keskiviikko 27. huhtikuuta 2011

Olisi vapuksi hommia


Vähän nyt on sellainen eturistiriitainen tilanne. Kun pitäisi käyttää yövuorojen välipäivä nukkumiseen, mutta pihamaalla on kaikki kesken. Haravointihommat, oksahommat ja muut. Alkavat pian vuokot lehtien alla ihmetellä, että mikä meininki tässä nyt on meneillään kun ei paista aurinko haravoimattoman roskan alle. Lumi on liiskannut syksyn paksuimmat vaahteranlehtikerrokset käteväksi levyksi, jonka voi kuoria maan päältä ihan käsinkin. Eipä silti, haravan räminä on niin kodikasta, että mielellään sitä apuvälineenä käyttää.

Ensin tuntui, ettei se kevät tule ollenkaan ja nyt on yhtäkkiä koivuissakin niin kunnolliset lehdenalut, että maisema vihertää. On vähän samalla tavalla hölmö olo kuin niillä autoilijoilla, jotka talvi aina yllättää. Ehkä vähän ontuva vertaus, mutta sellainen nyt vaan on olo. Onneksi oksasaksien esiin ottaminen on huomattavasti yksinkertaisempaa kuin renkaiden vaihtaminen. Varsinaisesti en puskien siistimisestä paljonkaan ymmärrä. Intuitiolla mennään ja kuivat pois.

Pihan varjoisuuden ja viettoisuuden vuoksi (oletan) pensaat kurottelevat hassusti yläilmoihin. Ruusun kanssa meni vähän sähläykseksikin kun yritin itsenikorkuisia soiroja saada puskasta pois. Onneksi ei osunut tällä kerralla naamaan. Vaikka perinteisesti ollaan annettu orapihlaja-aidan kasvella aika villinä, niin leikkelyä kaipaisi sekin. Joskus olen intoutunut saksimisesta niinkin paljon, että olen huvikseni katkonut oksia saunanluukkuun sopiviksi pätkiksi. Sanoisin, että todella joutilaan ihmisen hommaa on se. Mutta mukavaa.

Jännä, miten tämä aika luo sitä kiireen tuntua vaikken mitään edes viljele. Siwan itsekasvatusbasilikakaan kun ei kauheasti työllistä. Pitäisi vaan ehtiä ihmettelemään niin monen asian äärelle. Ja joka päivä. On vähän niin kuin kiire pysähtymään. Muuten voi mennä jotain tärkeää ohi. Ajatella jos nyt yhtäkkiä sunnuntaina olisi jo täydet lehdet puissa, enkä olisi huomannut mitään välivaihetta. Ja jos en olisi ehtinyt bongata sinivuokkoa saniasjuurakon vierestä tänä keväänä ollenkaan. Laiminlyönniltä olisi tuntunut se.

Jotenkin on niin mukava kun on omalla pihalla metsänkin kasveja. Niin kuin esimerkiksi juuri vuokot. Ja ne saniaiset. Jälkimmäiset tosin vielä keräilevät voimia. Luultavasti levittyäkseen tänä kesänä taas lisää. Mitenkähän siihenkin pitäisi suhtautua. Katsotaan kun on sen aika. Jotenkin ne luovat niin vehmaan vaikutelman, eikä raaskisi karsia. Varsinkin kun pihalla on niitäkin kohtia, joissa ei oikein kasva mitään. Paitsi jos on tapahtunut jokin trooppinen ihme talven aikana, mitä kyllä vahvasti epäilen.

Sitten tietenkin kukkii edellisen puutarhurin jäljiltä aina yhtä iloisesti yllättäviä sipulikukkia. Vähän hävettää kun ei ole niistä itseni istuttamia mitkään. Pitäisi opiskella sellaiseksi istutusihmiseksi. Taimipersoonaksi. Nyt on kuitenkin ensisijaisesti aika siivota piha. Ajattelin vähän vappua käyttää siihen. On naapureilla rauhallisempaa jos ei pidetä perinteisiä pihakekkereitä. Itsekin pääsee helpommalla kun ei piha muistuta pyhänä miniatyyrikokoista Kaivopuistoa juhlien jälkeen. Paitsi jos yhtäkkiä saan talkoohommalaisia avuksi. Niin voisihan siinä sitten ehkä jonkun siman kimpassa nauttia vaivanpalkan ja työn juhlan hengessä. Vinkkinä haravanvarteen kaipaajille olkoon tämä.

Toistaiseksi ollaan jaettu tämän kevään työt vain matojen kanssa. Olen vähän ihmetellyt niiden määrää. On tullut vastaan aika paljon. Eikös se ole jokin hyvän kasvumaan merkki, jos lierot möyrii. Ja miten ylipäätään ovat pysyneet hengissä koko viime talven. Tuskin ne kaikki mitään tämän kevään lapsiakaan ovat, kun aika isojakin. Ihmeellinen on matojenkin elämä. Tönkkönä syvyyksissä talvet roudan alla ja keväällä armoton työntyminen ylös hommiin. Pahimmassa tapauksessa tulee samantien rastas ja nappaa.


Jos perustaisi kukkaruukkuja ja ottaisi matoja sinne turvaan ja samalla vähän möyhimään. Voisi meikäläisenkin ruukkuviljelysura lähteä nousuun tällaisella yhteistyöllä. Vaan voisi se madoille käydä tylsäksikin. Vähän niin kuin olisi putkassa. Voisihan sinne ruukkuun laitella madolle joitakin ylläreitä. Vaikka pääsiäismunista tulleita leluja. Olisi ihmettelyn aihetta ja temppurataa virikkeenä. Luin jostain, että matoja voi lahjoa kahvinporoilla ja ruisjauholla. Joten jos intoutuisi tätä ruukkulieroilua kokeilemaan, niin ensinnäkin kaikista isoin ruukku pitäisi etsiä. Ja alkaa juomaan ankarasti kahvia.

Ovat koleaa säätä povanneet vapuksi. Ei tässä varsinaisesti mitään sitä vastaan ole. Hyvä saunailma. Ei tule aurinkopalovammoja ja sade voi näppärästi raikastaa pölyisen ilman. Maa tuoksuu ihanalta kosteana. Ja muuten tulee lehdetkin puihin vielä nopeammin jos vähän satelee. Hommia aion tehdä kelistä huolimatta.

maanantai 25. huhtikuuta 2011

Pääsiäisterkut maalta!


Melkoisen kokonaisvaltainen oli pääsiäinen mökillä. Maalasin pikkuhuoneen kattoa. Vähän tuli roiskeita muuallekin kun en taaskaan jaksanut kunnolla suojata. Kirjahyllynkin sain tupaan ja  liiaksi rönsynneitä puskia tuli kaiveltua aika pontevasti maasta ylös. Nyt ei ole lähipiirille enää epäselvää, kenellä on ilmavaivoja. Minkäs sille voi kun juurakon kanssa taistellessa ja ponnistellessa unohtuu, että saattaa sitä olla yleisöä ruumiintoiminnoillakin. Hysteerisesti nauratti se. Ryötönperän Ruhtinatar ei ole yli-ihminen hänkään. On aktiivinen elimistö.

Saunan vinouden mittasivat letkusysteemillä miesvoimin. Suurimmillaan oli yli 30 sentin heitto niissä suoruusluvuissa, joista en mitään ymmärrä. Silläpä keskityin muihin hommiin. Eikähän sitä näin aktiivisena vuodenaikana tarvitse paljon mielenkiinnon kohteita luontoympäristöstä erikseen etsiä. Ihan voi vaan tuijotella vaikka viimeisistä viimeisintä lumikasaa ja seurata sulamista. Järvenjään lähtemisen tarkastelu onkin sitten jo suorastaan juhlallista.

On se vaan kiva kun on taas vapaata vettä. Kuinka voikaan talven aikana unohtua sekin tosiasia, miten mahtavasti peilaa tyyneys kaiken ympäriltään. Ihan meinasin mennä ekstaasiin kun näin taas taivaan järvestä. Heijastui sieltä varmaan se massiivinen kurkilaumakin, joka meinasi laskeutua lähelle. Pyörivät pitkään siinä yläpuolella ja selvästikin neuvottelivat siitä, ovatko tilukset kelvolliset. Olisipa ollut vähän hienoa, jos olisi meikäläisen niitulle levähtämään sellainen määrä lintuja tullut. Tuskinpa olisivat edes mahtuneet.



Mahtoivatko kurjet sitten äimistellä läheisen padon ihmettä. Siellä kovasti remonttia puuhataan ja eihän sitä voi tehdä jos vesi virtaa. Niinpä sen tulo oli kerta kaikkiaan katkaistu ja muutenkin ympäristössä myllätty. Retki piti sinne itsekin tehdä. Ihan kuin olisi ollut kuussa tai jossain kun pystyi kävelemään joen pohjalla ja istuksimaan padon sillan alla kivellä. En oikein osannut päättää, olinko haikeana vai en. Nimittäin rakas lapsuuden leikkipaikan miljöö oli siinä saamassa modernia ilmettä.


Kurjet joka tapauksessa muodostivat muutaman auran ja jatkoivat matkaansa. Voihan se olla, etteivät tule majavien kanssa juttuun. Joella varmaan aivan sekaisin ovat ne kun vesi oli viety ja pesä paljastettu. Mietin vaan, että missä mahtavat nyt lymyillä. Kaukana eivät kuitenkaan. Oli sen verran voimallisesti kaluttu isoa puuta, poikki asti. Tuoksui havumetsän lisäksi vähän sellaiselta että joku olisi juuri sahannut. Siitä pystyin siis päättelemään, että korkeintaan lähinaapureidensa kolon vieraskäytävään ovat tilapäisesti keskuspesän majavat majoittuneet.


Pihalla patsastellessa alkoi taas vahingossa uudistusten ja raivauksen suunnitteluhomma. Se sama, joka puskien poiskaivamiseenkin kanavoitui. Ihan aina ei suunnittelu etene toiminnaksi asti. Mutta nyt piti hakea rautakaupasta uusi pistolapiokin. Onneksi sattui olemaan lankalauantai ja Rautia auki. Ainakin kymmenen vuotta rauhassa levinneiden puskien alta löytyi mahtavia isoja kiviä. Tokihan ne nähdessäni muistin niiden siinä ennenkin olleen. Ystävä alkoi visioida matalaa yrttimaata ja maisemointia. Ei ihan huono idea. Itselläni oli mielessä aluksi lähinnä valkoapila. Pitää nyt vaan seuraavalla kerralla jatkaa raivuuta ensin.

Uuden vuoden poksauttelun jäljiltä oli rantaan jäänyt skumppapullon korkki. Näytti ihan saaristolaiselta kun se oli vähän niin kuin huuhtoutunut rantakivelle. Jäin vasiten miettimään, että miksi korkki ja kivet yhdessä muodostavat rannikkovaikutelman, mutta kumpaisetkaan eivät varsinaisesti itsekseen. Onko esimerkiksi joku kieltolain aikainen muistijälki ihmisen geeneissä. Vaiko onko meikäläisen mielenjuoksussa joku omituisuus. Ei sitä nyt kuitenkaan aina saaristossa ole tullut kuohuviiniä naukkailtua. Usein kuitenkin. 


Lauantaina oli mahtava tunnelma, kun pistettiin pääsiäiskokko rantaan. On perinteenä siellä päin. Pahat henget - mikäli sellaisia nyt oikeasti edes on - tuli siispä häädettyä. Olin kutsunut naapureita sitä katsomaan. Siinä sitä porukalla muisteltiin ja kadehdittiin vastarannan kokkoa. Kun meillä oli sittenkin vähän kosteat oksat. Pitää polttaa ne ensi kerralla. Vähän alettiin epäillä, että niillä oli toisella rannalla joku sytytysnestesysteemi kun niin tasaisesti paloi. 


Tultiin jo eilen kotiin. Enää ei ole niin vaikeaa lähteä mökiltä kun tietää kesän olevan vielä edessä. Toisaalta pitäisi kyllä järjestää joku sapattivapaa aina tähän vuodenaikaan. Kun ei työnteolta ehdi olla maalla tai omallakaan pihalla koko ajan asioita tarkkailemassa. Puutarhanurkassakin on tapahtunut vaikka mitä tässä poissaollessani. Onneksi on vielä tänään vapaapäivä, niin ehtii haravoimaan. Mökillä tuli kätevästi kaikki mielessäni pakolliset sisähommat tehtyä ja tosiaan on mahtavaa kun on nyt sitten sadepäiviä varten lukupaikkakin valmiina. 



sunnuntai 17. huhtikuuta 2011

Papanat ja muita ihmetysmomentteja


Kyllä on mahtavaa kun vihdoinkin on tullut lämpöä. Puutarhanurkan pihamaa on aika varjoisa. Mikä on kyllä viime kesinä tuonut mukavasti helpotusta helteillä. Näin keväällä saattaa silti iskeä vähän kateuskin, kun naapureilla sipulikasvit pönöttävät viikkoja ennen meikäläisen kukkia. Ja maan kuivumistakin haravointikuntoon saa aina odotella vaikka kuinka kauan. Sieltä täältä voi jo kokeilla ruopsutusta, mutta aika jäistä on. Kukkii siellä yksi kappale krookuksia sentään jo.

Kamalan kiva on kuitenkin pyllistellä ja tuijottaa, mitä kaikkea pientä yllätystä on esimerkiksi eläinkunta järjestänyt. Kaupunkikani oli viivasuoran papanarivin tuottanut aika lähelle porttia. Ihan kuin olisi oikein mittanauhan kanssa päästellyt palleronsa. Linnut tahi hiiret ovat harrastaneet siementen kuljettelua pitkin pihaa, aika kauaskin ruokintapaikasta. Olisiko se tehty sitten jemmailumielessä. Aina vähän tulee kiusallinen olo, kun löytää kätköjä. Varsinkin jos kyseessä on oravan varastot. Olen näytellyt, etten huomaa. Olen pitänyt tapanani peitellä tammenterhot ja pähkinät takaisin lehtien alle.



Tavallaan oli ehkä aika hyvä, että syksyllä jäi haravointi osittain kesken. Nimittäin saattaa olla alppiruusun alla lehdissä siilin pesä. Ainakin siellä näkyy ja kuuluu iltahämärissä liikettä. Muistan kerran yhtenä kuuman päivän kesäiltana kun istuin tunnelmoimassa portaalla. Tuli siili portista pihaan. Aika iso. Hänkin siinä sitten varmaan illan rauhan jotenkin aisti ja istui pohdiskentelemaan sitä siihen kiveykselle. Siis todella istui! Hauska näky. Kun sitten lähti jatkamaan matkaansa, jäi viileään kiveen sellainen kostea läntti. Että oli hiki ollut päivän mittaan varmaan siililläkin.

Mietin, että miten se ohjeistus meni. Että kannattaako - vai saako ylipäätään - niitä siilejä ruokkia. Siitä on aina niin monennäköistä tietoa liikkeellä. Joku sanoo, että silakoita. Toinen, että laktoositonta raejuustoa. Voipi olla, että en opeta meidän siilikantaa ruokinnalle. Kun sitten jos on pitkään poissa kotoa, niin menevät hämilleen jos ei ruokakuppi täyty. Syökööt pihan etanoita. Olisi siitä samalla vähän apuakin. Ei ole etanat ihan ykkössuosikkejani näissä puutarhan eläimissä. Mutta kai niilläkin joku tehtävä on. 


Tuli eilen avattua kotipihan terassikausi. Kaupungin terasseille ei ole vielä ehtinyt. Ja meluisaa ynnä pölyisääkin siellä varmasti vielä on. Toista se on täällä kotipihalla. Kyllä muuten maistui hyvältä drinkki siinä kellarista kannettujen pihakalusteiden äärellä. Tuli saunastakin käytyä kevään ensimmäisen kerran vilvoittelemassa.

Vähän on ollut erikoinen päivä tänään Puutarhanurkankin näkökulmasta. Vaalien kunniaksi nostin pihapöydälle miniatyyrisuomenlipun. Kun en ole tänne saanut oikeaa lipputankoa asentaa. Kiva olisi sellainen, voisi vaikka jonkun oman viirin askarrella. Lisäksi on käynyt aika paljon noitia. Onneksi olin muistanut varata karamellia. Kinderit menivät ensimmäisenä. Se on aina vähän sellainen jännittävä tilanne, kun noidat kolkuttaa ovelle. Itsekin tulee siinä jotenkin vaistomaisesti niiailtua kiitokseksi virpomisesta. Hienoja vitsoja sain. Yhteen oli tänäkin vuonna niitattu ilmapallo oksan päähän. Zorro-aiheinen.

keskiviikko 13. huhtikuuta 2011

Lässähtämisen sietämisestä

Yksityiskohta teoksesta Eteerinen porstua
(2011, sekatekniikka)

Ihmiset ovat kodittomia ja näkevät nälkää. Monet eläimetkin. Ja minä se vaan sain draaman aikaiseksi siitä, ettei ulkoeteisen uusi ilme miellyttänyt silmää. Hävettää aika paljon. Olisi pitänyt keskittyä silloinkin vain kevään heräämisen ihailuun. Mutta kun sitä on kuitenkin niin pikkumainen. Vaikkei se ole mikään selitys.

Yhtenä yönä viime viikolla tuli ihan pelästyttyä kun kattojäästä viimeisetkin jylisi alas. Heti kun pulssi oli tasaantunut, tajusin että ulkoeteisen voisi vihdoinkin riisua muovista. Ei enää vesi tihkuisi sisälle kun jäätasku oli niin sanotusti förbi. Alkoi aamuöinen sisustussuunnittelu. Mitäs siitä, vaikka oli aamuvuoro tulossa ja pikapuoliin herätys. Mahtavat oli visiot. Tällä jälkiviisaudella tietäisin sanoa, että turhat. Ei sitä montaa vuorokautta ihminen henkiseen kasvuun näköjään tarvitse. Joskus viisastumiseen menee vain tunteja.

Käytännössä eteishommaan ryhtyminen tarkoitti sitä, että lähtöruutuna oli kosteahkoksi kierrätyskeskukseksi kuukausien saatossa jalostunut tila ja sen tyhjennys. Ensimmäisenä hommana oli siis roudaus. Sitten inventointi, joka johtaa poikkeuksetta tunnelmointiin erinäisten esineiden äärellä.



Mahtava tunne oli kun löysin sen sisäisen rauhan, jonka avulla sain viritettyä lasin takaisin myrskylyhtyyn. Ei ole helppoa se. Joulun alla olin lasin hartaudella irroittanut ja pessyt, muttei takaisin asentamiseen riittänytkään silloin kärsivällisyyttä. Hyvä että oli tallessa. Sopivasti kevätiltoihin saan öljylyhdyn valaisemaan. Rikkoutuneita halpiskynttilälyhtyjäkään en ollut näemmä heittänyt pois. Meni niiden käyttötarkoitusta miettiessä tovi jos toinenkin. Olivat sitten olevinaan suloisia, kun tuli ne pullonkorkeilla ja kivillä täyteltyä.

Siinä vaiheessa kun olin vanhan matalan sohvapöydän kantanut eteiseen kalusteeksi ja asetelmia sen päälle luonut, niin rupesi ärsyttämään se näpertely. Siis todella. Ihan kuin Tiimarista. (Anteeksi vaan Tiimari, olen kaikesta huolimatta kanta-asiakas. Ainakin mitä kartonkiin ja vaihtokehyksiin tulee.) Kun siitä romuläjästä tuli siivous aloitettua ja loppuunkin tavallaan saatettua, niin vähän typerää että lopputuloksena on eksistentiaalinen tyytymättömyys. Olen jo vuosia nimennyt sitä Lässähtämiseksi, asiayhteydestä riippumatta. Sitä edeltää mahtava into ja puhti.

Ei tyydyttänyt silmää. Onneksi ei voi kokonaista eteistä rutistaa roskiin saati deletoida. Yleensä sentyyppinen reaktio on Lässähtämisen välitön seuraus. Pienemmissä projekteissa roskis on havaittu käteväksi keinoksi tuhota ihan hyvin alkuun saatettu työ. Nyt oli vain pakko sietää se, ettei tullutkaan kerralla valmista. Onhan se kiusallista kun huomaa, ettei onnistukaan heti. Vaan mihinkähän mahtoi tässäkin maallisessa puhteessa olla taas niin kiire. 

Jos oikein olisi asennoitunut jo lähtökohtaisesti, niin olisi saattanut huomata muovitetussakin eteisessä tiettyä eteerisyyttä. Vähän niin kuin olisi linssissä sellainen kaikenpehmentävä kelmu tahi harso, onko se sitten virallisesti softausta vai mitä. Mutta eihän sitä osaa mätänevää ulkoeteistä tilataiteena ajatella. Ja varmaan on joku järkikin siinä, ettei muovia kaiken aikaa levällään huoneissa pidetä. Ei ainakaan kovin glamoröösiä. Eipä silti, että tässä nyt missään tähtisäihkeessä muutenkaan elettäisiin. Mutta olisihan sitä voinut iloita siitä, että ulkoeteisen pakonomainen siivoaminen on varmimmista varmin kevään merkki. Siis punkusta valkkariin siirtymisen lisäksi.



lauantai 9. huhtikuuta 2011

Vehreyttä kerrassaan


Lapsuuden muistoissa kituu lurpsahtanut rairuoho eskarin viilipurkissa. Silläpä olen näin keskiaikuisiässä alkanut pääsiäisen kynnyksellä suosia ohraa. Se itää muutamassa päivässä ja siitä on kissoille myös aitoa iloa. Meille ihmisillekin. Jämäkästi kasvaa. Laitoin sitä itämään oikein kolmeen astiaan, joista kissoille ajattelin yhden. Jännä, miten eri tavalla kattien kanssa ajatellaan tästäkin asiasta. Että heidän näkökulmastaan joka kippo on yhteinen. Olkoon niin.

Raskaaksihan se kävisi, jatkuva paimentaminen ja mesoaminen, jos yrittäisi estää kissoja jyrsimästä sisustusruohoja. Sitäpaitsi kai itsekasvatetussa ohrassa jotain vitamiinejakin on. Tekee hyvää eläimillekin syödä vähän vihreää. Varjopuolena on toki oksennukset. Eilen löysin yökättyä ruohoa veroehdotuksen päältä kun olin jättänyt sen levälleen keittiön pöydälle. 

Koko kevätruohohommassa taitaa olla pääasiana kuitenkin se  kasvamisen ihmettely. Ja itse ihme. Että meikäläiselläkin se vaan vilja itää. Erityisesti se ilahduttaa nyt, kun on ollut Siwan itsekasvatusbasilikan kanssa vähän haasteita. Ei ole sirkkalehtien jälkeen tullut muuta kuin vartta. Mitään basilikan näköistä ei ole vielä tullut esille. Toivottavasti ei ollut huijausta. Olen vähän miettinyt, että pitäisikö niitä ituja jotenkin erotella jo toisistaan Ostin jopa multaa. Ajatella, jos yhtäkkiä onkin 34 basilikaa. Olisin ihan helisemässä. Tulisi italialaistyyppinen ruokavalio kesäksi. Sehän sopisi kyllä.

Opiskelin kasvattamista viljelemällä ohraa myös yhteen lasiseen astiaan. Ajattelin, että talouden ainoa aaltomalja voisi olla todella näyttävä. Vähän harvakseltaan ne idut sieltä nousivat. Erityisen kiinnostavaa on seurata lasin läpi juurikasvua. Tulee ihan kaikki viherihmisten ohjeet mieleen, että jos kasvi kasvattaa liiaksi juurta, niin se maanpäällinen osa saattaa olla vaisumpi. Ei pidä muuten vaasiohran kanssa paikkaansa. Sanon minä. 

Kyllä sisustusruohon ja ruukkuyrttien viljely vaan tuo kevättä sisätiloihinkin. Pihallakin kohta itää nyt kun alkaa maatakin näkyä lumen alta. Sanoisin että ei mene kauan kun sieltä jo ensimmäinen vaahterantaimi kivien välistä punnertaa. Olisi melkoinen metsä tässä ympärillä, jos en joka kevät nyppisi niitä pois. Ensimmäisinä vuosina täällä asuessa aina tuli melkein itku, kun jotenkin niin liikuttavia olivat ne pienet vaahterannenistä kasvamaan alkaneet taimet. Että valtaviksi jalopuiksi olisi sellaisilla muutaman sentin mittaisilla iduilla mahdollisuus kasvaa. Otin kerran ruukkuunkin yhden testimielessä, mutta ei siitä mitään tullut. Ulos maahan kuuluu vaahtera.


maanantai 4. huhtikuuta 2011

Välipala


Kamalan kivoja kuvia tuli raviolitehtailun yhteydessä näpsittyä. Oli niin onnistumisesta innostunut olo. Tekee tässä ihan mieli pitää pieni ruokanurkka ja rehennellä sillä miten mukava harrastus on tämä makaronitouhu. Samalla saan kuvia kätevästi näytille. Voinpa jakaa vähän sovellettuja ohjeita.

Esimerkiksi punajuurivuohenjuustoravioleihin saa hauskaa ilmettä kun värjää taikinan sillä keitinvedellä, jossa on täytteeksi tulevia punajuurikuutioita kypsyttänyt. Muutenkin joka paikka on siinä punaisessa, niin samantien sen voi hyödyntää. Sitten sössää ne kuutiot vuohenjuuston (Pirkka käy hyvin) kanssa. Voi maustaa vaikka timjamilla ja mustapippurilla. Suolaa en lisäisi.

Taikinan ohjeenhan löytää ihan vaan durumvehnäpussin takapuolelta. Netissä on muitakin variaatioita, jos esimerkiksi haluaa munatonta. Karppaajia en osaa tässä asiassa neuvoa, taitaa jäädä raviolit heiltä kokonansa väliin. Itse olen vähän polleva kun olen jo oppinut kehittämään suoranaisen näppituntuman, enkä enää mittaile aineksia. Kuvankin raviolien taikinaa vääntäessä tajusin, että vähän liian lötköä taisi tulla. Niinpä osa hajosi keitettäessä. Liian ohutta oli. Mutta ehjänä säilyneet olivat todella maukkaita. Kannattaa siis pitää taikina jämäkkänä.

Täytteeksihän voi laittaa melkein mitä vain. Odottelen vähän kesää, jotta pääsen kokeilemaan nokkosta. En ole sitä ikinä vielä ruokaan laittanut. Ystävän palstalta saatan saada kotimaan pinaattiakin. Yhdistettynä esimerkiksi johonkin tuorejuustoon toimivat molemmat, uskon. Kastike on varmaan aikalailla makuasia. Itse olen edelleen perso sitruunaiselle. Kermaversiot toimivat kuitenkin hyvin sieniraviolien kanssa. Ja kun porohomejuustotäyte oli kyseessä, niin mieto kermainen siihenkin sopi. Joka tapauksessa, parmesania pitää olla joka annoksessa kruununa. Ja paljon.


Vaihtelunmahdollisuuksia on miljoona. Jos oikein haluaa heittäytyä testikeittiöihmiseksi, niin voi esimerkiksi ripotella yrttejä taikinaan ja veivata sitten ne sisään. Vähän niin kuin prässäisi kasveja. Liian vakavasti ei kannata ottaa koko touhua ollenkaan. Voi mennä hermo. Ja kovin suurelle seurueelle jos alkaa näitä tuottamaan, kannattaa varmaan suunnitella lisä- tai vara-aterioita rinnalle. 

Täytyy vielä vähän harrastaa ja opiskella aihetta lisää. Tortellineja olisi kiva oppia tekemään. Eivätkös ne nyt ole niitä vähän navan näköisiä makaronisolmuja. Lasagne voisi olla helpohko ja nopea muoto niille illoille, kun on nälkä muttei kärsivällisyyttä. Tulisikohan kesällä nättejä raviolityynyjä, jos laittaisi taikinaan syötäviä kukkia ja täytteeksi vaikka jotain itseongittua kalaa? Tässähän aivan saa taas luovuus uusia ulottuvuuksia.

lauantai 2. huhtikuuta 2011

Pöly ja muita merkkejä


Kyllä muistan elävästi sen kun opiskeluajan kämppäkaveri katsoi minua kuin vähä-älyistä. Olin juuri tullut suihkusta ja ilmoitin, että kevät on lopullisesti saapunut. Sen tietää siitä kun vesi osuu iholle ja tukkaan ja alkaa tuoksua pöly. Siis vähän samanhenkisesti kuin kesäsateella asfaltti kastuu ja tulee se märän tomun haisu. Ihana elämys sekin. Onneksi kämppäkaveri itse seuraavan kerran peseytyessään koki tämän saman, niin ei hullun leimani ollut lopullinen. 

Muuta iloa pölystä ei näinä aikoina varsinaisesti olekaan. Paitsi tietenkin jos se on siitepölyä kasvien lisääntymisen hengessä. Kaupungin tuulessa kaduilta nousee kiinteitä pilviä, jotka täyttävät silmät ja suunkin vaikka kuinka yrittäisi nipistää huulet kiinni. Nyt on Luojan kiitos sadesää. Hyvää hipiälle -sääksikin sitä on tullut kutsuttua.

Vähän olen jo alkanut suunnitella kuistin ja portaiden siivoilua. Se on niin mukavaa hommaa, että päätin vasiten säästää sitä vielä. Mukava on sitten jonakin valoisana iltana töistä palattua pistää hösseliksi. Alkaa kaikennäköistä paljastua lumen alta. Viime vuonna sieltä löytyi myös kattolumivuoren alle menehtynyt isohko myyrä, jota ensin virheellisesti luulin rotaksi. Se sai hautapaikan ihan tästä kotipihalta.

Nyt on toistaiseksi tullut esille kaikenlaista rojua. Polkupyöräkin näkyy jo vähän. Korjattavaksi se pitää viedä kunhan irti saadaan. Mietin, että mitenkähän sitä onkin kertynyt niin paljon kaikenlaista tavaraa, pihallekin. Pitää ihan tehdä inventaario sitten. Ehkä rakennella uusia asetelmiakin. Nyt asettelin riviin vain talviajan työvälineitä. Ihan voi niistäkin olla tilapäisesti silmäniloa.


Lintulaudalle ilmaantui tällä viikolla ihan uusi värikäs pariskunta. Surffasin kaikenmaailman pikkulintusivuilla, muttei kukaan ollut näköjään ottanut juuri siitä lajista kuvaa. Olin varma, että nyt on harvinaisuus kotiutunut tontille. Näin jo sieluni silmin, miten lintubongarit tulevat ja leirityvät meidän pihalle. Ehkäpä kaivavat piiloutumispoteroitakin märkään lumeen. Vähän jo harmittelin, että tuli vietyä kaikki termospullot mökille. Olisin voinut bongareille tarjota vaikka lämmintä kaakaota. Pakko oli siispä lähestyä tuhruisen valokuvan avulla ystäväpiirini lintuasiantuntijoita, jotta tulisi selvyys tähänkin asiaan. Aika nopeasti sain tiedon, että kyseessä on  tikli. Kulttuurilintu ja kova livertelemään. Ihana. Tervetuloa vaan.

On muitakin urbaaneja eläinhavaintoja tullut tehdyksi. Esimerkiksi eilen illalla seurasin ikkunasta pitkään hiiren hommia samaisen lintulaudan juurella. Mahdottoman isot korvat oli hän itselleen kasvattanut. Pitää olla kaupungissa kuulolla. Ja olihan siinä näköjään valppaana oltavakin. Lumenalaiseen koloon piti jatkuvasti luikahtaa kun tuli merkkejä äänimaailmasta. Naapurin kissaa ei kyllä näkynyt missään, mutta onhan noita muitakin uhkia. Tiklit eivät kyllä syö hiiriä.