tiistai 29. syyskuuta 2015

Terveisiä Persiksestä :)

Kuvituksena vielä mökkitunnelmia. Ihanasti klapit kuivuvat siellä Ryötönperällä.


Eilen työmatkabussissa kotiin päätin, että voisi olla kirjoitusilta. Että voisin palata vielä sunnuntain tunnelmiin siitä, kun klapitalkooviikonloppu oli takana. Tai siihen, miten maanantaina syksyn ajankohtaisuus iski mielialaan vähän liiankin voimalla. Menin ja tulin pimeän aikaan, vaikka katuvalot sammuvat sentään jo aamuseitsemältä. Syttymisajankohtaa en ole vielä havainnut.

(Sitten kotona aloin kirjoittaa tätä, ja sainkin melkein loppuun. Selailin tauoilla muuta nettiä ja tulin jotenkin ärtyneeksi - väsymyksen merkki. Pahantuulisena painoin lopulta oikein julkaise-kohtaakin. Urpouden huippu. Aamulla ennen töihin lähtöä totesin tekstin julkaisukelvottomaksi ja poistin sen takaisin luonnoksiin. Oppia ikä kaikki. Tämä oli ehkä blogiurallani toinen kerta. Älä-kirjoita-yliväsyneenä-ja/tai-pahantuulisena! Olen nyt palannut jatkamaan, mainio työpäivä takana, tiskattu on ja mieli hyvä. Pahoittelen jos joku ehti lukea edellisen version yön aikana, en todellakaan halua tietää sen herättämiä ajatuksia.)

Joka ikinen minua vähänkään tunteva ihminen tietää jo, mitä ajattelen ja koen mökkikauden siirtyessä ylläpitolämpöaikaan. Silläpä päätinkin säästää lukijat "Pimeys on kaikille samaa" -jokavuotiselta itsepsyykkaukseltani ja vastaan mieluummin Mäntylän Mummin kysymyksiin. Olen nimittäin saanut blogihaasteen tässä yllättäen. Kiitos! Taitaa olla sekin syksyn merkki, että virkistetään haikeita mieliä kiertopohdinnoilla. Ei ollenkaan huono tapa. 

Tässä on nyt vain ainakin yksi ongelma. Vastaukset tulisi kirjoittaa omalla murteella. Murteella? Minä olen Helsingissä syntynyt vantaalaisen lähiön kasvatti, joka on viettänyt kaikki kesät ja osan arkinuoruuttakin Etelä-Pohjanmaalla, opiskellut Keski-Suomessa ja sitten paluumuuttanut pääkaupunkiseudulle. Puhe- ja kirjoitusparteni saattaa toki olla murteenomaista, mutta pohojammaata en osaa, keskisuomea en koskaan oppinut, eikä taida ihan stadinkaan sointi sujua. Puhun ja kirjoitan vain nopeasti ja paljon. Olin sen vuoksi myös yhden kerran ala-asteella puheterapiassa, ja terapeuttia nauratti, että mitähän varten minut sinne laitettiin. Hyvin - ehkä vähän liiankin - sujuu ulosanti. Aina kaikesta sanomastani ei saa selvää, ja ehkä siinä oli syy. Kyllä minulla on taipumus ajatella, että myös kuuntelijalla on vastuu. Tarkkaavainen pitää olla, jos meinaa erottaa pääkohdat rönsyistä.

Ja sitten asiaan. Ytimekkäitä ja aika vaikeitakin ovat Mäntylän Mummin kysymykset. Tuskin pystyn silti yhtä tiivistetysti vastaamaan. Enkä edes yritä Ryötönperän seudun murretta, koska epäonnistuisin varmasti.

Polttopuiden tekeminen on suhteellisen proosallista.
Klapien sytyttäminen ja tulen vartiointi sen sijaan lyyristä. Molempia tarvitaan.

Joten kirjoitan vastaukset omalla tavallani, jos passaa. Ensinnä itseänikin aika ajoin pohdituttava aihe, eli Runoa vai proosaa? Heti tekee mieli letkauttaa kumminkin jotain pohojalaasta, kun oli se murreteema. Tuloo roosaa vaikka yriittää lyriikkaa. Variaatio sanonnasta riimaa tuloo vaikka yriittää tavaallista. Minusta olisi ihana olla sekä runojen kirjoittaja että lukija. Jälkimmäisestä on vielä jotakin jäljelläkin, mutta kirjoittajana voin todeta, ettei tässä ole pahemmin runoja enää syntynyt.

Jos vähänkään yritän kiteyttää sanojani runon muotoon, niin lapsellista on tuotos. Nuorena olin siinä parempi, ei ollut suodatinkerroksia vielä niin paljon kuin nyt. Tässä elämässä huomaan, että on helpompaa pysyä mukavuusalueella kirjoittelemassa ilman vakavia tarkoitusperiä. Sydänsurujakin on harvemmin, ja oikeita surutöitä teen toisella tavalla. Ahdistuksia ei jaksa jankata lukijoita kiinnostavaan muotoon, ja iloisia runoja on erityisen vaikea kirjoittaa. Joskus nämä välivuodenajat saavat minut runolliseksi, mutta niistä(kin) on jo sumusäkeet sekä muuttolintuasiat kirjoitettu. Minä en ikinä pystyisi Mirkka Rekolaa tai Eeva-Liisa Manneria parempaan.

Tyssäsikö se runohommelini kirjoittajakouluaikoina siihen, kun meitä ohjasivat oikeat kirjailijat. Vein kerran runojani romaanikirjailijan luettavaksi. Kai minä voin hänen nimensäkin sanoa, kun ei tämä ole mikään haukku. Annika Idström (rauha hänen mainiolle sielulleen) totesi niitä luettuaan, että pelottavaa on runous ja uskaliasta sellaista kirjoittaa. Minä en silloin ymmärtänyt ollenkaan mitä Annika tarkoitti, mutta olin silti otettu. Olin tehnyt vaikutuksen, ja siitähän ihminen virkistyy. Jos muuta väittää, niin valehtelee.

Minä ihailen kaikkia kirjoittajia, mutta lyhyen proosan taitajat ovat harvassa. Onneksi tunnen ainakin yhden sellaisen. Hän on kätevä naurattava kaveri, jota tapaan liian harvoin. Hänellä on myös pakkomielettä hipova suhde Ryötönperä-nimeen, ja sunnuntaina hän ilmoitti vihdoinkin löytäneensä Ryoto-sanan japanin kielestä. Se voi merkitä persoonaa tahi lohikäärmettä. Lohikäärmeenperä? Persoonanperä. Päädyttiin jälkimmäiseen, eikä arkeen palaaminen mökiltä enää ollutkaan niin vaikeaa kun keksittiin se, että voin aina sanoa Terveisiä Persiksestä! Lupasin laittaa sen seuraavan blogitekstini otsikoksi, ja tuollahan tuo nyt komeilee - varmuuden vuoksi hymiön kanssa. Minulla on tapana pitää lupaukseni, ja siksi harvemmin mitään lupaankaan.

Kasvihuoneessa kiteytyvät kasvukausi ja talven lepovaihe. Jälkimmäinen alkoi nyt.

Kesä vai talvi? Tähän voisin yrittää vastata lyhyesti. Eli ei kumpikaan. Mutta jos nyt jompi kumpi, niin sitten kesä. Talvella pitäisi voida olla koko ajan läheisten kanssa kerällä, mutta kesällä sitä kestää hyvällä tahdolla pienen etäisyydenkin. Keväällä ja syksyllä luomakunta on kiinnostavimmillaan, ja silloin ainakin minä olen eniten ulospäinsuuntautunut. Siis en välttämättä sosiaalisessa mielessä, vaan nimenomaan ulos - pihalle - luontoon - puutarhaan. Välivuodenajat, joihin jo lyriikkamielessä äsken viittasin, ovat ihan parasta.

Talvella ja kesällä voi sitten pitkästyä yhdessä, ja siihen pitäisi olla jokaisella koko ajan keskeytymätön tilaisuus. Lainsäädäntökysymys.

Aamu vai ilta? Tähänkin kaikki jo tietävät vastaukseni. Ehdottomasti aamu, jos saa ensin herätä rauhassa. Toisaalta kuitenkin ilta, jos tietää että saa aamulla herätä rauhassa. Näin vuorotyöläisenä minulla on onneksi lukuisia variaation mahdollisuuksia elämässäni, joten saan nauttia molemmista. Aamussa ja illassa on vähän samaa kuin välivuodenajoissa, mukavaa siirtymää jota ei tekisi mieli nukkumiseen tuhlata. Jos kysyisit minulta että päivä vaiko yö, niin - hohhoijaa. 

Nyt näyttää siltä, etten pysty vastaamaan yhteenkään Mäntylän Mummin kysymykseen kyllä vaiko ei -tyyliin. Ehkäpä minulle ei sovi valintojen tekeminen? Olenko ihminen, joka haluaa kaiken? Voi olla.


Jaahas, ja sitten kysymys jota olen jo syystuskissani ehtinyt potea. Että onko se lasi puoliksi täynnä vai tyhjä. Tietenkin sekä metaforisesti että ihan viinilasimielessä toivoisin pikarini aina olevan enimmäkseen täysi. Tai ei tietenkään liian täysi, ettei läiky yli. Voi tulla sotkua. Ja on tullutkin. Säilyi silti kovalevy! Mutta jos lasi on liian tyhjä, niin ei siitäkään yleensä hyvää seuraa. Silläpä viisaammat ovat varmaan keksineet tämän välimuodon, jota on hyvä pysähtyä pohtimaan. Puolikas lasillinen. Miten päästäänkään taas keski-iän ajankohtaisuuteen. 

Voisihan sen muullakin tavalla ymmärtää, vaikka vuorokauden mittakaavassa. Kun on kumminkin muotia elää tässä hetkessä oikein hidastellen. Siitä minä tykkään, mutta sitten aina kuitenkin tulee ilta. Silloin lasi on tosi täysi, ja aamuisin tyhjä. Tai jos ajattelee sillä tavalla, että iltaan mennessä lasi on tyhjennetty ja aamulla taas täysi. Olen alkanut tulla siihen tulokseen, ettei tämä ole pelkkä asennekysymys. 

Lasissa on mitä on, ja se on joko hyväksyttävä tai tehtävä jotain asian eteen. Sekä tyhjä että täysi lasi on hyvä, ja puolikas välimuoto itse asiassa vielä parempi. Minähän olen loppujen lopuksi aika tavallinen, enkä kaipaa ääri-ilmiöitä. Tavallisessa elämässä lasi on koko ajan vähän niin kuin puolillaan, ja sehän minulle sopii. Kuolevaisuutta ajattelen ihan liikaakin välillä, ja joskus öisin tai bussissa - kun on aikaa miettiä - oikein ärsyttää se, että mihin tässä nyt pitäisi pyrkiä, kaunistelemaan sitäkö että elämää on enemmän takana kuin edessä. Kyllä niissä hetkissä lasini on puoliksi tyhjä. Joskus vain tilkka pohjalla.

Sanotaanko nyt vaikka niin, että puolikas riittää nyt ihan hyvin, mutta eilen olin taipuvainen tyhjän lasin ajatteluun. Tänään se on taas puoliksi täysi, mikä on tavoitetila. (Minut kutsutaan ehkä tämän jälkeen filosofian tohtoriryhmään tai johonkin, niin vaikeaa on ajatteluni etten itsekään ymmärrä. Jos pomo lukee tämän, tulee kutsu työterveyspsykiatrille.)


Sitten Mäntylän Mummi esitti vaikean kysymyksen: Kukkia vai kynttilöitä? Tästä voisi muuten tehdä sellaisen variaation, joka onkin jo vähän blogeissa liikkunut, että kysytään lähipiiriltä. Minusta olisi kiinnostavaa kuulla, mitä minun perheeni ja ystäväni arvioisivat minun tähän vastaavan. Toivon, että se olisi vaikeaa. Heh. Minähän pidän yllä itsestäni sellaista kuvaa, että olisin kasvi-ihminen. Mutta toisaalta lähimmäiseni vitsailevat tunnelmavalotaipumuksellani. Että kukat vaiko kynttilät? Sanokaas te. 

Oma vastaukseni on sellainen, että en ole loputtoman kiinnostunut kukkasista. Mutta ilman elävää liekkiä olisi tosi tylsää. Klapitöiden hurmassa tulen aina miettineeksi, että miten jätti-isot Ryötönperän puut ovat kuitenkin maailmankaikkeuden mittakaavassa vain pikkuisia heiniä. Ja miten me ihmiset oikein apuvälineillä niitä katkotaan, kuivataan ja poltetaan lämpimiksemme. On se järkevämpää ehkä kuin leikkokukkien ostelu, vaikkei sekään ehkä ihan turhaa ole.

Kesäisin en kaipaa kukkia maljakoihin kun niitä on luonnossakin. Talvea varten saatan kuivata muutaman yrtin. Laittaa haljuun kukkavaloon jotain itämään kasvun iloa saadakseni. Ja kun tuloksena on vain luikku itu, on helpompaa tyytyä kynttilöihin. 

Ja totuuteen jos pyritään, niin tottakai ostan talvella joskus neilikoita vaasiin. Ja näin syksyllä kerään asioita pihalta keittiön pöydän kulmalle myös. Kun ympärillä on ruskeaa, niin harvemmin pienestä vihreästä haittaakaan on. Eikä varsinkaan elävästä liekistä. Vastaan kynttilät.


Aurinko vai takkatuli? Jälleen kerran joudun vastaamaan, että molemmat. Ilman aurinkoa ei olisi takkatulta. Sekä aamun nousuun että illan ruskoon voi hyvinkin liittää elävän itse sytytetyn tulen. Varsinkin kaamoksessa, jolloin ei mitään ruskoja - (tässä kohdassa oli vielä eilen kirosana) - edes olekaan. Ihminen tarvitsee lämpöä ja sopivaa valoa. Ehdottomasti kylläkin siis aurinko, mutta heti hyvänä kakkosena takkatuli, nuotio tahi kynttilöötä (ei unohdeta murreteemaa).

Kirjattakoon vielä ylös, että aurinko on kuitenkin parhaimmillaan kun paistaa viistosti. Keskikesän keskitaivaan kirkkaus on jotenkin puhkipolttavan vaikea.

Otin jo joskus aika nuorena aikuisena tavaksi sydäntalven aamuihin sytyttää edes hetkeksi kynttilän. Se vastannee takkatulta kaupunkioloissa. Nykyään minulla on mahdollisuus aamutakkaan, jos olen vapaa-ajalla. Pidän siitä melkein enemmän kuin iltaan ja nukkumalämpöön liittyvästä lämmitystulesta. 

Vapaa-aika vaiko työ?  Nyt paljastan itsestäni sen, että tekee mieli sanoa että työ. Pidetäänköhän minua nyt tekopyhänä työhulluna. Minä rakastan vapaa-aikaani ja olen siitä myös erityisen tarkka. Itsekäs suorastaan. Olen saanut palautetta jopa ystäviltä. Miten minusta ei koskaan kuulu mitään. Minä tykkään jonkin verran olla myös yksin ja siitäkin pidän, etten sovi mitään pitkästi etukäteen. Viittaan aiempaan sanomaani, etten kovin usein lupaa mitään. En täytä almanakkaani kauas. Tarvitsen tilaa ja arvostan omaa rauhaa. 

Mutta työ. Olen onnekas saadessani toimeentulon sellaisista asioista, joista itsekin koen tyydytystä. Tänään esimerkiksi oli erityisen hyvä työpäivä. Vaikka maanantaina olinkin ahdistunut, niin nyt jo keskiviikkoon mennessä melko täyspäinen. Se johtuu työarjesta. Arki sopii minulle, vaikka haaveilenkin kirjailijan elämästä Ryötönperällä ja/tai italialaisessa kalastajakylässä. Luultavasti en olisi järjissäni, jollei minulla olisi paikkaa jossa olen tarpeellinen myös ammatikseni.


Nyt tulee vaikea kysymys: Punainen vai valkoinen? Vielä eilen tässä oli pitkä poliittinen ja kiukkuinen jorina vastauksena. Kerroin ummet ja lammet jopa vaarin itkuisia muistoja, miltä tuntui olla punaisten lapsi äärivalkoisen opettajan koulussa. Löysin yhtymäkohtia nykypäivään, oikein kunnon aasinsiltoja. Unohdetaan se. Tai ei unohdeta, mutta ei mennä nyt siihen. Tänään minä ajattelin melko selkeästi, että punainen. Se tapahtui kun tajusin, että kohta saa haravoida. Syksyn lämpimät värit yhdistettyinä muihin aistikokemuksiin ovat tällä hetkellä parasta.

Lumen valkoisuuden kovuus ei ole minun juttuni, ja talviaikaan pitääkin sitten lavastaa lämpöä ympärille. Kesällä tykkään myös valkoisista tekstiileistä, ja ympäri vuoden kuljen kummajaisena aina valkoisissa kengissä. Mutta on minulla yhdet punaisetkin. Niihin tuli viime työyhteisöpäivillä hankala tahra ja ovat nyt siksi vähän tauolla.

(Pyyhin tästä juuri pois syvää synkeää hiljaisuutta kuvaavan ajatusviivan ja välilyöntejä. Olin tosi dramaattisella tuulella eilen, melkein itseäkin pelottaa näin jälkikäteen. Pitänee vissiin keventää vapaa-ajan lukemistoa ja vihapuheiden seuraamisen sijasta keskittyä harlekiiniromantiikkaan ja haaveiluun.)

Valitsin eilen dramaattisen yritelmäkuvan mökkikuutamosta. Vain suden ulvonta puuttuu taustalta.

Mäntylän Mummi kysyi myös, että mikä eniten harmittaa. Vaikka eilen sorruinkin totaalikiukutteluun ja tänään töissäkin rakkaalle ystävälle vielä vaahtosin, en silti ainakaan omasta mielestäni ole mikään aktiivinen mielensäpahoittaja. Miten minä tykkäänkin, että mielensäpahoittajasta on tullut ihan oikea sana suomenkieleen! Tuomas Kyrölle kiitos. Siinä myös proosahenkilö, jota ihailen.

No mikä nyt eniten harmittaa?

Harmistuksen aiheita on paljon, on vaikea valita yhtä. Tai ihan ensin pitäisi päättää mittakaava. Arjessa harmittaa laskupino ja jo edellä mainittu elämän rajallisuus. Nykymaailman tilassa harmittaa eniten se, että koko maailma on kamalan sekaisin ja levoton, ja minä tunnen itseni voimattomaksi. Tänään kun väitin työystävälleni (jota muut kollegat myös veljekseni kutsuvat, mistä ollaan erityisen ylpeitä) etten ole yhtään poliittisesti aktiivinen, että pitäisikö näinä päivinä. Hän valisti minua, että juuri nyt kun olen aloittanut vapaaehtoisena Lapinlahden Lähteen riveissä, olen jo ottamassa kantaa ja yrittämässä edesauttaa omiin arvoihini sopivaa humaania kotikaupunkia.

Ihan noin syvällisesti en ollut itse asiaa ajatellut. Minähän haaveilin alunperin, että menen sinne puutarhahommiin. Kyllä minä niihinkin aion vielä osallistua.



Parasta elämässä? Nyt tulee klisee. Elämä itse. Sen yllättävyys. Vaikka minä olenkin - minä, minä, minä - perinteisesti huono sietämään yllätyksiä, niin kyllä niitä kumminkin aina tulee. Parasta elämässä ovat luonnonihmeet. Jos olen ihan rehellinen, niin koen kiusallisiksi ihmisten tarkoituksella järjestämät yllätykset tai extreme-kokemukset. Inhoan yllätyssyistä myös omia merkkipäiviäni ja ehkä vähän jouluaattoakin.

Mutta kiertokulku kaikkinensa on mielenkiintoista, ja toisaalta se ennakoimattomuus. Minähän toki pelkään äkkirysäyksiä, kun olen niitä saanut tässä elämässä jo kokeakin. Mutta eivät kaikki elämän yllätykset ole lannistavia tai murhetta tuottavia. Enimmäkseen saa yllättyä iloisesti, mikä on ihanaa. Huolestun hyvin helposti liikaa ja onkin ollut todella yllättävää tajuta, miten yhtäkkiä jostain pahasta vaiheesta saattaa selvitäkin. 

Parasta elämässä ovat kuitenkin ehkä ne huolettomat ajat. Toivoisin niitä kaikille.

Jos sattuu olemaan näin etuoikeutettu kuin minä, niin parasta elämässä on saada istua portaalle ja havaita vuodenaikojen muutos, ja ehkä kehitystä myös itsessään. Miettiä sitä ja siirtyä vuodenkierrossa eteenpäin. Luksusta on, jos voi jakaa kokemuksen villieläimen kanssa. Siis todella luksusta. Elämä tarjosi minulle kaipaamani yllätyksen sunnuntaina kun kipuilin mökiltä palaamisen kourissa kotipihalla. Meillä oli hänen kanssaan pitkä yhteinen hetki. Tunsin itseni melkein Fransicus Assisilaiseksi:


Viimeinen Mäntylän Mummin kysymys koskee suurinta toivetta. Kukapa ei toivoisi maailmanrauhaa ja henkilökohtaista terveyttä. Puhumattakaan lähipiirin terveydestä ja pitkästä iästä. Niin minäkin. Silläpä toivon, että oppisin oikeasti hyväksymään myös murheet. Ehkä eniten toivon, että oppisin olemaan murehtimatta tällaisina henkilökohtaisina aikoina, jolloin kaikki on hyvin. Olen liian hyvä muistamaan aamuöisin sairauksien mahdollisuudet ja muut katastrofit. Suuri itsekäs toiveeni on, että voisin elää loppuelämäni keskittyen ajankohtaiseen hetkeen enkä järkyttämällä itseäni toistuvasti kaikenmaailman kauhukuvilla.

Ihminen on niin pieni sielultaan. Välillä sitä menee paniikkiin.

(Eilen tässä oli komeat surkeat mietelauseet, ei palata niihin.)

Kyllä lottovoittokin olisi tavallaan kiva, en minä sillä. Onneksi Sudeettisavolainen on ilmoittanut, että jos voittaa eurojackpotissa niin saatan saada vähän avustusta Ryötönperän mökkilainaan. Hänkään ei lupaile yleensä turhia. 

Noin. Vastattu on. Ensinäkemältä todella ajattelin, että nyt on simppelit kysymykset. Mutta niin vaan oli Mäntylän Mummi piilottanut niihin niin paljon sisältöä, että saattaisin hyvin pienellä vaivalla kirjoitella jorinoistani pitkähkön teoksen. En edes yritä keksiä parempia kysymyksiä, mutta heitän haasteen teille kanssabloggareille. Ottakaa nämä kysymykset ja kertokaa mitä te ajattelette. Oikeasti kiinnostaa, kun tämä oli minulle jotenkin todella haastavaa. Sananmukaisesti haaste! Kiitos!

Nyt minä aion ylläpitää hyväntuulisuuttani katsomalla muutaman kissavideon ihan maailmanjärjestystä uhmatakseni. Sitten iltapesulla iloitsen siitä, kun muistin tänään ostaa kasvovettäkin ihan. Menen kissojen kanssa lukemaan hyvää dekkaria ja herään huomenna uuteen päivään. Kestän sen pimeän aamukuuden paremmin kuin tänään.

Otin sivutuotteen Ryötönperän klapisavotasta kotiin mukaan kynttilöiden aluksiksi.

perjantai 25. syyskuuta 2015

Rannasta, moi!


Terveisiä mökkirannasta! Suunnittelen täällä saunan ja veneen pesemistä. Olen katsonut kumpaakin, onhan sekin alku, vai mitä. Saunassa näyttää aika siistiltä.


Ja vene tosiaan on tuolla:


Alkoikin sopivasti sadekuuro, ja nyt kaminassa palaa tuli. Kynttilässäkin. Pohjanmaan radiossa soi äsken Emmylou Harris. Sen täytyy olla merkki siitä, että tässä on tullut oltua oikealla tiellä. Eilen nimittäin, kun saavuin tontille ja suunnittelin viimeistä nurmikon leikkuuta tänä vuonna, niin soittikin nuoruusystävä. Puhuttiin kaksi tuntia. Meni siinä muutama lasi viiniäkin, niin että ei ole ihan jalkapallokentän raitojen suoruusluokkaa meikäläisen ruohokentän viirut. 

Sain siis puhelun jälkeen pienen fyysisen työn puuskan, onneksi.

Niin, Emmylouhan siis liittyy vasta siihen myöhempään osioon eilisestä kun jatkettiin keskustelua tekstiviesteillä ja musiikkiasioilla. Nuoruusystävä on suuri country-fani. Minä varsinaisesti en, mutta suvaitsevaisena ihmisenä saatan sitä lajityyppiä hyvässä seurassa kuunnellakin. Olenpa nuorena ystävän opastamana ottanut muutaman country-tanssiaskeleenkin. Peukut vyönsoljille ja jalalla koreaksi.

Muistelointi oli hauskaa. Ainoa, mikä meitä järkytti oli se, että miten kauan kaikesta on. Siitä, kun esimerkiksi porukalla vietettiin juhannuksia. Ajokortteja oli ainakin osalla. Oli sekin yksi kerta, kun kahden hengen telttaan ahtautui viisi ihmistä, kun oli muovi vain yhden teltan päälle ja alkoi sataa. Joku nukkui autossa, ja muutama sissi vissiin sylikkäin siinä märemmässä teltassa. Muisteltiin sitä, miten se oli poikkeuksellista aikaa. Nuorten naisten ja miesten lauma ilman mitään sekoiluja. Oli niin kamalan hauskaa vaan yhdessä, naurettiin paljon.

No, toiminnaksihan se puhelu sitten heti eilen kanavoitui. Laittelin viestejä muille nuoruusystäville, että perhekokoontumista suunnitellaan. Olen jo saanut vaatimuksia, että ei kyllä odoteta ensi kesään, vaan päivämäärä lukkoon jopa jo tälle vuodelle. Innostuin. Tästähän saattaisi saada hyvän kaamosta piristävän viikonloppuleirin aikaiseksi! Ei meidän parinkymmenen vuoden kuulumisia yhdessä illassa kerrata.


Aamulla tänään huvitti, miten se eilinen fiilistely lähtikin ihan lapasesta. Saatiin jopa elokuvaidea jälleennäkemisestämme. Kyllä nyt rauhoittuneena tajuan, että parempi on filmiryhmän pysyä poissa kun alkavat tarinoinnit ja jorinat. Kukaan ei sellaista keskinäisen kehumisen kerhoa jaksa katsoa, kuuntelemisesta nyt puhumattakaan. Jos ei paljon olla muututtu, niin uskaltaisin ennustaa huumorinkin olevan aika - no, hmm - kiusallista luokkaa, ulkopuolisen näkökulmasta.

Jätin aiheen hetkeksi ja siirryin ihmettelemään syksyä.

Eilen kun puolenpäivän aikaan kävelin tontille naapurista, niin mietin etten muista koskaan haravoineeni mökkitietä. Mihin ne lehdet sieltä sitten aina katoavat? Se on nyt vähän niin kuin sellainen kultainen polku, johon ei varsinaisesti edes tee mieli koskea. Puista sataa viimeisiä lehtiä pienissä tuulenpuuskissa, ja minä yllätyksekseni huomasin olevani siitä vähän tyytyväinenkin.

Puiden kaljuunnuttua ei metsä ole enää niin läpitunkematon ja matalalla paisteleva aurinko saattaa hyvällä onnella näkyä vähän pihapiiriinkin. Ei ole niin hämärää koko ajan.


Helsingin porukka lähtee näillä hetkillä ajelemaan tänne päin. Meillä on tarkoitus huomenna tehdä polttopuita talveksi. Jos ei sada. Jos sataa, voidaan pitää monta kasvihuonehetkeä ja lämmittää päiväsauna. Minä voin sitten samaiselta puhelunuoruusystävältä ostaa kuivia polttopuita jouluksi, mikäli huominen saldo jää heikoksi. 

Minulla on tässä vielä muutama tunti omaa laatuaikaa. Nämä lähipiiriä odottelun hetket ovat melkeinpä parhaimpia, oikein aina kidun viimeisen tunnin ennen kuin saapuvat. Sillä tavalla mukavasti.

Aina haaveilen kaupungissa siitä, miten istun täällä rantasaunan kamarissa sadesäällä. Melkein koskaan en kuitenkaan saa sitäkään aikaiseksi. Nyt on toteutuksen hetki, lisäänpä puita kamiinaan. On varmaan jo pimeää, kun muut saapuvat. Pitääköhän sytyttää ihan pihavalot illaksi.


Tänään kun tein kierrosta tiluksellani, niin leikin taas ajatuksella, että mitäs jos metsänreunan myrskyjen kaatamien puiden juurakot olisivatkin ylämaan karjaa. Kukaan muu ei ole saanut kiinni ajatuksestani. Mielestäni näyttävät vähän niin kuin härkäeläimiltä. Minulla olisi aina seuraa ja kissoilla ihmettelemistä kesälomilla. 

Kuuluisikohan aamunsarastuksessa kodikas möö. Juhlava römellys metsästä huomenia toivottamaan. Olisikohan pihatakkini ryönäinen kuolasta ja saisinkohan rapsuttaa. Tulisiko tontille hirvikärpäsiä, ja minne karjani kävisi yöksi nukkumaan? Ajatella, jos möllähtäisi vaikka ulko-oven eteen. Ei siinä pahemmin tarvitsisi ihmishiippareita pelätä. Joskus minä vielä haluan jonkun ison eläimen tontille. Sellaiselle voisi höpötellä vielä silloinkin, kun ihmiskaverit ovat ilmoittaneet kuulleensa tarinani jo moneen kertaan. Saisin kertoa aina samat jutut.

Ei sillä, etten arvostaisi oravuuksia ja muita pieniä. Ne vaan eivät malta pysähtyä kuuntelemaan. Toista se olisi ylämaan heppu. Hidas ja ylväs kaveri.


Vaikka ei tässä varsinaisesti ole ystävistä pulaa. Vielä jos nuoruusperhe kootaan uudelleen, niin saan lisää uutta yleisöä höpinöilleni. Ja mitä kaikkea saankaan kuulla ja oppia sitten! Aina välillä sorrun ajattelemaan, että nykyinen lähipiirini on jo ihan riittävä. Mutta sitten kun tutustuu uusiin ihmisiin - niin kuin olen tänäkin vuonna tehnyt - ja elvyttelee yhteyksiään entiseen elämään, sitä tuleekin ymmärtäneeksi, ettei kai sitä voi olla muuta kuin kiitollinen. Se vaan on niin rikastuttavaa olla lajitovereiden (ja eläimien) kanssa tekemisissä.

Ja sitten väliin tällaisia yhdennaisen hetkiä, niin kuin nyt. Sade lakkasi ja kynttilä näyttää nyt kirkastuvassa alkuillassa vähän turhalta.

Saunakamarissa alkaa olla lämmin, ja radiosta tulee jo ainakin kolmannet uutiset tämän session aikana. Vanhoista armeijan huovista alkaa lemuta ehkä vähän pistävä haisu, kun kammari lämpenee. Tuli ihan mieleen, että ei kai nyt vaan ole jompi kumpi kateista käynyt kesällä asioimassa... Ei sentään, he ovat villan ystäviä ja lähinnä tykkäävät huopien päällä kelliä.

Toiselta suunnalta viikonlopun talkoisiin ajeleva kaveri soitti juuri, että onkin jo melkein tunnin päästä täällä. Minullehan tulee kohta kiire!


Kevääseen verrattuna tämä syksy on mukavan sallivaa puutarhanhoitoaikaa, huomasin tänään pihapiirissä pohtivani. Välttämättömiä hommia on aika vähän, mutta sitten jos innon puuska iskee, niin voi tehdä vaikka mitä seuraavaa kasvukautta silmällä pitäen. Minulla on näinä aikoina taipumus alkaa ajatella sitä, miltä tontti näyttää sitten kun ensilumi tulee. Toivottavasti ei kuitenkaan tule vielä vähään aikaan. Tai jos tuleekin, niin kinoksia en kaipaa.

Ihan vaan ilmojen herralle tiedoksi.

On jotenkin rauhoittavaa katsella ympäristöään ja toimia sillä silmällä, että ensimmäisten hiutaleiden on helppo laskeutua. Ihan vähän tänään järjestin Japanialaista Puutarhaa, mutta muuten säästän ne lumenodottelusiivoukset myöhempään syksyyn. Olenkohan jotenkin tänä vuonna ajatuksissani edellä, ja mistä sekin sitten kertoo. Vasta on syyspäiväntasaus mennyt, ja meikäläinen jo virittäytyy kaamokseen. Vielä on puolet vuorokaudesta valoisaa, ei unohdeta sitä.

Aika on mennyt kesäloman jälkeen tosi nopeasti. Näin yhtenä yönä unta, että oli jo talvipäivänseisaus. Minä selitin onnellisena Animalian toiminnanjohtajalle (!), että nyt voidaan alkaa odotella kevättä. Oikein oli sellainen kupliva ilo siinä unessa. Täytyykin laittaa Sallalle viestiä tästä, olin ihan unohtanut.


Pakotin itseni aamusella vähän sisähommiin ja siivosin tupaa. Siihen oli hyvä veruke, kun piti vartioida samalla aamutakkaa ja linssikeittoa. Täällä mökillä on vähän sama kuin kotonakin, että sisätilat näyttävät lähinnä läpikulkupaikoilta. Mutta eri syystä. Kotona kun elää arkea ja harrastuksia, niin siellä tulee välillä käytyä vain kääntymässä. Ryötönperällä minä en edes riisu kenkiä kun käyn sisällä.

Itsehän lehtiroskia matoillani katselen, ajattelen. Puhdasta luontoa lattioilla, ei se ole niin vaarallista. 

Mutta näin kylmän vuodenajan lähestyessä pitää alkaa ottaa huomioon sitäkin, että tuvassa tullaan myös olemaan. Ja jos sattuu vieläpä tulemaan vieraitakin, niin on hyvä pikkuisen oikoa paikkoja. Tänään tulee taas illalla sanomista siitä, miten olen hukannut ruokapöydän jatkopalan... Mutta kyllä tuohon nyt viisi ihmistä jotenkin mahtuu, eikö niin?


Ensin aamulla minulla oli oikein valot päällä, mutta siivottuani sammutin ne kaikki. Sellainen mukava hämärä odotus laskeutui myös takkaloungeen. Kohta sielläkin on elämää. Ystävät asettuvat tilaan kuin kotiinsa, mistä minä tykkään. Kuinkahan myöhään tänään menee. Nyt minulla on siihen ainakin varmaan energiaa, kun nukuin viime yönä kellon ympäri.

Aamu alkoi sarastaa yllättävän aikaisin. Köllöttelin ainakin tunnin ja katselin ikkunasta puiden latvoihin. Peiton alla oli lämmin, mutta piti minun sieltä nousta suorittamaan virallista torpan lämmitystäkin. En laittanut omaksi yökseni vielä edes pattereita päälle, vaan nautiskelin viileästä viidestätoista asteesta. Samaa nautinnoniloa en voi kuitenkaan edellyttää ystäviltäni, ja pattereiden lisäksi pistin tosiaan tulet myös takkaan.

Keksin näppärän pyykkipoikaverhoklipsin, niin ettei osu tekstiili kuumaan patteriin:


Aika kiva nyt täällä rannassa ajatella, että tuvassa on pitkästä aikaa siistiä. Ainoa sotkunpesä - niin kuin aina - on kirjoituspöytäni. Niin, ja tietenkin joka ikinen tila, jonka ovi on kiinni. Kirjoituspöydällä on vieläkin muistoja mm. kesän filmifestivaalista, laastaria, kameran pidempi putki villasukassa, huuliharppu (jota taisin eilen illalla vähän soitellakin), perikunnan valokuvia ja kaikkea muuta mielenkiintoista sälää. Ruusutarhan leikkuri ja se toinen työkalu, jolla saa rautalankaa poikki. Irtokaiutin tietokoneeseen, muutama siemenkota ja näköjään skannerin päällä ensiapulaukkukin.

Tuleekohan minulla koskaan tässä elämässä olemaan siistiä työpöytää.


Kohta alkaa auringonlasku. Harmittaakohan minua vähän, kun otin kaikki päivän valokuvat pilvisellä säällä. Piti vaan saada taltioida eriväristä maisemaa. Sehän voi sunnuntaiaamuna olla taas vaikka minkä näköinen - että siinä mielessä tässä on vähän samaa kiireen tuntua kuin keväässä. Joka päivä uusi ilme. 

Minä pistänkin pian saunaan tulet - en todellakaan ala enää mäntysuovan kanssa huseerata, vaan keskityn fiilistelyyn. Puhelinlangatkin tulee radiosta. Tuleekohan monta suosikkibiisiä. Hyvät ne löylyt ovat, vaikkei olisi naistenlehtisiistiä. Annan vaikka vieraille laudeliinat, jos se siitä on kiinni. Menen saunakamarista terassille paistattelemaan, ja harkitsen samalla veneen tyhjentämistä syksyn lehdistä.

Vielä saattaa joku viikonlopun aikana käydä kalassa. Yhdessä voidaan sunnuntaina miettiä, että joko olisi aika kääntää vene vai säästetäänkö edes se rituaali sitten myöhempään syksyyn.


sunnuntai 20. syyskuuta 2015

Taas ollaan viisaampia


Päätin viikkoni pieneen yhden naisen rauhoittumiskävelyyn Lapinlahden puutarhassa. Ajattelin, että no nyt tästä eteenpäin varmaan seesteytyy tämäkin syys, kun on ollut niin monipuolista, ettei melkein itsekään pysy perässä. Päätin, että vaikka menisi kuinka myöhään tänään - minun täytyy laittaa muutama sananen ylös. Kerrata, mitä on taas tullut ajateltua. Miten voikin mahtua yhteen viikkoon niin runsaasti asiaa. Olenkohan sittenkään edes ehtinyt ajatella, niin paljon on ollut puhetta ja kuuntelua.

Ja miten monista teemoista. 

Tietenkin on ollut läsnä kaikki yhteiskunnallinen ja yleismaailmallinen ajankohtaisuus. Varsinkin töissä, mutta myös siviilissä. Ja sitten samaan aikaan sitä kohtaa oman henkilöhistoriansa silmästä silmään hautajaisissa. Pälättää äitipuolen kanssa puolitoista vuorokautta putkeen siinä ympärillä. Minkä jälkeen ihan omasta vapaasta tahdosta tulee vielä hengailtua vanhassa mielisairaalassa aktivoimassa ihmisten muistoja niiltä ajoilta, kun rakennus vielä oli sille tarkoitetussa käytössä. Se oli kyllä rikastuttavaa, enkä siis tässä mitenkään tarkoita korostaa omaa erinomaisuuttani. Saamapuolella ollaan.

Onneksi sain sielläkin välillä ihan vain tiskata astioita. Sellaisen pienen oman hetken jälkeen sitä taas oli energinen haastamaan ihmisiä tarinoimaan. 

Niin. Sen sijaan, että perjantaina olisin ollut mielenosoittamassa tai edes töissä - pillahdin itkuun vanhassa kappelissa Raumalla. Se oli varmaan ihan hyvä hetki kokonaisuuden kannalta. Kauniit urut ja yksinkertainen miljöö. Muutama sukulainen ja ylläni turvallista mustaa. Kukkia ja kynttilöitä. Joskus ei muuta tarvita. Tärkeää oli olla paikalla, todettiin äitipuolen kanssa. Rituaalit ja muisteloinnit rytmittävät elämänkaarta varsin kätevästi, ja taas ollaan viisaampia.


Voi että, miten minun olisi tänään alkuillasta tehnyt mieli jäädä aurinkoisille iltakallioille köllöttelemään sinne mielisairaalan taakse. Sentään minä näin ne rannat ja vähän kuvasinkin. Oli ihana seurata, miten siellä oli ihmisiä nauttimasta luksuksesta. Itselläni oli kuitenkin niin tietoinen olo vielä edessä olevasta kotimatkasta kaupungin toiselle puolelle, että en voinut sitä enempää siirtää. Paitsi siis siihen puutarhapalstoilla pyörimiseen käytin sittemmin vielä hetken. 

Tein jo lauantai-iltana havainnon, että ainakin niillä kulmilla missä minä kuljin, ihmiset olivat erityisen hyväntuulisia. Ei näkynyt mediassa hönkivä vaikea ilmapiiri ollenkaan. Tuli jotenkin lohdullinen mieli siitäkin. Että ei täällä välttämättä nyt niin synkkää olekaan, mitä väitetään. 

Ystäville tuli kerrottua, että olen aika tietoisestikin ollut seuraamatta kaikkia uutisia koko ajan. Kahtiajakautuneesta keskustelusta nyt puhumattakaan. Vähän on käynyt mielessä, että olenko henkisesti laiska. 


Ihmettelin - tästä taitaa tulla aika sekava muistiinpano noin niin kuin kokonaisuudessaan - että miten voi kaikesta tapahtumien monipuolisuudesta huolimatta soida yksi ja sama biisi päässä monta päivää. Että miksi tunkee Niklas Strömstedt 90-luvun balladillaan mieleeni niin, että koko ajan tekee mieli laulaa sitä ja elvistellä ruotsin ääntämyksen oikeaoppisuudella. Kokeilin eilen myös vähän Lapinlahden sairaalan auditorion akustiikkaa - hyvä se on. Mutta onneksi sali oli tyhjä.

Minulla oli nuorena kyseinen vinyylilevy, enkä voi ymmärtää miksi se rullaa nyt päässä. Varmaan laulussa on niin yksinkertaiset sanat, että minäkin ymmärrän.

Minä ymmärrän monen muunkin asian paremmin kun se selitetään sopivasti selkeytettynä. Lauantai-iltana kun tapasin lähiystäviä terassilla jo pimeän tultua - niin seuraan liittyi ihminen, jolla oli monesta asiasta voimakkaammat ja etenkin erilaiset mielipiteet kuin minulla. Pistin kaiken osaamiseni peliin ja onnistuin kääntämään - tai saattoihan se olla ihan normaaliakin keskustelun kulkua - juttelun marjoihin. Että mustikkako vaiko mansikka. 

Hän piti murupohjaisista pienistä mustikkapiirakoista vanilijajäätelöllä mikrossa pimautettuna. Minä tykkään enemmän mansikoista kermavaahdolla. Sitten todettiin, että kaikille on tilaa. Mutta ei jatkettu sen enempää, koska oltiin eri mieltä siitä, että missä sitä tilaa on. Elämme tosiaan monimutkaisia aikoja, mikä sekin tänne muistiin nyt laitettakoon oikein uudestaan. Olisipa yksinkertaisempaa. 



Olen puhunut tällä viikolla myös puutarhanhoidosta. Sain yhdeltä teistä blogikavereista postia. Lisää sitä menestynyttä valkosipulikantaa Ryötönperälle. Ja muitakin siemeniä! Sekin pysähdytti hyvin keskellä viikkoa. Ihana yllätyslähetys. Muistelin sitä tänään Lapinlahden puutarhassa, kun katselin palstojen meininkiä.

Olin aikaisemmin päivällä haastatellut paria palstarouvaa, että vieläkö on satoa korjaamatta. Kuulemma lehtikaalit ovat hyvin vielä maassa, ja paljon muutakin. Aasinsiltaakin käytin - kiero kun olen - että noinko teillä oli palstoja täällä jo silloin kun mielisairaala vielä oli toiminnassa. Oli. Ainakin yhdellä. 

Jos minä olisin oikein rohkea, etsisin käsiini Lapinlahden sairaalan puutarhurin ja pari hengissä olevaa ylilääkäriäkin. Opettelisin käyttämään nauhuria ja tekisin haastatteluja. Osaisinkohan minä? Saattaisin samalla oppia itsekin lisää Green Care -ajattelusta, joka ei olekaan niin uusi keksintö kuin me nykytyypit luullaan. Tuntuu, että olen oikealla tiellä. Jännää.


Se pieni viikon päätöskävelyni olisi voinut kestää pidempäänkin. Vaan huomasin miettiväni, että otanko kasin ratikan vai kävelenkö Rautatientorille. Inhottavaa, kun fiilis keskeytyy. Ei saisi häiritä mikään sitä oikean valon hetkeä. Se oli lällysti sanottuna ihana. Onkohan minusta tulossa naminamityyppi. Sanokaa sitten heti, jos alan toistaa samaa - että jos vaikka loputtomasti jauhan siitä, miten on nättiä kaikkien asioiden tarkastelu vastavalossa. Niin kirjaimellisesti kuin kuvissakin.

Bussissa kun katsoin kameran näytöltä ottamiani valokuvia, niin tuli mieleen että noinkohan minulla on enää uutta annettavaa. Aina römpöstän pusikoihin niihin asentoihin, joissa valoisuus vääristyy. En ikinä opi kuvaamaan hämärässä jos jatkan tällä tiellä. Ehkä pitää keskittyä kirjoittamiseen tai pyytää kuvauskurssi joltain kaverilta. Ikuisuusteema.

Mutta löysin sentään Lapinlahdesta myös linnunpöntön ja sen itselleni ikuistettuani tajusin, että kameran linssi olisi vissiin syytä puhdistaa. Tulee niitä suhrupalloja kuviin. Toisaalta - näytti melkein saippuakuplalta:


Olen oppinut itsestäni viime aikoina paljon. Minä kiinnostuin esimerkiksi baanasta. Siitä paljon meuhkatusta pyöräreitistä. Nolotti kävellä siellä, mutta kävelin kumminkin. Se on kätevimmästä päästä reitti rannalta kotibussille. Suhaavat ohi lenkkeilijät, polkupyörät ja skeittarit. Tunsin itseni hitaaksi. Onneksi minulle on opetettu, että kävely on ihmisoikeus. 

Dallasin oikein tosi hartaasti.

Mietin, että ottaako tuo pyörätilasto huomioon myös kävelijät. Toivon että ottaa. Minulla on vähän ristiriitainen suhde polkupyöräilyyn, kun se on niin nopeatahtista. Jalankulkijana tulee aina sellainen olo, että on tiellä. Eikä se ole mielestäni reilua. Vai ylireagoinkohan vain? Onko omaa mielikuvitusta luulla, että pyöräileviä nopsaihmisiä raivostuttaa tällaiset kulkijat.

Kyllähän minä itsekin kävelen nopeasti ja joskus saattaa häivähtää mielessä ihan aggressiivinenkin ajatus jos joku löntöstää edessä tosi hitaasti. Eli en ole yläpuolella, en ole. Alapuolella olen.


Mainiot lämpimät illat Helsingissä. Paljon ihmisiä ulkona. Pihoilla, poluilla, puistoissa. 

Minulle on tehnyt ihan hyvää liikkua kaupungin läpi nyt itselleni epätyypillisinä aikoina. Nähdä "todellisuus". Se on näyttänyt hyvältä, kuten jo kerroin. Tilaa on. Hyväntuulisuutta on. Jos sellainen tunnelma tässä kaupungissa ja koko maassa säilyy, niin eipä ole hätää. Ihminen on pohjimmiltaan hyvä, ja sen kuuluu näkyä. 

Tekisi mieli muotoilla vielä jokin tosi viisas kiteytys tähän liittyen.

En osaa. 

Meillä on "tilaa ja vaihtoehtoja". Aika paljon hyvin, yli omienkin tarpeiden.


Olen kantanut kameraa ja tietokonetta mukana tällä viikolla. Enimmäkseen turhaan. Ikuistin joitakin hetkiä. Kuulin tarinoita. Voi että. On tullut etuoikeutettu olo. 

Vielä pari viikkoa lokakuuhun.



Nyt tulee PS: Hautajaisissa muisteltiin vainajan puutarhainnostusta. Olinkin jo ehtinyt miettiä, mistä olen moisen piirteen perinyt. Isovanhemmiltani. Tai siis mummilta, jonka siskoa siis olimme nyt saattamassa. Minä olen vasta aloittelija, mutta sehän tästä kaikesta niin mielenkiintoista tekeekin. Skannasin kuvan oikein tännekin talteen.

Vaari, Mummi ja minä. Joskus silloin.

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Puoliksi puitu


Sanoin äsken kotimatkalla mökiltä, että onpa maaseutumme tällä hetkellä jotenkin kauneimmillaan. Että olisi mahtavaa, jos tällainen vuodeaika kestäisi oikein pitkään. Hyvä, että ehdin pysähtyä sen äärelle nyt viikonloppuna, jonka ympärillä aika on jotenkin erityisen tapahtumarikasta ja ilmassa edelleen kiireen tuntua. Hoppuahan väitetään toki enimmäkseen mielentilaksi - hmm - minulla on sitten psyykessä vissiin (ainakin) kaksi asentoa, se kaupunkiin ohjelmoitu tehokas (?) ja sitten se toinen.

Se, joka on opetettu istumaan portaalla ja tarkkailemaan luonnon tarjoamaa elinpiiriä. Eikä siinä vielä kaikki - on se mökkipsyyke vieläpä opetettu nauttimaankin siitä kaikesta. Tunnelmoimaan - hämmentävästi aina vain vuodesta toiseen ilman kyllästymistä - siten, että joka hemmetin syksy näihin aikoihin saattaa pala nousta kurkkuun haikeudesta, mutta toisaalta alkaa armoton valmistautuminen kylmään ja pimeään.

Toki se on sekin sellaista peruskaupunkilaisen maalaisluksusta, ja aika kaukana siitä mitä todellinen metsän keskellä asuminen edellyttäisi.

Minä se vaan virittelen lyhtykautta käyntiin ja kutsun kavereita polttopuutalkoisiin. Jotkut ne puivat viljaansa ja täyttävät perunakellareita, tilaavat talvirehua karjalle, nipistävät rahaa että saavat tilan varmasti talvikuntoon, ja mitä kaikenlaista sitä oikeasti maaseudulla asuvien ihmisten elämään nyt sitten kuuluukaan. Joskus hävettää, että itse murehdin sitä, että missä vaiheessa olisi syytä jättää peruslämmöt mökin pattereihin ja että niin jäi tänäkin kesänä porraskaiteet ja ulkohuussin ovi rapsuttelematta. Onpas taas hämähäkinseittiä ikkunoissa ja sitä rataa.

Minulla mökkiläisenä on sillä tavalla sellaista ylimääräistä aikaa, että voin myöskin vain olla. Tämä viikonloppu tarkoitti enimmäkseen sitä, ja sille oli meidän kahden hengen taloudessa poikkeuksellisen iso tilaus. Kiitos kun toteutui!


Luomakunta kuuli perjantaisen toiveeni, että heräisinpä lauantaiaamuna oikein aikaisin ilman kelloa. Että ehtisin aamusumukävelylle mahdollisia muuttolintuja pelloilta bongaamaan. Kun minä heti seitsemän jälkeen saapastelin hiekkatiellä, tuli elävästi mieleen se viime huhtikuun lopun Täydellinen päivä. Jotenkin tosi vahva muisto on siitä. Mietin, että nyt olin ikään kuin kloussaamassa silloin vielä edessä ollutta aikaa.

Tietenkin minulle tuli tunne, että voi kun ei olisikaan vielä niin. Voi kun olisi edelleen huhtikuu. Ihminen sitä on niin pieni sielultaan, että ei näytä oppivan hyväksymään kaamoksen läheisyyttä. Taas se tulee vaatimaan ihan tietoista työtä, ja siihen kyllä olennaisesti liittyvät nämä luonnon päivänvaloilmiöiden pariin hakeutumiset. Pitää kerätä voimia, eikä sumukävelyitä parempaa tapaa olekaan.

Jopa liverryslintujen satunnaista laulua kuului aurinkoisista puunlatvoista. Mitähän asiaa niilläkin syyskuussa on. Kaukaa yksittäinen kurjen kailotus, ja järveltä kuikkakin huuteli - harvakseltaan tosin. Mielestäni kosteassa ilmassa oli vielä kesän tuoksua. Tai ainakin tuoksua. Kilometrin käveltyäni huomasin hengittäväni oikein tosi syvään ja helpottuvani jotenkin. Pelkästään se riitti palkinnoksi, kaikki muu tuntuikin sitten ihan bonukselta. Kävelin tietenkin vielä muutaman kilometrin lisää.

Paitsi ettei minulla ole mitään askelmittaria, ja voi olla ettei niitä metrejä lopulta niin paljon tullutkaan vaikka aikaa kului. Pysähtelin melko paljon, nimittäin.


Turhaa oli kuvitella, että olisi ollut kurki- tai joutsenlaumoja vielä pelloilla makoilemassa. Ehkä vielä ei olekaan niin syksy? Kuka siellä nyt vasta puoliksi puitujen viljojen joukossa voisi muuttomatkoja varten kokoontua? Kun minä sen havainnon tein, niin olin jo tosi henkevässä vaihessa retkeäni. Melkein hengellisessä, tai ainakin henkistyneessä. Alkoivat kuulkaa kaikenmaailman alkeelliset metaforat tunkea mieleen. Puoliksi puitu. Hmm.

Ensinnäkin siinä elonkorjuuvaiheessa olevat pellot näyttävät todella mielenkiintoisilta. Mutta sitten kun keksin sen ihminen on vähän niin kuin viljaa itsekin -teeman, niin jos ei olisi ollut niin kylmä niin olisin varmaan istunut jollekin kivelle oikein asiaa pohtimaan. Parempi, että pysyin liikkeessä. Ei tule silloin liian yleviä ja abstrakteja ajatuksia.

Mietin, että minähän keski-ikäisenä olen vähän niin kuin puoliksi puitu. Elämäni on puoliksi puitua viljaa. Heh. Nyt kun kirjoitan tätä, niin tuli kyllä mieleen, että meikäläisen elintavoilla ja geeneillä tässä on puimuri käynyt niittelemässä varmaan jo kaksi kolmasosaa. Hyvä syy ottaa joka hetkestä ilo irti, niin kauan kuin mahdollisuuksia riittää.


Koska ei ollut lintuja, keskityin viljateemaan myös ihan konkreettisesti mönkimällä pelloilla. Kuljin reunoja pitkin, etten jättäisi jälkiä. Paitsi että joku eläin oli tehnyt polun keskelle kaikkea, niin sitä minä pikkuisen varovasti seurasin päästäkseni ottamaan vastavalokuvia. Farkunlahkeet tulivat märiksi aamukasteesta, ja olin siitäkin jotenkin huvittuneen polleva. Tässä sitä vaan taaperretaan pelloilla ilman kahisevaa goreteksiä, minä olen osa luontoa. Olinkohan sittenkin nukkunut liian lyhyet yöunet. Yksi ystävä facebookissa kysyi, että olenko herännyt pellolla - kun jaoin yhden aamukuvistani. Kyllä minä tosiaan vasta kunnolla taas heräsin siellä tähkien keskellä, vastasin. Varsin kultainen aamuhetki, harvoin olen kaivannut yhtä vähän seuraa kuin silloin:





Ehdin parahiksi mökkirantaan, kun loputkin sumusta oli haihtumassa. Olin ensin meinannut kysyä viereisten rantojen asukkailta lupaa mennä heidän tonteilleen kuvaamaan aamujärveä - kun meille osuu vasta se ilta-aurinko. Mutten minä sitten kehdannutkaan, vaikka eräässäkin pihapiirissä joku nainen kodikkaasti kampaili tukkaa, ja toisesta kuului jo sahaamisen ääniä.

Kaupunkielämässä minulla ei ole varaa olla ujo, mutta maalla iskee tietty varauksellisuus. Vai onko se sittenkään niin - olenko mökkioloissa vain niin lomalla, etten yksinkertaisesti jaksa ylimääräistä sosiaalisuutta. Maaseutukäyttäytymiseeni löytyy monta syytä. Pidemmillä lomilla ja vapailla minä voin tavata ihmisiäkin, mutta jos käytössä on vain yksi kokonainen mökkipäivä - minusta tulee melkein kohtuuttoman itsekäs ja henkisesti laiska.


Kesälomallahan minä voin olla mökkitontilla parikin viikkoa niin, etten poistu tiluksilta ollenkaan. Näin muina vuodenaikoina - jos meinaa nähdä aurinkoa kunnolla - on melkein pakko. Kävelyillä käyminen onkin minulle sellainen kylmien vuodenaikojen harrastus. Ryötönperä on sananmukaisesti sellaisella perällä tien päässä keskellä metsää, että ei sinne enää matalalta paisteleva aurinko paljon säteitään ulottele. Päivän liikkeet pitää ajoittaa sen mukaan, ja minäkin odottelin kävelyn jälkeen että pääsisin siivoilemaan Lasipaviljonkia. Jahka se ensin olisi selvinnyt yön huuruistaan, eikä olisi ihmiselläkään niin vilakka.

Huurteiset lasit ovat toki kauniita, en minä sillä.


Ihan kiva tunnelma sinne kasvihuoneeseen nyt jäi. Kävin tänä aamuna vielä tarkistamassa. Vähän niin kuin sellainen eteläeurooppalainen, joka varmasti sitten lähempänä joulua tuntuu jo ihan hölmöltä. Sitten saakin somistaa taas uudelleen. Jos huvittaa. Kotoa viety syyshortensian vahingossa maljakossa juurtumaan alkanut versovarsi jäi nyt ruukkuun odottelemaan sitä paikkaa, jonka se Ryötönperältä saa. Jos hyvä säkä käy, niin kahden viikon päästä saan Puutarhaekspertin mukaan klapitalkoisiin - niin voidaan käyttää hetki myös hortensian paikan miettimiseen ja ehkä jopa istuttaa hänet. 

Madeirapulloon tökkäsin pari laventelin oksaa, ja siihen se sitten jäikin. Mielessä pyöri - kerrankin - less is more -lause, enkä tunkenut joka nurkkaa täyteen koristuksia. Ehkä se kertoo siitäkin, että mieli on nyt niin täynnä asioita. Silloin vastapainoksi tarvitaan seesteisen tyhjiä tiloja. Niin se on.


Oli vähän sadonkorjuuhenkistä tunnelmaa, kun vietettiin lauantain Kasvihuonehetki. Alunperin siihen oli varattu vain pikkolopullo kuohuviiniä - siis sen palkinnoksi, että muutama ikkuna pestiin ja pari reunusta sai akuuttia lisäkittiä. Mutta kun löydettiinkin takapihan omenapuusta kypsiä yksilöitä, niin ihan syntyi evästauko. Sauna oli jo lämpiämässä, ja aurinkokin siirtynyt paistamaan rantaan.

Minä niin tykkään hetkistä, ei se varmaan kenellekään ole enää epäselvää.

Joskus kun jotain oikein järjestää, saattaa tunnelma lässähtää kun eivät odotukset täytykään. Nyt ei ollut mitään sensuuntaista ilmiötä, vaikka harmittelinkin jo etukäteen kun huomasin kaupunkiväsymyksen hiipivän vartaloon - että osasin siis jo ennakoida senkin, että uni tulisi kymmeneen mennessä. Vielä siihen oli onneksi aikaa, teki mieli ahmia jokainen sekunti talteen ennen hämärää.

Tottakai tuli siinä haaveiltua, että voi kun voisikin vain jäädä mökille.


Rannassa minua odottivat uudet elämykset. Järven vesi on nyt erityisen harvinaisen alhaalla, ja saatoin suorastaan kävellä kököttämään kivelle, jota ei normaaliaikaan näy ollenkaan. Vettä oli sen ympärillä varmaan vain 15cm. Yhtäkkiä aloin havaita simpukoita. Kääk! Monta. Kuvasin heitä veden läpi. Ihan hävettää kertoa, että mielestäni näytti aika härskiltä se tapa, jolla pitävät hetulareunaista rakostaan auki rantaveteen. Mitä lie planktonia hengittelevät. 

Syödäänkö noita järvisimpukoita? En ole koskaan ainakaan kuullut. Jos syödään, niin tervetuloa vaan meille saalistamaan.

Paitsi että toisaalta, ovat kyllä aika persoonia. Että taitaisi jäädä syömättä. Enhän minä edes tykkää nilviäisravinnosta. Nostin yhden hetkeksi farkulle dokumentoimista varten. Heti pisti kuulkaa luukut kiinni. Sitten kun laskin takaisin veteen, niin eipä aikaakaan kun alkoi itse eläin tunkeutua kuorestaan ulos ja potkia. Potkia. Hän oli ilmeisen tyytymätön siihen asentoon, johon olin takaisin laittanut. Korjausliikesarja oli koominen. Otin minä siitäkin muutaman kuvan ja vitsailin, että taas sitä harjoitellaan suurpetovalokuvausta. 


Käytinköhän minä jotenkin aivopesutaitojani kun aloin muistella sitä, miten kerran Apulaisen kanssa rahdattiin grilli rantaan. Ensimmäisenä mökkihallintavuonnani. 2010. Yhtäkkiä nimittäin tapahtui ennennäkemätön ilmiö, ja syntyi ajatus, että miksei siispä nytkin. Kun kerran itse pihamaa on varjoisa ja viileä, mutta saunalla kesä. Että kyllä siitä pitää voida nauttia, ja että kyllä nyt kannetaan ruoka-aineet, kattaukset ja kaikki "alas" (eli rantaan), koska saattaa olla tämän vuoden viimeisiä jopa helteiseltä tuntuvia hetkiä.

En tietenkään vastustanut. Vaan seurasin kolmansilla löylyilläni saunan ikkunasta, miten polkua pitkin siirtyivät asiat veden äärelle. Olin luvannut hoitaa sen roudauksen, mutta kun tarpeeksi kauan lötköttelee lauteillaan, niin voi näköjään vain istua tunnelmoimaan ja ruokaa odottelemaan.


Otin aika monta "vuoden ruokakuvaa" täydellisesti onnistuneista grillipizzoista. Kun meillä on pizzahistoriassa niitä vähemmän menestyksellisiä kokemuksia, niin tuli tunne että nyt oli tämän viikonlopun tarkoitettu olevan suksee tässäkin mielessä. Sää oli täydellinen, sauna aina yhtä ihana ja vielä ruokakin itkettävän hyvää. Viiniä sopivasti ja kesän rääppeet ilmassa. Ajatukset sekä siinä hetkessä että vähän seuraavissakin.

Ilolla suunnittelin nimittäin myös seuraavaa mökkikertaa parin viikon päästä, kun toivottavasti saadaan ystäviä mukaan vastaanottamaan lopullisesti vaihtuvaa vuodenaikaa. Mitähän minä siihen keksisin. Oliskohan meillä vaikka vielä elokuvanäytös liiterissä, jos Festivaalijohtaja jaksaisi ottaa projektorin mukaan?

Vai tanssit Lasipaviljongin patiolla? 

Vaiko "pelkkää" yhteistä iltaradion kuuntelua, jos/kun päivä on tehty puutöitä. 


Kaiken eilisen jälkeen piti ihan keskittyä, että jaksoi odottaa iltapimeään. Pieniä tekemisiä ja sitä suurempia ajatuksia kun oli käynyt läpi, niin teki mieli viileään kammariin lämpimän peiton alle vain nukkumaan. Mutta toisaalta oli haikea ajatus tietää heräävänsä sitten sunnuntaihin ja kaupunkiin lähtöön. Oli olo, etten saa hukata yhtään hämärän hetkeä.

Viritin Sudeettisavolaiselta saamani lyhdyt kasvihuoneeseen.

Pelattiin petankkia kahdestaan mökkitiellä Lasipaviljongin vieressä. Ja kun bongattiin ensimmäiset tähdet, tuli lupa mennä nukkumaan. Minä näin unta yhdestä hevosesta, joka tykkäsi meikäläisestä. Se uni oli samaa sarjaa kuin kaupungin kiireviikon keskellä näkemäni "lento"uni. Siinä minulla oli oranssi sateenvarjo ja selässä propellireppu. Ja sitten minä nousin ehkä noin seitsemän metriä ilmaan ja olin tosi tyytyväinen.

Minä en koskaan näe lentounia, eli nyt eletään jonkinlaisia historiallisia hetkiä. Hevosuni saattoi olla merkki siitä, että sekin haave pitäisi tällä 2/3 eletyllä elämällä vielä ehtiä toteuttaa. Kaikkea kanssa. Aika paljon ajateltavaa.


Viikonloppu on lopulta aika lyhyt, jos on paljon suodatettavaa edellisiltä päiviltä. Minä olen saanut tällä viikolla kohdata KAIKKI työkaverini myös toisista kaupungeista. Herkku, josta saa nauttia vain kerran vuodessa. Olen tutustunut uusiin ihmisiin ja päivitellyt sitä, miten edelleen koti näyttää läpikulkupaikalta. 

Ja sitten yhtäkkiä sitä onkin järjestänyt itsensä mökkirantaan toteamaan luonnontilan sekä ympärillään että itsessään. Nukkunut hyvin ja havainnut levänneenä olevansa aika tyytyväinen kaikkeen. Kyllä niillä eväillä voisi kuvitella jaksavansa siirtymisen syksyyn.

Kohta luonto on kalju ja minä pääsen käyttämään lempimaihinnousukenkiäni. Pian eivät villahuivit tunnu liioittelulta, ja Alkostakin kehtaa ostaa Hehkuviiniä. Eipä aikaakaan, kun illat ovat niin pitkiä että sitähän hyvässä lykyssä tulee alettua oikeasti lukemaan taas kirjoja tai kirjoittamaan itse. Lähdetään siitä, että loppuvuodessa on pimeän ansiosta vaikka mitä mahdollisuuksia. Yritetään ainakin.