Valohihhulointia

Joulukortit saavat olla esillä vielä hetken.

Vaikkei oltu edes kotona jouluna, niin merkkejä taakse jääneestä juhlasta on joka puolella. Siis sen lisäksi, että eteisessä peilikuvalla pingottaa jalassa housut, jotka ennen joulua vielä suorastaan solahtivat ylle. On maistunut juusto ja suklaa, mikä on hyvä. Se kertoo siitä, että aika hyvin on voitu. Meillä kuulutaan niihin, että pahalla mielellä ei syöminen onnistu. Ja tänä jouluna oli myös se riski, että oltaisiin oltu surullisia. Kun kaksi läheistä oli ensimmäisen kerran pysyvästi poissa.

Terveellistä huomata, että kaikenlaisesta selviää. Ihana lähteä uuteen vuoteen siinä valossa.

Valo onkin se ilmiö, jonka vuoksi alan perinteisesti hihhuloimaan heti näin välipäivinä. Kun pitäisi  olla asiallinen ja siivota nurkkiin pyörimään jääneet joulupaperit ja askartelut nätisti pois, niin korkeintaan tungen ne sekaisin pusseihin sen enempää lajittelematta. Kiinnostaa vain tämä hetki, ei seuraava kaamos. Vuoden päästä manaan itseäni kun jälleen kaivelen myttyjen joukosta jotain käyttökelpoista. Oikein kadehdin niitä, jotka jaksavat vasiten lajitella ja taitella.

Piparkakkumuotit ja jouluvalot päätyvät nekin nyssyköihin kaappien perälle, ja niiden järjellisen tallettamisen sijaan tulee keskityttyä uuden alun tunnelmointiin. Pieniä valkeita kokonaisuuksia. Niiden luomiseen kyllä riittää energiaa, kun mielessä häivähtelee jo keväinen kirkkaus. Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, niin parin viikon päästä tunnelmani saattaa vähän lässähtää, kun onkin vielä aika pimeää.

Vaan näin vanhemmiten sitä alkaa olla kärsivällisempi ja pelkkä tietoisuus siitä, että pimeyden selkä on taittunut, riittää ilon aiheeksi. Kyllä viisastuminen on kätevää. Sitäpaitsi olen alkanut tykätä kaiken kivan pelkästä odottamisesta, ja sitähän tässä on luvassa. Maaliskuun venttailua.

Voi vaikka tässä hämärässä välissä lukea monta kiintoisaa kirjaa.

Parasta tämänhetkisessä valohihhuloinnissa on kuitenkin se, että joskus se yllättäen kanavoituu aivan oikeaan siivoukseen. Välillä ei ole maanisuuskaan kaukana. Ilmeisesti joulutarpeiden pois lajittelu on lähes yhtä vastenmielistä kuin gradun tekeminen, ja siivoaminenkin tuntuu sillä hetkellä tähdellisemmältä. Niinpä nyt on kuulkaa keittiön avohylly pesty ihan tolulla rasvatahroista puhtaaksi ja joka ainoa purnukka oikein kiiltelee. Eilen iski sellainen puuska ennen yövuoroa.

Ovat perintöpurtilot nyt ansaitsemassaan loistossa esillä, vaikkei niissä kyllä mitään sisällä ole. Ehkä ensi vuonna otan ne oikein käyttöönkin.

Minkähänlainen talvi tästä vielä tuleekaan, kun ei se sään puolesta ole edes kunnolla alkanut. Miten pitää toimia, jos Puutarhanurkan siilit heräilevät ja nälissään etsivät maan alla nukkuvia matoja sapuskakseen. Pitääkö niille laittaa esille vaikka silakkaa tai jotain, että säilyvät hengissä. Kyllä ihmettelen, jos eivät ymmärrä mennä takaisin nukkumaan kun huomaavat, että ei maan pinnalla nyt möngerrä mitään syötävää.

Ensin meinasin, että linnut alkavat saada pähkinöitään vasta kunnon pakkasten tultua, mutta eihän minulla ollut sydäntä jättää ruokintaa pois yhteisistä rituaaleista. Ihan käy entisenlainen vilske lintulaudalla. Tuleekohan nyt aiheutettua lisää lajien rappeutumista ja villien taitojen unohtumista, kun plussakelilläkin on herkkuja tarjolla.

Mielestäni myös pienten siivekkäiden pitää voida kerätä rasvakerrosta ja varautua kylmyyteen, jos se on tullakseen. Ripustin heille myös vähän joulukoristeita pusikkoon, vaikkeivät he varmaan niistä mitään ymmärrä. Mutta ei sitä koskaan voi olla ihan varma.

Tässä olisi nyt pari päivää aikaa pohtia, mitä kaikkea ensi vuodelle voisi luvata. Vähän on painostava tapa se. Enkä kyllä kehtaa ihan niin hippi olla, että väittäisin ylimielisesti lupaavani olla lupaamatta mitään. Sellainen on vähän riman alittamista, sanon suoraan. Kyllä jotain pitää yrittää. Edes perinteistä liikunnan lisäämistä. Tai siis aloittamista.

Tai suursiivousta. Voisi oikein askarrella jonkun näyttävän taulukon ja työjärjestyksen. Ehkä pitäisi olla myös palkintosysteemi. Jos siivoaa vaatehuoneen, ei ole pakko tehdä punnerruksia. Kokonaisvaltaisen urheilusuorituksen jälkeen voi jättää roskiskaapin pesemisen huomiseen. 

Kyllä sitä vielä jokin järkevä lupaussysteemi ensi vuodelle keksitään.

Iglu ja muita olennaisuuksia

Linnulla on vähän nuha.

Olen saanut loputkin perheestä perintöpallokynttelikön puolelle, kun somistin sillä tupaan vähän joulua. Oli aika harmonista kun vaihdoin siihen valkoiset kynttilät ja alla oli nuorena Viipurista itse ostamani pellavaliina. Se onkin nyt sitten rosollissa ja punaviinissä, mutta niin kai jouluvieton jäljiltä vähän kuuluukin.

Onpa tullut ulkoiltua kaikki valoisat ajat näinä päivinä. Aatonaattoiltana täällä iltapuhteiksi koottiin iceboxia. Se näytti aika vaikealta. Insinöörihommalta. En puuttunut siihen. Niin kuin en aikonut puuttua aattona itse iglun rakentamiseenkaan, mutta toisin kävi.

Lunta oli sen verran vähän, että koko perhe valjastettiin kuljettamaan sitä rakennustyömaalle, koska se loppui sen lähistöltä jo ensimmäisen kierroksen aikana. Voin sanoa, että oma usko koko linnan suhteen oli jo siinä vaiheessa vähän koetuksella. Käskyjä sateli koko ajan, enkä melkein ehtinyt sytytellä lyhtyjäkään. Mielessä kävi, että tällainen työleiri sitten tänä jouluna.

Vaan enpä valita. Yhdessä ulkoilu oli ehkä kuitenkin paras joululahja.

Käsittääkseni iglun piti ohjeen mukaan olla yhden miehen yhden päivän homma. Kyllä siinä meni kahdelta mieheltä ja apuvoimilta ihan kaksi päivää. Ei ollut aattoillaksi tönö valmis rankasta uurastuksesta huolimatta. Olin itse jo melkein unohtanut koko asian, kun ihmettelin miksi miesväki on niin huolestuneen oloista vaikka joulua piti illalla viettää.

Sen kerran kun meikäläinen ihan oma-aloitteisesti ehdotti seurapelejä, niin kaikki olivat väsyneitä.  Se oli iglu-urakan hinta. Yksi oli jo nukahtanut, toinen pelasi angry birdsejä ja kolmas luki iltapäivälehtien joulunumeroita.  Lainakoirakin vaan piereskeli herkkulahjansa syömisen jäljiltä. Vähän turhautuneesti hipelöin aliaspeliä, mutta joulurauhan hengessä yritin olla moittimatta tilannetta. Jokaisella pitää saada olla rauha ja vapaus.

Ja olihan meillä ollut kuitenkin jo ruoka- ja lahjarituaalitkin. Minä sain naskalit ja työkaluja. Esimerkiksi sellaisen Paavon, erityisen minihiomakoneen, jolla voi raapustella kaikenlaista. Ja siihen lisäosia. Ehkä aloitan puukäsitöiden opiskelun suoraan koristeluhommista. 

Jotenkin tuntui, että miesväki oli lahjasta enemmän innoissaan kuin minä. Sitä jo testailtiinkin ja sapluunasta meni u-kirjain rikki. 

Koska oli illalla tullut mentyä aika aikaisin nukkumaan, niin lainakoira oli joulupäivän aamuna iloinen kun lähdin hänen kanssaan kävelylle muiden vielä nukkuessa. Saatiin kaunis valo ja koira totteli aika hyvin kun halusin pysähdellä ottamaan kuvia muistoksi. Taisi olla koko muukin kylä vielä nukkumassa.

Ihan oli hiljaista joka puolella, mikä oli tavallaan säälikin koska aika monelta jäi aamun heleys kokematta kun sitten retken jälkeen alkoi jo tulla pilvistä.

 

Edes majavapaikalla ei näkynyt mitään liikettä, vaikka jouluaaton kävelyllä oltiin havaittu heidän käyneen järsimässä lukuisia puita ihan tässä lähellä.

Vähän pelkäsin, että saavatko iglumiehet edes nukuttua kun oli huolena joulupäiväisen lumen laatu ja koostumus. Vaan on heillä hyvät unenlahjat. Pirteitä olivat aamulla.  Rakennustyömaa, jatkui ja sen jälkeen ainoa tapa saada heihin kontaktia olikin joko osallistua kiltisti lumen kärräämiseen tai ottaa pyynnöstä valokuvia joka merkitykselliseksi koetusta työvaiheesta. Ja niitähän riitti.

Alkoi vähän pelottaa, että mitäs jos romahtaakin koko rakennelma ja tulee sitten se pettymys. Ja turvallisuuskin huoletti. Että mistä suunnasta kannattaa alkaa kaivaa miehiä esiin, jos tulee sortuminen. Mutta ihmeen hyvin lumilinna vaan alkoi iglun muotoa saada ja kierros kierrokselta homma eteni nopeammin tietenkin, paitsi olihan siinä toisaalta ihan selkeitä haasteitakin kun alkoi tulla katto-osio käsille. Minä annoin iglun sisälle avuksi kylpyhuoneesta pesupenkin.

Ja aloin oikeastaan aika innokkaastikin jo odottaa somisteluvaihetta.

Setvin jouluvalot pois portaiden päältä ja pohdin käytännöllisiä. Että miten ne parhaiten saisi asennettua iglun ympärille. Ensin meinasin tökkiä iglun seinään tukitikkuja, mutta sitten kehittelinkin lumipallosysteemin. Voi olla, että se ei ole kovin kestävä ja valot romahtavat sateen sattuessa majan juurelle.

Juhlavalaistuksesta tuli vahingossa Kekkosen näköinen. Melkein hermostuin, mutta en sitten viitsinytkään, sillä iglusta tuli valmis ja oli vihdoin aika viettää harjakaisia. Miesväenkin otsilta oli huoli haihtunut ja oli aikaa ja intoa seurusteluun.

Glögi maistui erityisen hyvältä sisällä lumimökissä. Leikittiin ajatuksella, että mitäs jos metsän eläimet keksivät iglun majakseen meidän poissaollessamme. Ja sitten kun vaikka ensi viikonloppuna palataan tänne uutta vuotta viettämään, niin siellä on orava ja jänö poikineen. Tai karhu.

Tuli todettua, että klaffituoli on liian korkea huonekalu igluun, ei mahdu ihminen istumaan suorassa. Mutta penkit toimivat hyvin. Lisäksi voi asentaa pallogrillin kannen katon rei´än suojaksi silloin kun sisällä ei pala tuli. Jos tönö on vielä uutena vuotena pystyssä, niin suunniteltiin kaikenmaailman havu- ja patjasysteemejä lattialle.

Tapaninpäivän säämyrsky alkoi jo viime yönä ja hereillä kuuntelin ulkoa kuuluvaa veden lotinaa.  Mitenkähän iglun nyt käy. Koirakaan ei erityisemmin näytä kaipaavan lenkille märkään tuuleen, vaan kävi aika pikavisiitillä pihamaalla ja palasi nukkumaan sisälle.

Näyttää siltä että tänään ei meinaa tulla valoisaa ollenkaan. On vain myrskyn äänimaailma ja sähkövalojen välkkyminen. Saa nähdä meneekö sähköt poikki vielä ennen kuin pitää lähteä takaisin kaupunkiin.

Kyllä oli niin hyvä saada ulkoilla maaseudun talvipäivien valossa hyvässä seurassa. Tällaista soisi olevan enemmänkin. Muutama lisävapaapäivä olisi tullut tarpeeseen, mutta kyllä tämäkin jo arjesta kätevästi irrotti. Kiitos vaan kaikille asianosaisille!

Tuli muuten testattua meikäläisen koira-auktoriteettikin igluhommien lomassa. Lainaeläin oli "vahingossa" kierinyt omassa kakassaan ja hermostuin siitä hänelle vähän ja kyseenalaistin moisen toiminnan. Kyllä oli niin kiltti ja nöyrä koira ja totteli kertaheitolla kun komensin suoraan suihkuun ilman mitään turhia kommervenkkejä tai vouhotuksia. Sitten vielä takaisin ulos raikastumaan lisää ja illalla oli taas jouluerikoislupa olla poikkeuksellisesti sohvalla.

Hyvää joulua!

Raportoin todellakin sitten teille, jos saadaan tänä jouluna se iglu tehtyä. Nyt näyttää sää vähän riskialttiilta, mutta onneksi on muuta hommaa Ryötönperällä. Ja henkilökuntaa. Neljä meitä on. Heti eilen sain rekrytoitua yhden uunin pesuun. Sinänsä sillä ei olisi ollut niin väliä, kun saatiin ystäviltä itse metsästettyä hirvenlihaa, jota haudutetaan liedellä. Kiitos! Se korvaa kinkun. Todellakin. Minä en kärsinyttä sikaa syö. Ei tule uunirumbaa, paitsi tulee sittenkin kun lupasin tehdä itse perunalaatikon.

Hän on nyt imeltymässä ja riisipuuro on keitetty huomista porkkanalaatikkoa varten. Kun sitäkin täällä haikailtiin.

Sataa. Ja tuulee. Pikkulyhdyissä ei pysynyt tuli laisinkaan. En sentään viitsinyt hermostua, kun on kumminkin joulu. Aamulla vähän hiostutti, kun lähdettiin Alavudelle. Minä olin menossa vain haudoille, mutta muu perhe halusi samalla reissulla ehdottomasti Keskiselle Tuuriin. Mahtava oli huomata, että ei ollutkaan ihmisillä ostohysteria. Hiljaista oli. Löysin vahingossa uusia paitoja töihin. 

Ajattelin naistenlehtimäisesti, että vähän niin kuin lahjoja itselle. Heh.

Kyllä täällä on jo kaikenlaista puhdetta keksitty.  On esimerkiksi yritetty tehdä perunankuorista sipsejä. Kamala käry. Unohtuivat uuniin. Puhdas kylpytakki haisi aika pahalta kun saunanraikkaana siihen kietouduin. 

Kun unohdettiin pulkka Helsinkiin, niin tuli sijoitettua kunnon puunkantoahkioon. Kyllä Tuurin Vesalta vaan löytyy.

Minä kun sitä omaa hiljaisuutta vähän kaipailin ja tuvassa oli käryhässäkkä, niin lähdin saunahommiin. Kamalan kätevä on otsalamppu liiterissä. Ja sai ilman salamaa hyvän kuvankin uudesta systeemistä. Jos lumi sulaa, niin sitten taas vaan kottikärryillä pitää viedä rantaan halkoja.

Käytiin vähän poliittista keskustelua hyvässä hengessä. Sitten avattiin konvehtiasia, koska yksi porukasta on tosi persu suklaalle. Sille sitten ollaan vatsalihakset krampissa naurettu. On se vaan sääli, ettei tilannekomiikkaa voi kertakaikkiaan jakaa tässä yhteydessä sillä tavalla, että nauru tarttuisi lukijoihinkin. 

Huomenissa. Niin. Aamulla heti lenkille, kun tulee koiria hoitoon. Kaksi isoa karvaista joululasta. Jos vielä on lunta, niin igluhommiin. Naapureille tervehdykset. Sitten lyhtyjen sytyttelyä. Saunaa. Ja jännittää vähän, alkaako amaryllis kukkia.

n

Ai niin! Toissailtana sai sisko tytön! Minusta tuli kolmannen kerran täti-ihminen. Olen aika onnekas.

Joululaulut, aikajana.

Nyt kun facebookissa kohkataan aikajanasta ja sen paljastuksista, niin teemaan sopii hyvin tällainen janatyyppinen lähestymistapa myös joululauluihin. 

Minulla oli pienenä Tonttujen jouluparaati -vinyylilevy. Muistan olleeni niin pieni, että luulin että kun sen laittaa soimaan, on automaattisesti joulu. Oli kevät tahi kesä. Äiti esti useimmat joulun esiinmanaamisyritykseni. Silläpä en varmaan muistakaan yhtään levyn laulua, kannen vain. Kun tuli sitä aina toivorikkaana hipelöityä. Itse asiassa en ole nimestäkään enää niin varma, mutta tonttuja siinä kannessa oli.

Ensimmäiset viralliset joululaulumuistoni liittynevät eskariaikaan. Kyllä oli mahtavaa, kun tädit olivat päättäneet järjestää jouluesityksen meille lapsille. Sai olla rauhassa yleisössä ilman paineita. Oikein oli musiikkinäytelmä Kello löi jo viisi, kostyymit ja kaikki. Muistan, miten antaumuksella yksi tädeistä haukotteli Liisinä. Ihailin sitä ja ajattelin, että noin minäkin sitten joskus esiinnyn varmaan, kun olen iso. Itse laulussa oli jo silloin jotain epäilyttävän reipasta, ei ole koskaan kuulunut suosikkeihini.

Huvittavaa, että tätien joulukuvaelma sekoittuu mielessäni kevätnaamiaisiin ja Liisillä on muistoissani kissanviikset.

Seuraavana vuonna sitä olikin jo raskas enkelin viitta harteilla. Esiintymislavalla jalat täristen. Hopeinen joulukuusenkoristepunos painoi hiuksilla ja ettei se nyt vaan ollut elävä kynttilä, joka oli ekaluokkalaiselle käteen tällätty. Onneksi en sentään joutunut lukemaan evankeliumia. Ihan olin takarivin enkeli vaan. Siksikin varmaan kun olin aika pitkä. Jotenkin on muistoissa, että oltaisiin laulettu Kuului laulu enkelten mutta en ole varma. 

Siitä kipaleesta olen kuitenkin aina tykännyt. Liekö se sitten se glooria-kohta, mikä tekee vaikutuksen. Aina pikku glooria hyvää tekee. Varsinkin itselle, mutta miksei joulun kunniaksi muillekin.

Loput ala-astevuodet näyttäytyät renkutuspainotteisina. Kai sitä musiikkiluokan rivikuorolaisena aina joutui lavalle veikistelemään tekohauskoja laululeikkejä, kun paremmin laulavat saivat sooloesittää ja itkettää katsomon äitejä. Vieläkin nousee verenpaine jos kuulee Tonttupolkan. Ei sillä, että itse olisin sinne yksinlaulamaankaan kaivannut. On tullut sitä aukkoa sittemmin aikuisiällä paikattua karaokessa.

Teini-ikään mennessä sitä alkoi uskaltaa olla jotain mieltä joululauluista. Varpunen jouluaamuna on aina aiheuttanut vastareaktion ja vieläkin inhoan ja itken yhtä aikaa. Jotenkin rasittaa se pikkuvelikohta ja ylipäätään luontokappaleen nälkä. Varmaan sanoisi psykologi, että minulla on torjunta päällä. Olkoon niin.

Nuorisoiässä oli ehkä ikävaiheista eniten kaipaus ja tarve täydellisiin jouluihin. (Vaikka vielähän tässä on vanhuus elämättä.) Piti olla idylliä. Oikein tykkäsin kuunnella White Christmasia, kun kerran olin englantiakin oppinut. Haaveksin aidosti valkeista jouluista ja jostain kumman syystä kuumasta kaakaosta. Niitä mielikuvia varmaan nykyään kutsuttaisiin after ski -henkisiksi. Oli pastellista pörröneuletta ja pehmennetty tukka.

Samoihin aikoihin opin varmaan tykkäämään John Lennonin joululaulusta. Sitä sentään meillä kotonakin kuunneltiin ja sen tahdissa hipahtava äitini loiskutteli ajaxia (kyllä, meillä siivottiin jouluaattona, jos oli sellainen joulu) ja ripusteli peltisiä sydämiä. Ne ovat minulla vieläkin tallessa ja Lennonistakin tykkään, kun laulussa on mukavan konstailematon se alku. Ei turhia juhlallisuuksia, vaan suoraan asiaan. Ja sanomaakin on. Sen äärellä kelpaa vetistellä.

Kunpa sota vaan olisikin ohi joka paikassa.

No, nuorena aikuisena tuli tietenkin tarve laittaa sitä omaa joulua omaan kotiin, tuli varmaan ostettua pari halpaa joululevyäkin, kun meillä oli ehkä silloin jo cd-soitin. Olihan se sellaista hakemista, lanttulaatikkoon holahti liikaa inkivääriä ja oli liian kirkas kattovalokin. Joskus lähdettiin kohteliaisuudesta - ja varmaan kaipauksestakin - sukuloimaan ja automatkalla oli vielä hyvä tunnelma. Radio ei tainnut toimia ja imitoin viihdykkeeksi Katri Helenan Joulumaata. Aika hyvin onnistuin tavoittelemassani sinivalkoisessa soundissa. Ihan nauratti. Pahoin pelkään vakavasti keski-ikäistyneeni, kun ei Joulumaa enää ärsytä niin paljon kuin silloin.

Vaikka isovanhempani (rauha heidän muistoilleen) ja silloisen poikaystäväni sukulaiset kaikki varmasti tarkoittivat hyvää, niin kummasti se pinna aina kiristyi edustusjouluissa. Varmaan ihan omaa keskenkasvuisuuttamme vaan. Kerran lähdettiin kesken joulunvieton kotiin ja matkakin meni mököttäessä. Perillä huomattiin, että kaappiin oli jäänyt vain piparkakkuja ja kossua. Ihan siinä jo tunnelma vapautui. Harvoin on muuten ollut niin hauskaa. Tuskin sinä jouluna kuunneltiin enempää musiikkiakaan edes.

Sittemmin on tullut vietettyä monenlaisia jouluja milloin milläkin yhdistelmäkokoonpanolla ja aika usein olen ollut töissäkin. On tullut jouluradio. Kyllä muuten ihmettelen, että aika paljon soittavat tänä vuonna vähän turhankin hartaita versioita. Jos laulu on jo valmiiksi henkevä ja harras, niin miksei sitä voi laulaa tavallisesti, kysyn vaan.

Esimerkiksi Oi jouluyö, miten onkin kaunis laulu. Niin ei sitä ole pakko kailottamalla hoilata kohti taivaita. Ihan nätisti vaan voi ilmaista. Pikkuisen kerran lässähti kun kaveri väitti, ettei youtuben ihmelapsi sitä aidosti itse laula, mutta siitä versiosta kuitenkin pidän. Itku tulee, vaikka eihän sen mikään hyvän biisin mittari tarvitse olla.

On niitä hyviäkin joululauluja, joista ei heti nouse pala kurkkuun vaan voi jopa naurattaa. Kiitos vaan Juice ja muut rokkitähdet. Sekä omista kipaleistanne, että uusiksi tulkituista klassikoista. Niitä enemmän radioon! Ja pois rahastusmielessä tehdyt järkytykset, anteeksi vaan. 

Hiljattain kuulin yhden sellaisen autoradiosta enkä ollut uskoa, että se voi olla yksinkertaisesti totta. Ei tullut itku eikä naurukaan. "Joka kerta on aattona jännää" - siinä laulettiin. Voi että. Ihan varmasti ovat tekijät mukavia ihmisiä ja fanittamisen arvoisia, mutta jotain rajaa. Jos on pakko jouluna esiintyä, niin kai siihen voisi vähän panostaa.

No, makunsa kullakin. Lasken toiveeni radioasema Iskelmä-Pohjanmaahan kun loppuviikosta päästään mökille. Aika usein pysyvät siellä asialinjalla ilman turhia hömpötyksiä ja Topi Sorsakoskeakin kuulee tarpeeksi.

(Kuvat ovat yhdestä joululehdestä 1900-luvun alusta, jotenkin olettaisin, että ne saa julkaista täälläkin. Jos joku muu jotain muuta tietää ja väittää, toivon ilmiantoa.)

Kuitenkin.

Niinpä sitä on itsensä jälleen joulukiiruun ääreltä löytänyt. Ääreltä, vaan ei ehkä ihan keskeltä. Olin jo kesällä päättänyt, että tänä vuonna ei sitten sitä joulustressiä tule. Kun se on niin turhaa. Valon juhla keskellä kaikkea pimeyden päivittelyä. Ja siihen vielä ylimääräistä vouhotusta sitten. Kun olisi jokaisen syytä vain pysähtyä ja olla hiljaa jos tykkää.

Jos huvittaa ilkamoida, niin se kannattaa tehdä hyvässä seurassa ja puhua vaikka rivoja tahi muuten lapsellisia. Pikkujoulumeininki tarjoaa siihen oivan tilaisuuden. Suosittelen kaikille ennemmin sitä kuin teipin ja puikkoliiman äärellä yksinään tuhertelua. Puhumattakaan ostosruuhkasta. Hyi. Hiki tulee, kädet väsyy ja ärsyttää.

Parempaa hyvinvoinnille on nauru, kuin sen murehtiminen, että onko joka tädille lähtenyt kortti.  Toivoisin niin, että kaikilla on joku tai useampia, kenen kanssa voisi suorastaan katketa naurusta. Minä olen todella onnekas. Kyllä ei tullut kävelystä mitään, kun piti pysähtyä hihittämään keskelle Senaatintoria yhden työkaverin kanssa juhlaillallisen jälkeisessä hyväntuulisessa huumassa kun kuljettiin.

 

Ilot voivat olla yksityisiäkin, kuten esimerkiksi alla olevasta kuvasta näkyy. Harva on ymmärtänyt kiintymystäni tonttuihin Mattiin ja Teppoon. He sentään itse osasivat arvostaa pääsemistään sisätiloihin hyasintin juurelle. Pihamaalla alkoi olla pikkutontuille jo aika hyistä. (Kyllä oli viime keväänä vähän ankeaa, kun paljastuivat lumen alta nippanappa vapuksi.) Ystäväpiirissäni on onneksi joitakuita, jotka ovat ottaneet Matin ja Tepon tuttavikseen. Edelleen tontut odottelevat ensi kesän riippukeinuaan. Ja lannevaatteitaan saunomista varten. Vink vink, Joulupukki.

Olen miettinyt, että mikä sitä hyvää oloa oikein sitten tuottaakaan. Kun olevinaan olin järkeillyt että jouluaskartelun ja lahjojen laittamisen minimointi olisi avain mielenrauhaan. Vaan eipä olekaan. Kyllä on niin hauska läheisiä ilahduttaa, jopa vähän yllättää. Sen vaan pitää tulla luontevasti pakottamatta.

Kuitenkin siis kaikesta uhosta huolimatta on tullut laitettua lahjaa ja tervehdystä.

Keittiön pöytä on jälleen täynnänsä paperisotkua. Mikähän siinäkin on, että pitää aina siihen levittäytyä, kun olisi muuallakin tilaa. Toisaalta se käy kätevästi vuodenaikahenkisenä sisustuselementtinä, kun on korttiaskartelut keskeisellä paikalla. Jännä ilmiö ihmisyydessä on korttien lähettäminen. Kukahan senkin on ensimmäisenä keksinyt. Että otetaan kartonkipala ja kirjoitetaan siihen tervehdys. Kun voisihan sen vaan sanoakin ihan livenä.

Aika monelle tänä vuonna livenä sen toivotuksen sanonkin. Että sen verran on tullut hössötystä rajoitettua. Ja jos joku teistä lahjatta ja kortitta jääneistä tätä lukee, niin tervehdys vaan. En kulutushysterisoi tänä jouluna, enkä stressaa.

Laittamani lahjatkin ovat aika kierrätystä ja sillä periaatteella valittu, että paketin saa hän, jolle jotain mielekästä vahingossa löytyy. Uuden ostaminen tuntuu aika turhalta, anteeksi vaan kauppiaat. Apua, tuliko nyt kumminkin huono omatunto kun onhan se aina jonkun leipä kiinni siitä ostamisestakin. Jos kaikki lakkaisivat shoppailemasta, niin siitähän voisi seurata monelle onnettomuutta. Kyllä on siis varmaan ihan hyvä, että kaupoilla käydään.

Jos kumminkin keskittyy hössötystä enemmän yhdessä olemiseen ja nauramiseen, niin voi vahingossa löytää hyvän tasapainon niin sanotun joulukiireen keskelle.

Suosittelen.

Tittiditti, talven ihmemaa...

Tuli nukuttua mökillä niin possusti, että kun eilen aamulla aloin heräillä niin luulin ensin olevani kotona. Kätevä yllätys oli avata silmät ja huomata olevansa lumisella maaseudulla. Voi että, heti alkoi lapsettaa, vaikka ensin vähän harmitti kun tuli nukuttua pikkuisen pommiin. Viikonloppu Ryötönperällä on aina niin lyhyt, ettei siitä haluaisi hukata hetkeäkään. Vaan minkäs teet, jos olet kaupungin humusta ja kaikesta väsynyt. Nukuttava se on.

Ja pysähtyyhän se aika kumminkin kun on ympärillä hiljaista. Myrskystä puhuttiin, mutta ei se tuuli näköjään meidän tiluksia koskenut. Oli tyyntä. Pysyi lumi oksilla, vaikka märkää oli. 

Pitkästä aikaa sai taas lapioida saunapolunkin. Mietin, että pitää muistaa tuoda pulkka tänne, että on helpompi kuljettaa polttopuita rantaan.

Pilvisen talvisään värit. Sananmukaisesti niissä sielu ja silmä lepää. Ja jäätyvä järvi on mainio, kun sen ruskea vesi vielä näkyy kovan pintakerroksen läpi. Oikein luonnonbeige. Tykkään erityisesti näistä ajoista, kun on muutostila ympärillä käynnissä. Sitten aina kun talvi tai kesä asettuu paikoilleen, niin on hetken samannäköistä. Vaan nyt on se aika vielä, kun koko ajan on vähän erilaista.

Varsin odotin sinistä hetkeä ja koitin olla tosi tarkkana, ettei se mennyt ohi.

Olin nimittäin oikein ostanut jouluvalot. Asettelin ne jo päivällä paikoilleen. Vähän suurpiirteisesti, kun aina meinaa mennä hermot johtosotkun kanssa. Ei tulisi mitään, jos olisin ammatiltani valoketjujen sommittelija. Sykeröt ovat helpompia. 

Aikoinaan entisen naapurin kanssa kun laitettiin yhteisen pihan pusikkoon jouluvaloja päivänvalossa, niin opin että silmiä kun siristää niin voi jo kuvitella, miltä lamput pimeässä näyttävät. Onko asetelma balanssissa. Samalla tavalla toimin nytkin, vaan ihana se oli vielä illalla oikein tutkia ja ihailla.

Miten sitä saakin aikaa kulumaan niin sanottuun fiilistelyyn. Näytti terassiltakin käsin hienolta, oikein ajattelin että kehystävät somasti uloskäyntiä ja pihamaisemaa nämä uudet valot. Pienet on ilot pienellä ihmisellä. Ja siitäkin olin tyytyväinen, että myyvät kaupoissa näitä lämpimän sävyisiä, kun aika paljon nykyään näkee niitäkin kylmän sinertäviä lamppuja ihmisten parvekkeilla. Ei ole niissä mielestäni samaa tunnelmaa. 

Kyllä nyt on joulun ja uudenvuoden vieraiden mukava tulla. Vaikka onhan se ilmapiiri täällä aina hyvä ja lämmin, ilman näitä - ehkä hieman turhiakin - somisteluja.

Paperitähden toin kaupungista. Ensin olin ajatellut, että laitan sen vain kertakaikkiaan katosta roikkumaan keskelle huonetta tai johonkin nurkkaan valaisemaan. Kun en ikinä saa tähteä suoraan ikkunaruutuun. Aina kenottaa johonkin suuntaan. Vaan ei hyväksynyt kotiväki kattoideaani ja ikkunalle se tähti oli laitettava. 

Onhan se aika kiva siinäkin ja muistovalokuvat käytännöllisesti valaistuvat samalla, kun en ole vielä niille saanut omaa kohdevaloa aikaiseksi.

Ratkaisin sen aina tähtien kanssa syntyvän symmetriaongelman siten, että tein sitten ihan pokkana ruudulle asetelman. Kun on ikään kuin huolettomasti vanha lyhty siinä vierellä, ei haittaa vaikka tähdenkin asento on vähän sinne päin. 

Illalla rannassa kuunneltiin radiosta Entisten nuorten sävellahjaa samalla kun odotettiin saunan lämpiämistä. Minäkin söin oikein pitkästä aikaa takkamakkaraa, kun kaupasta oli löytynyt ilmajokelaista luomua. Kyllä oli sinappikin hyvää.

Vaan pitää lähteä tänään kotiin, mutta puolentoista viikon päästä tullaan takaisin. Sitäpaitsi on syytäkin mennä kaupunkiin tutkimaan tilanne. Nimittäin kissanvahti soitti äsken, että meillä on kellarissa kaksi pikkulintua. Että paljonkohan siellä on sitten sitä linnunkakkaa siivottavana.

Oi katso, Suomi.

Yöllä töissä tuli vähän huolestuttua katukuvan äärellä. Ilmassa roikkui isoja räntälämpäreitä. Vielähän niiltä ollaan aika mukavasti vältyttykin. Eivätkä ne yösydännä taivaan lisäksi mihinkään jääneetkään. Kadut ainakin ikkunasta katsottuina olivat ihan mustat ja kiiltävät. Takseja vaan suhasi ohi. Onneksi sai olla sisällä eikä pirssijonoissa värjöttelemässä.

Oli aamun agendalla nimittäin ulkoilemaan lähtö. Olin varannut oikein pipon ja kahisevat housutkin mukaan, sekä kaksi villapaitaa kun takissa on vain kuori. Tungin tennareihin villasukat. On joka sään lämpölenkkarit vielä hankkimatta. Melkein tuli kuuma, kun sitten alkoi se kävelyvaihe pienen bussimatkan jälkeen Käpylästä.

Vaan sää oli seljennyt ja suosi. Oli suunnitelmissa kävellä yhdessä uurnalehtoon valitsemaan kiveä. Ja löytyihän se.

 

Moni muu oli joutunut omat valintansa tekemään jo aikoja sitten, ajattelin. Kaikille meille se homma joskus eteen tulee. Nyt on minun vuoroni.

Vaan olipa tunnelmallista. Kun osa yön räntimisestä oli jäänyt pohjoishelsinkiläiseen maahan ja oksille. Jotkut olivat käyneet itsenäisyyspäiväkäynnillä kivillä ja isänmaallista kukkalaitetta oli laskettu keskusristille. Sinne minäkin sitten kynttilän laitoin. Aina tämä tällainen vähän herkistää.

Kotimatkalla joku elämää ja ehkä viime yönä väkivaltaakin nähnyt nainen tuli juttelemaan. Oli savuketta ja juna-asemaa vailla. Mielestäni ehkä myös laastaria olisi tarvinnut. Mietin, että on sitä itsellä kaikki aika hyvin. Samaa ajattelin aamulla, kun matkustin Hakaniemen torin ohi. Siellä soppatykki oli jo täydessä latingissa illan juhlia varten.

Kotona pistin vasiten jo hämärässä liekkejä pitkin pihaa.

Noinkohan käy, että tämä hyhmä jää maahan, vai vieläköhän tässä ennen joulua ehtisi haravoimaan rästiin jääneet pensaiden aluset. Jännä nähdä. En minä sitä lunta ole pahemmin kaivannut, paitsi ehkä valaisemaan. Huolettaa, kun ihmisillä on liukasta. Että siinä mielessä luontoäiti voisi jo päättääkin onko lauha talvi vai ei.

Sitä kun tennareilla lähtee luikastelemaan ja heijastinkin kaupunkilaiselta helposti unohtuu, niin ei olla ihan turvassa.

Sen verran huonosti tuli tähän itsenäisyyspäivään varauduttua, että löysin vain kaksi pitkää kynttilää, ja nekin eri kaliiperia. Otin hommaksi kuuteen mennessä polttaa toista lyhyemmäksi, että saan ikkunalle kuitenkin ne kaksi tasapitkää mitkä pitää.

Vaan onko sen nyt niin väliä, jos on eriparikynttilät. Mielestäni ei.

Sen verran aamupäivän ulkoilun kosteus meni luihin ja ytimiin villapaidoista huolimatta, että sytytin sisällekin kynttilää jo ennen kuutta. Pyhän kunniaksi aion saunoa oikein hartaasti. Kun pistää tervan ja oluen haisuja kiuasveden sekaan, niin tulee tosi tunnelma. Kun pistää silmät kiinni löylyssä, on vähän niin kuin maalla.

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!