sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Jos ei huussia helluntaina...

Suunnittelin vanhoista kärryistä kukka-astiaa.

No nyt on luvassa ihanaa mietittävää kesäöihin jos uni ei tule. Nimittäin ulkohuussin sisustaminen. Aivan olen ollut vitivarma, että se jää vaan haaveiluksi. Että ei ikinä saada aikaiseksi sen toimintakuntoon saattamista. Vaan tänä aamuna alkoivat ystävät asiaa tutkia ja poikkeuksellisen toimeliaina ihmisinä tarttuivat myös itse tehtävään. Eli 20 vuotta vanhan "massan" tyhjentämiseen pois huussin pohjalta.

Minä ihmettelin, kun koko ajan kävi joku hakemassa jätesäkkiä sisältä. Selän takaa kuului arvoituksellista askellusta kun itse vaan muina naisina tiskailin, kun tykkään siitä. Herravarjele, täysiä jätesäkkejä syntyi huussiroskasta viisi. Ei ollut siellä pelkkää perikunnan kakkaa (joka maaksi muuttuneena kärrättiin metsään), oli ihan roskiksenakin käytetty vessaa. Mitä ihmettelen suuresti. Muutamat melkein kiukkuiset kysymyksetkin heittelin pilvenreunoille, että mitä kertakaikkiaan on liikkunut muoviroskia vessaan heitelleiden isovanhemmuuksien päässä. Onkohan ollut tapana muissakin piireissä, en usko. Hävettää.

Nostalgisia viilipurkkeja. Itikan käristemakkaran kääreitä. Hermesetaspakkaus. Myös kylläkin hienoja lasiaarteita. Laitan niistä kuvan sitten kun olen ne pessyt.

Joskus tässä kesän mittaan laitetaan poistetun roskamassan tilalle oikeaoppinen säiliö. Sellaisen asentamisesta ystävä jätti ohjeen Ryötönperän vieraskirjaan. Aivan mahtavaa!

Minä en tiedä, minkä tähtien alla olen syntynyt, kun olen näin loputtoman onnekas ystäväpiirini suhteen. Minulle riittäisi, että on sitä älykkyyttä ja viisautta kuunnella ja kommentoida meikäläisen monologeja ilossa ja surussa. Muuta en lähipiiriltä odota, ja edellä mainittukin on aika paljon ja raskaskin tehtävä. Mutta ihan pelkkää ylimääräistä bonusta ja luksusta on se, miten yhtäkkiä vaan ympärillä tapahtuu, on jäänyt ystävillä näköjään energiaa kanavoitavaksi sananmukaisesti paskahommiin. Oma miehenikin vaan siinä seisoskenteli käsiä heilutellen vieressä.

En tiedä, miten korvaisin. Pitäisi voida olla tasapuolisesti vastavuoroinen ja nyt vähän huolettaa, että riittääkö Ryötönperän tunnelma kattamaan kaiken sen takaisin, mitä olen saanut. Klapikoneestakin tunsin vielä kiitollisuudenvelkaa ja nyt tuli tämä vessa-asia. Täytyy ehkä pitää ystäville isot juhlat.

Ikinä, ei ikinä, oltaisi saatu miehen kanssa kaksin vessaprojektia haaveiluastetta pidemmälle. Näin todettiin ja se on totta.


Tulee opittua aika paljon osaavilta ihmisiltä. Ystävä tiesi, että rämettyneen raparperipenkin saan uuteen loistoon, kun kaivaa kasvit ylös maasta ja möyhentää kasvualustan, ottaa rikkaruohojen juurakot pois ja iskee raparperit takaisin. Ihme homma. Minä pikkuisen leikkelin mustaviinimarjapensasta siinä vieressä. Ei tullut edes hiki. Ystävä sai kamalan allergisen reaktion pistävistä hyönteisistä. Veikkaan, että olivat lintukirppuja. Eivät ainakaan hyttysiä, eivät paarmoja, eivät mäkäräisiä. Liikkuivat ilkeinä laumoina.

Naama umpeen turvonneena hän vaan jatkoi kaivamistaan ja raparpereiden siirtelyä. Minä haistelin viinimarjanlehtiä enimmäkseen silmät kiinni. Mieletön tuoksu. Oli oma ensikohtaamiseni näiden unohtuneiden pensaiden kanssa ja heti olin ylpeä. Pyytelin anteeksi, etten ollut aiemmin hoitanut. Pikkuisen siivosin kiviä sammalesta ja otin valokuvia kun ihmiset uurastivat.

Ihmettelin ötököitä, ei kyllä uskoisi että olen näin vanha. Hyönteisten pällistely on lasten hommaa ja oikea työ aikuisten. On jäänyt kehitykseni ötökkävaiheeseen. Sentään en enää keräile niitä purkkeihin lemmikeiksi.


Mies kuljeskenteli tontilla paperikassin kanssa ja sen seurauksena saatiin lounaaksi parsaa horsmaa. Villiyrttikeittokirjasta tavattiin ohjetta ja pitihän sitä kokeilla. Kyllä se muille maistui, vaan oma annokseni jäi kesken. Ei ole horsma ravintona meikäläisen juttu. Kitkerää ja kummallista. Vaikka yritin suhtautua ennakkoluulottomasti. Kannattaa silti kokeilla, sillä muu seurue tykkäsi. 

Mutta horsman satoaika alkaa olla kohta ohi. Vain nuoria alle 20-senttisiä kannattaa kuulemma syödä. Vanhemmiten ei enää maistu hyvältä.

Minä tykkään horsmasta ihan vaan silmänilona. Nätit ovat kukat ja eksoottista kun esimerkiksi maantienvierustat ovat sitä täynnä. Omalla tontilla saisi olla vähän vähemmän, ehkä. On typpipitoisen maan merkki, kuulemma. Jospa yrittäisin tuhkalla turmella horsmikon.


Kauhea nälkä jäi horsma-aterian jälkeen. Onneksi saatiin lisäravinnoksi lettuja. Vitsikkäästi puoliso otti kantaa viimeisen letun kanssa:


Minä olisin voinut jämähtää ruoan jälkeen aivan vain tunnelmoimaan ja suunnittelemaan. Mutta ei. Kaikki kaikkosivat ympäriltä. En kehdannut niille sijoilleni jäädä yksiksenikään jälkiruokapullon kanssa istuksimaan. Mieli kyllä teki.

Lähdin takapihalle. Siellä ei olla koskaan. Jos mies joskus saa sellaisen ruman kylpypaljun, niin sijoitan sen takapihalle. Kyllä siitäkin taas haaveiltiin. Että miten olisi sellaisesta käsin kiva katsella tähtitaivasta. Olen pitänyt paljun hankkimsen ehtona, että saunaremontin tulisi olla ensin valmis. 

Seurustelin maahan taipuneiden tuomen lehvistöjen kanssa ja leikkelin niitä kuivia oksia, joihin ulotuin. Mietin, että jänskän majan saisi nuoriso sinne alle sitten kun puu on täydessä kukassa ja lehdessä. Kätevä varjopaikka, jonne voi piiloutua. Eivät välttämättä osaa sinne hyttysetkään.

Lisäksi löysin villiorvokkeja. Ja lemmikkejä, valkoisinakin.


Mökin tuomenkukat olivat vasta nupuillaan, mutta kun tunki nenän ihan kiinni niihin, niin haisi hyvältä. Ajattelin, että onpa oikein tuoksujen lauantai. Ensin ne mustaherukat ja sitten tuomi. Ja vielä ostolaventelitkin. Niitä kun räpelöi, niin jää käsiin pitkäksi aikaa eteerinen hajumuisto.

Piti ihan ääneen miettiä sitä, että miksiköhän ihmisyksilöt tykkäävät eri haisuista. Jollekin on se ruusu rakkain, toinen tykkää terävämmästä aromista. Sama ilmiö tietenkin siinä, mistä syötävän mausta tykätään. Jotkut tosiaan jopa siitä horsmasta. Minä tykkään happamista mauista ja sellaisista kukkien hajuista, joiden aromiin sekoittuu aavistus havua.

Jännä sitten haistella, että miltä haisee viime kerralla kylvämäni  yrttikukkaset. Nimittäin, olivat ihmeekseni alkaneet pikkuisen itää. Vaikka maa oli ihan kuiva kun mentiin. Meinasin, että pitää istuttaa valmisyrttejä vaan tilalle.

Mutta tänä aamuna näin yrttisiementen puskemat ensimmäiset sirkkalehdet! Ihmeellinen on luonto. Niin ne vaan kasvaa. Ensimmäiset itse suoraan maahan kylvetyt iisopit kavereineen.



Ulkohuussin sisustuksesta on miehelläkin visio. Hän meinaa, että maalataan kertakaikkiaan valkoiseksi vaikka. Minä olin mielessäni miettinyt maanläheisempää puupintaa vaan. Että antaa hirsien ja lautojen olla omina itseinään. Ja sitten pitää olla sitä lukemista siellä, ehkä taskulamppu pimeitä aikoja varten. 

Lyhty ja ehkä jopa värivalot. Roska- ja karikeastiat, jotkut nätit. Julisteita seinälle. Vaan minkälaisia. On tässä nyt suunniteltavaa. Ihanaa.

Ja sitten kun se huussi on toimintavalmis, niin ei luonnollisestikaan olla vesivessan varassa. Onhan se muutenkin vähän noloa luksusta, että voi noin vaan mökkioloissakin asioida vesiklosetissa. Jos se toimii. Paskakaivo täyttyy itsekseen jostain sinne lirisevästä pintavedestä. Niin kyllä tulee huussi senkin vuoksi tarpeeseen. Ei tarvitse katastrofin tullen kakkia metsään, niin kuin viime kesänä.


Paskakaivon kantta koristavat vanhat sähkölinjaeristejutut. Näyttävät mielestäni vähän majakoilta.

perjantai 25. toukokuuta 2012

Kesäviikonloppujen torsouden tunnusta


Kun lähtee tyngältä tuntuvaksi tavalliseksi kesäviikonlopuksi mökille, on kummasti pakottava tarve varautua jo sunnuntaihin ja arkeen palaamiseen. Hemmetti hyvissä ajoin ennen viimeistä työvuoroa. Jotta ikään kuin voi rauhassa ilman kaupunkiajatuksia lähteä ja laskeutua mökkirantaan ja -tontille.

Pitää muka imuroida. Vähintään siivota keittiö.

Mitään muuta en melkein kammoksu yhtä paljon kuin unenomaisesta viikonlopusta sotkun keskelle palaamista. Varmaan on tullut liian usein koettua. Sillä minä en ole mikään siisti ihminen käytännössä. Vain ajatuksissa. Aina ennen maalaisviikonloppua kuvittelen, että laskostan jopa maanantaiaamun työvaatteet valmiiksi tuolinnojalle, että on sitten huoletonta.

Kyllä on joka ikinen arkiaamu sama huoli. Että mistä läjästä löytäisi jotain ihmisten ilmoille kelvollista päällepantavaa. Viimeksi ovat vaatteet odottaneet tuolinnojalla kun menin seitsemänvuotiaana ensimmäiselle luokalle ensimmäisenä koulupäivänä. Ja nekin oli siihen asetellut äiti.



Luulisi, että maaseudun ja kaupungin väliseen suhaamiseen tottuisi. Että tulisi rutiini, poistuisi liika juhlallisuus lähtemisistä. Veikkaan, että neljän tunnin välimatkalla on psykologinen vaikutus. Jos menisin viikonlopuksi vaikka Kirkkonummelle, en varmaan varautuisi kaikkeen.

Mies on yleensä saanut istua ja odottaa pitkän tovin käynnissä olevassa autossa kun meikäläinen vielä kiertää huoneita, sulkee tai aukoo ikkunoita. Laskee keittolevyjä ja kissat. Vaihtaa vielä kerran niille raikkaat vedet. Kirjoittaa lappuja. Pesaisee vessanpytynkin ehkä. Kastelee kukkia. Remplaa ovien lukkoja ja tarkistaa, että avain on talonvahteja varten omalla paikallaan.

Samalla on kuitenkin olevinaan kiire. On sekin hölmöä, että pinnan pitää aina lähtemisessä kiristyä. Leukapielissä pingotus helpottaa vasta kun mennään jo pitkällä maantiellä ja iskelmäradio soi. On täytetty autoon vesipullot, pissattu ja tankattu. 



Yleensä puolivälissä matkaa muistuu jotain mieleen. Voi tulla pieni harmituskin. Että jäikin ne kauniit perintösnapsilasit kotiin. Niiden piti muuttaa Ryötönperää hienostuttamaan. Kun juuri tällä reissulla olisi pitänyt saada niistä nauttia jälkiruokalikööriä mökin kesäillassa. Oli täsmällinen visio ja sellaisesta kun joutuu ihminen tinkimään, niin joutuu kasvotusten oman pikkumaisuutensa kanssa. Ei se aina mene niin pilkulleen, kuin mitä on illalla ennen unta viimeiseksi haaveksinut. Ei aina säihky ilta-aurinko prismoina kristallista.

Eikä muuten haittaa. Siis enää perillä. Hyvältä ovat maistuneet drinkit ihan juomalasistakin ja sitäpaitsi ainakin toscanalaisen pikkukylän tapoihin kuuluu juoda jäistä sitruunalikööriä ronskisti isosta lasista sen kummemmin kilistelemättä. Olen sitä siellä pappojen kanssa maistellut.

Mökillä likööri on vieläpä lämmintäkin, kun ei toistaiseksi ole pakastinta. Niin se on sellaista eteläpohjanmaalaisen pikkukaupungin pikkuisella perällä rämettyvän järvenpohjukan rannassa.

Hyvää tekee ihmiselle yksinkertaisuus. Ei ole aina edes sitä likööriä. On vain paljon puhetta, ihmeesti siitäkin aiheesta pitää jatkuvasti jankata. Voisin varmaan kirjoittaa väitöskirjan siitä, mitä kaikkea sitruunalikööri meikäläiselle symbolisoi, vaikka joskus maistuukin saippualta.



No joskus unohtuu jotain muuta. Esimerkiksi tekstiilejä. Joko niin, että kotiin pyykättäväksi tarkoitetut petivaatteet jäävätkin mökille pyykkikoriin. Tai sitten niin, että kaupungissa on tullut valittua omaan tunnelmaan sopivia keittiöpyyhekuoseja tai pöytäliinoja, joiden piti päätyä juuri senhetkisen mökki- ja vuodenaikasesongin merkeiksi maalle. Useimmiten niin.

Ihan niin kuin ympäröivässä maisemassa ei olisi sesongin merkkejä tarpeeksi. Kyllä tietää koska on talvi ja koska kesä. Markkinamiesten kikkailua on se, että vuodenaika pitää tuoda sisällekin. Sillä usein lohduttaudun, vaikka yksinkertaisena ihmisenä kuoseja kaipailenkin. Itse asiassa, en muuten tykkää sanasta kuosi. Melkein ärsyttää, kun oikein ajattelee. Kukahan senkin on keksinyt.

On se vaan totta, että enimmäkseen on aivan se ja sama, mihin sitä tiskivedestä märät kätensä ylipäätään missään oloissa pyyhkii. Yleensä ne tulee kuivattua housuihin tai paidanhelmaan.

Sitten on se pukeutumisvisio. Kaupungissa kun haaveilee maaseudusta, sitä kuvittelee itsensä missä milloinkin asussa mökkitontille patsastelemaan. Ja lopulta on aina samat vaatteet, reikäiset ja maaliset, valmiiksi likaiset. Harvoin on tullut iltarannassa istuttua romanttisessa kalastajaneuleessa ja palestiinalaishuivissa. Jälkimmäistä ei kyllä valikoimista löytyisikään.

Tänään olen pakannut mukaan kesäisen hellehatun ja huivin, jotka oheisessa kuvassa esittelen. Kuvittelen, että ainakin hattu tulee huomenna puskasavotassa käyttöön. Saa nähdä.


Pohdin viime viikonloppuna - vaikka se oli pitkä helaviikonloppu - ääneen sitä, että mistäs nyt kiikastaa, kun kesäviikonloput tuntuvat sittenkin lyhyiltä. Vaikka on ne pitkät valoisat illat, ei haittaa vaikka olisi vasta perjantaina myöhäänkin perillä. Talvella ahdistaa, kun tietää että maalle rantautuessa on jo pimeää. Silloin sitä haaveilee kesän pitkistä toveista.

Jotka nyt tuntuvatkin yhtäkkiä menevän nopeasti. Tein analyysin:

Hyvin yksinkertaista. Talvella, etenkin takatalvella, aika käy mökillä pitkäksi. Vähän turhauttaakin joskus. Kesällä on sitä tekemistä niin paljon, ja tekemisen halu. Tuntuu ettei mikään aika riitä ja on vielä kiirekin nauttia joka hetkestä. Vähän niin kuin olisi joku hektinen yhdenpäivän perhonen, joka illalla jo käpertyy ikiuneen kiven juurelle. 

Pitää päästä eroon kesästressistä, kun tätä vuodenaikaa nyt kumminkin kestää. Olen koko viikon ruikuttanut kun en ole lomalla vielä näin alkukesällä, että en ehdi joka ihmettä koko ajan päivystää. Kuinka muka kaikki jo sitten juhannuksena lakastuu. Olen siis ilonpilaaja. En vain omani vaan myös muiden. Nyt suu suppuun ja levollisuutta kehiin.

Siihen levollisuuteen varmaan sitten pyrinkin sillä lähtösiivouspakkomielteellä. Vaihdoin jopa petivaatteet, mikä ei ole meillä mikään jokaviikkoinen selviö. Ajattelin, että on sitten senkin takia kiva laskeutua sunnuntaihin (josta kyllä viikonpäivänä lähtökohtaisesti tykkään), tulla kotiin viileisiin lakanoihin pötköttelemään ja yrittämään unta, vaikka kuinka kiukuttaisi tuleva aamuvuoroviikko, joka pahasti häiritsee Puutarhanurkankin siivona pitämistä.


Ikean rimpulalamppuihin - useisiin - sorruttiin takavuosina, eikä yksikään ole enää ehjä. En suosittele.

Kotipiha ei nimittäin ole enää mitenkään keväisen neitseellinen ja pelkästään soma. On alkanut vanha tontti rehottaa, mistä kyllä itse tykkään. Vaan naapurisovun ja vähän omankin silmän vuoksi olisi syytä pikkuisen kitkeä ja saksia myös. Möyhentää ja vapauttaa nurmea voikukista. Lakaista vaahterankukkaset kiveykseltä ja pestä portaat siitepölystä

Nyt on aina takapuoli vihreänä, kun on erehtynyt portaalle istuksimaan ja laskeskentelemaan tekemättömiä töitä.


sunnuntai 20. toukokuuta 2012

Muuten vaatimattomat


Nyt on paljon asiaa. Vain kärsivälliset jaksavat lukea loppuun.

Laskeskelin, että kesän tulo on mökillä noin viikon pääkaupunkia jäljessä. Se tekee vuodenajan seuraamisesta kätevää, kun voi tavallaan pariin kertaan ihastua samoihin ilmiöihin. Jokaisena päivänä on vähän erinäköistä, koko ajan tapahtuu.

Jotain tapahtuu minussakin. Ihan on sisimmästä herännyt riuska työnainen. Helatorstaina kun saavuin mökille, aloin heti kaivaa maata. Täysin epätyypillistä toimintaa ensimmäisenä mökki-iltana. Yleensä se kuluu rannassa istumiseen. Ajatella jos maankaivuusta ja juurakoiden reuhtomisesta tuleekin uusi Ryötönperälle saapumisen rituaali.

Olisi rämettyneet marjapusikot pian siivottu ja japanialaiseksi kivipuutarhaksi nimetty louhikko kaivettu parinkymmenen vuoden risukerrostuman alta esille. Ne hommat jäivät kumminkin ensi kerralle, kun tällä reissulla oli agendalla kukkapenkkien rakentaminen mökin edustusseinustoille.

Näytän niistä kuvia sitten, jos alkaa jotain kasvaa. Laventelipenkkiin toin tosin kaksi valmista yksilöä ja ensi kerralla lisää. Kamalan hitaasti kasvavat itsekylvetyt taimet, en malta odottaa. Ulkonäön perusteella valitsin muutamia yrttisiemeniä toiseen penkkiin. Saas nähdä, mitä tuumaavat kurkkuyrtti, iisoppi ja kangasajuruoho kun jätin ne nyt arkipäiviksi keskenään itämään.

Ehkä soitan keskiviikkona naapurille ja pyydän, että käy kastelemassa. Ehkä jo aiemminkin. Kun palkkatyö häiritsee maanviljelystoimintaa, on hyvä kun on suhteet kunnossa naapuriin.



Yrttisiemenpusseissa luki kyllä että kasvit ovat "muuten vaatimattomia". Vähän niin kuin minäkin, hehe. Kyllä sekin vähän valintaani vaikutti, värien lisäksi. Jos ne yhtäkkiä alkavatkin kasvaa, niin tässähän joutuu opiskelemaan mausteasioitakin. Ei ole minkään valtakunnan käsitystä, mihin soppaan tökkään iisoppia. Toisaalta, en minä kyllä laventelejanikaan aio syödä. Koristeena saavat olla.

Vailla suunnitelmaa olin hairahtunut ostamaan myös ison olkikukan siemeniä. Mitähän järkeä siinäkin oli. Varmaan oli välkähtänyt mielessä, että se olisi mukava lisä mökkitiluksen niitylle. Kyllä sinne kannattaisi viljellä varmaan ennemmin monivuotisia kasveja. Nyt on olkikukalle kynnetty oma penkki kaivon lähelle, akileijojen niitun viereen. (Itse ovat akileijat kyseisen paikan valinneet, en ole vaikuttanut.) Lisäsin siihen silmäniloksi kaksi lupiinin juurakkoa metsänreunasta. Ovat jotenkin niin ankeita pelkät multaiset penkit. 

Kaikkihan eivät lupiineista perusta. Minä tykkään, saavat levitä lisää jos innostuvat.

Jos olkikukka alkaa kasvaa, pitää levittää sanaa kuivakukkien ystäville. Minusta ne ovat pölynkerääjiä. Vaikka ei meikäläisen huushollissa pieni lisäpöly kyllä missään erottuisi. Ihan on retuperällä siivoukset.


Mies tuli perjantaina junalla perässä ja oli muuten mahtavaa esitellä kätteni jälkiä! Olin kippaillut kamalan monta kuormallista juurakkoa ja muuta sälää viimeksi kaivetun pottumaan kupeessa kytevään kompostiin. Ei ole vielä alkanut höyrytä, vaikka ystävä povasi sen ilmiön olevan vain ajan kysymys. Jännä sitten kesäillassa sitäkin ihmetellä.

Sai siinä talven aikana lössähtäneet lihat itseensä tervettä kipua, kun tuli askaroitua kukkakuoppia. Noin viidentoista vuoden aikana penkit olivat muuttuneet ihan joutomaaksi, sai oikein repiä ja raastaa. Vipusysteemillä kammeta lapsen pään kokoisia kiviä. Tulikohan kaivettua jotenkin turhan syvältä, kävi mielessä.

Jätin vähän nokkosta kasvamaan. Jos vaikka tehdään niistä ruokaa. Lettuja, tai nokkosravioleja. Nam. Pitää itsekin opetella se ryöppääminen, kun tähän asti sen on hoitanut mies taikka kesävieraat.



Yritin esitellä miehelle myös uusimman ystäväni, liiterin ns. navettahuoneeseen pesineen haarapääskyn. Jestas, miten säikähdettiin toisiamme ensikohtaamisella, kun pahaa aavistamattomana menin sinne etsimään kastelukannun sihtiä. Siinä sohi lintu vahingossa ihmisen päätä siivillä ja ihminen mölisi kuin lehmä. Mutta sitten rauhoituttiin. Ja seuraavilla kerroilla kun menin sinne, niin ilmoitin olevani tulossa. Ihan nätisti meni. Tunnen itseni Suureksi lintukuiskaajaksi.

Mutta annas olla, kun vein puolison pesää katsomaan, niin pääskyparka sai ihan hepulin. Äkkiä piti ihmisten poistua paikalta. Taitaa olla niin, ettei navettaan ole muutamaan viikkoon muilla asiaa, paitsi ehkä ihan vähän minulla. Meillä ehkä synkkaa. Tai sitten vain luulen. Toinen siellä pelosta jäykkänä.


En löytänyt sitä kastelukannun sihtiosaa, kun en kehdannut pääskyn takia kamalasti mellastaa ja tonkia paikkoja. Mies haki lauantaina sellaisen rautakaupasta. Olin ihan varma, että puutarhurit pakotetaan kuluttamaan ja ostamaan kokonaan uusi kannu sihteineen. Mutta iloinen yllätys, irtosihtejä löytyy, 2,20 maksavat.

Niityn reunassa vanhat ruusut olivat ihan rämettyneet. Niiden hoitamisesta tuli vähän surumielistä, kun olin aamulla saanut suruviestin. Lapsuudenystävien isä on menehtynyt sairauteensa. Kyllä osasin sitä odottaa, vaan aina sellainen tuo muistot mieleen. Oli hän aika tyyppi. Jaksoi värkätä roskiksesta löytämistämme lastenrattaista meille tytöille mäkiautoja, kärsivällisesti. Vei pulkkamäkiin ja kuunteli bändejämme. Nyt on minun vuoroni lohduttaa, ja se tuntuu hyvältä.

Sanoja ja ymmärrystä löytyy. Olisin vienyt ruokaakin, jos olisin ollut lähempänä. Sellainen tapa saisi levitä amerikkalaisista tv-sarjoista tänne meillekin. Makaroonia ja juustoa surutaloon.

Rapistuneiden ruusupuskien yksikkö nimettiin suorastaan ruusutarhaksi, kun se kuulostaa niin kauniilta. Nyt se varmaan tulee aina muistuttamaan haikealla tavalla elämän katoavaisuudesta, ja mikä olisikaan ruusutarhalle parempi tehtävä. Ei mikään. Paitsi kukkiminen juhannuksena.

Tuli koettua kaikki säät. Sade, tuuli, ukkonen, rakeet ja aurinko. Poltin nenän taas. Varma kesän merkki. Eilen kun illaksi tyyntyi, oli sellainen olo että ensimmäistä kertaa äimistelee pienen järvenselän äärellä. Siis suorastaan neitseellinen.


Saunan jälkeen aurinko laski. Tietenkin. Joutsen lensi matalalla järven päällä ja ihmeteltiin kuikkien sukelluskestävyyttä. Joku oli kaikessa hiljaisuudessa soudellut onkimaan ja pikkukaloilla oli asiaa pinnassa viilettäville vesimittareille. Maltoinkohan olla yhtään hetkeä hiljaa. Jos on seuraa, pitää ihmetellä ääneen, ja se voi puolisosta olla joskus ärsyttävääkin. Vaan eipä ole valittanut.


Kesän tietää tulleen, kun yöt muuttuvat valkoisiksi ja sumu leviää rannoilta järven päälle. Yritin vongata miestä jäämään kanssani odottamaan sitä utuilmiötä, mutta kylmähän sille tuli. Ehdotin, että pukee enemmän päällensä, mutta hänen mielestään oli jo aika luopua päivän ulkoilusta.

Kuva ei tässä tapauksessa kerro niitä tuhatta sanaa, joilla voisin huokailla loputtomiin sumun ääressä. Mutta siellä se lymysi, rannan pusikoissa. Vain alkaakseen kohta kurottua pitkin vettä.



Kerrattiin vielä takkatulen ääressä päivän saldo. Ja vaikka kuinka aina kaupungissa päätetään, että mökillä sitten suunnitellaan ihan tarkkaan rantasaunaremontin aikataulu ja materiaalihankinnat, että siihen menisi mahdollisimman vähän energiaa sitten kun aika on. Että sauna olisi mahdollisimman vähän pois käytöstä.

Niin ei saatu sitä taaskaan paperille, on listat tekemättä ja almanakkaan merkinnät laittamatta. Sen verran puhuttiin, että jos ei kuitenkaan vielä ennen juhannusta aloitettaisi. Että pääsee mittumaarina löylyihin.


tiistai 15. toukokuuta 2012

Kukat ja mekot


Ihan viattomasti nostin sammakkopatsaan heinikosta pöydälle piirtääkseni sille tussilla uudet silmämustuaiset. Olivat kusiaismurkut keksineet tehdä sen alle pesän. Aika ovelaa, kun sammakko on ontto. Niin hyvä sadesuoja varmaan, on tavallaan yläkertakin kodissa, eikä sinne heti löydä uhkat. Mitä niitä sitten murkuilla on, uhkia. Jos pysyvät tiukasti sammakkokodissaan, niin saavat olla. Vaikka heistä kyllä taisi löytyä syy siihen, että mökiltä tuomani kukkajuurakko siinä naapurissa nousee paljon kituliaammin kuin kaverinsa, jonka sijoitin parin metrin päähän.

Kyllä olen itsekin ihan ihmeissäni, samaan tapaan kuin murkut pöydälle joutuessaan, tämän vallitsevan luonnontilan äärellä. Eletään aikoja, jolloin kevään tulemisesta jauhamisen voi vähitellen lopettaa. Vain siksi, että voi toistaa itseään puhumalla lakkaamatta alkukesän ihanuudesta, sen vihreän raikkaista eri sävyistä ja tuoksusta, joka osuu nenään sateen jälkeen.

Kohta kukkii tuomikin ja sitten sitä ei muuta teekään kuin sössötä sieraimet harallaan haisun ihanuutta. On edessä läheisillä raskaat ajat.

Sunnuntaina kun miehen kanssa istuttiin äitienpäivädrinkillä pihalla ja muisteltiin mammojamme, niin huomasin erikoisen kukinnan sammalikossa. Miten se onkin muina vuosina mennyt ohi. Pakko sen on olla joku sammalen siementämismekanismi, päättelin. Keskeytyi muistelot, kun yritin saada siitä edustavaa kuvaa. Aika kivan kevyen näköinen ilmestys:


Nyt kukkii myös kirsikka. On se ihmeellinen. Ja mitä varten meidän pikkuinen kirsikkapuu kotipihalla pukkaa valkoisia kukkia? Kun muualla on vaaleanpunainen suorastaan kukkapilvi. Sellaista ihailemaan vein pikkusiskon pienen pojan, eli Jampan. Onneksi kirsikat kukkivat melkein hänen takapihallaan. Ihminen on aika nuori seitsemänviikkoisena. Se, miksi piti riistää lapsi päiväunen kynnykseltä keskelle kukkasia johtui linnuista.

Aika erikoinen aasinsilta.

Vaan haluan jatkaa perinnettä. Miten opetetaan ihminen arvostamaan ympäristöänsä. Ei pelkästään hyötyä vaan kauneutta myös. Kun olin saman ikäinen kuin Jamppa nyt, niin olin kuulemma Ryötönperällä kadonnut. Niin oli myös silloin aika pulskassa kunnossa ollut Taata. Silläpä ei muu kotiväki huolestunut, ajattelivat että lienen siellä lämpimässä läskimakkaroiden keskellä turvassa Taatan sylissä. Oikeassa olivat. Viihdyin kuulemma tosi hyvin siinä pehmoisessa. Turhaa on ihmisten laihdutushömpöttäminen tästäkin näkökulmasta.

No. Oltiin sitten ilmestytty pihapiiriin takaisin. Ja Taata yksoikoon oli todennyt muulle perheelle, että "Minä vein sen metsään kuuntelemaan lintuja!"

Aika paljon tykkään linnuista tänäkin päivänä, ja ajattelin että Jampalle sen etenkin haluan kertoa. Siis kirsikankukkasten ihailun lisäksi. Aloitettiin niistä.


En minä tietenkään voi pientä nuorisoa luontoon pakottaa, jos käykin niin ettei kiinnosta. Sitten kun Jamppa osaa sanoa oikein sanoilla mielipiteensä, niin saatan ottaa huomioon. Kyllä minä tavallaan ymmärrän sisälläkin viihtyviä ihmisiä, enhän itsekään aina sentään ole pihalla tahi puutarhassa. Johan se olisi Puutarhanurkkakin aivan toisennäköinen, siistimpi ja huolitellumpi, jos jokaisen vapaa-ajan hetkeni siellä nyppisin.

Toisaalta, haluaisin kyllä olla vähän sellainen. Raikas ihminen, joka hommailee kaikenlaista auringonlaskuun asti pihamaalla. Siinä jäisi moni NCIS ja muu töllöttämättä, ja etenkin näin kesäiltoina telkkarin ääreen liimautuminen tuntuu todella synniltä.

Minähän siis joka talvi luulen, että kevään tullen olen muuttunut nainen. Että aamuisin ennen töihin lähtöä menee eniten aikaa kynsinauhojen puhtaaksi hinkkaamiseen, koska on illalla viimeisenä vielä kitkenyt ja istutellut pihalla. Ei ole niin päässyt käymään vielä. Tavoitteena on. Koska ulkona oleminen on vaan mitä parhainta koko ihmiselle.


Sama juttu koskee pukeutumistani. Niin haluaisin ilmineerata tyttöyttäni hamosilla ja mekoilla. Vaan aina on lahkeet ja joku paidanretku ja tuulitakki. Joka syksy ja etenkin kevät päätän, että saisi unohtua säärikompleksit ja on polvipituuden aika. Oikein haaveilen, että olisin kesähelteellä sellainen eteläeurooppalaistyyppinen naisellinen tapaus, joka vaan aamusella heittää huolettoman mekon yllensä ja tepastelee siinä hikoilematta koko päivän.

Nyt olen ehkä lähempänä muutosta kuin koskaan. Olen ostanut kukkamekon. Hölmö. Kyllä se pukukopissa ihan kivalta näytti, koska laitoin turvonneet, nilkkasukkien reunan päällä roikkuvat säärilihat taas vain kaupoilla notkumisen piikkiin. Että ovat pöhöttyneet liikkeissä norkoilusta. Ajattelin, että kesällä ei muka turvota. Hohhoijaa. 

Visioni omasta mekkoudestani on roikkunut jo vuosia mukana ja vahvistui taannoin Kapteeni Correlin mandoliini -leffan myötä. Siitäkin on jo monta vuotta. Varastin seuraavan kuvan elokuvan sivuilta, toivottavasti en saa tekijänoikeusrikossyytettä.

Tällainen on käsitykseni ensi kesän garderobistani ja tunnelmasta:



Minä ajattelin olla vähän niin kuin tuo keskimmäinen leidi. Paitsi ilman korkoja. Näin kun julkisesti sitä uhoan, niin voi olla, ettei tarvitsekaan laittaa mekkoa kierrätykseen. Kerron sitten syksyllä, miten kävi.



Ai niin sain Päiviltä oikein tunnustuksenkin:



Kiitosta vaan! Päivi kirjoittaa kirjoista ja on järjettömän ahkera kulttuurin harrastaja muutenkin. Ei tartte itse olla niin aktiivinen, kun lukee Päkän juttua.

Liebster tarkoittaa kuulemma rakkain tai rakastettu, mutta se voi tarkoittaa myös suosikkia. Liebster-palkinnon ajatuksena on saada huomiota blogeille, joilla on alle 200 lukijaa. Näin kerrotaan. Hyvä homma, voisin jakaa tunnustusta eteenpäin vaikka kuinka monelle blogille, joiden ääressä tunnelmoin. Monesta sellaisen kirjoittajasta on tullut tämänkin lukja, kiitos vaan. Tässähän pitää pian alkaa miettiä, mitä täällä blogissa laukoo, kun aika moni seuraa.

Annan tunnustuksen eteenpäin ehdottomasti Kaisulle ja Säterin torpalle, koska se tuli ensimmäisenä mieleen. Kyllä on niin kiintoisaa seurata, miten isovanhemmilta perityn torpan ja sen pihapiirin laitto etenee. Ihan samaistun, vaikka Ryötönperän talo ja tilus ovatkin kovin toisenlaisia. Kaisulla on myös juuri oikeanlainen huumorintaju.



keskiviikko 9. toukokuuta 2012

Reppu täyteen vaan


Tässähän väikkyy jo piknikit, torikahvit ja muut retkeilyt mielessä, kun puistoissa on jo kunnolla nurmikkoa. Sorruttiin takavuosien puutarhamessuilla kerran ostamaan kallis piknikreppukin, jos vaikka tulee joskus otettua ruokaa mukaan kävelylle. Eivät olleet repun evässäilytyspurkit kovin tiiviitä. Ihan voin neuvoa, että jos on sattunut perunasalaatista vaikka tulemaan vähän vetistä, niin kannattaa joko turvautua tuppervaaraan tai kääriä lukuisia muoveja eväsrasian ympärille.

Tai sitten tyytyy kerrosleipiin retkellä ja syö salaatit kotona. Puhumattakaan keitoista. On ehkä tehty nykyajan eväsretkeilystä liian monimutkaista ja hienoa. Syntyy paineita. Vaikka hyvältähän se ruoka ulkona ja luonnossa maistuu.

Taidan kirjoittaa tätä vähän nälkäisenä. Varmaan kun on tullut oltua koko päivä ulko-oloissa, ilman niitä eväitä. Se reppukin on kyllä hautautunut jonnekin vintille käytön puutteessa. Ehkä pitää kaivaa se esille ja alkaa oikeasti hakea eväsretkielämyksiäkin.

Vaan tänään se ei olisi ehkä olisi ollut sopivaa, kun käyskentelypaikkana oli Maunulan uurnalehto. Vaikka on siellä niitä syrjäisiäkin penkkejä ja nurkkia. Tulisiko joku ajamaan pois, jos vaan pokkana leväyttäisi eväät esille.

Kyllä aikoinaan nuorena hautausmaan kesätyössäkin söin lounasta ihan tonteilla. Muistan silloin lähiön kasvattina ajatelleeni, että siinä evästämisessä oli ehkä samaa tunnelmaa kuin ennenvanhaan ihmisten ruokailussa kesken peltotöiden.

Ehkä tuli vähän romantisoitua sitä abikevään haravointiurakkaa.



Jos olisi ihmislajille tyypillistä valmistaa aterioita hautausmaa-asioimista varten, niin aivan varmasti olisi meidän tämän lähiuurnalehdon puistoviheriö ruutuliinoja pullollaan.

Mikä voisi itse asiassa olla aika hauskaakin.

Sen verran kauniisti ja akuutisti oli kevät helähtänyt sinne, että ihan teki mieli kellahtaa nokosille puun varjoon. Ja nimenomaan lehtipuun. Sillä silmuista ja lehdenaluista muodostuu jo aika käteviä varjoja aurinkoherkille, joihin itsekin vähän kuulun.

Sen sijaan siitepölystä en ole vaivaantunut - kun ei ole tarvinnut - historiassani valittamaan, mutta nyt ilmanala oli pienissä tuulenpuuskissa ihan vihreänä. Vaatteet, kengät ja koko ihminen tulee kuorrutetuksi pölyllä, ja tänään kun oli päällä mustaa, niin sehän näkyi. On vissiin poikkeuksellisen siitepölyinen vuosi. Meilläkin nyt aivastellaan ja silmistä voisi joku luulla, että elintavat ovat ihan riistäytyneet käsistä.

Jännä keksintö, tuo kasvien sikiäminen pölystä. Joku siinä on mennyt koko luomakuntaa ajatellen vähän vikaan, kun niin moni siitä suorastaan kärsii.

Itse pidän tätä vuodenajan vaihetta pölyineen hyvänä syynä lykätä ikkunoiden pesua. Ja portaiden. Ja pihakalusteiden. Saavat vielä odottaa ja voin keskittyä muuhun.



Ihan jäin sen piknikajatuksen lumoihin. Mielessä alkoi vilahdella visioita sopivista paikoista, ja mikä huolestuttavinta, myös sapuskoista. Suora leikkaus kuvaan, jossa tyyriinä tepastelen pitkin merenrantoja ja metsiä piknikreppu selässä. Hyvässä seurassa tietenkin ja gourmet-salaatit erikseen tiiviisiin purkkeihin pakattuina, ehkäpä ekokassissa olalla rennosti heiluen, kun reppu olisi täynnä itsetehtyä suolaista piirakkaa. Mitähän siihenkin sitten laittaisi, piirakkaan.

Ja onhan niitä kaikenmaailman ruokatermoksiakin nykyään. Mahtavatkohan olla painavia jo itsessään.

Kyllä muuten olisikin aika uusi aluevaltaus, alkaa valmistaa retkiruokia. Siitähän voisi tulla vaikka tuore harrastus. Kyllä sitä varmaan syntyisi vaikka mitä kompaktia syötävää, kun antaisi mielikuvituksen ja luovuuden liitää. Sadeiltoina voisi pitää sisällä koekeittiötä ja yllättää ystävät sitten leppoisien kesäpäivien sormisyötävillä.

Ehkä tätä voisi ärsyttävästä repusta huolimatta jäädä ihan vakavastikin miettimään. Kun osa kesästä kuluu kumminkin kaupunkioloissa, niin siitä voisi repiä iloa irti sitten ihan kunnolla.


On nimittäin aika moni oivallinen kaupungin retkikohde jäänyt useana vuonna mökkeilyn ja etenkin saamattomuuden vuoksi väliin. Jotkut jopa ammottavat vielä aukkoina sivistyksessäni. Esimerkiksi uimastadion ja Kumpulan maauimala. Ikinä en ole käynyt. Kammoksun, jos ovat ylikansoitettuja. Kehtaako niihin sitten mennä syömään, saako edes viedä ruokaa. Pitää ottaa selvää. Enemmän kyllä luulen tykkääväni merenrannoista, ja pitäisi sen verran repäistä että hyppelisi lauttoihin ja matkustaisi puolipäiväretkille kaupungin saaristoon.

Pihlajasaaressakin poltin itseni viimeksi varmaan lukiolaisena.

Tuleekohan tässä nyt ensi yönä uni ollenkaan, kun alkoi tämä aivotyö. Se on kesäsuunnitelmien pohtimisen mukanaan tuoma riesa. Pienimuotoinen levottomuus.





sunnuntai 6. toukokuuta 2012

Vellihousuilun loppu


Onko joku auktoriteetti sanonut, että talviturkin riisumiseen oikeaoppisesti kuuluu se, että ihan sukeltaa? Kyllä vähän iski kapinamieliala, kun kuulin että näin muka on. Innoissani menin kaverille elvistelemään, että kävin yhdennaisen rantasaunavuorolla itsekseni suorastaan järvessä. Niin väitti, etten voi julkisesti sillä rehennellä, kun en kerran kastellut päätä.

Kyllä muuten rehentelen ja väitän, että on talviturkeista päästy eroon.

Se ei meikäläisen elämänkaaressa ole ollut mikään jokavuotinen itsestäänselvyys, oli minkälainen hellekesä hyvänsä. Vaan nytpä tuli siihen muutos. Uuden aikakauden alku. Ei tarvitse äidin ja isoäidin pilvenreunoillansa enää hävetä.

Kyllä se heidän elinaikanaan olikin rasittavaa, kun pulahtelivat autuaana järveen ja huusivat sieltä oikein venytellen miten iiiiii-hanaa se oli. Oikein ärsytti. Suuntasin turhaannukseni tietenkin heihin, vaikka tosiasiassa taisin olla kiukussani omasta vellihousuudestani.

Ranta on mutainen ja siinä on kaloja. Kasvaa kaislaa ja vesiheiniä. Pelotti.

Nyt loppui se. Jostain syystä. Heti kun perjantaina mökkirannassa tajusin jäiden lähteneen kokonaan, niin aivan vilpittömästi teki mieli uimaan. Itsekin sitä ihmettelen. Ehkä se on puolen vuoden orpouden tulos. Toivottavasti pysyvä. Järkeilin sitten, että miksei sitä voisi mennäkin veteen ja aloittaa uusi uimakulttuurini näin heti keväällä, ennen niitä heiniä. Uimisesta tuli hyvä mieli. Ihan nauratti. Valloitin rantaveden.

Valloitin myös maata:


Tosiasiassa kylläkin miesväki hoiti kaivuuhommat, minä pikkuisen haravoiskentelin vaan ja leikkelin paskakaivosireeniä, että näytin toimeliaalta minäkin. Taatalla oli aikoinaan perunamaa. Lapsuudesta muistan, että liiterin takana kasvoi mansikoitakin.

Horsma on tehnyt kasvimaiden tilalle yli kymmenen vuoden aikana kunnon pellot itselleen ja nyt sitä pinta-alaa alettiin ottaa ihmiskäyttöön takaisin. Haavena on omat perunat ja härkäpavut ainakin. Löysin kylmäkaapista vähän itänyttä Lapin puikulaa. Laitettiin siitä testirivi maahan, koemielessä. Seuraavalla mökkireissulla sitten viljellään siikliä ja rosamundaa, niin on puoliso päättänyt. Onkohan se viisasta, ken tietää, kommentoikoot.

Koko tontti on aika täynnä kiviä. Niistähän minä tykkään. Tehtiin feng shui -aiheinen asetelema pellonreunaan ja oikein piti pestä, että paljastuivat kunnolla savesta.

Ystävä kertoi, että ennenvanhaan on ihan tarkoituksella jätetty kivikasoja viljelysmaille. Keräävät kuulemma lämpöä ja sisiliskoja. Käärmeitäkin. Sitten ne syövät etanat. Älyttömän kätevää ja järkevää! Ja minä kun olen luullut maalaismaisemien kiviröykkiöistä, että on tullut emännällä somistushinku kesken peltotöiden kun se olisi varsin ymmärrettävää.

Sama viisas ystävä keksi vielä alkaa riehua moottorisahan kanssa, että tulee se valo sitten kasvimaalle. Se moottorisahan ääni ja tuoksu on sellaista melu- ja haisusaastetta, jota minäkin ihme kyllä kestän. Oikein odotan, että pääsen itsekin rantalepikkoon melskaamaan. Pitää vaan muistaa turvahousut ja korvasuojat.

Mies ei tajua, että auton paikka ei ole paraatipaikalla, vaan aitan vieressä metsän reunassa!

Eikä siinä vielä kaikki. Täytän tänään vuosia. Aivan täysin tavallisia, en mitään tasakymmeniä tai muutenkaan merkittäviä. Että pitääkin olla ihmisellä ihana kaveripiiri, joka sitten keksii vielä itkettää seuraavalla tavalla: Oli seläntakana kerätty kolehtia ja puhuttu, viestitelty ja tilinumeroita jaeltu. Menty rautakauppaan, vertailtu. Soiteltu kokeneempien kokemuksia. Kuljetettu painavaa.

Aivan kertakaikkisen noloksi veti saamani huomio, kun sain vielä Keski-Euroopasta villasukkalähetyksenkin ja tänään kun tultiin, niin kotiovella odotti maailman kauneimman sinisen värinen itsevirkattu huivi (+kuohuviiniä, ai että) lahjaksi.

Mutta se painava. Herranjestas, sain klapikoneen! Juuri kun olin opetellut vasta kirveshommatkin. Kyllä en yhtään tiedä, miten osaan tämän kaiken erinomaisuuden keskellä ollakaan. Ja kiitollisuuden.

Tunnen itseni todella tärkeäksi ja sydän särkyy niiden puolesta, jotka ovat yksinäisiä. Olen valtavan onnekas.


Kyllä muuten oli Ryötönperän Ruhtinattarella muikea ilme Lahjalla halottujen puiden pinon äärellä.

Naamasta oikeni kurtut myös rannassa. Upea tyyni kevyt sadekeli. Otin taas varmaan sata valokuvaa ja ilahduin siitäkin, että yhteen vastarannalla olevaan mökkiin näytti vihdoin tulleen elämää. Vuosien jälkeen. Koiria oli ja kajastui kodikas valo illalla. Heille iloviestiksi laitoin itsekin värivaloja rantaan, ja kynttilän.

Järvimaisemakuvakausi on taas kevään myötä alkanut, tulette vielä lokakuuhun mennessä kyllästymään, ystävät.


Klapikoneesta, eli Lahjasta tuli heti kanssani ystävä. Sille ystävyydelle syntyi samantien syvempi merkitys. Yhtäkkiä alkoi tuntua, ettei työmäärä Ryötönperällä olekaan niin suuri. Jos on moni paikka ollut pitkään rempallaan, niin mikäs kiire sitä muka nytkään on. Ei yhtään mikään. 

Se ajatus ja tunne oli niin vapauttava, että kanavoitui terveeksi toimeliaisuudeksi ja toiminnan haluksi suorastaan. Monesti olen vaan portaalla istunut ja tavallaan huokaillut ihmetellen, että mihin suohon olenkaan itseni asettanut kun päätin mökin lunastaa itselleni. Että oliko virhehankinta, riittääkö rahkeet ja perheenjäsenten sekä ystävien mielenkiinto. 

Kyllä riittää. Hyvinkin. Ja aikaa jää vielä tunnelmointiinkin. Energia, jonka maalla käyttää tekemiseen tulee moninkertaisena takaisin kaupungissa. Arkikin tuntuu kivalta. Miksi siinä onkin aina niin negatiivinen kalske, sanassa arki. Se voi olla myös hyvää.


Vielä siitä uimisesta ja vellihousuuden yllättävästä häviämisestä. Syntyi teoria. Kun on ollut pitkään ihan kamalan raskaat ja surulliset ajat. On joutunut kohtaamaan kuolemat ja muut kertakaikkisen silmästäsilmään. Ne melkein pahimmat pelot ja keski-ikäisyyden välttämättömyydet.

Niin ei sellaisen jälkeen ole mitään järkeä pelätä pieniä asioita. Esimerkiksi kaloja. Tai kaisloja.

Kyllä vaan maistuu uiminen hyvältä. Vaikka kuinka tiesin - kun näin - että jätti-iso hauki kutee omassa rannassa ja mustalintu uiskentelee lähistöllä. Ei haittaa eikä pelota. 

Vähän on sellainen idioottimaisen peppipitkätossumainen rohkea olo, että antaa tulla vaan, kaikki elämän kirjo, minä en pelkää enää mitään.

Kyllä voi olla, että menee ohi tuo tunne, vaikka toivon että ei.


keskiviikko 2. toukokuuta 2012

Pihajuhlakausi on auki


On se niin, että oli sää mikä hyvänsä niin vappuna se pihajuhlakausi on viimeistään avattava. Monena vuonna on ollut ihan kuuma ja vieraita on pitänyt varjella auringossa palamiselta. Melkein tykkäsin tämän vuoden kuulaasta ilmanalasta enemmän. Vaikka saahan siinä kylmänherkimmät ihmiset olla varovaisia, etteivät vilustu. Kuinkahan moni puistoissa vappunsa viettänyt on nyt sitten sairasvuoteella. Kolotuksen ja nuhan takia.

Minä kyllä siedän aika hyvin kylmää. Vaan nyt pihalla istumiseen riitti ihan vaan pari kerrosta puuvillaa ja hyvin tarkeni. Toista on ollut joskus. Isovanhemmat eivät lakanneet muistelemasta sitä vappua, kun kahlasivat pikkukengissä Ullanlinnanmäelle ja räntää oli nilkkoihin saakka.

Luulisi, että nimenomaan heidän sukupolvensa olisi osannut säänmukaisen pukeutumisen.

Eilen yön kynnyksellä viimeinen ajatukseni ennen unta oli, että hemmetti yrtit ja kukkaset unohtuivat ulos. Oli liian eteerinen nukahtamaan vaipuvainen olo, että olisin jaksanut nousta ne pelastamaan palellukselta. Olenkohan kasvien tosiystävä sittenkään, kun kärsimättömyyksissäni istutan liian aikaisin ja jätän sitten omine nokkineen selviytymään kylmiin öihin? Itse kyllä kellin tyytyväisenä vällyissä, mutta kukkaset saavat riutua ja paleltua.

Kyllä tänä aamuna olivat vielä elävän näköisiä ja onneksi aamuaurinko alkoi niitä heti noustuaan lämmittää.


Käytin nimittäin vappuaaton kukkahommiin. Ja vappupäivän mietin, että tuliko nyt sittenkin liian asetellun näköistä. Pitää ehkä hajottaa sommitelmaa vielä jotenkin. On vähän liian täynnä ehkä portaiden viereinen seinusta. Vaan suojaisin paikka toistaiseksi. Ei osunut siihen eilinen pohjoistuuli.

Ajatuksenani oli istutella laatikkoon yrttien taimia. Muka ei kuitenkaan ollut sopivia taimikaupassa, niin mukaan tarttui kumminkin vaan kaksi täysikasvuista laventelia ja ainoastaan yksi oreganon taimi. Kotikeittiöstä nappasin marketeista risottoa varten ostetut timjamin ja mintun niille kavereiksi. Lisäksi tunsin ottavani valtaisan riskin, kun iskin itsekasvatetut pienet laventelin alut isojen viereen. Ajattelin, että aikuislaventelit voivat toimia esimerkkinä poikasille.

Ja jos nyt palellutan kaikki, niin kyllä muuten nyppii ja itsekritiikki kukoistaa. Pitää olla tarkempi. Mikähän se politiikka mahtaa oikein ollakaan, murehdinko suotta vai syystä.

Vaan kyllä tuli yrttilaatikosta nätti. Vasta kun olin sen askarrellut, niin perehdyin Kekkilän mainoslehteen. Olisi pitänyt tehdä laatikkoon laitetun muovin pohjalle reikiä, että juuret saavat happea. Tökin niitä sitten ohikulkeissani grillitikulla.

Ihmettelen vaan, että eikö se happi kulkeudu kasvin vihreiden osien kautta ja mullan läpi?



Lisäksi tuli ostettua mansikka. Se oli taas sellainen yövuoron jälkeisen tilan heikoin lenkki. Heräteostos. Kyllä melkein heräsinkin puutarhakaupan kassalla, kun olin napannut mukaan kaikkea muutakin. Muun muassa itselleni tähän asti vierasta ruukkusoraa ja kukallisia hansikkaitakin kolme paria. Enimmäkseen teen pihahommani paljain käsin. Aikamoinen hinkkaaminen on kynsien alusissa aina ennen töihin menoa, etten näytä kadunnaiselta.

Kasvaa meillä kotona ja maalla metsämansikkaa aika paljon, niin mitä ihmettä teen kympin amppelimansikalla, jota en edes laittanut roikkumaan vaan somistin sillä maitotonkan?

Kevätkenkiin hommasin tänä vuonna haalistuneisiin nauhoihin rimmaavat kukkaset. Aika kivat.

Kengät roikkuivat talven yli ulko-oven pielessä ja kaveri sanoi, että sillä tavalla aseteltu kenkäpari voi joillekin viestiä siitä, että meillä välitetään huumausaineita. Oho. Hups. Mutta kyllä on asuinalueemme sellainen lintukoto, että jos täällä joku mömmöjen toivossa liikkuu niin aika kauan saa varmaan etsiä. Eikä ole kukaan tullut meillekään tietääkseni siinä tarkoituksessa ovelle kolkuttelemaan.

Yksi perunanmyyjä Forssasta on käynyt tänä keväänä kaksi kertaa ovella, ja aina ovat meidän sydämemme särkyneet kun yksinkertaisesti emme tarvitse säkkitolkulla perunaa kahden aikuisen taloudessa. Kun myyjä tuli sen toisen kerran, meitä alkoi ihan itkettää. Tietysti olisin voinut lunastaa vähän siemenperunaa mökille. Mutta siis tuskin hänellekään roikkuvat kenkäni olivat mikään syvällinen viesti.


Kävi meillä vappua viettämässä kaksi niin sanottua täsmävierasta. Ensimmäinen aattona ja toinen vappupäivänä. Sellainen on saunan ja uuden grillin mahti. Minä yritin esitellä kukkaistutuksiani, mutta enemmän kiinnosti ystäviä puolison tekemä ruoka ja vissiin sitten pelkkä seurustelu. Mikä olikin kyllä mukavaa. Itse kun olin vähän sosiaalisesti laiskalla tuulella enkä jaksanut ajatellakaan kaupungin humuun lähtemistä, niin ihana ilmiö on se, että luoksemme uskalletaan tulla siitä huolimatta.

Muutamia vappupuheluita tuli puhuttua, ja vieraita olisi saattanut tulla enemmänkin jos olisin huomannut vappuillan tekstiviestit. Myöhemmin se niihin vastaaminen sitten jäi, kun en tiennyt keiltä ne olivat. Elän keskellä puhelinkriisiä kun oma luurini on huollossa. Voisin ehkä kirjoittaa pienen teoksen aiheesta eikä yksikään numero pelastunut.

Ehkä sillä on jokin merkitys. Niin olen koittanut ajatella ja suhtautua. Jää paljonkin aikaa kaikkeen muuhun, kun ei koko ajan räplää kännykkää. Kyllä sieltä sitten läheisimmät ihmiset ennen pitkää ottavat yhteyttä. Sillä tavalla ehkä saan taas tärkeimmät numerot vähitellen takaisin muistiin.

Veikkaan, että juhannukseen mennessä homma on korjaantunut. Nimittäin nyt tiedän jo yhden ihmisen, joka aikoo olla työnantajalleen tiukkana että pääsee mittumaariksi Ryötönperälle. Että yhteydenottoja se vaatii, jos meinaa mökille tulla. Kätevää.


Pihamaalla seurustelu ja kukkasten asettelu irroittivat niin mukavasti arkipäivistä, että nyt onkin ihan maanantaiolo. Kiva yllätys on kumminkin, kun onkin jo keskiviikko. Ylihuomenna tähän aikaan, parin valvotun yön jälkeen, istun toivottavasti jo autossa matkalla maalle. 

Ryötönperän hyllyssä odottaa velipojan antama joululahjakuohuviini. Voi olla, että vietän siellä toisen puutarhavapun. Pakotan puolisonkin kilistämään lasillisen, vaikka häntä tuo kupliva tahtoo aina vähän närästää. Toisaalta, jääpä itselleni sitten enemmän.

Näin viime yönä unta parittomista sukista. Se on kyllä ihan arkitodellisuuttakin, että ei ollut kovin symbolinen se uni. Vaan pitää pistää sukkapyykki pyörimään. Ihan kohta - ihan kohta onneksi - pääsee siirtymään varvastossuaikaan. Sekin tulee olemaan luksusta, voi että. Hyvä juhlan aihe jälleen.


Lainasin kuvaa varten vappuvieraan lakkia, kun oma on kunnioituksen puutteessa kadonnut.