maanantai 26. maaliskuuta 2012

Sinnikkäitä ajatuksia


Jostain syystä en kummemmin perusta narsisseista. Paitsi jos ne kasvavat suoraan maasta vähän niin kuin yllätyksenä. Tai no, tykkään kai kuitenkin. En vaan itselleni niitä ole muistaakseni hankkinut varmaan koskaan. Vaan nytpä oikein odotan keltaisia kukintoja ruukusta, kun keksin sijoittaa ruukkunarsissin muiden kevätkukkien kanssa asetelmaan. Tuli kesken arkisen kiireen sinnikäs ajatus saada kukkakori ovenpieleen.

Kyllä niin tykkään K-kaupan Pirkka-sarjasta. Se ei pettänyt taaskaan. Kamalassa katupölytuulessa juoksin asioillani Sörnäisissä ja ajattelin kukkia. Vaikka kädet olivat jo täynnä, niin kurkkasin pikkumarkettiin ja siellä kätevästi hedelmien joukossa oli kukkasia ostettavissa. Niin paljon kantamuksia ei ole koskaan, ettei pari koristekasvia mahtuisi mukaan.

Paitsi että en minä nyt alvariinsa kukkaostoksilla käy. Ehkä jouluna ja näin pääsiäisen läheisyydessä.

Pirkka-kevätkukat. Varmaan ostoajatus niistä oikein kiteytyi yövuoron jälkeisellä aamukävelyllä kaupungin läpi. Kaupoillehan ei pitäisi ollenkaan mennä univelkaisena. Nytkin meinasi mukaan tarttua sähkönsiniset kinkelit housut. Voi hyvä luoja. Onneksi tajusin jättää ne kauppaan. Olisin saanut niiden hinnalla moninkertaisen määrän Pirkka-kukkia, kuin mitä nyt tuli hankittua. Pelkkää säästöä tällä reissulla siis.



Keskikaupungilla kevät näkyy jotenkin enemmän kuin kotipihalla. Silläpä varmaan tulikin se idea saattaa vuodenaikatunnelmaa myös Puutarhanurkkaan, jota hallitsee vieläkin massiivinen kattolumivuori. Se on kotiväen mielestä jo pienentynyt vähän. Omaan kärsimättömään silmään se näyttää kyllä vielä lohduttoman isolta.

Kaupungilla suurin osa lumesta on kärrätty pois ja katuputsarit laitteineen ovat liikenteessä. Hyvä niin, sillä tämän vuodenajan varjopuoli on aina se silmissä ja suussa narskuva pöly. Putsareilla on tärkeä työ. Arvostan. Mutta veden äärellä näytti vielä aika talviseltakin. Terassilaivat ovat autioita. Niiden tunnelmasta aina kesäisin niin tykkään.

Avomeren rannalla on kuulemma jo ihan sulaa, mutta kaupunkimme pikkuiset lahdet ovat sen näköisiä, että vielä voisi mennä jäälle pilkille tahi paistattelemaan muuten vaan. Mutta ei kai enää ole ihan järkevän ihmisen hommaa se.


Jäin ihan miettimään, että mitä liikkuu lintujen päässä Kaisaniemen puistossa. Olivat jättäneet kirsikan näköiset marjat puuhun. Voiko olla, että siivekkäät arvelevat marjojen olevan myrkyllisiä. Ehkä ne ovatkin. On joku kaveri maistellut marjaa ja kopsahtanut oksalta kuolleena maahan. Niin siitä ovat päätelleet, että juu noita ei syödä. 

Vai onko puistossa niin hyvä talviruokintatilanne, että linnut ovat jättäneet marjat hätävaraksi. Vähän niin kuin keväiseksi jälkiruoaksi. Vai onko tässä kyse siitä kätevästä marjojen käymisestä, muuttumisesta alkoholipitoiseksi. Linnut venttailevat puiston vappukinkereitä ja marjoissa odottaa autereinen tunnelma suojaamaan lintujen psyykettä keväisen älämölöjuhlan turvaksi.

Vai onko puistossa lintuja lainkaan? En nähnyt kuin taivaalla lokkeja.


Tämä maaliskuu on kulunut jotenkin nopeasti. Sunnuntaina on jo huhtikuu jo noidatkin liikenteessä. Kahden viikon päästä pääsiäinen melkein jo ohi. Kaikkea mukavaa on siis tiedossa ihan tuota pikaa. Miten sekin nyt voi aiheuttaa kiireen tuntua, höh. Tuntuu, että sitä on unohtanut jotain.

Ja sitten sitä muistaa niinkin tähdellisen asian, että on takaraivossa näköhavainto maatuskanukesta. Kirpeä halu löytää se ja nostaa esille. Miksiköhän. Maatuskat ovat kyllä nyt vähän muotia. Mielestäni ne sopivat tähän pääsiäisen aikaan. Lapsenahan aina se taisi olla juuri venäläinen huivi, joka viritettiin päähän kun lähdettiin noitimaan. Maatuskat muistuttavat siitä.

Löysin ne joulukoristepussin pohjalta. Ehkä siinä oli jokin logiikka.

Vaan en keksinyt vielä, minkä oikean asian olisin unohtanut. Ainakin uusi liesi pitäisi hankkia mökille, kun uuni hajosi. Mites sitten pääsiäisenä ruokaa tehdään jos ei uuni toimi. Paitsi ehkä voisi tehdä jo ruokaa ulkona. Tai sitten on vain keittolevymenyy.

Sitten olisi kesäauton imurointi ja pesu. Nuohoojan tilaaminen Ryötönperälle. Ehkä likakaivokin pitäisi tyhjennyttää. Lumiauramieheltä talven laskun pyytäminen. Siistin asun etsiminen, kun on paritkin juhlat tässä tulossa. Töissäkin on käytävä. Yhtään en tykkää jos näin maanantaiaamuna tulee tällainen kiireen tuntu. Pitää tehdä asialista ja sen jälkeen vasta tunnelmoida ulkona.




perjantai 23. maaliskuuta 2012

Kohderyhmää?


Kyllä nyt on markkinointi kohdallaan ja meikäläinen kohderyhmää. Bookplus laittoi sähköpostia, että olisi tarjolla mahtava määrä pihaelämään liittyviä kirjoja. Osa alennuksessakin. Kääk. Kun kumminkin olen tehnyt vähän periaatepäätöstä, etten osta suotta yhtään kirjaa enää. Ikinä. Niitä on joka puolella, suuri osa perittyjä ja lukemattakin vielä.

Näin tolppajalkaisena ihmisenä vähän nyppii pillihousuinen kevätmuoti, niin miksei sitä nyt voisikin kevätgarderobiin ajatellut varat sijoittaa viihtyisämmin elikkä muutamiin puutarha- tai mökkikirjoihin. Pitää vaan huolella tehdä valinnat. Miten ihmeessä sitä nyt erottaa kunnon puutarhakirjat hömpötyksestä. Päätin ihan ottaa aikaa miettimiseen, että miten haluan kirjallisuuden tukevan vapaa-ajan elämääni.

Siis perusromaanikirjallisuuden lisäksi.

Ettei sitten kaduta sellaisten kuvien äärellä, joissa ollaan nostettu vanha jakkara pihalle ja sen päälle kukkaruukku ja se esitellään suurena innovaationa. Siis nätin näköistähän se on ja moista itsekin harrastan, mutten minä kai kallista opusta tarvitse siihen että siirtelen ja sekoitan asioita pihalla. Vaan toisaalta - tykkään kyllä katsella niitä kuvia jos ovat hyviä. Hmm.


Omaltakin pihalta alkaa taas paljastua kaikenlaista pientä. Sokea kuningassammakkopatsas ja riippukeinuhärveli, joka ei kyllä ole varsinaisesti mikään silmänilo. Sammakon silmänvalkuaisista on kulunut luonne pois. Pitää korjata asia tussilla.

Maalla olisi liikuteltavalle riippukeinusysteemille käyttöä kun viime kesänä ei kivikkoiseen ryteikkörinteeseen saatu yrityksistä huolimatta sommiteltua sopivaa kohtaa riippukeinuloungelle. Vaikka itse keinuja oli hankittu jopa kolme. Kuljettiin ystävän ja riippukeinuriepujen kanssa pitkin tonttia ja mittailtiin. Jos löytyi sopivat puut, niin alla oli tunnelmaa ja terveyttä vaarantavaa kivikkoa.

Jos tellingin saisi siirrettyä mökille, niin voisi vaihdella lepopaikkaa aina auringon, varjon, tuulen ja hyttysten mukaan. Pitää  hankkia ihmekorrekkia vai mitä CRC:tä se nyt on, jolla ruostuneet osat saa toisistaan irti ja härvelin palasiksi.

Takaisin kirjoihin. Grillaus on myös sellainen kategoria, johon liittyvistä kirjoista en ole kovinkaan kiinnostunut. Hiilien yllehän voi heittää melkein mitä vain, kunhan on käden ulottuvilla sopiva soossi ja aikaa tarkkailla, ettei ruoka pala. En minä silti mikään kesäiltojen grillimaisteri ole, vielä on esimerkiksi polentan paistamisen kanssa oppimista. Tofukokeilut ovat olleen ihan hirveitä. Vaan uskon enemmän yritykseen ja erehdykseen. Se tekee ruoanlaitosta lomalla aika mielenkiintoista. Eli ei grillikirjoja.

Pysähdyin vasiten pohtimaan tietokirjaosuutta. Kun kuitenkin tulee pihamaan eliöitä ja mökkitontin oikeita eläimiäkin ihmeteltyä. Olisihan se mukava jos vielä tunnistaisikin niitä. Toisaalta, johonkin tiettyyn eläinlajiinkin olisi kiva keskittyä. Mietin vakavasti Pienen siilikirjan hankintaa. Siitä voisi olla iloa niinä iltoina kun siilejä ei odottelusta huolimatta näykään. Ja niitä iltoja on viime kesinä ollut yllättävän paljon. Tuleeko sitten metelöityä liikaa vai onko vain ollut huonoja siilivuosia.

Puutarhasuunnittelu. Hmm. Perennat. Varjo- ja maanpeitekasvit. Niistä on kamalasti kirjallisuutta. On kyllä käynyt viherrakentamisen teknisenkin puolen opiskelu välillä mielessä. Vähän vaan huolettaa sen osaamisen stressimomentti sitten. Kotipiha on kyllä varjoisa, mutta ei se kasviton ole. Että tarvitseeko sitä nyt lukea varjokasveista kirjoista. Mielelläni tutkin heidän menestystään ihan luonnossa.

Perennan käsitettä en vielä tähänkään päivään mennessä oikein ymmärtänyt. Olen ollut taipuvainen ajattelemaan, että se on lyhenne esimerkiksi penkereen reunuskasvista. Onnistuneempi kuin moni muu väännös. Tänään luin naistenlehteä ja luulin, että siihen oli tullut painovirhe tai jotain. Mutta kyllä sana some taitaa jo olla olemassa. Sosiaalinen media. No just. Tässä meikäläinenkin vaan somen äärellä näpyttelee. Perenna on huomattavasti parempi lyhenne.

Joka tapauksessa, penkereen reunuskasvillisuutta meillä rönsyää kesällä vähän liiaksikin, joten en ehkä taida haluta kirjaa siihenkään. Voisi käydä ilmi, ettei meikäläisen kukat olekaan perennoja. Kuinkas sitten suu pantaisiin.

Sen pohdinnan varjolla avitin vähän kevättä kaivamalla esiin penkereen kiviä. Niiden näkemisestä tulee aina hyvä mieli ja niistä tietää varmasti, mitä ne ovat. Kiviä. Kun tarpeeksi kauan kevään etenemistä odotellessa tuijottaa niitä, niin kyllä se vehreyskin sitten on ihan tervetullutta.


No sitten on tämä mökkikirjallisuus ja nikkarointiopukset. Jälkimmäisistä aina innostun. Mutta itseni tuntien menee hermo jos pitää mittailla. Oikein ihmettelen Strömsön Jiminkin kärsivällisyyttä ja taitoa. Ihme tyyppi. Ponttipohjaisia kalusteita syntyy vaivatta. Itse en saa edes kerran purettua Ikean tuolia laillisin keinoin enää uudelleen kasaan. Vaan vikahan ei välttämättä ole silloin minussa, toisaalta.

Enkä koe, että mökkielämäänkään meillä tarvittaisiin varsinaista opaskirjaa. Ihan on onnistunut vapaa-ajan vietto ilmankin. Nyt alkaa jo huolettaa pihakirjallisuuden laatijoiden leipä ja tulee vähän ylimielinen olo, kun en muka mitään apuopuksia tarvitse. Oikein amatööripuutarhurin itseriittoisuuden ruumiillistuma.

Haluaisin kovasti osoittaa ystävällisyyttä kirjakaupan mainoskampanjaa kohtaan. Pakko tilata edes jotain pientä. Jotain oikein lukemista. Houkuttelevimmalta kuulostavat tarinat. Vaikkapa kirjassa Ihmisiä puutarhan huoneissa. Olisikohan se hyvä. Tai pakinaturinointi pihaelämästä ja puutarhanhoidosta, siitä voisi olla iloa. Puutarhurin vuosi. Jos toteutan tilaukseni, niin voin vaikka pitää pientä pihakirjallisuuspiiriä. Jännä lukea, onko ihmisillä ollut samantyyppisiä kokemuksia kuin itsellä.

Sen verran pihasisustamiseen (yhtään en tykkää tuosta sanasta) liittyvän opusvalikoiman äärellä villiinnyin, että piti saada näyttää että osataan sitä täälläkin. Otin nitojan, vanhan huovan ja epätäydellisen retkipatjan. Syntyi portailla istumiseen pari kierrätyshenkistä istuintyynyä. Pitäisi ihan perustaa ompelutaidottoman pihallanotkujan niksikirja. Tai edes joku vaatimaton nettiopas.


Jos malttaa olla pihalla kahistelematta ja kolistelematta, niin koko ajan voi kuulla lupaavia rapsahduksia. Lumi siellä sulaa ja huokoisilla kokkareilla lipeää ote. Ne löpsähtelevät irti talvisilta paikoiltaan, eikä kyllä säälitä yhtään. 







lauantai 17. maaliskuuta 2012

Perjantai ja portailla istumisen filosofia


Palaavien laulujoutsenten kailotukseen kun herää perjantaiaamuna mökillä, niin sitä on kyllä aika onnekas. Ei haittaa tunnelmaa, vaikka puoliso kylkeä kääntäessään sinnikkäästi väittää meikäläisen joutsenia kyhmysellaisiksi. Olen vain ihan hiljaa ja lähden kahvin keittoon. Kai minä nyt itse tiedän, että Ryötönperän rannikolle tulee joutsenistakin niitä jalosukuisempia vieraaksi. Ei siinä tarvitse laulavan lintukirjan näppäimiä sen vuoksi alkaa todistelumielessä painella.

Henkilökohtaisesti minulla ei kyllä ole kyhmyjoutseniakaan vastaan mitään. Yhtä nättejä ovat. Inhottaa kun sillä tavalla luokitellaan. Minkä se lintulaji itse sille voi, että on keksinyt asuttaa laulujoutsentenkin maita vaikka oikeasti kuuluisi kuulemma elää Keski-Euroopassa. Mielestäni mahtuvat tänne sekä laulut että kyhmyt. Niin. Hieno ääni tulee siivistä ja kauniita ovat taivaalla ynnä vedessä.

Maalla tulee seurattua säätiedotuksia vielä enemmän kuin kaupungissa, jossa sielläkin minua pidetään vähän säämummona. Olin lukenut, että kolmelta repeää taivas ja niinhän tuo teki. Oikein piti tehdä asiaa rantaan, vaikka olin vartavasten järjestänyt miehelle uuden hyllyprojektin sisälle kylpyhuoneeseen. Solidaarisuussyistä olisi pitänyt hääriä siellä jaloissa varmaan.

Pikkuisen hidastellen kannoin puut ja sensellaiset. Parkkeerasin salaa saunan portaille ja otin kevään ensimmäisen kerran vähän aurinkoa. Vaikka on vasiten hankittu aikoinaan mökille pihakalusteita, niin aina melkein mieluummin istun portaalla. Sama homma kotona. Mikähän siinäkin on. Pääseekö sitä jotenkin lähemmäs entisajan asukkaiden tunnelmaa kuin modernissa klaffiuolissa. Portaalla vaan on niin hyvä nököttää, se on jotenkin vähemmän virallista kuin asettua oikein tuoliin.


Ihan vesi valui silmistä, kun aurinko oli pitkästä aikaa niin kirkas. Pitäisi käyttää aurinkolaseja, ettei tulisi enempää elintaparyppyjä silmiin. Naurunrypyistä ei niin väliä, mutta muut saisivat kyllä keskeyttää kehittymisensä toviksi. Vaan en ole oikein koskaan tykännyt olla tummat lasit päässä, etenkin kun silloin on hankalaa puhua toiselle ihmiselle. Pitää saada kunnon katsekontakti. 

Tosin jos itsekseen istuu portaalla, niin voisi sitä laseja käyttääkin. Jos ei ole monologilla kuuntelijaa juuri sillä hetkellä, niin sittenhän ei haittaa vaikka olisi vähän Blues Brothers -look. Mutta värit kylläkin vääristyvät. Niinpä en halunnut hakea aurinkolaseja autosta. Vaan pistin silmät aina välillä kiinni.

Rypyistä en senkään vuoksi jaksanut huolestua, kun olin aamun sumussa käynyt Hyvää hipiälle -kävelyllä padolla ja joella. Oli saanut naama kosteutta. Piti päästä katsomaan, ovatko joutsenet virtaavan veden liepeillä. Yhden pariskunnan näin. Odotin pikkuisen muitakin eläinhavaintoja, mutta tapasin vain oravan joka oli selvästikin kiireessä kadottanut jotain ja säntäili hysteerisesti rämettyneen metsätien poikki sinne tänne. Olisin halunnut häntä vähän jollakin tapaa rauhoitella, jos olisin osannut.

Mahtavia muodostelmia oli virtaava vesi tehnyt kivikkojäähänsä. Täällä kun säädellään vettä, niin nyt se oli selvästikin aika alhaalla. Jäämuodostelmien ja veden pinnan väliin oli jäänyt ilmava kerros ja se näytti jotenkin koomiseltakin paikka paikoin. Ja epätodelliselta.


Valokuvissa moiset muodostelmat eivät tietenkään näytä miltään. Pitää nähdä ne luonnossa.


Jotta näytti, että minäkin saisin jotain tällä reissulla aikaan, niin tuhersin aika kauan alakertaan kannetun puusohvan ympärillä. Se kun tuntui vaativan ympärilleen rimmaavaa uutta elämää. Kävin myöskin koko tyynyliinavaraston läpi, koska oli vaikea päättää, mikä kuosi vanhaan petiin sopisi parhaiten. Sinänsä kätevää hyödyntää olemassa olevat tekstiilit, niin voi sitten kivuttomammin vaihdella. Jos lähtisin erikseen sisustustyynyliinakauppaan ostoksille ja sitten sohvan äärellä muuttaisinkin mieleni, niin kyllä se olisi sekä ajan ja rahan haaskausta. 

Otettiin puusohvasta varmaan kymmenennen kerran mittoja, että tulisi hankittua siihen sopiva patja. Aina se kaupungissa mittatilausvaahtomuovien äärellä kumminkin unohtuu. Pitää muistaa hoitaa se. Nimittäin vakituisen ajattelurinkini pakkomielteisin osa on mahdollisimman monen lukupaikan järjestäminen mökille myrskysäitä varten. Mietin niitä alvariinsa. Että on sitten kodikasta itsellä ja kesävierailla jos sattuu pihamaalla olemaan puhuri.

Kyllä saa varmaan aikamoinen myrsky olla, että itse viltin alle kerälle maaseutuoloissa käpertyisin. Muka kirjan kanssa keskittymään. Se on vain erikoinen haavekuva mökillä olemisesta. Portaalla istuminen ja pihalla oleminen houkuttaa aina enemmän, säällä kuin säällä. Ehkä vielä muutun. Pitää hankkia tosi hyvä kirja.


Kun lämmitettiin saunaa, taivastelin ääneen sitä, että miksi keväällä näkyy vähemmän tähtiä kuin syksyllä. Mutta eihän se olekaan niin. Kun olin ottanut laskevasta auringosta sata valokuvaa, syönyt takkamakkaraa ja käynyt saunassa, niin johan oli tähtiä taivas turvoksissa. Vaikkei tullut edes pakkasta yöksi. Ihanaa. Minkähän takia niistä syksyisin aina puhutaan enemmän. Ehkä siksi, että koko kesä on menty melkein ilman? On sitten aina yhtä ihmeellistä kun yhtäkkiä ollaankin tähtien alla.

Jäin vielä miettimään sitä portailla istuskelun tenhoa. Että onkohan se sittenkin niin, että siihen tälläytymisen verukkeeksi riittää aina se, että on tavallaan menossa tai tulossa. Ikään kuin "ihan just" tekemässä jotakin. Jos rappusilla hengailevan ihmisen katsotaankin olevan esimerkiksi toimelias? Vaikkei liikkuisi tuntikausiin mihinkään, niin kuin itselleni usein lämpimillä säillä käy.

Vaan on minua lempeästi kiusattukin porrasasian takia. Että siinä se Ryötönperän Ruhtinatar taas suunnittelee.

Erikoinen ilmiö. Pitää oikein huolella nyt tulevan kevät- ja kesäkauden aikana tarkkailla portailla istumisen motiiveja ja tematiikkaa.




keskiviikko 14. maaliskuuta 2012

Viljely on mielenrauha?

Hedelmälaatikosta ja kelmusta syntyi paniikkikasvihuone.

Miksei sen nyt voi tunnustaakin, että täällä elellään uudelleen orientoitumisen vaihetta. Tai pitäisikö sanoa, että jälleen orientoitumisen. Menee kyllä osa kukkaviljelmistä ihan uusiksi. Nimittäin helmikuun loppupäivinä ajattelin, että onhan se melkein maaliskuu. Ja että kun monien siemenpussien kyljessä lukee, että viljelyn sisätiloissa voi aloitella jo silloin, niin oli aika sotkea koti mullalla ja unohtaa lusikoita Kekkilän pussiin, jotta niitä voi sitten keittopäivänä etsiskellä.

Ajoitus oli ehkä ensimmäinen virhe. Ja se liittyy myös siihen, ettei valo osu ikkunoillemme kovin hyvin vielä helmikuussa. Mutta omassa alkavassa keväthuumassani kuvittelin, että jos minä inspiroidun valosta niin kyllä se kukkasiemenillekin riittää. Ei se kai olekaan niin. Olen antanut itseni ymmärtää, että taimikasvatus vaatii myös valoa. Vaikka jotkut ekspertit käyttävät pimeää jääkaappia ainakin taimipolojen siedätysvaiheessa kai. Meillä siihen toimii tällä tuulella ihan falskaava ikkuna. Kylmäkaraistuvat siinä kätevästi.

Siis ne taimet, jotka hengissä pysyvät.


Huomaahan sen, että vuosien varrella takaraivoon kumuloituneet viljelyajatukset ovat vasta nyt kanavoitumassa toiminnaksi. Jos olisin kokeneempi, olisin jättänyt tärkeilevän itsetietoisuuteni väliin kun maksoin kuituruukkuja rautakaupassa. Ne olivat ehkä toinen virhe. Oikein sieraimet harallaan patsastelin kassaneidin edessä, että tässä meneekin oikea viljelijä. Jotenkin ajattelin, että niihin pikku maatuviin ruukkusiin kun pistää multaa ja siementä, niin näppärästi sitten isken pontevat taimet kesän korvalla suoraan maahan kasvupaikkaansa.

Oikein antaumuksella levittelin kuituruukkusia tiskipöydälle ja yritin kotiväkeenkin tehdä vaikutusta. 

Niillä on varmaan jokin muu käyttötarkoitus, veikkaan. Tai sitten pitää olla todellinen balanssi sumuttelussa, ja aikaa. Eivät ole vuorotyöläisille suunnattuja ainakaan. Koko ajan pitäisi olla sumuttelemassa, että säilyy kosteustasapaino - haihduttavat kovasti nimittäin. Suojakelmusta huolimatta. Tai sitten jos pitkään työvuoroon lähtiessä sumuttelee oikein kunnolla, niin palatessa odottaa jännä valkoinen homekasvusto kuituruukkusten ulkopinnoilla.

Siitä järkyttyneenä jätin hetkeksi koko kastelun ja osa kahden millin mittaisista kukka-aluista kuukahti heti tykkänään. Harmitti, kun kuitenkin olivat päässeet jo alkuun. Lyhyt oli heidänkin elämänsä. Vaan osalla siemenistä se ei alkanut ollenkaan. Onneksi on niitä jäljellä ja kaupatkin pullollaan, niin voin vielä yrittää uudelleen.

Tai sitten keskityn vaan säilyneiden taimien hengissä pitämiseen. Hittolainen jos epäonnistun siinäkin.

Jätin testiksi yhden kuituruukun tomaattisäilykepurkkiin, kun siinä oli kumminkin muutama ihan taimen alku. Toisiinsa sotkeutuneita nekin, mutta tämä onkin nyt testierä. Tutkin Darwinin teoriaa. Että säilyykö hengissä joku vahva yksilö, vai pitääkö tässä alkaa uskoa  luomiseen koulimiseen.

Ne muut kuituruukkuset, joissa oli vihreää elämää, odottavat nyt tyhjennettyinä pinossa viisaampien neuvoja käyttötarkoitusta silmällä pitäen. Ehkä päätyvät syksyllä johonkin jouluaskarteluun. On aikaa suunnitella. Niiden sisältö on nimittäin muuttanut. Parempiin kasvatusolosuhteisiin, toivon.

On käytössä mehutölkkejä, kahvipussi ja herkkusienirasioita (nyt mullalla täytettynä, eikä vain kuituruukkusten alusina). Minkä tähden en niihin alunperin istuttanut viljelmiä, kun muutkin tekevät niin, sitä en tiedä. Tyhmä pitää olla ihmisen. Ehdinköhän tämän elinkaaren aikana saattamaan alusta loppuun mitään muuta kuin kissanruohoa.

Eniten ehkä nyppii se, että piti stressaantua. Onnistumisen ja ylpeilyn pakkomielle on vissiin niin suuri. Vaan kun lähtöajatus on se, että kukkien kasvatus ja muukin viljely pitäisi olla niin sanottua hengenravintoa ja suorastaan mielenterveyden tyyssija, niin onko tässä nyt mitään järkeä jos pitää käydä läpi koko tunneskaala taimihommien äärellä.

Ei voi ihminen olla niin tollo, että vetää surulliseksi kun kukkaitu kuolee. Olen yrittänyt ajatella, että onneksi sorruin "vain" kukkasiin ja että onneksi ei ole elinkeinosta kysymys. Kyllä nälkään saisi kuolla tällä menolla.

Enkä varsinaisesti ehkä edes tarvitse uusia kukkia. Molemmat pihamaat ovat vanhoja, ja niissä rehottaa kaikenlaista ilmankin meikäläisen kiukkuisia taimia. 

Silti olisi aika palkitsevaa saada maassa kasvamaan jotain itseviljeltyä. Jatkan yrittämistä.


Vähän kyllä kumminkin suunnittelen vielä yrttimaata. Onneksi on olemassa se Katja, joka viime kesänä Ryötönperälle tuosta noin vaan istutti monta yrttiä. Itse keskityin sen jälkeen kitkemishommiin. Siis rikkaruohojen. Voin Katjalta kysellä viherneuvoja, ja myös kuunnella. Tänä keväänä saan sitten oppia oikeasti, mikä yrtti on kestänyt talven yli. Onko se Spearmint vaiko Kori-Antero. Vaiko jopa suosikkini Tim-Jani. Vaan nyt olisi ainaisen basilikan lisäksi tilauksessa myös rosmariini. (Jos vitsikkäällä linjalla jatketaan, niin Pasi-lika ja Rosemary.)

Apua tarvinnen myös perunan ja mustajuuren kanssa.

Mikähän siinä itseviljelyssä onkin niin tärkeää. Kun kumminkin monet viljelevät ammatikseen, ja kaupasta voi sitten pontevia yrttejä ostaa kyökkiin tuoksumaan. Miksen tyydy siihen? Miksen voi kannattaa kaikenmaailman Mörttisten ja Myrttisten Puutarhoja ostamalla ja tyytyä vain ihailuun? Jotakin on mielessä tapahtunut, kun pitää päästä onnistumaan itse. Hullun hommaa.

Eniten huolettaa se, että näin keväällä matkustan kodin ja mökin väliä. Sehän on lähtökohtaisesti ihanaa. Mutta pitääkö kissanvahdin lisäksi hommata joku taimien sumuttelija? Suunnittelin kyllä, että pakkaan viljelmät aina Helmikaaran takapaksiin mukaan. Kuinka boheemia olisikaan ajella pitkin maakuntia huojuvat vehreät taimet auton peräosassa hytkyen. Vasiten olisi rekkamiehillä ohiajaessaan ihailtavaa.


Varmin ja toimivin kevätrituaali kotioloissa on kattolumivuoren alle jääneen sireenin tuhojen tarkastelu. Varmaan kuolemaan päätyneitä oksia voi leikata sisälle maljakkoon ja siinä ne vielä hetkeksi elpyvät ilahduttamaan ihmisen silmää. Kyllä on julmaa kasvien maailma. Pitäisi kai opetella suhtautumaan vähemmän dramaattisesti. Ei voi säästää jokaista kituliasta taimea tahi räytyvää pihapuun oksaa. Pitää opetella karsimista ja hyvinvoivien yksilöiden tukemista. 

Jotenkin se tuntuu väärältä. Ehkei ihmisfilosofiaa voikaan soveltaa pihamaalle. Että vaalisi heikkoja ja jättäisi vahvat itsekseen pärjäämään. Ei ei. Nyt kasvihommissa asennoidutaan toisin ja ollaan elinvoimaisten puolella, annetaan puolikuolleiden mennä. Hyh hyh. Kyllä on meikäläisellä opittavaa.

Sitten kun olen oppinut riittävästi maanparannuksesta ja muusta, voin perustaa räytyneiden kasvien kerhon ja vertaistukiryhmän.

Ihan on aamuisin nälkä, kun on tullut tämä kevät ajatuksineen. Ja minä kun normaalioloissa syön aikaisintaan puoliltapäivin. Nyt herään jo aamuyöllä ja ajattelen vähän niin kuin voileipiä. Ja taimia. Ja pusikoiden karsimista.


sunnuntai 11. maaliskuuta 2012

Kevättä tuulilasissa


Avattiin Helmikaaran kanssa kevätkausi asfaltin näkymisen kunniaksi ja ajeltiin eilen Kirkkonummelle perehtymään suvun tuoreimman tyttönuorison mielenliikkeisiin. Kehä kolmosella painoin huvikseni radion virtanappulaa, vaikkei sitä hipelöidessä yleensä tapahdu mitään.

Meni päälle radioasema! Nostalgia. Huonostihan se kuului, kun moottori pitää meteliä ja stereoiden hienosäätö on kesken. Ilahduin kumminkin, koska on toivoa että kevään mökkimatkoilla voisi kuunnella muutakin kuin omia ajatuksia. Suurinpiirtein Espoon Ikean kohdalla asema vaihtui itsestään Mondoksi. Tuli kansainvälinen tunnelma. Kun oltiin käännytty Evitskogiin ja ihastelin upeaa sulavilta pelloilta nousevaa sumua, niin kanavaksi valikoitui Vega. Oltiin tultu ruotsinkieliselle seudulle.

Tutkimattomat ovat kesäautoni Seatin (1989) tiet. Pyyhkijät jumittuivat onneksi vasta melkein perillä. Oli kiire juoruamaan Siskon kanssa, niin jäi lähempi tarkastelu kotiin lähtemisen hetkeen. Palasin kotiin lankomiehen farmarilla. Otin sen melkein ilman lupaa kun itse mies oli liesussa. Helmikaara opiskelee nyt pari päivää ruotsia ja koiraa maaseudulla. Olisiko sitten kaivannut mökkiparkkiin, kuten minäkin.

(Yksi Milla inhoaa kun teen autosta persoonan. Mutta se on. Millapa ei tuntenut aikoinaan myrkynvihreää Simcaani. Siinä vasta oli vastusta.)


Mummimme puutarhatonttu - Unelias (vai Nuhanenä?) - asuu nykyään Siskolla ja kävin morjenstamassa häntäkin. Aikoinaan Unelias nostettiin Mummilan ulkoeteiseen lukkojen taakse öiksi, ettei sitä kukaan varasta. Mummin rakkaudesta tonttuunsa kertoo se. Ehkä myös pienestä epäluottamuksesta maalaisen maantien ohikulkijoihin. Mielestäni Unelias on varsin sympaattinen, mutta uskon että esim. Lystikästä olisi joku saattanut himoita apaattisen oloista Uneliasta enemmän.

Hauska olisi kerätä koko seitsemän sarja, jos niitä jostain vielä löytyisi. Vaan puutarhakaupoissa on enimmäkseen kirjavia tonttuyksilöitä kärpässienten kanssa poseeraamassa. Kyllä löytyy pihasta kohta väriä ilman maalattuja patsaitakin.

Tosin siihen taitaa vielä olla vähän aikaa. Kävin kattopojan kaivamassa poterossa ihmettelemässä alastaipuneita tikkaita. Lunta on puutarhassa vielä aika paljon. Nyt katolle menee taas tikapuut niiden lumikuorman alla kellistyneiden tilalla, vaan jäin miettimään saisiko vanhoista vaikka jonkun jännän sisustuselementin.


Jos olisi joku mahtava villiviiniköynnös, niin ulkoseinälle voisi vaikka poikittain asetella urigellertikapuut niitä tukemaan. Tai sisällä esimerkiksi kattoon. Voisi tehdä erilaisia asetelmia ja mobileita ja ilman naulaamista pistää roikkumaan. Pitää suunnitella. Ideoita on.

Niitä jalostaessani siivitin makuuhuoneen siivousta tekemällä pienimuotoisen kollaasin ystävien taideteoksista, jotka ovat hyllyllä odottaneet paikkaansa. Ripustin askartelua varten esille nostamani rautalangan niiden ympärille. Jopa kotiväki tykkäsi asetelmasta, mikä ei ole aina läheskään itsestäänselvyys.

Tommin, Timon ja Tomin työt - nyt seinällä, kiitos!   


Siivosin sisäänkäyntiä ja levensin kotipihan syvää polkua sen verran, että jos vaikka lähi-iltojen iltapäivien auringossa haluaa istuskella, niin on jo kalusteet sitä varten. Testasin. Hyvin toimivat. Ihanasti iltapäivän aurinko osui ja oikein haikailin sitä takavuosien taannoista hetkeä kun keksin glögin jämiä juoda norjalaisvillapaidassa pihalla. Kohta senkin voi jälleen toteuttaa.

Siskon kanssa kuulumisten ohella vaihdettiin perinteisesti myös joululahjat. Etuajassa. Koska yleensä se venyy juhannukseen. Ollaan tosi huonoja treffaamaan ajoissa. Nyt on mustikkaglögiä odottamassa Puutarhanurkan termoshetkeä.



Minä niin tykkään nuorista ihmisistä. Siskon tyttöjen kanssa perehdyttiin eilen sekä Mymmelin äidin lapsien lukumäärään että Mikko Mallikkaan pohdintoihin. Kyllä kulkee suvussa kiinnostus arjessa yleensä ohimeneviin asioihin. Esimerkiksi siihen, että onko osa ihmistä jäljellä äsken istutun tuolin lämmössä, johon kissa keksii mennä nukkumaan. Tai että kuinka kauan kestää syljen vaikutus maaperässä. Mikko Mallikas on viisas mies. Kerran unessa pelasti meikäläisenkin kun hyppäsin koemielessä ikkunasta.

Lankomies on kuulemma tänään korjannut Helmikaaraan tuulilasinpyyhkimen. Kätevä ihminen. Haluaa varmaan oman autonsa takaisin. Minä kaipaan mökille tsekkaamaan lintutilannetta ja iglua. Kun on kukkahommissa vielä odoteltavaa. En kehtaa edes kertoa, miten olen sössinyt viljelmieni kanssa. 



maanantai 5. maaliskuuta 2012

Kunhan nyt en vaan sekoa


Mustarastas valtaa äänimaailman pihalla etenkin näin iltaisin. Kun valo on vaaleanpunaista vielä ihanuutena kaiken lisäksi, niin melkein sattuu. Alkaa lähes pelottaa, että näkeekin vain unta (vaikka hyvä unihan se olisi). Toistaiseksi varhaisaamut ovat aika pimeitä, ja silloin sitä hetken tuleekin epäiltyä että oliko ihan sekaisin edellisiltana. Vaan portinpielen lyhdyssä edelleen palava pastellinvärinen kynttilä ja pikkuruiset kukkastenalut, jotka itse siemenistä kylvin, muistuttavat siitä, että oli se totta. On.

Silläpä pitää näin aamuvuoroviikoillakin rutiinit priorisoida uusiksi. Kyllä jää Hesari lukematta, kun on kiire kukkasiementen multien sumutushommiin. Voi olla, etten saa taimia kasvatettua ikinä isoiksi - pitää hankkia ravinnetta - mutta pelkästään tämä itämishomma on aika iloinen uutinen.

Ihan siivosin kokonaisen huoneen, että kukkasilla olisi mukavaa. Aivan sama, kuinka hulluna meikäläistä pidetään. Mutta jos ei siivousmotivaatioksi riitä oma tai kotiväen viihtyvyys, niin on se hyvä että kukkasten siemeniin suhtaudutaan empaattisesti. Se ainoa tila, johon meillä paistaa tähän aikaan pisimpään aurinko, on se röykkiöisin huone. Tai siis oli.

Nyt sinne kelpaisi yökyläläistenkin tulla. On niin siistiä. Pitäisi ehkä alkaa kutsua sohvasurffaajia, kun ei muuten tule kovin usein yövieraita. Vaan menisikö sitten hermo, jos joku maailmankulkijareppuhippi yhtäkkiä pyörisi jaloissa. Kun tarvitsen kumminkin sen aamurauhan. Kyllä jos joku täällä liottelisi eksoottista teepussia heti aamusta ja haluaisi keskustella, niin voisi kiristyä meikäläisen leukaperät. Muutenkin kipeät, kun joskus nukun huonosti ja välillä ahdistaa. Ja hämilleen saattaisivat mennä kissatkin.



Laitoin seinälle vähän taulujakin, kukkapöydän viereen kesähenkisimmän että ymmärtävät taimet kasvettuaan, että mitä kohti ollaan menossa. Lisäksi kannoin itselleni iloksi ja inspiraatioksi yhden vähän lahon isovanhempien tv/kukkapöydän tähän "viherhuoneeseen", koska siinä on sellainen jännä kouruosa, jossa voin säilyttää multapussia ja sumutinpulloja. Jos olisin unohtanut kouruun villapaidan - mikä olisi aivan tavallista - niin jo siinä olisi varmaan kissan mielestä sänky. Joka paikkaan sitä ahtavatkin kerälle, eläimet.

Kiva, että tv/kukkapöytäkin tuli käyttöön. Kyllä se on lähinnä odottanut roskalavaa, niin kuin moni muukin nurkkiin keräilty kapine. Olen alkanut potea luopumisviettiä. Se tuntuu ihan terveeltä, paitsi että pitäisi hankkia pari siistiä työvaatetta, eikä huvita mennä kaupoille.

Vähän huolettaa, että missä vaiheessa kissat keksivät alkaa syödä kukkasten ituja.



Vaan ei sen ehkä muuten niin väliä ole, kunhan eivät koske laventeleihin. On suuri haave, että saisin niitä kasvatettua Ryötönperän nokkostuneen eteläseinustan iloksi. Mutta turvaudun sitten ruukkusellaisiin, jos eivät nämä lähde. Tänään oli kuitenkin ilon hetki, kun palasin töistä. Heti piti mennä katsomaan, mitä ikkunapöydälle kuuluu. (Välikommenttina se, että yleensä en tykkää tukkia ikkunoiden edustoja, mutta nyt on tilapäisesti pakko ja pikkutaimet saavat kasvaa siellä.) Ensimmäinen laventeli oli nostanut sirkkalehtiä. Voi kunpa pelkkä hellyys riittäisikin. 

Hyviä vinkkejä vastaanotetaan laventelihommiin.


Tekisi mieli kokeilla ruohosipuliakin ruukkuun, mutta ehkäpä annan hänen odottaa maa-aikaa. Meinasin mennä kukkapuotiin katsomaan, olisiko ruukkulaventelia, kun olen sitä tuoksua haikaillut noin niin kuin muuten vaan tässä haaveillessa.


Käteviä ovat siihen tarkoitukseen pesutuotteet, kun hajuvedet eivät meillä ole kovin in. Niinpä otin käyttöön rosmariinilaventelisaippuan. Heti siis kun olin hankkinut sille kunnon alusen, ettei lillu lautasella liian äkkiä pilalle. Kyllä eivät ole kaikki taiteiljat epäkäytännöllisiä. Senhän jo tiesinkin, että Mari Mörö on kätevä puutarhahommissa. Mutta että vielä on alkanut talvipuhteikseen askarrella saippuaa. Ihanat laventelipesut ynnä -haisut saa hänen tekemällään saippualla. En edes tohdi olla kateellinen, vaan ihailen moista aikaansaavuutta.

Minä se vaan haaveilen iltaisin ja toiset tekee. Pitäisi ihan ottaa opiksi.

Yhtään en häpeä mainostaa. Tämä on suoramainontaa. Mörönperän Saiput. Meillä tykätään.




David muutti meille. Voi olla, että tästä alkaa sivulausejatkokertomus toviksi. En yhtään ihmettele hänen epäilyn täyttämää katsettaan. Kyllä matkalla niin monet vaiheet koki. Itsekin olin vähän huolissani. Baarin kautta nuori mies uuteen kotiinsa. Oli olevinaan hyvä idea tuoda se tänne Venuksen kaveriksi juuri lauantaina. Juhlittiin Davidin kanssa samoissa tiloissa mahtavaa jälleennäkemistä kolmen vanhan ystävän kanssa - moni heistä kevään lapsi ja juuri herännyt, kuten minäkin -  ja yhden uuden. Sen päälle keksittiin, että pitäähän se David juuri samana iltana ottaa mukaan. Ettei jää yksin ateljeetyyppisen tilan vessaan pimeään.

Kamalan liukasta oli kumisaappaat jalassa jääkokkareisilla raiteilla kuljettaa järkyttynyttä patsasta. Saattoi siinä mennä omakin maine kumolleen.


Vaan ehjänä saapui ja nyt tutustuu Venukseen. Eiköhän heillä ala ihan hyvin synkata. Mietin, olisiko paikka ihan pihamaalla sitten kesällä. Dramatiikkaa tietenkin olohuoneeseen tuo tämä pariskunta, eikä sitä meidän lähihistorian valossa oikeastaan erityisemmin kaivata. Mutta jos ovat nätisti, saavat olla siinäkin. Tai ehkä saavat muuttaa kukkapoikasten kavereiksi ja sitten puutarhaan kun se aika koittaa.

Palaan heihin vielä.