maanantai 30. tammikuuta 2012

Ylihuomenna on helmikuu!


Ollaan eletty tammikuun läpi! Ihan on voittajaolo. Ja talvi on nyt kauneimmillaan. Voi että. 

Olen yrittänyt asennoitua siten, että kiire on mielentila. On kiireen tuntu vain. Mutta on se niin, että jos ei oikein ehdi muka mitään, on otettava ne pienet hetket muistiin talteen. Lauantaiaamuna sulauduin työmatkalla venäläisiin turisteihin Suurkirkolla, kun halusin itsekin tallentaa auringonnousun. Vesi valui silmistä pakkastuulen takia. Luulen, ettei minua itkettänyt, koska olin hyvällä tuulella.

Vaan tulee sitä joskus kyynelehdittyä ilostakin.

Sormikkaat kädessä on vaikea ottaa kuvia. Lipeää ote näppäimiltä. Välillä voi pistää kameran taskuun ja vaan hengittää valon äärellä. Minusta on vahingossa tullut ehkä talvenkin ystävä.



Pakkasesta huolimatta torilla oli ihana vilinä. Jos olisin ymmärtänyt lähteä edellisellä bussilla, olisin itsekin ehtinyt torikahville. Se on ihan suotta vain kesäaamujen yövuorojen jälkeinen harrastus. Pitäisi ennen päivätöitäkin muistaa. Kun on se toritunnelma. Yhteenkuuluvaisuuden meininki. Harvemmin tykkään vieraille ihmisille julkisilla paikoilla löpistä, mutta torilla se on jotenkin luontevaa. 

Jos pistäisi vaikka pilkkihaalarin päälle, niin varmasti tarkenisi kahvitella. Nyt on kylmästä vähän niska jumissa, kun on tullut hienosteltua liian ohuessa takissa eikä järki ole kanavoitunut repun käyttämiseen. Kun kylmissään kulkee olkalaukku vinona painona, voi käydä näin. Ihan saa itseään syyttää.


Koti-iltoina ollaan lämmitelty porukalla. Sitä on vaan ottanut illat levon kannalta. Ei ole kiinnostanut esimerkiksi siivous. Kissoillehan siitä on ollut iloa. Yhtenä iltana levälleen jäänyt silkkipaperi oli parasta huumetta ja aiheutti kertakaikkisen hepulin. Toinen kissa tuijotti paperihässäkän keskellä riehuvaa lajitoveriaan kuin vähä-älyistä.

Vain remeltääkseen itsekin hetken kuluttua mytyksi muotoillun silkkipaperin kanssa. On kissoillakin siis näköjään mieltymykset. Yksi on lehtevän rapinan ystävä, toinen tykkää pallotella tolloja. Vanhojakin ovat meidän kissat ja siitä huolimatta jaksavat välillä leikkiä. Enimmäkseen päivät kuluvat kyllä nukkuessa.

Ja siitä olen ollut viime viikkoina vähän kateellinenkin.


Iltoihin olen ottanut myös appelsiiniaiheista ohjelmaa. Tuli tunne, että on panostettava vitamiineihin että jaksetaan kevääseen. Älyttömän hyviä hedelmiä on nyt saatavilla. Vaan vähän nyppii se, että niidenkin ostamisesta tulee huono omatunto. Hiilijalanjälki se on appelsiinillakin, kun lentokoneella rahdataan. Ja miten hyvää ynnä terveellistä on esimerkiksi avokadokin. Halvalla marketissa syöntikypisnä myyvät niitäkin. Itseäni varten ostin, ja vähän tuli siitäkin syntinen olo. 

Ei ole helppoa taistella talven läpi tuontikasvisten voimalla. Mutta kun ei tule se vahva olo pelkällä kotimaisella porkkanalla. Jos olisi maailmankansalainen, niin olisikohan helpompaa. Tuntuisi, että syö kotimaista kun koko maailma olisi koti. Afrikan appelsiini tuntuisi lähiruoalta ja syömisestä jäisi vaan ihan normaali olo, ei omatunto kivistäisi. 



Kiireeltä tuntuva viikko huipentui kuitenkin eilen ihaniin juhliin. Ihan kaivoin hopeakorut naftaliinista ja liotin ne merisuolavedessä. Löysin sellaisen hopeankiillotusohjeen netistä. Jossain kyllä sanottiin, ettei kannattaisi koruja sillä tekniikalla puhdistaa, kärsii pinnan rakenne. Mutta kun laiskuus on vallitseva olotila talvi-iltoina, ei kiillotusaineen hankkiminen ja sillä mutkaisten korujen hinkkaaminen kyllä houkutellut yhtään.

Ja sitäpaitsi en usko, että suolavedessä lilluttaminen on sen vaarallisempaa kuin jollain kemiallisella tökötillä hankaaminen. Vaikka ei kai tässä nyt uskon asiasta ole kyse.


Kun harvoin käyttää koruja, niin onhan sitä niillä somistettuna aika prinsessaolo. Varsinkin kun on melkein samat korut kuin Tähtien sodan Prinsessa Leialla. Heti nousee kuulkaa ryhti kun on käädyt kaulassa.

Vaikka tänään on maanantai, niin vielä on mieli viime viikon loppuhuipennuksessa ja juhlien sankareiden vuoksi tuntuu iloiselta. Suosittelen sunnuntaiden ylentämistä juhlatarkoitukseen. Monillahan on sunnuntaisin suorastaan ahdistus, kun alkava työviikko painaa jo mieltä. Unohdetaan sellaiset ja pyhitetään pyhät.

(Itse olen kyllä muutenkin jo pitkään tykännyt sunnuntaista. Se on pitkä ja vaaleansininen päivä.)



sunnuntai 22. tammikuuta 2012

Lunta



Niinpä vaan on tullut ajateltua lunta joka päivä, kun sitä on kerran satanut paljon. Puolituttujen kanssakin sujuu small talk ihan erilaisella kevyellä tavalla, kun voi puhua lumesta. Ei ole niin arka aihe kuin presidentinvaalit. Ollaan turvallisilla vesillä siis ja voi rauhassa rupatella. Tietenkin jos kauan höpötellään on se riski, että tulee vielä presidenttiehdokkaatkin puheeksi. Kannattaa siis lyhyeen jättää lumestakin puhumiset.

Vaikka kyllä minua ihmisten vaalikannatkin kiinnostaa. Kun itsellä ei ole kovin yleviä ajatuksia. On järkevää kuunnella niitä, joilla on.

Kuinkahan ovat presidenttiehdokkaat selvinneet lumen kanssa. Kyllä se vaan niin aina sekoittaa kaupunkilaisten elämää. Ihan huvittaa kun sitä näin leppoisana sunnuntai-iltana sisätiloissa ajattelee. Vaan meinasin kyllä viime viikolla jäädä työpaikalle, kun ulkona oli kotiinlähdön aikana valtaisa myräkkä. Vaan eipä se enää siinä vaiheessa toisaalta haittaakaan vaikka lumipyry sotkee naaman ja tukan, kun kerran kotiin on menossa. 

Toista se on presidenttiehdokkailla kun koko ajan pitää olla nätti ja näyttävä. Vaivaannuttavaa, jos räntäsadevesinoro valuu ohimolla ja kaikki katsovat.



Jotenkin kaupungin keskustaolosuhteissa lumimyrsky saa kaiken tuntumaan kaoottiselta ja meluisalta. Mutta kun pääsee pois vaikka vaan esikaupunkialueelle - puhumattakaan maaseudusta - lumi saa aikaan pehmeän ja hiljaisen tunnelman. Ja on niin todella kaunista. On tullut ihan ikävä Ryötönperälle, pitäisi päästä maalle lumihommiin ja ihailemaan.

Mitään ei ole vastaan kaupunkiolosuhteiden lumitöitä. Saisi vaan olla sellainen laki, että lumen tullen joustoa työaikaan kaikille. Mikä olisikaan terveempi tapa kunnon kahvin lisäksi käynnistää arkipäivä kuin tehdä lumityöt niin, että postinjakaja pääsee turvallisesti laatikolle ja että mustarastaalla on se oma ruokintakuoppa lintulaudan alla. Siitä on vähän tullut jo perinne, että hän aterioi maasta käsin ja se otetaan huomioon myös lumitöissä.

Jos ei tarvitsisi lumitöissä hötkyillä vaan saisi rauhakseen siirrellä valkeutta paikasta aa paikkaan bee, niin olisin ehkä seesteisin talviarki-ihminen koko pääkaupungissa. Mutta kun palkkatyöhön on  päivävuorojen aikaan kiire, niin ei sitä silloin aamulla ehdi lumihommiin seesteytymään. Se on mielenrauha haettava bussilukemisesta sellaisella viikolla.





Jännä, ettei vielä ole kumminkaan tullut sitä oloa, että tekisi mieli valittaa lumen määrästä. Sen sijaan olen aika paljon ihastellut. Huomasin yhtenä päivänä miettiväni entisajan suuria kuvataiteilijoita. Että en yhtään ihmettele, että sitä lumen kuorruttamaa puun oksaa on tullut useampaankin taidemaalaukseen kuvattua. Kyllä niitä jaksaa vaan katsoa pitkään. Tulee niin kuin eri tavalla puun muodot esille, ja oksien linjat. Ei niitä ajattele silloin kun on lehti puussa. Nyt on sen aika.


 
Näin vaalipäivän kunniaksi oikein intouduin hankkimaan keittiöön puhtaan räsymaton. Kun marketissa oli sellaiset alennuksessa. Henkilökohtaisesti pidän kyllä enemmän raidallisista ja riemunkirjavista, mutta ei niitä ollut nyt hollilla ja yhtäkkiä tuli vaan se pakkomielle saada puhdas matto. On se kiva ystävienkin tulla vaalivalvomaan kun on raikasta.

Kissanomistajana ei tarvitse miettiä, että minkä design-maton seuraavaksi hankkisi. Ihan voi rahat syytää muuhun. 

Vaan saisivat enemmän valmistaa raidallisia mattoja ihmisten talvi- ja kesäkotien iloksi.






sunnuntai 15. tammikuuta 2012

Lämpöjä napaseudulle


Nyt on juuri se aika, kun pihamaalla ei melkeinpä tapahdu mitään. Ihan on pysähtynyttä pakkasessa. Vaan ehkä mieluummin kuitenkin näin kuin loskaveden lotinaa. Vaikka pitää olla varovainen. Lensin perjantaina - kuuluisana 13. päivänä - kertakaikkisesti pyrstölleni, kun porstuan edessä vesi oli jäätynyt ja päällä oli huijauslumikerros. Pyjamahousut eivät paljon pehmennä laskua. Onneksi sattui vain aika vähän vasempaan kankkuun.

Vaan lintulaudalla sentään on elämää koko ajan. Paitsi tietenkin kun yritin valokuvata, niin kaikkosivat kaikki siivekkäät. On kissoilla päivisin hommaa paimentaa ikkunan läpi. Kyllä vähän kadehdin kissoja, on niillä sen verran leppoisa elämä. Onhan siitä runokin. Se on minulla seinällä yhdessä taulussa. Neruda sen aikoinaan on muotoillut, runon siitä miten kissa on perustyytyväinen. Kaikki muut haikailevat olevansa jotain muuta. Mutta kissa haluaa olla vain kissa ja yhtä kissaa  se on hännästä viiksiin, harmaasta aavistuksesta elävään hiireen, yön pimeydestä kultaisiin silmiin.

Enkä yhtään ihmettele. Vaikka onhan niitä hylättyjäkin kissoja, jotka varmasti olisivat mieluummin vaikka sitten meitä ihmisiä lämpimissä kodeissa. Ei ajatella nyt sitä, tulee paha mieli. Juuri kun on taas ollut kivaa.

Kaikenlaista talvihommaa on tullut puuhailtua sisällä. Esimerkiksi uusia ruokalajeja. Eilen tehtiin täytettyjä portobellosieniä. Otin minä valokuviakin, mutta täyte näyttää niissä aika yököltä, niin enpä jaakaan niitä kuvia, pysytään nätteyden äärellä eikä yrjön. Mutta hyvää oli.

Ja levyilta! Mikä on kuulkaa parempi keino parannella kipeää kankkua kuin keskittyä ystävän kanssa vinyylilevyjen tutkimiseen ja lajitteluun. Ei mikään. 


Samalla toivottiin vähän kummituksia ja merkkejä, kun oltiin perikunnan levyjen äärellä. Unohtui siinä pihamaan puhuri ja jää. Vaan jäikö signaalit tuonpuoleisesta huomaamatta, kun niin antaumuksella tuli käytyä levyrepertuaaria läpi. Todella kummallisiakin yksilöitä oli, tätä ei ehditty kuunnella:


Pitää vielä selvittää, onko se jotenkin kantaaottava vai vitsinäkö ovat tuollaisen kannen tuottaneet. Ajatella, jos olisi luonnonsuojelulevykin kaiken sen hippeilyn joukossa. Lahjoitin keräilijäystävälle muutamia vinyylejä, sulassa yhteistyössä. Koska hän ei olisikaan huolinut meikäläisen italodiskoja. Ajattelin viedä ne mökille, kun siellä on tuliterämpi levysoitin kuin se rippilahja-aparaattini, jolla nyt kuunneltiin.

Oli kyllä hauska hetki sekin, kun vahingossa soitettiin singleä väärällä formaatilla (sanotaankohan se niin), oli aika möreä-äänistä blueshenkistä purkkapoppia. Huomattiin virhe vasta laulun lopussa, ja ihan eri biisihän se oli kun laitettiin asennukset kohdalleen.

Monellehan koko tekniikka ja levynkansien merkinnät ovat tuttua arkipäivää, mutta itselleni aikalailla uusi aluevaltaus.

Useamminkin voisi levyjä kuunnella. Mikähän siinä on, että moinen harrastus on meikäläiseltä jäänyt. Ei sitä nyt niin meluherkkä saisi olla, ettei voisi kaamoksen yössä vähän musiikkia harrastaa.


Pimeiden aamujen ruuhkabussilukemiseksi olen valinnut Mari Mörön puutarhakirjan. Voi että, on alkanut tehdä mieli hankkia omia kanoja. Kun vielä illalla kotonakin lukaisee samasta opuksesta muutaman sivun, niin ihanasti muistaa että taas on pian mahdollisuus saada sorkkansa kuraan kun kevät tulee. 

Vaikken vielä olekaan hurahtanut kukkasiin tieteellisessä mielessä, enkä ostele siemeniä tahi harrasta kasvien jakamista saati talvikasvihuonetoimintaa, niin on aika kiva lukea kun joku muu tekee sellaista. On kommelluksia kun suhtautuu juurakoihin intohimoisesti. Kuitenkin siis samaistuin, kun kirjailija molskahti Mörönperän järvenjäähän hakiessaan myrskyn kuljettamaa juurakkopussia jäältä turvaan (vain huomatakseen, että suuri osa juurakosta oli kaikonnut parempiin suihin).

Tarinoissa on syvällisyyttäkin, ja ihan itsekin aloin pohtia pihamaan ja Ryötönperän tiluksen merkitystä, kun luin tämän:

"Puutarha toimii usein kalenterina, eräänlaisena avoimena kuvapäiväkirjana tekijälleen. Väitän, että monilla vanhemmilla ihmisillä se todella myös virkistää muistia. Esteetettiseksi koettu miljöö herättelee aisteja, ankkuroi mielikuvia ja tyynnyttää, ilahduttaa, eheyttää ja elvyttää asioita, jotka luulimme jo kadottaneemme. Paikoista, ihmisistä ja asioista veistyvät muistot, ihmiset haluavat kantaa niitä mukana osana identiteettiään. Eivät ne mitään paina, mutta mitään painavampaa meillä ei ole. Jos tai kun hukkaamme ne, hukkaamme itsemmekin."


Voin tunnustaa, että kyllä tulee talvi-iltoina töllötettyä telkkariakin ihan luvattoman paljon. Ja etenkin vielä kaikkea turhaa. Siksikin kun meillä on se ikuinen antennikriisi, eikä ylen kanavat näy. Vaikka eilen kyllä olin muutenkin Avaran luonnon aikana saunassa. Onneksi on netti ja arkistot ja areenat. Nimittäin Avarassa luonnossa käsitellään nyt napaseutujen kevättä ja sekin on varsin tervetullutta asiaa. 

Kenellä on tämä ohjelmisto mennyt ohi, niin katsokoot ihmeessä sen netistä.

On niin kauniit kuvat, että henki melkein salpautuu. Miten osaavatkin kameran kanssa olla ja vaikeissa olosuhteissa tallentaa elämän tärkeitä ilmiöitä. Kyllä vaan kunnioitan luontokuvaajia, on heilläkin varmasti monta kertaa näpit ja varpaat aika jäässä. Ja ehtiikö siinä itse ihailla ollenkaan, kun pitää tekniikan kanssa puljata. Olen mielelläni katsomon puolella, vaikka voisihan sitä joskus muuten matkustaa. Jäämeri kiinnostaa erityisesti.

Vaan enin vapaa-aika ja lomat tulee vietettyä Ryötönperällä, ja tunnistin omat syyni ainakin osittain tästä Mörön hahmottelemasta ajatusketjusta:

"Suvussa kulkeva, peritty puutarha on harvinaisuus. Se saattaa olla lihasmuistissa useamman sukupolven verran, se on jotain se. Jos sellaisen perintöpuutarhan saa hoitaakseen, se toimii tuleville sukupolville puutarhan lisäksi myös vähän kuin runot, joita tekijä on piilottanut sinne tänne."

Minä olen tosin vasta Ryötönperän "lukuvaiheessa" ja puutarhaa paremmin tonttia kuvaa sana ryteikkö, mutta kuitenkin. Ihana on näiden ajatusten valossa jatkaa talven viettämistä. Pitää tehdä mahdollisimman paljon nyt kaupunkiasioita pois alta, että kevään tullen on aikaa maalle. Talvilomankin säästin huhtikuulle.


sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Väri se on vesikin (näköjään)


Vettähän on onneksi monenväristä, niin ei tarvitse alkaa siitä kiistellä. Itselläni on viime aikoina ollut mielessä sellainen vähän vihertävä, suorastaan turkoosihtava veden väri. Ei kylläkään varsinaisesti itse vesi, vaikka voisihan sitä haaveksia lomasta väljempien ja kirkkaampien ulapoiden äärellä. Miksei lämpöisempienkin. Mistä lienee putkahtanut mieleen tuo vedenväri. Onko yläkerran vihje, että nyt vaan sinne uimahalliin.

Itse yhdistän väripakkomielteen kyllä ihan vuodenaikaan. Pakkanen toi muassaan pastellisia läpikuultavia tunnelmia. Niin joku synapsi siihen meikäläisessä reagoi. Lisäksi oikein tietoisestikin harjoitin vähän mielenmuokkausta tässä viime päivinä kun oli takana synkkiä vaikeita hetkiä. Nimenomaan takana. Oikein vasiten rähisin peilikuvalle (vähän muillekin, pahoittelen), että ruikutus seis.

Oli niin kertakaikkisen mustaa, että on tämä läpikuultavuus nyt varsin tervetullutta.

Inhoan enimmäkseen kaikkea keinotekoista, mutta sorruin jopa kokeilemaan yksikseni tekohymyä. Kun lihaksista menee kuulemma siitä aivoihin signaali, että nyt hymyilyttää ja että ollaan iloisia. Olen kyllä luullut, että toisinpäin. Että ensin aito ilo ja sitten nauru. Niin kauan en jaksanut tekovirnuilla, että olisi syntynyt havaittavia mielellisiä vaikutuksia. Kyllä se joillakin toimii, olen kuullut. 

Jokainen kokeilkoon itse. Minä siirryin itselleni tutumpaan tapaan, eli otin kynän kauniiseen käteen ja pistin merkille pari asiaa. Vähän piti pakottaa kun otti edelleen pannuun. Onneksi oli kissat siinä hollilla, niin tuli heti kaksi mukavaa asiaa mieleen. (Vaikka toinen olikin oksentanut yksien virittämättä jääneiden jouluvalojen päälle.)


Lähdin hetkeksi siivoamaan arkistojani, kun oli sillä kynällä tullut sellainenkin osatavoite ylöskirjattua. Kaksi jätesäkillistä viikon sisällä tuntui kohtuulliselta. Löysin kätköistäni mm. varmaan kymmenen vuotta vanhan taskukokoisen muistikirjan, johon olin kirjannut luultavasti eräiden ekaluokkalaisten keskustelun:

- Ruokaa!
- Rahaa! Ei tarvita ruokaa, tarvitaan rahaa.
- No kyllä me vähän ruokaakin.
- Sä voit tulla meidän firmaan, voit päästä pomoksikin.
- Kumpi firma on parempi?
- Jos tää nyt mikään firma onkaan. Firmassa pitää olla ainakin viisi ihmistä.
- Tää on hotelli. Sä voit tulla meidän hotelliin asumaan! Ihan tavallisena ihmisenä.
- Mutta se maksaa kyllä jotain...
- Varapankki, pitää olla rahaa.
- Meillä on ruokaa, onko teillä?
- Mihin me ruokaa tarvitaan?
- No pitäähän teillä ruokaa olla, kun teillä on hotellikin!
- Hei, mä keksin! Tehdään keittiö!

Ihastuin tähän simppeliltä vaikuttavaan ongelmanratkaisuun ja säästin muistikirjan.

Tuskin se nyt yhden muistiinpanon, virnuilun tahi päätöksekään tulos oli, mutta vedenväriä alkoi esiintyä kätevästi vähän joka puolella ilahduttamassa. Omituisissakin paikoissa ohikulkeissa:


Vanhankirkon pylvästornissa. Kukahan sielläkin saa kahvia juoda ja kesäisin päivää paistatella. Jännä tuollainen pylväsrakennelma. Tuulinenkin varmaan joskus. Sitä alhaalta ihmettelin, sieltä missä rahvaat piirtelevät isoja ilojaan puistonpenkkiin:


Näin minä sitä turkoosihtavaa roskapönttöihin teipatuissa alakulttuurimainoksissakin (vai mitä ne on), mutten uskaltanut tänne laittaa kuvia, jos vaikka tulee vihaisen ihmisen kuvitusta lainattua ja sitten löytää itsensä oikeudesta. 

Piti saada vedenväriä kotiinkin. Hankin perinteisesti kynttilöitä. On se vaan helppo ja huokea tapa sisustaa mielenliikkeiden mukaan. Kamala, jos aina pitäisi olla tapetti- tai verhokaupoilla, kun tulee uusi väripakkomielle. Kun useamman kerran vuodessa sellainen kuitenkin perinteisesti iskee. Olisi ompelemattomia verhoja ja ruttuisia tapetteja nurkat pullollaan. Olisi arkistojen siivous vielä vaikeampaa.

Siinä jäi toisarvoiseksi inventaario, kun piti saada askarrella rakennelmaa. Joululta kulahtanut rosmariinkin siihen pääsi matkamuistojen joukkoon. Lopputulokseen yritin ensin olla tyytyväinen, mutta kyllä se vähän kolkolta ja saippualta näyttää. Oli muka ideana, että illan pimeydessä muistan, että on jo pastellisia päiviä. Ei ole synkkää enää. No, asetelma saa ainakin aidosti hymyilyttämään.



Miksei se iltahämärässä vähän asiaansa ajakin, saa se nyt olla tovin.


Jossain vaiheessa elämän- ja työnkaarta olen puuhastellut myös aarrekarttojen parissa. Sen lisäksi, että on tullut aikoinaan askarreltua lapsille, on tämä toinenkin funktio. Että kun liimailee aarteenomaisia ajatuksia ja kuvia ja haaveita paperille ja ripustaa sen seinälle, niin sitten kaikki ne niin kuin toteutuvat. Kyllä oli näihin karttoihin sama ennakkoluulo kuin tekohymyilyynkin, mutta askartelu sentään on kivaa. Jos ei halua tehdä varsinaista aarrekarttaa, voi liimailla vain soman kollaasin kokoon. 

Löysin siivotessani yhden tällaisen kartan kahden vuoden takaa. Sittemmin en ole sellaista tehnytkään, ei kuulu vakirepertuaariin. Ohessa yksityiskohta:


Niin. Tuon repaleisen lauseen liimaamisen jälkeen olen lunastanut itselleni Ryötönperän mökkitiluksen (vyötä kiristävällä pankkilainalla tosin, mutta kuitenkin). Alkanut jälleen vähän kirjoittaa, ainakin tätä. Ja mieskin on sen verran rakas, että aina kun se on poissa, niin sitä on ikävä.

Minä nyt tässä mitään herätystä ole saanut, mutta voisihan tämän edes kiteyttää niin vaikka sitten, että arkistojen siivoaminen voi tehdä hyvääkin. Aarrekartta lähti kyllä roskiin, ei voi kaikkea säästää. Muistikirjassa oli sentään vielä tilaa.

Ja vielä lakialoite. Kaikille tasapuolisesti päivänvaloulkoilua. Virka-aikalaisille pidennetyt ruokatunnit!


torstai 5. tammikuuta 2012

Suunnittelu-urheilua


Olin vähän suunnitellut uudenvuoden haravointia. Vähänkö olisi ollut merkitsemistä aikakirjoihin kun olisi voinut rehennellä rästiharavoinneilla tällaiseen vuodenaikaan. Mutta sitten maanantaina tulikin lunta. Oli sellainen hetkellinen talvinen illuusio. Minä oikein taas mietin, että miten sitä voikin melkein joka vuosi unohtaa nostaa pihakalusteet sisälle.

Kyllä kunnon ihminen siivoaa ne ajoissa varastoon. Nythän sen toki voisi taas tehdä kivuttomasti, kun enimmät lumet ovat sulaneet pois. Kannattaisi. Koska eihän sitä tiedä, mikä massiivinen lumikerros tämän kaiken ylle vielä tulee uudelleen. Pitäisi ihmisen muistella vain viime talvia. Tässähän pitää alkaa pian urheilla keinotekoisesti kun ei ole lumitöitä.

Naapuri maanantai-iltana kyllä huhki lapion kanssa. Hän varmaan optimistina ajatteli, että lumi pysyy ja hän pääsee vielä tällä viikolla ehkä hiihtämäänkin. Kenties hän oli vaikka saanut joulupukilta uudet sukset. Kyllä harmittaa hiihtävien ihmisten puolesta. On monessa etelän eteisessä surullisesti monot nurkassa odottamassa.

Jännä on katulamppumme keltainen valo lumiaikaan.

Itse en ole koskaan oppinut kunnolla hiihtämään. Vaan kävi mielessä, että voisihan sitä salaa Ryötönperän metsässä joskus yksin kokeilla. Jos vain löytyisi jostain uudet monot vanhoihin suksiin. (Jos jollain on "rotanloukkumonot" noin kokoa 38-40, niin voisin lunastaa, kiitos.)

Luistelemisessa olin lapsena hyvä. On tullut siitä varmaan joskus mainittuakin. Ihan harjoiteltiin kaverin kanssa pariluistelua koulun kentällä. Vähän samalla innolla kuin Syksyn säveleen musiikkiesitystä. Itsevarmoina tähdättiin suoraan maailman areenoille, Euroviisuihin sekä luistelukilpailuihin. Osasin soittaa nokkahuilulla Luutatanssin ja luistimilla sirklata, tosin vain oikealle. Vai vasemmalle. En voi muistaa, pitäisi kokeilla.

Saavat luistelijatkin rauhassa solmia nauhojaan nyt luonnonjäiden äärellä.


Minulla oli lapsena niin iso jalat, ettei niiden ole tarvinnut sen koommin paljonkaan kasvaa. Niinpä on vielä tallella ala-asteella joululahjaksi saadut Tango-merkkiset luistimet. Kerran olin jo ottamassa niitä uudelleen käyttöön ja ostin uudet nauhat. Liian lyhyet. Saivat roikkua sen talviajan koristeena - ei muuten hullumpi sisustuselementti.

Teroitustakin kaipaisivat varmaan, ja onko muuta huollettavaa, en tiedä. Pitäisi viedä vissiin jonnekin ekspertille hoidettavaksi meikäläisen luikat. Vaan sen jälkeen voisi tulla painetta näyttäytyä jäällä. Pitäisi mennä ehkä anonyymina. Ehkäpä jos mökkirantaan saisi aurattua sopivan radan, niin voisi siellä tätäkin lajia jälleen itsekseen harrastaa.

Miten onkin päässyt käymään niin, ettei enää osaa mitään. Oikein urheilu-uusavuton lössykkä. Onneksi sentään tavallinen kävely lenkkeilymielessä vielä onnistuu. Jos vaikka dallailisin pitkästä aikaa sauvojen kanssa, niin saisi käsiin vähän hiihtovoimia.

Varsin on maaliskuinen keli, vaikka eilen laskin kevätpäivänseisaukseen olevan vielä kymmenisen viikkoa. Jos ottaisi joka viikolle jonkin projektin, niin voisi mennä aika äkkiäkin. Kun yleensä niin käy tekemättömien asioiden äärellä.


Päivänvalokävelyllä tulee vaikka mitä ideoita, vaan illan tullen tuntuvat usein hölmöltä. Niin kuin esimerkiksi kevätjuhlat. Päivänvalokävelyllä huolet tuntuvat pikkaraisilta, vaan yön tullen joskus liiankin isoilta. Pitäisi öisin muistaa päivä ja päivällä unohtaa yö. Jälkimmäinen on helpompaa.


Kävin kirjastossa, kun on taas sellainen vaihe ettei omasta hyllystä muka löydy mitään. Oli vahingossa jäänyt aika isot myöhästymissakot maksamatta. Siinä on kanssa yksi meikäläisen krooninen vaiva. Mikä voi olla niin hankalaa muistaa käydä kirjat netissä uusimassa, kun harvoin tulee sellaisia opuksia valittua kotiin asti, että olisi pikalainastatus tai suosiotilanne niin, ettei saisi jatkettua laina-aikaa.

Kun ei kamalan aktiivisesti jaksa seurata kirjallisuuden uutuustilannetta, niin on varsin turvallista lainailla kirjoja. Vähän sekin mietityttää, kun tulee oltua passiivinen kirjarintamalla. Ihmiset näkevät vaivaa, kirjoittavat ja kääntävät. Ja meikäläinen se vaan ruikuttaa, ettei ole mitään luettavaa. Nyt lainasin viisi. Yhden hömpän, yhden huomaamatta jääneen Hotakaisen vuodelta 1995,  yhden vertaistukiromaanin, puutarhakirjan ja sitten Kulinaristin kuoleman. Kyllä luulisi niistä löytyvän bussi- ja iltalukemista.


Puutarhakirjasta tuli mieleen, että ajattelin mennä valohoitoon trooppisiin oloihin Kasvitieteelliseen puutarhaan. Alunperin olin kyllä miettinyt uimahallia, kun siellä saisi samalla liikuntaa. Mutta pommeja hyppelevä nuoriso ja vesijuoksussa hidastelevat mummot vähän huolettaa. Ja kun on päivävuoroviikot alkamassa, niin en ehdi uimalaan ennen ruuhka-aikaa. 

Tropiikki on vain kävelymatkan päässä ja hohkaa kaupungin pimeässä houkuttelevasti. Muistan kyllä, että jossain tilassa siellä on väkevä lannoitteen haisu. Mutta sehän voisi olla ihan piristävääkin ennen kuin alkaa taas se koiranpissaosasto tuoksua kevään merkiksi. Jos se nyt täällä Helsingissä ylipäätään tällaisen talven jälkeen tulee.









sunnuntai 1. tammikuuta 2012

Uusi



Kunpa ei tänäkään vuonna kaatuisi puita Ryötönperän rakennusten päälle. Nyt oli ainakin onnea, todettiin kun käytiin juhlistamassa vuodenvaihdettakin mökillä. Metsässä oli rytissyt kunnolla. Olisi ollut hurjaa olla näkemässä ja kuulemassa sitä myrskyisää hetkeä.

Vaan olisin kuitenkin alkanut pelätä. Olen aika hyvä pelkäämään. Kaikennäköistä. Ukkostakin aina, vaikka sitä tekee mieli myös ihailla. Melkein voisin uudenvuodenluvata, että yritän vähentää murehtimista. Kun ei sillä mitään voita kumminkaan. Paha mieli vaan tulee suotta. Ja voi sairastua ihminen.


Pahimmat riskipuut on toki tontilta kaadettu, mutta on siellä vielä muutama aika mojova kuusi. Eikä haluttaisi kaataa sitä suurta yksilöä, jonka alla on Ryötönperän Pet Cemetery. Roope-kissan viimeinen leposija. Ja sen keväällä saunaan eksyneen piisaminpoikasen. Tiedä sitten, mitä Roope olisi mieltä, kun jyrsijä kuopattiin viereen.

Jossain vaiheessa meinasin, että hautaan sinne myös loukkuun jääneitä hiiriä. Kun on vähän huono omatunto niiden listimisestä. Mutta onneksi en sitten ottanut sellaista tapaa. Saisi olla koko ajan lapion kanssa kuusen juurella kaivelemassa. Hiiret viskaan vaan metsään. Nytkin oli loukussa yksi ja joku rapisteli vapaanakin.


Oli niin monipuolinen tämä viikonloppu, että tuntuu kuin oltaisiin vietetty useampikin tovi maalla. Perjantaina mukaan tuli yksi sellainen lähisukulainen, joka ei ollut koko hallinta-aikanani Ryötönperällä käynytkään. Oli hauska esitellä paikkoja, näyttää miten ollaan saatu tiloista omannäköisiä. Pitkät ja tunnelmalliset olivat keskustelut. Toivon, että vieraskirjaan tulee hänen puumerkkinsä myös tänä vuonna.

Eilen pienen päiväulkoilun jälkeen iski seurueeseen kevyt riehaannus ja keksittiin lähteä oikein kylille. Kun ei jaksanut tällätä, niin pipo vaan huonon tukan suojaksi ja menoksi. Tänään alkaneen vuoden motoksi valikoituikin lause "Onneksi ei tullut enempää munattua." Tiedä sitten, miten olisi voinut munata vähemmän. 

Laulettiin nimittäin karaokea aika huonosti kun ensin oltiin sen aloittamista henkilökunnalta hartaasti ruikutettu. Tuli tutustuttua kaikenlaisiin tyyppeihin ja esiinnyin itsekin kuin olisin ollut ihan tosi paikkakuntalainen. Luettelin pöydässä kaikkien tuntemieni ihmisten nimiä ja aloin puhua pohjanmaata. Oltiin niin todella hyvällä tuulella. Toisaalta, mitäs häpeämistä sellaisessa on. Pitääkö sitä nyt aina olla muka asiallinen. Ei pidä.

Siinä voisi ollakin toisen uudenvuodenlupaamisen paikka. Lakkaan häpeilemästä ja katumasta kivaa. Nolona olemisella, ei silläkään voita mitään.

Aluksi oltiin ainoat asiakkaat.
Ai niin! Iglu oli pystyssä vielä! Se oli tosin muuttunut jättiläiskokoiseksi lumilyhdyksi, kun lännen puoleiseen seinään oli myrskysateesta syöpynyt ihan reikiä. Hauskalta näytti pimeässä kun lyhtykynttilän valo kajasti ohenneen seinämän ja reikien läpi. Jännä nähdä, säilyykö iglu nyt ihan kevääseen asti kun on pakastunut ja se on kunnolla jähmettynyt.

Ennen kuin keksittiin lähteä kylille, niin oltiin suunniteltu että tökitään iglu täyteen tähtisadetikkuja ja puoliltaöin siitä olisi tullut mahtava juhlistus. Mutta niin jäi tähtisateet laittamatta. Ja tinatkin valamatta. Ajattelen, että ihan hyvin voi ottaa tinahommat vaikka sitten seuraavalla kerralla. Tai kevätkauden avajaisissa.


Kyllä on ihana lähteä uuteen kokonaiseen vuoteen. Vähän niin kuin puhtaalta pöydältä aloittaisi. Vaikka on sillä pöydällä vielä viime vuoden tiskejä ja toipumista. Tänä vuonna ei tarvitsisi välttämättä tapahtua mitään erityistä. Toivon seesteistä elämää ilman suuria mullistuksia. Toivon sentään rantasaunaremonttia ja sujuvaa arkea. Toivon, että läheiset pysyvät terveinä ja hengissä. Viime vuoden surun valossa tuon sanominen ei tunnu ollenkaan hurskaalta.

Toivon, että pikkusiskon esikoinen tulee kunnialla maailmaan maaliskuussa. Pieni poika saadaan perheeseen, voi että. Ihan pakahtuu ajatuksestakin. Aion opettaa sen viikariksi. Paitsi jos onkin pieni runopoika, niin sitten voidaan kyllä herkistelläkin.

Aurinko on niin kovin alhaalla vielä, ei paista oikein tontille. Mutta vastarannalle paistaa. Ihana. Eikä mene pitkään kun jo saa Ryötönperäkin omat säteensä. Liimasin vieraskirjaan paikallislehdestä seuraavan viikon aurinkoallakan. Sitä voi sitten kesällä lukea ja ihmetellä miten olikin pimeää. Mutta monta minuuttia koko ajan tulee valoa lisää päivittäin. Minä tykkään.

Puhdas valoisa uusi vuosi. Tervetuloa.