapahtumaan, koska tyttösahani teki tenän eikä sitä takuuhuollossakaan saatu vielä kuntoon. En ehtinyt sotkea liiteriä puuhommilla. Fiilistelyksi meni loppuloma, enkä siksi tunnekaan itseäni nyt mitenkään vahvistuneeksi supernaiseksi. Se luettakoon yhdeksi loman miinuspuoleksi, liian vähä fyysinen rehkiminen. Pitääkö tässä nyt alkaa urheilla keinotekoisesti, en tykkää.

Laskin miehelle oikein sormilla, monesko mökkikesä tämä minun hallintakaudellani oli. Seitsemäs. Liian äkkiä menee aika - monessakin mielessä. Ensinnäkin loma tietenkin on aina hujauksessa ohi. Mutta niin myös vuodet. Muistan hyvin kolme edellistä maaltapaluuta. Yhtenä vuonna lähdin työkaverin kanssa viettämään rappioelämää Kauko Röyhkän keikalle. Seuraavana pikkusiskon kanssa karaokeen. Viime vuonna toinen työkaveri tuli meille. Tänä vuonna istuin tyhjäpäänä eilen kotipihassa, mutta nyt ollaan jo vaihdettu Timberin kanssa kuulumiset. Hän on ihanasti pitänyt kotiamme silmällä kesän ajan.

Seitsemän oli voittonumeroni myös mölkyssä.
Viimeksi kun kirjoitin, oli se perheloma Sudeetin ja Apulaisen kanssa, miestä odotettiin tontille iltajunalla. Heti enterin painamisen jälkeen alkoivat kuulkaa uudet käänteet! VR tuotti yllätyksiä tuplin kappalein. Ensinnäkin havaittiin, ettei kaikki olekaan niin yksinkertaista enää. Maailma monimutkaistuu. Aina ennen ovat mökkipaikkakunnalle tulleet junat samalla tavalla arkena ja pyhänä. Mutta nyt ei enää Seinäjoelta pääsekään illalla Ähtäriin! Siis lauantaisin ainakaan. Eikä kyllä millään muullakaan. Alkoi siinä sitten pohdinta, ja mies tönötti jo liikkuvassa junassa.

Saatiin onneksi peliaikaa mietintään, kun Toijalan tienoilla oli jokin sähkövika ja liikenne seisoi.

Minä kieltäydyin lähtemästä Seinäjoelle vieraan kaupungin liikenteeseen törttöilemään naapurin isäntävainaan volkkarilla. Sitten keksittiin Parkano. En minä siellä ollut koskaan ennen käynyt, mutta muistin junan ikkunasta nähneeni asemanseudun mukavan yksinkertaisena ja parakkimaisena miljöönä keskellä ei mitään. Lähdin siispä ajelemaan sinne, kun sain mieheltä merkin että juna liikkuu taas.

Siitä tuli lopulta aika mukava kesäillan ajelu, sääkin oli muuttunut suviseksi jälleen. Yli 80 kilometriä yhteen suuntaan ei tuntunutkaan paljolta, ja menomatkalla huomasin minulle sopivan tienviitankin, johon palatessa pysähdyttiin ikuistustarkoituksessa. Näytän kuvassa vähän uniselta kesälomalaiselta, ja aikamoiselta unelta taakse jääneet mökkiviikot tuntuvatkin. Vähän on haikea olo.

Tuosta mökkipaikkakunnan kirpparilta löytämästäni collegesta tulee vakkariyövuoropaitani.
Sudeetin lähtömaanantaina minuun iski tyypillinen kirottu aamuahdistus. Oli niin kiva tikkakisapainotteinen huoleton viikonloppu takana, että arki - kyllä se mökilläkin välillä tulee - melkein räjäytti tajuntani. Mieleen tuli laskupinot ja vielä silloin kuitenkin kaukana häämöttävä paluu kaupunkiin. Muistijäljet vaikeista vuosista tunkivat kroppaan, ja oksensin saunapolun viereen. Onneksi se jäi tämän kesän ainoaksi kerraksi. Paha mieli tuli toisen lähtöhaikeuden lisäksi jo pelkästään siitä, että meni se(kin) aamu pilalle. Aina minä päivän mittaan saan asetettua huolet oikeaan mittakaavaan, mutta jokin niissä maaseudun hiljaisissa pitkissä aamun tunneissa on, että liikaa on aikaa murehtia.

Ja aina seuraavaksi alan pelätä sitä, että sairastun jos moinen huolehtiminen jatkuu liiaksi. Että ihminen voikin olla typerä. Hukata nyt autereiset aamuhetket itkun nieleskelyyn. Kyllä ei siinä elämäntaito-oppaiden hetkeentarttumismietteet paljon lohduta. Enemmän rauhoittaa kun katsoo vähän aikaa koivunlatvoja ja pilviä, hyvässä lykyssä metsän korppiperhekin siellä liitelee. Sitten alkaa pulssi laskea, päivä käynnistyy angstirituaalin jälkeen uudelleen ja pystyn menemään pimeään tupaan tiskaamaannkin oikein.

Muutama päivä vietettiin miehen ja Apulaisen kanssa mökkiarkea kolmisin. Niissäkin päivissä oli aina se oma mökkirytminsä. Ahdistuksissani on aina se hyöty, että ne kanavoituvat toiminnaksi, ja nyt on kaikki liiteriin kertyneet usean kesän juhlien oluttölkit palautettu kauppaan. Siitä tuli koominen päivärituaali, että aina pari jätesäkkiä mukaan ja sitten leuhkittiin, että taas pelkkää säästöä! Niin kuin olikin.

Lisäksi sain siitä operaatiosta liiterin perähuoneeseen tilaa, jonne viimeisinä mökkipäivinä varastoin puutarhatavaroita pois pihapiiristä. Iltaisin nukahdettiin "dominona" taas sohvalle, ensi Apulainen minun olkapäätäni vasten, sitten minä nojasin puolisoon, joka puolestaan torkahti niin ettei ikinä muistanut mitä illan elokuvan lopussa oli tapahtunut. Herättiin samassa järjestyksessä, eikä Apulainen yhtenä yönä pystynyt pidättämään nauruaan, kun tajusi hupaisuutemme. Oikein sekalainen seurakunta lomalla.

Telkkaria ei juurikaan tosin tarvittu, kun pari viikkoa seurattiin rannan rastaan pesueen kehittymistä. Varmaan 200 kuvaa...







Koalatöyhdöt ja tärkeät ilmeet ovat minulle joka vuosi aivan loputon hupi.



Jännitysnäytelmistä äärimmäisin oli viimeisenkin tutisevajalkaisen poislennon suunnittelun seuraaminen.



Olin valmiina rescue-asemissa, mutta vaikka tekikin mahalaskun järveen, pääsi hän sieltä omin neuvoin kivelle. Hienoa!



Entinen työkaverini - nykyinen ystäväni - tuli viimeiseksi viikonlopuksi kylään, ja taas lauloi sekä mölkky että ihmiset. Pidettiin illalla sellainen levyraati, että nyt tietävät vastarannallakin, että minä tykkään Myrskyluodon maija -biisistä. Apulainen kävi paikallistreffeillä ja se nuori mies pakotettiin tontille näytille. Voi raukkaa. Nuoruusystäväkin siinä poikkesi huvikseen ja heti joutui rassaamaan moottorisahaani, koska ymmärtää kaiken laitteista.

Se oli se lauantai kun tavallaan pidettiin loman viimeiset oikein kokonaisvaltaiset juhlat. Mutta kyllä se kannatti! Sunnuntaina kun auton perävalot veivät mennessään ystävän, Apulaisen ja miehenkin (hänet taas onneksi vain käymään) kaupunkiin - niin kyllä minulla siinä vähän leuka väpätti taas, mutta meninkin sitten tiskaamaan reippaasti. Soitin cityyn Lapinlahti-ystävälle synttäripuhelun, joka oli hyvää terapiaa. Ja sitten Paikallisystävä ilmoittikin voivansa tulla kanssani iltasaunaan. 

Hän otti uusimman kummilapseni mukaan ja minä telkesin kissat sisälle, ettei synny konfliktia. Lapsi parka alkoi heti puuhommiin, ja annoin yhden klapin kotiin mukaan pureskeltavaksi. Koirista(kin) kaiken tietävä Nuoruusystävä nauroi ajatukselleni antaa lapselle vanhoja kenkiä ja totesi, että meinasit sitten opettaa että kenkiä saa syödä. Vaikka olenkin muka ammattikasvattaja ihmisalalla - eikä se eroa paljonkaan kai eläinten kouluttamisesta - niin tuota en ollut tullut ajatelleeksi, ja tunsin itseni aikalailla urpoksi. Vaan eikö olekin söpöinen, pääseeköhän hän joskus luokseni leirille sitten kun minulla ei ole kissoja mukana:




Sinä sunnuntai-iltana alkoi ihmeellinen tropiikki. Tiesinkin sen olevan tulossa, koska naapurin perhettä onnibussille kuskatessani oli siitä ollut jo puhetta. Otin taas sata taidekuvaa. Sain myös välillä synkeäksi vetäneeseen mielenmaisemaani valokuvallista vastinetta, mikä tuntui jotenkin sadunomaisen hyvältä. Vähän niin kuin olisin käynyt toisella planeetalla, vaikka olinkin omassa tutussa rannassa. Erikoinen kokemus!










Viimeisenä tämän mökkiloman maanantaina tapahtui historiallinen käännekohta, kun Nuoruusystävä tuli sovitusti kitaransa kanssa kylään. Oli biisileiripäivä. Sitä oltiin keväästä saakka viesteissä suunniteltu. Tämä oli ensimmäinen kerta sitten nuoruusaikojen, kun istuttiin kahdestaan alas kiireettömästi höpöttelemään, puhumattakaan siitä että meillä oli taiteellisia tavoitteita. Näinä mökkivuosina, kun yhteydenpitomme on pitkän tauon jälkeen elpynyt - niin olen lähinnä aina tarvinnut jotain. Peräkärryä tai neuvoja autoasioissa. Puuhellaa. Hirveä ystävä olen ollut! Nyt meillä ei ollut agendalla edes moottorisahan korjausta, vaan nimenomaan tämä yhteinen yritys päästä jyvälle lauluntekoon liittyvistä lyyrisistä puolista.

Voi että oli ihanaa, vaikka keskustelumme kävivätkin välillä tosi syvissä syövereissä. Molemmille on aikuisiällä sattunut paljon - hmm - ei-toivottuja mutta viisastuttavia asioita. Ja sitten meitä yhdistää iloisemmatkin piirteet, esimerkiksi luontosuhde. Hänellä ja hänen vaimollaan on täsmälleen sama käsitys siitä, että lintujen pesimäkaudella ei kaadeta yhtäkään puuta ja tärkeintä on poikasten seurailu.

Muisteltiin nuoruusaikoja ja minä kertasin sitä, miten olen ollutkin onnekas kun kaupunkilaissyntyisenä minut hyväksyttiin mökkiseudun kyläyhteisön nuorisoon. Naapurin tytön kanssa ystävystyin ensin Nuoruusystävän mainioon, täyspäiseen ja luotettavaan poikaporukkaan ja sitten myöhemmin Paikallisystävään, josta hänestäkin tuli vakiojengimme jäsen. Seurattiin kun pojat saivat ajokortteja ja vietettiin monta hulvatonta superkesää yhdessä, vaikkei koskaan kukaan seurustellut romanttisessa mielessä kenenkään kanssa, mitä nyt sitten opiskeluvuosina yhdestä heistä tuli sittenkin ensimmäinen avomieheni. Tuli armeijat ja parisuhteet "ulkopuolistenkin" kanssa, mutta silti jokin itseriittoinen voima piti meidät aikuiseen arkeen saakka koossa. Sitten alkoi pitkä tauko.

Ja todettiin, että nyt on vissiin käsillä se ikä kun halutaan jotenkin palata myös niille poikavuosien juurille. Yritettiin alkaa kirjoittaa laulua siitä, vaikka sellainen on toki moneen kertaan tehty. Käytiin välillä rannassa miettimässä, minä "valmistin" meille kurkkuvoileivät ja sitten taas jatkettiin. Nuoruusystävä tervepäisenä piti murehtimisen taipumustani aivan hölmönä ja sain kätevää perspektiiviä. Kun hän illan lähestyessä lähti kotiinsa, minä vetäydyin rantaan kirjoittamaan - en sittenkään kehdannut yrittää sanoittamista seurassa. Yhteistyömme jatkuu nyt etänä, ehkä kootaan tulokset sitten kun seuraavan kerran menen mökille kolmen viikon päästä, toivon.

Ja tänä iltana Nuoruusystävä on meidän rannassa kalassa, ihana ajatus.

Kurpitsa jäi villiintymään viljelyharjuun metsänreunaan.



Ja sitten koitti se hetki, jota olin alkanut pelätä jo keväällä. Viimeiset pitkän mökkiloman päivät. Mies palasi tontille, jota minä aloin vähitellen siivota sopivaksi autioitumista varten. Niisk. Torstaina tuli itku, jota mies sai pitkin päivää ja vielä illallakin vierestä katsella. Onneksi on tottunut. Aina ja yhä uudestaan se vaan tuli, ja tuntui niin pakahduttavalta ihan senkin takia lähteä, että naapurin Rouvan ensimmäinen leskeyden syksy on edessä. Koko yhteinen historia ja tulevaisuuden arvaamattomuus sai minut jälleen liikuttumaan kaikessa kauneudessaan.

Toisaalta - eilinen lähtöaamu oli sitten helpompi kun olin rauhoittanut viimeiset päivät nyyhkimiseen.

Kiersin tilukset, sinne jäi sahapukki portiksi metsurityömaalleni, joka jatkuu ensi kerralla:




Sinne jäivät sokeriherneet ja pavut. Sinne jäivät punastumaan tomaatit, joista osan vein naapuriinkin saakka kehittymään ja Rouvan syötäväksi. Sinne jäi myös kitulias yrttimaani mutta rehottavat salaatit. Sinne jäivät minun korppini ja ne höpsöt pikkulinnut, joilla oli viimeisinä päivinä minulle erityisen paljon asiaa. Johtui varmaan siitä, että olin aika paljon hiljaa niin uskalsivat tulla lähelle.

Yksikin tuli ihan niskan taakse Paskakaivosyreeniin kun istuksin vieressä odottamassa iltaruokaa. Jos uskoisin tosissani henkimaailman asioihin, olisin tulkinnut sen merkiksi jostain. Rauhoittavaksi merkiksi, että kaikki on hyvin vaikka tämäkin suvi taas päättyy.

Sinne jäivät koko kesän kilometrin päässä pelloilla mekkaloineet kurjet, joita en yhtenäkään aamuna lähtenyt valokuvaamaan. Niiden ääni ei enää korreloidukaan minulla syysmuuttoon, onneksi. Sinne jäi myös kauimmaisen naapurin isäntä, jolle minun pitää vielä soittaa, että meillä on sitten liiterissä uudet maamiesseuran käynnistyskaapelit, jos tulee tarve. Sinne jäivät A-tikkaat, joita naapurin Rouva käy lainaamassa vähän väliä ikkunanpesuun. Kenelläkään ei ole kirkkaampia ikkunoita. Ei kenelläkään.

Minä lähden nyt ripustamaan toista koneellista mökkipyykkiä kuivumaan. Aika moni kaupunkiystävä on tässä kirjoittamiseni lomassa jo soittanut tai laittanut viestiä. On lämmin tunne kun on kaivattu ihminen sekä maalla että täällä meren lähellä. Jälkimmäisen tuoksun olin äsken tuntevinani pihapiirissä, vaikka asutaankin Helsingin äärirajoilla lähellä automarketteja. Työkaverin kanssa viestiteltiin äsken, että sovitaan huomenna maanantaiaamun aikatauluista. Otetaan ekana päivänä rennosti, on ihana nähdä. Ja vitsikkäästi: Tavataanko ensin katkolla vai terassilla, heh. Olemme pitäneet koko kesän yhteyttä, meillä kaikilla on ollut aika kivaa. Kiitos.