 |
| Yksityiskohta teoksesta Eteerinen porstua (2011, sekatekniikka) |
Ihmiset ovat kodittomia ja näkevät nälkää. Monet eläimetkin. Ja minä se vaan sain draaman aikaiseksi siitä, ettei ulkoeteisen uusi ilme miellyttänyt silmää. Hävettää aika paljon. Olisi pitänyt keskittyä silloinkin vain kevään heräämisen ihailuun. Mutta kun sitä on kuitenkin niin pikkumainen. Vaikkei se ole mikään selitys.
Yhtenä yönä viime viikolla tuli ihan pelästyttyä kun kattojäästä viimeisetkin jylisi alas. Heti kun pulssi oli tasaantunut, tajusin että ulkoeteisen voisi vihdoinkin riisua muovista. Ei enää vesi tihkuisi sisälle kun jäätasku oli niin sanotusti förbi. Alkoi aamuöinen sisustussuunnittelu. Mitäs siitä, vaikka oli aamuvuoro tulossa ja pikapuoliin herätys. Mahtavat oli visiot. Tällä jälkiviisaudella tietäisin sanoa, että turhat. Ei sitä montaa vuorokautta ihminen henkiseen kasvuun näköjään tarvitse. Joskus viisastumiseen menee vain tunteja.
Käytännössä eteishommaan ryhtyminen tarkoitti sitä, että lähtöruutuna oli kosteahkoksi kierrätyskeskukseksi kuukausien saatossa jalostunut tila ja sen tyhjennys. Ensimmäisenä hommana oli siis roudaus. Sitten inventointi, joka johtaa poikkeuksetta tunnelmointiin erinäisten esineiden äärellä.
Yhtenä yönä viime viikolla tuli ihan pelästyttyä kun kattojäästä viimeisetkin jylisi alas. Heti kun pulssi oli tasaantunut, tajusin että ulkoeteisen voisi vihdoinkin riisua muovista. Ei enää vesi tihkuisi sisälle kun jäätasku oli niin sanotusti förbi. Alkoi aamuöinen sisustussuunnittelu. Mitäs siitä, vaikka oli aamuvuoro tulossa ja pikapuoliin herätys. Mahtavat oli visiot. Tällä jälkiviisaudella tietäisin sanoa, että turhat. Ei sitä montaa vuorokautta ihminen henkiseen kasvuun näköjään tarvitse. Joskus viisastumiseen menee vain tunteja.
Käytännössä eteishommaan ryhtyminen tarkoitti sitä, että lähtöruutuna oli kosteahkoksi kierrätyskeskukseksi kuukausien saatossa jalostunut tila ja sen tyhjennys. Ensimmäisenä hommana oli siis roudaus. Sitten inventointi, joka johtaa poikkeuksetta tunnelmointiin erinäisten esineiden äärellä.
Mahtava tunne oli kun löysin sen sisäisen rauhan, jonka avulla sain viritettyä lasin takaisin myrskylyhtyyn. Ei ole helppoa se. Joulun alla olin lasin hartaudella irroittanut ja pessyt, muttei takaisin asentamiseen riittänytkään silloin kärsivällisyyttä. Hyvä että oli tallessa. Sopivasti kevätiltoihin saan öljylyhdyn valaisemaan. Rikkoutuneita halpiskynttilälyhtyjäkään en ollut näemmä heittänyt pois. Meni niiden käyttötarkoitusta miettiessä tovi jos toinenkin. Olivat sitten olevinaan suloisia, kun tuli ne pullonkorkeilla ja kivillä täyteltyä.
Siinä vaiheessa kun olin vanhan matalan sohvapöydän kantanut eteiseen kalusteeksi ja asetelmia sen päälle luonut, niin rupesi ärsyttämään se näpertely. Siis todella. Ihan kuin Tiimarista. (Anteeksi vaan Tiimari, olen kaikesta huolimatta kanta-asiakas. Ainakin mitä kartonkiin ja vaihtokehyksiin tulee.) Kun siitä romuläjästä tuli siivous aloitettua ja loppuunkin tavallaan saatettua, niin vähän typerää että lopputuloksena on eksistentiaalinen tyytymättömyys. Olen jo vuosia nimennyt sitä Lässähtämiseksi, asiayhteydestä riippumatta. Sitä edeltää mahtava into ja puhti.
Ei tyydyttänyt silmää. Onneksi ei voi kokonaista eteistä rutistaa roskiin saati deletoida. Yleensä sentyyppinen reaktio on Lässähtämisen välitön seuraus. Pienemmissä projekteissa roskis on havaittu käteväksi keinoksi tuhota ihan hyvin alkuun saatettu työ. Nyt oli vain pakko sietää se, ettei tullutkaan kerralla valmista. Onhan se kiusallista kun huomaa, ettei onnistukaan heti. Vaan mihinkähän mahtoi tässäkin maallisessa puhteessa olla taas niin kiire.
Jos oikein olisi asennoitunut jo lähtökohtaisesti, niin olisi saattanut huomata muovitetussakin eteisessä tiettyä eteerisyyttä. Vähän niin kuin olisi linssissä sellainen kaikenpehmentävä kelmu tahi harso, onko se sitten virallisesti softausta vai mitä. Mutta eihän sitä osaa mätänevää ulkoeteistä tilataiteena ajatella. Ja varmaan on joku järkikin siinä, ettei muovia kaiken aikaa levällään huoneissa pidetä. Ei ainakaan kovin glamoröösiä. Eipä silti, että tässä nyt missään tähtisäihkeessä muutenkaan elettäisiin. Mutta olisihan sitä voinut iloita siitä, että ulkoeteisen pakonomainen siivoaminen on varmimmista varmin kevään merkki. Siis punkusta valkkariin siirtymisen lisäksi.
Siinä vaiheessa kun olin vanhan matalan sohvapöydän kantanut eteiseen kalusteeksi ja asetelmia sen päälle luonut, niin rupesi ärsyttämään se näpertely. Siis todella. Ihan kuin Tiimarista. (Anteeksi vaan Tiimari, olen kaikesta huolimatta kanta-asiakas. Ainakin mitä kartonkiin ja vaihtokehyksiin tulee.) Kun siitä romuläjästä tuli siivous aloitettua ja loppuunkin tavallaan saatettua, niin vähän typerää että lopputuloksena on eksistentiaalinen tyytymättömyys. Olen jo vuosia nimennyt sitä Lässähtämiseksi, asiayhteydestä riippumatta. Sitä edeltää mahtava into ja puhti.
Ei tyydyttänyt silmää. Onneksi ei voi kokonaista eteistä rutistaa roskiin saati deletoida. Yleensä sentyyppinen reaktio on Lässähtämisen välitön seuraus. Pienemmissä projekteissa roskis on havaittu käteväksi keinoksi tuhota ihan hyvin alkuun saatettu työ. Nyt oli vain pakko sietää se, ettei tullutkaan kerralla valmista. Onhan se kiusallista kun huomaa, ettei onnistukaan heti. Vaan mihinkähän mahtoi tässäkin maallisessa puhteessa olla taas niin kiire.
Jos oikein olisi asennoitunut jo lähtökohtaisesti, niin olisi saattanut huomata muovitetussakin eteisessä tiettyä eteerisyyttä. Vähän niin kuin olisi linssissä sellainen kaikenpehmentävä kelmu tahi harso, onko se sitten virallisesti softausta vai mitä. Mutta eihän sitä osaa mätänevää ulkoeteistä tilataiteena ajatella. Ja varmaan on joku järkikin siinä, ettei muovia kaiken aikaa levällään huoneissa pidetä. Ei ainakaan kovin glamoröösiä. Eipä silti, että tässä nyt missään tähtisäihkeessä muutenkaan elettäisiin. Mutta olisihan sitä voinut iloita siitä, että ulkoeteisen pakonomainen siivoaminen on varmimmista varmin kevään merkki. Siis punkusta valkkariin siirtymisen lisäksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti