maanantai 22. helmikuuta 2016

Haavepäiviä tarvitaan

Taidekuva seinäkukkasista.




Olen tässä varmaan pari tuntia unohtanut itseni googlen syövereihin, kun etsin teille haavevisiotani vastaavaa tunnelmakuvaa. En ikinä pääse kirjoittamaan, jos vielä jatkan. Niinpä on nyt tyytyminen siihen, mitä omissa arkistoissa on saatavilla. Onhan netissä kaikenlaista, mutta tavallaan on aika herkullinenkin ajatus, ettei löydä juuri omanlaistaan otosta. Olen originelli.

Kun googlasin aiheella puutarha + lappuhaalarit, niin tuli mainoskuvien lisäksi omia kuviani täältä blogista! Olen vissiin niin monta kertaa kirjoittanut siitä, miten tarttisin ne puutarhanhoitofarkkuhaalarit ollakseni riittävän uskottava ja naisellinen pihalla möyrijä, että ihan on googlekin sen noteerannut. Kuvissani näkyi ihania kevätmaisemia mökiltä, mikä vaan lisäsi ajatusteni kauaksi harhailua.

Kaikki lähti oikeastaan siitä, kun uusi ystäväni vapaaehtoistoiminnan parista - se valokuvaajakaveri - on keksinyt, että minut(kin) pitää kuvata Lapinlahden mielisairaalan miljöössä. Siis sillä tavalla oikeasti, eikä vaan satunnaisnapsaisuja käytäväretkiltämme. Saan itse vaikuttaa kuvan tunnelmaan. Ensin meinasin, että räpsitään dramaattisia otoksia vankiosaston sellissä, koska siellä mielentilatutkimusosastollahan urani kyseisessä miljöössä lapsena alkoi. Paitsi, ettei isä varmaan minua sinne eristyskoppiin ikinä vienyt, koska sain piirrellä, pelailla ja soittaa melodikaa potilaiden kanssa isän työvuoron aikana.

Sitten keksin, että no jokin haaveksiva hyvässä valossa kuvattu eteerinen kaiho-otoskin voisi olla upea muisto. Sitä miettiessä alkoi oikeastaan ärsyttää. Tai siis kun eilen otin itsestäni Ravintolapäivä-selfien, niin huomasin itsekin miten oli iloisen tyytyväinen ilme. Sellainenhan minä oikeasti siellä nyt jo rakkaaksi tulleen kansalaisaktivismin (olen tosi polleva, kun keksin alkaa käyttää tuota sanaa vapaaehtoistoiminnastani) parissa olen! Siitä pitää saada kuva.


Seinäkukkasilla joku nerokas keksi kaunistaa rumat ruuvinreiät.



Ja kun alkuperäinen suunnitelmani oli päästä Lapinlahden sairaalan puutarhaan ruumillisiin töihin, niin kuva pitää tietenkin lavastaa sitten sinne. Toivottavasti keväällä kaupungin työntekijät antavat meidän vapaaehtoistenkin nyppiä pihalla, eivätkä omi kaikkia ylläpitohommia itselleen. Ainakin syksyllä oli ihanaa, kun kaupungin puutarhuri oli ohjeistamassa ja mukana perinteisissä kukkasipulitalkoissa. Jos en pääse pihahommiin, niin sitten järjestän sinne itselleni ja muille jonkin tunnelmointipisteen. Se jos mikä on joka tapauksessa (ainakin minulle) selvä juttu, että sisäpihalle keväällä on päästävä. Siis muun puistomiljöön lisäksi.

Siinä kuvassa olisi viisto ilta- tai aamuvalo, pitää olla aurinkoinen päivä. Löpsöttäisiköhän toinen lappuhaalarin olkain kotoisasti ja olisikohan tukka takussa - kimallellen kuitenkin. Heh. Ehkä kanniskelen risuja, koska osaan viljelyä ja kukkainhoitoa paremmin savotat. Taustalla voisi olla heppoinen kulunut klaffipöytäryhmä - kaksi tuolia, ja kyllä sinne tavallaan viinipullokin kuuluisi. Hmm. Mitähän siihen sanoisi toiminnanjohtaja - ehkä on tyytyminen vanhanajan mehupulloon. Paitsi jos saan luvan järjestää pienet juhlat. Mielen hyvinvoinnin kunniaksi puutarhajuhlat. Ihan varmaan menee läpi, kyllä meitä sen verran monta samanhenkistä siellä miljöössä pyörii.

Anniskeluahan Lapinlahdessa ei ainakaan vielä ole, mutta siviili-ihmisten tilaisuuksissa ei ole viini kielletty. Eilen virallisessa Ravintola-päivän osuudessa tarjoiltiin kansalaisille kyytipojaksi vain kuplavettä, mutta kyllä minä siellä viimeisessä kattauksessa näin puuhaihmisillä yhden sivistyneen viinipullonkin. Ja sen olivat kyllä ansainneetkin, oikein työmyyrät. Oma panokseni oli kovin vaatimaton koko tapahtumaan nähden. Kävin torstaina imuroimassa katonrajoja ja eilen tiskailin sekä toimin kokin juoksutyttönä. Se oli kivaa.


En minä tietenkään pelkkää Lapinlahden puutarhaa ole ajatellut, vaan kun tässä vielä mössökeleissä ei pääse millekään pihalle hommiin, niin on hyvää aikaa puuhailla Lapparissa. Kotipiha, mökkitilus ja esiviljelykset ovat pyörineet nyt mielessä ainakin viikon, nekin. Viikko sitten maanantaina oli nimittäin jotenkin ankea aamu ja mökille ikävä, vaikka justiinsa olin siellä ollut. Niin eikö iske silmään ja tajuntaan työmatkalla kukkakaupan levittäytyminen kadulle. Oli vielä pimeää ja pilvistäkin, ihan varhaisaamu. Tunsin kesken kaiken olevani vähintäänkin Keski-Euroopassa ja alkoi tietenkin heti tehdä mieli kukkasipulikukkia kotiinkin. 

En ole vielä hankkinut. Säästän sitä iloa hetken. Ehkä huomenna.

Kyllä on kätevää, kun on nykyään se älypuhelin niin saa otettua kuvan heti kun jotain kivaa näkee. Ja sitten voi esitellä sitä kaikille sosiaalisessa mediassa:


Onkohan minulla siinä kuvassa hellehattu. Paitsi, että sitten ei näe ilmeitä jos on lieri silmillä. Ehkä se hattu sijoitetaan huolettomasti klaffituolin kulmalle. Alkaakohan minua nyt vähän kyllästyttää se asetelmallisuus - juuri niitä kuviahan on maailma pullollaan. Pitää ehkä sittenkin keksiä jotain vähän omaperäisempää. Tuli kyllä mieleen sellainen vaihtoehtoinen kurapukukuvakin. Minulla on jossain jopa sadehattu - voisin näyttää hieman kalastajalta. Siinä yhdistyisi kiinnostukseni meriromantiikkaan ja puutarhaan kertaheitolla.

Jos rakentelisinkin sateisessa päivässä vanhoista katiskoista pihakoristeita. Olisi mössösään sijasta hyvää hipiälle -ilma. Ruskea kevätvaihe. Tuuleton sumuinen tihkusadepäivä. Ihan hiljainen. Lukuunottamatta mustarastaan laulua. Voisin kuvassa ehkä juuri sillä hetkellä kuunnella sitä ja hörppäistä viiniä. Öljylamppu palaisi hissukseen kauempana ja työvälineeni olisivat pitkin pihaa romanttisesti levällään. Taas meni vähän asetelmalliseksi, no ei se mitään. Suljetun osaston sisäpiha-aita - olisikohan se jo purettu, vai erottaisiko se minut vielä merimaisemasta. Sellainenhan nimittäin sairaalan takapihalta näkyy. Kansalaiset käyvät rantakallioilla tunnelmoimassa, ja sinne me suunnitellaan juhannusta.

Paitsi jos olen itse mökillä, niin en minä sitten ehdi joka paikkaan lipunnostoon.

Ai niin. Kun etsin niitä lappuhaalarikuvia netistä - on muuten aika mielenkiintoista, että meille naisille myydään oikein erikseen sellaisia kukallisia, tuli vähän vastareaktio ja tykkäänkin taas Taatan flanellipaidoista - niin löysin elokuvan, jota en ollut aiemmin pannut merkille. Puutarhaelokuvan! Ei ole vielä Netflixissä. Olisikohan jollain lainata minulle se DVD:nä. Tekee heti mieli katsoa. Jo pelkkä nimikin - A Little Chaos - viehättää! 

Vähän niin kuin minun elämäni. Aina pientä sekasortoa.


Näette itsekin, että minä en ole tässä vaan kuva on lainattu netistä. Ilman lupaa.

Elokuva kertoo Versailles´n puutarhasta ja siinä on romantiikkaakin varmaan. Enempää minä en halua tietääkään. Nyt olisi juuri sopiva vuodenaika nojatuolimatkailulle, haaveksimisenhan minä olenkin jo aloittanut.

Kyllä minä niitä katiskakoristeita voisin askarrella mökilläkin sitten kevätlomalla. Liiterin ylisiltä ne olisikin hyvä saada pois. Vielä en ole havainnut, että pöhkölinnut tunkisivat itsensä niihin sielläkin, mutta silloin yhteen aikaan kun katiskat olivat isoäitini jäljiltä vielä rannassa, sain pelastaa pariinkin otteeseen siivekkäitä katiskojen sisältä. Jos tarvitsisi pyydystää lintuja - kamala ajatus - niin katiskalla onnistuisi.

Voi että. Olen nyt ihan pihahommatunnelmissa, ja ulkona odottaa oikeastaan vain lumiauran jättämät sohjokokkarelapioinnit. Onhan sekin hyvää hyötyliikuntaa, voisinkin tässä istuskelun jälkeen mennä hetkeksi pihalle. Koska siellä laulaa myös kaverini mustarastas. Ihan meinaa sydän särkyä ja itku tulla kurkkuun, kun sen lurituksia on niin ihana kuunnella. Jotenkin hänen kevätoptimisminsa on tarttuvaa ja jos on kunnolla vaatetta päällä, voi kuvitella että olisi jo enemminkin huhtikuu. Siis jos laittaa silmät kiinni eikä kukaan kahistele narisuttamassa sohjolunta korvan juuressa.

Näen tuolla sen rimpulaklaffiryhmän. Punaisen tai turkoosin. Tai molemmat.




Haaveilemalla voi olla monessa paikassa ja tilanteessa yhtäaikaa. Tänään kun tässä keittiön nojatuolissani röhnötin lasittunein katsein ja siitä yhtäkkiä havahduin, niin ihan niin kuin olisin pitkältä matkalta tullut katselemaan tiskipöytääni. Siellä on nyt karahvit likoamassa soodavedessä - jos vaikka pinttyneet pohjaliat lähtisivät pois. Eilen pesin sillä tekniikalla vesipulloja siellä kansalaisaktivismini parissa.

Sytytin pöydän kulmalle kynttilöitä ja päätin jatkaa lepopäivää. Luin pari sivua dekkaria kun söin juustonäkkäreitä, ja sitten jatkoin tunnelmakuvani etsimistä. Löysin aika kivan mainoskuvan hieman ikääntyneemmästä rouvasta sellaisessa puutarhassa, jonka taustalla näkyi punatiilinen teollisuusmaisema. Illan valo siinä siivilöityi, ja se oli aika lähellä mielikuvaani. Joku brittiläinen hand made -puutarhavaatefirma, en viitsi mainostaa.

Tuumin, että kyllä tässä vielä saa töitä tehdä ja kansalaisena vaikuttaa ennen kuin kunnon kevät tulee. Muutama tyhjä päivä on almanakassa, mutta niille löytyy heti käyttöä jos ei huvita kotona siivota. Meitä on siellä Lapinlahdessa kovasti huvittanut se ilmiö, että sieltä on "vaikea" aina lähteä pois. Minulla se liittyy myös siihen, että en asu ihan vieressä ja kotimatkaan pitää oikeasti lähteä. Mutta tunnelma on yleensä sellainen lupsakka - puhumme kontekstista - että helposti tulee takki päälläkin vielä jämähdettyä höpöttelemään.


Toivottavasti tänä vuonna tulee aikainen ja pitkä kevät! Ei mitään arktisia takatalvia, niiltä meitä puutarhaenkelit suojelkoot. Jäin sittenkin miettimään, että tarvitsenko minä oikeastaan niitä lappuhaalareita. Kun on noita vanhoja farkkuja ja villapaitoja kuitenkin. Enemmän minä tarvitsen pitkävartisia villasukkia. Paitsi etten minä sellaisissa mihinkään kuvaan suostu, kun on niin paksut pohkeet - mutta siis yleiskäyttöön.

Villatakkejakaan ei ole koskaan liikaa. Ehkä laitan kuvaan sellaisen villatakin, jossa on palmikkoneuletta ja taskut. Harmaan. Jos löydän jostain. Joo. Ja boheemin lempihuivini, joka kaulassa en näytä ollenkaan niin pikkuporvarilliselta, jollainen oikeasti olen. Isoksi jääneet farkut lahkeet käärittyinä ja lapio käteen. Mitäs minä nyt meninkin tuolla tavalla hömpöttelemään aurinkohattu- ja lappuhaalarivisioilla, kun en kerran ole ollenkaan sellainen. Tai olen minä ehkä vähän.

Olipas mukava kirjoitella tänään, vaikkei ollut mitään asiaa. Tällaisia päiviä tarvitaan, ja jotenkin haaveksittuani tunnen itseni levänneemmäksi kuin olenkaan. Viikonlopun yövuorojen väsymyksen kun upotti Ravintolapäivä-höösäykseen, puolikuntoisuuden kun lopullisesti karkotti punaviiniin ja nukkumiseen - niin nyt yhtäkkiä tekee tosiaan mieli mennä hetkeksi lumilapion varteen.

Ja sitten minä etsin jonkin välimerellisen puutarhaelokuvan netistä ja katson sen. Nukun toivottavasti hyvät unet ja huomenna uusin silmin töihin.


sunnuntai 14. helmikuuta 2016

Pumpulimaisemassa



Torstaina kun saapasteltiin tontille ei ollut vielä tiedossa, että saadaan talven ihmemaaparatiisi viikonlopuksi. Matrikkelitaiteilijan kanssa oltiin junamatkustettu läpi sateisen Suomen ja naapurit kun hakivat meidät asemalta, niin lähinnä ihmeteltiin kuraista maailmaa. Ryötönperän pihalla oli kaljuja kohtia ja jäisiä vesi-iljanteita. Mutta oli tyyntä. Minulle on käytännössä ihan sama, että minkälainen sää mökillä on - paitsi että toivon aina tuulettomuutta. Koska silloin luonnon hiljaisuuden erottaa parhaiten.

Paitsi että kun tarkemmin ajattelen, niin onhan se kesällä ihana ääni se lehtien havina. Siihen tarvitaan pieni tuulenvire kyllä.

Tästä "huoltokäynnistä" mökille tuli ihan erilainen reissu kuin olin etukäteen ajatellut. Ensinnäkin olin kuvitellut että vietän yhdennaisen päiviä seurankipeänä hämärässä mökissä siivoten. Mutta sitten tosiaan Matrikkelitaiteilija halusi lähteä mukaan seuraksi ja vieläpä torstai-iltana tuli ystävämme Timber suoraan työreissultaan lepäilemään kanssamme maaseudun rauhaan. Matkustettiin jo eilen illaksi takaisin kaupunkiin ja jotenkin lauantain ja onnistuneiden hetkien takia oltiin aika riehakkaita autossakin. Rivissä siinä pakettiauton ohjaamossa naurettiin huonoille jutuille, pidettiin taukoja ja otettiin selfieitä, joita lähetettiin ystäväporukan Berliinissä työmatkailevalle osalle. Lapsetti ihan älyttömästi meitä keski-ikäisiä ihmisiä.

Miten se aina tapahtuukin, että mökkioloissa vähän niin kuin taannutaan ja jaksaa naurattaa kaikki pieruista lähtien. Viinillä on tietenkin oma vaikutuksensa asiaan, mutta tällä kerralla minä olin edelleen myös melkoisen puolikuntoinen, joten tietynlainen harmiton velttoilu voi mennä myös sen piikkiin. Yhtään en nimittäin siivonnut, vaan keskityin polttopuuhommiin ja tunnelmointiin.

Yhtäkkiä me perjantaina nimittäin havahduttiin pumpulimaisemaan, että miten onkin kaunista. Ei siinä paljon vessanpesu kiinnostanut.



Talvitauko mökkeilystä oli tehnyt kummalla tavalla minulle hyvää. Kaupungissa on ollut niin paljon muuta ajateltavaa ja flunssan kourissa olivat loputkin mökin ylläpitomurheet nollautuneet. Vasta kun päästiin perille, niin muistin että minunhan piti olla huolestunut mm. vesiputkista. Ne toimivat moitteettomasti, vaikka varmasti jäässä välillä olivat käyneetkin. Naapurin isäntäkin sanoi, että eivät ne ennekään hajoneet ole, vaikka aina jo isoisäni aikana pakkasilla lakkasivat toimimasta. Taata sulatti keittiön putkia sellaisella lohkolämmittimellä ja muistikuvieni mukaan joskus oli käytössä myös hiustenkuivain. 

Hiiriasioitakin olin miettinyt aika vähän. Koska Matrikkelitaiteilija on meistä enemmän keittiöihminen - oikeastaan kuka tahansa on enemmän keittiöihminen kuin minä - niin hän otti asiakseen siivota papanat ja minä sain heti alkaa kanniskella saunapuita ja suunnitella lämmitystä. Oikein hyvä työnjako. Ei se saunakaan itsekseen lämpene. Vaikka aina minulla on vähän sellainen syyllisyydentuntoinen olo, kun pakenen rantaan. Onkohan olemassa sellaisia suomalaisia, jotka eivät tykkää sytytellä saunojen tulipesiä.

Siitä nauttii niin paljon, että tulee melkein pelko että kohta se varmaan kielletään.

Ei ollut yhtään hölmöä jättää siivoushommat seuraavaan kertaan ja tehdä puita. Niin siinä aina vaan käy, että jossain vaiheessa kuivat klapit vaan loppuvat. Otetaan käyttöön Ryötönperän saunakuivaamo, että saadaan aina seuraavaksikin illaksi sytytyspuut. Ja erityisesti lähdön hetkellä pitää huolehtia ensi kerrastakin ja jättää sekä tupaan että rantaan kunnolla poltettavaa. Jos vaikka tulee mentyä pimeässä perjantai-illassa, niin sitä itseään kiittelee sitten kun on klapit valmiiksi kannettu.

Apua - nyt muistin, että unohdin tyhjentää kiukaan vesisäiliön. Pitääpä soittaa naapuriin ja pyytää rouvaa piipahtamaan meillä. Muistin kyllä keräillä kaikki puolipuhtaat pyyhkeet mukaan pyykkiin, mutta unohtui sitten tuollainen perusasia.




Meni ehkä lähtörituaalit vähän sekaisin, kun oltiin saatu tingattua Timberiltä vasta iltapäivästarttaus. Koska tietenkin me naiset olisimme halunneet viettää mökkielämää ihan sunnuntaihin saakka, mutta koska seurueesen liittyi myös auto, niin ei ollut mitään järkeä jättää sen kyytiä käyttämättä ja maksaa kalliita junalippuja. Niinpä oltiin saavutettu konsensus ja sovittu että vietetään lauantaita vielä rauhassa ulkoillen ja lähdetään vasta vähän ennen pimeää kotimatkalle. 

Kannettiin puita sisälle ja minua oli ystävällisesti komennettu tekemään vain sen mitä jaksan. Vaikkei olekaan kiva, kun poskiontelot ovat turvoksissa, niin onhan sellainen ystävien huolenpidon alla oleminen aika mukava tunne. 

Kun Timber otti päiväunia, niin me vietettiin Kasvihuonehetki. Siinä tuli käsitettyä, että on tosiaan jo helmikuun puoliväli ja aika valoisaa. Että mökkikausi on taas edessä ja ihan lähellä. Kaupunkilaiset ystäväni eivät vaan millään meinaa uskoa kun kerron, että joskus vielä huhtikuukin on Ryötönperällä tosi arktinen. Nyt oli niin lempeä sää, että melkein unohtui se miten toisinaan käypi puhuri niin että rantasaunan iso ikkuna tärisee.

Lasipaviljongilla pohdiskeltiin, että tänä vuonna olisi aikaa viljelläkin jotain. Että mitähän sitä sitten kannattaisi pistää tulemaan ja minkälaiset laarit. Matrikkelitaiteilija tykkää kovasti salaatista ja ehdotti sitä. Minä jäin miettimään kesäkurpitsaa ja kurkkua. Tomaattien kanssa en ole oikein koskaan onnistunut, vaikka siinä pitäisi kyllä kehittyä koska pidän eniten tomaateista. Jos olisin pelkästään oman ruoanlaittoni varassa niin söisin juustoa, leipää ja tomaatteja. Tulipahan nyt sekin fakta tänne ylöskirjattua.




Suunniteltiin pääsiäisen juhlia. Timberillä on silloin syntymäpäivävastaanotto Ryötönperällä ja tulee paljon vieraita. Syntyi visio, että pitäisikö juhlayleisölle tarjota ihan Kino Ryöttö -elämys liiterissä ja pistää elokuvateatteri pystyyn vaikkei vielä olekaan festivaaliaika. Minä ajattelin myös pöytäliinoja ja tuolien riittävyyttä. Ja koiravieraitakin tulee! Toivottavasti silloinkin on juhlaystävällinen sää. Vaikka ainahan mökillä on tunnelmallista. Pitää vain elellä ympäristön ehdoilla.

Pitäisiköhän ensi kerralla kaivaa pöytähopeat vintistä esille ja ottaa käyttöön. Vähän nyt rönsyilee ajatuksenjuoksu, huomaan että mieli on vielä mökillä vaikka fyysisesti istun taas tässä kaupunkikodin nojatuolissa. Melkein niin kuin olisi nähnyt vain unta. Varmaan sitä oikein alleviivaa yltiöromanttinen sää, joka saatiin kokea. 

Avattiin terassikausikin perjantai-iltana rannassa saunan lämpiämistä odotellessa. Oli ihmeellisen lämmintä vaan istuskella ulkona. Minä pidin kavereille sierainten heilutuskurssia. Minullahan on sellainen erityistaito, että osaan tosiaan liikutella sieraimia. Juttu lähti siitä, kun kerroin miten tykkään ihmistyypistä, joka nauraa niin että nenäreiätkin heiluu. Minulla oli sellainen lapsuudenkaveri. Ja Matt Damon on samasta syystä ihana. Mietin, että alkaiskohan Matt meikäläisen facebook-kaveriksi. Että jos pistäisin viestiä ja kehuisin sieraimia.

Että ei me todellakaan kovin syvällisiä siinä sinisessä illassa juteltu. Ihanan virkistävää vain höpistä ja nauraa! Erittäin ystävänpäivähenkistä.



Nyt oli kyllä vähän sellainen olo, että olisin voinut jäädä mökille talvilevolle. Pitää vissiin tutkia kalenteria sillä silmällä, että koska pääsee takaisin. Tässä on nyt vaan kaikenlaista, eikä pitkiä viikonloppuja ole yhtään liikaa listoissa. Lomaa pidän vasta sitten keväällä eikä silloin ehdi pötkötellä, paitsi jos tulee takatalvi.

Ihanaa, kun ajatuksiin tuli jo mielikuva haravoinnista. Muuttolinnuista. Villapaitakeleistä. Siitä, miten aurinko lämmittää taas.

Ja mitähän kaikkea ennen sitä ehtiikään tapahtua. Miten sitä onkaan taas valoisissa kesäöissä viisaampi kuin nyt. Minä olen onneksi oppinut vuosien varrella tykkäämään tästä talven pysähtyneisyydestäkin. Siitäkin juteltiin ystävien kanssa. Että ollaan opittu asettamaan aivot tietynlaiseen talviuniasentoon ilman, että tarvitsee koko ajan tehdä numeroa vuodenajasta.

Voi lueskella dekkareita ja katsoa sarjoja telkkarista. Voi hoitaa vain välttämättömimmän ja jotain muuta jos tekee mieli puuhata, niin sehän on sitten vain plussaa. Tänään minä jätin väliin vapaaehtoishommat, vaikka uudet ystävät siellä olisivat olleet tavattavissa. Apulaisen kanssa peruttiin iltasaunakin, koska minun pitää jotenkin nyt keskittyä paranemiseen että jaksan huomenna töihin. Ihmeen sitkeässä on nyt nuha, nimittäin. Koittakaas te muut pysyä terveinä!
 

Vähän yksipuolinen kuvasto tällä kerralla.

Ystävänpäiväajatuksiakin tuli. Minä olen tosin jo niin paljon pitkin viikonloppua laitellut kuvaraportteja kavereille, että ei tässä enää tänään erikseen ole pahemmin tarvinnut viestitellä. Kyllähän sitä aika onnekkaaksi itsensä tuntee hyvien ihmisten keskellä.

Meinasin laittaa sosiaaliseen mediaan kuvan ystäväkirjastani. Kauan sitten kun lopetin työurani kirkkoherranviraston kanslistina, niin sain työkavereilta lahjaksi Krissen Mun ystävii -kirjan. Sinne olivat kirjoitelleet itsestään sekä papisto että suntiot. Ja kaikki muut. Aivan ihana muisto, joka onneksi aina välillä kirjahyllystä pomppaa silmiin ja plärättäväksi. Vielä siinä on tyhjiä aukeamia, mietin että pitäisi viedä se vaikka justiinsa mökille.

Siellä kun on ystävillä iltaisin aikaa, niin voisivat täyttää kirjan loppuun.

Paitsi, että voisinhan minä kehittää sellaisen erillisen Ryötönperä-ystäväkirjan omine kysymyksineen. "Mikä on lempihommasi Ryötönperällä? Minkälaisia ajatuksia huussin tyhjentäminen sinussa aiheuttaa? Paras ja/tai kauhein ruokamuistosi mökiltä? Sytytätkö saunanpesän laittamalla tuohta puiden alle vaiko päälle? Pelkäätkö hiiriä? Entäs kummituksia?"


lauantai 6. helmikuuta 2016

Ei sortumavaaraa.





Vaikka minä tykkään kyllä käyttää enemmän sanaa sortumisvaara. No niin, mutta nyt saatte siis jatko-osan älypuhelinprosessiini. (Eli ne, jotka toivovat vaikkapa puutarha-ajatuskuulumisiani voivat odotella seuraavaa tai viimeistään sitä seuraavaa raporttia, koska toivoakseni olen viikon päästä mökillä huoltokäynnillä.) Ja siihen luuriasiaan tuo sortuminen siis liittyy, tavallaan. Vaikka toisaalta en minä ole muuttanut mieltäni sen suhteen, että puhelinkamera jotenkin kilpailisi oikean kanssa. 

Olen ollut räkätaudissa. Ihmettelinkin kun maanantai-iltana tätä tekstiä tein, että kun ei ajatus kulje. Tiistaina yritin jatkaa, mutta tuijotinkin vain ruutua. Keskiviikkona selvisi väsymyksen syy, joka oli siispä sama kuin puolella työkavereistani eli flunssa. Ei siitä sen enempää, nyt alan olla jo melkein kunnossa.

Edelleen olin siis ollut hieman huolissani siitä, että sorrunko nyt vain kännykkäräpsimiseen.

Elin kirjoitellessani yhtä oppimisprosessini huippuhetkeä. Niin tavallista muulle ihmiskunnalle varmaan, mutta olin pikkuisen polleva kun opin ihan itse taas uuden jutun. Tietenkin itse, koska edelleenkin minulla on neuroottinen suhde luuriini enkä anna muiden sitä käpälöidä paitsi viime sunnuntaina valokuvaajakaverin, joka opetti minulle miten löydetään alaviiva. Sitä tarvittiin häshtäggäykseen, voi herranjestas!

Hän oli houkutellut minut mukaan kuulkaas oikein ihan sellaiselle järjestetylle instagram-kävelijöiden retkelle Suomenlinnaan. Porkkanana oli pääsy entiseen leipomoon ja korppukuivaamoon, joiden rakennus on 1600-luvulta. Hienoja tiilenpäitä ja holvikaaria! Kunnioituksesta retken järjestäjää kohtaan tuli minunkin siis opetella tärkeimmät risuaidat, jotka tuli liittää niihin kuviin, joita julkisesti halusi jakaa. instameethelsinki_1_16. Monilla on ihan valtava hakusanaluettelo kuviensa yhteydessä, mutta itse yritän pysyä maltillisella linjalla.

Koska tykkään ulkoilla - ja se teki erityisen hyvää eräiden juhlien jälkeiseen tuhnuoloon - niin en lopulta kovin paljon edes jännittänyt, että minkälaista seuraa tuollaisella kuvausretkellä sitten mahtaisi kohdata. Ihan oli hupaisa ja toiset rauhaan jättävä porukka. Kaikilla oli sama intressi ottaa valokuvia - monella, kuten meilläkin - oli mukana sekä järkkäri että se luuri. Kuvista päätellen moni myös suhtautuu kuvaukseen huomattavasti paljon vakavammin, taiteellisemmin ja kunnianhimoisemmin kuin minä, joka huolettomasti räpsiskelen ja katson vasta lopuksi mitä tuli.

Tietenkin sitten ottaa vähän päähän, jos ei ole omasta mielestä kunnollisia kuvia.



Minä olen aikoinani pyörinyt Suomenlinnassa aika paljon. Tai siis en mitenkään asuakseni, mutta valvoin kerran mm. äidin näyttelyä siellä ja jotain vastaavaa. Turisteja vienyt kesäretkille. Joten tiedän, että sieltä on niitä romanttisia kuvia netti pullollaan ja turistisivuilla vielä parempia. Vähän sama kuin se, ettei matkoilla kannata ottaa kuvia yleisimmistä nähtävyyksistä kun niistä voi ostaa postikorttejakin. Niin havaitsin itsessäni pientä harhailua ja kuvauskohteiden etsimistä. Etenkin kun tuntui, että kaikki - ymmärrettävästi - ottivat kuvia samoista paikoista. 

Oli tietty puu. Tietty porttikongi. Silta ja sitä rataa. Sää oli harmaa.

Mitenkään siis väheksymättä kuvaamisesta ja jakamisesta innostuneiden ihmisten yhteisöllistä mielenkiinnon kokemusta. Minulle tuli pikkuisen mieleen sellainen vaikka Kummelin sketsi - vaikka oltiinkin aika tosissamme, koska oli vähän kylmäkin - että pikkuisen kärjistäen tuollaisesta retkestä saisi hauskan komedian. Kenellekään ei kyllä tullut mitenkään näyttävästi pissahätä tai nälkä, mutta ainahan sellainen mahdollisuus on. Kukaan ei luisunut ainakaan minun nähdessäni luikasta kalliota pitkin meren jääkokkareisiin saati kiukutellut kun kaveri törmäsi juurikin sen tietyn maiseman eteen pöllöilemään.

Oikein oli rauhallinen ja suvaitsevainen ilmapiiri, josta minulla lienee vielä paljon opittavaa.


En minä vielä oppinut tuntemaan ryhmän ihmisiä nimeltä. Jotenkin vapauttavaa, ettei ollut sellaista välttämättömyyttä edes näin heti ensimmäisellä kerralla. Nythän minä tietenkin olen bongannut nimimerkkejä sieltä instagramista, koska meillä kaikilla on samat häshtägit. Olen pikkuisen alkanut tajuta sitä tosissaan kuvaeetterissä liikkuvien ihmisten psykologiaa. Se ei vielä päde minuun, vaan koen erityisen hauskaksi jaella omia tunnelmakuviani riippumatta siitä, ovatko ne välttämättä hyviä.

Ensimmäinen yllätys on ollut se, ettei intagramiin jaetakaan pelkkiä keskinkertaisia filttereillä raikastettuja kännykkäkuvia. Sinne jaetaan myös järjestelmäkameravalokuvia, jotka ovat ammattilaistasoa! Mitä hittoa! Kukaan ei ollut kertonut minulle sitä. No ei se mitään.

Vaikka olenkin nyt tykännyt tutustua instagramin ihmeelliseen maailmaan, niin huomaan ilokseni etten olekaan ihan hurahtanut. Lähinnä on sama tarve kuin täällä blogissa tai facebookissakin, että on kiva kertoa kavereille jotain mitä mahdollisesti olen nähnyt tai jopa ajatellut. Tottakai sen jälkeen kyttäilen sitten tykkäyksiä - en usko kenenkään olevan sellaisen yläpuolella, mutta ihme kyllä minusta on hauskempaa kun joku tuttu ihminen on huomannut fiilistelykuvani, kuin se, että en yhtään tiedä kuka on "klikannut". Erikoinen on maailma nykyään! Ei sillä, että tässä nyt olisi ventovieraiden klikkailuja mitenkään miljoonamäärin tullut.

Ja niin sitä vaan hortoillaan yhtäkkiä tuntemattomien ihmisten kanssa pitkin kallioita, eikä se lopulta tuntunut ihan niin pöljältä kuin olin ajatellut. Osa meni jo pitkällä edellä kohti varjoliitäjien dokumentointia, toiset miettivät vaihtoehtoista reittiä liukkauden takia. Ja minä kuuluin siihen keskivälin porukkaan. Katsoin sekä eteen että taakse, tässä taakse:


Ja tässä eteen:


Ai niin se elvistelymomentti! No nyt alkaa jo vähän nolottaa, mutta olen minä silti tyytyväinen että sain ilman mitään rähinöitä järjestettyä aika kivuttomasti itselleni sellaisen pilvipalveluhommelin. Sinne voin nyt laitella kännykkäkuvia ja käyttää niitä halutessani tässä tietokoneella. Ei ole niin pakottava tarve päästä joka paikkaan puhelimella, että jaksaisin siitä koko ajan koko elämääni tihrustaa. Voi kyllä johtua ikänäöstäkin - kyllä tässä alkaa itsensä niin mummoksi tuntea, ettei mitään rajaa.

Voisin taas pitää hieman tekniikasta taukoa. Ei joka viikko voi opetella jotain uutta. 

Edellisviikolla onneksi sain harrastettua vähän vanhaakin ja luikahdin neljänneksi viimeisenä päivänä ihailemani Cartier-Bressonin valokuvanäyttelyyn Ateneumiin. Se oli sellainen täsmäisku ennen virka-ajan päättymistä. Ilmoitin töissä pomolle että nyt minä lähden kun hommat on tehty, otan tunnin miinusta, vaikka minun pitäisi saada näyttelystä oikeastaan työaikaa. Koska Henrillä oli se tilan ja tapahtuman odottelun taju, jota minä tarvitsen valokuvausoppimisen mielessä myös työtehtävissäni.

Ei ollut Henrillä kännykkäkameraa eikä pikafiksausohjelmia. Ei ollut hän varmaan sosiaalisessa mediassakaan, ja miten hyvin pärjäsi! Vaikka otti kuvia räpsien ja tilanteista, niin uskoisin että harkiten julkaisi. On meillä vaan erikoinen kiire nykyään. Kyllä minä tavallaan ihan siitä "kiireestä" tykkäänkin, se on nykyajan kuulumisten vaihtoa - mutta en tykkää jos ihmiset jäävät jalkoihin. 

Tämä oli nyt vähän tyhjä päivitys - siltä tuntuu. Haluan lopuksi kuitenkin esitellä ilmiön, joka on minulle itselleni uusi. Päivän meditaatiokuva. Tai ei se ehkä olekaan niin uusi juttu, nyt olen vain huomannut kuvan ääreen pysähtymisen piirteen itsessäni. Vaikka katselen minä nykyään aamubussissa muidenkin ottamia. Sieltä instasta. Heh. On jäänyt valitettavasti kirjojen lukeminen vähemmälle, mutta on tavoitteena ettei se ole ihan pysyvä muutos.

Tämä otin siellä Suomenlinnassa ja kännykkäpikamuokkasin sadunomaiseksi:


Jaksan tuijottaa sitä loputtomiin. Ihan hullua.

Ja viimeinen kuva on taannoisesta keskiviikkoaamusta, kun koko Helsinki havahtui lumisäiden jälkeen pääkallokeliin. Sitäkin minä katson edelleen usein. Koska olen lainannut pokkarikamerani Matrikkelitaiteilijalle, niin uusi puhelin kuvankäsittelyominaisuuksineen korvaa nyt ne. Mielestäni aika harmitonta hupia ja tuo vaikka työmatkoille vähän lisää sisältöä. Minä olen aina etuajassa, joten koskaan ei ole niin kiire ettenkö ehtisi ottaa pientä kuvaa muistoksi, jos sattuu hyvä hetki. 

Vaikken olekaan mitenkään harras ihminen, niin tykkään silti päivänavauksien ajatuksesta. Kadulle pysähtyminen ja kuvan ottaminen voi saatella hyvin uuteen päivään. Kuvan katseleminen vielä pitkään siitä eteenkin päin.

Kuulin eilen mustarastaan laulua. Se nyt laitettakoon tänne päiväkirjanomaisesti merkille. Ihanaa.