maanantai 28. heinäkuuta 2014

Purkaus (Lukunurkka.)


Mikäänhän ei näytäkään olevan mainiompi tapa viettää tukalan helteisiä viimeisiä lomapäiviä kuin lukemalla Islantiin sijoittuvaa romaania. Minulla kävi mieletön säkä, kun sain kirjan eilen suoraan kotipostilaatikkoon blogikaveri Pihinaiselta. Kiitos! Innostuin hänen kirjaraportistaan niin, että halusin heti nojatuolimatkalle Islantiin, ja nyt olen ahminut kirjan läpi puoli-ilkosillani tuulettimen virissä aina välillä lukuasentoa vaihdellen.

Ensinnäkin täytyy myöntää, että olen hyvällä tavalla kateellinen Anna-Kaari Hakkaraiselle. Kirjoituslahjoista tietenkin, todellakin. Mutta myös siitä, että hän on tehnyt elämässään sellaisia valintoja, että saattaa noin vaan tuottaa uskottavan romaanin niinkin epäsuomalaisesta maisemasta kuin pienestä tuliperäisestä saaresta kaukana siellä jossain. Purkaus (2014) kaikkine yksityiskohtineen sattui juuri sopivaan mielenmaiseman saumaan ainakin minulle, tai siis täytti ehkä mökkikesän jättämät pienet kaukokaipuiset aukot.

(Tai tuskin Hakkarainen tuosta noin vaan on teostaan luonut, se on vaatinut ison taustatyön, mitä arvostan suuresti. Jos minä olisin kirjailija, veikkaan että olisin taustahommissa tosi laiska.)

Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että juuri Islannin luonto ja sen arvaamattomuuden keskellä asuminen kiinnosti jostain syystä nyt eniten. Se merkitsi teoksessa myös välitöntä yhteyttä päähenkilöiden tunne-elämiin ja niiden liikkeisiin. Tai niin minä sen lukijana ainakin koin. Sorrunkohan nyt ylisanoihin, jos väitän että myös Birkin, Kjarrin ja Vigdiksen mielissä liikehtivät aika isot ja varsinkin selittämättömät mannerlaatat. 

Niin tekisi mieli kertoa juonesta enemmänkin, mutta koitan olla pilaamatta muiden lukukokemuksia.

Minullehan suurta merieksotiikkaa edustaa vanhojen
veneenluukkujen kokoelma seinällä...

Symbioottinen ystävyys, omistamisen halu, rakkauskin ja kuitenkin luopumisen väistämättömyys. Harkitsemattomat vaikeasti pidettävät lupaukset. Sellaisia teemoja minä lukiessani huomasin mielessäni pyöritteleväni. Ja nyt kirjan suljettuani näköjään mietin, että ovatko ne yleismaailmallisia vai korostuvatko pienissä yhteisöissä. Sellaisissa, joissa näyttää olevan vain omalaatuisia ihmisiä. Vain kummallisuus on tavallista niissä, huomasin pohtivani näin helsinkiläisen tavispikkuporvarin näkökulmasta.

Jokin ihmeellinen karuissa villapaitaihmisten kylissä on minua aina ajatuksen tasolla viehättänyt. Tietenkin ihastus perustuu enimmäkseen romanttisiin mielikuviin, ja tämä romaani alleviivasi minulle juuri sitä. Ei ollut pelkkiä somia tuulenpieksämiä taloja ja ahavoituneita täyspäisiä ihmisiä jalat maassaan. Oli monta mielipuoleksi leimattua tyyppiä ja ihmeellistä ydinperheiden sisäistä - niin - ajattelemattomuutta, tekisi mieli kirjoittaa, mutta saattoi se olla hyvää tarkoittavaa elämän eteenpäin saattamistakin, tai jotain itselleni vierasta väistämätöntä pakkoa.

Ihmisten lähdöt saarelta "mantereelle", joksi Islantia kutsuivat, tapahtuivat sen enempiä selittelemättä. Jopa ilmoittamatta. Saarelle jäävien osuudeksi jäi odottaa läheisten yhteydenottoa tai paluuta. Joillekin jääminen oli itsestäänselvyys. Minulle tuli tunne, että juuri siksi että piti odottaa. 

Mutta ei se tarinan suurinta antia minulle ollut, eikä varsinkaan mikään pääteema. Ihmettelin vain. Jokaisen valintoja, oikeastaan - ja sehän tämän kirjan lukemisesta juuri mielenkiintoista tekikin, miljöön lisäksi. Epätavanmukaisia ihmisiä epätavallisine valintoineen räjähdysalttiin maaperän päällä elämässä, arvaamattoman meren rannalla. Hui. Ei siinä tarvinnut lukijana paljon pinnistellä, vaan mielenkiinto pysyi hyvin yllä.

Kuulostan näköjään tosi monimutkaiselta vältellessäni sitä kuuluisaa spoilaamista.


Sain myöskin oppia, että oli raparperia ja horsmia. Vaikka samaan aikaan mietin - niin kuin sen ihmisten omituisuudenkin kohdalla - että hetkinen, tässähän luetaan kuitenkin fiktiota. Minähän nimittäin suorastaan imin (vaikka inhoankin tuota sanontaa imeä) kuvauksia kuin olisin lukenut faktakirjaa islantilaisesta pikkusaaresta. Saattaahan siellä ollakin oikeasti niitä ryppyisiä kivoja kalastajia ja varpukasveja, joita ei nyt tässä kirjassa varsinaisesti mainittu.

Mutta ennen kaikkea se tuliperäisyys, jään ja maapallon sisämahlan yhdistelmä ynnä meri. Miten samaan aikaan puhuttiin mannerjäästä ja sulista lämpimistä läikistä keskellä lunta. Ja jylhyys. Kyllä siinä meidän mökkimaaston jääkausisiirtokivet kalpenevat, jos ihminen heiluttelee jalkojaan tyhjyyden yllä ja katselee meren pintaa, jota parhaillaan vedenalainen tulivuorenpurkaus elävöittää. 

Kyllä minä vähän sitäkin mietin, että miksi jotkut menevät sinne asumaan. Samalla pohdin, että mahtaa se olla kaunista. Että jos joskus itse menen Islantiin käymään, onko se riski että haluankin jäädä.

Puhumattakaan siitä, että menee köyden varassa lunnien pesille. Tai että tuntee jokaisen seinämälohkareen niin, ettei putoamisen vaaraa muka edes ole. Niin. Ihan intiaanimeininkiä. Ihailen.

Minä, joka pelkään tavallista ukkostakin saisin varmaan äkillisen vessahädän ihan normaalin kuumanlähteen vieressä. Puhumattakaan, jos tanner jatkuvasti saattaisi täristä pikkumaanjäristyksiä, joihin romaanihenkilöt olivat tottuneet. Koko ajan olisi taju pois, vaikka samaan aikaan tekisi mieli ihailla. Hyvä kaukomatka oli minulle tämä. Mahtavat kuvaukset!

Maja. Emalimukit, kynttilät ja myrskylyhdyt siellä - niin ne olivat tietenkin romanttisia. Mutta mitä ne päähenkilöille merkitsivät, oli ehkä jotain muuta. Niiden ja luonnon kanssa kasvettiin aikuisiksi, eikä maailmasta tainnut tulla yhtään yksinkertaisempaa.

Ystäväni kävi Islannissa heinäkuun alussa.
Sain luvan lainata pari kuvaa, kiitos!

Kyllä tämä lukukokemus kannatti. Varsinkin sain uutta puhtia kaikkeen lukemiseen ehkä nyt taas pitkähkön toiminnallisen kesän jälkeen. On niitä perikunnan kirjoja ja muitankin jäänyt koskemattomiksi nyt lomakautena. Hienoa, että jaksoin taas pysähtyä.

Mutta - laitan siis kirjan kiertoon, tietenkin! Kun itsekin sen sain. Eli ken on kiinnostunut saamaan sen postissa itselleen, niin ilmaiskoon sen kommentilla tai sähköpostilla. Siviilikaverit vaikka facebookissakin. Minä laitan tulemaan sen sitten. Kyllä oli kiva tällainen itselleni täysin uusi kotimainen kirjailijatuttavuus ja hyvä kirja. Melkein pitää etsiä käsiin Hakkaraisen esikoisteoskin. Tämä Purkaushan oli siis toinen kirjailijalta ilmestynyt romaani. 

Sen siitä saa, kun jumittuu pölyisten perintökirjojen ääreen. Pidänköhän tulevan syksyn taukoa niistä.

Kyllä minunkin tänne pitää vielä päästä.
Edelleen ystäväni kuvasatoa.

lauantai 26. heinäkuuta 2014

Sinne jäi.

Aika suojaisa on tuo meidän saunaranta.

Sinne jäi mökkiranta ja kesäloma. Yllättävän seesteisin mielin selvisin siirtymävaiheesta takaisin kaupunkiin, vaikka kyllä minulla yhden kerran torstaiaamuna leuka väpätti saunapolulla ja pieni itku tirahti. Mutta se oli vain ehkä ilon ja onnen haikeusitku. Loma oli niin onnistunut. Jos sitä olisi jatkunut vielä viikon lisää, niin olisin ehkä ehtinyt lukea kirjoja, tehdä pihatöitä enemmän ja skannailla vanhoja valokuvia. Tai jos olisi ollut ankeat kelit, niin olisin ehkä päivystänyt saunakamarissa rannassa tai linnoittautunut kasvihuonepaviljonkiini.

Sen yksityiskohtia viilattiin viimeiset päivät. Helle toki teki työtahdista omanlaisensa, mutta eipä ainakaan ollut liian rehkimisen tuntua. Nyt minä täällä kotona mielessäni kertailen momentteja. Niitähän riitti, on paljon muisteltavaa.

Esimerkiksi se, kun Matrikkelitaiteilijan ja Upin kanssa kirjoitettiin yhteisnovelli. Siitä tuli aika taiteellinen ja melko lyhyt. Mutta hieno. Meidän piti pitää myös novellien lukupiirihetki, mutta ei oikein ehditty, kun oli kesävierailla niitä muita juttuja. Mustikoiden poimimista ja patsastelua. Vein Upin veneretkellekin.

Aina yhtäkkiä olikin taas ilta. Koko kesänä ei muuten syöty sisällä tuvassa. Kyllä tässä täytyy alkaa pihakeittiötä ruinata seuraavaksi varmaan. Vaikka ensin pitää korjata saunan terassi, kylläkin. Ja mies haaveilee vierasmajan rakentamisesta metsänreunaan.


Niin ja sitten ihan viimeisimpinä päivinä tontilla oli Jokke! Annoin sen nimeksi kyykäärmeelle, jonka Matrikkelitaiteilija näki vuorenkilpien alla varjossa. Kun personoi jonkun pelottavan asian, niin sitten se ei enää pelotakaan niin paljon. Ja minähän tottumattomuuttani pelkään käärmeitä. Kun ei niitä ole meidän tontilla näkynyt juuri koskaan. Yksi parissakymmenessä vuodessa ehkä. 

Aloin käyttää taas kumisaappaita. Leikkasin vanhoista liiloista sukkahousuista villasukkia kevyemmät saapassukat, niin ei ollut niin tukalaa. Keksin laittaa haaraosan päähän niin, että näytin itsekin vähän käärmeeltä tavallaan. Ajattelin, että osoitan sillä tavalla Jokelle, että eivät ole pahat aikeet minulla vaikka tömistelinkin aika voimallisesti. 

Sukkahousujen haarakiilaosa päässä tuntui ihan luontevalta, mitä voi myös pitää merkkinä sivistyksen parista vierottautumisesta. Hmm - jos mökkiloma olisi kestänyt pidempään, niin kuinkahan huonoksi huumori olisi mennytkään. Hyvä että tultiin jo eilen kotiin, niin on pari päivää aikaa asettua kaupunkimoodiin, katsoa peiliin ja muistella, että mites sitä nyt ihmisten parissa käyttäydyttiinkään.

Harjoittelin jo eilen heti pikkusiskon kanssa karaokessa.


Kasvihuonetta viimeistellessäni minä sentään ehdin jo ajatella puutarha-asioitakin. Ensinnäkin aloin miettiä, että mitähän kaikkea sitä voikaan laittaa vielä syksyllä maahan. Pitää muistella ja opiskella. Viime vuonna istutetut lahjavalkosipulit ovat kuulkaa oikein tomeria, ja vähän tässä jännittää että koska minä uskallan kurkata satoa. Niin lisää valkosipulia voisi ainakin taas laittaa. Näiden tämänvuotistenko kynsiä sitten säästetään muutama viljelemistä varten?

Kesken filmifestivaalin näytti olevan myös yksi kasvimaamomentti. Yhtäkkiä ohjelmallisen osuuden tauolla huomasin, että Puutarhaekspertti, Matrikkelitaiteilija ja äitipuoleni pyllistelivät kasvimaalla. Minähän en sinne pahemmin edustushommiltani ehtinyt. Paitsi lähtöaamuna huomasin, että nyt alkaa tulla salaattia ja että lehtikaalisatoakin saattaa tulla. Ja miehelle retiisiä. Kyllä on ollut huolettomin hyötymaakesä tähän mennessä, ei muuta voi sanoa.

No, joka tapauksessa rouvat siellä järjestelivät ja sain pari uutta artisokkaa maahan - kun syksyllä laitetut olivat kadonneet (!) jonnekin. Ja olin tilannut Matrikkelitaiteilijan palstalta piparjuurta. Ajatella, jos se alkaa viihtyä Ryötönperällä niin voi tehdä vaikka itse piparjuuritahnaa! Yrttimaallekin ilmaantui festivaalin aikana muutama basilika ja joku muukin taimi vissiin.

Kyllä minun täytyy ensi viikonloppuna saada keskittyä kasviasioihinkin vähän aikaa. Onneksi ollaan siis menossa takaisin, ja muutenkinhan tässä on vielä kivasti kasvukautta jäljellä vaikka loma loppuukin. Toivottavasti mies ehtii ja suostuu kanssani mökille mahdollisimman monena viikonloppuna. Kyllä me talvella sitten ehditään kaupungissakin taas olla.

Ei muka ollut aikaa kunnolla valokuvata kasvihuonetta.
Eilen aamulla ennen lähtöä tällainen ikkunan läpi otettu vaan.

Iltaisin saunassa minä unohduin alalauteelle katsomaan ikkunasta ulos pihapiiriin. En lakannut ihmettelemästä kasvihuonetta ja sen tuomaa uudenlaista vaikutelmaa koko tontille. Ihan niin kuin valaisisi kaiken. Tässähän tuskin malttaa odottaa pimeään vuodenaikaan, että pääsee näkemään miltä se näyttää sitten kun sisällä on lyhdyt.

Sain niitä varten koukutkin jo ja valikoin lyhtyrepertuaaristani mielestäni sopivimpia jo valmiiksi.

Viime hetkellä päätinkin maalata kaikki kasvihuoneen sisäseinät valkoisiksi nekin. Vaikka ensin olin ajatellut, että voi jättää puisiksi vain kun kuitenkin tulee ehkä niitä kasvilaareja, eivätkä seinät sitten näy. Mutta kun mies rakensi toiseen päätyyn penkinkin niin seinät näyttivät sen jälkeen jotenkin siltä, että kaipasivat viimeistelyä. 

Miehellä on jokin sisäänrakennettu penkkien rakennusvietti. Minä vaan ihmettelen, että minne sinne kohta mahtuu niitä kasvulaatikoita, kun täytyy jäädä tilaa minun kahviryhmällekin.

Lattian käsittelyn jälkeen muuten koko huone alkoi oikeasti tuntua ulkorakennusmaiselta. Se on vaan niin ihana. Joudutte varmasti joka mökkiraportissani tästä eteenkin päin lukemaan hehkutuksiani.

Vein kasvihuoneeseen myös pari lempipuutarhakirjaani.

Niin ja sekin vielä, että kun materiaalina olivat ne vanhat ikkunat ja kun ulkoverhoilu tehtiin perinteiseen pystyrimatapaan, niin ei näytä liian uudenkarhealta vaan ihan kuin olisi aina kuulunut tontille tämä ihana paviljonki. Minähän olen muutenkin suuri puutalojen ystävä, erityisesti pidän pystyrimalaudoituksesta. Vaikka sen voin toki sanoa, että niiden nakuttelu helteessä oli aika tuskaa. 

Onneksi olen niin huono naulaamaan, ettei mies jaksanut kuunnella sitä kiroiluani vaan naulasi suurimman osan itse ja minä sain maalaushommat. Niistä minä tykkään. Paitsi yksityiskohtien nysväämisestä, ja myönnettävä on että tuhruja tuli. Kesälomakielenkäyttöömme vakiintui termi smutsig. Eli smutsiigia löytyy, jos liian läheltä tarkastelee. 

Ja sitäpaitsi festivaalin tuoksinassa oli maalarinteippini kadonnut jonnekin, eli en olisi voinutkaan suojailla ihan niin hyvin kuin olisi pitänyt. Kateissa on myös terävimmät oksasakset. Täytyy vissiin pitää jokin kunnon inventaariojärjestely syksyviikonloppuna sitten.

Meillähän ei ole työkalut tai mitkään oikein koskaan järjestyksessä. Ja poissiivouksen kanssa ollaan vähän laiskoja, ja niinpä liiterissä on nyt ruuvipurkit ja akkulaturit, sahat ja systeemit ihan sekaisin. Mutta sisällä sentään, eivätkä pihapiirissä lojumassa niin kuin enimmän kesää.


Ai niin. Tuli kyllä ensimmäinen tragediakin kasvihuoneeseen liittyen. Oli lintu lentänyt lasiin ja siinä menehtyneenä makasi maassa, mielestäni hän oli rastas. Toivon, ettei hän ollut ehtinyt laatia toista pesuetta loppukesäksi. Sydäntä särkee ajatus, että jossain on nyt munia ilman hautojaa tai pahimmassa tapauksessa pieniä nokkia turhaan ammollaan. 

Tuleekohan tästä nyt sitten oikein vitsaus, vai tottuvatko linnut lasimajaan niin, etteivät siihen alvariinsa törmäile?

Ehdotin miehelle, että hän laittaisi kasvihuoneen sisälle verhovaijerit. Voisin laittaa jotkut ihanat kevyet valkoiset verhot taikka pitsiverhotkin oikein. Niin olisi linnuille vinkkinä, että tässä on lasia ei pääse läpilentoja harrastamaan. Mies ei suostunut. Vaan jos tapaan yhden tai useamman siivekkään ruumiin kasvihuoneeni liepeiltä, mies saa luvan muuttaa mieltänsä.

Yhtä mieltä sen sijaan ollaan siitä, että kasvihuoneen edusta kaipaa jotain terassintapaista. Vaikka miten asettelin sinne tuoleja ja penkkejä, niin aina näytti jotenkin suttuiselta. Ja kun kuitenkin havaittiin, että paikasta oli tullut pihan paras näköalaistuskelupaikka, niin käynnistyi ajatustyö senkin ehostamiseksi. Ideoita otetaan vastaan!


Viimeisinä iltoina huomasin myös, että alkaa tulla tomaattisatoa! Siis siitäkin huolimatta, että kastelut unohtuivat välillä ja kasvuastioina ovat edelleen ämpärit. Jos tästä nyt tulee menestys, niin en tee ensi vuonna mitään eri tavalla. Naapurin Rouva on luvannut käydä kastelemassa poissaollessamme. Vähän kyllä hävettää, että hän joutuu hakemaan veden järvestä.

Vielä on sen verran kesken kasvihuone, että räystäs pitää laittaa. Ja tulee sitten sille säilömälleni vanhalle valurautaistumakylpyammeelle ehkä käyttöä. Hänestä tulee paviljongin sadevesiastia, nimittäin. Melko varmasti. Sitten saa vettä ihan kulmalta, mikä on hyvä. Ehdittäisiinköhän me laittaa se viikon päästä, kun sateetkin varmaan pian alkavat.

Vaikka eihän kasvihuoneella ole vielä oikein muuta kasteltavaa kuin ne ulkoseinustan tomaatit. Kuinkahan pitkään niistä tulee satoa? Mielenkiintoista. Raakileita oli tosin vasta noin kolme, että ei tässä tartte ihan heti alkaa oman maan ketsuppia suunnitella, vaikka mielessä on ollutkin.


On se hullua, miten nopeasti vuodet menee. Muistan kuin eilisen päivän viime kesäisen loman loppumisen, ja nyt ollaan taas tässä. Huh. Pelottavaa, vähän. On kumminkin edessä mielenkiintoinen ja työntäyteinenkin syksy, meillä molemmilla. Vaikka arki on nyt hyvää, niin tietenkin haluaisin jo almanakkaan sitovasti laitella seuraavat mökkireissut ja pitkät viikonloput. 

Olen kuitenkin ihan selvästi rauhoittunut ja kehittynyt ihmisenä, koska en ole nyt kamalan huolissani siitä, että ehditäänkö maalle riittävästi. Tiedän, että sinne tulee lähdettyä ja menen välillä varmaan mielelläni itseksenikin, jos mies on vaikka työmatkalla. Kun olen ihan yksin mökillä, teen yleensä tosi paljon klapeja, eli sellaisetkin käynnit kannattaa. Vaikka iltaisin onkin vähän tylsää ehkä.

Oli kyllä ihanaa, mutta ei se tähän lopu. Mökkiviikonloppuja siis tulee ja Helsinkikin on loppukesällä parhaimmillaan, voisin minäkin yrittää jossain ihmisten ilmoilla käydä elokuun tapahtumissa. Levänneet ihmiset palaavat kaupunkiin ja kaikki ovat aika leppoisalla tuulella. On kiva nähdä työkavereitakin pitkästä aikaa, osa heistäkin on vielä lomalla ja kunnon yhteisarki alkaa vasta parin viikon päästä kun loputkin palailevat töihin.

Minä en ole ehtinyt täällä netissäkään pahemmin pyöriä ja teidän blogiystävien kuulumisia lueskella. Siihenkin tulee nyt taas aikaa täällä kotona, kun ei tarvitse auringonlaskua tuijotella. Mitähän kuuluu teidän pihoille, taloille ja kanoillekin. Kohta luen. 


lauantai 19. heinäkuuta 2014

Filmifestivaalit


Minä en ole vielä saanut Ryötönperän filmifestivaalin lehdistövieraalta tai juuri muiltakaan virallisia valokuvia tämän viikon tapahtumista - eikä tässä nyt kehtaa alkaa lomalaisia hätyyttääkään - joten nyt näillä mennään. Minun hätäpäissäni räpsimillä kuvilla. On se meikäläisenkin päästävä kesälomassa eteenpäin, enkä pysty keskittymään kukkainhoitoon, kasvihuoneen fiksailuun tai klapitöihin ennen kuin olen kirjoittanut edes pienen yhteenvedon kaikesta.

Varsinaisen toimintakertomuksenhan kirjoitan ehkä sitten marras-joulukuussa, kun on pitkät tylsät illat. Sehän tällaisen kesätapahtuman järjestämisen idea onkin, että siitä saa huumoripilkkuja myös muina vuodenaikoina. Se tuli viime päivinä ihan ääneenkin sanottua. Itse festivaali on "vain" kaiken huipentuma, ja tässähän on jo alkanut vähän huolettaa, että voiko tämän parempaa kliimaksia enää ikinä tullakaan. Kaikki - siis kaikki - meni niin sanotusti nappiin.

Ja nyt oli sentään kyseessä vasta toinen Ryötönperän filmifestivaali. 


Tekniikka ja teatteri oli tälle festivaalille viritetty ensimmäisen kerran liiteriin, eli Kino Ryöttöön. Vaikka minua jännitti etukäteen kokonaisuudessa eniten vieraiden viihtyvyys, niin kyllä miesväki ei oikein pystynyt rentoutumaan ennen kuin kaikki konejutut pelasivat niin kuin piti. Eikä se minusta vaikealta vaikuttanut ollenkaan, ja onkin jo syntynyt yhteinen hankintapäätös omasta valkokankaasta ja elokuvatykistä, vai mikä se on. 

Tänä vuonnahan laitteet lainattiin itse kunniakutsutaiteilijavieraalta, kiitos vaan.

Omaa festivaalin aloituspäivääni käynnisti kätevästi putkimiehen parituntinen ja suht. tulokseton vierailu päätalossa. Ei siinä ehtinyt stressikiukutella, kun opiskelin takaiskuasioita ja sensellaista. Niin, tämä kesähän on siis putkimieskesä täällä, vielä ylihuomenna loput. On vähän erikoinen paukkupulma tuolla pumpuissa, niin se katsotaan loppuun vielä. 

Melkein muuten alkoi kesken festivaalin hermostuttaa, kun huomattiin että Kulttuuriaitan katto vuotaa. Että eikö tässä nyt saa ihminen hetken rauhaa. Joutuu majoittamaan ihmisiä tupaan sittenkin, vaikka se piti pitää rauhoitettuna. Mutta niin on kuulkaa kätevää ollut tämän vuoden festivaaliväki, että ihan siinä tapahtumien ja seurustelun lomassa noin vaan laittoivat pressun hätätilaratkaisuksi aitan päälle.

Osa vieraista askarteli myös klapeja, moni tiskasikin. Että vaikka virallisia vapaaehtoistyöntekijöitä oli lähinnä cateringin ja järjestyksen ylläpidon puolella, niin usea henkilö sai luontaisia tekemisen puuskia. Kalastustakin harjoitettiin.


Ihanatunnelmainen Kino Ryöttömme oli tietenkin monessa roolissa. Kun olimme ennen festivaalia haalineet tontin kaikki penkit ja pöydät lähettyville, niin niitä aina sitä mukaa siirreltiin ja järjestyksiä vaihdeltiin, että mikä tilaisuus oli kyseessä. Ensimmäinen niistä oli akkreditointi. 

Minua jotenkin jännitti se vieraiden vastaanotto, ja tuli kummallisesti ujostunut mykkä olo. Ehkä vieraitakin vähän askarrutti, että mitäs tässä nyt oikein tapahtuu. Onneksi paikalla oli muuta johtoryhmää, jolla on elokuvafestivaaleista enemmän kokemusta, niin sujui sitten kuitenkin kunnialla kaikki meikäläisen ramppikuumeesta huolimatta. Tuli jaettua informaatiota alueesta, majoittumisista, ohjelmasta sekä ennen kaikkea lippuja ja kutsuja esityksiin. Festivaalikasseissa oli lisäksi mm. kertakäyttösadetakit, joilla aina välillä olikin käyttöä.

Mutta tänä vuonna sää kyllä suosi. Oli vain tapahtumia hauskasti rytmittäviä sadekuuroja, muuten oikein ihanaa.


Esimerkiksi kun meillä oli Avajaispuhetilaisuus Kulttuuriaitan Matineapatiolla, niin heti puheiden jälkeen tulikin rankkasadekuuro. Siirryttiin maljoja nostamaan Lasipaviljongille. Tai siis festivaalin ajanhan hän oli nimeltään Utställningspaviljong. Tuli samantien testattua senkin uuden rakennuksen yleisömääräkapasiteetti ja kyllä se siinä kymmenen henkilön molemmin puolin pyörii. 

Catering-porukka oli valmistanut kauniisti festivaalin teemaväriin sointuvat drinkit. Vaikka ensin meillä oli kyllä hieman erilaisia käsityksiä siitä, kuuluuko ruokatiimille myös juoma-asiat. Johtoryhmän mielestä kuului. Kyllä sai olla niin ylpeä, kun oli uudet rompetorikristallitkin heti hienossa käytössä.


Avajaispäivään kuului tietenkin erään elokuvan maailmanensi-iltanäytös punaisine mattoineen. Minä laitoin päälle oikein pilkkumekon ja vähän ripsiväriäkin, että olisi välillä Pääsponsorimaista kutsuvieraiden kunnioitusta asuvalinnoissa. Enkä minä kaikelta touhotukseltani ehtinyt dokumentoida Kino Ryöttöä kunnolla.

Alunperinhän olin vaatinut Festivaalijohtajalta, että täytyy jossain vaiheessa edes lavastaa Chaplinin kuva valkokankaalle että saan ottaa kuvia siitä, miten nostattavaa - ainakin minulle - on se, kun joka näytöksen alla soi ja näkyy Smile-kipale. Olisi pitänyt saada siitä muistoksi kunnon kuvia, sillä itse elokuvanäytösten yhteistunnelmaa on vaikea kuvata aukottomasti. Se oli jotain sellaista, mistä ehkä tosiaan jo talvella haaveilin, mutta en uskaltanut odottaakaan että kaikki onnistuisi niin upeasti. Se oli itse asiassa aika liikuttavaa, kun ensimmäisen elokuvanäytöksen aikana tajusin tunnelman. 

Mutta siis, oheisen kuvan olen siis lainannut lähes luvatta. Siinä on menossa lippujen tarkastus, näkyy edes vähän teatteria:


Avajaisensi-iltagaalan ja juhladinnerin välissä oli ilotulitus. Sitä me emme olleet kylläkään muistaneet tilata, mutta ensi vuonna vissiin täytyy. Käsittämätöntä, uskomatonta - veti sanattomaksi sekin:


Eipä tarvinnut erikseen panostaa tunnelman ylläpitämiseen ensimmäisen päivän illallisella, eikä kyllä sen jälkeenkään. Kun pidetään festivaalia keskellä luontoa ja heinäkuisia sääilmiöitä, niin ei edes ilmanalasta puhuminen tuntunut keinotekoiselta. Vaikka tokihan vierailla juttua riitti ihan kulttuuristakin, sitähän varten tänne oltiin tultu. 

Oli myös tutustumista, ja eilen kun suurin osa vieraista teki lämminhenkisiä lähtöjään, tuli todetuksi että vierasvalinnat olivat erittäin onnistuneet ja määrä sopiva.

Ensimmäisen illan ilmassa oli sopivaa jännitystä siitä, että mitähän seuraavina päivinä tuleekaan tapahtumaan, ja minua toki huoletti vähän että voiko avajaispäivän tunnelmasta enää mikään festivaalipäivä pistää paremmaksi.


Kunpa olisin ollut vain rauhallisin mielin ihan koko ajan. Keskimmäinen festivaalipäivä sai sekin monia käänteitä, joista suurin osa oli ihan ohjelmaankin merkitty. Puolen tunnin jaloviinaklubi on festivaalillamme perinteisesti ainoa täysin aikataulutettu ohjelmanumero, klo 16:45-17:15 ja siitä ei joustettu nytkään. 

Minua yritettiin taas saada soittamaan Smile nokkahuilulla ja kyllä se ehkä vähän paremmin meni kuin viime vuonna, jolloin huilusta ei tullut pihaustakaan. Ensi vuodeksi harjoittelen sen ehkä huuliharpulla täydellisesti. Tai valmistan oman musiikkivideon Jalluklubille ja teen itse vaikka sen esityksen ajaksi asiaa huussiin.

Ei muuten kamalan pahasti tuoksahtanut hyyskä Kino Ryöttöön, vaikka sijaitseekin saman rakennuksen toisessa päädyssä. Minähän siis ennen festivaalia osallistuin sen tyhjentämiseen Puutarhaekspertin kanssa. Varmastikin se oli vähän kyllästyttävää kuunnella siitä ylpeilyäni, mutta saa sitä nyt ihminen kerran tai pari elämässään pitää meteliä itsestään ja huussin tyhjennys on mielestäni mitä parhain syy.

Tässä ollaan jo siirtymässä Jalluklubilta Utställningspaviljongille Vernissage-tilaisuuteen:


Elokuvien lisäksi meillä oli nimittäin artistivieraan pienimuotoinen esillepano hänen keräilemistään kissapatsaista. Kokoelmaan tulikin muuten loppugaalassa vähän täydennystä palkintojen jaossa. Pelkästään tämä kissateema olisi ollut oman reportaasinsa aihe, se kun on minunkin sydäntäni lähelllä. Tehtiin kahtena yönä myös kynttiläekskursiot Ryötönperän edesmenneen Roope-kissan haudalle.


Tontti ja rakennukset kestivät kaiken hyvin, eikä huussi tai paskakaivokaan täyttynyt. Ulkotiskipaikka toimi ja kaikki autotkin saatiin mahtumaan parkkimaalle niin, että pihapiirissä säästyi seesteisyys. Siinä käytiinkin - keskellä pihaa - monet hienot keskustelut ja ennen kaikkea naurettiin muutamat tikahduttavat naurut. Yksi dinner - monen suosikki, eli laulua ja lettuja - pidettiin Kino Ryöttö Loungessa sateen uhan vuoksi, ja nyt on todettu sekin, että illallisia voi pitää sielläkin.

Catering-ryhmää ei voi kiittää liikaa. Olenkohan muistanut kiittää vielä ollenkaan, kun on ollut hässäkkää. 

Juuri äsken soitti yksi festivaalivieras ja kertoi samaa kuin itsekin eilen illalla nukkumaan mennessä koin, että tuli ihan vain tuijoteltua kattoon kun oli niin paljon uusia muistoja ja ajatuksia kerrattavana, että oli niin tapahtumarikas ja onnistunut festivaali. Menee pitkään kaiken koetun sulattamiseen ja jäsentämiseen. Ei se mitään, se kai tämäntyyppisten leirien tarkoitus onkin. 

Minähän en lähtökohtaisesti ole elämässä mikään kokemusten metsästäjä vaan ainakin nyt elän sellaista vaihetta, että tasainen riittää. Mutta en minä kyllä tällaisen tapahtuman järjestämistä kadu. Tai enhän minä sitä järjestänyt, vaan tarjosin Ryötönperän siihen tarkoitukseen. On ihan etuoikeutettu olo, että on vähän kajahtanut ja huumorintajuinen ystävä- ja lähipiiri, niin saa vielä aikuisenakin leikkiä. 

Koskahan alkaa seuraavan festivaalin suunnittelu, ehkä ensin pitää tehdä palautekysely. Nytkin minä raportoin tietenkin vain omasta näkökulmastani


Nyt täällä on käynnistynyt viimeinen mökkilomaviikko paluulla maalaisarkeen. Apulainen on rekrytoitu lapsityövoimaksi tiskailemaan ja muuhun huushollaukseen. Minä mietin, mitä kaikkea vielä halutaan tai ehditään ennen kotiinpaluuta. Kesävieraita on tontilla, mutta festivaalin jälkeen pari ihmistä itsemme lisäksi tuo vain balanssinomaista kotoisuutta. Ei ole liian hiljaista.

Minä olen ajatellut ehkä huomenna vetäytyä vähän klapihommiin. Pitää tässä alkaa ajatella jo syksyä ja polttopuiden riittävyyttä.


Matrikkelitaiteilija leipoo tuolla mustikkapiirakkaa ja hänen Matrikkelipoikansa on hoitanut kalastuspuolta eilen. Kyllä on aika hyvää tuore savustettu hauki. Neiti Näpsä on ollut ahkerassa käytössä myös koko festivaalin ajan. 

Sauna on lämpiämässä ja ukkonenkin taisi kaikota muualle. Se on koko päivän pyörinyt ympärillä vähän pelottavastikin. 


Nyt kun suurin osa juhlien jäljistä on siivottu ja astiat ynnä systeemit taas minun paikoillani, niin huomenna voin vaikka koko päivän harhailla puutarhassa. Paitsi että Upi tulee. Mutta hän nyt on itsekin sellainen itsekseen tunnelmoija, että voidaan aina välillä ottaa portailla istumisen hetki ja jatkaa taas omille asioillemme.

Toimintaa seuraavalle kesävieraalle täällä tarjoaa Matrikkelitaiteilijan rakkaus mustikkametsällä käyntiin. Kyllä niitä on kuulemma aika hyvin, mustikoita.


lauantai 12. heinäkuuta 2014

Ennen hässäkkää


Päätin juuri, että kyllä minun täytyy ehtiä pistää ylös muutama sana ennen kuin alkaa hässäkkä. Niinpä nyt siis terveisiä hämärästä aamutuvasta. On aika siistiäkin. Toisin kuin eilen tähän aikaan, kun naapurin Rouva tuli tuomaan postia. Hän on niin kovin järjestelmällinen ihminen, että mahtoikohan edes uskoa kun selitin, että suursiivous on pikkuisen kesken ja että röykkiöt tuvassa johtuvat edellispäivän putkimiehen käynnistä. Ja että kun minä en millään malttaisi olla sisällä, niin vähän on hommat levällään. Tai siis oli. 

Minusta tuntuu, että Rouva poikkeaa meillä aina kun on sotkuista.

No, ei se mitään, ei siitä naapurisopu ole ainakaan kärsinyt kun kerran postikin tuotiin. Se oli perinteenä silloin kun minä olin lapsi. Että päivän lehti odotti myöhään nukkuvaa isäntäväkeä vanhan mökin lasikuistilla. Nyt minulta oli jäänyt kahden päivän lehdet ja postit hakematta ihan vaan kiinnostuksen puutteen vuoksi. Niin naapuri varmaan ajatteli, etten ollut jaksanut kävellä postilaatikoille, kun mies on vienyt auton kaupunkiin.

Kyllä ei se matka merkitse enää mitään niissä askeleissa ja energioissa, joka täällä on fyysiseen työhön tuhraantunut. Vieläkin olisi kasvihuonetyömaalla nyhertämistä, mutta taidan tänään keskittyä suurempiin linjoihin, ruohonleikkuuseen ja saunanpesuun mahdollisesti. Paitsi, että Apulainen saapui eilen yllätyskäynnille, joten voisin toki hänellekin nakittaa jonkun homman. Tai ehkä annan levätä.

No, mutta tältä alkaa paviljonki näyttää, pihapiiriänsä pitää vielä siistiä:


Kuten voitte havaita, olen siirtänyt tomaatit kasvihuoneen liepeille. Ajattelin, että turha heitä on enää sinne sisälle laittaa, kun ovat kesän keleissä karaistuneet kaikenlaisiin oloihin. Satoa emme taida tällä lomalla ehtiä saada, voivat naapurit ottaa valmiit tomaattihedelmät elokuussa sitten samalla kun kumminkin hakevat raparperia tai tikkaita lainaksi.

Hyvä, ettei mene hukkaan mikäli syntyy valmiita tomskuja.


Uusien tukikeppien sijasta viritin tomaateille varovasti narut. Toivon, että juuttihommeli on riittävän pehmeää eikä vaurioita varsia liiaksi, jos sattuu tuulemaan. Minulla ei ollut aikaa opiskella netistä oikeaa solmimistapaa, vaikka tiedän sellaisen olevan. Mennään nyt tämä kesä testimielessä - ovathan nämä ensimmäiset itseviljelemäni tomaatit, ja ensi vuonna on sitten opittu virheistä.

Sama pätee ämpärikasvualustoihin. Niissä minulla on salaojitusta kivistä ja sanomalehdistä. Multaa lisäsin toissailtana - kello oli varmaan jo yli kymmenen kun vielä tuhersin näiden kanssa, ja minusta kasvit näyttävät aika hyvinvoivilta.


Muuten itse kasvihuone saa vielä tämän kesän toimia huvipaviljongin virassa, mikä on minusta oikein soma ajatus ja kanniskelinkin sinne vähän perikunnan kahviryhmää ja sensellaista. Vaikkei lattiaa olekaan vielä käsitelty, se on viimeisen lomaviikon homma. Odotan, että Sisustusguru tulee, niin valitaan oikea sävy. Mies olisi halunnut saman tummanharmaan kuin on saunan lattiassa, mutta minusta pitää olla vaaleampaa, jossa ei näkyisi sitten ihan kaikki pöly ja roska.

Vaikka tokihan lattia tulee aina olemaan jossakin tuhrussa sitten, kun ovat kasvilaarit paikoillaan ja mullan ynnä kurakenkien kanssa siellä askaroidaan. Mitenkähän minä onnistuisin yhdistämään hyöty-, huvi- ja esteettisyysmomentit? Ja miten minä estän miesväkeä virittämästä paviljonkiini mitään rumia pumppulaitteita ja vempeleitä? Tulee olemaan haasteellista. Pitää nauttia nyt ensi kevääseen saakka tästä söpöydestä.

Olen jo visioinut syysiltapäiviä. Kuinka villapaidassa saatan joko lukea tai kuunnella radiosta Entisten nuorten sävellahjaa pikku huvimajassani. Ja katsella, miten lehdet lentävät tuulessa tai kuunnella miten sade ropisee kattoon.

Jonka mies muuten asensi vähän väärinpäin.. Hmm. Jännitämme, hapertuuko katto ennen aikojaan, sillä UV-suojapuoli on nimittäin niin sanotusti nurjalla puolella. Emme todellakaan ottaneet kattoa enää irti, kun se oli kerran hikipäässä paikoilleen saatu.


Tänään alkaa pihapiirin siivous. Vähän ollaan jo sivupuhteina valmisteltu tiistaina alkavaa Ryötönperän filmifestivaalia. Minä olen melkein ruikulla siitä väenpaljouden ajatuksestakin. Ja siitä, ehditäänkö saada kaikki ajoissa valmiiksi. Miehen sanoja lainatakseni, on todellakin mennyt kaikki energia kasvihuoneeseen.

Aina yhtäkkiä onkin ollut ilta, ja minä olen huomannut miten paljon jäi kunakin päivänä tekemättä. Pihahommat muunmuassa. En ole edes käynyt kasvimaalla moneen päivään. Varmaan siksikin, että en ole myöskään käynyt pariin päivään ulkohuussissakaan, joka on siinä aika lähellä. 

Se odottaa nimittäin, että Puutarhaekspertti tulee sen kanssani tyhjentämään enkä halua että päällimmäisenä on meikäläisen tuoretta kak... no sitä. Olen meinannut opiskella sen tyhjentämisen ihan itsekseni, mutten sitten ottanutkaan riskiä, että kaadun sammion kanssa horsmikkoon. Ikävää voisi olla se.

Sitäpaitsi oksennusmomentteja on riittänyt ihan kissojen terassille tuomissa lahjoissa. On ollut sellaisia pikkujyrsijöiden suoliläjiä, että te ette edes halua tietää mitä niissä oli. Heti alkaa pallea pumpata kuin vain ajattelenkin, yäk.


Mutta on täällä tosiaan pidetty kotitaloudestakin huolta. Minä sain hyvän hetken järjestellä pyyhehyllyä kylppärissä samalla kun putkimies teki töitään sähkösaunan lauteiden alla painesäiliön - vai mikä se on - kanssa. (Siitä ne röykkiöt tuvassa, kun sähkösaunahan toimittaa täällä ainoastaan varaston virkaa ja on aivan täynnä vaalimiani perikuntien nyssyköitä ja laatikoita. Ylälauteilla on läjä pilkkihaalareita.) 

Koko painetynnyri piti vaihtaa, jännityksellä odotan laskua. Mutta nyt tulee vettä hyvin taas, ja sehän on toki mukavaa. Putkimies ei tosin ehtinyt kaikkia suihkujen ja hanojen sihtejä katsella kuntoon, kun piti mennä päästämään vaimo vuorotöihinsä. Juteltiin siis kaikenlaista. Hänen vaimollaan on myös muutama kana, joita avoimesti kadehdin.

Putkimies sanoi, että on niissä myös hommaa ja haisuakin tulee. Minua se ei haittaisi.


Samalla kun siivosin kylpyhuonetta putkimiestä varten muistinkin, miten kätevä on sen tarjoama takaovi, jolle paistaa aamuaurinko. Kun pitää sen levällään ja sisällä vessan oven auki, niin tulee varjoisaan tupaan ikään kuin valoisampi tunnelma ja hyvä tuulettava läpiveto.

Oli muuten yhtenä päivänä sisilisko sisällä. On toki siis sellainen eläinmaailmaan liittyvä varjopuoli, kun on koko ajan ovet auki. Ovat kärpästeipit ja hyttystöpselit kovassa käytössä.

Minä en ole koskaan oikein ymmärtänyt, miksi ihmiset esittelevät vessojaan, mutta valosta ja puhtauden tuoksusta haltioituneena otin minäkin nyt sitten oikein kuvan meidän sisäklosestista, joka varmaan festivaalivieraiden toimesta on kohta liiankin kovassa käytössä. Täyttyyköhän paskakaivo, se tässä nyt vähän huolettaa.

Sisustuselementtinä Pirkka-kissanhiekkaboksi suihkujakkaralla.
Ei ole sponsoroitu.

Putkimiehen lisäksi täällä on käynyt jääkaapintuoja (oli pakko hankkia uusi, näitä talousrahareikiä riittää... ei tarvitse etelänmatkoja miettiä, enkä kyllä kaipailekaan) ja moottorisahankorjaaja.

Jälkimmäinen tuli eilen hakemaan sahan huoltoon ja annoin samalla hänelle pois meille niin turhan siimaleikkurin, joka tuli torpan mukana. Sen pörinää ei kestä kukaan. Juututtiin pihamaalle turisemaan pitkäksi ajaksi, kun meillä olikin yhtäkkiä lukuisia yhteisiä tuttuja täällä.

Tuli tosi kotoisa olo, ja syntyi myös sopimus siitä että olen aina yhteydessä jos tulee jotain pikkukorjattavaa. Nyt odottelen, miten käy sahan, löytyykö varaosa että pääsee miesväki festivaalin jälkeen pätkimishommiin. Niitä riittää, nimittäin, niitäkin. On niitä itse kaadettuja puita ja sitten on myrskyn kaatamia. Naapureillekin olen luvannut, että pätkitään klapimittaisia pöllejä.

Jääkaappimies sen sijaan tarjosi minulle kahdellakympillä jalallista tiskipöytää kesätiskauspaikalle. Kauppa jäi vielä avoimeksi, katsotaan.


Niinpä niin. Nyt täytyy mennä jatkamaan hommia. Apulainen nukkuu vielä, joten olen saanut aamurauhani pitää nyt huolella. Onkin tämän loman viimeisiä hiljaisia aamuja, kun kohta alkaa tanner täristä vieraista niin ja koko ajan kuitenkin joku kyselee minulta jotain. Pitäisiköhän minun karata aamuisin metsään kahvikuppini kanssa tai pistää törkeästi makuuhuoneemme ovi kiinni ja olla siellä aina hetki hissuksiin.

Aamurauha on ehdoton, jotta päivä onnistuu kokonaisvaltaisesti. Jos en saa olla tovia yksin herättyäni, voi häirityksi tulemisen ärtyisä tunne jatkua koko päivänkin. Kyllä minä olenkin hankala ihminen. Mukava, että siitä huolimatta on ystäviä, jotka haluavat ihan laumanakin tänne ensi viikolla tulla.

Jossakin olen onnistunut siis.

Tänään kuitenkin sain vielä onnistua myös aamuni kanssa, ja kävin taas kuvaamassa kukkasia vähän. On kiva kun tontilla on vielä nuppuvaihettakin havaittavissa.


sunnuntai 6. heinäkuuta 2014

Kolmen viikon päästä hauikset?


Olin kyllä ajatellut tänään vielä ehkä rapsutella kaiteita tai maalata jonkin jakkaran vaikka, mutta tässä minä nyt istun rannassa saunaa lämmittämässä. Ja peseytymisen jälkeenhän täällä mökillä ei tunnetusti tehdä enää mitään. Paitsi että perjantaina saunottiin niin aikaisin, että tulikin vielä toiminnan tarve ja vein miehen soutelemaan. Ensin oltiin käyty Kulttuuriaitan Matineapatiolla tekemässä suunnitelmia ja listaa. Siinä lukee nyt että "Lisää penkkejä." Eipä juuri muuta kirjattu ylös.

Vaikka mielessäni oleva työlista on valtava.

Aloitetaan nyt esimerkiksi kasvihuoneesta. Senhän minä olin tavallaan unohtanut. Tai siis oman osuuteni. Että tilannehan on nyt siis sellainen, että olen saanut olla sillä työmaalla kaksi päivää. Ojennellut olen ikkunoita, auttanut rakentamisessa ja purkamisessa. Myöskin sahaus- ja naulaushommiin olen päässyt, ja sokkelin pystylauta välirimoineen on myös sen näköistä. Industiral style. Sehän on meillä tyylisuuntana ollut noin niin kuin aina muutenkin. Vatupassia käytetään vain tärkeimmissä työvaiheissa.

Eilen näytti tältä:


Tänään alkoi jo hahmottua aavistus talomaisuuttakin. Myös katto saatiin suunnilleen paikoilleen, mutta ei tässä mitään harjakaisia ole ehtinyt pitää, vaikka kavereille kaupunkiin tekstaillessani sellaista uhosinkin. Sen verran olen rohjennut taukoja pitää, että olen voinut laitella väliraportteja Ryötönperän vakiokävijöille.


Siitä tulee niin sievä! Ihan ilosta yritin päivällä kesken työmaan vähän pussata miestä, mutta hänellä oli hiki. Vuorotellen on onneksi vasta menneet hermot nikkaroidessa. Jos ne menevät yhtä aikaa, tulee noin kymmenen minuutin mykkäkoulu.

Jos täällä on ollut hiljaisuutta, se on johtunut keskittymisestä. Väliin olen saattanut karjaista demonityyppisesti hyttysille ja paarmoille, mutta vielä ei ole sen suurempaa vahinkoa sattunut. Tai no on ehkä muutama mustelma ja laastaria on mennyt parikymmentä senttiä ainakin.

Jätin miehen äsken "ylös" eli päärakennuksen pihalle kuuntelemaan radiota ja rauhoittumaan, mutta nyt kuulenkin kolinaa. Hän virittelee yksityiskohtiaan vissiin lasipaviljongillaan. Ettei vaan nyt sattuis mitään, kun en ole vahtimassa. Sovittiin, että illalla tehdään taas listaa. Valkoista maalia pitää ostaa ja lisää puutavaraa. Tänään loppui seinämateriaali kesken, eikä puolisolle kelvannut perikunnan sekalainen jämäpuu liiteristä.

Minua on alkanut jo jännittää, että onkohan minulla kolmen viikon päästä hauikset. Mahtavaa olisi mennä töihin sitten pullistelemaan.


Koska nyt tuntuu siltä, että päiväni kuluvat miehen työkomennon tahdissa, niin täytyy vissiin palata eiliseen harjoitelmaani aamuyöllä puuhailusta. Toteutin unelmani ja nousin viideltä, koska silloin minä täällä normaalioloissa tosiaan ensimmäisen kerran herään. Kuuteen mennessä oli kuulkaa jo tulet vanhan padan alla ja uusi kesäulkotiskipaikkani hahmottumassa.

Olin oikein kerännyt tiskejämme torstai-illan saapumisesta lähtien, sellaiseen vauvojen muoviammeeseen. Että saan oikein nautiskella ja harjoitella suuren satsin tiskaamista yleisöryntäyksiä silmällä pitäen. Muutaman kerran kun on nuotiopaikalla suheerannut ja vesiä kanniskellut, vatien paikkoja vaihdellut - niin kyllä siinä hyvä rutiini ehtii syntyä.

Ensin mietin, että voin sitten neuvoa innokkaille tiskarikesävieraille tekniikkaa, mutta sitten muistinkin että yleensä jokaisella on oma tapansa tiskata ja keski-ikään ehtineet suomalaiset ovat myös osaavia ulkotiskauksen kanssa. Eli en puutu, jos joku haluaa viedä minulta tiskaamisen rauhan hetket.


Senkin takia pitää nyt nauttia astioiden pesemisestä itsekseen. Ja kyllä minä otinkin ilon irti. Vaikka vesi lämpeni kuumaksi aika hitaasti, ei käynyt yhtään aika pitkäksi. Nouseva aurinko ihanasti viihdytti metsän väliköistä ja linnutkin lauloivat. Minulla ei ollut kaverina edes kumpaakaan kissoista.

Tiskattuihin astioihin ja puhtaan pyykin ripustamiseen minulla liittyy joitakin erityisen mukavia tunnemuistikuvia. Sellaisia, joista ihan mielellään pitää kiinni vähättelyn sijasta. Kunpa mielikuviini liittyisi vielä vaatteiden ja lakanoiden kaappiin laitteluidenkin suloisuus. Mutta ei. Kaikki kaupungista tuomani puhtaan pyykin ja kesävaatteiden laukut ovat vielä purkamatta.

Lähipäivinä minun on maltettava olla ja siivota sisälläkin, niin siinähän nuo varmaan sitten samalla hoituvat.


Olen niin tyytyväinen, kun on ainakin yksi kesäaamu nyt koettu. Tänään nousin kuudelta päästämään toisen kissoista ulos, mutta pakotin itseni takaisin lepoon etten heti uuvahda kasvihuonetyöleirillä. Ja kannattihan se. Näin muutaman unen, joissa runsaan viikon päästä alkavalle Ryötönperän filmifestivaalille oli tulossa vielä lisää yllätysvieraita. 

Heräsin melkein stressaantuneena tähän päivään, mutta rauhoituin sitten. 

Ei kai tässä nyt kannata kumminkaan hermoilemaan ruveta, vaikka nyt jo vähän jännittää festivaalin saama tämänvuotinen suosio, ja valmistelut ovat vielä aika kesken. Palaan niihin sitten eri raportissa. Suunnitelmia on, niin kuin aina! Ja paljon. Valitettavan moni niistä liittyy jollakin tavalla siivoukseen, mutta on joukossa myös somistusmomentteja, tietenkin.

Käyköhän tässä niin, että saan tilat ja tontin "valmiiksi" sopivasti loman päätteeksi sitten. No, onpa ainakin kiva loppukesällä ja alkusyksyllä palata.


Tiskipaikkani on tuolla saunan takana, nyt kuvassa ei näy kaikki käytännölliset kuriositeettini. Meinasin ensin tehdä ihan erillisen raportin koko hommasta, kun olin niin innoissani. Mutta arvelin, ettei se ehkä ole kovin kiinnostavaa? Vahakankaan virkaa toimittaa vanha suihkuverho, koska sen päällä tuntuu niin kuin olisi siistimpää lotrata. Sitten on sellainen ihmeellinen kouru, jossa on hana. Löysin sen kerran liiteristä ja nyt se toimittaa juoksevan veden virkaa.

Minähän en ole nimittäin mikään seisovassa vedessä huuhtelija. Jokin marttapiirre pitää olla joakaisessa naisessa, ja minulla se on se. Juoksevan veden ihannointi. Mutta ei sen veden tarvitse vesijohdoista tulla, riittää kun on systeemi.


Kas, kuvassa näkyy myös minulle perjantai-iltana viritetty ilta-aurinkoriippukeinu. Ja jos oikein tiiraa, niin vasemmasta ikkunasta näkee avoimen oven läpi terassille, jonne olen kanniskellut polttopuita kuivumaan.

Siis - kröhöm - laiska töitään luettelee - olen pyrkinyt tekemään näinä päivinä myös pikkuisen klapeja. Sopivan aivotonta hommaa, ja on se aina edestä pois vaikka pilkkoisi silloin tällöin yhden kottikärryllisen. Klapikone pitäisi vaan putsata ja öljytä kunnolla.

Niin, ja kissat ovat viihtyneet hyvin. Nyt kun tuli tämä lämpöaalto, ei taida olla pelkoa kamalan pitkistä retkistäkään. Tumppi makasi äsken liiskana tuvan viileällä lattialla, kun kävin katsomassa. Jopa kuulkaa automatka tänne meni torstaina hienosti, ei yhtään draamaa! Kissojen häkit olivat ihan vierekkäin takapenkillä - ennen niissä on ollut isompi väli - niin pötköttivät kuulkaa siskokset ihan identtisissä asennoissa siellä.

Mietin, että mistäs päin nyt tuulee, saattoiko häkkien sijoittelu vaikuttaa vai ovatko viisastuneet ja nyt ymmärtävät pääsevänsä mökille mukaan kun auto ajaa tasaisesti maantiellä. Vai ovatko vain vanhoja ja väsyneitä jo. Ehkä niin. Vähän kaihoisa ajatus.

Tässä rantalomalaiset mökkipensionaatin rupusella laiturilla:


Olen aloittanut hissukseen muitakin projekteja, myös käytännön tasolla. Silloin eilen aamuyöllä halusin yhtäkkiä roudata yhden lipaston aitasta mökin terassille kesäkeittiöasioita silmällä pitäen. Se oli aika haastavaa yksin (mies nukkui), mutta onneksi on kottikärryt.

Haaveilen sellaisista maitokärryistä, tiedätte varmaan mitä tarkoitan. Moni asia täällä helpottuisi entisestään.

Tekisi mieli malata tuo mäntylipasto, mutta jospa annankin sen vain ahavoitua säässä? No, katsotaan - minähän olen niin laiska pesemään pensseleitä, että melkein mieluummin jatkan maalailua ympäriinsä jos kerran purkin avaan, niin että saattaa vahingossa osua lipastoonkin. Se on ihan joku halpis vaan, Taatan sukille selvästikin aikoinaan hankittu, ei mikään perintösenkki. Sellaisten suhteen olen varovaisempi - ei extempore-maalauksia niille.


No niin, jatketaan kesäiltaa, ystävät! Minulla olisi niin paljon ajatuksia mielessä kerrottavana, ja skannatakin teille piti pari vanhaa kuvaa. Säästän sadeiltoihin skannailut. 

Puutarhatöihinkään en ole ehtinyt ollenkaan, siis niihin varsinaisiin kasvihuoneen rakentamisen sijasta. 

Mies käy ensi viikon lopulla kaupungissa, sitten minä voin puuhastella pari päivää ihan omia juttujani. Vaikka en minä kyllä yhtään valita, että on tällaista yhteistä kesälomaa. Tuntuu hienolta, ja arvostan yhdessä tekemistä. Arkioloissa niin helposti sitä vetäytyy omiin juttuihinsa kumpainenkin, että kun nyt täällä rakennetaan ja puretaan yhdessä pari viikkoa, niin kyllä sitä taas osaa tavallisempiakin asioita uudella tavalla arvostaa.

Palaan raportteineni pian linjoille taas!