perjantai 28. maaliskuuta 2014

Auringonlaskuvaroitus



Ajattelin laittaa heti otsikkoon maininnan tämänkertaisesta teemasta. Se on enimmäkseen terveisiä mökkirannasta. Olen juuri aloittamassa kolmannen illan auringonlaskuseurantaa täällä, on ihan tyyntä ja vielä tovin tosi lämmin tässä terassilla kirjoitella ennen kuin Hän laskee. Vasta tunnin päästä voin alkaa lämmittää saunaa, että on sitten löylyt kohdillaan kun mies saapuu. Juuri sopiva hetki pienen raportin laadintaan nyt siis.

Olen tänä vuonna onnentyttö!

Nimittäin parina edellisenä vuonna kun jotenkin viisaasti säästin talvilomani mielestäni suht. keväälle, niin eiköhän ollut aina kinokset ja hemmetin kylmä. Nyt on täydellinen ajoitus, ei ole oikeastaan mitään mistä voisin varsinaisesti ruikuttaa. No ehkä kuivia polttopuita voisi olla enemmän. Ja toimiva auto.

Olin toissailtana täällä niin tohkeissani kaikesta, kun taisin pikkuisen herätä talviunestani, että muistin kameran itselaukaisijan. Tuli polttava tarve ottaa muutama selfie. Muodissa ovat ne sellaiset kuvat. Yhdessä kameran otoksessa pönötän tärkeänä rantaviivalla ja varjokuvani näyttää jännästi barbabalta. Muutamassa koitan vilkuttaa kameralle, pikkurilli harottaa erikoisesti. Minulla on sellainen pieni tyyppivika. 

Muutamassa koitan antaa auringon siivilöityä puhtaiden hiusteni läpi, ajatuksena että kuontaloni heijastaisi oikein kultaa. No, jos tukka on vielä vähän märkä saunan jälijiltä, niin enimmäkseenhän se on aika roikkuvainen... Mutta sitten keksin ulapalletähystysposeerauksen.

Se on tässä:



Otatin sen kameralla ihan tätä raporttia varten. Kärsivällisyys loppui, enkä sitten alkanut enempiä asettelemaan, että olisi tullut loputkin päästä kuvaan. Että terveisiä vaan, ensi kerralla upeampi selfie.

Meinasin jo tänään ottaa taas yhden omakuvan, kun puin oikein limonadivaatteet päälle. Lähdin nimittäin naapureiden mukana kylille kauppaan. Ehjät farkut ja minä maaseutuoloissa - se olisi kyllä ollut ikuistamisen arvoinen tilanne. 

Mutta voihan se olla tärkeämpää keskittyä kuitenkin ympärillä oleviin asiantiloihin enemmän kuin itseensä. Vaikka mistäs sitä tietää, minkälaisia omakuvia tässä vielä tulee räpsittyä vaikka huomenna. On aikomus mennä kävelylle joelle, siellä saattaisin vaikuttaa ehkä pikkuisen vaikka eräihmiseltä. Tai jos vaikka esittelisin teille kaikki villapaitani! Niitä on aika paljon. Katsotaan, nythän minulla on aikaa, kyllä lomalaisen kelpaa.


Pikkuisen on kismittänyt kamerani putken riittämättömyys. Vaikka kyllähän minä osaan ihan näin suusanallisestikin sen kertoa, että joutsenet ovat palanneet. Aika ihana tosiasia. Ensinnäkin vaikuttaa siltä, että se herrasväki - joka viime kesänä jäi tänne pesimään - möykkää täällä jälleen. Heillä on taipumuksena häätää levähtämään pysähteleviä lajitovereitaan pois.

Tänä aamuna näin kuitenkin ainakin neljä yksilöä kerrallaan, eli jokin suvaitsevaisuuden huntu onneksi vallitsee vielä tähän aikaan keväästä meidänkin järvellä. Vaan eilen illalla - vai oliko se toissailtana, menee kivasti nyt jo päivät sekaisin - oli jonkinsortin pieni konflikti. Minullahan on nyt sitten koneelle siirrettynä useampikin valokuva, jossa keskellä on valkoinen suhru. Se edustaa räpiköiviä joutsenia.

Jos oikein tarkkaan katsoo, niin oheisen kuvan vasemmassa alakulmassa voi erottaa pari lintua ja taivaalla yhden:


Jotenkin sitä luulisi, ettei laulujoutsenen tarvitsisi olla niin dramaattinen. Kun sehän on jo siinä ulkoasussa, tietty juhlavuus. Jos minulla olisi sellainen ylväys, en olisi koskaan enää hysteerinen. En esimerkiksi pelkäisi kun hirsitalo lämpiää ja koko rakennus jytkähtää aamuauringossa.

Pikkuisen nousi pulssi ja hiki tuli, kun sellaisen kokemuksen olen täällä nyt kaksi kertaa saanut. Oman talon järistykset - mielenkiintoinen ilmiö.

Onkohan luomakunnalla mennyt jotenkin lintujen luonteet sekaisin. Minä olen nimittäin joutsenten sijaan alkanut ihailla variksen tyyneyttä ja rauhaisaa omanarvontuntota. Ei tartte tehdä numeroa itsestään, ja kaikille on tilaa. Paitsi ettei hänen jäänreunalleen kyllä paljon tunkua ollut, muutama palannut upposukeltajalintukin vain pullikoi keskenään. Ei huvittanut niitä tepastelu, oli variksella kaikki rauha.



Ai niin, ja rantajää - sehän on antanut omat elämykselliset panoksensa tähän kaikkeen. Kun saavuin toissapäivänä, säikähdin ensin tietenkin saakeli sitäkin että oma jää ääntelee. Olenkohan ollut liian paljon tänä talvena kaupungissa. Kuvailin yhdelle ystävälle, että kun paukkuu tuo jää oikein leveälti, niin se on vähän niin kuin ukkonen jota ei tarvitse pelätä. Kätevää. 

Kyllä minä siihen sitten totuin ja vaan kevyesti säpsähdin ajatuksistani aina kun järvi suvaitsi ritsahdella. Tulopäivänäni minä en nimittäin tehnyt täällä mitään muuta kuin istuin rannassa, siis selfie-kuvien ja saunanlämmityksen lisäksi. Jo näinä parina päivänä jää on ohentunut niin, että äänimaailma on aika mieto. 

Sen sijaan voi seurata irtoilevia palasia.


Olen minä kuivalla maallakin ollut. Nyt tulee elvistelyosuus. Tein kaikki loput joululomalla kaadettujen koivujen pöllit nimittäin klapeiksi. Se on aika hidasta puuhaa yksin ja kun suhtaudun puiden pienimiseen sananmukaisella pieteetillä - eli pieniä pitää tulla, jotta kuivuvat kunnolla ynnä nopsaan, ja että on sitten kiva niitä sytyttää, niin kyllä siinä helposti kaksi puolikasta päivää on vierähtänyt.

Tänään tein viimeiset puut jo ihan palkintovalkoviinin maku suussa ja puutarhatyöt ajatuksissa. Jälkimmäisiin minä käyn käsiksi huomenna. Viiniähän minulla tietenkin tässä jo lasissa onkin, ja kevään merkiksi nimenomaan valkoista.

Otin kännykkäkameralla sellaisen kuvan, jossa klapikasa näyttää todella suurelta ja lähettelin sitä kaupunkiin. Monet ovat ihmisen keinot kerätä gloriaa. Kuva tosin meni myös sille ystävälle, joka kaatoi puut ja kaksi vuotta sitten keräsi kolehdin minun synttärilahjaklapikoneeseen. Että kyllä hänelle voin täältä vähän mahtaillakin, ei ollut turha kolehti se.

Eikä tarvitse naapurin isännänkään miettiä, että heilunko minä täällä yksin kirveen kanssa. En heilu, kerroin sen tänään kyläreissulla.



Eniten houkuttaa Japanialaisen Puutarhan haravointi ja raivuun jatkaminen. Myös suunnitelmien teko siellä kiinnostaisi kovasti. 

Niin ja sitten minua huvittaisi tehdä sellainen romanttinen risunuotio huomenna. Olisi mukava poltella roskia, niin kuin kaikki osaavat maaseutuihmiset keväisin tekevät. Pitääköhän soittaa ensin palokunnalta lupa, vai kehtaisinko vain laittaa pikkurovion. Lumen päälle tietenkin, jonnekin varjopaikkaan, ettei vaan tule metsäpalo.


Olen ehkä jo päättänyt jäädä tänne vielä alkuviikoksi, ainakin maanantaiksi koska tilasin metsurit silloin kaatamaan pari puuta, joita ei itse uskalleta. Tuli siitä vaan mieleen, että vieläkin on aitan niityn metsänreunassa edellisenkin metsurikäynnin perkeitä siivoamatta... Pitäisköhän minun ne kuitenkin huomenna raivata pois.

Samalla voisin tutkia, saisiko sinne kohtaan perustettua joko auringonkukka- tai piparjuuriyksikön. 

Oikein mietin tänään, että ei täältä raivuutyö lopu ja että minähän saisin tästä tontista oikein todellakin hienon puutarhamaisen tai puistomaisen paikan, jos oikein pistäisin hulinaksi. Tässä on nyt siis vähän kaikenlaista hommaa. Kukahan pesisi talon ikkunat ja siivoaisi talven rojut ja pölyt sisältä, kun en minä siellä yötä lukuunottamatta viihdy taas ollenkaan.


Paitsi jos tulee huonot säät, myrskyt ja sellaiset, niin kyllä minä sitten voisin muutaman sisäsiivouspäivänkin pitää.

Toistaiseksi aion kuitenkin virkistää kaupungissa ummehtunutta mieltäni ja harmaantunutta hipiääni täällä kevätauringossa. Ajatella, miten ihanaa. Minä palaan pian taas kertomaan, miten tämä loma jatkuu. Hyvää viikonloppua, armaat ystäväiseni kaikki!

(Nyt tästä lensi yli kuusi joutsenta aika läheltä, silhuetit vain taivasta vasten ja pikkuisen kailotusta. Koko ajan saisi kameran kanssa olla passissa, jos haluaisi kunnon kuvia muistoksi.)


maanantai 24. maaliskuuta 2014

Ryhti ja resupekkuus - 11 aloitusta



On aina ilo kirjoitella itsestään. Ainakin minulle. Siihen kai tämä blogielämäkin perustuu, että saa tehdä elämästään hieman siloiteltuja muistiinpanoja. Ja voi että, kun vielä saa näitä kysymyksiäkin jo valmiina (Kiitos Punaiselle Pihlajalle jälleen!), niin sitähän tuntee olevansa vähän niin kuin haastattelussa. Ihan kuin tärkeänä ihmisenä konsanaan. Nyt haastattelussa on 11 lausetta aloitettuna valmiiksi, ja heti tulee paljon mieleen. Kaikenlaista.

Tänään aloitin aamuni tönimällä miehen sängystä pois töihinsä että sain rauhassa jäädä kissaeläinten kanssa pötköttelemään ja ihastelemaan, miten aamuaurinko loihehtihe säteitään likaisen makkarin ikkunan läpi. Mietiskelin tunnin verran viikonlopun aikana käytyjä hyviä keskusteluja ystävien ja puolison kanssa, ja taisin ehkä tuntea pientä maanantaihaikeuttaukin. Siis siitä huolimatta, että pääsen ylihuomenna yövuorojen jälkeen vapaille ja talvilomalle.

Turautin ihan kahdet mutteripannulliset kahvia, laitoin lahkeistaan kuraiset ulkoiluhousut pesukoneeseen, että saan ne puhtaina mukaan mökille - ihan kuin siellä nyt ei olisi valmiita kurahousuja, mutta tykkään näistä. Samalla löysin viemärinaukaisumyrkkyä ja sain keittiön lavuaarin taas vetämään.

Koska haikeus ei oikein ottanut laantuakseen, kirjoittelin muutaman viestin ystäville, siivosin tiskipöydän (varma tapa mielen järjestämiseen) ja soitin maalle autonkorjaajalle. Kyllä se siitä sitten lähti, hyvä päivä. Minä lähtökohtaisesti tykkään aamuista, varsinkin jos ei ole kiire.



Ilahdun erityisesti siitä - voi herranjestas nyt vähän nolottaa - jos joku puhuttelee minua nimeltä. Tämä nyt tuli kummasti ensimmäisenä mieleen. Se vaan tuntuu kivalta. En minä mielestäni ole elämässäni jäänyt mitenkään huomiota paitsi tai mitään sellaista, jotenkin vaan tulee hyvä mieli kun kanssaihminen aloittaa juttelun minulle, että Saara. Ehkä joku muukin saa tästä tunteesta kiinni. En erityisemmin perusta muunlaisista huomionosoituksista, saatan jopa kiusaantua

Tietenkin ilahdun vaikka mistä muustakin. Poikkeuksetta viehättää sekin, että meillä on paljon läheisiä ystäviä jotka oikein vaikuttavat tykkäävän viettää aikaa meidän kanssamme. On sellaista melkein perheenjäsenyydeltä tuntuvaa ystävyyttä monen kanssa, ja se tekee elämästä ihan todella rikasta ja kotoisaa.

Ja sitten minä ilahdun eläimistä ja ihmisnuorisosta, sehän nyt tuskin on kenellekään epäselvää. Minusta on hauska seurata täti-ihmisenä vauvoista kehittyviä lapsia ja heistä kasvavia niitä isoja ihmisiä.

En voi sietää sitä piirrettä meissä keski-ikäisissä ihmisissä, että syytämme vanhempiamme tai muita ihmisiä omista ongelmistamme. Olen tästä kirjoittanut joskus aiemminkin. Sorrun historiani ruikuttamiseen itsekin, että en tässä ole mitenkään kenenkään yläpuolella. Olen sitä mieltä, että jo tähän ikään mennessä meistä jokainen on ihan vastuussa olemisistaan ja tekemisistään, ja täytyy voida uskoa siihen että esimerkiksi vanhempamme ovat toimineet sillä viisaudella, joka heillä kulloinkin on ollut - vaikka olisivat tehneet mitä tai jättäneet tekemättä.

Johan siinä menee ihmisen elämä aivan pilalle, jos ei käy kipupisteitään läpi, anna anteeksi ja ala nauttiakin elämästä. Minä tiedän, ettei se ole näin yksinkertaista läheskään aina, mutta joskus on. Nyt kun näin lyhyesti tästä vouhkasin, saatan tulla väärinymmäretyksi. Otetaan se riski, sori.

Muuten minulla vähän aina vaihtelee se, mitä en voi sietää. Joskus olen kertakaikkiaan ihan barrikadeilla (Läheiseni väittävät, että minussa elää salaa myös pieni persu - mikä ei ollenkaan ole tavoitetilani, kaikella kunnioituksella aktiivisia poliitikkoja kohtaan.) ja toisinaan en jaksa välittää maailman epäkohdista, vaan keskityn törkeästi vaikka puutarhanhoitoon.


Minut saa nauramaan helposti - jos olen sillä tuulella. Vaan jos minä poden jotain turhautunutta känkkäränkkäoloa, olen aivan karmea läheisimmilleni ja vain lauon inhottavuuksia, vaikka toinen yrittäisi kuinka ilahduttaa. Sitten tulee itsellekin paha mieli, ja olen yrittänyt opetella anteeksi pyytämistä ja itselleni nauramista. Nykyään meidän perheessä itse asiassa mykkäkoulut kestävätkin murto-osan entisestä, en vaan halua heittää elämää hukkaan mököttämällä (pitkään).

Erityisen helposti minut saa nauramaan kakkahuumorilla, jota myöskin itse ahkerasti harrastan.

Suuri nauruinnoituksen lähde minulle on myöskin eläinten sielunelämän ääneen siteeraaminen. Kun luontokappaleet nyt vaan ovat niin hupaisia jos sattuvat olemaan touhukkaalla tuulella tai uteliaisuuksissaan hölmöjä. Vähän aikaa sitten nauroin, kun Tumppi-kissa tajusi että Avarassa Luonnossa oli pingviinejä. Hän pitää pingviiniohjelmista ja asettuu television eteen töllöttämään hartaana, niin kuin luontodokumentista jotain ymmärtäisi.

Laitoin lauantaina Tumpille läppäriltä pyörimään Pingu-animaatiota, mutta silloin ei ollut otollinen hetki. Tai sitten kissani hyväksyy vain ison telkkarin lähetykset.

Ai niin, ja työkavereiden kanssa nauraminen lähtee joskus ihan lapasesta. Yhteisesti sorrutaan joskus ihan tolkuttomiin visioihin, jotka eivät tietenkään aukea sisäpiirisen luonteensa vuoksi muille.



Pelkään sitä, että nykyistä maailmanjärjestystäni järkytetään jollakin huonolla uutisella tai onnettomuudella.Toisinsanoen, pelkään sekä läheisteni että omaa fataalia sairastumista ja kuolemaa. Tämä tällainen pelko on minulle tyypillistä aina silloin kun menee hyvin, ja olenkin oppinut vähän sitä käsittelemään niin, ettei se saisi valtaa. Että kärsitään nyt sentään sitten vasta jos tippuu se taivas niskaan ja siihen asti nautitaan. Kyllä silti joskus pikkuisen ahdistun, kun muistan kaikki elämänkirjoon kuuluvat riskit ja faktat.

Pelkään minä myös punkkeja ja käärmeitä, niin että olen kaiketi ihan normaali. Ai niin ja lentokonelentämistäkin pelkään. Ja vähän laivamatkustamistakin. Ja purjeveneilyssä vinossa menemistä. Ukkostakin pelkään - vaikka myös ihailen.

Ihmettelen - kas - miten ei nyt tulekaan heti mieleen mitään, yleensähän minä ihmettelen montaakin asiaa yhtäaikaa, mielestäni. Ihmettelen esimerkiksi ihmisten aikaansaavuutta ja etenkin osaavuutta, sellaista kätevyyttä. Jotkut ovat niin älyttömän tehokkaita ja taitavia. Jos lähtisin tätä oikein syvällisesti miettimään, löytyisi paljonkin ihmetyksen aiheita - ihan moneksi sivuksi asti, mutta jospa nyt jätän tähän. Olisi mahtavaa saada esimerkiksi puusepän kädentaidot ja ymmärrys, tai ompelijan.


Häpeän rakkauttani romuihin (joista kertoo myös osa tämän tekstin kuvista), huonoa ryhtiäni ja reikäisiä sukkiani - tai vaihtoehtoisesti eriparisia. Vuosi vuodelta häpeän yhä pienempiä asioita ja isojen asioiden suhteen olen opetellut olemaan vähän vähemmän häpeissäni. Varsinkin jos on kyse sellaisesta, mihin en voi itse vaikuttaa, niin kuin nyt vaikka kirjava perhetausta. Aina en onnistu ja häpeän välillä vääriä asioita. Häpeälläni olen myös elämäni varrella loukannut läheisiä ihmisiä, enkä haluaisi enää ikinä aiheuttaa sellaista mielipahaa.

Jos nyt kumminkin pohditaan häpeää hauskemmasta näkökulmasta, niin voin jakaa teille pikkumaisuuteni nyt tässä julkisesti. Minä häpeän sitä, että luojalla tapahtui jokin virhe kun vartaloani suunniteltiin. Että ovat sitten polviin ja pohkeisiin hölvähtäneet ne rasvakudoskokkareet, joiden pitäisi olla noin niin kuin tissien vaiheilla, jossa on nyt enimmäkseen luuta. Minulla on aika paksut pylväsjalat, vaikka olenkin virallisesti normaalikokoinen. Niiden lisäksi häpeän sitä, että isovarpaassani kasvaa karvoja - tai häpeän lähinnä sitä itsessäni, että olen joskus oikein kuulkaa nyppinyt niitä pinseteillä pois. Naurettavaa hommaa, kyllä minä sen itsekin tajusin.

Reikäisiin sukkiinkin liittyen, niin aika usein hävettää, että pukeudun jotenkin niin kuin vähän sinne päin. Yleensä "kokonaisuudessani" on vähintään yksi vaatekappaleista sellainen, joka ei vaan istu. Sitten on nöyhtää ja pieniä reikiä. Olisinpa edes joskus jotenkin huoliteltu, tai edes siisti. Hävettää tällainen resupekkuus. Varsinkin jos bussipysäkillä vieressä seisoo oikein tyylikäs korkeakorkonainen. Minä siinä rontostan vieressä takki, tukka ja polvipussit roikkuen, likaiset tennarit eriparisukkien peittona. Tyylikouluun pitäisi mennä.




Kesältä odotan tietenkin muutamien projektien toteutumista Ryötönperällä. Mutta jos vaikka jääkin kasvihuone ja terassit vaiheeseen tai jopa tekemättä, niin kaipa niitä tärkeämpää on kuitenkin se, että itselläni ja muilla olisi hyvä mieli. Toivon sopivaa balanssia mökkivieraiden ja täydellisen oman rauhan välillä - eipä sen suhteen ole ennenkään ongelmia ollut. Odotan, että itse saisin luettua kirjoja vähän aiempia kesiä enemmän ja että kehittyisin puutarhurina.

Näin talviloman kynnyksellä sitä tajuaa, miten tärkeitä lomat ovat - joten odotan kesältä myös sitä että olisi oikeasti levännyt ja levollinen olo. Oi että, odotan että saan nukkua ikkuna auki ja herätä kevyen kesätuulen pyyhkäisyyn ja lintujen lauluun. Mielellään oikein aikaisin ennen muita.


Seuraavana jouluna en taatusti stressaa kovin paljon, niin kuin en muinakaan jouluina näin aikuisena. Minusta se nyt vaan on ihan turhaa. Pieni kiireen tuntu kuuluu tietenkin asiaan. Äh, ei puhuta vielä joulusta, se tarkoittaa myös sitä pimeää aikaa, josta on hädintuskin vielä selvitty.

Haaveilen siitä, että elämä jatkuisi nyt sillä tavalla mukavan tasaisena. Onkohan sellainen toive vähän tylsä ja tätimäinen, suorastaan mummomainen? Kyllähän minä toki haaveilen vaikkapa matkasta Cinque Terreen joskus vielä, ja muutamasta muustakin reissusta, esimerkiksi Norjan vuonoille ja revontuliretkelle Lappiin. Haaveilen minä myös siitä, että kehittyisin ihmisenä oikein vallan vielä viisaaseen suuntaan, miksen kauniinpaan ja tyylikkäämpäänkin suuntaan. Vaikkei noilla kahdella jälkimmäisellä ominaisuudella oikein mitään tee, jos päässä lyö tyhjää.

Haaveilen tietenkin myös luontokappalekokemuksista, sekä villien eläinten näkemisestä että kesympien kanssa kommunikoinnista. Hevosiin tutustuminen tässä elämässä on aika isokin haave.



En koskaa enää ainakaan kulje minihameessa. Sen nyt voin ainakin luvata.Tulkitsin tosiaan tämän viimeisen lauseen aloituksen niin, että on kyse jostain mitä ei enää ikinä aio tehdä. Minihame ei onneksi ole koskaan kuulunut vakiovarusteisiini, mutta kyllä siellä lukio- ja opiskeluvuosien valokuvissa valitettavasti vähän allekirjoittaneen reittä vilahtaa. Ei oo mun juttu.

Tässä tulee vähän sellainen olo, että vannomatta paras. Ajatella, jos minä vaikka nyt keväthuumassa sekoankin ja unohdan nilkka-, sääri-, polvi- ja löllöreisikompleksini ja hankinkin yhtäkkiä minihameen. Ryhdyn häpeilemättömäksi täyspäiseksi elämästä ilon irti ottavaksi doorikseksi, jota ei paljon karvahaivenet omissa varpaissa kiinnosta. Kyllä sellainen voisi olla hyväkin muutos?

(Olenkohan minä nyt ihan kamala, kun en jaa tätä haastattelua eteenpäin, vaikka tämän idea kuulemma nimenomaan oli aiheuttaa huomiota alle 200 lukijan blogeille. Itselleni kelpaa kyllä kaikki, mutta muille en anna mitään. Minusta tuntuu, että näitä haasteita nyt kiertää aika paljon. Voisitte kyllä halukkaat ottaa tämän ihan tällaisenaan itsellenne, ihan muuten vaan, oikein ajattelua herättäviä olivat nämä lauseiden alut, kuten huomaatte. Tuli aika pitkä kirjoitus. Koska löpinöissäni on aina ylimääräisiä lauseita ja turhia kohtia, niin en myöskään piinaa teitä tähän tehtävään kuuluvalla osiolla, jossa kerrotaan erikseen 11 asiaa minusta. Alkaa olla se riski, että ryhdyn luettelemaan muitakin kompeksejani tai karvaisia kohtiani. Lisäksi - minä haluan julkaista tämän nyt ennen puoltayötä, etten joudu uudelleen jatkamaan lausetta Tänään aloitin aamuni...)

torstai 20. maaliskuuta 2014

Garbo (Lukunurkka.)


On ihan pitänyt nukkua muutaman yön yli tämän Garbo-kirjan (1990) loppuun lukemisen jälkeen. Olin sen suljettuani niin sanotusti hiilenä. Varmaan jokin puolustusreaktio sille, että en oikein tiennyt mitä ajatella ja tuntea - niin paras vaihtoehto oli ensin melskata kotona aivan avoimen pöyristyneesti. Ja sitten rauhoituttuani vasta laittaa ylös muutama muistiinpano. Suoralta kädeltä jos olisin kirjoitellut, olisi syntynyt oikein julistus jonkin muka oikeaksi kokemani puolesta. 

Esimerkiksi ihmisen oikeudesta yksityisyyteen, siitä olisin vaahdonnut.

Seköhän oli kirjan laatijan, Antoni Gronowiczin, tarkoitus? Aiheuttaa reaktiomylläkkä lukijoissa. Vai mihin hemmettiin hän pyrki sillä, että ilman Gretan (18.9.1905-15.4.1990) ja hänen perikuntansa lupaa ihan pokkana julkaisi "elämäkerran" vain pari kuukautta Gretan kuoleman jälkeen? Tai siis kai siinä julkaisemisessa oli mukana muutama muukin rahanahne heppu.

Jos tarkoituksena oli henkilökohtaisen rikastumisen lisäksi mustamaalata Gretaa, niin siinäpä Antoni onnistui surkeasti, sori vaan. Minä ainakin tykkään Gretasta, vaikka hän olisi tehnyt mitä. Ihan vaan periaatteesta, mutta itse asiassa aivan jo senkin perusteella mitä tästä epäkunnioittavassa hengessä painetusta kirjasta sain hänen elämästään oppia. Minullahan oli karmea aukko jälleen sivistyksessä, ja nyt tekee oikein mieli opiskella enemmän, katsella elokuvia ja mahdollisesti päätellä itse lisää Gretan persoonallisuudesta.

Vaikkei se minulle varsinaisesti kuulukaan, eikä kenellekään, ei edes Antonille. Niin, tästähän minä voisin kirjoittaa vaikka kuinka pitkästi ja pohtia itseni puuduksiin... Olen ilmeisesti edelleenkin niin tuohduksissani, että se syö itse kokemusta kirjasta. Niin kai sitten, kun oli pakko lukea koko ajan sillä silmällä, että mikäköhän nyt on totta ja mikä ei.

(Kuva: George Hoyningen-Huene, 1951)
No ruotsalainen Greta ainakin varmasti oli. Gustafssonin tyttö. Oli äiti Anna, isä Karl, sisko Alva ja Sven-velikin. Tavallinen duunariperhe Tukholmassa. Oli nuoruuden työ tavaratalossa, tutustuminen paikallisiin teatteri- ja filmi-ihmisiinkin, oli Moje - eli suomenjuutalainen Mauritz Stiller (1883-1928) - mies, jolle kirjan mukaan kuului kunnia Gretan saattamisesta Amerikkaan, ja jonka tuttu tämän kirjan kirjoittaja väitti olevansa. Oli rikkaat studiot Hollywoodissa tuottajineen, oli käsikirjoittajat, ohjaajat, kuvaajat ja varsinkin vastanäyttelijät. Oli ensin rooleja mykkäelokuvissa ja sitten ääniraitoja, oli kohtalokkaita rooleja ja debyytti nauravaisenakin.

Oli isän kuolema, siskon kuolema, Mojen kuolema, äidin kuolema. Ne ainakin ovat totta. Että kyllä tässä varmasti muutama faktakin on opittu, vuosilukuja ja sensellaisia. Oli 28 elokuvaa ja harkittu ratkaisu lopettaa näytteleminen alle nelikymppisenä.

Vaan mihinkään muuhun ei siispä tässä kirjassa - joka on todettu esimerkiksi täydelliseksi huijaukseksi (kliks) - voi luottaakaan. Voi suoraan sanottuna paska, minä ajattelin. Minä olisin halunnut jotain enemmän. Jos kirjalla olisi ollut Gretan siunaus, olisiko se ollut enemmän totta? Tulenko minä nyt tässä elämäkertoihin perehtyessäni törmäämään enemmänkin tämänkaltaiseen ilmiöön, kohtaanko lukijana viattomuuteni lopun? Kurjaa, että joudutte nyt lukemaan tällaista löpinää, haaveilin että saan oikein peilata Gretan tarinaa.

Kun heti etusivuilla oli maininta, että teos on julkaistu ilman asianomaisten lupaa, minä päätin että luen puolustusesipuheen vasta lopuksi ja koitan keskittyä itse tarinaan, josta minulla oli tietenkin glamourinhuuruinen ennakkomielikuva.


Erityisen vaikeaa oli hyväksyä kirjoittajan valinta minämuodosta. Että ihan niin kuin Greta itse siinä juttelisi ja kertoilisi avoimesti omalla äänellään. Vastenmielisintä oli huomata, että lukijana minä kumminkin uppouduin tekstiin, luin ihan tavallisesti bussissa sitä herttasarjatyyliin kerrottua faabelia Gretan elämästä. Milloin hän tunsi itsessään värinöitä ja milloin sai yhteyden yliluonnolliseen.

Milloin oltiin lesboja ja milloin pelehdittiin vastanäyttelijöiden kanssa. Päähenkilöhän kirjassa ei lakannut toteamasta joka leffakuvausten kohdalla sitä, miten sekä miesvastanäyttelijät että usein myös kuvaajat, ohjaajat ja muutkin poikkeuksetta rakastuivat häneen ja miten niitä kosioriittejä sitten tosiaan riitti. Miten Greta ihan joutui piinaaviin tilanteisiin kun miehet (ja naiset) sekä himosivat häntä fyysisesti että halusivat avioon julkisuus- ja järkisyistä.

Ja meikäläinen lukee, haaveksii ja uskoo, niin kuin mikäkin dille. Varmaan noin viidennenkymmenennen Gretan itsekehuromanssirepostelun kohdalla alkoi onneksi ärsyttää. Tuli tarve etsiä rivien välistä se vaatimattomampi ihminen.

Se Greta, joka piti merestä, eläimistä, puutarhanhoidosta ja maanläheisistä ihmisistä.

Mistä noistakaan piirteistä nyt sitten tietää - Antoni saattoi valita niistäkin kertomisen kirjaansa vain siksi, että yleiskuva olisi edes jotenkin uskottava. Niin, ja hupaisalta tuntui lukea sitä, miten tällainen mies - joka päätti kirjoittaa Gretana - oikein antautui kuulkaa kuvailemaan päähenkilön asuvalintoja. 

Mielenkiintoisempaa olisi ollut lukea, mitä Antoni ajatteli ja miten hän koki keskustelunsa Gretan kanssa. Vaan kun Gretapa väitti, ettei niitä koskaan käytykään. On se luojan lykky, että saan lukijana valita rauhassa puoleni ja minä olen nyt taipuvainen uskomaan Gretaa. Ja minä saan olla kenen puolella haluan. 

Kun ihminen - vaikka olisi mikä noita-akka - sanoo toiselle ihmiselle ei, se tarkoittaa ei. Se ei tarkoita, että joo kirjoita vaan minusta lööppikirja ja rikastu sillä. Perkele. 


Opin minä jotakin melkein vuosisadan takaisesta elokuvamaailmastakin, varsinkin siitä amerikkalaisesta. Tietenkään edelleenkään en voi olla varma, onko oppimani totta, mutta kyllä sensuuntainen käsitys syntyi että vaikea oli se maailma. Kieroilla piti ihmisen ja olla mielinkielin jatkuvasti rahakkaisiin suuntiin. 

Ei ollut Hollywoodissa veikkausvarojen tukiaisia taiteelle. Oli suhteita. Oli pelaamista niillä. Oli Gretallakin totuttelemista laskelmointiin. Oli Gretan palkkaneuvottelut, viikkotaksa ja leffataksa. Oli valjaat lehdistölle ja julkisuudelle. Oli järjelliset kritiikit ja seiskapäiväämaailma. Oli jetsetkekkereitä, joista minua eniten kiinnosti Chaplinin bileet, koska Charlie on ainoa (oma)elämäkerturi, jonka kirjan olen lukenut tätä innostusaaltoani ennen. Kymmenen vuotta sitten, enkä muista paljoakaan kylläkään. (Tuolla se on edelleen hyllyssä, voisin kerrata toki.)

Kiinnitin huomiota itseäni viehättäneeseen aikakäsitykseen. Ensin nopea. Se tahti, jolla elokuvia tehtiin oli mielestäni järjettömän nopea. Ja se tahti, jota elettiin oli puolestaan ihailtavan hidas. Että yhtäkkiä Greta vaan päätti ottaa laivamatkan kotimaahan, viettää siellä kuukausiakin ja palata takaisin studioille niin kuin olisi ollut poissa nykyisen pitkän viikonlopun.

Huomaan pohtineeni sitä aika paljonkin, aikaa. Kaiken koettuaan Greta oli vielä noin minun ikäiseni dooris kun päätti jättää työnsä. Minä olen hänen puolestaan oikein tyytyväinen, että hän sai pitkän elämän. Vähän niin kuin monta elämää, ennen ja jälkeen -elämät.


Nyt minä mietin ja oikeastaan toivonkin, että noinkohan tosiaan tulen enemmänkin törmäämään "luontotekijään" näissä elämäkerroissa, joita nyt olen päättänyt lukea. Renoir tykkäsi luonnosta. Garbo tykkäsi luonnosta. Ja nyt kun olen aloittanut F.E.Sillanpäästä kertovaa kirjaa - niin hänkin tietenkin on luonnon ystävä. Että mahtaako olla yleinenkin piirre. Tosin, olen valinnut taiteiljaelämäkertoja. 

(Eikä listalleni tule kuulumaan poliitikkojen tai teollisuusmoguleiden tarinoita varmaankaan, joten en ehkä koskaan saa tietää...)

Tässähän tulee ihan itsellekin ylevä olo, kun saan tietää ja ymmärtää miten tärkeä henkireikä syvästi kokeville ihmisille voi olla luonto ja sen kappaleet. Vai onko se innoituksen lähde, pakopaikka vaiko koti. 

Ja koska en voi aukottomasti uskoa Antonin sanoihin, voin minä kumminkin edes vähän uskoa niihin valokuviin, joita Gretasta löysin puutarhapuuhien parissa. Voi että, ihana ajatus että filmiuransa jälkeen Greta ehkä pullikoi - vaikka edes ystäviensä jahdeilta käsin - meressä ja hoiti puutarhojaan, lelli koiria ja kissaeläimiä, opetti papukaijoja juttelemaan. Ei voi sellainen ihminen kovin julma olla, joka tykkää olla yhteydessä koko luomakuntaan.


sunnuntai 16. maaliskuuta 2014

Lasimaja - hajaantuneet ajatukset.

Laitoin ulkoeteiseen mittarin, että tiedän missä vaiheessa voin sijoittaa sinne taimia.

Täällä on nyt vähän jännä tilanne päällä, kun miesväki suunnittelee tuossa vieressä Ryötönperän kasvihuoneprojektia. Ihan ollaan kotona keittiön pöydän ääressä ja minä koitan tässä vaan olla hissun kissun ja kirjoitella. Nyt täytyy antaa miehille pohdintarauha. Pikkuisen tässä nyt hajaantuvat meikäläisenkin ajatukset. Kyllä kannatti levitellä puutarhalehdet "huolimattomasti" pöydälle. Niistä se kasvihuonekeskustelu virisi.

Olen taas pitänyt kansantaloutta yllä ostelemalla puutarhalehtien irtonumeroita.

Lisäksi sain Tarun arvonnassa läjän piha- ja tönöaiheisia lehtiä, kiitos! On ollut ihanaa tässä haaveksia, ja kun tiesin ennakkokevään eli pihahommien tyssähtävän toistaiseksi, niin tajusin säästää lukemiset tälle viikonlopulle. Eilen, vaikka vietimme totaalista vapaapäivää sohvalla pitkästä aikaa, niin samalla tein muistiinpanoja mahdollisista uusista kasveista.

Erityisesti loppukesän ja alkusyksyn kukkijoita olen pohtinut.

(Nyt sivuttiin kasvihuoneen kattorakennetta, olisiko pulpettimallinen vaiko harjakatto - jännää.)

Tavallaan hyväkin, että on nyt sattumalta tämä kasvihuonekeskustelu täällä, koska minulla ei ole mitään erityistä kerrottavaa menneestä viikosta. Esimerkiksi kangasajuruohon idut ovat mielestäni jämähtäneet pikkuisiksi ja öisin mietin, että saanko heitä koulittua koskaan, kasvavatko ikinä sellaiseen mittaan. Näköjään vähän holahti aika paljon siemeniä ja nyt kasvavat ruuhkassa.


Tomaattien kanssa oli tietenkin helpompaa, kun siemenet ovat isompia. Se ensimmäinen diiva kasvaa edelleen hyvää vauhtia, aion nimetä hänet Gretaksi. Koska ihan kohta olen lukenut Garbon elämäkerran loppuun ja raportoin kokemuksesta sitten varmaan täälläkin. Sattui ikään kuin samaan elämänkohtaan tämä diivatomaatti ja siihen sopiva kirja.

Greta tulee saamaan muutaman vähemmän diivan lajitoverin. Heitä en ole vielä siirtänyt omiin purkkeihinsa yhteiskasvamispisteestä. Säästän sen homman ensi viikon jollekin arki-illalle, koska se on sopivan lyhyt tapahtuma - mutta rentouttava työpäivän jälkeen. 

Luin tällä viikolla yhdestä puutarhalehdestä oikein käsitteestä Green Care. Ihan tulin siihen tulokseen, että ilman tätä vaatimatonta kasvihihhulointiani saattaisinkin olla enemmän epätasapainoinen, noin niin kuin ihmisenä. Jo pelkkä luonto- ja kasviasioiden ajattelu rauhoittaa, onko sillä sitten lopulta edes niin väliäkään, jos eivät kaikki suunnittelut toteudu.

(Paitsi kasvihuoneen pitää toteutua, nyt täällä puhutaan mitoista. Ystävä kertaa omalle kotiseudulleen rakentamansa lasimajan pituuksia ja leveyksiä.)

Greta nuorena.

Äsken täällä puhuttiin aikatauluista. Että paljonko aikaa tarvitaan ja koska olisi sitten se hyvä hetki aloittaa kasvihuoneen rakentelu. Miehellä aina lähtee vähän visiot lapasesta ja hän siirtyi sujuvasti pohtimaan jo seuraavaakin projektia. Minä sen sijaan keskustelin ystävän kanssa sähköistä. Kuulemma se ei ole kasvihuone eikä mikään, jonne ei vedetä maakaapelilla töpseliä pumppuhommeleita varten.

Pumppuhommeleita? Minä vaan jo niin sieluni silmissä näen syksyiset tunnelmavalot lasimökissäni. 

Vaikka olin kyllä ensin ajatellut tulla toimeen ihan vaan kynttilälyhdyillä.

Kyllä se vähän turhauttaa, kun oma ja ystäväpiirin palkkatyössäkäynti saa meidän yhteisen projektiajankäyttömme niin rajalliseksi. Talkoita ei voi pitää kovin spontaanisti, yksin pitää nyherrellä ihmisen enimmäkseen. Ja mikäs siinä, on sekin kivaa saada pientä jälkeä aikaiseksi edes joskus.

Siitä yksin puuhailusta aasinsiltana kätevästi, tämän viikon  yksi saldo oli allaskaappiavokattilahyllyjen jälleenpaperointi. Tai siis kontaktimuovisointi. Minullahan oli tallessa sitä joulupaperiksi luulemaani muovirullaa. Onnistuin hyllyjen kanssa aika hyvin, ja aloinkin miettiä pitäisikö sittenkin ryhtyä pitämään tapeteista. Nyt kun on tämä kontaktimuovikontakti takana. Pakko esitellä:


Tietenkin lisääntynyt valo oli lähes ainoa syy hyllyhommiin. Ja keittiön ikkunan pesuun. Ja ulkoeteisen raivaukseen. Se onkin nyt aika nätti, odottaa kasvukauden alkua ja elämää. Pysähtyneeseen tunnelmaan halusin välttämättä sijoittaa kohdelampun. Vaikka meillä onkin ihan nätti kattovalo eteisessä. Kohdevalon kanssa meinasi pikkuisen mennä hermo, kun siinä olikin jokin kosketushäiriö. Koska se on taloutemme kahdesta yksilöstä toinen nipsulamppu - ensimmäisen ollessa tärkeässä kohdekäytössä sisäeteisessä - niin en antanut periksi, vaan räpelöin aikani ja kyllä se ehkä nyt toimii.

Miksiköhän maailmankaikkeus tunkee esteitä ihmisen tunnelmoinnin tielle? 

Toinen este oli pahvinkeräyspisteen katoaminen. Normaalioloissa, kun meillä on taloudessa toimiva auto, kierrätysasiat kulkeutuvat loppusijoituksiinsa kauppareissuilla. No nyt minä ajattelin sunnuntaikävellä läheiselle kotikartonkikeräyspisteelle, että sain sinne ulkoeteiseen kertyneet pahvit pois. Kävelinkin. Ja tunsin itseni todella tyhmäksi säkkini kanssa seisoessani siellä autiolla parkkipaikalla kilometrin päässä kotoa.

Oli enää vain vaatteiden keruupiste.

Eiköhän tullut vielä naapuriperhekin sunnuntaikävelyllään vastaan, kun meikäläinen steppaili takaisin sen pahviroskasäkin kanssa, ja reunuksen yli vieläpä tursusi oikein näyttävästi viinilaatikon tyhjä kuori. No, ihmeteltiin naapureiden kanssa että miten tässä nyt sitten kierrätetään. Kuuluvatko pahviroskat nykyään taas sekajätteeseen? Kysytään vaan!

(Kääk - kasvihuoneen ovet, niitäkin nyt sivutaan - en ollut ennen ajatellutkaan. Pariovet olisivat ihanat. Yhdet järven puolelle, ja ehkä toiset metsään päin? Onko sellaisia kasvihuoneita, jonka molemmat päät saa halutessaan auki?)


Ai niin, on minulla muutama kysymyskin. Mies käski kysyä Keskeneräiseltä esimerkiksi sen, että mikä on hyvä lehtikaalimerkki ja onko muita vinkkejä sen viljelyyn? Me kun ei olla sitä aiemmin kasvatettu, mutta tänä vuonna olisi vähän niin kuin tarkoitus.

Ja sitten minulla oli puutarhalehtien välissä sellainen kasvihuonetarvikekuvasto... hmm. Jos laittaisinkin Gretan kumppaneineen ylösalaisin roikkuvaan tomaattiampelliin? Onko kellään kokemusta? Ajatella, voisin ripustella tomaatteja roikkumaan vaikka aurinkoisille paikoille Ryötönperän puiden oksiin! Sieltä sitten ohikulkeissani - vaikka viikatehommissa - voisin napsia tomskuja naamariin. Tai keräillä niitä romanttisesti pieneen koriin ilta-auringon siivilöityessä lehvistössä.

No sitten piparjuuri? Löysin yhdestä lehdestä siitä kuvan, ja jäin miettimään, että voisin vaikka kaivaa keskelle horsmikkoa salaisen mättään. Siellä se sitten yllättäisi valkealla kukinnollaan ja rimmaisi kivasti pinkin kanssa. Ja ehkä häntä voisi hyödyntääkin. Oman maan wasabi - onko kellään siitä kokemusta?

Lisäksi ne syyskukkijat - antaos oi maailmankaikkeus vinkkejä! Minulla lukee nyt muistiinpanoissa loistosalvia, kaukasianpitkäpalko, syysleimu ja tähkäesikko. Niitä siis metsästämään, taimina kiitos.

Tuo korkea valkoinen on ymmärtääkseni se piparjuuri.

sunnuntai 9. maaliskuuta 2014

Ostetaan lappuhaalarit.


Vähän huvitti, kun tässä viikolla leikkasin pihamaalta sireenin oksan maljakkoon. Tai siis nimenomaan en maljakkoon, vaan kierrätykseen menemistä odottavaan lasipurtiloon. Ihan jäin miettimään, että miksi ihminen tykkää romuista kun olisi oikeitakin vaaseja taloudessa. Eniten niitä on tosin kertynyt mökille, mutta on täällä kotonakin muutama. Kaikenlaisten oikeiden koriste-esineiden lisäksi pitää jostain kumman syystä saada hamstrata siis myös roskia. No, ei se mitään. Kai.

Muistin, että yhtenä keväänä maljakkosireenioksa alkoi ihan kukkiakin lopulta. Vähän jännittää, miten tänä vuonna käy.

Olen kovin herkistynyt tästä varhaisesta keväästä. Tänään mietin, että pitäisikö viedä sisällä kuivissa olosuhteissa talvehtinut laventeli ihan suihkuun. Olen myöskin alkanut leperrellä hänelle. Mamman laventeli saa vihdoinkin oikeaa aurinkoa, hienosti siellä puserretaan uusia oksia, voi että. Kuten kuvastakin näkyy, hänessä on somisteena pölyn lisäksi myös kissankarvoja.


Päätin ottaa maltillisen linjan esikasvatusasioissa. Esimerkiksi yrttejä en ole aikeissa laittaa ollenkaan tulemaan, niin on hyvät kokemukset Ryötönperän maahan kotiutuneista valmiista ruukkuyrteistä. Jotenkin on sellainen muistikuva, että niiden siemenestä viljely on rasittavaa, kun en saa heti vehmaita taimia, vaan niitä kitukasvuisia. Siis siltä elämykseltä säästän itseni tänä vuonna.

Olen ihmetellyt - ihan aidosti - että miten voi niin jumalattoman pienestä siemenestä, joka esimerkiksi kangasajuruoholla on, kasvaa muka oikein ponteva kukka. Joka sitten vieläpä onnistuneissa olosuhteissa saattaisi laajentua suoranaiseksi matoksi Japanialaiseen Puutarhaan mökillä. Nyt ovat niin pikkuisen hentoisia muutaman millin kokoisia, ne alut. Liikuttavia. Minä niille annan vielä kasvilampun valoa, kun kerran sellainen on.

No, tomaattihommelit. Istutinkohan siemenet liian syvälle. Oikein nimittäin hartaasti yksitellen niitä asettelin sormella tökkäämiini kuoppiin multaan. Siitä on jo puolitoista viikkoa ja vasta kaksi kalpeaa itua on noussut. Jos siis ei lasketa sitä yhtä diivaa, joka punnersi ylös mullan ja astian reunan välistä jo muutaman päivän päästä. Olen jäänyt miettimään, että mahtaakohan hän edes olla tomaatti. Kun ei sirkkalehdistä ainakaan minun taidoillani voi mitenkään tunnistaa. Hän on tässä, nyt jo omassa astiassaan:


Yhtäkkiä tänään minä tajusin, että tapahtumarikas ja kiireinen viikko on tarkoittanut myös sitä, etten ole ehtinyt ulos melkein ollenkaan. Herranjestas, minkälaiseksi euforiaksi tunne kasvoi, kun huomasin että kotipihalla - sen varjoisuudesta huolimatta - on jo monessa kohdassa niin kuivaa että haravointi luonnistuu ihan tuosta noin vaan! Harvana keväänä olen itseäni kiittänyt yhtä paljon kuin nyt siitä, että syksyllä pidän tapanani jättää lehdet maahan.

Minä niin tykkään siitä ruskeiden lehtien haisusta ja äänestä, joka niiden haravoinnista tulee.

Puhumattakaan siitä, että lehtien alta löytyy jo kasvukautta enteileviä versoja. Mitenkähän niiden käy, jos tulee pakkaset. Minun piti ihan keskeyttää hommat ja mennä erikseen tutkimaan, joko piiloisassa paikassa salaa elämäänsä yrittävä lumikello on herännyt. Oli hän! 

Jos joku vielä väittää, että kameran kanssa liikehtiminen ei ole liikuntaa, niin on yksinkertaisesti väärässä. Minulla oli niin vaikeita asentoja lumikellon äärellä, enkä siltikään saanut tarkennettua oikein. Tallentaa silti piti. Hänhän on siis vielä nupullansa, huomenna tsekkaan tilanteen taas. Onneksi on vapaapäivä.


En ole muuten vieläkään ostanut sisälle helmililjoja. Nyt kyllä alkuviikosta korjaan tilanteen. Kun minä kirjoitan sen tähän, niin varmasti kanavoituu toiminnaksi. Ihmettelin pihamaalla muutamaa versotupsua, joiden kohdalla en muista että mitä siellä muka kasvaa. Sipulikukkia varmaan nekin.

Ajatella, jos olenkin syksyllä laittanut itseäni varten myös kaupunkikodin maahan helmililjan sipuleita ja yhtäkkiä niitä olisikin villeinä ja vapaina, sillä tavalla että voisin vaikka ottaa aamukahvikupin mukaan ja mennä ihastelemaan. 

Yhden tällaisen tupsumättään juurella oli myös pähkinöitä. Minä jätin ne sinne, vaikkeivät ehkä olleet mikään esteettinen näky, mutta onhan se kiva että jos vaikka orava ei niitä enää löydäkään niin mustarastas löytää. Hänkin hyvin pontevasti tonkii pihan lehtikasoja ja toivon, että söisi myös etanoita. Yllättävän paljon törmäsin kotiloihin nimittäin, ja vaikka arvostakin etanoiden alkukantaisuutta ja hienoa kilpeä, niin en minä niitä omaan puutarhaani silti erityisemmin kaipaile. Ainakaan massoittain.


Olen tehnyt itsestäni sellaisen havainnon, että vaikka tästä aikaisesta keväästä tuleekin vouhotettua, niin silti jokin nyt jarruttelee iloa. Onkohan se sitä, että jos vaikka takatalvi vielä tuleekin. Että saadaankin me pihaelämästä tykkäävät vielä nenillemme. Että paleltuvat kukkaset ja tulee lumipyryjä. Yök.

Minun pitäisi olla tyytyväinen, että selvisin tästä talvesta esimerkiksi ilman niitä uusia valkoisia maihinnousukenkiä. Niitä ei nimittäin ole enää tänä keväänä tulossa vakkarikenkäkauppaani, ja minulla on hyvin jämähtänyt mieltymys yhteen tiettyyn hyväksi havaittuun merkkiin, jonka yksilöt käytän loppuun ja kun ne ovat kaupunkikelvottomassa kunnossa, vien ne mökille liiterikengiksi.

Pitäisi voida nyt vaan ottaa rennosti ja nauttia siitä, kun tarkenee tennareilla ja kumisaappailla. (Lähtökohtaisestihan minä en ole ollenkaan kiinnostunut kengistä, ostan aina ja vain samanlaisia korvaamaan ryvettyneet yksilöt.)

Mutta - nyt tuli kengistä mieleen - ajatelkaa miten hölmön pakkomielteen olen saanut liittyen puutarhavaatteisiin. Lappuhaalarit. Minä haluan farkkulappuhaalarit! Ikään kuin minulla ei olisi tarpeeksi vanhoja housuja, jotka voi ottaa pihatyökäyttöön. Ei, minä haluan lappuhaalarit, eikä niitä ole sellaisina mieleisinäni missään kaupoissa ja kirppareiltakaan en ole vielä löytänyt.

Että siis, ostetaan kokoa 38 tai 40 lappuhaalarit, ei pillilahkeilla.


Ai niin. Yksi ilmeisesti tulppaani oli pungertanut ihan sipulinsakin ylös maasta. Minä otin hänet nyt eksperimenttiin ja istutin sisälle ruukkuun. Mielenkiintoista, jos vaikka hän alkaakin kasvaa ja kukkia. Pitäisiköhän laittaa sitten kumminkin takaisin pihamaahan. 


Eikun hei, unohdin että onhan minulla ne omenansiemet mullassa. He ovat olleet jääkaapissa ja tällä viikolla nostin heidät eteiseen. Pikkuisen tongin niitä viljelmiä, eikä mitään - ei siis mitään - elonmerkkiä. Ajattelin, että jos ne ulkoeteisessä alkaisivat luontaisesti vähitellen heräillä. Kuinkahan paljon niitä pitäisi kastella. Nyt olen antanut vain vähän teelusikalla vettä, sellainen oli intuitio.

Tuleekohan minusta vielä joskus sellainen puutarhuri, joka oikeasti voi ja uskaltaa luottaa intuitioonsa ja sitten vielä onnistuakin. Tämä on kyllä kiva harrastus, kun koko ajan - hitaasti mutta varmasti, vuosi vuodelta - oppii jotakin uutta. Yleensä virheistään.