keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Loma-arki?


Hissukseen juhannuksen asetelmien poissiivoilua olen suorittanut. Haikeinta oli luopua Apulaisen eli Juhannusniittykeijukaisen keräämästä juhlakimpusta. Piti alkaa muistella taas sitä, miten täällä mökillä oikeastaan vietetään niin sanottua loma-arkea. Mitäs rutiineja sitä olikaan. Vai oliko niitä. Sellaisen ajattelemiseen siivoaminen on mitä parhain keino.

Tiskailla aina satsi kerrallaan. Kuivailla kulhoja ja mukeja paikoilleen. Siirrellä asioita takaisin kotikokoonpanoa silmällä pitäen. Ei tarvitse kahvien ja kaiken olla niin esillä, kun on itsekseen tahi puolison seurassa vain. Enimmäkseen olen pysytellyt "yläpihalla" päärakennuksen tuntumassa, kun jotenkin olen halunnut pitää rannassa matalaa profiilia juhannuksen melskaamisen jälkeen.

Olen iltaisin käynyt saunalla vain pikapesulla.

Minä pohdin, mitä mahtaa naapurirannan kalamies miettiä. Ei varmaan tullut juhannuksena sintin sinttiä tästä järvenpohjukasta. Nyt minäkin vasta uudelleen kuulin hiljaisuuden, on sekin ihanaa. Paitsi että linnut laulavat yllättävän paljon taas. On vissiin nuoriso kuoritunut munistaan ja pitää niitä neuvoa koko ajan. 

Joudunkohan oikeuteen tästä salakuvasta. Tai juhannusmetelistä.
Eilen kun ruumillisen työn kaipuussani siivoilin vähän Japanialaista Puutarhaa, niin tuli kyllä sellainen olo että nyt on karhu tai vähintäänkin ilves metsässä. Kauhea kraakunta ja huuto. En minä silti paennut sisälle. Sen verran kiinnosti. Näin lopulta äänien lähteet. Korpeilla ja lokeilla oli tilanne päällä. Kyllä muuten lähtee ääntä. Jos en olisi ollut tilanteesta täysin ulkopuolinen, niin olisin minä sillä huudolla ymmärtänyt nöyrästi paikkani. Olikohan lokki korpin pesällä varkaissa tai toisinpäin.

Naapuri kun oli poikkeamassa raparperinhaussa, niin pihamaan yli lensi neljä kurkea. Mihin nekin nyt olivat muka matkalla? Ei tässä mikään muuttoaika vielä ole.

Vaikka sehän on nyt hyväksyttävä, että minun lempivuodenaikani on ohi. Siitä sen tietää, kun sireeni ja muut ovat jo kukkiensa kanssa kuihtumisvaiheessa. Nythän siinä on toisaalta se hyvä puoli, että voin huolettomammin raivata tontille levittäytynyttä niittyä pois, kun alkaa kohta oikeastikin niittoaika. Ja onhan tuolla vielä nuppujakin. Varjopaikan akileijoissa ja päivänkakkaroissa. Kiva.


Kissat liikuskelevat aika vapautuneesti, kun ei ole vieraita. Mitä nyt näin kuumassa ja painostavassa säässä jaksaa käpälä ylipäänsä liikahtaa ruokakuppien ja lepopaikkojen välin kulkemisen lisäksi. Linnuista he eivät erityisemmin piittaa, vaikka rastaat tekevät uhkaavia syöksylentoja heidän suuntaansa ja talitintit (joilla tänään on ollut jotain poikkeuksellista asiaa mökin terassille useaan kertaan, vaikkei siinä tietääkseni ole pesää) ovat jotenkin erityisen ihmeissään näistä karvaeläimistä. 

Lintujen varoitushuudoista voin päätellä, onko kissoja pihalla vaiko sisällä. Ovi on ollut niin paljon auki heidän vuokseen, että jouduin eilen investoimaan sellaiseen erikoiseen kärpästarraan. Ei ole mikään esteettisyyden ylistys, kun on teipillinen kärpäsenruumiita ikkunassa. Vaan pakko se oli. Muuten ne siivekkäät pörräävät kaikki yöllä ihmisen naamassa ja hermo menee.

Hän on Heljä.

Olin muutenkin valinnut yölukemisekseni jostain syystä todella epäkiinnostavan dekkarin, ja olin aika turhautunut jo lähtökohtaisesti siis. Ensi yönä olen viisaampi. Talo täynnä kirjoja, ei voi olla niin vaikeaa.

Loma-arkirutiineihin olin ajatellut lisätä itseäni kiinnostavien iltaelokuvien katselun televisiosta, jos ei ole muuta tähdellistä. Eilen tuli Beck ja minun piti tälläytyä heti kymmeneltä katsomaan, kun Gundvald on niin ihana. No eihän siitä mitään tullut, meillä oli episodi rannassa. Pääsin sentään vielä jyvälle puolivälin jälkeenkin. Olin vissiin nähnyt leffan ennenkin.

Tumppi-kissan piti ehdottomasti nähdä mikä rantaheinikossa heilui. Määrätietoisesti hän sitten terassilta sinne lähti ja minä perässä ihmettelemään ja tarpeen tullen häätämään linnunpoikia tai vastaavia pois.


Ei voi olla villieläimen lapsi niin uuno, ettei tajua varoa kun ihminen ja kissa yhdessä römistelevät rantaan. Pakko hänen on olla kuuro, sokea tai jotenkin yksinkertainen. Siinä kaikessa tyyneydessään järsi kantoa heinikossa, vaikka me toljotettiin vieressä. Minä vieläpä siihen sanomaan - aika lujallakin äänellä - että kannattaisi nyt lapsi hyvä poistua maastoon, ennen kuin Tumppi keksii vaistonsa. Siis muunkin kuin aavistuksen laiskan mutta sinnikkään uteliaisuuden.

Ei. Minä puutuin luontoon ja nappasin kissan kainalooni. Kun en minä sitä draamaa olisi halunnut kokea, vaikka toisaalta, mikseivät nuo nyt olisi voineet vähän osaamistaankin mitellä. Irrota siinä sitten oravanpoikaa kissan turkista, ei kiitos. Jotenkin se lapsi siitä vihdoinkin ymmärsi, että jotain tapahtui. Ja loikki saunan alle. Vaikka Tumppi suostui maukumaan vasta puolivälissä saunapolkua. (Yritti vissiin olla hiljaa, jos orava jäisi odottamaan häntä takaisin.)


Kun kissa sitten palasi tarkistureissulle, kyllä oli minulle ehkä aavistuksen loukkaantunut. Ei ollut huomaavinaankaan ennen kuin vasta yöllä, kun kävi sängyssä hetken kehräämässä ennen kuin tuli liian kuuma. 

Hän osoitti mieltään ja kosti emännälle juomalla järvestä. Pidä vesi- ja ruokakippos, saakelin holhoava tantta. Niin minä luulen hänen ajatelleen. Vaan mistäs noista tietää.


No ilman rantaepisodia minulta olisi jäänyt ehkä illan valospektaakkeli näkemättä, kun olisin vain huokaillut Gunvaldin sinisiä silmiä sisällä. Ilma on nyt ollut niin kosteaa, että illalla valo joutui siivilöitymään sumupisaroiden läpi. Kyllä sitä kannatti ihailla ja taas eri kulmista tallentaa.


Tänään olen jatkanut slow life -tyyppistä siivoilua. (Muotia.) Mökillä se tarkoittaa, että yksi nurkka kerrallaan ja sitten vapaus. Tuli hinkattua keittiön lattia pikkusienellä ja käännettyä matosta puhtaampi puoli esille. Piilossa olevan mikroaaltouuninkin pesin. Likainen oli se. Hävettää. Sillä lounaitansa lämmittelevät vain kesävieraat, joten ei ole minun tullut pahemmin sisälle kurkittua. 

(Minähän en juurikaan mökillä lounastele, tai jos syönkin, niin kylmänä ruokani. Kuulun niihin, jotka laihtuvat lomalla ennemmin kuin lihovat. Illalla myöhään on vasta ateria. Joskus aamulla on pakkopuuroa, että tietää syöneensä. Joskus onneksi on kunnolla nälkäkin. Jos on puuhastellut.)

Sitten päätin "pestä" astiapyyhkeet. Liotin ne toluvedessä ja huuhtelin sadevedessä. Vaihdan kaapissa olevat tosipuhtaat tilalle vasta sitten, kun taas tulee vieraita.


Mökkisiivoilu lähes poikkeuksetta katkeilee aina jonkin sortin löytöihin tai muisteloihin. Ukkosen ajattelemisen ja siihen henkisen varautumisen lisäksi tutkin siivouksen lomassa ihan vähän vain yksiä viimeisimmistä löydöksistäni. Perikunnan ikivanhoja muistoja epäloogisissa järjestyksissään löytyy mitä kummallisimmista paikoista.

Talletin nyt kirjoituspöytäni sisälle yhden läjän pienestä puulaatikosta, koska laatikko sai paikan jatkojohdon korokkeena. Hauska oli pikaselailla löytöjä, jos tulee se paha ukkonen voin sitten yrittää vaikka uppoutua niihin. Mies on kyllä matkalla takaisin tänne, mutta ei hänkään ukkoselta suojaa. Olen myöskin ladannut puhelimen, että voin sitten vaikka soitella paniikkipuheluita ympäriinsä.

Suhteeni ukkoseen on ristiriitainen. Tykkään ihan älyttömästi, mutta pelkään vielä enemmän. Katsotaan, mitä seuraavat vuorokaudet tuovat tullessaan. Hui.


maanantai 24. kesäkuuta 2013

Ikuisuuden kestänyt taidepläjäys


Mistä alkaisin. No. Ensinnäkin täysin tavoilleni poiketen esittelen nyt tässä episodissa ihmiskuvia. Ei ole tässä ehtinyt pahemmin kukka- tai asetelmaotoksia näpsiä. Sen verran on ollut kokonaisvaltainen keskikesän juhla, voi herranjestas sentään. Milloinkahan olen nauranut yhtä paljon, en muista. Silmärypyt syvenee tästä tällaisesta, vaikka onkin ollut vain iloista.

Lukuisilla drinkeillä ja auringossa siristelyllä voi toki olla osuutta siihenkin asiaan, että peilistä katsoo uupuneen näköinen Ryötönperän Ruhtinatar.

Tänä vuonna oltiin päätetty, että juhlistetaan kesää vain kaikkein läheisimpien kanssa. Niitäkin on näköjään aika paljon, vaikka eivät kaikki olleet paikalla. Ei kyllä enempää olisi mahtunutkaan. Suurperheestä voisi puhua, jopa. Siinä kun sitten yhdistävinä tekijöinä läheisyyden lisäksi vaikuttavat pitkät yhteiset historiat, kokemukset ja päällepäätteeksi mielenkiintoinen huumorintaju, niin hysteeristen päivien ainekset olivatkin kätevästi kasassa.

Onneksi oli pari päivää aikaa ennen muun seurueen saapumista, niin ehdin tehdä kesäpesät Kulttuuriaittaan ja saunallekin. Siitä se sitten lähti.

Juhannusaattona Sisustuguru luopui hetkeksi tehtävistään taulujen asettelelijana ja teki juhlapäivän rituaalien tarkistuslistan oikein. Neljältä alkoi työt, lähinnä ruokailun valmistelu ja sauna. Koska kuudelta piti olla kaiken valmista. Ennen lipunnostoa oli virallisen juhannuskuvan ottaminen:


Sitten juhlava lippurituaali, ja tänä vuonna Sommartiden-laulukin oikein kajahti. Yleensähän se on soinut tontilla aika vaisusti, kun monella on ujo ruotsi. Lippu muistettiin seuraavana iltana myös laskea, ja siihenkin liittyi pientä performanssia. 

Pianhan tällä tontilla on niin paljon perinteitä, ettei muuta ehdi tehdäkään kuin niitä ylläpitää. Onneksi juhannus on vain kerran vuodessa.


Lippu kun oltiin saatu salkoon, oli Pääjuhannusruusun kastajaiset. Juhlava hetki sekin.


Ruokana oli kolme salaattia ja grillausta. Hyvää mutta yksinkertaista, ei tullut kovin raskasta ruokahässäkkää. Niitäkin on nähty. Tänä vuonna syötiin rennosti kaikkina päivinä, ja eilen enää sitä mitä kaapista löytyi. Jäi enemmän aikaa hullutteluun, siispä.

Mies jotenkin rakastui "Anttila nyt ampaisee" -asuunsa, eikä luopunut siitä ennen kuin oli molskinut se päällä järvessä asti. Siitä kyllä irtosi niin härskiä huumoria, en pysty kertomaan. Kuvista näette, ihan pakko näitä on jakaa. Sääli, jos yleisö olisi turhan rajallinen:



Viattomia naisia saalistavia vesihiisejä. Ei tullut naurusta loppua. Rajasin itseni pois kuvista, koska löhnötin etualalla karmeissa kesälökärihousuissa. Olin jo vaihtanut mekon pois. Napa oikein paistoi ja lasi kourassa tietenkin piti siinä laiturillakin maata. 



Juhannuspäivänä haettiin junalta loput seurueesta. Onneksi asemalla ei ollut montaa ihmistä meidän lisäksemme, sillä pitihän siitäkin tehdä oikein numero. Meillä oli kesähatut päässä, nimikyltit saapujille ja Helmikaaran tuulilasissa luki Festivaalikuljetus. Raparperimehudrinkeillä toivotettiin kyydittävät tervetulleiksi ja minä pidin koko toimituksen ajan ajohanskoja käsissä, koska se tuntui hauskan viralliselta. 

Täytyihän sitä nyt KakkaHuussikonsultin ja Saunanoikojan saapumista kunnioittaa. On aina yhtä ihanaa saada heidät Ryötönperälle, vastaanottamisessa tuskin voisi tehdä ylilyöntejä.

Kauheasti oli kerrottavaa siitä juhannusaatosta niille myöhässä tulijoille. Että Suuri juhannusmysteerikin oli. Kuka oli antanut eteenpäin Sisustusgurun puhelinnumeron, johon takapihalle telttansa kanssa leiritynyt Nuuskamuikkunen lähetteli aamuneljältä kaihoisia lemmentekstiviestejä. Hih.

On laulettu. Rummutettu kiukaanrämää kesäyöhön. Poskivalssia tanssittu. Rakastettu. Lausuttu runoja. Kirjoitettu runoja. Pidetty aika hemmetin monta puhettakin. Käännetty musiikkilyriikkaa lausuen suomeksi. Vähän muillekin kielille. Minä käänsin mm. toissaeuroviisujen voittajalaulun, Euphorian. Ja muiden piti arvata, mikä biisi. Suomensin sen Hurmioksi ja eniten tulkkauksessani herätti hilpeyttä se, miten halusin sanoa eternal piece of art.

Mielestäni ikuisuuden kestävä taidepläjäys on varsin toimiva suomennos.

Tämän kuvan nimi on "Kauhankohan tää juhannus oikein kestää?"

On haisteltu huussia. Estelyistä huolimatta Huussikonsultti ja Mysteerimies telttailija tyhjensivät huussin ja tulipa sitä samalla vähän remontoituakin. Minä siis istuin persauksillani portaalla, vaikka omaa huussiani tyhjennettiin. Onko se kesävieraiden homma? Ei kertakaikkiaan, itse pitäisi ihmisen omat kakkinsa kärrätä, sontansa siirrellä. 

(Vähän on kalevalamittaakin täällä kuultu.)

Huomenna käyn kylillä ostamassa huussiin lisää imeytysturvejutskaa.




Vaan nyt. Nyt minä olen täällä ihan keskenäni kissojen kanssa. Mieskin lähti käymään kaupungissa. Itse poistun sinne piipahtamaan vasta kahden viikon päästä. Hiljaista on. Minä tässä suunnittelen, että mikä olisi seuraava siirto. Istumista nyt on ainakin tullut harrastettua ihan riittävästä näinä päivinä. Vartalo kaipaa jo asiallista toimintaa. Kyllä minä eilen jo melkein meinasin jatkaa Japanialaisen Puutarhan raivaamista, kävin siellä jopa kivellä seisomassa. Ruusutarhallakin olisi hommaa.

Kissat ovat saaneet uuden yhteislempinimen Suuret Viidakkokissat. Heistä toinen on tehnyt pesän makuuhuoneen kaapin alahyllylle perintötekstiilien taakse. Hän oli hyvin pöyristynyt kun oli yhtenä yönä unohtunut ulos. Toinen nukkuu koko yön omassa korissaan ja odottaa, että minä herään. Kumpikaan ei ole vielä keksinyt, että ulkonakin voi käydä huussiasioilla. Tärkeänä toimitetaan ne yksityisesti sisällä hiekkalaatikkoon.

Kaikki pelkoni heidän katoamisestaan saattoivat siis olla turhia. 



Kivat kaverit ne täällä ovat, varsinkin nyt kun jäin mökille toviksi yksin. Ei niillä tietenkään yhtä hauska huumori ole, kuin ihmisystävilläni. Vähän on kaihoisa mieli kyllä, kaiken tämän ilonpidon jälkeen, täytyy myöntää. Mutta nautin minä tästä rauhallisuudestakin, jotenkin vasta nyt olen tajuamassa, että totta tosiaan, tässähän ollaan lomalla. Pitäisköhän lähteä lämmittämään vaikka sauna.





sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Hyötykasvirintamalla

Taiteellinen yksityiskohta huussista.
Ei liity hyötykasveihin mitenkään.


Olen kylläkin nyt kaupungissa käymässä, mutta kun kerran ajatuksissa koko ajan maalla, niin voin minä yhtä hyvin lausua muutaman sanasen hyötykasvirintamakuulumisista. Tiedän, että joitakin se saattaa kiinnostaa. Ehkä jopa enemmän kuin loputtomat laverteluni auringonlaskuista ja erilaisista hajuista. Tai kissa-angsteista. Tai tyhjänpäiväisistä somisteluasioista. Tai kukkasista, joista ei varsinaisesti ole mitään hyötyä. (Onko sellaisia?)

Eniten minulle - jostain syystä - tuotti iloa se, että ruohosipuli oli kertakaikkisen voimissaan! Hän kukki. Kyllä kannatti keväällä suojella häntä sillä kanaverkkohäkkyrällä. Varmaan nyt joku ekspertti neuvoisi heti nyppimään kukat pois, että kasvattaa enemmän vartta. Minä annan niiden olla vielä hetken. Taitoin vain yhden talteen tuvan kirjoituspöydälle, että voin sitten talvella sitä hipelöidä kun iskee kaiho.

Kasvimaalle viljellyt ruohosipulinsiemenet sen sijaan olivat kasvattaneet vain vaatimattomia haivenia. Vähän niin kuin lapsen tukkaa. Saas nähdä, kasvaako heistä mitään.



Perunat olivat myös melko pontevan oloisia. Niitä olisi tosin pitänyt poissaollessamme mullata, että keskittyisivät enemmän mukuloiden kuin varsien tuottamiseen. Tulee sitten ehkä vain pikkuiset syysperunat. Minä kitkin neljästä rivistä kaksi, ja sitten loppui into. En myöskään esittele perunoita nyt täällä valokuvassa, kun jotenkin - no jotenkin vaan - ovat vähän mielikuvituksettoman näköisiä, vaikkakin hienot rivit, en minä sillä. Kompostissakin oli alkanut yksi peruna kasvaa. Että ei sen kasvualustan aina tarvitse kovin kummoinen kai olla.

Miehen vaalimat ja esikasvattamat papuset olivat kasvaneet pituutta yllättävän vähän. Mutta kukkasia sitäkin enemmän, ja niistähän ne pavut käsittääkseni syntyvät, että voi olla hyväkin trendi tämä tällainen. Minä otin huussin portailta käsin vähän kehnon kuvan heistä, oli niin pilvistäkin eilen, että ei se houkutellut erityisemmin ainakaan papujen muotokuvaukseen. Mutta onpahan nyt tästäkin vaiheesta joku muisto, jos vaikka tontin yli käy trombi eikä heitä sitten enää ole.


(Miehen suoraan maahan viljelemät leikkopavut, vai ruusupavut, mitkä lie, olivat kyllä aika säälittävän kokoisia. Varsinkin kun ympärillä kohoaa se mahtipontinen tiipiihäkkyrä odottamassa, kuinka pavut sitä pitkin kipuavat. Ei niistä enempää.)

Tänä vuonna Ryhtimaalle laitettiin ensimmäisen kerran ikinä myös rivillinen salaattia. Oikein on kaunis ja raikas rivi. Sen ympärystän minä kitkin hartaudella niin, että vieressä kohoava pikkuisten tillien armeija erottui sekin selkeämmin. Veikkaan, että juhannusvoileivissä tulee olemaan rapsakkaa salaattitäytettä ja uusissa potuissa oman maan tillihöyste. Vähänkö tässä alkaa olla omavarainen olo.


Kiitos blogiystävä Keskeneräiselle, joka opetti että tontillamme kasvaa humala. Minähän luulin, että se on joku metaforfoosin kokenut villiintynyt köynnösvadelma. Oppia ikä kaikki. Niin, ajatella jos minunkin humalani on jäänne siitä, että kaikkien - kaikkien - oli lain mukaan pakko viljellä humalaa pihalla. Sillä vissiin turvattiin valtakunnan oluet, sahdit tai jotain. Minulla on vielä kesken sen suunnittelu, että mihin meillä aletaan käyttää tuota aika erikoista pihahumalaa.

Talo, jonka puutarhassa ei kohonnut humalasalkoa, ei ollut talo eikä mikään. Siis historiassa. Minä päätin pitää yllä perinnettä. Silläpä tehtiin humalatiipiin viereen vielä toinenkin häkkyrä. Löysin nimittäin maasta luikertelemasta vielä aika paljon lisää humalaa ja ohjailin sen nyt kiipeilemään jotenkin hallitummin. 


Varsinkin kun hän on edellisinä kesinä keksinyt kiivetä pitkin isosta koivusta revennyttä ja repsottavaa oksaa. Se on niin korkealla, että minä en keväällä ylettynyt repimään sitä kokonaan pois. Ja nyt en enää voi, kun siellä mutkassa on rastaan pesä. Parempi olisi, jos humala nyt pysyisi oksasta poissa, ettei kesken kaiken irtoa koko karahka ja tupsahda pesä lintuineen maahan.

On vähän sellainen intuitio, että ensi viikolla mökille pääsevät kissat tulevat kokemaan muutaman rastaiden hyökkäyksen, mikäli tipuset eivät ole vielä ehtineet muuttaa metsään. Minusta vaikutti siltä, että emo vasta hautoi. Kun otin todistusaineistoa kameraan, niin hän ystävällisesti päätti vaihtaa asentoa ja pyllistää. Miten nuo rastaat ovatkin aina jotenkin itseriittoisia.


Tontin ja metsänreunan välimaastossa on Ryötönperän lupiinikeskittymä. Tämä kukkanenhan jakaa ihmisten mielipiteitä, mutta minusta se on ihan kelvollinen hyötykasvi nätteytensä takia. Helpommallakin pääsen, kun en edes yritä siitä eroon, pidän vain pikkuisen ruodussa, ettei se kiusaa liiaksi niittykukkia. 

(Tänään on muuten luonnonkukkien päivä, onnea vaan kaikille kukkasille!)

Jotenkin heillä on kyllä mielestäni ihan oivallinen harmonia. Liiterin takana horsmat. Lupiinit toisella puolella tonttia varjommassa metsänreunassa ja Kulttuuriaitan niityllä eri kukkaset. Viime vuonna toin kylläkin kaksi lupiinijuurakkoa talon itäseinustalle, ja saa nyt nähdä teinkö siinä isonkin virheen. 

On sitä elämässä ehkä suurempiakin huolenaiheita, vaikka toki toivoisin että ne pysyisivät poissa, että voisin kevein mielin keskittyä vain puutarha-asioihin.


Ja sitten ruusut. Runsas vuosi sitten niitä pikkuisen intuitiolla leikkelin. Joko tein jotain väärin tai sitten pistän sateen syyksi sen, että kukinnot mätänivät nuppuihinsa. Kyllä se oli vähän kurjaa. Vaan nyt on tilanne aivan toinen, ja kukoistavat niin etten muista ikinä nähneeni. Löydän aina vain lisää ruusuja mitä ihmeellisimmistä paikoista.

Eilen aamulla kun odotin monta tuntia että muut heräävät, niin perkasin Ruusutarhaa hellästi mutta määrätietoisesti niittykukista - vain sen verran, ettei ruususten tarvitse kamalasti kilpailla auringon huomiosta. Nythän osa pensaista on jo kasvattanut tosi pitkiä varsia, joita minun ehkä pitäisi jollain tavalla tukea. Aion levitellä syksyllä ja keväällä sitten vielä enemmän haketta ruusujen juurille, koska nyt kylläkin olivat ainakin metsäkurjenpolvet ihan tyytyväisenä nousseet oksasilpun läpi ihan kiinni ruusuihin.

Metsänreuna näytti ihan sadulta, kun siellä yksinäinen vanha ruusupuska kuusentaimien vieressä kertakaikkiaan aloitteli kukintaansa. Nuppuja ihan älyttömästi. Jatkan hänen seutunsa siivoamista heti seuraavaksi, eilen keskityin enemmän keskeisemmällä paikalla tuoksuviin puskiin.


Minä olen aina eniten tykännyt valkoisesta juhannusruususta, mutta kyllä nyt nämä vaaleanpunaiset prinsessaruusut saivat viimeistään oman paikkansa sydämessäni. Tuli suorastaan vähän nolo olo, kun reuhasin heidän juurellaan maalituhruisessa flanellipaidassa ja mökkihousuissa, joista on vetskari rikki. Olisi pitänyt vaihtaa jotain romanttisempaa ylle, se olisi ollut Heidän Prinsessuutensa arvon mukaista.

Vähintä mitä olisin voinut tehdä olisi ollut edes naisellisen kesähatun tällääminen päähän. Ei ole yleensä kuninkaallisia palveltu paljain päin. 


Nythän ruusuillani on yhteinen yleisnimi Ruusutarha. Harmaantunut puukyltti tönöttää arkisesti "pääjuhannusruusun" juurella. Koska pääjuhannusruusuun on tässä vuoden aikana kiinnittynyt yksi tarina, niin hänet tullaan luultavasti juhannuksena kastamaan Teuvoksi.

Niin tänä kesänä voisin ehkä nimetä muitakin ruusukeskittymiä yksityiskohtaisemmin. Esimerkiksi se metsänreunan satukohta voisi olla vaikka Prinsessalaakso. Sitten on Ruusukivet erikseen. Keväällä nimittäin kaivoin niittykasvuston alta ruusujen luona olevia kiviä esille ja nyt eilen taas ne alkoivat näkyä siivoiluni tuloksena. 

Voi olla, että Ruusukiville tulee myös joku lyhty tai muuta vastaavaa. Katsotaan. Minä näen nyt uniakin näistä asioista ja kaupungissa hoidettaviin arkisempiin on tosi vaikea keskittyä. Pakko vaan pari päivää kestää, vaikka kuinka olen lomalla. Sitten takaisin ruusujen pariin. 


perjantai 14. kesäkuuta 2013

Inventaario


Loma on alkanut. Toissapäivänä. Lähdettiin samantien kevyin kantamuksin mökille. Vähän niin kuin huolto- ja inventaariokäynnille kolmeksi yöksi. Juhannukselta sitten varmaan jäädään tänne oikein huolella. Minä olen koko ajan vähän huolissani, kun ajattelen kissoja. Että mitä siitä tulee, kun roudaan heidät tänne. Ja vielä surkeampana olen kun mietin, että jos jättäisin heidät tänäkin kesänä kotiin. Ikävä syntyy, molemmin puolin. Yritän nyt psyykata itseäni ja ottaa asian kanssa rennosti. Eihän tästä mitään tule, jos murehdin alvariinsa. Menee kesäloma haaskuuseen sillä tavalla.

(Apulainen viestitti, että toinen kateista oli pitänyt koko viime yön valitusvirttä ja kiukutellut. Minä siitäkin huolestuin. Piti ihan soittaa kotiin. Apulainen kulki luuri kädessä ja kertoi kissojen sijainnit ja voinnit. Valittajakissa pötkötteli tyytyväisenä sohvalla ja hengitti normaalisti. Toinen loikoili "pesässään" vaatehuoneessa. Nyt minä lopetan angstaamiseni ennen kuin olen kunnolla aloittanutkaan. Perhanan ärsyttävä luonnevika!)

Eli. Aloitettiin inventaario pihamaalta. Yrttimaalla erityisesti spearmint voi hyvin. Koska sitä piti vähän siistiä, ettei valtaa koko maata, niin mies askarteli meille niistä lomanalkajaismojitot. Yleensä en tykkää rommista, mutta nyt tykkäsin. Kummitädiltä perityt erikoiset lusikat saivan hienon drinkkitarkoituksen. Jokaisessa on päässä erivärinen kivimollukka, niin tietää siitä sitten, kenen drinkki on kun painaa värin mieleensä.


Sitten tutustuttiin pikkujoululahjaksi heräteostona hankkimiini jääsnapsilasimuotteihin, joista siis syntyy "kätevät" jäiset snapsilasit. Joku meni vikaan. Puolison snapsi vuoti. Todettiin, että hyvä oli kokeilla, ettei sitten kesävieraiden aikana käy sama onnettomuus. Nyt opiskellaan, että mikä on oikea tapa jäädyttää vesi muoteissa niin, että syntyy ehjät lasit. Suunniteltiin, että jos jäähän ujuttaisi jotenkin mukaan esimerkiksi viinimarjapensaan lehden, niin olisi niin kuin tartuntapintaa enemmän. Ja nättikin saattaisi olla, ja hyvä tuoksu.

Vähän niin kuin jäälyhtyjen tekemistä miniatyyrimuodossa. Täytyyhän sitä ihmisellä joku harrastus olla.



Vaan ei sitä sitten kauhean kauan jaksettu snapsiasioita miettiä, kun piti jatkaa inventaariota. Konfliktiorava oli tallella rannassa. Hän oli unohtanut, että me olemme olemassa. Luultavasti nauttinut elämästään kaikessa rauhassa. Nyt syntyi suoranainen pöyristysreaktio, kun me ilmaannuimme saunan terassille istuksimaan ja löpisemään.

Hänen kulkureittinsä menee terassin kautta, ja jotenkin siitä vaikutti olevan vaikea luopua. Eikähän meidän takia tarvitsisikaan, vaan orava ei innostu yhteistyöstä kanssamme. Toisin kuin päätalon vuokralaisperhe. Paitsi että nyt sitäkään ei ole näkynyt.


Kun istuttiin pihamaalla, bongasin yhden tipun akileijaniitun kulmilta. Kun menin valokuvaamaan häntä, kävi ilmi että hänellä oli aika monta sisarusta. Oikein lauma. Tipuinvaasio oli ehkä hellyttävintä, mitä olen pitkään aikaan nähnyt. Emo paimensi tiitteränä pesuetta minusta poispäin, ja tilanne vaikutti kyllä aika kaoottiselta ja tunnelma tarttui vähän minuunkin. Melkein kaikki hätäpäissäni räpsimäni valokuvat ylivalottuivat, mutta onneksi sain yhden tipusen talteen:


Olen haaveillut omista kanoista. Enää ei tavallaan tarvitse, kun on nämä metsäkanat. Paitsi että minun täytyy nyt mölistä entistä enemmän, että ymmärtävät pysyä metsässä. Koska sitten kun ne kissat...

Luin tänään wikipediasta, että pyyn poikaset oppivat muka viikossa lentämään. Sehän on hyvä sitten, että pääsevät meidän hitaita kissanlössyköitä karkuun. Sikäli mikäli minun degeneroituneet kaupunkikattini mistään saalistelusta mitään ymmärtävät. Toivottavasti eivät. Leluhiiriä joskus ylpeänä kanniskelee se valittajakissa, ja minun pitää kehua sitten.

Lisäksi wikipediassa kerrottiin, että pyillä on alueesta riippuen omia murteita. Jännä olisi tietää, tai oikein selkeästi siis kuulla, miten minun pyyni viheltelee eteläpohjanmaaksi. Tai siis viheltelöö.


Niittykukat ovat nyt kauneimmillaan. Yhtään ei ole ylisanottu, kun kerron että maisema suorastaan lainehtii sinisenä. Ihana! Metsäkurjenpolvia ja vuorikaunokkeja on niin paljon, että pikkuisen pitää karsiakin. Ainakin ruusujen juurilta ja vähän muualtakin.

Minulla ei yleensä ole ollut tapana kerätä mökillä kukkakimppuja vaaseihin. Ihme. Sillä äiti ja äidinäiti sitä kyllä harrastivat hartaudella. Oli sekä sammalasetelmia että erilaisia kukkakyhäelmiä siellä täällä. Aina jopa pieni vanamokimppu vanhan mökin lankapuhelinhyllyllä. Vanamot olivat teininä kuolleen äidin siskon lempikukkia. Minä mietin, että kun niitä aina pidettiin puhelimen vieressä, niin ajatteliko muu perhe, että sillä tavalla on jokin erityinen linja taivaaseen. Ei mikään hullumpi ajatus. Kaunis ainakin.

Minun logiikkani on tähän asti ollut sellainen, että sisätilat ja terassit eivät kaipaa kukka-asetelmia, kun on kerran luonto ympärillä. Voi käydä nuuskimassa ja ihailemassa kukkasia ihan niiden omassa kasvuympäristössään.


Vaan nytpä on tilanne toinen. Enhän minä raaskinut kukkasia kompostiinkaan heittää, kun pikkuisen järjestelin pihapiiriä. On kolme vaasillista terassilla ja yksi ämpäri täynnä vuorikaunokkeja. Justiinsa niin. Mitä minä niille teen, kun huomenna lähdetään pariksi päiväksi kaupunkiin? Jätänkö niille sijoilleen ja sitten katson, missä kuosissa ovat kun palataan kissaeläimet mukana takaisin.

(Tästä tulee kamala kesä - teille rakkaat lukijat - minä tuskin pääsen kissateemasta eroon ollenkaan. Lässytän teidät sillä uuvuksiin. Älkää silti kaikotko, ystävät!)

Oikeastaan aika nättejä ovat. Kukkakimput. Tuleekohan minusta nyt sittenkin esiäitieni kaltainen? Että terälehtiä varisee pitkin ruokapöytiä nyt sitten tästä eteenpäin. Vanamoita en ainakaan raaskii metsästä ottaa. Vaikka niissä onkin maailman paras haisu. Jos keräänkin kimppuja, niin vain siksi että säästyvät poisheittämiseltä. Että ilahduttavat meitä ja kesävieraita sadepäivinä ja myöhäisinä iltoina vielä viimetöikseen ennen kuihtumista.

Niin, kamala ajatus että kohta on kaunein aika ohi. Sen ääneensanomisella minä joka vuosi läheisiäni järkytän. Siihen ei sentään ole näköjään nytkään tullut muutosta.

Kesäeväät ovat meillä yksinkertaiset, kun ollaan kahden.

Ensimmäisenä lomailtana saimme mahtavan auringonlaskun ja sumun. Silloin ei maltettu ollenkaan sisälle ruokahommiin vaan jämähdettiin rantaan. Minulla oli yövuorot takana ja mieli jo niistä valmiiksi autereinen. Jotenkin oli ikuisesti mieleenpainuvaa. Miten sama järvi, samat ilmiöt, voivatkin aina aiheuttaa saman yhtä yllättyneen reaktion ihmisessä. Hölmöys on inhimillistä. Suorastaan rakastettavaa. Varsinkin muissa kuin omassa itsessä.


Kyllä minulla olisi vielä vaikka mitä kerrottavaa inventaariosta ja kaikesta. Ehkä palaan linjoille heti huomenna. Kun kerroin, että tämä on samalla myös huoltokäynti, niin taisin tarkoittaa oikeastaan vain nurmikon leikkaamista. Muuten tämä on ollut puhdasta sielunhuoltoa. Mutta on sekin ihana kesärituaali, kun soitan naapuriin. Kysyn, miten voi meidän yhteinen ruohonleikkurimme ja pitääkö hakea kyliltä polttoainetta. Ei tarvinnut.

Ryyppyä pitää painaa neljä kertaa ja käynnistysnaru oli katkennut, joten naapuri oli solminut siihen jatkopalan. Erittäin hyvin toimi! Ja mikä tuoksu tuli kun oli rämettynyt piha ajettu. Se kuuluisa vastaleikatun nurmikon tuoksu. Varsinkin nyt kun sataa, niin voisin vain istuksia portaalla ja haistella. Jos vaan ei olisi hyttysiä. Minä niille aina laulan piruuttanikin, että "aurinko paistaa, ei ole aikaa, hyrisi hyttynen, hämärän henki". Sitten pistän hyttyskiekuran palamaan ja suihkutan offia nilkkohin ynnä niskaan.

Kyllä siinä tuoksumaailma pikkuisen kärsii. Mutta ei se mitään.


keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Pikkujuhannuskausi


Olen jo ainakin viikon verrannut tätä kesälomia edeltävää aikaa pikkujoulukauteen. Jotenkin on kiire. Töissä ja vapaa-ajalla. Ja molempiin meinaa tunkea kuitenkin jo sellainen vähän välinpitämätön ote. Ei siis sillä tavalla, että hetket olisivat merkityksettömiä - päinvastoin - vaan siten, että tulee keskityttyä vaan siihen nimenomaiseen tilanteeseen.

Ja kun siitä irtautuu, istuu esimerkiksi bussiin tai menee illalla yrittämään unta, niin tajuaa ettei seuraava tilanne ole vielä ehtinyt melkein mieleen ollenkaan. Ja toisaalta, pitkällä tähtäimellä ajatukset ovat jo kaukana lomassa. Nuku siinä sitten, kun ruumiin lepoasennossa valtansa ottavat ajatukset. Sitä tulee ajateltua, että mahtaako huomiseen olla puhtaita vaatteita ja joko varpaanvälit olisivat adaptoituneet kunnolla varvastossuihin vai parannellaanko rakkuloita vielä päivä tai pari.

Ja tulee myöskin tunnelmoitua päivällä koettujen asioiden äärellä. Ja jos niitä on paljon, sitä huomaa herätyskellon soidessa, ettei ole tullut paljonkaan nukuttua. Koska kesäaamut ovat maailman paras ilmiö, niin väsymys kostautuu enimmäkseen iltapäivisin. Valoisaa yötä kohtihan sitä sitten taas piristyy.


Olen mm. käynyt kesän ensimmäisillä toriaamukahveilla. Oikein otin yövuoroon lähtiessäni kameran mukaan, että sitten nappailen aamusella tunnelmakuvia. Torilla alkoi pikkuisen ujostuttaa ja haaveilemani otokset perunamyyjien ahavoituneista kourista jäi ottamatta. Tai mansikkatytön pisamista. Tai romanikerjäläisestä torin kulmalla. Tai loputonta elämäntarinaansa kertovasta ikäihmisestä kukkakojulla.

Eräs vanhahko herra tahtoi puhutella minua kun notkuin kamera kaulassa ystävää odotellen. Hän kehui, miten on hieno harrastus tuo valokuvaaminen. Olin samaa mieltä. Sitten hän alkoi muistella lapsuutensa luokkaretkiaikoja, kuinka vieläkin on - ehkä jossain - tallessa se mustavalkoinen kuva, jossa kaksi koulukaveria istuu kiven päällä Turun saaristossa. Reput jalkojen juuressa, onnistuneen retken ilo kasvoilla.

Toinen luokka teki kuulemma retken Ruotsiin, eikä se varmaankaan ollut yhtä hyvä.

Minä sain ehkä torihullun maineen, kun kysyin myyjältä, että saanko ottaa kuvan tomaateista. Mistäs minä voin tietää, vaikka niillä olisi jotenkin tarkoin varjeltu yksityisyys. Kyllä ottaisi päähän joutua oikeuteen tomaattikuvista. 


Torikahviaamun iltana oli ystävän syntymäpäiväjuhlat Villingissä. Yritin ottaa välissä päiväunet. Kun oli kuuma, ja vähän jännittikin, niin tuli sitten lähinnä vain pötköteltyä kissan kanssa tassu kädessä. Saan nykyään kissoilta moitteita sisälämpötilasta. Että ei voi talviseen malliin tulla enää kylkeen makoilemaan, kun on liian lämmin. Katit näyttävät poikkeuksetta pitävän hellettä minun syynäni.

Niin yritetään sitten olla helliä vain etänä. Kyllä siihen voi pieni varvasanturakosketus riittää paremman puutteessa.

Kyllä oli se Villinki ihana paikka. Hyvä idea ystävältä. Paikkasi aukon minunkin sivistyksessäni. Minullahan on näitä Helsingin lumottuja paikkoja ihan enemmänkin rästissä, en kehtaa edes luetella. No, ulkouimalat nyt esimerkiksi voisin mainita.


Otin juhliin kameran mukaan. Alunperin siksi, että jos tulee ohjelmanumeroita joissa on riski joutua itse esiintymään, niin voin kätevästi naamioitua dokumentointihommien taakse. 

Nyt minulla on varmaankin 200 kuvaa - ylikin - lajiteltavana. Mutta älyttömän hauskaa oli harjoitella juhlakuvaamista. Etenkin kun oli mielettömän mukavat juhlat. Tunnelmaa sain talteen, vaan vielä on hakusassa kesäyön valon oikeaoppinen balanssi. Tulee olemaan niin paljon tekemistä lomalla, kun olen suunnitellut keskittyväni myös kuvauksen lisäopiskeluun. 

Lisäksi aion mm. kirjoittaa, suursiivota mökin, opiskella uusia kesäruokalajeja, raivata aittaan nukkumatilaa, meloa, seurustella ihmisten kanssa, lukea läjän kirjoja ja raivata Ryötönperän maastoa. Sitä aina tässä vaiheessa kesää luulee, että aikaa on loputtomiin. Vaikka kyllä sitä pitäisi tähän ikään mennessä jo olla oppinut, että turha suunnittelu yksinkertaisesti on turhaa.

Ja kyllä minä vähän allerginen kesäloma-almanakan täyttämiselle olenkin. Pitää saada olla rauha.


No sitten. Syntymäpäiväjuhlia seuraavana päivänä saimme yövieraaksi 5-vuotiaan fantasiaelokuvapersoonan isänsä kanssa. Etukäteen vähän ajattelin, että mahdanko olla uupunut synttärijuhlinnan jäljiltä ja että onko se noloa kun toiset tulevat Keski-Suomesta asti yökylään. Sekin murhe oli turhaa.

Heti kun olin kuullut muutamia pikkupojan versioita erilaisten elokuvakohtausten melodioista, niin tiesin että olin jo voiton puolella. Annoin hänelle vierailusta muistoksi itselleni tarpeettomaksi käyneen Star Wars -kirjan.

Juhlahetkien jälkeinen orpo olo - kyllähän sellainen usein tulee - piti purkaa johonkin. Minä pesin kesäautoni pienellä sienellä läpikotaisin. Kolmeen kertaan. Helmikaaraa on käytetty talvella lähinnä miehen auton käynnistysapuna, joten olikin jo aika lepytellä. Mökillä sitten vahataan oikein, lepertelin samalla kun pesin oikean puolen vilkkuja. 

Niissähän on se pieni kosketushäiriö, niin ajattelin jos pyörivillä hellillä liikkeillä suostuisivat toimimaan maaseudulle huoltoon saakka. On niin kiusallista, kun voi kääntyä oikeaoppisesti vain vasemmalle.


Tuli myös vähän somisteltua puhdasta autoa. Kesähattu takaikkunalle ja tarra lasiin sen merkiksi, että ollaan oikeastaan eliittiä. Ei vaan, kevättalvella kun mökkimatkalla tankattiin miehen autoa Pälkäneellä, tuli juttua italialaisen rättisitikkapojan kanssa. Hän oli yksinpurjehduksella yksinajelulla Jäämerelle saakka. Melkein kutsuttiin hänet Ryötönperälle taukosaunaan ja yöksi, mutta ei sitten kehdattu.

Tuli sellainen mielikuva, että hän silmät lupsahdellen kuuntelee saunakamarissa meidän viinihuppelisia anekdoottejamme Suomesta eikä kaipaa mitään muuta kuin nukkumaan, jotta jaksaisi taas ajaa huomenna. Niin ystävyys jäi sitten tarran asteelle. Ja sunnuntaina minä liimasin sen Helmikaaran ikkunaan, koska kesäautoni lapsuudenkoti on Pälkäneellä. Ja sen saman huoltoaseman pihassa aikoinaan tein kaupat, jossa nyt kohdattiin tämä erakkoluonteinen italiaano.

Mielestäni ihan loogista. Ajatelkaa, mitä hyvänsä.


Välillä olen ehtinyt silmäillä ja haistella kotipihaa. Siivottavaa olisi, mutta tuoksu on ihana. Olen ehtiessäni keskittynyt jälkimmäiseen. Esimerkiksi sinä yönä, kun fantasiaelokuvapersoonalapsi oli jo nukkumassa, tuli istuttua ulkona. Ja suunniteltua, tutustumisen lisäksi.

Saan lunastaa yhdeltä työkaverilta ehkä vanhoja ikkunanpokia ja fantasiaelokuvapersoonalapsen isä osaa kuulemma tehdä valuhommia ja perustuksia. Todettiin miehen kanssa, että Ryötönperän kasvihuonehan on jo käytännössä valmis. Materiaalia alkaa olla jo kohta huvimajaankin ja vaikka mihin.

Silläpä ollaan alettu miettiä, että jos kerrankin vietettäisiin lomaa oikein pitkästi putkeen maalla ilman ravaamista kaupungissa. Että jos vihdoinkin - neljäs Ryötönperä-kesähän tässä jo alkaa - otettaisiin kissatkin mukaan ja annettaisiin heidänkin nauttia vapaasta maaseutuelämästä. Tähänhän asti minä olen suojellut niitä ja itseäni jättämällä heidät kotiin Apulaisen tai muiden hyvien kissanhoitajien hoiviin ajatellen, että kärsivät vähemmän kotona kuin automatkailusta ja vapausasteen muutoksista.

Että katoavat metsään mökillä, ja jos ne löydän ja tuon takaisin kaupunkiin sisäkissoiksi, niin joutuvat kriisiin. Vanhat doorikset, 13 ja 15 -vuotiaat.


Minä varasin rokotusajat ensi viikolle. Se on ensimmäinen askel. Olen tehnyt gallupia lähipiirini kissaihmisillä. Suhtautuminen kissojen maaseutuvapauteen on kannustavaa. Tuntuu, että minä olen ainoa, joka näkee siinä riskejä:

- Linnut. (Pitää osta kilikellokaulapannat kissoille, että siivekkäät havaitsevat pedot ajoissa.)
- Metsä. (Ikiajoiksi katoamisen mahdollisuus.)
- Liiteri. (Pitää laittaa katiskat kiinni, etteivät jää loukkoon. Hakata pois kaikki törröttävät naulat.)
- Rantasauna. (Vihaiset hiiret ja oravat, lasinsirut sen alla.)
- Puut. (Kuka hakee kissat latvasta.)
- Ruohonleikkuri ja moottorisaha. (Pitää ottaa kissat sisälle, etteivät säikähdä ja katoa.)
- Ovet. (On tehtävä kissanluukku.)
- Järvi. (Riski minimaalinen, mutta olemassaoleva.)
- Kotiinlähtö. (Mitä jos kissoja ei löydykään. Minusta tulee työtön, kun joudun jäämään maalle.)
- Kärsimys. (Sairastuvatko mentaalisesti, vaipuvatko melankoliaan, kun kaupunkiarjessa joutuvat takaisin sisäkissoiksi.)

Minä mietin vielä.

Että näin. Vielä viikko lomaan. Käynköhän vähän kierroksilla.