maanantai 31. joulukuuta 2012

Kiitos kuunlaskusta ja kaikesta.



Kohtasin toissa-aamuna - jos nyt en elämäni ensimmäistä niin ainakin tähän mennessä mieleenpainuvimman - kuunlaskun. Se oli painumassa suunnilleen samaan kohtaan, mihin aurinko laskee sitten toukokuussa. Oli kaksikymmentä astetta pakkasta. Minulla ei ollut aikaa kuin hetki, että ehtisin ottaa kuvan muistoksi. Jotkut miesten saappaista jalassani sohelsin rantaan kameran kanssa. 

Edellisiltana olin joutunut ihan vähän levittämään verhoa makuuhuoneen ikkunan eteen, sillä kuutamo loisti ihan mielettömänä. Ei olisi tarvinnut taskulamppua jos olisi ollut asiaa yöpihalle. Tokkopa sellaistakaan olen aiemmin elämässäni pannut merkille. Jokainen lumikumpare ja jalanjälki erottui kuun valossa. Minulla on vaan öisin taipumus tuijotella tyynyltäni tähtitaivasta - jos sellainen on - ja unet jää vähiin. Niin siksi peitin näkymää itseltäni vaikka tykkäsinkin.

Kuunlaskuaamuna tiesin jo, että luvassa oli viimeinen pakkaspäivä tälle mökkireissulle. Plussakeliä luvattu. Silläpä piti oikein rapsakkuutta tankata pihalla. Ihanaa. Miesväki alkoi tutkia reistailevaa perintösähkömoottorisahaa sisällä. Eikä hepuista ehtinyt näkyä nenänpäätäkään ulkona valoisaan aikaan. Niin olivat periksiantamattomia. Tuvassa haisi huoltoasemalle ja ruokapöydällä oli levällään ruuvia, jousta ja kytkinlevyjä, jotka eivät koskaan löytäneet takaisin paikoilleen.

Niin parempikin oli, että pysyin poissa. Mitä nyt välillä kävin lämmittämässä itselleni glögiä ja pilkkihaalari päällä seisoin hiljaa miestyöpajan äärellä hetkiä kerrallaan.


Kun on tarpeeksi monta päivää vapaata, voi kotiinlähdönkin päivän pitää suunnitelmissa auki aika pitkään. Yksi vaihtoehto oli eilinen. Heti aamulla se alkoi ajatuksena ahdistaa. Hyvä, etten alkanut itkeä ihan. En voinut odottaa, että mies herää. Pakko oli mennä keskelle hänen untaan ehdottamaan että jäädään vielä. Kun on tuo vaarallinen ajosääkin. Mikä ihana tekosyy.

Eikä ollut mikään turha jääminen. Piti vain pikkuisen tehdä klapeja ja organisoida liiteriä, niin kolme ihmistä kun saa yhtäkkiä päälle apinanraivon ja inspiraation yhdistelmän, voi tulla vahingossa suoritettua aika mittavakin puu-urakka. Kaksi vuotta pressujen alla pihamaata rumentaneet pölkkykasat kuskattiin liiteriin ja klapikone nimeltään Lahja lauloi.

Minä otin pienen kuntosalitreeniasenteen ja vedin pöllejä pulkalla ylämäkeen. Ihme, ettei niitä viskellessä ja siinä punnertaessa tullut muuta kuin hiki. Että ei venähtänyt selkä esimerkiksi.

Olisi pitänyt filmata se show. Ryötönperän Real Man Strömsö. Ei mitään piiperrystä vaan isoja urakoita suurin ja suurpiirteisin linjoin. Sellainen oli olo, vaikka olenkin tyttö.



Ryötönperän monista erikoisuuksista voisi ihan hyvinkin tehdä pienen life style -tyyppisen ainakin kymmenen jakson sarjan. Yhdessä jaksossa voisi esitellä vuoden loppuhuipennukseksi innovoidun lämmitetyn autotallin. Se tehtiin jostain puhaltimesta ja pressuista ja villahuovasta. Näytti niin kuin ystävän auto olisi kiedottu kaulahuiviin ja että se tyytyväisenä möllötti erikoisessa pressupesässä.

Kyllä siinä päälle jäätynyt käsijarru suli ja kaikki tuli kuntoon. Ryötönperä on loputon luovuuden lähde ja suuri osa pienistä joutilaiden hetkien tuotoksista toimii ihan käytännössäkin. Alettiin myös suunnitella jonkilaista hissiä tuvan takan viereen, että jostain vipstaakista kun painaisi niin katosta laskeutuisi korillinen hyvin syttyvää puuainesta.

Ei välttämättä ollenkaan vaikeasti toteutettavissa.


Vaikka nyt tuli kyllä vedettyä vastapilkottuja kosteita halkoja pulkalla tupaan asti kuivumaan. Ei ole ihan akuuttia tarvetta syttyhissille. Ryötönperän syttyhissi - senhän voisi vaikka patentoidakin sitten kun se on valmis. Samoin kuin Ryötönperän Ryöpsähdys -kesäfestivaalit, jotka saivat taannoin ideansa täyttyneestä paskakaivosta. Formaatin voisi lanseerata kaikille umpikaivosta kärsiville talouksille iloa tuottamaan. Ideoita on siis syntynyt päättyvänä vuonnakin paljon. Ensi vuonna toteutetaan. 

Ajatella jos ensi vuoden loppupuolella olisi vaikka jo pilottijakso valmiina sitä sarjaa. Varmaan tulisi Jim tai Ava -kanaville ihan kiistaa, että kumpi sen saa sitten ostaa - toisaalta voisi olla päänvaivaakin kohderyhmien kanssa. Silläpä ehdotankin Yleä. Ai niin, mutta sitten ei voi hankkia sponsoreita. Olin ajatellut Vesa Keskistä nimittäin. 

No, joka tapauksessa - takaisin asiaan - takan ja seinän välissä on täysin joutilas tila, jota Taatakin aikoinaan käytti polttopuureservin talletukseen. Viime vuosina se on säännönmukaisesti ollut enimmäkseen tyhjänä, kun laiskuuttamme ollaan tuotu sisälle puita vain sen verran mitä nyt kulloinkin ollaan tarvittu.

Eilen, vuoden viimeisenä mökki-iltana saatoin tyyriinä istua sohvannurkassani ja ihailla lukulampun valossa kylpevää uljasta pinoa. Nyt on puita pahanpäivän varalle! 

Tuolla minä istuin:



Ja tällainen oli näkymä:



Mökiltä lähtemiseen liittyy poikkeuksetta ajatus seuraavasta kerrasta. Olen ottanut tavakseni järjestellä paikat kuntoon niin, että on kiva sitten tulla takaisin. Nyt siihen liittyi tietenkin normaalia enemmän glamouria, kun alkaa uusi vuosikin ja on talvikausi. Vuodenvaihde aiheutti tarpeen somistella pientä talvista juhlavuutta - mikä tarkoitti pöytäliinan vaihtamista puhtaaseen ja kynttilöiden uudelleensijoittelua.

Talvikausi epävarmuustekijöineen saa minut varmistelemaan kaikki paikat sataan kertaan - nyt kun kolmas talvi mökkiruhtinattarena käynnistyy, tiedän jo rutiinilla sen, että maalle lähteminen parin - tai edes muutaman - viikon välein ei ole mikään itsestäänselvyys. Siihen päivien lyhyyden lisäksi vaikuttaa eniten sää; ajokelit ja pakkasmittari. 

On silti ihanaa, etten enää lähde pois kovin huolestuneena. En murehdi sitä, että tuleeko käytyä ollenkaan talvella, koska tiedän jo kokemuksesta että tulee. Se rauhoittaa. Ensimmäisenä talvena meinasin aina melkein oksentaa lähtiessä, kun oli jotenkin niin dramaattinen tunne ettei varmaan ikinä enää palata maalle. Kyllä ihminen on hölmö. Uusissa ja kuluvissa vuosissa on se hyvä puoli, että joissakin asioissa sitä onneksi viisastuu.

Kun edessä on tulevanakin vuonna isoja asioita - vaikka toivon että mahdollisimman vähän - niin pelkkä tietoisuus siitä, että mökkirannan rauha ei katoa minnekään, tuo juuri sopivaa perspektiiviä.




Sivuttiin vahingossa ja kuitenkin väistämättä jo ensi vuoden kasvukauttakin. Pohdittiin tontin jatkoraivausta ja japanialaisen puutarhan tekemistä. Mies haaveilee sinne pitkospuutyyppisiä polkuja, minä mielessäni visioin pieniä meditaatiopaikkoja ja hyötykasvejakin. Ai että, miten hienostuneen jakson siitäkin sitten saa Ryötönperä-sarjaan.

Olin taannoin syyssiivouspuhteissani kerännyt kaikki siellä täällä lojuvat siemenpussit yhteen paikkaan ja tarkistin tänä aamuna, että ovat tallessa. Mikä vaatimaton lupaus keväästä siinäkin pienessä vetolaatikossa muhii. Vaikkeivät kaikki viljemät edes onnistuneet tänä vuonna. Tulevana voi tulla menestystä useammassa lajissa, ehkä. 

Jotenkin se viljeleminen ja odottaminen on jo pelkästään rentouttavaa, puhumattakaan sitten jos joku kasvi oikein itää ja lähtee vieläpä kasvamaan. Siitä repeää riemu ja taas on täälläkin sitten itujen ja silmujen kuvia kaiken kansan kiusaksi töllötettävänä.




Otin mukaan kotiin vuodentakaiset tinat ja kauhan. Jospa oikein tulisi tehtyä uudenvuodentaikoja. Raportoin sitten, miten kävi. Tulee varmaan paljon rahaa ja sitten joku käännekohta.

Olen aika tyytyväinen menneeseen vuoteen. Se ei ollut ihan helppo - olin aika paljon murheellinen ja uupunut, huolestunut ja kiukkuinenkin. Ikävöin liian pian ja liian tiheään kuolleita läheisiäni ja samalla olin vihainen sen työmäärän edessä, minkä menehtyneet jättävät jälkeensä. Inhosin olla vainajaäidin ainoa lapsi. Urakat tuntuivat ja tuntuvat suurilta. Silläpä mennyt vuosi ja ihmiset siinä ansaitsevat kiitosta. Kiitos. Ystävät ovat suurinpiirtein jaksaneet pysyä ympärillä ja jäljellä olevat sukulaiset ovat tulleet tutummiksi ja rakkaammiksi, fuusioperheen sisarukset tärkeämmäksi kuin koskaan ennen. Ja kissatkin. Voi yksinkertaisuuden ylistys sentään - olen monta kertaa nyt päättyvän vuoden varrella miettinyt, miten voin olla niin pöljä että omien lemmikkieläinten merkitys korostuu jos on surullinen. Niin se nyt vain on ollut, ja kissat toljottavat kysymysmerkkeinä tunteilevaa emäntäänsä. Heillä se vähäinen järki onneksi tuntuu säilyvän.

Olen saanut paljon ymmärrystä, apua, tukea ja kaikkea. Ystävien ja puolison ansiosta on nyt klapikone, huussi, remontoitu rantasauna ja kasvimaa. Se ei ole ihan vähän maallisuutta, se. Ja mahtavaa, ettei tarvitse niistä yksin nautiskella.

Kaiken keskellä on tapahtunut niin ihania asioita - että vaikka se kuinka on kulunut klisee - niin voin aidosti verrata koko kirjoa räsymattoon. On kai se niin, ettei hyviä aikoja ja tapahtumia osaisi automaattisesti arvostaa, jos ei olisi niitä synkkiä raitoja korostamassa kirkkaita.

Että tervetuloa vaan, seuraavat raidat. Kaikki otetaan, mitä vastaan tulee. Vaan ei haittaisi sellainen vähän äkkimakeakin ällön romanttinen pastellivärinen matto. Noin niin kuin vaihteeksi, koko elämänkaarta ajatellen.






perjantai 28. joulukuuta 2012

Talvilavasteissa



Taas on tullut vääntäydyttyä omituisiin asentoihin, kun on pitänyt ottaa kuurasta kuvia. Niin on meteorologejakin hämmentänyt lämpötilan vaihtelut, että ei se ole mikään ihme jos tällainen maallikkokin on ihmeissään luonnontaiteesta. 

Koko eilisen valoisan ajan pyörin ulkona. Kyllä tein klapitöitäkin vähäsen, mutta varmaan suurin osa päivästä meni kumminkin tunnelmointiin.

Aika hyvä säkä, etten ollut pakotettu viettämään välipäiviä pääkaupunkiseudulla kun siellä on kärvistelty vesikeleissä. Vaikka on ehkä vähän ollut huono omatunto tästä nautittavan ihanasta pitkästä vapaasta, kun moni joutuu olemaan töissäkin. Kumma ettei sitä voi aukottomasti antaa itselleen lupaa rentoutua. Esimerkiksi toissayönä heräsin viideltä murehtimaan jotakin tunnistamatonta. Tai varmaan olisin synkät mietteet saanut oikeiksi asioiksi kiteytettyäkin, mutta ei huvittanut.

Nousin keittämään hernekeittoa. Ja odottamaan että päivä valkenee. 

Olin elvistellyt kotiväelle, että osaan tehdä itse hernerokan. Kyllä se oli ihan kätevä tapa viettää hissukseen aamun tunteja. Olisi saattanut päiväsaikaan turhauttaa jos olisi pitänyt sopan ääressä seistä lumisen maiseman kutsuessa pihalle.



Jäin oikein miettimään mökkitiluksen vanhoja rakennuksia, että miten ne selviävät vuodesta toiseen kosteudesta, pakkasesta ja sitten rankoista sateista sekä päällepäätteeksi helteistä. Ainakaan vielä ei ole tarvinnut kauheasti niitä kunnostaa ulkopuolelta, vaikka kyllä sekin aika vielä tietenkin on edessä. Liiteri alkaa olla rapistunut, päärakennuksen hirsien välistä tursottaa villoja, joita linnut ovat repineet pesiinsä lämmikkeeksi. Sinänsä minusta kyllä ihan sopivaa toimintaa.

Se vähän kompensoi sitä, etten talvella täällä maalla voi ruokkia pikkulintuja. On se riski, että poissaollessamme varastot tyhjenisivät ja tekisin vain karhunpalveluksen. Kamala tilanne olisi, jos ensin kouluttaisin lintuset ja oravat valmiiseen ruokapöytään ja sitten nääntyisivätkin aution ruokintapaikan äärellä paukkupakkasiin, jollaisten aikana ei meidän tule juurikaan mökkeiltyä. 

Ilmassa soisi pienten eläinten nälkiintynyttä itkua ja oksilla kököttäisi jäätyneitä lintuja. Kamala mielikuva.

Miten ne sitten pärjäävät talven yli ja mitä ne syövät metsässä, se on minulle edelleen mysteeri, mutta herättää valtavasti kunnioitusta. 




Rantasaunalla kuura oli jopa maalannut hämähäkinseitit näkyviksi. En ole varma näyttääkö se kauniilta vai aavemaiselta. Tarvitseeko niiden sitten sulkea toisensa pois, tiedä häntä. Miksei aavemainen voi olla nättiäkin. Minä ainakin mielelläni haluaisin sen ajatella niin, ja saisi niitä aaveita vähän näkyäkin välillä. Joskus täällä maalla onkin sellainen olo, että sitä on vähän niin kuin perikunnan alkuperäisjäsenten tarkkailun alla. Joskus saattaa ovi heilahtaa tai kuulua kolinaa, enkä minä sitä enää pidä kovinkaan pelottavana.

Tuttujahan ne kaikki kummittelijat ovat kuitenkin, ja enimmäkseen kai kaikki äänet tulevat vain itse rakennuksista. On ehkä aina vähän turhauttanut se sanonta, miten puu taikka talo elää. Jännittävämpää se olisi, jos olisi kummituksia.

Helppohan se on tällä tavalla kirkkaassa valossa ja seurassa tällaisia haikalla. Annas olla yön pimeinä tunteina kun tulee se selittämätön pelko ja vielä pahempi jos silloin sattuu olemaan tiluksella yksin. Hui. Silmänurkissa vilahtelee, käy kummallisia tuulenvireitä sisälläkin ja metsän salaperäisyydessä aivan varmasti joku kyttää.



Eilen oli jotenkin hauskaa se, kun puista putoili lunta omia aikojaan. Ihan isojakin humpsahduksia. Pakko siihen oli päästä itsekin osallistumaan. Mentiin metsänreunaan. Koitin pontevasti potkia jätti-isoja kuusia, mutta sellaisten hetkuttamiseen minä taidan olla turhan vaatimattoman kokoinen luontokappale. Ei tippunut päälle lumenhitustakaan. Ei edes sattumalta. Oli tyydyttävä pikkukuusen ravisteluun. Kyllä siitäkin ihan kätevät ja piristävät lumileikit sai aikaiseksi.

Löysin äidiltä jääneen hauskan korvallisen lakin ja kun se päässä huitelin metsässä ja rannassa, niin leikin ajatuksella että villieläimet voisivat luulla meikäläistä vaikka lajitoveriksi ihan. Ei ollut kyllä yhtään keski-ikäinen olo, hauskaa. Vähäksi ajaksi unohtui arkihuolet, ja se kaiketi tällaisen vapaa-ajan vieton tarkoitus onkin. Tai siis tietenkin on.




Voin ihan myöntää, että Apulaisen kanssa riisuttiin toppatakit, että tuli nättejä villapaitakuvia. Aina vähän rikkoo maalaisromanttisen tunnelman se, että perhepotreteissa poseerataan säänkestävissä kirjavissa tuulitakeissa tai michelinukkoina pönötetään talvimaisemassa. 

Tavallaan siis ymmärrän niitä naistenlehtiä, joissa lavastetaan huvila- ja maatilaidyllejä. Niissä - riippuen vuodenajasta - oleillaan huolettomasti pitsipellavahörselöunelmissa tai kirjoneuleissa. Molempia löytyy kyllä meidänkin taloudesta - varsinkin villapaitoja - mutta enimmäkseen päivien asuiksi valikoituu reikäisiä välihousuja ja aluspaitoja joiden kainaloista ei kuudenkympin pesussakaan saa enää siistejä, ja isoäidin kutomien villapaitojen peitteeksi takkeja, jotka eivät enää kelpaa muka kaupunkiin. 

Puhumattakaan siitä, että mökillä föönattaisiin tukkaa, käytettäisiin rintsikoita tai edes ajateltaisiin ripsiväriä. Luonnontilassa on ihana olla, vaikka se armottomasti paljastaakin kaikki ikä- ja elintapamerkit vartalosta ja päästä. Ei pidä katsoa peiliin mökillä, siinä on tuonkin pulman yksinkertainen ratkaisu.




Minä ilahduin eilisen lempeästä säästä niin kovasti, että lapioin laiturilta lumet ja sommittelin sinne tunnelmointiloungen. Avasin terassikauden sen kunniaksi, että vuoden pimein hetki on ohitettu. Valon aikaa kohti kulkeminen on jälleen todellisuutta, ei pelkkää itsensä lohduttamiseen pyrkivää ahdistunutta jankuttamista.

Vaikka onkin vielä pitkään lyhkäiset päivät ja kamalan kylmä, vaikka vielä tulee monta kertaa kurkkua kuristamaan alkuiltojen ja aamujenkin mustuus, niin on vaan jotenkin helpompaa elää siinä tietoisuudessa, että kevät on enää parin kuukauden päässä. Minähän tykkään jo maaliskuustakin kovasti, vaikka säätilalla on viime vuosina ollut tapana oikutella huhtikuulle asti ja järjestää takatalvikohtauksia.

Joskus odottaminen on tavallaan suloisempaa kuin saavuttaminen. 

Vaan siitä olen tyytyväinen, että joulu on taas ohi ja voi rauhassa katsoa eteenpäin. Jotenkin se massiivisuudessaan on aina niin ylittämätön, ettei ennen joulua pysty edes ajattelemaan sitä, että kevättä kohti mennään. Nyt pystyy.



maanantai 24. joulukuuta 2012

Joulurauhaa!



Kaunista, levollista ja taianomaista valon juhlaa! Enkeleitä jokaiseen kotiin helkkymään!





Jostain syystä mieleen pulpahtelee koko ajan ajatuksia keväästä ja sen lempeydestä. Taidankin suoda niissä mietteissä viipymisen itselleni pyhien ajan lahjaksi.

Samaa soisin teille kaikille rakkaat! Nautinnollisia hetkiä!








lauantai 22. joulukuuta 2012

Huoltokäynti


Vihdoinkin päästiin käymään Ryötönperällä! Oli vähän niin kuin kahden yön huoltokäynti. Että on sitten kiva mennä välipäivinä lomailemaan. Sellainen on suunnitelma ja minä revin pelihousut jos siihen tulee muutoksia. Huoltokäynnin asioina oli muun muassa saunapolun lapioiminen ja talon lämmittäminen.

Taisi tulla sielukin huollettua samalla. 

Olinkin jo ihan nääntyä pimeyteen. Nyt sain rantasaunaterapian lisäksi päivänvalohoitoa. Siellä sitä meikäläinen vaan vuoden lyhimpänä päivänä luonnon kirkkaassa loisteessa patsasteli. Ihmeellistä. Onneksi oli sitä puunkantohommaa ja muutakin pihapuhdetta, niin ei ehtinyt tulla kylmä. On se sellainen taipumus sitten vain seisoksia keskellä tilusta tahi istua portaalla, jos ei ole tähdellistä tekemistä listalla. Oli kesä taikka talvi. Mutta näillä leveysasteilla tähän vuodenaikaan sellainen käy helposti kohtalokkaaksi.

Vaikka on niitäkin hetkiä nähty kun tönötän pakkasessa rannassa ja vaan katselen. Ja ehkäpä vielä enemmän kuuntelen. On hiljaista. Olen pakottanut läheisiäkin siihen harrastukseen ja enimmäkseen ovat sitä mieltä, että sen istuksimisen ulkona voisi keskittää kesäajan harrastukseksi ja talvella pidetään itset lämpiminä lumileikeissä. On sitten syntynyt niitä pyhiä spiraaleja, shokkeloita ja igluja.

Vähän jännittää, mitä keksitään seuraavaksi. Haaveilen kärrynpyörää tekevästä lumiukosta.


Lumen aikaan aina jotenkin lapsettaa enemmän kuin viljelyskeleillä. Silläpä melkein nousi pala kurkkuun kun otin kuvia leikkimökistä. Sekin oli taas suloinen. Onkohan nyt leikkimökin viimeinen joulu. Dramaattista. Vähän niin kuin mummon viimeinen joulu. Olen kuullut, että monissa perheissä on tapana uhkailla mummon viimeisellä joululla ja sillä tavalla syyllistetään koko komppania koolle, väkinäisyydenkin riskillä. Tiedän tapauksia, joissa mummon viimeisiä jouluja on vietetty ehkä jopa vuosikymmeniä. 

No, se ei kuulu minulle, mutta leikkimökki kuuluu. Kesäaikana kun sen homehtuminen ja vinous ja kaikenmoinen epäterveellisyys on ilmeisempää, minä uhoan sen kertakaikkista lakkauttamista. Ei sinne voi lapsia päästää enää eikä siellä kukaan viihtyisikään. Kertakäyttöleikkimökki, hyvin hän minua palveli aikoinaan. Nyt saa keväällä leka heilua ja tilalle tulee joko riippukeinulounge, kasvihuone tai viljelyspalsta.

Leikkimökin viimeinen joulu. Hmm. Jotenkin sitäkin voisi välipäivinä juhlistaa sitten. Tai uutena vuotena. Kunnon spektaakkeli pikkutönölle. Kyllä se sen ansaitsisi oikein. Voisi vaikka tökkiä tähtisädetikkuja kattolumeen tai jotain.

Sitä on vielä aikaa suunnitella. 


Minä ihailin taivastakin. Ihan kuin en sitäkään olisi pitkään aikaan nähnyt, vaikka koko ajanhan se tuolla ylhäällä on. Kun ei ole katuvaloja häiritsemässä, niin pääsee syntymään kunnolla tämä luontosuhde ja yhteys yläkertaan. Olinkohan edes hengittänyt syvästi moneen viikkoon, kun tuntui jotenkin niin isoilta ja avartavilta omat hengenvedotkin vaikka muuten itseni aika pieneksi maisemassa tunsinkin.

Taas pukkasi mieleen haave maallemuutosta. Helppohan se on keskellä idylliä sellaista haikailla kun on jo unohtunut syksyn pimeys. Ennen lunta on niin todella mustaa. Pelottavaa ja jotenkin yksinäistäkin, vaikka ympärillä olisi ketä. Minulle sopii oikein hyvin, että syys on taas takanapäin. Ei ahdista enää niin paljon.


Lumi oli aivan mahtavaa lapioitavaksi. Auramies oli tehnyt niin hienoa työtä, että polkujen ja poteroiden kaivaminen koski vain niitä kohtia, jonne ei traktorilla pääse. Esimerkiksi huussin tienoo. Vaikka polkujen tekeminen onkin kivaa, niin koskematon lumi on vielä kauniimpaa. Niinpä järjellä suunnittelin logistisesti viisaimman polun vessalle, paskakaivosireenin takaa. Niin ei pilannut maisemaa, johon voidaan porukalla sitten ennemmin vaikka tehdä joku talvi-installaatio.

Huussipolkukin piti saada valmiiksi heti ensimmäisenä iltana. Otsalampun kanssa se onnistui vaikka oli hämärä ja mies jo lämmitti saunaa rannassa ja odotti glögitermoksen kanssa. Minä en antanut periksi, sillä olin päättänyt kunnioittaa hyyskää. Ei sovi unohtaa kesän aikaansaannosta talvellakaan. Sitäpaitsi se mukavasti muistuttaa lämpimämmistä ajoista.


Pilkkihaalarissa nopea huussissa asioiminen oli vähän haastavaa kun pitää riisua niin paljon. Silläpä siirryin kaksiosaiseen asuun. Onneksi en omista sellaista muodikasta kokovartalopotkupukua. Sen kun vahingossa pukisi ulkovaatteiden alle ja tulisi sitten vessahätä, niin voisi kovalla pakkasella olla huussissa aika ankeaa. 

Olin oikein yllättynyt siitä, miten vaivattomalta ja oikealta ulkovessassa käynti tuntui nyt talvellakin. Etukäteen oli nimittäin huolettanut se, että jos se tuntuukin liian extremeltä. Ei tuntunut. Kehitin sellaisen tekniikan, että odotin että tulee tosi kova hätä. Niin silloin ei tarvitse kauan istuksia takapuoli paljaana pakkasessa. Ummetusta jos tulee vaikka mökkivieraille, niin kyllä suosittelen sisävessaa kun sellainen kuitenkin on. Tai jos kärsii ujosta pissasta, saa mennä vesiklosettiin tiristämään. Tai jos on herkkä kylmettymisen aiheuttamille tulehduksille.

Pääasia, että minä itse olen ympärivuotinen huussin polleva käyttäjä. Piti ihan ikuistaa se tunnelma:


Rantajäällä oli vain yhdet jäniksenjäljet. Missään muuallakaan ei näkynyt villieläinmerkkejä sen enempää. Vähän kyllä ihmettelen, että mikä on meidän pihapiirissä vikana kun sinne ei muka voi tulla muut kuin linnut, oravat ja hiiret. Viime viikolla näin kaupungissa oikein untakin, että aittaniityllä oli iso poro-, peura- tai kaurislauma. Jostain syystä siinä unessa niitä vähän hätistelin takaisin metsään. Taputin käsiäni ja sanoin jotain sensuuntaista että Hop hop hop, menkääs vähän nyt siitä. Kyllä ne pikkuisen siirtyivät.

Samassa unessa tontilta vastaan käveli myös menninkäislauma. Olivat sellaisia lyhytkasvuisten ihmisten kokoisia tontuntyyppisiä henkilöitä. Ne eivät puhuneet minulle mitään, enkä minäkään niille. Olivat jo menossa pois. Jotakin ne olivat pihapiirissä käyneet touhustamassa ja elehtivät juuri sen näköisinä keskenään, että hommat on tehty ja nyt mennään toiseen paikkaan.

Ainoa, joka varsinaisesti hakeutui seuraan ja jonka siinä unessa päästinkin sisälle mökkiin, oli tanskandoggin kokoinen koira. Ei kylläkään tuttu, vaan joku karkulainen. Se oli ensin vähän villinä ilosta kun löysi minut - ihmisen - pihalta, piti ihan toppuutella sitä hyppimistä. Sisällä se sitten rauhoittui ja teki tuttavuutta mustan koiran kanssa, joka meillä näköjään oli sitten ihan vakituisena seurana.

Mitähän sanoisivat unipsykologit tuosta. Mustasta koirasta on ainakin ihan turha vetää johtopäätöksiä meikäläisen sielunelämästä. Se varmaan muistutti vaan lainakoirastani, joka tuli koirien taivaasta uneen moikkaamaan minua ja tanskandoggia. Kyllä vähän on sitä lainakoiraa ikävä.


Vaan oli ihana lumitöiden jälkeen rauhoittua saunalle. En erityisemmin kaivannut edes radion rahinaa, mutta pitihän se virittää ääneen, kun tuli Linnunlaulujen toivekonsertti. Opettavaista. Ajatella, että taivaanvuohen ääni tulee sen pyrstösulista! Tietääköhän se itse sitä ja tekeeköhän se sen tietoisesti. Vaikea uskoa, kun se ääni on kerran syöksylentelyn sivutuote.

Mietin, että ihmiselläkin voisi olla sellainen tapa tehdä vaikutusta vastakkaiseen sukupuoleen, että mitä mahtavampi pörinä peräpäästä sen parempi kumppaniehdokas. Meidän perheessä kävisi jatkuva flaksi. 

Huomaa, että olen jo vähän rentoutunut kun huumorista on kaikonnut kaikki älyllisyys. Hyvä merkki. Huoltokäynti täytti tehtävänsä.


Jouluun laskeutumisessa parasta on rauhaisa tunnelma. Valo ja hiljaisuus. Ja se kuuluisa lämpö. Jos jotenkin saisi ne kanavoitua jatkumaan mielessä ihan sinne arkeenkin saakka. Että tulisi tartuttua isoihinkin urakoihin ihan vaan seesteisellä ja kiireettömällä mielellä. Kun ei se hermoilu ja hötkyily mitään edesauta kuitenkaan. Missään asiassa.

Voisin ottaa ihan tietoiseksi projektiksi sen, että olisin mahdollisimman vähän levoton ja huolestunut.

Vaan nyt on aika nautiskella ja pitkästyä. Jaella pikkuisen iloa eteenpäinkin. En ymmärrä, miten joulupukkikin joka vuosi sekoilee niin että meidänkin nurkkiin ilmaantuu paketteja eteenpäin toimitettavaksi. Aina. 





maanantai 17. joulukuuta 2012

Pysähtynyttä mieltä ja lyriikkaa


Tuntuu, ettei ole mitään sellaista kerrottavaa, mitä ei olisi muillakin. Paitsi ettei meillä ole vielä norovirusta, eikä varsinaisesti kunnon nuhaakaan. Ja että joulukiireitä ei ole enää kovin paljon. Mitä nyt suursiivous odottaa tekijäänsä. Vaan martathan - tai jotkut viisaat - nykyään neuvovatkin, ettei enää ole muodissa pestä seiniä joulua varten.

Se on helpottava tieto. Vaikka en minä niitä ennenkään ole pessyt. Mutta nyt sen voi niin kuin luvan kanssa jättää tekemättä.

Ehkä muutama lahja ja tervehdys pitäisi vielä muistaa. Olen tosin niissäkin hommissa itseäni armahtanut tänä vuonna ja tehnyt vain sen, mikä on tuntunut hyvältä, oikealta ja etenkin järjelliseltä. 

Mutta kun lunta tulee öin ja päivin, niin ihme homma on sen latistava vaikutus. Vaikka pitäisi siis olla iloinen, että on tätä valkeutta. Valitusvirsi siitäkin viriäisi, jos olisi mustaa.


Niin ja sekin on eri tavalla kuin muilla, että minulla on suurin työrupeama ohi. Vasta ensi vuonna aamuvuoroihin. Muutama tunnelmallinen yövuoro tässä enää ja sitten voi laskeutua vuodenajan hiljaisuuteen.

Ihmiset palaavat ulkomailta Suomeen, kutsuja treffailujen sykkeeseen on jokaiselle vapaaillalle. Ja minä oikeastaan olen kallistumassa siihen, että voisi lähteä käymään maalla. Unohtaa sosiaalisen kanssakäymisen ja rauhoittua jo ennenkin joulunpyhiä. Jos selittäisi sen sillä, että pitää hakea puita. Että pitää lapioida saunapolku valmiiksi välipäivien lomailua varten. Että pitää tutkia hiiritilanne ja pistää lämmöt päälle. 

Katsoa paskakaivon täysinäisyysaste ja sulattaa keittiön vesiputki.

Viedä mökkinaapureille tervehdykset ja täydentää kynttilävarastot.


Sellaisia minä lamaantuneena mietin läpi kolmannen adventin, enkä osannut tehdä päätöstä. Enkä oikein mitään muutakaan. Taitaa olla pientä väsymystä ilmassa. Tuijotin lahjapaperiroskaisen keittiönpöydän yli lumituhruiselle pihalle ja lintulaudalle. Siellä mustarastas melskasi pehmeässä kinoksessa etsien maahantippuneita siemeniä. Pitäisi kehittää hänelle oma ruokintataso, kun itse laudalle on näköjään vaikea päästä.

Pikkulinnut olivat sentään taas tyytyväisiä kun olin käynyt korjaamassa oravien sotkeman tilanteen. Ne olivat heitelleet lintulaudan katon mäkeen ja kaivelleet yläkautta koko säiliön pähkinöistä tyhjäksi. Neuvokkaita kurreja. Kyllä minä ihan niistä tykkään.

Välillä teippailin viimeisiä postipaketteja ja höpötin itsekseni. Muu kotiväki osasi ottaa rennommin ja keskittyä siihen hetkeen. Pyrysään unohtamiseen, sohvalla lötköttämiseen ja sunnuntaisivujen lukemiseen. 

Amerikan kouluampumisesta ei haluttu puhua, kun se olisi alkanut taas vain itkettää. Huokailtiin vain.


Vuoden viimeinen aamuvuoroviikko huipentui perjantaina ystävän luona levyillassa. Hän ei pidä Duran Duranista. Kuitenkin hyllystä löytyi kaksi bändin vinyyliä. Minä sain ne ja aion viedä Ryötönperälle. Niin tulee siellä ensi vuonna raikaamaan Reflex ja Rio. Siis sellaisina iltoina kun on jo saanut hiljaisuudesta tarpeekseen ja Puhelinlangat laulaa -lähetyskin on loppu. 

Minä tein itsestäni tärkeän ja pussittelin kannettomia singlejä turvaan kirjekuoriin. Se homma oli vähän niin kuin alunperin illan agendalla, mutta oli uhkana unohtua kun kuulumisten vaihto ja kinastelu biisivalinnoista meinasi saada yliotteen. 

Lainasin ystävältä Etelämantereen ihmeet -DVD:n. Voin sitä sitten katsella, jos alkaa oma talvi muka tuntua arktiselta. Tulee vähän perspektiiviä ja loppuu ruikutus. Ei ole helppoa pingviineillä napajäätikön oloissa. Kyllä siinä väljähtyy meikäläisen lumityöt ja alkaa hävettää. Löytyy energiaa lapionvarteen. Näin minä sen ajattelin.


Kun bussilukemistoon valittu kirja olikin jotenkin ärsyttävä, niin pimeillä työmatkoilla tuli mietittyä muuta. Olin yllättävän hyvällä tuulella ja keksin kaamosriimirunon. Piti kirjoittaa se kännykkään muistiin, kun kynä oli jäänyt toiseen laukkuun:

Yksi tavallinen ihminen,
kun näki taivaalla tähden.
Luuli olevansa siivellinen,
ja tuumasi, että nyt minä lähden.

Haen sädehtivän taskuun,
koristamaan kotitaloa.
Ihan omaan laskuun,
tuomaan sisäharmaaseen valoa.

No - lastissa olikin painoa.
Tasku repesi.
Eikä tämä ihminen ollut ainoa,
joka maahan mötkähti.

Niin hän tosissaan ryytyi.
Oppi vasta myöhemmin sen,
kun osaansa tyytyi:
Miten kaamosaika on ihmeellinen.



Ilmassa pyörii heitä.
(Turha olla kade.)
Leikkiviä enkeleitä, ne kuiskailevat: "Heitä, heitä!"
Laskeutuu siitä ylle tähtisade.

Joskus ihan tahallaan
heittävät tähden huppuun takin.
Kun ihminen rämpii mahallaan (sohjossa)
ja pistää hupun päähänsä kuin lakin.

Sitten kokee asiakseen ihmetellä,
kun on yhtäkkiä mieli hellä.

Loppu vaatii vielä hiomista. Tultiin yhtäkkiä Rautatientorille ja piti lopettaa. 

Yleensähän runoilen vain kun on yleisöä. Eli kissoille silloin kun ne odottavat ruokaa. Istuvat ja tuijottavat kun minä lauon ilmoille kissa-pissa, tango-mango, ruokaa-huokaa -tyyppisiä lyyrisiä viisauksia. Lopetan vasta kun ne alkavat näyttää todella huolestuneilta. Erityisen turhautuneilta ne vaikuttavat, jos keksin vielä liittää lyriikat johonkin säveleenkin. Esimerkiksi Nalle luppakorvaan tai johonkin Katri Helenan biisiin.


sunnuntai 9. joulukuuta 2012

Korvaavaa toimintaa


Olisin niin halunnut kirjoittaa raportin mökiltä. Mitähän sinne kuuluu, onko järvi jo kunnolla jäässä ja mahtaako pihamaan lumessa olla villieläinten jälkiä. Unelmoin rantasaunan hiljaisuudesta. Vaan aina ei käy niin kuin haaveillaan, mutta voi siltikin käydä ihan mukavasti. Maalle lähteminen peruuntui, mutta saatiin sentään ystäväpariskunta kylään. 

Yritettiin korvata yhteinen maaseutuviikonloppu illanvietolla. Puusavotta sillä, että miehet hakivat ostoklapeja Plantagenista.

Ryötönmaan hymni sai kuin saikin ensiesityksensä sitten meillä kotona. Oli se juhlavaa niinkin. Minä kuuntelin kuohuviinilasi kourassa ja yritin olla vaivaantumatta. Aina pikkuisen ujostuttaa, jos saa lahjaksi esityksen, vaikka performanssia pitäisi kuinka tutut ihmiset hyvänsä. Nyt on mökkitiluksen itsenäisyyspäivä virallisesti 7.12. Sopivasti voi sitten aina unohtaa lipun salkoon kotimaan juhlinnan jäljiltä. Kun ei sitä yleensä muisteta laskea muutenkaan ajallaan.

Kyläilijöistä sain hyvän syyn siivota ja siivoamisesta erinomaisen tilaisuuden somistella. Siirsin lumikuorrutuksen alle jääneet miniatyyrimetsäkukkaset asetelmiksi sisälle. Siinähän nyt sitten varisevat sen aikaa, ennen kuin hankin tilalle hyasintin. Tai pari.


Virallisen itsenäisyyspäivän minä vietin työmaalla, ja sinne mennessäni ihailin kotikaupungin jouluglamouria. Pyhäpäivä on sellaiseen varsin sopiva, kun ei ole sitä ruuhkaa. Viimeiseen asti yritän välttää kauppojen ihmismassahysteriaa, siitä nyt ei ainakaan tule mielenrauhaa. Sovitut - siis lasten lahjat - ostokset koitan hoitaa spontaanisti ohikulkeissani. 

Olen ajatellut, että sillä tavalla asia hoituu vähän niin kuin omalla painollaan. Täytyy hyödyntää työmatkojen tuoma synergiaetu. Miten hieno sana ja niin totta.


Esimerkiksi siinä viikon takaisessa myrskyssä sujahdin hetken mielijohteesta kirjakauppaan. Tavallaan olisi ollut muka kiire kotiin, mutta koska liikennevälineet eivät kuitenkaan olisi kulkeneet ajoissa, niin kannatti käyttää tovi pieneen ostokseen. Melkein liikutuin omasta vankasta mielihalustani täydentää siskontyttöjen kirjahyllyä ensimmäisellä ruotsinkielisellä Finlandia junior -voittajalla. 

Vähänkö tunsin itseni sivistyneeksi kun sain olla ihan että huihai sille myyjättären pahoittelulle, että kirja ilmestyy suomeksi vasta lähempänä joulua.

Olen nimittäin lapsena fuusioitunut kaksikieliseen sisaruskatraaseen ja edustan tätä nykyä ainoana sen perheen täysin umpisuomenkielistä haaraa. Osaan minä silti ruotsiksi lukea sekä kuvia katsella, ja tykkäsin tästä tarinasta, jossa Koi koi ilmaantuu sekoittamaan lapsiperheen elämää. Kakkahuumorin ystävänä suosikkikohtani oli se, kun Koi koi kasvettuaan lorottaa niin isoa pissaa kaduille, etteivät perheen vanhemmat enää kehtaa sitä ulkoiluttaa.


Tykkään laitella paketteja vähitellen. Ja ajoissa. Sillä tavalla niitä ehtii itsekin hetken ihailla, ennen eteenpäin toimittamista. Kotiväki kyllä kommentoi, että ei vielä ole mikään kiire. Mielestäni ei tarvitsisi tullakaan. Sitten yhtäkkiä on kuitenkin taas se vaihe, että ihmiset alkavat liikkua nyssyköiden vaihtamisen hengessä heti huomenna, niin mieluummin minä silloin nautiskelen glögistä kuin hermoilen kädet hiessä teippien ja narujen kanssa yötä myöten.

Vaikka on siinäkin oma viehätyksensä, en minä sillä. Pikku hässäkkä ikään kuin kuuluu asiaan.


Ja kissat tykkäävät. Jännä, että niin kuin ovat yrittäneet meikäläisenkin vakuuttaa siitä, että enimmäkseen kaipaavat rauhaa ja pötköttelyä, niin narujen ilmestyessä kotikuvaan alkaa melko perinpohjainen temmellys. Edellisiltä jouluilta erinäisiin paperikasseihin kerätyt paketointitarvikkeet ovat eläimistä todella mielenkiintoisia, ja kasseihin tungetaan möyrimään. 

Kohta 15-vuotias Heljä yritti yhtenä päivänä varastaa teippirullan suoraan telineestä ja hänen aavistuksen simppeli pari vuotta nuorempi sisarensa Tumppi (kuvassa) on haltioitunut jouluvalojen johdon lisäksi nimenomaan tästä naruasiasta.

Minulla ei ole taipumusta hermostua kissojen tämänkaltaisesta aktiivisuudesta ollenkaan, vaan tykkään seurata kun ovat muka niin lajityypillisessä täpinässään. Vaan jos yöllä keksivät alkaa melskaamaan, se on sitten toinen juttu - kun minä suutun, ei meillä nuku enää kukaan. Asiat ja äänet saavat niin valtavat mittasuhteet öisin.


Juomalahjojen paketointiin kuuluu myös maistelu. Tänä vuonna olen valmistanut elämäni ensimmäiset testierät viinimarjaliköörejä. Jos ne olisivat epäonnistuneet, oltaisiin juotu ne itse. Vaan aika hyvältä maistui, makealta. Sitä sokeria ei nyt enää poiskaan saa. Jännä, että puna-, musta- ja valkoherukoista tehdyt juomat maistuivat oikeastaan kaikki vähän samalta.

Mutta väreistä tuli hyvät, näyttävät kauniilta ja sehän on tärkeintä.

Kaupoista on vaikea löytää säilömistarkoitukseen tehtyjä pikkupulloja. Niinpä pakotin vieraatkin juomaan Tukholman reissulta mukaan tarttuneita miniatyyriakvaviitteja. Sain siten kätevästi muutaman tyhjän pullosen omiin likööritarkoituksiini.

Vielä pitäisi muutama snapsi niin sanotusti kietaista huiviin, että saa pullottaa lisää. Moninaiset ovat joulunaluspuuhat, pahus kun on aamuvuoroviikko edessä niin pitääkö tämän asian kanssa nyt sitten odottaa vielä viikko. Tietysti voisin kaadella akvaviitit vaikka johonkin lasipurkkiin vaan, niin voisin jatkaa likööriaskartelua ihan vaikka tänäänkin.


Joulukoristelu jakaa ihmisiä. Jotkut panttaavat esillepanoa ihan joulunaluspäiviin asti - ettei tunnelma ehdi väljähtyä aattoon mennessä. Toiset aloittavat jo lokakuussa. Monia yhdistää se, että tontut ja valot kiikkuvat esillä vielä ystävänpäivänäkin. Tavallaan se mielestäni kuuluu asiaankin, koska pimeässä vuodenajassa ei koskaan ole liikaa ilostuttavaa pilkettä.

Minä somistelen vähitellen, joka viikko löytyy esille jotakin. Enää sitten itse jouluna en paljonkaan laittele, paitsi jos tulee oikein tosi inspiraatio. 

Tunsin itseni valtavan nerokkaaksi kun poisheittämisen sijasta keksin viipaloida ruttuisen sitruunan koristeiksi. Tuli vähän sellaista itämaan tietäjät -tyyliä, kun yhdistin ne samaan asetelmaan anoppivainaan glitterelefantin kanssa. Hän oli tarkka norsuistaan, keräili. Muuten ei ollut mitään väliä, mutta kärsän piti olla iloisesti ylöspäin onnea tuottamassa.

Tätä jaloa muistojen yksityiskohtaa voi nyt tunnemoida meidän olkkarissa. Sitruunaviipaleilleni anoppi olisi kylläkin tuhahtanut ja pitänyt lapsensa puolisoa vähintäänkin kummallisena.


Sitten esille pääsi itseoikeutetusti tonttu. On hän joskus päivystänyt takan reunalla ihan ympäri vuodenkin. Tänä vuonna ajattelin naapureiden vilkasta pikkupoikaa. Jospa hän huomaisi tontun ikkunassamme ja uskoisi todella, että on ajanhengen mukaisesti tarkkailun alla. 

Minun mielestäni hän on kyllä varsin kiltti ja veikeä poika, ehkä vain hieman vilkkaampi kuin vanhempansa. Olen kuullut, että joskus heillä on vähän väsymystä siihen porhallukseen ja pälpätykseen, minkä pikkupoika poikkeuksetta saa pihapiirissä aikaan.

Minulla riittää ymmärrystä puheliasta nuorisoa kohtaan kyllä. Mitä sitä nyt panttaamaankaan, jos kerran on ajatuksia ilmoille lauottavaksi.

Minä sain tonttuni lahjaksi kerran kun vietettiin saaristolaisjoulua fuusioperheen kanssa. Ainakin kolmekymmentä vuotta sitten. Se herättää poikkeuksetta mielleyhtymän erikoiseen taloon, jossa asui vähän äreä vanha merikarhu mofa. Helppohan minun oli lapsena siinäkin talossa eksoottisia tavaroita tutkiskella kun olin mofan suosiossa. Hän ryki ja taputteli minua selkään, että Saara on hyvä friidu. Hih. 



Seuraavaksi on vuorossa se kuuluisa korttishow. Miten sitä aina syksyn mittaan kuvitteleekin, että joulutervehdyksiä kirjoitellaan siistissä ja rauhaisassa kodissa, jouluradio luo tunnelmaa taustalla. Glögi höyryää ja yhdessä istuskellaan keittiön pöydän ääressä, etsitään osoitteita, ajatellaan niitä ihmisiä, joille postia laitetaan. Puhutaan heistä ja mietitään, että koskakohan taas tavataan.

Nyt täällä on paperit ja narut levällään, silppua ja tiskiäkin. On se seesteinen elämys vähän etäällä.

Vaan vastahan tässä on sunnuntai vaiheessa. Jospa yrittäisin järjestää sen idyllin vielä. Korjaisin paketointivermeet sivuun, pyyhkisin pöydän. Sytyttäisin kynttilöitä. Järjestäisin kortit ja kuoret pinoiksi. Etsisin kunnon kynän rauhassa. Lämmittäisin meille kupposet kuumaa. Istuttaisin miehenkin kirjoituspajan ääreen.

Joo, niin me tehdään. 

Vaikka vieläkin minä kaipaan mökille. Selasin aamulla viime talven kuvia sieltä. Ei se minnekään katoa. Niin minä koitan lohduttautua.