sunnuntai 28. huhtikuuta 2013

Enimmäkseen rannassa


Kysyin mieheltä mökkipaikkakunnan juna-asemalla perjantaina, että onko outoa olla kuuden kilometrin päässä mökiltä ja kumminkin jatkaa matkaa. Vain minä olin menossa Ryötönperälle viettämään pitkästä aikaa ihan yhdennaisen viikonloppua. Mies ajoi minut ja auton reissunsa puoliväliin ja suuntasi itse pohjoiseen perinteiseen puolivuosittaiseen poikavuosien kavereiden kokoukseen. Mies on sillä tavalla yksinkertainen, ettei liittänyt tilanteeseen sen kummempia tunteita vaan nousi tyynesti junaan.

Minä saavuin sateiselle mökkipihamaalle ja orpo tunne kesti onneksi vain hetken. Naapuri tuli lainaamaan korjauslaastia, niin siitä se sitten taas lähti. Aloin lämmittää saunaa.

Vaikka alunperin olin kyllä ajatellut, että heti perjantaina ryhdyn johonkin lukuisista projekteistani. 

Se nyt vaan on niin, että kun järvenselkä on kevään ensimmäistä kertaa auki, niin aikaa tulee vietettyä enimmäkseen rannassa. Ei voi kuin ihastella vapaata vettä ja heijastuvaa maisemaa. Lintuja, joista osan säikytin heti vahingossa pois. Viikonlopun kuluessa ne yleensä tajuavat, että minä en olekaan akuutti uhka. Eivät ne sitten enää lauantaina jaksa hössöttää läsnäolostani. 

Kylmä oli vähän, niinpä nautiskelin saunakamarissa. Käsitellään nyt tämä rantateema alta pois, niin voin sitten kertoa mitä muuta minä näin ja tein.

Kuva on rakeinen, koska elimme raekuuroa.
Moni järvi on vielä hyhmän peitossa - huomasin matkalla - mutta meillähän on se luksus että selälle tulee virtausta. Joen kokoinen sula oli tosiaan laajentunut jo melkein koko järveksi niin, että vain rannassa oli vähän jäätä. Jännä nähdä, pääseekö helatorstaina heittämään talviturkin pois.

Viime vuonna minä en sitten toukokuun jälkeen uinutkaan. Elin koko kesän keväisen rohkeuden puuskan voimalla, ja hyvin se meni niinkin. Jotain ainutlaatuisen ihanaa on pullikoida vielä kaislattomassa vedessä. Itse asiassa kesäisin uiminen saattaa olla jopa jotenkin yliarvostettua. 

Tai sitten olen vain kateellinen uiville ihmisille, kun olen itse vähän vellihousu ja pelkään törmääväni mutaliejuun ja kaloihin. Pitäisi aina nähdä, mitä siellä vedessä on. Mutta ei sellainen meidän ruskeassa järvivedessä onnistu. Sokkona pitää itsensä kastella, kyllä se vähän aina haasteelta tuntuu vaikka olisi mikä helle.

Olen ehkä suorastaan säälittävä kun helteisinä aikoina saatan korvata uimisen vain kaatelemalla vesiämpärillisiä päälleni rantakivellä. No, joo. Ehkä tulee kylmä kesä, niin ei tarvitse vilvoittelua tämän enempää miettiä.


Auta armias, kun harmaa sää eilen illalla kirkastui auringonlaskuksi. Siinä lauloi kännykkäkamera - että pääsin heti viestittelemään ystäville maisemaa - ja oikean kameran muistikortille otin ehkä sata kuvaa. Olin jotenkin ihan varma, että tallennan jotain tosi ainutlaatuista ja joka sekunti piti saada säästöön. Zoomailin suoraan aurinkoon niin, että ihan silmään sattui. 

Yleensähän aurinko laskee joka päivä. Että mitä minä nyt sitten teen niillä kuvilla, en mitään. Näin jälkiviisaana tunnen itseni vähän hölmöksi. Mutta eilen illalla kaikki oli niin totta ja ihmeellistä. Minkäs sitä ihminen itselleen voi, eikä tällaisissa asioissa ehkä tarvitsekaan voida. Hyvä on näin. Vilpitön tunnelmointi on parasta.

Vaan kun yhteen kännykkäkamerakuvaan ilmestyi valoprismaheijastuksena - vai mikä se on - aivan selkeä pinkki humanoidihahmo, niin se todisti ihmeellistä tunnelmaa. Hänellä oli oikein egyptiläistyyppinen takaraivo ja kaikki. Siinä ison kiven päällä se leijaili tärkeän näköisenä. Mitähän henkimaailman olentoja tai Sirius-tyyppejä siellä minulla on seurana ollutkaan. Yhtään ei kumma kyllä pelottanut koko viikonloppuna. Edes ovea en lukinnut yöksi.

Sekin on selvä kesän tulon merkki. Syksyisin nimittäin pelottaa.


Heti lauantain aamupuhteiksi minä siivoilin saunalla. Jo perjantaina olin kantanut sinne miniperintöjääkaapin. Vähän niin kuin yllätykseksi kesävieraille. Itsekin voin piilottaa sinne salapullon vinho verdeä tai sitruunalikööriä. 

Vaan rumahan se siellä nurkassa oli. Laitoin päälle tarjottimen ja korin, johon keräilin eriparijuomalaseja - sellaisia, jotka eivät heti rikkoudu jos sattuu ote lipeämään, on minimoitava mökkivammautumisen riskit - jotta jääkaappi vähän naamioutuisi pöydäksi. Ei oikein auttanut.

Siirsin lopulta nojatuolin sen eteen. Yksinkertaista.

Se oli muutenkin ihan looginen teko, sillä talvisin tuijotellaan takkaa selkä maisemaan päin, mutta näin kesäkauden alettua meininki on toinen. Pitää saada katsoa maisemaa, vaikka istuisikin sisällä kamarissa seurustelemassa. Aika monta tovia sain kulumaan saunakamarin järjestystä miettiessä. Siirtelin huonekaluja ja laitoin takaisin melkein paikoilleen.

Jos perinteistä pidetään kiinni, niin mies asettelee kaiken takaisin talvijärjestykseen seuraavalla mökkireissulla. Pitää suunnata hänen huomionsa johonkin muuhun. Vaikka papupellon muokkaukseen.


Lauantaina ensimmäisenä aamutuimaan näin jäniksen. Hän oli tullut kaluamaan niitä minun kaatamiani haapapuiden rankoja. Oli vielä vähän talviturkkia hänellä, arkakin oli. Piti siirtää rangat lähemmäksi metsänreunaa, mutta unohdin sitten. Ajattelin, ettei jäniksen tarvitsisi olla ihan niin säikky vaan voisi rauhassa piillossa metsän kulmalla natustaa rangoista kuorta. Vaikka tuskin se nyt mitään niin erinomaisen makuista on.

Mutta huomioni suuntautui rankojen kanniskelusta toisaalle, kun tajusin että joku oli syönyt ruohosipuliani. Juuri kun viimeksi olin ihaillut, miten hän sieltä maasta jälleen kevään kunniaksi ponnistaa, niin eikö ollut nyt vain pienet töpöt jäljellä. Ihan kuin olisi saksilla leikattu.

Vaikka olin viestitellyt kotiväelle meneväni seuraavaksi liiteritöihin, niin aloinkin yrttimaan hoitoon. Vääntelin kanaverkon palasesta häkkyrän ruohosipulin ympärille ja laitoin vielä merkiksi oikein lyhdynkin, että villieläimet tietävät pysyä poissa ihmisen hyötymaakasvien ääreltä. Meinasin solmia kanaverkkoon vielä jonkun oman huivinretaleenikin liehumaan, että olisi koko ajan vaarallista ihmisen hajua karkottamassa ruohosipulinhimoiset elukat, mutta päätin nyt kokeilla alkajaisiksi ilman.


Niin kuin minä luontokappaleista tykkäänkin, niin silti voisivat jättää vaivaiset viljelykseni rauhaan. Vaikka toisaalta, onhan se hyvä jos löytyy nälkäisille murkinaa ja suojaa. Jälkimmäistä oli minun tietämättäni löydetty viime kesänä Kulttuuriaitan terassilta. Hain sieltä muinaisia jakkarakäyttöön säilytettyjä pöllejä, joita pistelin klapeiksi.

Kun nyt on niin paljon perittyjä tuoleja, ettei tarvitse kannoilla istuskella.

Niin siellä - voi että miten suloinen - oli pesä. Minä en tiennyt miten päin olisin ollut ja mitä olisin tehnyt, kun pöllijakkaran takaa moinen paljastui. Olisi ehkä pitänyt viedä se pesä jonnekin muualle, ettei vaan vahingossakaan siihen tule uusia siivekkäitä tänä kesänä. Kun olen suunnitellut sen Matineapation laajennuksen. 

Häiriintyvät lintuset, jos siellä ihmiset remontoivat ja elämöivät. No, katsotaan. Tänä viikonloppuna ei vielä jaksanut Kulttuuriaitan siivoilu kiinnostaa, kun teki mieli olla selkeästi ulkona koko ajan. Tai rannassa. Pakko se on ottaa hommaksi pian, että saan kesävieraille nukkumatilaa. Ja taulut järjestykseen.

Rästiin jäi myös makuuhuoneen kaappien tyhjennys - että saadaan ne rohjakkeet pois ja uusvanha pienempi perintökaappi koottua tilalle. Niin ikään jäi tekemättä moni muukin asia, mutta tärkeintä onkin aina aikomus ja tunnelma.

Jo etukäteen asenteeni oli se, että niin sanotusti fiilispohjalta hommailen. Tai olen hommailematta. Olin kuvitellut, että laiskottaa niin että kirjoittelenkin vain Ryötönperä-romaanisarjaa rannassa, mutta ei toivoakaan että malttaisin keskittyä - oikeastaan yhtään mihinkään kovin pitkäksi ajaksi, kun on tämä kevät.


Kyllä vähän aikaa seisoin Kulttuuriaitan portailla ja visioin sitä patiota. Kuinka paljon niittykukkaa olen valmis uhraamaan. Ja toisaalta, miten taas paljon asutummalta meillä näyttääkään kun tulee terassia. Täytyy löytää sopiva balanssi. Mies meinaa kai kuitenkin askarrella ensin rantasaunan lahon terassin kuntoon, niin minulla on vielä aikaa miettiä tätä aitta-asiaa.

Tuleeko siellä sitten oltua, jos sen laajentaa. Ei ainakaan kylmä järvituuli osu sinne asti. Olisi lämmin ilta-aurinkopaikka myrskysäilläkin. 




P.S. Kesäkausi on nyt sitten virallisesti avattu, kun minä olen alkanut taas ajaa autolla. Vähän jännitti rattiin hyppääminen tänä aamuna, mutta hyvin se meni. Ihan vanhasta (nuoruus)muistista. Kun alla oli vieläpä miehen iso kosla, eli Pontus, niin radiokin toimi. Helmikaarani vielä odottaa kesäajelukauttaan. Kuuntelin ensin Kansanradiota. Olin etukäteen suunnitellut taukopaikkoja, jos sattuu olemaan edessä traktoreita, joita en uskalla ohittaa. Kätevästi kaikki peltokoneet tulivat vain vastaan. En pysähtynyt kertaakaan koko ajomatkalla. Hämeenlinnan moottoritiellä (jonka sijasta joskus yksin körötellessäni valitsen vanhan tien - inhoan moottoriteiden hermostunutta tunnelmaa) olin jo niin maanteiden ruhtinatar, että väänsin radiota isommalle kun tuli Queenin I want it all.

Minulla oli nuorena se vinyylilevylläkin ihan, mutta jonnekin se on kadonnut.

Loilotin ja ajelin. Muistin, että oikeastaanhan minä tykkäänkin vähän ajella kesäkeleillä. Ohitin reteästi keltaisen pakettiauton ja puolison Pontus resonoi tuulessa.

Lempikohtani on se "I´m a man with a one track mind, so much to do in one lifetime..."


sunnuntai 21. huhtikuuta 2013

Minä ja moottorisaha.


Vaikea oli päättää, mitä laitan otsikoksi kun olen vuorokauden laulanut Sulle luvannut en ruusutarhaa. Niin sitä olisin voinut siteerata. Ehkä sitten kesällä. Vaikka nyt onkin lähinnä kukka-asioita kerrottavana mökiltä, niin eniten olen ylpeä siitä että opettelin käyttämään moottorisahaa. Eikä mitä tahansa Taatan vanhaa sähkösahaa (jonka moottori onkin edelleen palasina kakkuvuoassa, kun miesväki "korjasi" sitä joululomalla), vaan ihan oikeaa bensasahaa.

Ihan sama logiikka kuin ruohonleikkurissa tai taannoin ensimmäisessä autossani (Simca 1100, vihreä). Paitsi että on vaarallisempi. Simcassakin piti aina laittaa ryyppy hetkeksi puoliväliin alkukäynnistyksen jälkeen. Mutta kyllä se helpommin käyntiin lähti kuin tuo saha-Partner. Pelotti niin, kun kiskoin siitä vipunarusta. Olin ihan varma, että laite sinkoaa saman tien kädestä päähän jos käynnistyy.

Mies seisoi tumput suorina vieressä ja unohti sanoa, ettei sahan ketju lähde pyörimään heti. Vaan pitää painaa sitten kaasua erikseen. Minä huusin ja kiroilin ja hikoilin turvalappuhaalareissa. Kypärä oli liian iso ja hölskyi koko ajan naamalle. 

Sahan vaadin käyttööni siksi, että liiterissä on valtava läjä tulipesiin liian pitkää puuta ja niitä piti saada alkaa pilkkoa, koska klapit ovat kohta loppu. Visiirin alta vain hiki valui, kun opiskelin sahatekniikkaa pistäessäni puita palasiksi. Ei kovin vaikeaa. Ensi kerralla jatkan.

Mutta sitten tuli se himo päästä vähän metsuroimaan oikein. Japanialaisen puutarhan alueella on vaikka kuinka paljon pientä haapaa. Kaadoin neljä. Vai viisi. Vähänkö tunsin itseni voimanaiseksi.


Minulla oli tietenkin pitkin sahahommia apuväkeä vieressä, että ehditään tilata sairasauto ajoissa, mikäli sahaan itseltäni raajan poikki tai jotain. Kyllä se mukavan turvalliselta tuntuikin. Mutta kun uhoissani menin vielä hetkeksi yksin kaatamaan puita, niin ei lähtenytkään enää aparaatti käyntiin. Ei sitten millään. Seisoin sen kanssa isolla kivellä ja kiskoin käden ihan kramppiin.

Se oli Luojan rangaistus ahneesta ja kaikkivoipaisuuden tunteessa hekumoivasta mielestä. En sahaa yksin, lupaan sen.

Piti heti jakaa metsurikuva kaikkien kavereiden nähtäväksi facebookiin. Kävin vähän väliä sisällä kyyläämässä, kuinka moni oli tykännyt. Sitten hieman lässähti, kun siellä muka osaavammat ystävät kommentoivat sahaotettani vääräksi. Miten niin? Jos luontaisesti pidän ja ohjailen sitä oikealla kädellä ja painan kaasua vasemmalla, sahaaminen onnistuu ja tulosta tulee, niin miten muka voi olla virheellinen asento, kysyn vaan?

Olin hilkulla vaihtaa hienon miehen ottaman kuvan ihan profiilikuvaksi asti, mutta en minä nyt sitten kun kerran hihittelevät siellä jo nyt. Varmaan kaikella rakkaudella, en minä sitä epäile. Mutta eniten minä tietenkin kaipailen kehuja ja sensellaista. Kuka tahansa.


Älyttömän hyvää liikuntaa ylävartalolle on tuo moottorisahaaminen. Ihan kuin olisin salilla käynyt. Ja extremeä tulee luonnostaan. Kyllä tekee mieli kuittailla kaikenmaailman triathlonihmisille, maratoonareille ja muille, että hankkikaa moottorisaha ja elämä, lopettakaa keinotekoinen liikkuminen.

Olen ehkä hieman ylpistynyt. 

Eikä pollevuuttani vähennä yhtään se, että Ryötönperän pihamaalla - aika paljosta lumesta huolimatta - alkoi olla jo pikkuisen elämää. Olen niin täynnä kaikenlaisia positiivisia tunteita, että jostain syystä edessä oleva pitkä työviikkokaan ei pahasti turhauta. Kun on kukkamaa-aika ihan edessä vielä. Ihan kuin oltaisiin siirrytty talvesta suoraan kesään. Omalla tavallaan siis kätevä, se nyt päättynyt pitkittynyt kylmyys.

Se ei ollut tappanut edes laventeleitani. Ihme. Tuli sellainen olo, että nyt on joku hyvä henki kyllä kaiken yllä. Pitää uskoa siihen. Yleensähän pelkään, että kohta tapahtuu jotain kamalaa jos on liian onnellisesti kaikki. Monesti on tapahtunutkin. Jospa se kausi olisi ohi. On se.


Ja yrttimaa. Se oli jo pikkuisen sulanut talvisen tuhkanheittelyn ansiosta. Lisäsin sinne tänä aamuna kahvinporoja, kun ystävä opetti että madot tykkäävät niistä. Ihmeesti ruohosipuli sieltä jo vähän nousi, vaikka maa tuntui ihan jäiseltä. Jospa se alkaisi oikein viihtyä ja levitä, sitä minä toivon. Ruohosipuli on paras sipuli.

Vaikka luin kyllä uusimmasta Simple Thingsistä vähän kateellisena villivalkosipulista. Ei taida meillä Suomessa sellaista kasvaa metsässä. Pitää vielä opiskella aihetta, ja alkaa viljellä jos on sellainen mahdollisuus, että alkaisi viihtyä Ryötönperällä. Jos kerran etelämainen laventelikin, niin miksei villivalkosipuli.

Opiskelin jo pikaisesti. Karhunlaukka se on. Nyt on hankittava sitä jostain maahanlaitettavaksi.


Timjami oikein tuoksui, kun vähän haroin sitä sormilla ihaillessani, miten hänkin jo taas vihertää. Ihmeellistä. Spearmint nyt on varmasti selvinnyt hengissä ja sen leviämistä pitää alkaa kesällä ehkä vähän hillitäkin, mutta hän oli vielä lumen alla.

Mitähän minä lisäilisin yrttimaahan sitten kun voi alkaa taas istuttaa ulos. Kotona kanelibasilikalla on jo aika pontevakin taimi, pyhis kituu väärän mullan takia, mutta on sekin hengissä vielä. Tilliä pitäisi laittaa varmaan ja rosmariini istuttaa. Sitruunamelissalla olisi käyttöä. 

Miten ihanaa tämä aika, kun voi mietiskellä tällaisia. Viljelemistä ja taimihankintoja. Tuosta noin vaan, muina naisina.


Mökille vietiin nyt vähäksi aikaa oksasilppuri, vaikka sen kimppaomistajat asuvatkin Espoossa. Toivottavasti heille ei tule ihan heti tarvetta. Minä nimittäin ajattelin hakettaa risuja huussinkuivikkeeksi. Ja niin teinkin. Mutta koska olin valinnut työmaani sijainniksi takapihan - järveltä eilen jäätävästi puhaltaneelta tuulelta suojaisan kohdan, jossa harvemmin oleskelen, niin näin taas kituliaan ruusutarhani.


Melkein kaikki lauantain hake menikin niiden juurelle. Ensin lapioin lunta pois, pikkuisen leikkelin ryvettyneimpiä oksia ja sitten asettelin hartaudella silppua. Varsinkin sitä, josta tuli terän väärän asennon vuoksi aluksi liian isoa vessakäyttöön. Mitähän ammattiruusutarhurit mahtaisivat sanoa meikäläisen kukkainhoidosta. Että ei ei ei ei, niitä ei leikellä tähän vuodenaikaan. Minulla ei itse asiassa ole hajuakaan, miten ruusuja huolletaan. Intuitiolla mennään. 

Niin kuin paskakaivosireeninkin kanssa.


Siivosin myös akileijaniittua kuolleista heinistä. Sen nimeksi voisi yhtä hyvin tulla metsämansikkaketo. En ollutkaan ennen huomannut, että mansikka viihtyy siellä jalokukkien juurilla. Varmaan linnut ovat käyneet ne aina syömässä parempiin nokkiin. Hyvä se on niidenkin saada c-vitamiinia. Tai sitten en ole edes kunnolla katsonut maahan, kun olen ihaillut kukkasia.

Vielä se niittu näyttää vähän kaljulta, mutta onneksi tiedän että siihen nousee akileijojen lisäksi myös oikeita päivänkakkaroita.

En malta odottaa seuraavaan mökkikertaan, kun pääsen katsomaan miten kasvuhommelit kukkasilla edistyy.


Linturintamalla tapahtui vaikka mitä. Valtaisa meteli aamuisin. Kun laittoi silmät kiinni, oli ihan kesän äänimaailma. Näin korpin livenä. Hieno oli hän, juhlavasti leijaili ja raakkui rantametsikön yllä. Kameraa ei tietenkään ollut minulla käsissä sillä hetkellä.

Järvellä on iso sula kohta, mutta meidän rannasta oli sinne varmaan parikymmentä metriä ainakin jäätä, niin siivekkäät siellä kaukana uiskentelivat. Kiva oli heillä tunnelma, enkä kevään takia edes kiukustunut kun en saanut kunnon kuvia. 

Kyllä minä kokemuksesta tiedän, että ei mene enää kauan kun uiskentelevat mökkirannassa. Ilta-aurinko vain hienosti valaisee heidän lipumistaan ja minä saan hienoja kuvia. Kaikkea kivaa tiedossa linturintamallakin siis, kyllä nyt kelpaa.


maanantai 15. huhtikuuta 2013

Messureportaasi


Kumma, etteivät ole vielä soittaneet siitä ilmalämpöpumpusta, joka voitettiin. Osallistuttiin arvontaan eilen Kevätmessuilla. Minä suostuin lähtemään sinne. Olen niin helppo aina yövuorojen jälkeen. Sopiva eteerisyys, niin sitä jaksaa jopa pienen väenpaljoudenkin ja rahan hassaamisen. Paitsi että ostin vain yhden tuotteen. Erittäin Kalliin Keittiöpyyhkeen pienkäsityöläiseltä. Koska halusin osallistua hänen messukustannuksiinsa.

Miehen ja minun messurutiineihin kuuluu aina välidrinkillä käyminen. Jos ollaan viinimessuilla, niin sitten poiketaan maistelun lomassa oluella. Ollaan aina vähän niin kuin retkellä tai jopa suorastaan matkalla, kun pyöritään messujen tarjoamissa erilaisissa miljöissä. 

Rupesin ihan tykkäämään siitä ilmalämpöpumppumiehestä, joka oikaisi perheessämme vallinneen väärinkäsityksen siitä, että ruma pumppuhässäkkä pitäisi laittaa aina lämpimimmälle seinustalle. Mökillä se tarkoittaisi paraatipaikkaa. Nyt voin siis ihan uudella vakavuudella alkaa miettiä sijoittamista pumppuun, kun tiedän että sen voi sittenkin tällätä metsän puolelle. Paitsi jos tulee se voittopuhelu kohta, niin ei tarvitsekaan ostaa koko laitetta. Odotan kovasti.

Kyllä oli koominen hetki se, kun puoliso tajusi että tultiin kylpypaljuosastolle. Hätkähti ihan ja hihkaisi innosta, näytti Apuvamieheltä. Minä kyllästyin jo valmiiksi. Me emme jaa innostusta paljuihin. Minä kauhulla odotan, jos sellainen ilmestyy mökille. En ole koskaan ymmärtänyt niissä lillumista ja kuka sen sitten aina pesee limasta ja levästä. En minä ainakaan. Ja onko se sitten nättiä, jos sinne laitetaan ruskeaa järvivettä. Ei näytä samalta kuin mainoksissa. 


Minä sen sijaan tunnelmoin kasvihuoneosastolla. Tietenkin. Olen ihan kohderyhmää. Minulla ei ole koskaan ollut kasvihuonetta. Ajatella, muutunkohan ihmisenä sitten jos kun saan oman lasimajan. Meille on kyllä liiteriin kertynyt kaikenlaista kasvihuonemateriaalia, ei tarvitse ostaa valmispakettia. Mutta vaikutteita voi ottaa aina, ja silläpä otin lähikuvaa myös räystäistä ja sensellaisesta, että muistetaan esteettisten ominaisuuksien lisäksi myös käytännöllisyys. 

Mitähän siitäkin tulee. Minä odottelen jo sisustusvaihetta.

Kasvihuoneasian purkudrinkillä mietittiin, miten tehdään perustukset ja sokkeli. Tiilinen olisi nätti, mutta lekaharkoilla saisi nopeammin tulosta. Sitten sen voisi vaikka jollain sementillä rapata ja tökkiä pintaan vaikka kiviä ja lasinpaloja. Tai muutaman eteläeurooppalaistyyppisen laatan. Jostain syystä ajattelen melkein päivittäin kirjavia kaakeleita. En tiedä miksi. 


Pergolat. Olin jo unohtanut ne. Yhteen aikaan niistä kovasti haaveilin, ja nyt se alkoi taas. Jäin miettimään, sopisiko Kulttuuriaitan tulevalle Matineapatiolle joku kiva kyhäelmä. Vai tukkisiko se sitten niittunäkymää. Pitää visioida kun seuraavan kerran mennään mökille. Jos metsänpuoleiseen pationreunaan nousisi jokinlainen kevyt seinähommeli ja pieni katos, niin ei se ehkä pilaisi avaraa maisemaa.

Jotenkin pergoloissa on kiva tunnelma, vaikka toisaalta en kyllä ymmärrä niiden tarkoitusta. Ainakaan jos niistä ei tehdä sateensuojaisia. Mutta olisi sellainen vaan kiva. Lyhtyjä voisi ripustella syksyllä ja kesällä seinillä ehkä kiipeilisi joku köynnöskasvi.

Sinnehän voisi tehdä vaikka pienen suojaisan vitriinin kirjoille. Vitriini sitten niin kuin keskustelisi vähän matkan päässä olevan kasvihuoneen kanssa. Hienoa! Kylläpäs nyt pukkaa ideoita. Ei tule olemaan miesväellä tekemisestä pulaa tänä kesänä. 

Meinasin tänään lainata kirjastosta nikkarointikirjan. Jos vaikka innostuisin itse rakentelemaan jotain pientä. Olisi tosi kätevää jos opiskelisin vähän puutyötaitoja, niin voisin tehdä haluamani pergolat ja muut. Askarrella itse pitkän pihapöydän kesäjuhliin.


Laiturihaaveetkin saivat taas uutta tuulta, vaikka osasto vähän vaisu olikin. Jos olisi oikein pitkä laituri, niin saattaisi päästä Ryötönperälläkin uimaan ilman että maha viistää mutaa. Pitäisi kehitellä joku sellainen saranallinen haitarimalli, jonka voisi taitella rantaan nätiksi lavaksi (jolloin se toimisi kätevänä auringonlaskun ja lintujen seurailukorokkeena, ehkä jopa esiintymislavana) ja sitten aina avata pitkäksi järvelle, kun tulee uimahetki.

Ihmetystä herätti messuilla esittelyssä ollut nostohäkkyrä, joka vipusi laiturin ylös vedestä. Kuka ihme haluaisi rantaansa neljä kertaa mattotelineen kokoisen viritelmän, kysyn vaan. Ehkä jos on sata metriä rantaviivaa, niin perimmäiseen rannanpäätyyn voisi sellaisen urheilumielessä laittaa. Mutta millään muotoa kaunis ei sellainen vimpain ole.

Perinteiset kansallismaisemalaiturit, niille minun sydämeni sykkii. 


Ollaan talvi-iltoina mietitty myös Ryötönperän Japanialaisen Puutarhan edistämistä. Sellaiseen henkeen myivät vesiaihealtaitakin, mutta niihin minä totesin että on siinä mökkijärvessä vesiteemaa ihan riittävästi. Vaikka mies alkoi haaveilla jo karpeistakin. Vitsailin, että paremmin meidän henkeen sopisi järvestä altaaseen lainatut lahnat. 

Niitä voisi aina aamuisin käydä tervehtimässä ja viemässä vaikka pari matoa tai leipää välipalaksi. Vaan entäs sitten, jos joku lahnoista kiintyisi minuun kamalasti ja rypisi aina sydänsuruissaan kun olisin kaupungissa. Parasta se on vaan unohtaa villieläinten kesyttely mökkioloissa.

Mutta Japanialaista polkua jäin pohtimaan. Sellainen voisi kulkea siellä kivien välissä. Olisi yllätyksellisiä yksityiskohtia, joiden ääreen pysähdellä. Ehkä pieniä haaveilujakkaroita siellä täällä. Mutta en minä kuitenkaan lämmennyt valmispoluille.

Minä haluaisin kauniisti harmaantuvan puupolun, sellaisen pitkospuun värisen. Mies väitti, että joudun valitsemaan ruskean tai vihreän välillä, koska muuten lahoaa puinen tie. En usko. Ei voi olla niin, ettei nykyaikaan mennessä ole keksitty harmaata painekyllästettyä puuta. Ja eikös sellainen kyllästäminen ole epäekologistakin, kysyn vaan.

Ehkä teen hiekka- tai kivipolun sitten. Katsotaan. Paljon on raivaustyötä edessä, ennen kuin polkuasia tulee ajankohtaiseksi. 



Sama juttu lintujen kanssa, kuin lahnojenkin. Pitäisi olla tosi isot säiliöt, jos niitä haluaisi mökillä alkaa ruokkia. Ei saa loppua murkina siivekkäiltä kesken. Mutta pönttöasioita voisi kyllä suunnitella vähän enemmänkin. En ole yhtään perehtynyt asiaan, saan siitä vielä uuden harrastuksen tässä lähivuosina. 

Messuilla oli se perinteinen linnunpönttöjen nikkarointipiste. Minua alkaa siinä aina itkettää, kun jotenkin ihmiset ovat niin suloisia kun touhukkaina asiantuntijoiden avustuksella rakentelevat pönttöjä. Ajatella, miten ylpeänä menevät sitten kotiin itsetehdyn lintumajan kanssa. Ihailevat sitä ja patsastelevat pihalla miettien sille sopivaa paikkaa.

Ja mikä palkinto sitten, kun sinne tulee ensimmäiset asukkaat. Niitä seuraillessa menee varmasti monta tovia, mikä on ihmissielulle tosi terveellistä. Unohtuu murheet ja arki, kun voi katsella miten lintuperhe asustaa ihmisen niille omin kätösin rakentamassa kodissa.

Sitten oli mieletön luksusmaja. Ymmärtävätköhän pikkulinnut arvostaa tällaista upeaa panoramapönttöä:


Suurimmalla osalla osastoista tuli sellainen olo ja puhe, että kauniimpaa ja persoonallisempaa rakennelmaa saa, kun tekee itse. Ollaankohan me jotenkin itseriittoisia ja luullaan vaan osaavamme. Suunnittelu ainakin on kivaa, ja niin paljon ei ole rahaakaan että voisi kaikki visiot toteuttaa ulkopuolisilla.

Oman ja ystävien osaamisen varassa mennään. Sitäpaitsi yhdessä tekeminen on vieläpä poikkeuksellisen kivaakin.

Onneksi ei tarvitse sentään taloa rakentaa, vaan kyse on vaan pikkukyhäelmistä. Vaikka kyllä minä ääneenkin mietin, että minkähänlaisen mökin sitä pistäisi pystyyn jos saisi alusta asti valita itse. Tuskin minä tekisin samanlaista pimeää punamullattua hirsitaloa, joka Ryötönperällä nyt seisoo, vaikka on sekin ihan hyvä, en minä sillä. Tunnearvoakin sillä on. Joskus olen miettinyt mökin maalaamista siniseksi tai harmaaksi, mutta sitten tulisi niin kirjavaa.

Pitäisi maalata perässä myös liiteri ja Kulttuuriaitta. On parempaakin tekemistä. Esimerkiksi kukka- ja hyötykasviviljely ja lintujen tarkastelu. Lukeminen ja saunominen, sekä seurustelu.

Rantasauna on tontin paras rakennus, kaunein. Siinä voi - hyvällä tahdolla - havaita samaa henkeä, kuin mitä oli niissä mökeissä, jotka minua messuillakin eniten ihastuttivat.


Tilpehööri- eli sisustusosasto oli meidän kannaltamme täysin turha, kun romua on kaikki nurkat täynnä jo valmiiksi. Kyllä se silti piti kiertää, kun kerran samalla lipulla pääsi. Ja tulihan minun hankittua se Erittäin Kallis Keittiöpyyhe. Kenelleköhän annan sen lahjaksi, vai pidänkö oikein itse. Ei ole kyllä pyyhkeistäkään varsinaisesti pulaa, mutta voisihan sen uuden hienon pellavaisen laittaa aina esille kun tulee vieraita.

Sitä minä kyllä ihmettelin, että mitä tekee kampaamotuote-edustusto sisustusmessuilla. Jos messujärjestäjät päästävät kaikki maksavat yritykset esillepanemaan, niin miten kohta enää tietää viaton asiakas että millä messuilla sitä ollaan. 

Vaikka kyllähän tietenkin jotkut pitävät kampaamotuotteitaan esillä kylpyhuoneissa ja eteisissä niin, että omalla tavallaan käyvät sisustuselementeistä. Olen minäkin joskus "unohtanut" lavuaarin kulmalle jonkun putelin, mutta yleensä sen vuoksi että se on nätti. Esimerkiksi Italiasta tuomani sinisen ruusuvesipullon. Halvin kasvovesi, jonka majapaikkani lähimarketista löysin.

Kauneudella eivät kampaamotuotteet kyllä pääse kilpailemaan. Ne ovat varmaan sitten enemmän sellaisia statussymbolisisustustuotteita.


Jännä, että kukka-asiat eivät erityisemmin jaksaneet nekään kiinnostaa, vaikka messutarjonta olikin aika monipuolinen. Floristit pitivät huutokauppaa kimpuistaan, mutta niin montaa drinkkiä minä en ehtinyt kiertelyn lomassa nauttia, että olisin mennyt sinne huutamaan leikkokukka-asetelmaa kotiinvietäväksi. Kyllä minä niitä silti ihastelin, vaikka enemmän olen pitkäikäisempien ruukkujuttujen ystävä. 

Mutta tekemisenä kyllä arvostan sitä kukkien sitomista, itsekin tekisi mieli kokeilla. Ryötönperän niittukukista tulisi hienoja kimppuja.

Kukkasipuleita tai juurakkoja en kokenut tarvitsevani nyt ollenkaan, enkä pysähtynyt niitä laareja tonkimaan, vaikka moni vakava messuvierailija niin tekikin.

Moni jännittävä järjestö oli myös esillä. Oli esimerkiksi hunajaihmisiä. Mies haaveilee mehiläistarhauksesta. Minä meinasin liittyä Puutarhanaisiin, kun vuosi vuodelta kasvaa kiinnostus pihamaan suunnitelmallista hoitoa kohtaan. Chilinkasvattajat - sehän olisi täysin ajankohtainen seura sekin, kun on ne kuusi kirvaista taimeakin ikkunalla kasvamassa. Kuunteltiin sivukorvalla, kun siellä asiantuntija selitti eri chililajien säänkestävyyttä. 

Opiskeltava on, että mikä kestäisi Ryötönperän ulko-olot. Ajatella, jos siellä kasvaisi oikein monivuotinen chilipuu.

Mutta en minä liittynyt mihinkään järjestöön, kun Huussiseurakin vielä odottaa jäsenhakemustani.


lauantai 13. huhtikuuta 2013

Lieteuni ja kumppanit



Toivottavasti kenenkään yksityisyys ei nyt kärsi, kun esittelen pari vakoiluvalokuvaa perinteiseltä yövuoroja edeltävältä kävelyretkeltä siirtolapuutarhasta. Taas. Eilen sen lenkin suoritin, kun oli niin mahtavan sumuinen sää. Hyvä hengittää ja hipiäkin tykkää. Enteili tätä sadetta, jota olen kaipaillut. 

Ihan parasta keväässä on nämä lumensulamissumut ja pölyn kiteyttävät sateet. Aurinko voi olla sillä tavalla pikkuisen raaka, että tuulesta tulee tomuista ja kaikki lika näkyy ja pyörii. Kohta kun tulee lehtivihreää, niin siihen se kirkas valo sitten sopii. Niin minä ajattelen, vaikka moni kai haikailee paistattelunkin perään jo nyt.

Varsin ajattelin taas Ryötönperän tulevaa viljelyskautta vakoiluretkellä, vaikka näin minä lintujakin. Yhden harakan, jolla ei ollut pyrstöä. Ja varpusen, jota kutitti ankarasti. Koomisen näköinen. Rapsutti itseään jalalla niskasta ihan kuin nelijalkaiset. Meinasi keikahtaa oksaltaan. Vaikka enemmän sillä harakalla oli tasapainon kanssa pulmia. Mihinkähän sen pyrstö on kadonnut. Hyvin oli kyllä oppinut kyyhkysmäisen lennon ja latvassa keikkumisen.

Mitenkähän sen villissä luonnossa käy. Vai onko peräti kuningasainesta, kun on tuollainen pyrstöttä viipottamisen taito. 

Enemmän pohdin kuitenkin pihamaata ja kasvihuonetyyppisiä ratkaisuja ja jäin miettimään, olisiko tällaisesta hyötyä alkukesän viljelmille. Sikäli mikäli ilmanala ja palkkatyöltä jäävä vapaa-aika osuvat suotuisasti yksiin niin, että saadaan jotakin tökättyä maahan asti:


Melkein joka yö olen nähnyt unia mökkitontin projekteista. Mikä kertoo siitäkin, että olen tainnut nukkua aika hyvin. Tulee uniin maalla käymisen vaje, joka toivottavasti viikon päästä täyttyy. Unissa projektit poikkeuksetta onnistuvat erinomaisesti, jopa niin hyvin että itsekin olen ollut epäuskoinen.

Paitsi siinä unessa, jossa rantasauna oli siirtynyt rannasta sivuun ja ihan vedenrajaan. Että kun istuin sen terassilla, niin saatoin lirputella varpaita vedessä. Saunapolku oli kaukana jossain takavasemmalla. Olikohan enneuni, onkohan vesi sitten tosi korkealla kun jää on kokonaan sulanut. Lähtee koko sauna lauttana järveen, vähän kyllä huolettaa.

Pitäisi olla mökki-ihmisillä lakisääteisiä tsekkailuvapaita aina näin vuodenajan vaihtuessa, kun koko ajan voi tontilla tapahtua mikä tahansa katastrofi. Palkansaajan työtehohan siinä kärsii, kun alvariinsa murehtii että mitä tiluksille kuuluu. Kaikkien etu olisi se, että turvattaisiin ihmiselle viikoittaiset mökkivapaat. Oikeastaan työnantaja voisi maksaa mökkimatkatkin.

Olisi sellainen kannustin, ja aina palaisi virkistynyt ja raittiissa ilmassa terhakoitunut alainen töihin. Ja ne, jotka eivät ole mökki-ihmisiä, voisivat saada vaikka extra-annoksen sisäliikuntaseteleitä. Hmm. Maaseutuseteli, minä lähdenkin kehittelemään ajatusta eteenpäin. Voisin ihan hyvin luopua smartumeistani, ja saada jotain tuonsuuntaista tilalle.




Mutta se paskalieteuni oli aika hauska: Oltiin tilattu jotain lannoitelantaa. "Peltoja" oli kynnetty ainakin kolme. (Nythän on vain se varjoisa noin kuuden neliön kokoinen pottu- ja papumaa, jonka siirtämisestä aurinkoiseen paikkaan on koko talvi puhuttu.) Minä olin luullut, että saan pihaan vain ison kakkakuorman, jota sitten lapio- ja kottikärrypelillä levitellään kasvimaille.

Vaan ei. Kuorma-auton kokoinen lieteauto ajoi pihaan ja kaksi tyyppiä kaivoivat sellaisen letkun, jolla alkoivat sylkeä tasaisesti vetistä lantaa kynnöksille. Se oli hetkessä valmista ja siistiä. Olin tosi ihastuksissani. Muistaakseni ei edes haissut. Toisaalta, minähän kyllä ehkä vähän tykkään pelloilta nousevasta paskanhajusta, vaikka joskus mietinkin että miten siellä kasvatettua ravintoa muka uskaltaa syödä.

Nyt kun tarkemmin ajattelen, niin se unen lannoitelieteauto oli tavallaan käänteinen paskakaivontyhjennysauto. Se letku ja kaikkea. Oliko sekin nyt sitten joku enne kumminkin. Että paskakaivo on täyttymässä pintavedestä nyt lumien sulaessa. Sillä on joskus sellainen mystinen taipumus. Olla tuosta noin vaan yhtäkkiä täynnä jos on satanut paljon tai ollut ilmassa jotain muuta erikoista. Toivottavasti emme joudu aikaistamaan Ryötönperän Ryöpsähdys -festivaalia sen vuoksi. 

Onneksi on nyt kuitenkin se ulkohuussi, ei olla vesivessan varassa enää. Mahtavaa. Ei huoleta niin paljon. Vessa-asioista rennoin mielin voi siispä lähteä tähän kesäkauteen.

Viikon sisustuskuvassa yksityiskohta viljelyspöydän kulmalta.
Ai niin. Yhdessä unessa se leikkimökkikin tyhjentyi tavaroista purkamistaan varten. Kimpassa edesmenneiden perikuntalaisten kanssa setvittiin niitä muutamia hassuja esineitä, joita siellä enää on. Ihan ronskilla kädellä laitettiin pois, joten nyt minä varmaankin uskallan tarttua toimeen oikeassakin elämässä ja lopettaa turhan tunteilun sen pikkutönön kanssa.

Sitäpaitsi jos saan siitä ehjänä osia irti, niin voin hyödyntää jossain muualla. Vaikka kompostikehikkoon tai tilataiteeseen. Parhaimmillaan molempiin. Ja sitten voin tutkailla, minkälaiset perustukset leikkimökillä oli ja miten saan siihen mahdollista viljelystilaa. 

Viimeisin uni tapahtui näinä aikoina, eikä siis sijoittunut varsinaisesti tulevaisuuteen. Olin juuri ehtinyt päivitellä takatalvea Helsingissä. Saavuin sitten viikonloppureissulle mökkipihaan, joka oikein viheriöi ja niityllä jo sievästi kukkivat vuorikaunokit. Heidät oli järkiperäisemmän puutarhoinnin hengessä aseteltu sellaiseen siistiin neliökarsinaan, kyllä sekin ihan nätti oli. Selkeä.

Oikeassa elämässähän Ryötönperän vuorikaunokkeja on aivan joka puolella, niin että olen uskaltanut joistakin paikoista pikkuisen karsiakin. Toisin kuin akileijoja. Niihin ei meidän lakeuksilla kajota.

Niin turhamaisesti ihmettelin siinä unessa, että miten nyt tulikin oltua niin hölmö siellä etelässä että talvea vielä elin. Täällähän on kesä! Kyllä nyt pitävät minua ihmiset tyhmänä.

Mikähän enne siinä sitten oli, vai pitikö unimaailman oikein alleviivata sitä että kohta tässä tulee kiire, että ei ole enää talvi ollenkaan. Mielenkiintoista.


Erikoista, että nyt siis on tullut sananmukaisesti uneksittua mökkikesästä. Se ei ole minulle kovin tyypillistä tässä mittakaavassa, vaan yleensä haaveksin enimmäkseen hereillä. Mikähän nyt on toisin, pitää jäädä miettimään.

Olenko hereillä ollessani ollut jotenkin niin toiminnallinen (näkis vaan), että unelmointihommat jäävät väkisinkin alitajunnan huoleksi. Kieltämättä olen aika pontevasti arkivapailla siivoillut ja luonut sisätiloihin keväisiä illuusioita, ettei tarvitse koko ajan rypeä kateudessa ja haikalla etelänmaihin. Kun pihassa ei kertakaikkiaan pääse vielä yhtään tonkimaan, niin pakko on sotkea multaa sisällä edes vähän.

Siirrellyt vähäisiä kasvejani astioista ja paikoista toiseen aina mielialan mukaan. Ihmetellyt chileihin ilmaantuneita kirvoja (?!) vai mitä kukkakärpästen poikasia ovatkaan. Mitä niillekin nyt muka voi tehdä, en kai minä mitään mäntysuopaliuosta tai muutakaan saippuaa voi alkaa sumutella vasta varhaisnuoruuttaan eläviin kasvinalkuihin? Viisaat, neuvokaa.


Ehkä silti parasta tässä viikossa siivouksen edistymisen lisäksi on ollut perunanarsissin tuoksu. Voisin haistella sitä niin sanotusti 24/7. Nenä kiinni kukinnossa kun silmät ummessa unelmoi, niin heti on kaukana loskasta. Minä lähdin niitä ostamaan ihan vaan ulkonäön vuoksi, koska on jotenkin sopivan romanttinen muttei liian lälly.

Vaatimaton mutta kuitenkin ryhdikäs.

Voisin ehkä alkaa kukkaluonteiden kuvailijaksi samaan tyyliin, millä asiantuntijat selittävät viinejä. Aistillinen mutta etäinen. Nöyrä mutta uljas. 

Eikä yhtään pääsiäisnarsissimainen, niiden aika meni jo. Vaikka kohta niitä alkaa varmaan taas nousta tuosta naapurin pihan sulasta seinänvieruksesta ja taas pitää olla vähän kade. 







sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Aurinkoisempien pihojen penkereet



Tuli aamupäivällä kiire kävelylle ennen uutta lunta. Vaikka ilmahan olisi ollut pienen sateen jälkeen kyllä raikkaampi. Ei houkuta kaupungissa ulkoilu tällaiseen katupölyaikaan. Vaan halusin lähteä etsimään kevään merkkejä, kun kotipiha on sillä tavalla varjossa, että paljasta maata ei näy yhtään. Ihan on hankinen vielä.

Olen seuraillut omenapuussa konsertoivaa mustarastasta. Tosi kovaääninen. Ihana. Taitaa olla vaan jotenkin ylpistynyt, kun lähti eilen karkuun innokasta vaimoehdokasta. Jätti viereiselle oksalle viekoittelevasti lennähtäneen dooriksen yksin ihmettelemään, vaikka ensin oli oikein houkutellut laulannallaan. Jotenkin se tilanne näytti epäreilulta.

Hän sai lisää glamouria elämäänsä tänään, kun kotikadullemme ilmestyi ihan oikea lintubongari. Pysähtyi vasiten ja meni naapurin pihalta käsin kuvaamaan meidän omenapuuta. Minä en ainakaan nähnyt muita kuin mustarastaan, mutta saattoihan siellä joku harvinaisuus olla. Olisi pitänyt mennä tekemään tuttavuutta, mutta en minä kehdannut. Ajatella, jos täällä asuukin joku erikoislintu, sana kiirii ja kohta tästä tulee joku lintubongareiden mekka. Minähän voin sitten liittyä joukkoon uuden kamerani kanssa.




Lintujen seuraaminen on kyllä hauskaa. Kun ei tiedä oikeastaan niistä mitään, niin käyttäytymisen tulkinta tapahtuu lähinnä mielikuvituksen varassa. Enhän minä oikeastaan ole edes varma, että oliko se tyttölintu oikeasti kiinnostunut siitä laulujaan lurittelevasta pojasta. Tai että oliko se edes tyttö. Tai jos se menikin nalkuttamaan ja siksi mustarastas lensi loukkaantuneena pois.

Takatalven iloksi yhtenä bussikirjana minulla on ollut Eläimet ja muu kotiväkeni. Olin sen kyllä lukenut joskus nuorena, muistin että tykkäsin, ja tällaiseen lamaannuttavasti pitkittyneeseen kesäkauteen siirtymiseen se sopii todellisuuspakokeinoksi oikein hyvin. Asuvat vieläpä Korfulla, niin on miljöökin lämmin ja eksoottinen. Päähenkilö seurailee siinä luontokappaleita ja erityisen herkullisesti hän kuvaa pääskysten pesänrakennus- ja perheeperustamispuuhia.

Eikä siinä vielä kaikki. Kirjassa esiintyy myös Akilles-niminen kilpikonna, joka on kovin perso viinirypäleille ja mansikoille. Odysseus-pöllö, gekko-Geronimo ja kaikenlaisia muitakin kiinnostavia eläimiä. Kyllä vähän kadehdin, miten osaavasti Gerry niitä kuvailee. Kirja on vieläpä omaelämäkerrallinen. Minäkin haluan kirjoittaa sellaisen.

Tai siis pakko suuren teokseni olisikin perustua tosielämään, kun en osaa keksiä tarinoita.

Mutta en varmaan oikein hyvin osaisi lintujakaan kuvailla, voisin sortua tyhmiin nokkeluuksiin. Ei ole pelkkää huumoria siivekkäiden elämä oikeasti. Gerry kyllä sen tiesi jo lapsena, tuleva maailmankuulu luontoihminen.

Tiesikö hän aamulla, että illalla sataisi lunta?

Tuollaisia minä olen miettinyt monta päivää ja harjoitellutkin vähän. Lähetellyt kavereiden sähköposteihin ensimmäisen luvun teoksesta Vuosi Ryötönperällä. Siitä voisin päätellä, etten ole oikea taiteilijakirjailija, kun eiväthän sellaiset esittele keskeneräisiä tuotoksiaan. Minä olen lukenut jopa ääneen ja vaatinut kotiväeltä kommentteja.

Pohtinut tuntitolkulla näkökulmia ja sitä, miten dialogia kirjoitetaan. (Kyllä varmaan tämäkin huuma kohta laantuu ja loppuu suurteoksen rustaaminen.)

Yhtäkkiä vaan. Kaikki suursiivousprojektit ovat levällään ja minä keksin alkaa käyttää aikaani hömpötykseen. Varmaan sillä on sama funktio kuin Gerryn kirjan lukemisella. Arkipako. Mutta jotkut sanovat sellaista myös harrastamiseksi. Kyllä ihmisen pitää saada ajatukset takatalvesta ja pyykkivuoresta muualle, ja jos se onnistuu nojatuolista käsin niin vielä parempi.

Jos en olisi aamulla tiennyt, että on lumimyräkkä tulossa, niin olisin ehkä iloinnut enemmän myös harrastuksestani vakoilla aurinkoisempien pihojen eteläpenkereitä. Oli siellä jotain pientä. Onneksi ehdin nähdä, olen melkein unohtanut että oikeasti kevät voi helähtää ilmoille hetkenä minä hyvänsä.


Voihan sen Ryötönperä-sarjan ajattelemisella huvittelu ja kirjoittelu johtua takatalven lisäksi myös siitä, että kaipailen mökille. Jotenkin pidettiin järkevänä jäädä tänä viikonloppuna kotiin, kun ei se kevät ole maalla edennyt sitäkään vähää, mitä täällä etelässä. Olen siispä ollut henkisesti siellä ja haravointi- ja kuopsutteluvaiheessa olevassa keväässä. Tunnelmoinut antaumuksella ja sillä tavalla kyllä ihan rentoutuneena voin lähteä uuteen viikkoon.

Ja nyt minä sitten ihailen aamulla ottamiani valokuvia vieraiden ihmisten aidanvieruksien nousukkaista. Lumen alle ovat nekin taas hautautuneet. Kuolevatkohan kukkaidut heti alkuunsa vai jatkavatko ne kasvuaan sitten kun taas lumi sulaa ja tulee aurinko.

Pitää käydä sitten tarkistamassa. 


Mökkitiluksella patsastelusta ja puutarhatöistä haaveksimisen toiminnallisena vastapainona toimii hyvin myös pienviljelysteni hoito. Vähän niin kuin kannustaa kärsivällisyyteen, että kyllä se vielä sieltä tulee. Lempeämpi kevät. 

Tänään huolsin chilit. Kaikki kuusi. Parhaiten ovat menestyneet jugurttipurkkien yksilöt. Saviruukkuihin viljelemäni ovat jääneet pienemmiksi, mutta kyllä nekin vielä hengissä ovat. Sen sijaan kauan sitten itämään laitetut oreganot eivät ole jaksaneet oikein lähteä ja lyhtykoisoista ei näkynyt merkkiäkään. Viljelin tilalle kissanruohoa.

Pitäisi vissiin tosissaan hankkia oikeanlaista multaa, jos meinaan oiken onnistuakin näissä viljelyshommissa. Itseään saa syyttää, jos tukahduttaa viattomat siemenet ja taimet painavaan kukkamultaan. 

Aika paljon minulla on siemeniä odottelemassa. Laitoin tänään muutaman kukkakrassin kokeeksi, saa nähdä itävätkö nekään.


Olen alkanut haaveilla tomaattien kasvattamisesta ja miettinyt sitäkin, pärjäisikö chilikasvi ulkona mökillä vai vaatiiko trooppisemmat olot. Jos uhraisi taimista yhden tällaiseen kokeiluun. Tomaattiasiaa pitää kyllä alkaa oikein opiskella. Ostetaanko taimet valmiina, vai miten yleensä tehdään. Voisin askarrella kepeistä ja kanaverkoista niille tukikehikkoja. Tälläisin johonkin aurinkoiseen paikkaan Ryötönperälle.

Jos vaikka sen purettavan leikkimökin tilalle sitten. Jos mies ei ehdi tehdä minulle kasvihuonetta, niin miksen minä voisi jotain kyhätä ihan vaan muovistakin ja jotenkin kiinnittää siihen metalliverkkoon. Tuleekohan tässä ensi yönä uni ollenkaan, kun on tätä mietittävää.