keskiviikko 30. marraskuuta 2011

Joulukannanotto


Kun (todella) harmaana aamuna kävelee kaupungilla, ei heti itsekään tiedä mitä ajattelee. Mistään. Voi olla, että on tullut mentyä ankeuden harjoittamiseen mukaan ja siinä sitten synkistellen toteilee miten kurjaa kaikki muka on. Hohhoijaa. 

Kyllä nyt olen vähän tullut siihen tulokseen, että jos joka vuosi pimeydestä ja harmaasta meinaa kiukutella, niin aika paljon menee elämästä hukkaan. Noin neljännes.

Joku muukin oli ajatellut samoin, ehkä. Kun oli sepille laitettu lakit päähän. Kukahan? Tuli tietenkin mieleen teekkarit, mutta eivätköhän ole talviunilla he. Heräävät keväällä tupsulakkeineen. Vähän niin kuin Kalliossa kadunmiehet. Paitsi että heillä on yleensä hellyyttävät pipot, eikä kaikissa ole tupsuja.

Nyt olen vaan inhasti ehdollistunut ja joka kerta seppien patsaalla alkaa päässä soida Last Christmas. Vaikka siellä oli kamalan kiva ulkomaalaistaustaisten orkesterikin tässä yhtenä päivänä laulamassa ihan muuta ja hyvää. Mutta kun City-käytävässä on se Wham-tunnelma alituiseen ja siitä joka päivä kuljen sepille. En taida ehkä tykätä Whamista yhtä paljon kuin teininä.

Vaan tuli poikettua myös Stockmannin satuikkunalle. Vaikka onkin tänä vuonna erityinen tavaratalojouluhössötyksen vastustus. Mutta aina siinä liikuttuu. Kun pienet ihmiset räkäisine nenineen liimautuvat lasiin. Ja loistavat niin sanotusti tähtinä silmät. Myös ihana musiikki on tänä vuonna tässä kuvaelmassa.


Itse kun olin pieni. Niin isoisä vei samalle ikkunalle. Muutenkin oli rankkaa, kun piti panostaa kiltteyteen. Joka kadun kulmassa olevinaan vilahteli tonttujen hiippalakkeja. Onneksi aikuisena voi olla kiltti ilman moisia ehtoja. Lapsiraukat.

Lunta voivat he ja turistit nähdä pienen hivenen luistinradan kupeessa. Jos on ollut pitkä päivävuoro ja siinä iltasella odottelen bussia, niin yhtään ei haittaa jää saati sen romanttinen tunnelma luistelijoineen. Itsenikin on pitänyt mennä sinne kokeilemaan. Mutta taannoin huomasin, ettei luistelun taito ollutkaan lihasmuistissa, vaikka lapsena lähiökoulun jäällä tähtäsinkin pariluistelijaksi. Parempi on, etten mene asemalle polvet lonkussa kaatuilemaan. Voi tulla isompikin vahinko.



On niin monta ilmiötä kaupungilla ja maalla, mistä tulee lämmin mieli vain katsomalla. Ei sitä ole aina pakko erityisemmin välittää kanssaihmisistä, jos ei jaksa. Kai se on tärkeää, ettei ainakaan loukkaa tai vahingoita. Sivusta voi seurata ja ottaa vaikutteita. Itse kävelin sepiltä Hakaniemeen ainakin viiden kerjäläisen ohi, enkä yhdellekään antanut rahaa. Tuliko hyvä mieli. No ei tullut. Kadutti. Harmittaa, että toisten jeesaamisesta on tullut melkein poliittinen kannanotto. Ensi kerralla pistän kolikoita vähintään niille, jotka soittavat. Haikeasti tätä, esimerkiksi.


On se mielenkiintoista, miten niin monet puhuvat kärsivänsä tästä vuodenajasta. Vaikka pimeys on kaikille sama. Ja että juuri tällaisina (vuoden)aikoina on tapana tuottaa toisille iloa. Jotenkin melkein surkuhupaisaa, että murheissaan rypevät ihmisyksilöt antavat kaikkensa - tai ainakin paljon - helpottaakseen muiden oloa. 

Voi omaakin oloa helpottaa. Melkein menin leikkokukkaostoksille itsekin.



Pihinä ihmisenä sijoitin vain mandariineihin ja omenoihin. Myös pikkuisen glögiin taas. Kun tässä on hyvä tilaisuus ottaa kantaa, niin otan. Lapsille lahjoja. Järkeviä. Jos tarvitsee vaatteita, niin niitä. Jos ei tarvitse, niin kirjoja. Aikuisille ei mitään. Ainakaan aineellista.

Näillä mennään.





sunnuntai 27. marraskuuta 2011

Hups, valoa.



Olen päättänyt, että appelsiineihin tökityt neilikat eivät ole katoavaa kansanperinnettä. Jos jollakin on sen tuoksun mentävä aukko sivistyksessä, niin neuvoni on se että heti hommiin. Kun niitä haistelee, niin jo siinä unohtuu kaikki maailman pahat hajut. Viemärit ja muut. Mutta myöskin sellaiset keinotekoiset parfyymit. Esimerkiksi ne liikaa lotratut partavedet, joita bussissa joskus leijailee. Niillähän on tapana jäädä ihan nenäkarvoihin kiinni pitkäksi aikaa.

Tämä neilikka-appelsiinin tuoksu ei jää nenään, vaikka saisikin. Sen takia tuli unohduttua pitkäksikin toviksi appelsiini nokan alla tuijottamaan tyhjää ja hengittelemään. Ihana haisu. Melkein siinä unohtui työtehtävät, sillä olin yövuorossa. Koristelin seuraavan aamun juhlabrunssia varten.

Taisi mennä huomio meikäläisen appelsiineilta, kun ruoka saapui. Eniten ihmetystä herätti leivokset, koska näyttivät ihan nänneiltä. Onko sitten rivo yhteishuumori vaiko mikä. Siinä tuli muisteltua leivosten nimiä ja ihan oli kielenpäällä koko ajan Venuksen nännit. Joku ehdotti Jeesustakin, kun joulujuhlasta oli kyse. 

Mutta näin moussen ystävälle olivat mitä parhaimmat herkut nämä nännit. Että siinä mielessä aivan sama, millä nimellä niitä kutsutaan. 
 
Koska nyt eletään kuitenkin vielä marraskuuta, ei havujen hankkiminen tunnu ajankohtaiselta. Sotkuakin niistä voi tulla. Vieläkin löytyy kotoa kirjahyllyn alta neulasia, vaikka viime vuonna meillä ei edes ollut kuusta. Niinpä olevinaan loihdin joulun lähestymisen tunnelmaa virittelemällä palloja ja valoja työmaan viherkasveihin. Ujutin joukkoon myös yhden elämää nähneen punatulkun, mutta ei sitäkään kukaan huomannut kun sen verran piiloon hänet asettelin. Ja selkä huoneeseen päin, kun naama oli se kulunein kohta. Ihan saa hän rauhassa katsoa kaupungin kadun vilinää viherkasvinsa oksalta.



Kun oli sitä syömisen valmisteluun liittyvää hässäkkää, niin ei ollut kenelläkään aikaa puuttua siihenkään, että iskin haarukkatelineeksi säilykepurkin. Tuli juhlapöytään vähän niin kuin ripaus trendikästä industrial styleä. Paitsi että juhlan lopuksi yksi työkaveri innostui ja visioitiin, kuinka sitten keväällä tehdään ikkunalle yrttitarha erilaisista säilykepurkeista. Voi tulla kiva siitä sitten.



No. Somisteluintoa riitti vielä kotiinkin. Vaikka yleensä olen alkanut jouluvalojen virittelyn vasta itsenäisyyspäivän tienoilla. Olen kuulunut niihin inhottaviin ilonpilaajiin, jotka vastustavat liian aikaista jouluhössötystä. Vaan on se kumma, että joulukoristeiden pitkittynyt esilläolo ei sitten enää olekaan haitannut. Ihan ovat valot usein pitkään helmikuulle asti roikkuneet tunnelmaa luomassa. Niin, että miksei sitä nyt voisi pitkittää tästä päästä ja riisua ne sitten vaikka viikkoa aikaisemmin pois.

Kyllä niin tykkään meidän takasta. Tuli ihan tuumattua, että sitä varmaan tulee eniten ikävä jos joskus muutetaan kaupunkiin. Kun se on kätevästi sohvaa vastapäätä, niin sananmukaisesti silmä lepää ja ihanasti lämmittää kun siihen synkkänä iltana laittaa tulet. Lämmittää se vähemmänkin synkkänä iltana.


Ensimmäisten pakkasten käytyä täällä tuli pelastettua laventeli pihaportaalta sisälle. Tiedä sitten, tuliko mokattua kun nyt se pukkaa uutta honteloa versoa keittiön pöydällä. Vaan en minä sitä takaisinkaan hyiseen tuuleen uskalla laittaa. Sulostuttakoon nyt vaan sen aikaa, minkä jaksaa. Sai hänkin omat valonsa.

Jos oikein keskittyy, niin pientä eteläeurooppalaista tuntua tuli keittiöön siitä. Ihmekös siis, kun viime yönä näin unta Italiasta. Lämpimässä Sardiniassa tuli käytyä Firenzen jälkeen. Aurinko paistoi ja pikkufiiatit kaahasivat. Olin unohtanut paikallisbussien numerot, mutta muuten kaikki tuntui ihanan tutulta. Mitä parhain uni nähdä, kun myrskytuuli melskasi kattopelleissä ja ikkunankarmien välistä kävi pieni viileähkö puhuri.

Olla siinä peiton alla lämpimässä turvassa, matkoilla.




maanantai 21. marraskuuta 2011

Värikurvit suoriksi


Vähän huolettaa, kun tuli photoshopista innostuttua. Kun periaatteessa olen kuvien räpelöimistä vastaan. (Ja sen kyllä huomaa.) Mutta voihan sen ottaa vaikka kivana pikku harrastuksena. Ja varsinkin kun näin ihan tunnustaa. Että ei ollut luonnossa tuollaista. Oli mustavalkoista. Aika harmaatakin suorastaan, vailla kontrasteja. Siis sään puolesta. Muuten oli vaihtelun ja meren vuoksi hyvä käydä pitkästä aikaa kotikaupungin rantaviivan tuntumassa.

Ei sinne tule liian usein eksyttyä vasiten meren takia. Pitkälläsillalla kun dallailee, niin ei heti tule ajateltua, että on äärettömyyden kanssa tekemisissä, vaikka meri tavallaan alla onkin. Vaan ei Seurasaaressakaan Myrskyluodon Maijalta tuntunut. Pitäisi mennä Porkkalaan. Ehkä suorastaan jonnekin majakkasaareen.


Jännä kyllä, kun pohdituttaa. Että miten yleensä niin kuin hyvä valokuva määritellään, jos kerran photoshoppailu on nykyään ihan avoimen luvallista. Mistä sitä esimerkiksi itse tietää, mikä on kuvalle hyväksi ja mikä ei. Onneksi en paljon mitään termeistä ymmärräkään. Esimerkiksi saturaatio. Tai resoluutio. Ihan ovat hepreaa. Melkein niin kuin puhuisi veroviranomaisen kanssa. On siitäkin  lähikokemusta. Joten annan olla. Pääasia, että voi tehdä itselleen taidekuvia:


Eniten helpottaa, että olen löytänyt Undo-kohdan, josta voi klikata että ei sittenkään tuollaista. Kiva, että on kuvankäsittelyohjelmassa edes jokin yksinkertainen elementti. Olen Undon fani. Voisin ehkä perustaa fan clubin. Olisi mahtavaa olla määräilevä perustajajäsen. Vaikka mitä sloganeitakin voisi kehitellä. "Tee tekemättömäksi!" "Äläteekään!" 

Voisin itse asiassa suomentaa uusiksi koko photoshopin ja saattaa sen kansantajuiseksi.

Vähän olen kateellinen niille, jotka ovat jostain löytäneet sen jutun, jolla saa kuvista vanhanaikaisen näköisiä. Viiruineen, ryppyineen, kaikkineen. Miten niin monet ovatkin niin käteviä. Itse hain kulunutta ilmettä jollain värikurvien pikafiksauksella. Ihan kivaa sekin oli, eikä Undon ansiosta mennyt hermotkaan.


On siitä ennenkin ollut puhetta, että joku photoshoppailua osaavista ystävistä voisi pitää meikäläiselle pikku kurssin. Mutta kai sitä ensin pitäisi tietää, mitä omilla kuvilla haluaisi osoittaa. Mitkä ovat niitä merkille pantavia kohtia ja mitkä ikään kuin häivytettäviä. Mikä olisi hyvä balanssi rajausta silmällä pitäen ja mitä muuta kannattaisi ottaa huomioon.

Vaan voihan se olla, ettei kärsivällisyys ja ymmärrys riittäisi jos joku aivan kävisi neuvomaan. Että syvennä vihreyttä ja silleen. Minkä takia pitäisi syventää, jos omaan silmään näyttää hyvältä.

Jotakin uutta pitäisi nyt kehitellä kuvaamista innostamaan, sillä huomasin eilen että jotenkin kyllästytti. Kun tässä nyt jo kevättä odotellaan, niin enhän voi montaa kuukautta ottaa kuvia pelkistä lyhdyistä ja lumikiteistä. Tai voin, mutta tylsäksi se käy.


Siinäkin mielessä teki hyvää lähteä vähän kotipihaa edemmäs ulkoilemaan. Pitää oikein muistaa sekin mahdollisuus. Suosittelen kaikille. Saa nähdä, miten tämän uhon kanssa käy. Onko seuraava ulkokotipihallinen reportaasi kuitenkin sitten vasta kun terassikausi alkaa. Silloinhan sitä eniten kaipaa rannoille tunnelmoimaan.

Kyllä siellä on talvisaikaankin ihailtavaa. Oikein on vieläkin elävänä mielessä viime talvi ja helmikuinen kävelykokemus. Ei sillä, että sitä tässä muiden tarvitsisi kerrata. Itselleni vaan muistutan, että ei saa jumittua sisälle.


sunnuntai 20. marraskuuta 2011

Mökillä glögillä



Rantasaunalla oli kesän jälkiä vielä vaikka kuinka paljon. Hyttyskiekura oli saanut erikoisen homeen pinnalleen ja uimapatjasta oli ilma valunut pois. Joten tuli siinä ymmärrettyä, että kesäillanvietoista on jo melko pitkä tovi aikaa.

Lauantaina puhalsi pohjoistuuli. Ihan paikallaan ei voinut siis ulkona oleskella. Lämpimällä tai tyynellä säällä yleensä parkkeerataan terassille, mutta nyt se olisi ollut vähän extremeä kerrospukeutumisesta huolimatta. 

Rannassa pitää aina saada olla, joten tuli varsin inspiraatio siivota saunakamari jälleen talviseksi ajanviettotilaksi. Kun siellä viettää aikaa, on melkein puoliksi ulkona. Hengitys huuruaa, kunnes takalla ja kiukaalla on saatu sisälle vähän lämpöä. 

Kesäaikana saunakamari toimii enimmäkseen varastona. Kumikanootit säilötään sinne, että ovat valmiina lähellä rantaa melomispuuskaa varten. Nyt ne kannettiin liiteriin odottamaan.

Tuli suunniteltua ensi vuoden hommia. Varsinkin saunaremonttia. Vähän huolettaa, että riittääkö aika kaikkeen. Melkein pitäisi ottaa sapattivuosi työelämästä ja muuttaa kissojen kanssa maalle. Sauna on ykkösprojekti. Kun sitä kesällä yritettiin oikaista, niin aika vinossa on vieläkin.  Nimittäin ei mene edes löylyhuoneen ovi kunnolla kiinni. Ihan pakkasella voi olla vaikea saada hyviä löylyjä. Niin ensimmäisenä pitää sille tehdä jotain. 

Hyvä on talvi-iltoja käyttää visiointiin. Että petsaisiko sitä sitten saunan seinät ihan tummiksi ja tuleeko tiiliseinän päälle rapattu kalkki-ilme. Laajennetaanko terassia. Eteiseen joo pitkä penkki ja hylly seinästä seinään.

On muitakin projekteja. Ulkovessan laittaminen toimintakuntoon. Sitä on jo kohta tullut suunniteltua niin kauan, ettei kehtaa enää mainitakaan. Sama pätee tiiliseen rakennelmaan, josta olen haaveillut tulisijaa pihalle. Ehkä jopa kesäkeittiön aihiota. Sydäntä suorastaan.

Hyvä puuhasteluprojekti on siinäkin. Pitää vaan tilata traktorimies siirtämään  rakennelma pihan perältä keskeisemmälle paikalle. Koskaan se ei ole ollut käytössä, vaan ensi vuonna tulee siihenkin muutos, uskottelen.


Glögin äärellä kun saunakamarissa suunnittelee, niin kaikki tuntuu mahdolliselta ja remontit on melkein tehty. Työmäärää kun tarkastelee näin kauempaa, niin pieneltähän se näyttää.

Luonto se vaan vielä on talvea odottavalla kannalla. Eläimetkin olivat ihan hiljaa. Sen verran toki oli elonmerkkejä, että kiukaalle oli taas revitty hormin villoja ja rantaveden tuntumassa oli höyhenistä päätellen käyty jonkinsortin taistelu.



Pakkanen tuli vasta viime yönä ja tuuli oli tyyntynyt. Järveen oli ilmestynyt jääkelmu ja joka paikka oli huurussa. Aika nättiä. Vähän niin kuin olisi ollut sisällä haalistuneessa vanhassa elokuvassa. Olisi tehnyt mieli jäädä.




Huurrekuvia tuli tietenkin napsittua sormet jäässä. Ihan kuin ilman jäähtyminen olisi tullut jotenkin yllätyksenä. Virkistävää on pakkanen kimalluksineen taas pitkästä aikaa!



torstai 10. marraskuuta 2011

Neljä kuukautta


Vuorotyö on siitä kätevä, että yötöiden jälkeen on aikaa ulkoilla päivänvalossa. Se alkaa olla tähän vuodenaikaan tärkeää. Jännä, miten nyt tulee huokailtua pimeyttä mutta sitten neljän kuukauden päästä kun valoisuusaste on suurinpiirtein sama, niin ainakin minä puhun ihmeellisestä ilmiöstä ja kevään ensi merkeistä nimenomaan valossa.

Pitää siis muistaa, että on sitä valoa nytkin aika hyvin.

Yhtenä takavuosien syksynä pistin erityisesti hanttiin pimeän tulolle. Päivävuorojenkin jälkeen puin äkkiä pihatyövaatteet päälle ja haravoin raivoisasti viimeiset vähät valoisat minuutit, että ei olisi niin synkkä olo. Rähisin kotiväellekin siitä, miten ärsyttää kun heti on pimeää kun kotiin pääsee.

Nyt ei ole onneksi tullut mitään vuodenaikaepätoivoa. Jospa sitä olisi jotenkin viisastunut.

Uhoamisen ja päivänvaloulkoilun lisäksi olen kyllä kehittänyt muitakin selviytymiskonsteja kaamosaikaan. Kaikillahan niitä on. Heti hankkisin minäkin kirkasvalolampun, jos sellaisen valo ei olisi niin kalsea. 


Lintujen ruokkiminen on tietenkin yksi hauskimmista talviajan huveista. Vaan nytpä on siementen ostaminen vielä rästissä. Laitoin talipallotellinkiin pari omenaa lupaukseksi siitä, että kyllä kohta on taas ruokapaikka entisellä paikallaan.

Tekisi mieli mökillekin laittaa ruokapaikka. Mutta jos sitten sattuukin että se tyhjenee eikä itse ehdi sinne täydentämään, niin on linnuilla iso pettymys. Ja levittelisivät niitä siemeniä kumminkin joka paikkaan, saattaisivat siitä hiiretkin innostua liikaa. Parempi on varmaan antaa siellä luontokappaleiden itse hankkia ravintonsa.


Jotenkin - kumma kyllä - pidän aina tästä pihamaan odottavasta tunnelmasta. Tyynet kuulaat pakkasaamut ja hiljainen puutarha. Olisi hienoa, jos sattuisi olemaan paikalla kun ensimmäiset lumihiutaleet asettuvat maahan. Vaan voihan siinä käydä niinkin, että sellaista idylliä ei edes tule. Voi tulla märkä räntämyräkkä ja joka puolelle litsahtelee viistosti niitä kuuluisia jalkarättejä.

Silloin on melkeinpä iloitseminen kaukana. Pitäisi tosin osata ottaa hyöty irti räntäsäästäkin. Ilmanalahan on kostea ja oikein hyvä hipiälle. Pitää pukeutua asianmukaisesti, eikä yrittää hienostella villakangastakissa tai käyttää vesiliukoista ripsiväriä.



Jos ilmaantuu se räntämyrsky, niin silloin pitää turvautua myrskylyhtyyn kun ei kynttilöissä meinaa pysyä tuli vaikka olisi muuten hyvät lyhdyt. Ihan kaikissa kaupoissa ei myydä lamppuöljyä - mitä ihmettelen - niin itselläni on ollut jemmassa oikein kanisterillinen. Siitä on vaan vaikea kaataa suoraan lyhtyyn, lorisee joka paikkaan Vaikka onneksi on haihtuvaista lamppuöljy. Jos sotkeentuu, niin itsestään siivoutuu kyllä.

Paitsi että ihan vinkkinä voin sanoa, että jos käsille on holahtanut öljyä, niin ei heti kannata mennä saunaan. Ikävä katku tulee löylyyn siitä.

Olenkin ottanut apukäyttöön vanhan ginipullon, johon suppilon avulla kaadan kanisterista öljyä. Ja ginipullosta sen saa aika siististi lyhdyn sisälle. Kotiväki on kyllä kehoittanut säilyttämään pulloa pihaportaiden sijasta sisällä, ettei kukaan gininhimoinen ohikulkija vahingossakaan mene ottamaan huikkaa. Itseäni moinen ei ole huolettanut, paitsi viime maanantaina aamuyöllä kun joku oikein iloisesti lauloi meidän kotikadulla.

Siinä tuli mieleen, että kamala jos nyt ottaakin öljypullosta hömpsyt. Onneksi oli tämä pimeys. Ei erotu siinä pullojen etiketit.


Ei tarttisi ihan vielä kuitenkaan lumen tulla, kun on haravointikin rästissä. Pihamaa ihan vaahteranlehdissä vielä. Eilen sentään portinpielet ja portaat siivosin. Sen innoittamana siirsin yhden lyhdyistäkin ihan postilaatkon lähelle puuhun roikkumaan. Voi olla lehdenjakajallakin sitten tunnelmaa aamuyössä.

Vähän kyllä omat asetelmat huolettaa. Että pitäisikö kumminkin nostaa veneentikkaat sisälle talveksi. Jos tulee taas paljon lunta. Ihan turha on pikkuesineitä silloin esillä pitää. Suuret ja yksinkertaiset linjat aiheuttavat vähemmän päänvaivaa.



Parasta mitä olen keksinyt kaamosaikaan on kertakaikkinen armollisuus suorittamisen suhteen. Saisi sitä tietenkin muinakin vuodenaikoina olla yhtä fiksu. Nyt pimeässä olen työajan ulkopuolella vähän niin kuin koko ajan lomalla. Saa löllötellä jos huvittaa. Yleensä huvittaa. Niinpä tulee luettua aika paljon. Keittiön nojatuoli on siihen paras paikka, kun siitä näkee pihan lyhdyt jos sattuu teksti herättämään ajatuksia ja katse nousemaan kirjasta.

Eilen aloitin Pentti Saarikoskesta kertovaa opusta, viimeisimmäksi jääneen vaimonsa muisteloita. Ihan jäin miettimään, että pitkä on ollut pinna runoilijan naisilla. Todella. Ihan piti keittää mukillinen hehkuviiniä siihen mietinnän hetkeen. Kyllä voi olla mystistä jonkun karisma, kertakaikkiaan.

Olen sitäpaitsi saanut käyttööni vanamokirjanmerkin. Pidän sitä nyt Saarikoski-kirjan välissä. Kun on aina monta kirjaa kesken, niin voi valita mitä merkkiä minkäkin kirjan välissä käyttää. Kuitteja dekkareiden väliin ja postikortteja romantiikan. Ja oikeita kirjanmerkkejä sivistävien kirjojen sivuille.

Vaan mistä sitä tietää, mistä ihminen sivistyy. Jotenkin on lähtökohtaisesti oletus, että kaikki Saarikoskeen liittyvä sivistää. Saas nähdä, miten käy.



maanantai 7. marraskuuta 2011

Ateljeetyyppinen muistojuhlaratkaisu


Melkein on sanomattakin selvää, että päivä valkenee erityisen kauniina sellaisena aamuna kun on aika hyvästellä yksi rakkaista, toivottaa hyvää matkaa ja muistella. Ja juhlia yhdessä tomerasti yhtä päättynyttä värikästä elämää, joka ei jättänyt ketään sitä sivunnutta mustavalkoiseksi.

Viime perjantaina oli tällainen aamu.


Sumun oli moni huomannut ja ajatellut kanssani samaa, että pehmeästi se niin sanotusti kietoi hiljaisen ihmisen kummalliseen turvalliseen oloon. Jokainen tahollaan valmistautui juhlapäivään. Ja siitä tuli ihana.

Käytännön syistä oli tullut valittua tarjoiluksi erilaisten leivosten kokoelma. Mutta oikein tarkemmin kun sitä ajatteli tuli todettua, että onhan se muutenkin kätevää. Harvoin kaikki tykkäävät samasta kakusta muutenkaan. Varsinkaan, jos juhlijoiden joukko on suuri ja monipuolinen. Eikä jää käsiin rumia kakunrääppeitä.

Sitä paitsi itse artistikin piti suuresti leivoksista. Niitä aina silmät ummessa nautiskeli.


Muistojuhlan olisi voinut pitää seurakuntasalissakin. Sinnikkäästi se kuitenkin pystytettiin ateljeetilohin. Kannatti. Vaikka tuli vähän tiivistä. Tunnelmassa oli erityisen paljon läsnä hän, jota ei enää ole. Paitsi vähän jokaisessa meissä ja erityisesti elämäntyössä. Siitä oli merkkejä joka puolella ja pisti monet juhlijat miettimään erilaisia viisauksia.

Yksi niistä oli se, että jokaisen meistä tulisi tehdä juuri niitä asioita ja valintoja, joista itse nauttii. Tai kokee tärkeäksi. Vaikka se tarkoittaisi pikkuisen huolta huomisesta, esimerkiksi rahallisessa mielessä.

Helppoa se ei ole.

(Itseäni on viime aikoina vähän ärsyttänyt business-oravanpyörästä maailmalle hippeilemään matkustaneet valaistuneet rehentelijät, jotka ilmoittavat että elävät ilman rahaa. Asiahan ei minulle eikä tähän yhteyteen mitenkään kuulu, mutta... Kävellenkö sinne maailmalle on menty ja roskiksista läppärit dyykattu? Ja niin edelleen. Lopetan palopuheen tähän, ennen kuin kunnolla edes aloitin. Ei ollut tarkoitus loukata ketään.)



Kyllä olen protestoinut ja etenkin kiukutellut tämän kuolema-asian äärellä, eikä se tähän edes lopu. Toisaalta odotan kuitenkin mielenkiinnolla seuraavaa elämänvaihetta. Minkälaista on pyöriä vähän taidemaailmassa pitämässä esillä töitä niiden luojan jälkeläisenä. Mitä kaikkea tässä nyt pitääkään sitten opetella. Palaan siihen varmasti täälläkin vielä joskus.

Ensin on kuitenkin kerättävä voimia ja vielä monta kertaa hiljennyttäväkin. Ei sitä muuten jaksa.


Ateljeetyypinen muistojuhlaratkaisu aiheutti sen, että illan mittaan syntyi lukuisia spontaaneja esityksiä. Oli kitaraa, flamencoa, oopperalaulua ja iranilaista runoutta. Siis vinyylien kuuntelemisen  ja yleisen tutustumisen lisäksi. Nyt on taas ystäväpiiri monella laajentunut. Aika lailla yksi kauneimmista ilmiöistä, jonka ihminen voi itse poistuttuaan jälkeensä jättää, sanon minä.


Kyllä siinä ei ollut yhtään arvokkuus kaukana vaikka ihmiset illan päälle vähän hiprakoituivatkin. Tai no ehkä loppuvaiheessa vähän, mutta se ei haitannut. Kuuluikin juhlia kunnolla. Kuka meistä haluaa, että oma muistojuhla olisi pelkkää itkuntuherrusta ja voivottelua. En minä ainakaan.

Suurena kertakäyttöastioiden vastustajana löysin eilen edestäni pienehkön tiskausurakan. Kaikki ihanat haalimani eripariastiat ateljeessa pitkin poikin. Vaan mielekkäältä se tuntui, nähdä hyvien juhlien jäljet ja puhdistaa pöytiä seuraavaa etappia varten.

Haikeuden vuoksi tulee välillä olemaan myös vaikeaa. Mieli tulee olemaan toisinaan hiljainen ja raskas. Sitten taas kevyt, valoisa.