maanantai 28. maaliskuuta 2011

Takatalvi on uudistamisen aikaa

Ihmetyttää vähän, miten tyynesti olen onnistunut ottamaan sen tosiasian, että kevät tuntuu nyt jotenkin viivästyvän. Maallakaan sen tuloa ei oikein huomannut muusta kuin joutsenten kailotuksesta (Vihdoinkin!) ja siitä että radiossa soi Neiti Kevät. Niin ja tietenkin siitä, että aurinko laski taas näkyvään paikkaan. 

Osasin ottaa ilon irti ämpäreihin jäätyneestä pesuvedestäkin. Koskaan en nimittäin ole onnistunut jäälyhtyjen teossa. Umpijäätyvät. Nyt tuli hienoja. Vaikka rikkihän nekin tietenkin menivät, mutta ei haittaa. Ei tässä enää mitään Joulumaan paratiisia olla luomassa, kun kohta on kesä.

Kun nyt sitten pakkasen takia piti notkua sisätiloissa, niin tuli pohdittua kaikenlaista. Esimerkiksi ihmisen suhdetta mäntyyn. Itse kannatan mäntyjen käyttöä lähinnä lyhtypylväsmielessä. Muitakin järkeviä ominaisuuksia männyllä on suoruuden lisäksi pakko olla, kun sillä on niin antaumuksella paneloitu kaikenlaista ja vaivauduttu miljoonia huonekaluja ynnä peiliovia sorvaamaan. Varmaan onkin ollut tuoreena nättiä. Mutta annas olla kun on kulunut 20 vuotta, niin joka puolella on oranssia. Vähän niin kuin meidän mökillä.

On mäntyasiasta tullut vaahdottua ilman että se olisi herättänyt lähipiirissäni sen kummempaa kiinnostusta. Sen takia yllätti, miten jyrkän vastustuksen on saanut aarikkainen perintökynttilänjalkani.  Mäntyä sekin tietenkin. Järjestelmällisesti jokainen läheiseni on sitä mieltä, että polttopuuksi vaan. Että samat ihmiset, jotka varmasti ainakin salaa tykkäävät mäntypaneloinnista, tuomitsevat - kuitenkin aika huolella muotoillun - viattoman pallokynttelikön.

Jo syksyllä ostin ohikulkeissani Oriveden rautakaupasta valkoista kalustemaalia. Ikään kuin reserviin, jos mäntyisyys mökillä alkaa liiaksi pistää silmään. Nyt on maalilla ja sudilla ollut käyttöä. Vähän joka puolella alkaa olla niin sanottua uutta ilmettä. Ja kun tähtää tahallisesti teollisuushallityyppiseen lopputulokseen, ei haittaa jos pikkuisen valuu tai pinta on muuten vain epätasainen. Tulee ainakin äkkiä valmista kun ei tarvitse maalata moneen kertaan.

Olen hankkinut valmiiksi myös sisäkattomaalia ja kolme pientä vaahtomuovitelaa. Keskiseltä. En kyllä tehnyt hintavertailua, että kannattiko. Sattui nyt vaan kohdalle. Kokemukseni mukaan pikkuteloilla on kattopaneeli kaikista kätevin uudistaa. Huoneiston suojaushomma on niin järjettömän tylsää, ettei tulisi pieneen mieleenkään alkaa roiskia isolla telalla, pensselistä nyt puhumattakaan. Saattaa se valkoinen katto aiheuttaa järkyttävää kirjavuuden tuntua sitten niiden mäntyikkunanpokien kanssa. Siksipä pitää valita testitila. Minun vinkkini on se.

Vaikka olenkin mäntyisyyden äärellä uhonnut, niin todettakoon nyt kuitenkin että en minä sitä "kaikki valkoiseksi" -tyyliäkään ymmärrä. Että ensin maalataan joka ikinen asia valkoiseksi, esimerkiksi keittiössä. Vaihdetaan purkit ja purnukatkin valkoisiin, astiat ja muut. Kaiken kruunaa tekstit "kitchen", "cookies", "coffee" ja "tea". Ihan niin kuin sitä nyt ei ihminen tietäisi olevansa omassa keittiössä ja tuskin ne keksitkään syömättä jäävät jos ei heti löydy oikeaa purkkia. 

Pakko on tunnustaa, että kerran maalasin yhden puulaatikon tuon edellä mainitun valkoisuusvouhotuksen hengessä. Kun en omistanut kirjainsapluunoita vielä silloin, ja käsialakin on huono, leikkasin sanomalehdistä kirjaimia ja kuullotin ne laatikkoon kiinni läpinäkyvällä kynsilakalla. "Leipää. Bröd." Ei ole se laatikko varsinaisesti aitiopaikalla.

Mutta mäntysängystä tuli aika kiva kun sen lauantain iltapuhteiksi sutaisin. Kun ei tarjennut rannassakaan viiman takia maisemaa ihmetellä. Lahjaksi saatu sängynpeittokin näytti jotenkin raikkaammalta. Kannatti sitä näköjään kaikki nämä vuodet säilöä. Mahtava oli kaupunkiin palaamisen kynnyksellä loppusiivouksen jälkeen seistä sängyn äärellä ihailemassa oman käden jälkeä.


tiistai 22. maaliskuuta 2011

Tervetuloa aamut!

 
Olen alkanut taas tykätä aamuista. Siis jos saan viettää tovin itsekseni ja herätä vähän ennen kuin on tarpeellista. Muuten voi perinteinen aamuäreys vielä nousta pintaan. Valoisuus kanavoituu toimeliaisuudeksi. Mökillä tuli lauantaiaamuna tehtyä maalaushommia vielä muiden nukkuessa. Kaupungissa Hesari jää melkein lukematta. Vaikka kai tässä pitäisi olla kärryillä maailman ja kotimaan politiikasta. Edes vähän. Tänä aamuna tuli kuitenkin kerrattua mieluummin perunanviljelyksen alkeita. Sen jälkeen tuli energisesti vielä tiskattuakin ennen töihin lähtöä. Kätevä tämä kevät.

Viikonloppuna tuli nimittäin havaittua, että Ryötönperän kylmäkaapissa olivat alkaneet perunat itää. Siitä sitten syntyi tämä pohdinta, että pitäisikö sittenkin kesällä kaivella liiterin taakse maahan pari pottua. On niitä ennenkin historiassa siellä viljelty, niin miksei nytkin. Ihan juhannustarpeiksi vain. Olisihan se mahtavaa leveillä oman maan perunoilla. Voisi esittää, että ihan vaan tuosta noin vaan olen melkein omavarainen.

Vielä oli mökillä niin talvi, ettei varsinaisiin pihahommiin puutarhanhoitomielessä pääse vähään aikaan. Eläinhavainnotkin jäivät minimaalisiksi. Yksi koskikaran pyrähdys ja rantasaunan padasta viimeisen leposijansa löytänyt päästäinen. Hölmö. Mitähän asiaa silläkin sinne oli ollut. Jäätynyt vesitilkkaan kiinni, raukka.

Jäin ihan miettimään, pitävätkö jyrsijöitä syövät metsäneläimet puoliksisulaneista pakasteista. Kun patavesi lämmityksen yhteydessä alkoi sulaa, irrotin päästäisen varovasti napolla. Vaihtoehtoisesti kuupalla tahi kauhalla. Riippuu, miltä murrealueelta on ihminen kotoisin. Heitin sen metsään kun se tuntui niin luonnolliselta. Polttohautauksenkin olisin siinä toki voinut suorittaa.

Rantasauna oli mennyt entistä vinompaan. Vähän niin kuin olisi ollut Linnanmäen Vekkulassa. Jos siis lasketaan huolinäkökulma pois. Että romahtaako se ennen kesää ja oikaisua. Ja onnistuuko suoristus ylipäätään. Siihen aiheeseen tulee vielä palattua, hyviä vinkkejä vastaanotetaan. Ja talkooilmoittautumisia. Itse asiassa näin henkilökohtaisesti ei kyllä ole Vekkulastakaan pelkkiä hyviä muistoja. Kerrankin lapsena oksensin sinne peilisaliin.

Saunakamarissa tuli vinouden takia horjahdeltua ennen ensimmäistäkään drinkkiä ja maisema  ikkunan takana oli kerrassaan epäsuora. Silläpä ystäviä odotellessa keskityin ulko-olosuhteisiin. Onneksi olin varannut hommaa. Saivat lyhdyt paikan. Kun sitten porukalla istuttiin selkä järvelle päin takan ääressä, ei välttämättä huomannut mitään kenoutta. Tuli siinä useampikin tovi vietettyä.

Järven sulassa paikassa näkyi mustia pisteitä. Tuli ehkä vähän manattua, kun ei ole vielä niitä kiikareita. Jäin vasiten hiljaa paikalleni tiiraamaan, että josko majavia olisivat. Tai joitakin muuttolintuja. Joko olivat nekin jäätyneet niille sijoilleen tai olivat vanhoja laiturin tolppia. Olen jälkimmäisen kannalla. Superkuun jälkeisenä sunnuntaiaamuna aurinko keksi paistaa niin sanotusti täydeltä terältä. Silloin tuli porukalla kävelyllä se koskikarahavaintokin tehtyä. Pitää vielä vähän opiskella aihetta netistä. Seuraavan kerran aion tunnistaa sen linnun ihan itse.

Nyt kun päivä aidosti alkaa olla yötä pidempi ja kaikkea muutakin lupaavaa on ilmassa, niin suunnitelmissa on hoitaa äkkiä alta pois kaikki turhat ja tarpeellisetkin sisätyöt. Ryötönperälle jäi maalattavaa ja täällä kaupungissa pitää sumutella Siwan basilikaa. Ehkä myös siivota naulakko ja pari muuta ummehtunutta nurkkaa. Sinänsä siis viikonlopun pikku takatalvi saa vielä tulla. Olkoon se viimeinen.

torstai 17. maaliskuuta 2011

Oon jo menossa

Huomenna olen mökkirannassa saunassa. Taikauskoinen puoleni melkein kieltää sitä näin julistamasta. Ettei mikään vaan mene matkalla mönkään. En kuuntele sitä. Saa nähdä, miten käy. Meikäläinen se vaan rehvakkaasti avaa mökkikauden!

Paljonkohan siellä nyt on lunta? Auramies on kyllä pitänyt tien ja pihan auki. Saunalle on kahlattava tai lapioitava. Onkohan järven virtapaikan sulaan tullut jo muuttolintuja? Joutsenia oli käymässä keskitalvellakin. Mahtaakohan kiukaanhormin ympäriltä olla noukittu loputkin villat parempiin pesiin lämmikkeeksi? Paljonkohan on metsäjäniksen jälkiä? Miltä näyttää järvi nyt ja mihinköhän kohtaan vastarantaa aurinko tarkalleen ottaen tätä nykyä laskee?

Kun palaa Ryötönperälle pitkän tauon jälkeen, on ensihetket käytettävä havainnointiin. Tavallaan pitää niin kuin päivittää tilanne. Usein se tulee tehtyä vaikka olisi ollut poissa lyhyemmänkin aikaa. Oikeastaan aina. Jää kauppakassi helposti purkamatta. Lämmittämiseen ryhtyminen saa odottaa tovin. Pitää vaan lisätä vaatetta. Rantasaunan terassille sitä yleensä ensimmäiseksi päätyy katselemaan maisemaa. Saattaapa olla tervetuliaisdrinkkikin nautittavana. Samalla voi vähän suunnitella, ottaako jonkun projektin työn alle vaiko ei. Aikakin ihan tuntuu pysähtyvän siinä tutussa rannassa.

Pakko ei ole saada viikonloppukäynneillä aikaiseksi mitään hommia. Voi keskittyä hiljaisuuteen. Tai seurusteluun, jos on ystäviä mukana. Paitsi jos on viralliset talkoot. Syksyllä pidin yhdet. Tänä vuonna olisi tarpeellista oikaista rantasauna. Siihen joku sopiva miesporukka tunkin ja vatupassin kanssa huseeraamaan. Kaadettuja puita pitäisi pilkkoa klapeiksi. Sen voisin opetella kyllä itsekin.  Pelkään vähän, että huitaisen omaan polvilumpioon.

Kun lumet sulaa, riittää raivattavaa niin paljon kuin vain jaksaa. Viimeisimmät vuodet tontti on ollut hoitamatta enkä minä ehtinyt ensimmäisenä omistajan kesänäni viime vuonna loppujen lopuksi paljon mitään. Otin vain tätä lapsuuteni kesäpaikkaa uudelleen niin sanotusti haltuun. Tein huoneista itseni näköisiä. Jospa tänä keväänä olisi kunnolla risusavotankin vuoro.


Vaan eipä se paikka minnekään katoa eikä varsinaista vahinkoa tapahdu, vaikkei tonttia sen kummemmin villiintyneestä luonnosta siivoaisikaan. On silti visioissa saada ikiaikaisia isoja kiviä näkyviin metsittymisen alta. Järjestää paikka riippukeinulle. Saada vesimaisema näkymään ylemmäskin pihalle. Sitäpaitsi raivaus on mukavaa puuhaa. Näkee heti kädenjäljen. Ja kun sitä tekee heti kun lumitilanne antaa myöten, ei ole pelkoa esimerkiksi käärmeistä. Vaikkei niitä kyllä noilla tiluksilla ole koskaan pahemmin esiintynyt. Ehkä kerran kesässä.

Mökille pääsyn haaveiluenergiaa olen purkanut pakkailemalla mukaan kaikenlaista. Joitakin hankintojakin on tullut tehtyä. Varmaan turhiakin. Mopo saattoi vähän keulia kynttiläostoksilla. Mutta onhan niistä iloakin sitten. Uudet lyhdyt kulkeutuvat repussa jo aamujunalla, kun matkustan suoraan yövuorosta muiden edellä. Haluan niille paikat jo ensimmäiseen iltahämärään. Päivä on ainakin kolme tuntia pidempi kuin viimeksi käydessä. Hämärä parhaimmillaan pitkä ja lempeä. Onkin siinä useampi tunti aikaa sommitella lyhtyjä, kun olen perillä jo puoliltapäivin.

Puita pitää tietysti kantaa. Saa nähdä, ovatko keittiön putket taas jäässä. Lisäksi odotan lauantain superkuuta. Toivottavasti ei ole pilvistä. Kuu on täysi ja lähempänä maapalloa kuin pitkiin aikoihin. Joidenkin mukaan se voi suorastaan vaikuttaa täällä pallolla asioihin. Kunpa ihmiset tulisivat vain sopivasti vähän höpsöiksi kuuhulluiksi. Kunpa ei tapahtuisi maailmalla enempää pahaa.






maanantai 14. maaliskuuta 2011

Kiire omalle pihalle


Voi hyvänen aika, miten voi ihminen seota yhdestä loogisesta vuodenajasta. Piti kävelyltä palatessani hakea vain välipalaa lähisiwasta. Mukaan tarttuikin yrtin itsekasvatuspaketti. Olivat sellaisia päättäneet valikoimiinsa ottaa. Varmaan sen takia kun siwojen tuoreosasto on melko nahkea noin keskimäärin, anteeksi vaan. Voivat kulmilla asuvat asiakkaat nyt sitten itse kasvattaa yrttinsä. Valitsin basilikan. Olen tuotesijoittelun ja designin uhri. Paketti oli oikein romanttisen vanhanaikaisesti tyylitelty. Se varmaan vetosi siihen minään, joka oli vielä siirtolapuutarhan söpöyden valloittama.

Mitenkään "pelkän" luonnon keväänmerkkejä väheksymättä suosittelen nimittäin hakeutumista siirtolapuutarhaolosuhteisiin kävelylle. Varsinkin jos tarvitsee lisäpönkitystä tälle epäuskottavalle faktalle vuodenajan vaihtumisesta, niin kuin minä. Siellä mökkikylässä jos on talven jälkeen liikettä, voi olla vakuuttunut kasvukauden olevan käsillä näillä näppäimillä. Ja olihan siellä. Katoilla lumenpudottajia. Parkkipaikalle autoista nostettuja kuormia odottamassa, että asukas vie ne pulkalla mökilleen. Huolellisesti kaivettuja poteroita pihoilla ja yhdessä pihapuussa roikkumassa amppeli, jossa oli orvokkeja! Oranssi ja violetti. Teki ihan mieli mennä lähemmäs katsomaan, mutta siirtolapuutarhaoloissa yksityisyyden kunnioittaminen on tärkeää. Niin kuin tietysti muuallakin. Pienet kasvihuoneet lumen sisällä sentään vielä. Joku oli säilönyt sellaiseen puutarhakalusteensa.

Bonuksena mökkikyläkävelyistä tulee inspiraatio oman pihamaan tarkasteluun sulostuttamisen näkövinkkelistä. Joka kerta mietin, että miten ne onnistuvatkin laittamaan kaiken niin viehättävästi. Ehkä se perustuu jonkinlaiseen kilpailuun naapurusten kesken? Vaan uskon kyllä siihen, että omaa sieluaan varten sitä ihminen lähiympäristöään kohentaa. Siirtolapuutarhoissa se vietti näyttää olevan potenssiin kymmenen. Ja minä haluan itsellenikin sellaisen taidon. Tulee aina ihan kiire omalle pihalle suunnittelemaan ja asettelemaan. Ja siivoamaan. 

Lumikinokset alkavat olla sopivan huokoisia. Sen kun havaitsin, aloin lapioida vähän lisää tilaa Puutarhanurkkaan. Hikihän siinä tuli, mutta niin oli tarkoituskin. Lapiointi on huomattavasti mukavampaa kuin painonnosto. Pääsin lähemmäs alppiruusua. Se nyt ei varsinaisesti ole suosikkikukkani. Vähän liian mahtipontinen. Mutta sattuu olemaan tällä hetkellä ainoa joka on vihreänä. Tähän aikaan vuodesta olen yleensä tyytyväinen, etten ole saanut rakentaa sen tilalle ilta-aurinkopatiota. Johan koko kasvin siirtämiseen olisi tarvittu traktori, joten antaa olla. Otin jouluisimman lyhdyistä pois. Pesin noesta sen pitsihuvilahenkisimmän tilalle.

Eilen kävi lintulaudan juurella vihdoinkin viherpeippo. Jouduin kyllä tarkistamaan lajin netistä. Olin osunut oikeaan. (Kun en muistanut, miltä keltasirkku näyttää, että jos se olisikin se.) Päätin, että minun viherpeipponi kuuluu niihin jotka ovat juuri palanneet ulkomailta. Koska ei sitä ainakaan koko talvena ole ruokapaikalla näkynyt. Yritin selittää linnuille ikkunan läpi säksättävälle kissalle, että kato nyt. Ei se tajunnut. Ihan sama, vaikka olisi ollut varpunen. Itse olin aika ekstaasissa. Vaikka ilahdun minä talvehtivistakin siivekkäistä.

Siwan basilika se nyt sitten odottaa kylvämistä. En ole koskaan vielä kuulunut niihin puutarhureihin, jotka hurahtavat siemenlajitelmiin keväisin. Olen pitänyt tapanani vain seurailla asioiden etenemistä. Ajatella, jos tästä nyt alkaa joku uusi vaihe elämässä. Ensi vuonna pitäisi mennä pakettiautolla puutarhamessuille.

Viime keväänä lähisiwassa oli pihatyövälinekampanja. En ollut siihen mennessä tullut ajatelleeksi, että reikä haravanvarren päässä voi olla kilpailuvalttikin. Siitä saa sen kätevästi seinälle roikkumaan. Itselläni on ihan perinteinen rämisevä puuvartinen. Se on paras. Ja pienet oksasakset. Periaatteessa alkaisi kai olla jo aika siistiä tuota hangenpäällistä pensasosastoa, kun kesää kohti mennään. Miten se nyt kuulostaakin vähän rivolta.

torstai 10. maaliskuuta 2011

Vielä reissun tuomia ajatuksia

Eipä siinä kauan mennyt, kun alkoi italiantuliaislehti käsissä poltella. Siis sitruunaliköörin lisäksi. Sen verran on harmaata täällä. Ihan kohta keskityn Suomen kevääseen. Vielä vähän viivyn matkamuistoissa. Valokuvia katsellessa voi niihin palata vaikka sata kertaa. Kätevää tämä digiaika. Kun voi ottaa paljon kuvia. Ei haittaa, jos kaikki ei onnistu. Manipuloidakin kuvia voi. Jos osaa. Vaikka mitä sitä nyt kauniita maisemia sormeilemaan. 

Mutta lehteä selatessa on vähän niin kuin uudelleen matkalla. Siellä kerrotaan paikoista, joissa en vielä ole käynyt. On myös johonkin kevätkaaliin liittyvä ravioliohje. Onneksi on ikuisuuslainassa kaverin sanakirja, niin voin sen kanssa ottaa selvää millä rehulla täällä kotimaassa voisi raviolit täytellä. Alkaa nimittäin sekin taito olla talven jäljiltä hanskassa. Mitäs muutakaan sitä ihminen pimeinä iltoina puuhaisi kuin opiskelisi pastataitoja. Saattaa sitä nykymarketeista saada italiankaalejakin. Mitä niitä nyt on, lollorossoja ja muita.

Unohdin kertoa, että näin Toscanassa myös västäräkin. Sitä muistellessa alkaa olla mökkihommat mielessä. Toivottavasti saan sinne tänä vuonna paljon vieraita. On nimittäin haaveissa pitkä pöytä pihalle. Mukava olisi siinä sitten porukalla istuksia. Vaikka menee se tunnelmoidessa pienemmälläkin kokoonpanolla. Miksei yksinkin. Joskus sitä ihminen tarvitsee vain omaa aikaa. Mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan. Onko oma aika omaa, jos sen jakaa toisten kanssa? Oli miten oli, itse olen havainnut yksin olemisen hetkien olevan varsin terveellisiä. Vaan helppohan se on sanoa, kun voi valita.

Joka tapauksessa silmä etsiytyi reissussa varsin värittömiinkin kohtiin. Liekö syynä se, että tässä saa vielä tovin odottaa oman luontomme värillisyyttä. Annetaan silmän levätä sitä ennen.  Niin se on ehkä suunniteltu. Kaiken lumenkirkkauden jälkeen. 

Pöytään palatakseni: Olen tullut tulokseen, että sen pitkän pöydän pitäisi olla sellainen mahdollisimman harmaa ja puinen. Tarvitaan myös penkit. Mahtaisiko niin sanottu raakalauta olla aiheellinen materiaali? Harmaantuu omia aikojaan. Iskun ikkunassa Kalevankadulla on yksi ihana pöytä ollut tyrkyllä jo vuoden. Mielestäni voisin askarrella sellaisen itsekin. Voisin opiskella nikkarointia netistä. Kun Strömsön Jimilläkin on nyt vaan ne kukkatasot ajankohtaisia. Minä mitään pienvirityksiä pysty tekemään. Suuret linjat ne olla pitää.

Kun joku kertoisi, mistä saa pukkijalkoja. Niin sitten ostaisin lautaa ja tekisin siitä niiden päälle levyn. Kai siihen vain pari poikkilautaa, yksi vino ja sitten ne pitkät ruokapöydän laudat? Saha ja vasara on. Ja nauloja. Värillisyyttä odotellessa ajattelin, että voisin sijoittaa rahaa kirkasvärisiin kynttilöihin. Eri mallisiin. Pitkiin, pyöreisiin ja pötköihin. Voisi olla aika ilahduttava näky istua lehtiä odottelevan luonnon keskellä kun niissä palaisi tuli. Jestas. Enää ei ole pitkä aika tuohonkaan.


keskiviikko 9. maaliskuuta 2011

Terveisiä reissusta



On se kevät edellä Italiassa. Matkustin varta vasten katsomaan. Että jos saisi sellaisen vahvistavan niin sanotun esinäytöksen maailman parhaasta vuodenajasta. Ensimmäisinä öinä myrskytuuli kolisutteli kattotiiliä. Sillä tuulella on joku nimikin, jonka jo unohdin. Tietotulva on niin iso siellä kaikenmoisen kohdattavan keskellä. Ei voi sisäistää kaikkea. Harvinaisena ilmiönä se puhuri saa toscanalaiset kuulemma sekaisin, tulee vainoharhaa ja muuta. En minä vaan huomannut mitään. Olin vain tyytyväinen kun olin valinnut matka-asuni käytännöllisillä periaatteilla. Kuratakki, farkut ja tennarit.

Valo oli niin paljon pehmeämpää kun ei ollut lunta. Mustarastas lauloi - no - aika samaan tapaan kuin täälläkin pian. Siis sydäntäsärkevän ihanasti. Lohduttavaa oli kuulla myös lehtien havisu tuulessa. Viime kerrasta on täällä kotimaassa niin pitkä aika. Kun pisti silmät kiinni, saattoi kuvitella ihan mökkirannan haapojen jo olevan lehdessä. Illan pimetessä lepakko pörräsi pihamaan yllä ja tähtitaivas kiersi ihan omituiseen suuntaan. Vaikka miten päin sillä kukkulalla seisoin niska väärällään, en saanut selkoa minne kuu katosi. Tuli tunne, että on kauempanakin kotoa. Sinänsä siis ihan virkistävässä mielessä.


Paikalliset harrastavat aika suojattuja kotipihoja. Yritin vakoilla kuitenkin. Jos vaikka omaan puutarhaan saisi vaikutteita. Sienassa onnistuin kuvaamaan yhden takapihan sivukadulla. Kun siellä ei liikkunut ketään. Kaikki olivat keskustorilla polkupyöräkilpailua katsomassa ja metelöimässä. Itse olisin sillä pihalla sijoittanut pyykkinarun vähemmän keskeiselle paikalle. Oli lauantai ja ilmeisesti pyykkipäivä. Muuten oli aika kivasti yrttiruukkua ja muuta esillä. Tai mistäs minä tiedän, oliko ruukuissa yrttejä. Kuvitellaan niin. Hedelmäpuut eivät ihan vielä kukkineet. Varmasti on aika nättiä sitten kun päärynä alkaa pukata valkoista kukkaa. Kai se on valkoista. Kukkakaupoissa myytiin hyasintteja. Jotenkin siitä tuli mieleen taas Suomen talvi. Mutta oli siellä muitakin kukkia.

Reissun ainoa aurinkoinen ja samalla tyyni päivä osui siihen kohtaan, kun päätin vierailla Bobolin puutarhassa. Oli onni matkassa. Piti ihan riisua kuratakki. Varta vasten hankin oikein reittiopaskirjan sinne puutarhaan. Kun se on aika iso. Olisin ehkä tarvinnut navigaattorin. Aika jännä, että keskellä Firenzeä on sellainen suojattu keidas. Hartaudella vaalittu. Ihmettelin vähän itseäni, kun jaksoin siellä puutarhaoloissa kiinnostua patsaistakin. Sisätiloissa, esimerkiksi Uffizissa, tulee helposti sellainen taideähky ja turhaannus. Ihan aloin miettiä, että sopisiko kotipihallekin joku patsas. Siis puusta moottorisahatun karhun kaveriksi. Esimerkiksi se pulleva Bacchus-patsas, jossa itse herra kaikkine lihoineen istuu ilkialasti kilpikonnan päällä. Sitä lähtökohtaisesti menin Bobolin tiluksille katsomaan. Sellainen voisi tuoda Puutarhanurkkaankin vähän ryhtiä.

Sanoisin, että maisemanvaihdos teki hyvää. Jos vähän useammin matkustaisi, ei tarvitsisi tuhertaa itkua lentokoneissa. Katoaisi reissailulta turha glamour. Ostin Firenzen kentältä punaviinin lisäksi paikallisen puutarhalehden. Vähän niin kuin inspiraation lähteeksi. Vaikkei sitä täälläkään enää kohta tarvitse pihanhoitoon innoitusta erikseen hakea. Lehti säilyi yllättävän siivona vaikka sitä hikissä käsissäni koko paluumatkan ajan ruttasin. Mitään siitä ei mieleen jäänyt. Nyt saa Case & Country odotella sitä hetkeä kun haaveilutuokiota mieli taas hakee. Kun muisti ei enää tavoita sitä kotoisaa pensasaitojen siivoamiseen liittyvää sahan ääntä ja risujen polttelun tuoksua, jossa sain kätevästi tovin omaa kevättämme odotellessa viettää.