lauantai 28. heinäkuuta 2012

Valokarnevaalit


Ryötönperälle syntyi parin viikon aikana oma vuorokausirytminsä. Maamme-laulu soi radiosta joka ilta kun porukka vasta istui ruokapöytään. Iskelmä-Pohjanmaa soittaa biisin aina puoliltaöin. Ei tarvitse kelloa mökkioloissa, jos on Taatan vanha putkiradio auki tuvassa. Aika myöhäinen ruoka-aika. Vähän näin jälkikäteen huolettaa kesävieraidenkin viihtyvyys, kun isäntäväki ei ehtinyt pitää ruokahuoltoa oikein asiallisena.

Puhumattakaan siitä, että olisin muistanut keittää päiväkahveja ja varata pullaa. Onneksi on itseohjautuvia ystäviä. Osaavat käydä kaapeilla ja huolehtia ravitsemuksestaan. Ja ostaa keksejä.

Meillä urakoitiin saunaremonttia. Ystävien energiasta ja kiinnostuksesta olen loputtoman kiitollinen. Miten sitä voikin olla niin vaikeaa ottaa vastaan ihmisten avuliaisuutta. Sitä olen viime aikoina iltaisin miettinyt. Kiitollisuus on kivaa, mutta kiitollisuudenvelka on ahterista. Ja minulla on ärsyttävä taipumus tuntea tarvetta vastapalveluksiin. Että oltaisiin niin sanotusti sujut. Vaikka kuinka tiedän, ettei tarvitse tässä nyt palkintoja miettiä, niin silti suunnittelen rakkaiden ystävien hemmottelua joskus sitten kaamoksessa vaikka.

Ilman heitä ei olisi rantasauna nyt löylyttelykunnossa eikä ulkohuussi kakkavalmiudessa. Oman puolisonkin ahkeruus ja into on ollut vailla vertaansa. Nyt ollaan palattu kaupunkiin lihakset kipeinä ja tyytyväisinä. Mieli on jäänyt vielä mökille. 



Oli syytä valokarnevaaliin tiistaina. Yhdet vieraat saapuivat ja toiset olivat viimeistä iltaa, ja huussikin oli korkattu. Uutena vuotena käyttämättä jääneet tähtisadetikut saivat uuden elämän hämärässä kesäyössä. Nähtiin Dos Pedros -kokoonpanon inspiroitu akrobatiaesityskin. Oli se mainio. Jos olisin etukäteen tiennyt, että meinaavat ottaa juhlakäyttöön meikäläisen ensimmäisen isojen tyttöjen polkupyörän, niin olisin kieltänyt. Turvallisuussyistä. Fillari on nojannut asumisen merkkinä mökin seinään ainakin 15 vuotta, renkaat lötköinä ja ruostuneena. 

Yhtäkkiä alamäkeen rullaa kahden miehen polkupyöräshow, ja toinen seilaa kädet levällään tarakalla. En onneksi ehtinyt huolestua, koska se oli nopea esitys. 

Suunnittelevat keikkailua, mutta se vaatii mielestäni vähintään kypärät.


Veikkaan, että ulkohuussista jankuttaminen loppuu tähän kliimaksiin. Se on nimittäin valmis. Kaunis ja toimiva yksikkö. Ainakin siihen asti, kun tyhjennyksen aika koittaa. Vaan olen päättänyt sen olevan miesten hommaa. Itse olen muutenkin keskittynyt interiöörin luomiseen. Paras harrastus ikinä. Voisin alkaa huussien sisustajaksi. Kierrellä kesäautolla ympäri Suomea ja konsultoida.

Esineitä ja kirjoja sijoittelin sinne asioijien iloksi, mutta mietin myös käytännöllisyyttä koska mies toivoi niin. Yksikään huussissa käynyt ei ole vielä valittanut. Olen siis onnistunut. On jopa vähän sellainen tunne, että ulkovessakammoksujaystävätkin saattaisivat pystyä asoimiseen meidän mökillä. Olisi hienoa, jos olisi joku rintamerkki tai joku, minkä voisi laittaa hihapieleen kaupungissa. Että tässä menee maailman kauneimman ulkohuussin omistaja.

En ole pitkään aikaan kokenut mitään yhtä hauskaa, palkitsevaa ja vieläpä hyödyllistä kuin tämä ulkovessalla puuhastelu. Tuli siitä ihana:


Jo ennen välivisiittiäni kaupunkiin tuli askarreltua tilapäinen nuotiopaikka. Sillä illat - etenkin yöt -ovat tähän asti olleet ihmeen kylmiä ja ulkona on pitänyt saada olla ynnä tunnelmoida. Siinä ei kauan nokka tuhissut kun muutamasta tiilestä ja vain hiekasta koottiin tulipesä. Mitään sen kiinteämpää ei vielä rakennettu, koska se vaatii suunnittelua ja nyt on ollut tämä saunaprioriteetti. Ei ole ylimääräistä aikaa kuin pienuuksiin. Kyllä luo tunnelmaa vaan pihapiiriin elävä tuli. 

On ollut aika mieluisa huomio, etten enää ahdistu siitä että kesä on lopuillaan. Olenkohan vanha. Pimenevissä illoissa on oma tunnelmansa ja luonnossa jatkuva muutos. Elellään taas kiinnostavia aikoja siis.



Miehet urakoivat saunalla iltoihin asti. Puoliso vaikutti autistiselta miettiessään lauteita ja muita teknisiä ratkaisuja. Piti oikein pysäyttää, että sai kontaktin. Itse pyörin jaloissa yhden perintökoristelaatan kanssa, koska oli sellainen visio että se voisi tulla yksityiskohdaksi jonnekin. Sommittelin sitä joka puolelle saunaa, mutta voi olla että se pysyy kumminkin omassa funktiossansa kattilanalusena.

Meillä on vähän sellainen yksityiskohtiin keskittyvä taipumus miehen kanssa. Minä vaan haluaisin aina nopeasti valmista ja mies tekee ja sitten purkaa, tekee uudelleen. Ei se mitään. Onneksi ei ole kovin erilainen maku, vaikka kyllä meillä joskus pikkuisen tyyliseikoistakin kiistellään.


Onneksi maku kiukaiden suhteen on yhteinen. Lasiluukku pitää olla, että näkyy elävän tulen valo. Eikä mitään kommervenkkejä tai krumeluureja. Rantasaunasta poistui se vanha pata, niin nyt on aikamoinen järkäle tämä jossa on kuumavesisäiliö samassa. Mutta kätevä. Alkaa kilpailu, kumpi saa lämmittää saunan. 

Ikimuistoinen hetki oli kiukaan käyttöönotto sateessa rantapolulla. Tunnelmoitiin ystävien kanssa hiukset märkinä ja haaveiltiin huomisesta, kun päästään ensilöylyihin. Kaverikin oli ehtinyt kaupungissa rehennellä pääsevänsä Ryötönperän rantasaunaan ja minä olin unohtanut kertoa, että siellä on nyt remontti. Ei voi kylpeä nyt.


Asiantilaan tuli muutos. Paras. Kastettiin kiuas kuohuviinillä ja otettiin itsekin lasilliset ensilöylyissä. Mies on suunnitellut lauteisiin leveyttä, mahtavasti pääsee siellä kellottamaan ja minullakin on keskilauteilla tilaa kun enimmäkseen vietän miedossa lämmössä turkkilaistyyppisiä hetkiä muiden kärvistellessä ylhäällä.

Unhodettiin lopulta liika taiteellisuus lauteiden muodon suhteen, mutta vielä on harkinnassa hiilenmustaksi käsittely. Pitää miettiä ensin rauhassa, ettei tehdä hätiköintejä.

Minä osaan nyt sitten kalkita rapattua pintaa ja saunasuojata vanhoja seinäpaneeleita mustaksi. Kalkitsemisessa opin tekniikan vasta loppuvaiheessa, joten kertaalleen on laitettava että tulee hyvä.


No enhän minä malttanut löylyhuoneeseen lopettaa, kun olin saunasuojauksen makuun päässyt. Pakko oli muka aloittaa pukuhuonettakin, vaikka pelkäsin kesävieraiden kyllästyvän kun ei yhtään seurusteltu. Koko ajan tuherrettiin saunalla ja vieraat keksivät ajanvietettä itselleen. Lukivat kirjoja, kävivät kanttarellimetsällä ja villimansikoiden poiminnassa. 

Minä irrotin varovasti äidin ja tädin lapsuuden piirustukset pukuhuoneen seinistä. Nyt oli sen aika. Ainakin 40 vuotta ovat olleet esillä, ja tulen keksimään niille uuden paikan tai kollaasikäytön. Joskus turhauttaa oma taipumus säästää perheen historian ja kuolleiden läheisten asioita, kaikenmaailman lippulappuja pyörii arkistoissa. Mutta näiden piirustusten ainutlaatuisuuden äärellä tunnen vain kummaa jatkuvuutta ja kunnioitan isovanhempieni aloitetta, kun ovat laittaneet tyttöjensä kuvaamataidon työt esille.

Saunan eteisessä oli siis tällainen tunnelma, jossa ei ollut varsinaisesti mitään vikaa:


Yhden seinän käsiteltyäni uusi fiilis alkaa hahmottua, ja Taatan vanha naulakko sai paremman aitiopaikan. Melkein on asetelmani liian naistenlehtimäinen, mutta eiköhän naulakko pian täyty kaikesta romppeesta.

Jatkan pukuhuoneen parissa seuraavalla mökkireissulla, mies haaveilee takkahuoneen remontoinnista. Kohta alkaa olla ihan luksusta ja siistiä, melkein hävettää. Ei vaiskaan, onnellisia ollaan. Hyvä päätös kesälomalle, erinomainen saldo suorastaan. Työkaverit saavat kuunnella jatkuvaa yksinpuheluani rantasaunan uudesta ilmeestä. Puhun niin pitkään, että ymmärtävät itse tulla katsomaan.

Pyyhkeitä on vieraillekin. Niin paljon erilaisia perittyjä, että voi tunnelman mukaan vaihdella. Nyt valitsin esille tähän mielentilaan sopivat. 


Meille on syntynyt ihan vitsiksi älykkäiden sanonta siitä, miten asiat keskustelevat keskenään. Nyt mummin pitsillä somistama vihreä pyyhe keskusteli loistavasti tummaksi pensselöimäni seinän kanssa, mielestäni. Syksyllä siinä voi keskustella jokin muu väri. 


lauantai 21. heinäkuuta 2012

Viihdyttävää toimintaa


Vuosi sitten keväällä ja kesällä tuli joukkovoimin aloitettua japanialaistyyppisen puutarhaosion valmistelu Ryötönperälle. Siinä nousi juurakko jos toinenkin ja rehevöityneet pusikot saivat kyytiä. Isot kivet paljastuivat eikä siihen muuta osannut suunnitella kuin eksoottista mataluutta.

Ottaa näköjään luonto paikkansa takaisin jos ei koko ajan ehdi olla valvomassa ja nyppimässä. Ihan on kokonaisuudessaan villiintynyt takaisin korkeakasvuiseksi vadelmikoksi ja nokkosmereksi. Eilen aloitin raivauksen uudelleen ja paremmaltahan rinne alkaa taas näyttää.

Mies kysyi, että kai muistin ottaa ennenkuvia. En muistanut. Harmittaa. Näkyy työn jälki vain omaan silmään nyt sitten. Kun istuksimiseen ja seurusteluun hetkellisesti kyllästyneenä puolispontaanisti ryhtyy johonkin projektiin, niin silloin unohtuu kamera.

Huussityömaan kanssa on kokonaan toinen juttu. Siitä kyllä on satamiljoonaa kuvaa. Voisin koota niistä yhden kokonaisraportin, vaan ei malta. Joka vaiheesta pitää näköjään elvistellä erikseen. Olen kiintynyt vessateemaan. Eilen hyyskä sai portaat.

Ennen:


Ja jälkeen:



Mies piti vapaapäivää saunaremontista, kun odotellaan rakennuksen suoristumista. Niin syntyi rappuset.  Naapuri sanoi, että kyllä se sauna oikenee jos mennään porukalla korkeaan nurkkaan hyppimään.

On siellä huussissa muutakin. Eikä vähiten sähköasioiden päälle ymmärtävän ystävän virittämä valo! On kuulkaa katkaisijat ja kaikki. Siitä kuvia sitten kun on taas pimeää. Ja minä kun olin ajatellut, että lyhtyjä vainen laittelen. Ja olisi sitten se paloturvallisuusriski.

Vaikka olen ylpeillyt sillä vaaleansinisellä perinnevärillä, jolla sudin seiniä kärpästen karkottamiseksi, niin enemmän luovuus kukkii muissa kohdissa. Esimerkiksi kun keksin tapetoida seinää vanhoilla almanakan kuvilla. Tuli sellaista merellistä fiilistä. Tai nostalgista.

Toimivat samalla vähän tuulensuojana. Tajuan kyllä, että kun järveltä päin puhaltaa ja jos vielä on vettäkin joukossa, niin pullistuuhan viritelmäni ja kosteudesta alkaa repsottaa. Vaikka kuinka ammuin niittipyssyllä huolella. 

Tässähän on nyt kuitenkin siis sellainen filosofia, että voi sitten vaihtaa seinän tunnelmaa ja uusia paperointia aina kun alkaa pistää silmään. Seuraavana voisi olla vaikka elokuvateema, jos saan jostain niitä vanhoja julisteita.



Nyt täällä on lomailemassa savolaistaustainen kesävieras. Suorastaan sudeettisavolainen, kuulemma. Sitä asioista ja ilmiöistä veistelyn määrää voi vaan ihmetellä. Esimerkiksi hyönteisistä on ollut aika paljon puhetta. Kyllähän se minulle sopii, kun itsekin ajattelen aika paljon siivekkäitä. Viime päivinä ampiaiset ovat olleet top 10 -listan kärjessä. Ei että niistä mitään haittaa olisi. Vaan kun olivat keksineet tehdä pesän liiteriin jääneeseen styrokskasaan, joka oli suojannut klapikonetta kuljetuslaatikossa.

Vähän siellä siivoillessani sen huomasin ja juoksutin sen styrokshässäkän talon taakse, koska muuten alkoi olla hankalaa puiden teko ja muu liiterihomma. Sen verran vilkasta oli liikenne pesälle. Mutta hieno rakennelma heillä siellä on lämpimässä styrokslaatikossa, en raaskinut tuhota tietenkään. Jossain vaiheessa - pakkasten tultua varmaan vasta - pitää kärrätä kasa jonnekin muualle pihapiiriä rumentamasta, vaan nyt ei vielä uskalla ettei tule konfliktia.

Huussin hirsien väliin pesineiden amppareiden kanssa ollaan ihan väleissä. Vain muutama uuno on siinä yhdyskunnassa ja aina pörräävät ihmisen naaman eteen tai korvaan ihmettelemään. Kukaan ei kumminkaan ole vielä pistänyt, enkä minä ihmeekseni edes sellaista mahdollisuutta kovinkaan paljon ajattele.

Kun on paljon ötököitä, niin tarkkasilmäisenä sitä näkee kaikenlaista.


Savolaistaustaisen kesävieraan urheilukalastuskin meinasi vallan keskeytyä, kun hän havaitsi sudenkorennon rantakaislikon vedessä. Oli korento kuulemma munimispuuhissa. Siinä vapakin jo vaipui melkein veteen kun vieras kumarteli ja kommentoi. Ensin oli itse neuvonut meitä olemaan rannassa ihan hiljaa, että saa narrattua molskivan hauen valokuvaa varten koukkuun. Mutta sitten pälätti taukoamatta itse.

Kun itse yritin nähdä korentoihmeen, niin johan kaikkosi. 

Mutta ihan viihdyttävää sitä kalastustoimintaa oli seurata. Tuli todettua, että ei tässä televisiota tarvitse paljon kaipailla, kun on tällaista ohjelmaa projektien välisille taukohetkille. Kalaa ei tullut tietenkään.


Vähän sitä savolaistaustaista ihmetytti, että minkä takia täällä koko ajan tehdään jotain vaikka hän on tullut lomailemaan ja seurustelemaan. Piti siinä sitten kertoa, että ei vaan takapuoli kestä ihan loputonta portailla istumista. Kyllä vielä viikonloppukeikka mökillä voi sellaiseenkin mennä. Vaan nyt kun meillä on ollut mahdollisuus viipyä pitkään, niin se kanavoituu toiminnallisuudeksi. 

Mikä tekee älyttömän hyvää mielenterveydelle. Esimerkiksi kun tänä aamuna heräsin vähän painajaisiin ja pahaan mieleen, niin heti helpottaa kun tietää että voin mennä lapion kanssa juurakonkaivuuseen. Ja huussin somistushomma auttaa myös. Esteettisyydellä on sellainen eheyttävä vaikutus, näköjään.

Tuli jo aikaisemmin tällä viikolla ystävän kanssa todettua, että kun tekee jotain oikein maanläheistä niin siinä asettuu asiat omaan oikeaan perspektiiviinsä. Tulee hyvä olo, vaikka ensin olisi ollut paha. Eikä se ole mitään ahkerien ihmisten hömpötystä vaan aivan totta. Minä voin todistaa.

Kaikki on siis hyvin. Paitsi että vähän on kissoja ikävä. Lähden huomenna käymään kaupungissa heidän luonaan ja muillakin asioilla. Minkähänlainen ajomatka tulee, kun sudeettisavolaistaustainen kesävieras höpöttää vieressä. Voi tulla ihan hauskaakin, kevyttä. Voidaan vaikka vähän pysähdelläkin  kiinnostavissa paikoissa. Kun kerran ei ole kiire.









keskiviikko 18. heinäkuuta 2012

Klenkka ja muita ihanuuksia


Kun saa vieraakseen sukulaisia, joista osaa ei ole ennen edes tavannut - ja samantien tuntuu, että olisi tunnettu aina, niin onhan sitä onnekas. Minulla on nyt uusi pikkuserkku, oikeammin kaksi jos laskee hänen puolisonsa mukaan. Kyllä vähän ensin jännitti heidän tulonsa. Mutta heti kun ajoivat pihaan, tuli tarve alkaa halailuun. Tuli ihana lomaviikon maanantai-ilta. Vähän tiistaiaamuunkin siinä tietenkin vierähti. Oli uuden pikkuserkun velipoika oikeassa, kun arveli että hyvin tullaan toimeen ja hauskaa tulee.

Koska uusi pikkuserkku puolisonsa kanssa on varsinainen maailmankansalainen - ja nytkin vain Suomessa lomalla - niin se toi oikein lisäarvoa sille, että sain näyttää Ryötönperän kesää heillekin, pedata aittaan. Somistin vähän päivänkakkaroillakin. 

Lisäksi voi olla, että olin ihan vakavissani ajatellessani, että voisin matkustaa vastavierailulle heidän luokseen. Maailman ääriin. Nyt se tuntuu turvalliselta, kun olisi rakkaat ihmiset oppaina siellä kaukana eksotiikassa.

Kun luovutin uuden pikkuserkun ja seurueensa jatkamaan matkaansa, piti tunnelmoida hetki. Se tapahtui rautakaupassa. Lähdin ystävän kanssa talikko-ostoksille, sillä vanha on jo liian vanha ja katkikin. Palattiin työn touhuun. Täällä on tapahtunut vaikka mitä!

Sen lisäksi, että olen saanut uusia sukulaisia, on muutakin. Hyötymaakompostista on tullut Klenkan koti. Hän sinne sinnikkäästi peruutti, kun ystävä alkoi uudella talikolla möyhentää. Rupisammakko sai nimensä siitä, että huolestuttiin josko olisi talikoinnista tullut raajavaurioita. Onneksi hänet nähtiin iltayössä asioimassa ihan sielun ja ruumiin voimissa. Toivon, että hän viihtyy kodissaan jatkossakin.



Olisi aika paljon pihatöitäkin, kun haluaisin askarrella sen japanialaisen puutarhankin. Vaatii aika paljon raivausta. Vaan nyt on suosikkiprojektina ulkohuussin sisustus ja olen keskittynyt siihen. Kärpäsenkarkoitusmaalilla sutimisen lisäksi olen suunnitellut koristelu- ja käytäntöasioita. Liiterin salakarsinasta löytyy loputtomasti aarteita. Vanhasta tulipesän luukusta olinkin jo tietoinen. Se tulee vessan seinälle ja kauniisti sinne sopii. 

Mies palasi takaisin mökille, kamalasti oli minulla asiaa kun piti kertoa kaikki sukulaisjutut ja sisustusideat. Hän enimmäkseen ajatteli rantasaunaa.


Kun miesväki jämähti sisälle katsomaan puoli yhdeksän uutisia, minä halusin ilta-aurinkoon pihalle. Ei siinä kauan mennyt, kun tulivat perässä. Minä ajauduin kuitenkin mönkimään liiterin sala-aarrekarsinaan, vaikka välillä patsastelin hyötymaallakin. Härkäpapusten kukat herättävät kaikissa ihastusta. Horsmikko kasvimaan ympärillä on kasvanut niin korkeaksi, että ystävä otti ja niitti raivoisasti. Nyt saavat perunat ja pavut osakseen myös ilta-auringon.

Rautakauppareissulla tuli hankittua myös sellainen viikatteen teroituskivi. Olen oppinut uuden sanan. Se on liippa. Minäkin tässä vielä opiskelen sen liipalla hiomisen ja etenkin niittämisen. On sekin taito vielä rästissä. Mahtavaa kun saan aittapellon kukkaniitylle tehdä sen mitä sille pitääkin, että pysyy niittynä.

Tänään saatan kumminkin tutustua ponttilauta-asioihin, sillä huussiin pitää askarrella vähän tuulensuojaa. Liiterissä näyttää olevan sopivaa lautaa ja koska haluan huussin interiööristä pian valmista, niin pitää siis tehdä itse. 


Koska ulkohuussi liiterin päädyssä ei ole saanut vielä uusia portaita lahonneiden tilalle, eikä muutenkaan ole käsienpesupaikka tai mikään valmis, niin edustalle on kertynyt puutarhatyökaluja. Minä niitä siirtelin pois siistimmin sivuun, että voi käynnistyä myös tulevan portaikon suunnittelu ilman silmää häiriköiviä tekijöitä.

Totesin olleeni vähän yksikertainen kun en ollut tajunnut käyttää kasvimaan möyhennykseen aivan toimivaa entisajan möyhentäjää. Olen kyykkinyt vaikeissa asennoissa ja pikkuisella haralla kuokkimistyyliin kaivellut multaa, että potut saavat sadesäiden jälkeen ilmaakin maahan.


Sala-aarrekarsinasta bongasin vanhan lämmittimen. Onkohan toiminut petrolilla vaiko millä. Ajattelin, miten hienoa olisi jos sen saisi oikein vielä toimimaan ja siten huussista lämpimän talvellakin. Oi että. Voi olla, että jää silti vain koristetarkoitukseen. Ei ihan ole tulevien vessankäyttäjien tiellä. Ajauduin miettimään, että kun se kakkasäiliöasiakin saadaan aikaiseksi, niin kukakohan tulee olemaan uudistetun ulkohuussin ensimmäinen kakkija. Siitä pitää laittaa sitten vieraskirjaan merkintä, on historiallista sitten.

Huussin ulko-oveen äiti aikoinaan neuvokkaana tekstasi sinisellä maalilla WC. Ei ollut hän aina ihan ajan tasalla käytännöissä. Eihän huussi mikään Wesi Closetti ole. Nauratti kamalasti, kun alettiin keksiä uutta nimeä ja logoa. Suosikkini on nyt DC. Dry Closet ikään kuin. Lentokonemaailmaa kun muistuttaa tämä kirjainyhdistelmä, niin voi olla että veskistä tulee DC10 tai DC9. 

Aukeaisikohan se vitsi mökkivieraillekin. Vai onkohan siinä muiden mielestä mitään vitsiä ollenkaan. Ja onko sillä edes väliä.


Eikä siinä vielä kaikki. Karsinasta löytyi myös viinyylisiglejen soittopeli. Herranjestas sentään, kun Ryhtimaa-kylttikin oli paikoillaan ja sen ympärille on kehittynyt oikein Hyötymaakeskus, niin mitenpä täydentyi tällä matkalevysoittimella. Jos senkin vielä saisi korjattua, niin voisi kuunnella kitkiessä esimerkiksi Katri Helenan tahi Dannyn vanhoja sinkkuja, koska niitä olen perinyt. Tai ranskalaisia joululauluja. Tulisi samalla vähän kielikylpyä.

Voisi sitten uudelle pikkuserkullekin veistellä jotain fraaseja heidän yhdellä äidinkielellään, jos vaikka joulunaikaan tavataan uudelleen. Pikkuisen on vielä ranskalaisen R-kirjaimen kanssa opettelua, vaikka olen sitä Edith Piafin avustuksella yrittänyt opetella. Ja Mireille Mathieun. Aina pitää kerätä oikein limaa kurkkuun, että saa sen sorisemaan soinnikkaasti.


Ilta kun tulee ja työvälineet on siivottu paikoilleen, niin nyt ei lopu Hyötymaan tunnelma siihen. On Klenkallakin kotoisaa kompostissaan, kun palaa kynttilät ja talikko on nostettu sivuun sen merkiksi, että hän voi huoletta mennä kasan sisälle nukkumaan. Ei tule kukaan enää möyhimään.

Eilen en meinannut malttaa sisälle ollenkaan yönkään tultua, kun vain seisoin ja ihastelin uutta kasvimaakeskusta. Vanha karsinasta löytynyt suihku tuo siihen vielä vitsikkään lisän.

Ja sademitankin hankin. Sen jälkeen ei kyllä ole taivaalta tullut pisaraakaan. Ja minä kun odotan, että voin alkaa pitää vesimäärätilastoja. Pitäisiköhän ihan opetella excel-taulukonkin käyttö nyt sitten. Kyllä olisi pomokin työpaikalla tyytyväinen, jos loman jälkeen yllättäisin sellaisella uudella taidolla.



maanantai 16. heinäkuuta 2012

Ryhtimaalla


Saa nähdä, paljonko tulee tuhrattua aikaa emaliämpäreiden ja -vatien metsästykseen. Tuli sellainen visio, että remontoitu rantasauna saa sellaiset. Päällimmäisenä väriajatuksena on vieläpä hankala luumu. Mistä sitä löytääkään ihminen luumunvärisiä emalijuttuja. Voin joutua tinkimään ja tyytymään esimerkiksi perusväreihin. Tavallaan hyväkin, sillä kotona olisi melkein joutilaana kaksi punaista ja yksi sininen emalivati. Vielä sitten vaan ämpäreitä vedenkantoa varten.

Vaan onhan tässä aikaa metsästää. Vasta alettiin purkaa löylytilaa. Se tarkoittaa meidän työtahdilla sitä, että hyvä jos joulusaunaan päästään rantaan taas.

Vähän ehkä turhamaista miettiä uusia sauna-astioita, kun vanhat muoviset ovat ihan hyviä. Olenkohan kulutusmaanikko. Ehkä tämä perustuu vaan siihen omaksumaani palkitsemisajatukseen, että isoon työhön kuuluu lopuksi somistuspalkinto. Nopeuttaa urakan etenemistä aina sellainen, kun tietää että kohta saa söpöillä.

Perjantaina pidettiin jäähyväislöylytilaisuus vanhassa miljöössä. Pyysin miestä ihan ottamaan minusta kuvan lauteilla muistoksi. Olenhan vauvasta asti saunonut niiden seinien sisällä. Ainutlaatuista. Näytän kuvassa ihan Klonkulta. My Precious - no niinhän minä rantasaunastani ajattelen.

Aamulla piti ottaa vielä miljoona ennenkuvaa. Ja joka purkuvaiheesta myös.


Pikkuisen jouduttiin käyttämään sorkkarautaa, että saatiin löylyhuoneen ikkuna auki. Tönö on sen verran vinossa, että mikään - varsinkaan ikkunoiden ja ovien mutkaton toiminta - ei ole itsestäänselvyys. Kyllä eilen taas tunkilla vähän kulmia nosteltiin ja laskettiin. Ihmeellistä on se, että sellainen tunkki vaan, vivusta nitkutellaan ja talo nousee. Käsittämätöntä. Pieni esine on tunkki mielestäni sellaiseen suuruteen, mutta niin se vaan toimii.

Saunan ikkunasta sitten mies ojenteli minulle ulos kasattavaksi vanhat lauteet, lahon lattiamateriaalin ja sensellaista. Alkoi heti tulla askarteluajatuksia. Mikä on hyvä, koska muuten olisin saattanut olla haikeana kun sillä tavalla vanhaa ihan tähän asti hyvin palvellutta puutavaraa vaan viskotaan joutilaisuuteen heinikkoon. Syksyyn mennessä tontilla on ainakin tosi monta uutta kylttiä.

Keksin nimittäin, että lauteita kannatelleet kehikot - vai mitkä ne on - sopivat erinomaisesti kylttitarkoitukseen. Keskittymiseni miehen avustamiseen herpaantui pikkuisen, kun aloin miettiä mitä kyltteihin sitten tekstaisin. Mottoja vai mitä.


Jostain syystä pata herätti eniten huolta ja haikeutta. Se kun on ollut paikoillaan minun näkökulmastani aina. Niin monet kerrat sen kanssa olen tapellut, hän on savuttanut silmilleni ja kieltäytynyt syttymästä. Mutta kun lopulta syntyi yhteistyö, tuli vedestä aina melkein kiehuvaa. Hänen kauniit luukkunsa säästän toki ja voi olla, että keksin tiilenpalasillekin jotain nuotiopaikkakäyttöä tai vastaavaa. 

Pienistä asioista tulee ilahduttua. Mies sai nakuteltua kokonaisena irti padan logon. Minä sitä palasta onnessani kanniskelin, ja sijoitin lopulta laiturille ihan vaan siksi, että harvoin saa pata-asiaan tarkoitettu materiaali olla ihan rannassa. Aika hauskan näköinenkin siinä. Jos vielä valaisisin sen jotenkin, niin olisi vähän niin kuin sellainen taidetyyppinen yllätysmomentti ihan kesävieraitakin silmälläpitäen.

Tosiasiassa Porin Mainio odottaa remontin valmistumista ja uutta elämäänsä seinäreliefinä. Mitenkähän sen sitten saa kiinnitettyä, voi olla että tulee haasteita.


Välillä tuli niitä kuuluisia sadekuuroja. Niistähän koko Suomi puhuu. Olin karannut saunalta paskakaivosireeniä siistimään ja yrttimaalle karsimaan, niin heti tuli rangaistus ja kastuin. Pakko oli palata rantaan apulaiseksi. Soitettiin paikalliselle ystävälle, että tietääkö hän ketään ammattimiestä. Että konsultoitaisiin vähän. Ystävä tuli heti paikalle tekemään saunan lahonneista osista diagnoosia ja tutustui tilaan muutenkin, sitten vasta soittivat yhdelle Martille, joka osasi antaa neuvoja. Kätevää!

Samalla - kun kerran saatiin ystävä paikalle - jatkoin gallupointiani ja kysyin kuuluuko hän lauta- vai vesivanerikoulukuntaan. Saunan lattiasta oli kyse. Kyllä alkaa lauta voittaa. Onneksi, koska sehän on nättiä.

Tauoilla pohdittiin saunan tulevaa systeemiä. Koska nyt tulee vain yksi tulipesä, samassa pata ja kiuas, niin jää pikkuisen enemmän tilaa. Tehdään ehkä jätti-iso keskilaude, jonka päälle tulee penkkejä ylälauteiksi. Katsotaan, miten käy. Laitetaan laude ehkä vielä vinoonkin, kulmasta kulmaan tyyppisesti. Jos en sitten ala katumapäälle ja pidä moista modernisuutta liian prameana Ryötönperälle.


Yrtti- ja hyötymaarintamalla on tapahtunut poissaollessamme vaikka mitä. Täällä on satanut viime aikoina kuulemma aivan kamalasti, joten siihen nähden alunperinkin itämään lähteneet viljelmät ovat yllättävän hyvässä voinnissa. Eivät ole hukkuneet.  Paljonhan on sitten niitä tyhjiäkin kohtia, joissa ei kasvu koskaan käynnistynyt. Esimerkiksi Garlic Oriental. Hän ei halunnut kasvaa Ryötönperällä. Eikä mustajuuri. Mikä vähän ihmetyttää, kun vieressä retiisi kumminkin saanut aikaan sormenpäänkokoisia tuotteita.

Vähän tuli väänneltyä käsiä laventeleiden äärellä, kun hehän pitävät kuivasta. Ja nyt on märkää. Muutenkin yrtit herättivät ajatuksia, kun niihin ilmaantuneiden kukkien karsiminen tuntuu julmalta. (Laventelia kasvatan kyllä ihan koristetarkoitukseen, joten sen kukkasista suurimman osan säästän pörriäisille.) Mutta niin pitää tehdä, että leikkaa ne kukinnot vaan pois ja lähtökohtaisesti kohtelee ronskilla kädellä. Ihan en ole vielä sisäistänyt sitä, että kukat pitää esimerkiksi timjamistakin katkoa. Eikö niistä tulisi uusia siemeniä ja ensi vuonna olisi timjaminiitty? Mutta ei, kukat pois vaan sanoo viisaammat.

Leikkelin siis. Vähän jeesasin laventeleitakin, kun sade oli painanut isoimmat kukinnot ihan maahan asti. Raskaalta taakalta näytti, niin otin muutamia oksia sitten sisälle iloksi pikkuisiin vaaseihin pariin paikkaan.


Kun tänään kippasin miehen junalle käymään kaupungissa, niin oli vihdoinkin aika ottaa puutarha kokonaisuudessaan haltuun. Tai siis, ainakin se osa, joka on luonnolta vähitellen takaisin valloitettu. Nyt on mielessä niin paljon projekteja, että oli pakko hoitaa ensin alta pois perunamaan kitkemiset ja muut asialliset hommat. Melkein kyllästytti se horsmien nyppiminen, mutta tuli siitä kasvimaasta taas ihan esittelykelpoinen.

Sehän on pohjalaiselle osalle minusta tärkeää, kun tässä taas kohta saan esitellä tonttia kesävieraille.

Hirveä määrä hyttysiä ja kosteutta. Välillä en tajunnut, minkä takia on pikkuisen tuskainen olo, mutta se oli vain se jatkuva ininä ja hiki. Yksi hyttynen lensi suoraan silmään kun ajoin ruohoa. On saattanut järvenselkää pitkin kaikua muutamia kirosanoja, taas kasvaa meikäläisen maine vastarannalla.

Lopuksi aloin askarrella saunamateriaalista ensimmäistä kylttiä. Aivotyötä olin tehnyt kitkiessä. Se tulee kasvimaalle. Niin ajattelin, että pitäisikö siinä lukea vaikka Ryytimaa. Se tuntui kuitenkin jotenkin typerältä, kun kyllähän kaikki näkevät ilman plakaattiakin, että siinä on ryytimaa. Joutuisin pian naurunalaiseksi. No sitten mietin, että pitäisikö laittaa joku mietelause. Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito. Ei kovin omaperäistä.

Sitten aloin pohtia, mitä se viljelys minulle edustaa. Kunnollisuutta ja osaavuutta ja ahkeruuttakin. Ryhtimaa. Oikein siihen tykästyin. On vähän niin kuin sanaleikkiä ryytimaalla.


Kylttiaskartelu saattaa kuulua niihin tekemisiin, jotka lopuksi tuntuvat ihan naurettavalta. Lässähtää. Kun olin tekstannut talomaalilla lautaan, niin kiinnitin pari koukkua ehkä lyhtyjä varten, tai jotain. En tiedä vielä. Lisään varmaan muutaman naulan ripustustarkoituksia varten, kun koukut loppuivat. Oli pakko päästä kokeilemaan, miltä kyltti näyttää kasvimaan reunalla. Se pitää oikeasti ihan kaivaa maahan, mutta nyt kokeilin niin että tuin pikkuisen tiiliskivillä.

Kyltti kaatui kerran härkäpapujen päälle - juuri kun olin ottamassa miehelle kännykkäkuvaa. (Pavut taittuivat aika ikävästi, toivottavasti tuho ei ollut fataali.) Ja pari kertaa toiseen suuntaan vastaleikattuun nurmikkoon, niin että ruohonpalasia tarttui kirjainten märkään maaliin. Kyllä siitä silti voi vielä hyvä tulla. Huomenna asennan sen paikoilleen. Pitää kaivaa se ihan tukevasti maahan. 

On kaikenlaisia tarveajatuksia kyltille. Siihen voisi virittää tellingin hyttyssavuille esimerkiksi. Pitää vaan tussilla korjata M-kirjainta, kun nyt näyttää että siinä lukee Ryhtinaa. Vaikka haittaako sekään, ei oikeastaan. Tämähän on tällaista puutarhahuumoria kumminkin vaan.


keskiviikko 11. heinäkuuta 2012

Kellariperhosia


Alkuperäinen ajatus oli - kun palasin viikoksi päivävuoroihin palkkatöihin - että pistän samalla iltaisin Puutarhanurkan pihamaata kuntoon. Kun heinittynythän se on taas tänäkin kesänä. Joskus pitää kumminkin tinkiä suunnitelmista, jos tulee tähdellisempää. Onneksi tykkään heinistä. Naapureista en ole ihan varma, mutta luotan siihen että viereisen pihan rouva aidosti tarkoitti sanojaan, kun nauraen kehui pihamme olevan "luomua". Sitä ennen olin viittilöinyt heinikkomme suuntaan ja tyhmänä melkein anteeksipyydellen hekotellut että taas on pihamaa rempallaan, hehheh.

Toivottavasti se rouvan kommentti oli tilannehuumoria. Tai oikein tottakin. Minkä takia kumminkin tulee mieleen, että illalla nurmikkonsa leikkaamisen jälkeen mahtavat naapurit puntaroida meidän huoletonta puutarhanhoitoamme. Jospa luulevat vaikka hipeiksi.

Kukkiiko heidän ruohikossaan valkoapila, kysyn vaan. Eipä näy kukkivan. (Vähän pitää uhota, se auttaa huonoon omatuntoon.)

Töihin lähtemistä ei suinkaan vaikeuttanut sää tai muukaan yleistunnelma. Vasiten olin hyvällä tuulella, tuli lomahössötyksiin sopiva tauko. Vaan yhden toisen naapurin Sulo-kissa oli nukahtanut portaillemme pitäessään aamuyön sadetta, enkä millään olisi raaskinut herättää. Mutta kun on arka eläin, niin joutui keskeyttämään leponsa kun minä kolistelin ovella puoli seitsemän jälkeen. Pääsi siinä Sulokin sitten maanantaitunnelmaan, reppana. Kun ei usko, että olen kiltti vaan kammoksuu kontaktia.

Kun sitten illemmalla töistä palatessani laittelin kellarissa pyykkiä pesukoneeseen, vain mennäkseni heti sen jälkeen pihalle, niin tuli se havainto. Koiperhonen. Totta puhuen useampia. Tai siis kyllä yritin ajatella, että ehkä voisi olla jokin urbaani pikkuperhonenkin, mutta Marttojen ja muutamien muiden tietolähteiden mukaan kyse kumminkin oli nimenomaan koista. Opiskelin aihetta ja heti alkoi kutittaa.

Nyt kaikki luulee, että meillä on vieläpä saastaistakin, rehottavan heinäpihamaan lisäksi.

Onneksi netissä luki, että koit voivat kyllä tulla ikkunoistakin. Mutta en kehtaa vedota tuuletteluun, kun tiedän että olen säilyttänyt kummitädiltä perittyjä (ihania) villahuiveja ja muita tekstiilejä kellarissa odottelemassa pesua sitten syksyllä. Niissä on saattanut olla koitilanteen aihio, jonka nyt päätin riistäytyneen käsistä. Syy vaan edesmenneen kulttuurikummitädin niskaan, anteeksi. Hävettää. Miksi en pessyt heti? Miksi kellarini on synkkä pölypesä? Oikeasti siis oma moka.

Ei sitten ollut aikaa puutarhanhoitoon, kun piti alkaa paimentaa kellaria. Rupesi samalla nyppimään miehen taipumus keräilyharrastukseen. Onhan tärkeää säästää laatikoittain piuhoja ja kaikkea muuta jännää tekniikkaa.


Itsehän tietenkin pidän tallessa vain kaikkea olennaista. Kuten esimerkiksi Ryötönperän liiteristä viime syksynä tuotuja hiirensyömiä kirjalöytöjä. On ehkä ollut jokin askartelutarkoitus. Kunpa vaan muistaisin, että mikä.

Toistaiseksi heitin pois vain tekstiilejä. Nyt on roskapönttö ihan täynnä ja se tyhjennetään vasta viikonlopun jälkeen. Toivottavasti on vielä töissä se roska-autofirman uuttera kesätuuraaja, joka vei pihapiiristämme taannoin kaikki jätesäkit. Kun niitä oli pihan kevätsiivouksen yhteydessä kertynyt. (Niin, sekin on synti, laittaa vaahteranlehdet säkkeihin ja kuljettaa kaatopaikalle, mutta eivät ne mahdu meidän piharoskakompostiin.)

Inventaarioni ja roskiinheittelyni nimittäin ehkä vielä jatkuu, ennen kuin voin perjantaina poistua mökille pidemmäksi ajaksi.


Olen myös säilytellyt joitakin pehmoleluja, että lahjoitukseen tahi leikkimökkiin. Voiko niitä nyt enää ikinä käyttää, pitääkö nekin nyt heittää roskiin. Hölmönä aina solmin tunnesiteen eläimen muotoon ommeltuun tekstiiliin, enkä millään suostuisi ainakaan roskapönttöön laittamaan. Käytin siis aika paljon imuria ja Raidia.

Tänään kellarissa oli jo melko autiota. Eipä lepatellut kukaan vastaan.

Isoja lasipurkkejahan pitää näköjään aina olla varmuuden vuoksi - jos vaikka säilöö jotain tai laittaa kesäkauden sadosta talviliköörit muhimaan. Löysin myös minilasipurkkeja. Mappeja. Astioita. Kynttilänjalkoja. Ja sitä rataa. Puhumattakaan kellariin arkistoiduista tuunausta odottelevista huonekaluista. Vanhoista puutuoleista en tietenkään luovu, mutta kissojen repimä sohva ja lastulevyasiat lähtevät kaikki.

Sovittiin, että kun on kunnolla palattu arkeen kesän jälkeen, niin lainataan peräkärry. Niin se on tehtävä. Eikä sillä ole enää koiperhosten kanssa mitään tekemistä. Ehkä koiperhosilla oli tämä tarkoitus. Saada aikaiseksi aitoa toimintaa.


Mitä varten ei aidoille keräilyasioille hommata aitoa sijoituspaikkaa, esimerkiksi vitriiniä? Miehen kamerakokoelma siellä nyt haisee hyönteismyrkylle. En kyllä tykkää vitriineistä. Pitäisi ehkä opetella askartelemaan sellainen vanhoista ikkunoista. Yksi ikkunanpoka jo kellarista löytyykin. Niin tai siitä monta vuotta sitten naapureiden roskiksesta pelastamastani lastauskehikosta (vai mikä se on), josta meinasin sohvapöytää. Kyllä siitäkin ehkä askarrellen jonkun kamerahyllyn saisi.

On jälleen öissä pohdittavaa, ja herätys vielä kahtena aamuna klo 5.45. Tämä tietää silmäpusseja.



Koiperhonen ei ymmärräkään, minkälaisen tunnemylläkän voi tavallisessa ihmisessä aiheuttaa. Onneksi pääsen päivisin töihin lepäämään tästäkin aiheesta. Ei parane pomolle tai työkavereille mainostaa, että tunnen olevani suojatyöpaikassa. Pitää vaikuttaa skarpilta. Hyvä, että tykkään töistäni, niin ei se ole vaikeaa. Sitäpaitsi näin kesäaikana voi tauon - jos nyt sellaiselle tarvetta kokee - pitää torikahvilla vaikka.

On kaupunki täynnä idyllejä. Ja mansikoita. Tänään söin vohvelin niillä ja kermavaahdolla höystettynä lounaaksi. 


Kaikki puhuvat toreilla säästä. "Kesää tässä vielä odotellaan." "Tää on tää Suomen kesä." "Koskahan voi takin jättää kotiin?" "Niin, kuppi kuumaa - lämmikkeeksi." Ja niin edelleen.

Mielestäni ihmiset pysyvät kätevästi virkeinä kun ei ole liian kuuma ja henkilökohtaisesti minulla ei ole mitään villatakkeja vastaan. Ei ainakaan ole painetta sellaiseen vaatetukseen, että tulisi kaupunkioloissa jotenkin alaston olo. Helteellä saisi koko ajan olla nirunarutopin olkainta nyhtämässä takaisin hartialle ja nykimässä liian avaraa kaula-aukkoa lähemmäs kurkkua.

Eikä ole hikiläikkäongelmaa tai liian kuuma jalkoihinkaan. Eikä mökillä ehkä paarmoja.


Nimittäin mielihän tässä jo askaroi tulevien mökkihommien parissa, kun pääsen perjantaina takaisin kesälaitumelle. Mitään ei jaksa tehdä, jos on liian kuuma - tai ainakin tulen kiukkuiseksi. Onpa sitten kiva olla mahdollisilla kesävierailla, jos alan oikein ärhennellä. Parempi vaan jos on vähän viileää. Ja sateella on tunnelmallista. Sitäpaitsi Ryötönperällä on niin paljon nättejä villapaitoja isoäidin neulomisvimman jäljiltä, ettei niitä meinaa ehtiä edes käyttää.

Aina näin keskiviikkoisin tulee mökkiseudun paikallislehti, jossa on myös aurinkoallakka. Siitä tietää, että on kesä, kun siellä ei pimeän tuloon tai loppumiseen anneta mitään kellonaikaa. On vain --, eli viiva. Ei tule pimeä ollenkaan vielä. Vaan ensi viikolle sille oli annettu jo aikoja. Ensi maanantaista lähtien yhden maissa yöllä tulee viimeistään pimeää, mutta jo kahden aikaan alkaa valostua. Ei se vielä ihan paha ole.

Pitää ehkä kaivaa värivalot esille. Ja jättää kotipihan nyppiminen ja siivous siihen ajankohtaan, kun oikeasti tarvitsen arjessa puutarhaterapiaa. Sitten kun kellari on siisti ja keskikaupungilla taas kamala meteli.


sunnuntai 8. heinäkuuta 2012

Jaa mää vai?


Enimmäkseen ei tule kaivattua mökin ja kodin lisäksi minnekään. Ei ole matkakuumetta ollut pitkään aikaan. Ihme. Yleensä olen ainakin talvisin haikaillut vähintään Italiaan. Nyt ei ole ollut muutosten tai maisemanvaihdosten tarvetta. On kai tapahtunut ihan riittävästi omasta takaa, niin ei tarvitse paljonkaan ponnistella ilahtuakseen omista nurkista.

Vaan onhan sitä jo tähän ikään mennessä karttunut omakohtaista kokemustietoa pienen matkailun virkistävästä vaikutuksesta. Silläpä lähdettiin torstaina kertakaikkiaan Turkuun. Vaikkei olisi varsinaisesti edes huvittanut. Arvattiin, että hyvää se tekee kumminkin. Ei koluttu linnoja tai muita sivistyskohteita. Ihan leikittiin ulkomaanlomaa ja notkuttiin erilaisilla terasseilla. Minä sain pienen yleiskäsityksen kaupungista, jossa olen aina vaan nopsasti piipahtanut.

Nyt tiedän, mikä on se föri. Käytän sitä puheessani jo aivan luontevasti. Oltiin förin vieressä terassilaivassa. Siis siinä Turun vanhimmassa, you know.

Muuten ei kyllä jäänyt erityisesti kaipuu Turkuun vaikka yötä myöten siihen yritettiin tutustua. Matkan pääasiallinen tarkoitus oli kuitenkin perjantainen siirtyminen saaristoon - saareen - ystävien mökille. Oli jo ehtinyt tulla vähän noottia siitä, kun ei olla moneen vuoteen käyty.

Sellaiseksi se menee, kun on lunastanut itselleen oman tiluksen. Siellä pitää sitten olla koko rahan edestä, ei sitä jouda toisten mökeille passattavaksi, muka.

Taidekuva Turun yöstä.

Poikettiin Naantalissa tutkimassa, onko kammo jo helpottanut. Ei ole. Kun olin ottanut kuvan Kauhujen laiturista, niin tuntui jo että voidaankin jatkaa matkaa. Siitä kaupungista ei saa meidän silmissä idyllistä enää millään, anteeksi vaan. Vuosia sitten, kun purjehdittiin, oltiin myrskytuulen takia kiduttavan monta päivää jumissa Naantalin laiturissa. Ei siinä enää osannut arvostaa idyllistä leipäkärryä, joka tuli kolisemaan veneen viereen kukonpieremän aikaan joka aamu. Eikä niitä söpösiä terasseja ja ravintoloita, joihin upposi kaikki rahat kun ei ollut muutakaan tekemistä kuin kuluttaa niissä aikaa.

No niin se siitä, hyi. Kiinnostunkohan enää ikinä kaupunkimatkailusta. Venetsia nyt ainakin on vielä näkemättä.

Kun on tarpeeksi rakkaat ja mutkattomat ystävät, niin olipa heti kodikasta ajella venerantaan ja saada tuttu busterkyyti saareen. Ihan siinä pulssi rauhoittui ja tuli hyvä mieli. Oikein tukka putkella pollevana kuin vanha tekijä istuin kyydissä lauantainakin veneretkellä lainakurapuvussa. Oli nimittäin jännitysmomenttia säätilankin kanssa. Kun seurueesta ei kukaan muu pelkää esimerkiksi ukkosta tai oikeastaan mitään, niin on siinä omakin olo turvallinen.

Minä niin tykkään tasapainoisista ihmisistä.




Kun todettiin, että sadetutkat ennustivat koko lauantain ihan miten sattuu ja ilma vaan kirkastui, niin käytettiin retkeen vähän enemmänkin aikaa. Kyllä voi olla vanha saaristolaiskirkko suloinen! Meillä sattui oikein onni, että kesätyöntekijä ilmaantui paikalle ja päästiin sisällekin katsomaan. Tuli huokailtua  katosta riippuvan miniatyyripurjelaivan alla ja haaveiltua siitä, että saarikaverit menisivät naimisiin ja pääsisin pikkukirkkoon pyyhkimään silmäkulmiani ilosta.

Harmittaa pikkuisten kylien puolesta, että kouluja lakkautetaan ja talot autioituvat rapistumaan. Mutta pikkukirkosta Velkualla, Palvassa (vai Palvalla?) pidetään ainakin hyvää huolta, kiitos vaan.

Matkustelukuumetta tuli sittenkin sen verran, että kävisin mielelläni ulkosaaristonkin kirkoissa ja varsinkin majakoissa. Vaikka syystuulessakin rohkeana vaan. Ajatella, on niitä ihania paikkoja.



Olen perinyt tai perheenjäseniltäni oppinut kiinnostuksen hautausmaihin, ja tramppailin pikkukirkonkin maalla arkisin ottein tutkimassa vanhoja ristejä ja monumentteja. En suhtaudu kirkkomaihin kovinkaan suurella juhlavuudella tai hartaudella, vaan vilpittömästi tykkään urkkia niiltä vähän historiaa ja kohtaloita. Ihan kuin nyt toisten ihmisten menneisyys minulle mitenkään erityisemmin kuuluisi. Veikkaan, että maallinen suhde hautausmaihin johtuu sekä nuoruuden kesätyöpesteistä että siitä, että omia läheisiä on jo haudattu valitettavan paljon.

Ei vaan jaksa aina olla sieraimet hartaina harallaan joka kerta kun tulee hautausmaa vastaan. Päinvastoin.



Mutta sitten itse tärkeimpään asiaan. Miten sitä aina käsitteleekin toisten tekemisiä omiensa kautta. Vertailee aikaansaapuutta ja osaamista. Onneksi osaa olla myös vilpittömästi iloinen, kateellisuudellahan ei varsinaisesti voita mitään. Meillä kun on kaksi vuotta ainoastaan suunniteltu Ryötönperän saunaremonttia, niin sillä välin on saariystäväpariskunnan mies raahannut vettä ja jäätä pitkin vanhoja hirsiä ja muuta materiaalia ja pistänyt omin käsin pystyyn uuden saunamökin. Ja terassin sen ympärille. Katetunkin vielä. Olisi saanut tulla se ukkonen, kun oltaisiin kuitenkin voitu ulkona sitä kuivina ihailla.

Vanhoissa käytetyissä hirsissä, niissä vaan on sitä tunnelmaa. Eikä pelkästään kierrätysmielessä, vaan kauneussyistäkin. Sanoisin, että kliinisyys on suorastaan karmeaa jos sellaiseen sattuu mökkioloissa sortumaan. Vaan makuasiahan se on tietenkin. Mutta minä ehdin kahdessa saunaillassa kiintyä myös hirsien välistä pursuavaan pellavaeristeeseen ja pinkopahvinrepaleisiin, jotka isäntä oli tarkoituksella jättänyt paikoilleen muistuttamaan ajoista ennen meitä.


Takkahuoneen laudat oli irrotettu muistaakseni vanhan ladon seinästä, ei siinä paljon byggmakseja tai bauhauseja tarvita. Taidan itsekin lopettaa niissä kiertelyn ja valmiiksi mustiksi käsiteltyjen saunamateriaalien hivelyn. Saattoi nyt puhaltaa uudet ajatustuulet meidänkin saunaremonttiin, vaikka huolestumistahan sekin tietenkin taas aiheuttaa.


Nimittäin lauderintamalla oli sellainen innovaatio, josta itse en ainakaan ollut ennen kuullut. Mies siinä tosiaan innostui visioimaan samansuuntaista ratkaisua meidänkin mökille, mihin kylläkin totesin että sitten ei tule ikinä valmista. Jännä yllätys, jos tulee.

Yksinkertaisesti haapapuusta vaan tehtyä leveää lankkua ja aika upea on niiden päällä löylytellä. Mutta ensin pitää kaataa haavat ja ottaa yhteys sahaihmiseen, kuljettaa ja sahauttaa. Voi olla, että meidän perheessä toimii paremmin vähemmän välivaiheita vaativa vaihtoehto, vaikka molemmat ihastuttiinkin tähän ratkaisuun kovasti.

Kuvan alareunaan tungin jalkani ikään kuin mittakaavaksi. Eikä meikäläisen koipi ole muuten mitenkään pikkuinen.


Jo aikojen alusta olen haaveillut ulkokeittiöstä, melkeinpä ihan sama missä se on. Sen aihioksi kuuluisi tulla vanha puuhella. Saariystävien mökillä on sellainenkin. Melkein teki mieli alkaa torua, kun kertoivat nykyään käyttävänsä enemmän ihan vaan kaasugrilliä.

Vaan ymmärrän minä sen kumminkin, kun kaksi nälkäistä jälkikasvupoikasta pörrää ympärillä. Ei siinä ehdi tuleen tuijotella joka käänteessä.

Oikeasti näytti nuoriso ihan poikasilta kun keikkuivat meressä isossa uimarenkaassa ja sieltä hihkuivat ja vilkuttelivat. Tuli ihan suora mielleyhtymä linnunpesään. Minä en ollut ehkä kovin kiinnostava vieras heidän näkökulmastaan, mutta sain sentään lainata hiuskuminauhaa etutukkaani ja mies akuankkoja iltalukemisiksi. Lisäksi sain kunniatehtävän pitää hetken tallessa simpukka-aarretta, joka löytyi kesken meressä molskimisen. 

Vähän keskusteltiin päiväkodista ja eskarista, syntymäpäivistä ja syömisestä. Muuten vietettiin lomaa. 




Illalla oli maailmanparannuksen aika ja eilen kuunpuolikaskin osallistui siihen. Kyllä oli nätti, eikä luvatuista rankkasateista ollut tietoakaan. Aloin taas haikailla isompaa kameraa.

Niin ihana oli tavata pitkästä aikaa ja alettiin vähän suunnitella saari-ihmisten vastavierailua Ryötönperälle. Sitten kun saareen ei enää pääse veneellä eikä vielä jäätäkään pitkin. Mikä sen ajan nimi oikeaoppisesti onkaan? Rospuutto? Ainakin se sana tuli ensimmäisenä mieleen. Mistähän lienen senkin oppinut.

Voin aivan hyvin kehitellä talviajaksi meidän mökille jotain pikku remonttipuhdetta, niin saan ehkä saaripariskunnan miehenkin viihtymään. Kovin on toimeliasta sorttia, mitä ihailen. Tavataan niin harvoin, että porukalla yötä vasten jutustelu tuntui kaikista suorastaan terapeuttiselta. Tänään rannassa kun lähtöhalattiin, niin hyvä ettei alettu kyynelehtiä siinä lasten nähden.

Ihminen on onnekas kun saa vierailla ihanien ystävien luona. Voi pyytää vastakylään ja väliaikoina tarpeen tullen soitella. Joskus kun tapaamisten väliin kertyy vahingossa erilaisia ruuhkavuosia, niin ei se ole niin vaarallista. Tunnelmien päivittämiseen pitää vaan varata enemmän aikaa.




Ai niin! Mellastin autossa ehkä jopa vähän rasittavastikin kun näin mahtavat rypsi- tai rapsipellot. Otin lennosta valokuvia ja unohdin hetkeksi senkin, ettei menopelissämme ole ilmastointia. Kamalan kuuma. Aivan mielettömän keltaista ja upeaa. Saatan alkaa vahingossa tykätä tästäkin kesän vaiheesta, kun pellot lainehtivat kaikennäköisestä ravinnosta ja heinästä. On siinä jotain tenhoa siinäkin.