Tervetuloa aamut!

 
Olen alkanut taas tykätä aamuista. Siis jos saan viettää tovin itsekseni ja herätä vähän ennen kuin on tarpeellista. Muuten voi perinteinen aamuäreys vielä nousta pintaan. Valoisuus kanavoituu toimeliaisuudeksi. Mökillä tuli lauantaiaamuna tehtyä maalaushommia vielä muiden nukkuessa. Kaupungissa Hesari jää melkein lukematta. Vaikka kai tässä pitäisi olla kärryillä maailman ja kotimaan politiikasta. Edes vähän. Tänä aamuna tuli kuitenkin kerrattua mieluummin perunanviljelyksen alkeita. Sen jälkeen tuli energisesti vielä tiskattuakin ennen töihin lähtöä. Kätevä tämä kevät.

Viikonloppuna tuli nimittäin havaittua, että Ryötönperän kylmäkaapissa olivat alkaneet perunat itää. Siitä sitten syntyi tämä pohdinta, että pitäisikö sittenkin kesällä kaivella liiterin taakse maahan pari pottua. On niitä ennenkin historiassa siellä viljelty, niin miksei nytkin. Ihan juhannustarpeiksi vain. Olisihan se mahtavaa leveillä oman maan perunoilla. Voisi esittää, että ihan vaan tuosta noin vaan olen melkein omavarainen.

Vielä oli mökillä niin talvi, ettei varsinaisiin pihahommiin puutarhanhoitomielessä pääse vähään aikaan. Eläinhavainnotkin jäivät minimaalisiksi. Yksi koskikaran pyrähdys ja rantasaunan padasta viimeisen leposijansa löytänyt päästäinen. Hölmö. Mitähän asiaa silläkin sinne oli ollut. Jäätynyt vesitilkkaan kiinni, raukka.

Jäin ihan miettimään, pitävätkö jyrsijöitä syövät metsäneläimet puoliksisulaneista pakasteista. Kun patavesi lämmityksen yhteydessä alkoi sulaa, irrotin päästäisen varovasti napolla. Vaihtoehtoisesti kuupalla tahi kauhalla. Riippuu, miltä murrealueelta on ihminen kotoisin. Heitin sen metsään kun se tuntui niin luonnolliselta. Polttohautauksenkin olisin siinä toki voinut suorittaa.

Rantasauna oli mennyt entistä vinompaan. Vähän niin kuin olisi ollut Linnanmäen Vekkulassa. Jos siis lasketaan huolinäkökulma pois. Että romahtaako se ennen kesää ja oikaisua. Ja onnistuuko suoristus ylipäätään. Siihen aiheeseen tulee vielä palattua, hyviä vinkkejä vastaanotetaan. Ja talkooilmoittautumisia. Itse asiassa näin henkilökohtaisesti ei kyllä ole Vekkulastakaan pelkkiä hyviä muistoja. Kerrankin lapsena oksensin sinne peilisaliin.

Saunakamarissa tuli vinouden takia horjahdeltua ennen ensimmäistäkään drinkkiä ja maisema  ikkunan takana oli kerrassaan epäsuora. Silläpä ystäviä odotellessa keskityin ulko-olosuhteisiin. Onneksi olin varannut hommaa. Saivat lyhdyt paikan. Kun sitten porukalla istuttiin selkä järvelle päin takan ääressä, ei välttämättä huomannut mitään kenoutta. Tuli siinä useampikin tovi vietettyä.

Järven sulassa paikassa näkyi mustia pisteitä. Tuli ehkä vähän manattua, kun ei ole vielä niitä kiikareita. Jäin vasiten hiljaa paikalleni tiiraamaan, että josko majavia olisivat. Tai joitakin muuttolintuja. Joko olivat nekin jäätyneet niille sijoilleen tai olivat vanhoja laiturin tolppia. Olen jälkimmäisen kannalla. Superkuun jälkeisenä sunnuntaiaamuna aurinko keksi paistaa niin sanotusti täydeltä terältä. Silloin tuli porukalla kävelyllä se koskikarahavaintokin tehtyä. Pitää vielä vähän opiskella aihetta netistä. Seuraavan kerran aion tunnistaa sen linnun ihan itse.

Nyt kun päivä aidosti alkaa olla yötä pidempi ja kaikkea muutakin lupaavaa on ilmassa, niin suunnitelmissa on hoitaa äkkiä alta pois kaikki turhat ja tarpeellisetkin sisätyöt. Ryötönperälle jäi maalattavaa ja täällä kaupungissa pitää sumutella Siwan basilikaa. Ehkä myös siivota naulakko ja pari muuta ummehtunutta nurkkaa. Sinänsä siis viikonlopun pikku takatalvi saa vielä tulla. Olkoon se viimeinen.