sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Ryötönperän kirjaston alkuromahdus


Iglusta heti kyseltiin, kun kaverit kuulivat meidän päässeen vihdoinkin Ryötönperälle viikonlopuksi. Siellä se oli mahtavasti kunnossa. Kamalasti teki mieli ulkoilla. Vaan oli autonperässä hyllytarpeet ja osa perikunnan kirjoista ja tavoitteena rakentaa se kuuluisa kirjasto. Piti ihan ottaa sisätila-asenne, vaikka vaikeaa se oli.

Lähtötilannekin lauantaiaamuna oli pikkuisen haasteellinen, vaan ei mahdoton. Auringonnousujen myötä alan onneksi herätä yhä vain aikaisemmin. Ihanaa on se. Kyllä niin tykkään aamuista, etenkin jos on omaa rauhaa. Mökillä kukuin jo kuuden jälkeen ja alkoi se aamu tuntua pitkältäkin, kun puoliso on torkumpaa sorttia. Olisin halunnut heti alkaa rakennushommat.

Hyvää se kuitenkin teki käydä kahvikupin kanssa ulkona kuuntelemassa hiljaisuutta. Tikka piti pikkuisen meteliä metsässä, mutta sehän ei häirinnyt ollenkaan. Tietenkään.

Ohessa seinä, johon kirjaston oli määrä tulla. Veljen vaimolta saatu kaappi on vielä pikkuisen rumistus - mutta on sillekin suunnitelma ja tulevaisuus. Palataan siihen projektiin toisen kerran. Kaappi sai muuttaa tupaan väliajaksi.

Siellä se nukkui vaikka minun päiväni oli jo pitkällä.

Kirjahyllyjä on suunniteltu hartaudella. Mies oli niin innoissaan, että perjantai-iltana piirrellessään haaveili jo patentin hankinnasta ja urasta Suurena Hyllymiehenä. Ovat saaneet inspiraationsa keittiön onnistuneesta ratkaisusta. Kaksi vuotta sitten, jo ennen kuin torppa oli virallisesti oma, revittiin keittiöstä alas mäntykaapit ja tehtiin avohylly. Alakaapit jätettiin ja ne vuosi sitten maalailin kätevällä industrial-tyylillä, eli huolimattomasti. Kiva kun keskeneräisyys on muotia. Meillä ollaan aina aallonharjalla.


Olen pikkuisen sellainen, että nätteys menee käytännöllisyyden edelle. Silläpä olen sekä kotona että mökillä piilottanut mikroaaltouunit, kahvinkeittimet ja muut rumat laitteet. Todellisuus on kaukana idyllistä kun niitä arjessa ja mökkilomissa kaivetaan tasoille rumentamaan tilaa. On leivänpaahdinta jakkaralla ja suodatinkeitintä keskellä pöytää ja sitä rataa. En tykkää. Pitäisi syödä kylmää leipää ja juoda vain mutteriespressoa, niin säästyisi moiselta rumbalta.

Lisäksi olen hirviö emäntä mökillä. Ystäviä tulee iloisena viettämään lomapäiviä, niin meikäläinen hermostuu jos matkalaukut jäävät keskelle tupaa. Pitää muka olla harmoniaa. Ja jos siinä kaiken keskellä on putkikassi poikineen tai vaihtovaatteita sikinsokin, niin pinnahan siinä kiristyy. Oleskelutilan idyllistä pyrinkin pitämään aika tiukasti kiinni. On se kumminkin hyvä, ettei ole auktoriteettia kovin paljon. Vieraat osaavat ihan itse rentoutua kirjavine tavaroineen, vaikka Ryötönperän Ruhtinattarella soisi korvat korkeasta esteettisyysverenpaineesta. Viisaita ihmisiä olen haalinut ympärilleni, näemmä. Ja se on hyvä.


Siihen mahtavaan porukkaan on nyt palannut myös nuoruusvuosien paikallinen ystävä, joka lauantaina poikkesi käymään. Iglun ihmettely oli siihen hyvä tekosyy, mutta oikeammin oli jo aikakin jälleennähdä. Kertakaikkiaan, en lakkaa ihmettelemästä sitä, että kun nuorena on kimpassa mellastettu ja tutustuttu niin aikuisena - keski-ikäisenä - kun taas vasta tavataan, niin silti tuntuu niin kuin olisi tunnettu aina. Olin haltioissani ystävän aktiivisuudesta tämän tapaamisen vuoksi ja itse aion kyllä jatkossa muistaa tämän tuttavuuden ylläpidon ja säilyvyyden.

Moni käytännönkin huoli sen vierailun aikana tuntui saavan ratkaisunsa. Laskettiin hormeja ja alustavasti suunniteltiin klapikoneen lainausta. Puunrangat ja tiilitulipesä pihamaalta siirtyvät varmasti ja rannan ryöppäys on vain ajan kysymys. Siltä se tuntui. Kyllä olen kiitollinen tästä ja kaikista ystävistä. Tiedoksi vaan.

Ystävä näki kaikkea muuta kuin idylliä. Itse edustin pinnikampauksella ja välihousuvillapaita-asulla. Tupa oli täynnä pahvilaatikoita ja röykkiöitä muutenkin joka puolella. Olen perinyt epäjärjestelmällisyyden kantaäideiltäni ja pahana tapana on tunkea tosiaan kaikki ruma ihan minne vaan paitsi esille. Mutta mökillä kun on säilytysratkaisut vähän kesken, niin jänniä kasoja kertyy jokaiselle ylimääräiselle tasolle. Kuten tähän:


No se tuli raivattua kun rumistuskaappi tuli paikalle odottamaan rapsuttelua.

Vaijerihyllyn kanssa kannattaa olla tarkkana. Että tulee riittävän isot koukut ja muut kannattimet. Olin lastannut vasta ehkä pari hyllymetriä ja levysoittimen, niin hylly romahti. Onneksi en jäänyt alle. Levari meni ehkä rikki. Pitää tuoda kaupungista rippilahjalevysoitin, kunhan vaan ensin vaihdetaan se neula. Olen luvannut vinyyli-ihmiselle, että en enää pilaa yhtään kiekkoa sillä vanhalla neulalla.

Vaan makuukammarin ilme raikastui ja tukevampiin kannattimiin luottaen lähdettiin tänään pois. Kesken jäi tämäkin operaatio. Ensinnäkin sen vuoksi, että menin hämilleni kirjojen lajittelun kanssa. Piti ihan tekstiviestittää kirjoja harrastavalle ystäväpariskunnalle, että mikä olisi paras logiikka. Estetiikka on onneksi kuulemma aika hyvä. Aakkostamaan en ainakaan ala. Toinen viivästys on Edith Södergranin syytä. Unohduin etsimään kirjasta lempirunoani Tähdet. Löysin sen ja vetistelin vähän ennen kuin jatkoin.

Sitten keksin, että turhahan niitä kirjoja on liian ahtaasti vielä laitella, kun Helsingissä odottaa laatikkotolkulla lisää. Kesken jäi, vaan ei haittaa, hyvä tuli.


Rantasaunonta oli aktiivisesti mielessä. Oikea haikeusmomentti. Sen lämmittämiseen olisi kumminkin mennyt niin paljon aikaa, että piti tehdä sama kompromissi kuin ulkoilun kanssa. Että ei nyt tänä lauantaina. Pitäisi viikonloppujen olla pidempiä.

Tietenkin kävin rannassa katsomassa, että kaikki oli kunnossa. Vähän huolettaa, kun miesväki sanoo ettei remonttia voi aloittaa ennen kuin tönö on suorassa. On epäilyksiä minulla. Että se suoristaminen kestää kauan. Kauan. Voi että. Haluan tiluksen rakkaimman rakennukseni kuntoon. Pian.


Niin. Eli mökkikausi käynnistetty! Kyllä olen tyytyväinen.



(Ja sitten Putous-ohjelmaan koukuttuneille lajitovereilleni Putous-mökkiextra: Antennin päällä oli lunta eikä telkkari näkynyt kunnolla. On se luojan lykky, että antenni on katolla hankalassa paikassa, enkä lopulta mönkinyt sinne asti. Olisi voinut tulla onnettomuus. Mutta menossa olin, kun näkyvyys oli huono ja huoletti.


Otsalampun valossa se tuntui aluksi ihan hyvältä idealta, kiivetä katolle. Vaan tyydyin sitten perinteisempiin konsteihin, eli telkkarin hakkaamiseen ja ihmisantennina taiteiluun. Se oli puolisosta niin hölmöä, että meni ikuistamaan senkin:


Muuten telkkari on mökillä aika turha. Paitsi silloin kun siellä on yksin. Tulee yhteenkuuluvaisuus siviilisaation kanssa, jos sattuu hiljaisuus pelottamaan.)


sunnuntai 19. helmikuuta 2012

Talouspaperia ja irtonumeroita


Bussien lipunnäyttöautomaatit kun päivittäin muistuttavat, että kortti pitää seuraavan kerran ladata maaliskuussa, niin sitä ei pääse vahingossakaan unohtamaan ajan ihanaista kulua. Vaikka muuten olenkin vähän sitä niin sanottua siivillä lentämistä vastaan. Linnut lentävät ja ajatukset, eivät kellot. Vaan näin maaliskuuta odotellessa en pistä hanttiin. Päivien yhä vaan pidentyessä saisi tosin aikakin käydä vähän pitkäksi. Että ehtii kunnolla nauttia. Pitää vissiin itse sitten huolehtia kevään äärelle pysähtymisestä kun on sen aika.

Nyt kyllä tulee odotellessa sorruttua kaikenlaisiin piristäviin kummallisuuksiin. Niin kuin esimerkiksi kuvioituun talouspaperiin. Ihan on hömpötystä. Ei voi olla luontoystävällistä läntätä ylimääräisiä kukkia kaikenmaailman imukykyisten huokosten (hullun hommaa nekin) pinnalle. Jos oikein tarkkaan ajattelee, niin koko talouspaperi on vähän omituinen keksintö. Paitsi työllistäähän se toki, että siinä mielessä hyvä.

Se on vähän niin kuin suklaa ja hyvä seura. Riippuvuus siihenkin syntyy. Mikä lie markkinamiesten kikka. Jo siinä tiskipöydällä käsi orvosti haroo tyhjää jos on talouspaperi loppu.

Kaupungilla kostautuu moinen hankinta. Hävettää niistää kukalliseen paperiin. Ohikulkijan nopealla vilkaisulla voi vaikka vahingossa näyttää siltä, että nenästä tulee pinkkiä ja heleää vihreää. Yök. Kyllä valkoinen olisi ihan vaan parempi.


Lumitöiden aikana ja varsinkin jälkeen katse vaeltelee pitkin pihamaata seuraavissa hommissa. Niitä on vielä aika vähän. Roskien keruuämpäri on jäänyt penkin alle syksystä ja porraspieleenkin unohtui kaikki asetelmat. Oikeastaan ihan nättiä, kun niissä on pieni lumikerros päällä. Mietin, että mikähän kukka ja missä vaiheessa olisi sellainen, jonka voisi hankkia vähän väriä tuomaan pikkupakkaseenkin. Ehkä sitten maaliskuussa. Muistissa on, että moni kohta pihasta jäi haravoimatta. On  keväällä tekemistä. Tavallaan hyväkin, niin ei mene pelkäksi maasta nousevien esikoiden ihmettelypyllistelyksi.

Sisällä tulee roikuttua puutarha-aiheisilla nettisivuilla. Melkein menee yöunet, kun niissä on niin paljon asiaa. Jotkut ovat jo laittaneet siemeniä itämään. Minullakin niitä on, ja tänä vuonna ei tekisi mieli munata. Päätän hankkia oikeaa taimimultaa, enkä epämääräistä pussukkaa lähisiwasta. Sieltähän viime vuonna tuli ostettua myös se basilikan itsekasvatuspaketti. Olihan niistä kymmenistä taimista iloa pitkin kevättä, huoltamistakin. Mutta jotakin meni vikaan kun niistä kasvoi vain laiha pienilehtinen pusikko. Uskoin liiaksi siihen, että hyvä tahto ja basilikasta tykkääminen riittää.

Nyt olen alkanut katsoa herkkusienistä ja minitomaateista jääviä muovirasioita uusin silmin. Ja puutarhakauppojen mainoksista olen lukenut maatuvista turveruukuista. Niiden ja oikeanlaisen mullan avulla voi saada siemenistä syntymään ihan kukoistaviakin taimia. Vähän jännittää, miten tänä keväänä ja kesänä käy. Olenkohan saamassa professionaalia asennetta. Kunhan ei nyt sitten mene liian vakavaksi.

Netissä valistetaan myös, että pihakasvien lumitaakkaa pitäisi keventää. Alkaa varmaan olla ajankohtaista Puutarhanurkassakin, vaikka erikoisen kivan näköinen onkin hortensian ja alppiruusun kaariyhdistelmä. Joka kevät ovat elpyneet ilman apujakin, raukat.


Iltapuhteiksi olen siivoillut vuosien varrella kertynyttä naistenlehtivalikoimaa. Vaan on siinäkin motivoivana moottorina ollut kevätaiheisten numeroiden esiinkaivelu. Vaikuttaa siltä, että joka vuosi on samat ajankohtaiset jutut. Silläpä vähän turhauduin sisustuslehtien tilailuun ja sanoin irti kaikki. Paitsi perikunnan Annan, mutta se onkin viikkolehti ja siinä on horoskooppi. Lehtimyyjille kerron puhelimessa siirtyneeni irtonumeroharrastajaksi. Väittävät kyllä, että säästäisin enemmän jos vaan reilusti tilaisin.

Vaan sitä en ole kertonut, että en tietenkään osta normaalihintaisia numeroita. Pitää olla alennus. Tosin on tunnustettava, että jotain samaa on nyt liikkeellä kuin talouspaperinkin kanssa. Olen palkkapäivän jälkeen sortunut myös tavallisen hintaisiin lehtinumeroihin. Kyllä on ollut vähän pettymys ja on tullut kaduttuakin vähän. Olen tässäkin yhteydessä yrittänyt asennoitua niin, että pidän osaltani kansantaloutta yllä, vaikka voisi irtonumerorahat antaa hyväntekeväisyyteenkin.

Nimittäin ihmettelin, että esimerkiksi maalaiselämää hehkuttavassa lehdessä tarjoillaan myös kevätmuotia torpanemännille. Pitääkö tässä nyt sijoittaa pellavaiseen rustiikkiseen mekkoon, että on uskottava Ryötönperällä? Pastellivärit yhdistettynä säkkikankaan sävyihin, niin niillä sitten luodaan se aito tilanne. Sanonpa vaan, että VOI olla että hankin uudet verkkarihousut kun vanhoissa on jäljellä kohta enää vain saumat. Mutta muuten mennään työelämään kelvottomiksi käyneillä vaatekappaleilla ja juhlatilanteita varten voi ehkä pukeutua ehjäänkin.

Kun jättää haaveiluaiheisia lehtiä etualalle lehtitelineeseen, niin siinä on tällaisena lumisenakin päivänä katseen mukava pysähtyä. On niissä hyviäkin juttuja, erityisesti nyt tietenkin ovat saunaremonttiaiheiset lähellä sydäntä. Voi arvostella muiden tekemiä valintoja, kun omat visiot ovat tietenkin hienompia.




Naapuri kävi lainaamassa kattolumenpudotusvaljaat. Tarjoutui myös avuksi siihen kohtaan, kun meillä on urakka ajankohtaisena. Lumihommat yhdistää. Äsken yövuorosta palatessani ei kenestäkään ohikulkijasta kotiraiteilla päässyt ohi vaihtamatta muutamaa sanaa. Yksi teki "kaupungin hommia" kolatessaan pyörätietä ja toinen päivitteli sitä, miten alkaa tila loppua pihalta. Minne laitetaan lapioidut lumet, kun ei hartiavoima riitä nostamaan kasojen päällekään enää. 

Meillä on sillä tavalla hyvä tilanne, että voi kanniskella takapihalle. Urheilustahan sekin käy, mutta tykkään sitten keväällä seurata että miten kauan kestää sen vuoren sulaminen. Saattaa muualla jo pilkistää kukkaa,  vaan lumivuori keskittyy kokkareeksi pienenemiseen. Näyttää tällä lumentulolla kuitenkin siihen olevan vielä aikaa.

Heti kun ajokeli selkenee, lähden sen taimimullan hankintaan. Ei tartte sitten talouspaperin ja vanhojen lehtien avulla yrittää selvitä kevääseen.







sunnuntai 12. helmikuuta 2012

Kaikenkarvaiset ystävämme


On aika turvallista olla välillä epäsosiaalinen, kun voi valita. Tällainen talviaika kun aiheuttaa sen, että arkiliikenteen lisäksi tulee aika huonosti lähdettyä tapailemaan ihmisiä. Kyllä en tiedä omasta piiristäni yhtään ystävää, jolla menisi pulu turbiiniin jos ilmoitan että nyt ei jaksaisi tavata. Kauhea ihminen. Vaikka ystävänpäivä onkin turhista turhin keinotekoinen kekkeri halloweenin ohella, niin toimiihan tuo kätevänä aasinsiltana herättämään ajatuksia.

Olenkin miettinyt, että hitto soikoon, taidan olla ystävyydessä vähän niin sanotusti saamapuolella. Että mitäs annettavaa minulla on, vai onko mitään.

Perjantaina esimerkiksi vietin lökäpöksyiltaa yksin kotona. Saunapuut oli loppu ja ehkä vähän tylsääkin. Mutta ei niin tylsää, että olisin tarttunut ripsivärin varteen ja lähtenyt cityyn. Niinpä pari seurallisemmalla tuulella ollutta ystävää kertakaikkiaan yhtäkkisesti suhahti meikäläisen kyökkiin. Juustovalikoima kassissa ja tulppaanit ja kaikki. Tulivat, vaikka kerroin että tällä kerralla ei ole kotikaraokelaite toiminnassa. Ollaan levyjen ja youtuben varassa.

Tuli ihan tyttömäinen olo. Oli vähän niin kuin salabileet kun siippa oli poissa ja talo yksin meillä. Vaan eipä niitä syvällisyyksiä olisi moni jaksanutkaan kuunnella. Ennen kuin siirryttiin kuuntelemaan Vesku Loirin tunteellisia jollotuksia, oltiin jo ehditty pohtia esim. sitä missä on kenenkin koti. Se kun siinä mielentilassa tuntui jotenkin kompleksiselta teemalta. Ihan niin kuin se nyt ei olisi siellä missä se nyt on. Kotona.


Taisi olla kaikilla raskas viikko takana, kun loppuhokema oli se että koti on siellä missä läheiset ovat. Tai tarvitaanko sen toteamiseen erityisesti väsymystä, ehkä ei. Ehkä itse aihevalinta kertoi enemmän vireystilasta kuin melko itsestäänselvä lopputulos. 

Vaikka kyllä sitä kummasti sitoo itsensä maallisuuteenkin. Niin kuin esimerkiksi Ryötönperä. Vaikka se onkin enemmän lomakoti. Sen lunastamista kun lähdin pohtimaan, niin ensisijaisena erittäin itsekkäänä lähtökohtana oli se, että mikään vieras perhehän ei meidän perheen tiluksilla muuten omistajan elkein tramppaile. Oliko järkevä pohja pankkilainalle se ajatus. Ei.

Monta kertaa olen ystäviäni ajatellut lämmöllä (Vaan olenko muistanut kiittää, en.) kun joutuivat kuuntelemaan puntarointiani kuukausien ajan. Tänään tuntitolkkujen kävelyllä kiteytyi lapselliseksi määritelmäksi se, että ystävyys on vähän niin kuin kuppi kuumaa. Taisi vaan tehdä glögin jämiä mieli. Sillä ystävyys on myös parhaimmillaan kylmä vesisaavillinen niskaan.

Nimittäin ystävä on rehellinen ja tarvittaessa kyseenalaistaa kaikki romanttiset ryötönperähaaveet. Vain tukeakseen sinä päivänä kun päätin kumminkin, että se tontti on yksi kotini vaikka seisoisin keskellä pihaa ainaisesti yksin. No, ei ole tarvinnut. Läheiset ovat seuranneet perässä ja moni yllättäen sinne täältä kaupungista välillä kaipaileekin.


Enkä olisi siellä ilman ystäviä selvinnytkään. Tai olisin, mutta vielä seisoisi ruostunut arkkupakastin ongelmajätteenä liiterin takana. Eikä olisi yrttimaata. Kaadetut puut mätänisivät rankoina ja romut lastulevykaapit tukkisivat tupaa. Kiitos vaan ystäville avaruudesta.

Ja villasukista. Olen totaaliriippuvainen neulomistaitoisista ihmisistä, kun en itse osaa olla niin kärsivällinen, että sukkahommiin ryhtyisin ja loppuun asti veisin. Olen valjastanut jopa yhden ystävän äidinkin neulomaan. Ja mitähän yhtä hyödyllistä itsetehtyä osaisin antaa vastalahjoiksi? Laihaa ja liian makeaa sitruunalikööriä? Itsekoristellun tulitikkuaskin? Hyötysuhde ei yllä samaan. Siksi en ehkä voi koskaan osallistua niihin työtyöstärinkeihin, jotka täällä kaupungissakin ovat kaikkien iloksi yleistyneet. Meikäläisen oravannahat kun ruukaavat olla aika pieniä.


Mitähän varten ystävyys markkinoidaan vaaleanpunaisena? Miss Piggy ja marsipaani. Kun itselleni se on syvää sinistä ja normaalia kunnon punaista. Kuvaelma, jota en vieläkään ole ihan täydellisyydessään toteuttanut näyttäytyy pitkänä puutarhapöytänä. Sen ylle on viritetty ne sirkuksista tutut värihehkulamput (jos jollain on ylimääräisiä, voin lunastaa). Niiden valossa saa ilta tulla. Jokaisella kiikkerällä jakkaralla istuu joku ja pitkä penkkikin siellä on, ja siihen mahtuu monta.

Se on siis käsitykseni ystäväporukasta.

Sain kerran läksiäislahjaksi työkavereilta puoliksitäytetyn Krissen ystäväkirjan. On mahtavaa kun on kavereita, joiden mielestä korkokengät, laihdutuslätkät, ripsientaivuttajat ja silitysrauta ovat turhinta maailmassa. Hyvä kysymys ystäväkirjassa oli se, kiitos vaan. Olen myös tutustunut edesmenneen tätini ystäväkirjaan 60-luvulta. Siellä monen lempiruoka on kaalilaatikko ja idoli Shirley Temple, löytyy myös kirjoitusasussa Themble. 

Vaan veikkaan, että jos Krissen kirjassa olisi kysytty lempikukkaa, niin monella olisi ollut sama kuin vajaat 50 vuotta sitten. Kielo, vuokot ja vanamo. Vai onko nykyään sitten nämä vaikeat orkideat ja muut enemmän pop.


Ehkä nyt menee hempeilyn puolelle, mutta ystävät ovat vähän niin kuin raha opiskeluajan köyhäilyvuosina. Juuri kun tuntuu, että loppukuu mennään pelkällä riisillä, niin jostain löytyykin se tonnikalakolikko. Saattaa yllättävä yhteydenotto tulla hyvinkin yksinäisellä hetkellä, tarpeeseen.

Kyllä en väheksy nykytekniikkaa, eli tekstiviestejä. Aika usein herään yöllä katsomaan kännykästä kelloa liian monta tuntia ennen varsinaista herätystä. Tässä taannoin olikin tullut tekstiviesti. Ystävällä oli asiana se, että lunta satoi hiljalleen ja kaikki oli hyvin. Ei muuta.

Ihana. Se tuntui niin hyvältä, että olen harkinnut öisiä tekstareita kaikille ystäville kun kerran kumminkin herään räpelöimään äänetöntä luuria joka yö.


tiistai 7. helmikuuta 2012

Poterokausi on avattu



Ensimmäisiä kaamoksen jälkeisiä todellisia elonmerkkejä on se, että lumilapioon tulee tartuttua ihan ilokseen. Alkaa syntyä perinteisiä Puutarhanurkan poteroita. Vaikka on vielä liian aikaista kuvitella, että lunta kaivamalla kevät löytyisi jotenkin joutuisammin. Lähinnä tulee varmistettua vaan pikkuisen höynähtäneen ihmisen maine naapureiden silmissä. Kun kadunvieri ja autopaikka on lapioitu melko suurpiirteisesti - oikeastaan huonosti. Oleskelupuolen pihalle sen sijaan riittää voimia. On kiva kaivella tilaa, viettää siinä sitten aikaa tahi ei.

Mikähän siinäkin on, että toisarvoinen kiinnostaa asiallista enemmän.

Kirjastokävelyn jälkeen teki vielä mieli jäädä vähän pihamaalle pyörimään. Olihan siihen tavallaan vähän aihettakin. Alkaa nimittäin taas kattolumet huolettaa. Lähinnä puutarhapöytien ja -tuolien vuoksi. Hyvin ne talvisään kestävät, jos omaan silmään ei pistä ahavoitunut pinta. Vaan kattolumivuori kun purkautuu alas, niin sen kannatteluun ei taida kahvitteluun tarkoitettujen kalusteiden rakenteet riittää. Olivat ihan suoraan alapuolella, jossa niiden paikka muina vuodenaikoina onkin. Niin huoleton en ole, että haluaisin keväällä keräillä lumen alta paljastuvia kohmeisia pihapöydän säpäleitä. Se olisi jotenkin surullista.

Riittää, että olen suureksi häpeäkseni ehkä tuhonnut polkupyörän. Unohtamalla sen tuhanneksi talveksi kiinni tikapuihin talven turmellettavaksi. Kehtaa edes kuvaa laittaa.

Kun sisällyttää raivuutyöhön jonkin somistelunäkökulman, niin on vielä keskivertoakin miellyttävämpää. Toimisikohan sama myös ryteikössä mökillä. Jos pienen savustus- tai nuotiopaikan tai vaikka vaan kivisommitelman aina välipuhteiksi askartelisi. Nyt pihakalusteiden kaivamisen sivuhommana siivosin lumen alta esille myös yhden lyhdyistä.



Jännää arktisuutta oli kyllä lumisissa kalusteissa. Ihan piti antaa silmän levätä hetki koskemattomassa lumessa. Kun vastatehdyn lumityön jälki on aina jotenkin vähän raadollinen ja sotkuinen. Kokkareinen. Siis ennen kuin tulee edes sentti uutta kerrosta päälle vaikutelmaa pehmentämään. Mieluummin ei kuitenkaan tällä erää enempää.

Vähän siinä hikoiluttikin ja mielessä poltteli eteiseen nakatun kassin kirjastoanti ja linssikeiton ainekset. Kotiväen mielestä olin kuitenkin ollut varsin aikaansaava, kun pöydät ja tuolit oli riivitty sikin sokin kotiportaille ja kaikki koskemattomuus oli tuhottu. Kuten sanottu, lumea sotkemalla ja mylläämällä saa yllättävän nopeastikin näkyvää jälkeä aikaan.

No mikäs siinä, jos sellaisella mellastamisella saa viitseliään ihmisen maineen edes hetkeksi.



Vahingossa on tämän talven kirjastoteemaksi tullut viisi kerrallaan. Se on toki sopiva määrä kävelyn yhteydessä kannettavaksi. Olikin viisasta näin täysikuun tullen vaihtaa valikoima, niin on sitten yöaikaan lukemista. Kyllä työkaverin kanssa ilkuttiin viime viikon lehtiväittämälle, että tiedemiesten mukaan ei ole todenperää kuutamon aikaisessa unettomuudessa. Ihan oltiin sitä mieltä, että kotioloissa on tätä empiirisesti tarpeeksi todisteltu. Että kun on joskus pohdittu unettomuuden syitä, niin almanakkaa tarkastelemalla sen on yleensä löytänyt. Kuu.

Joskus ehkä vuorotyöläisen elämään kuuluva rytminvaihtelu tai siviilimurehtiminen vievät unenlahjat. Oli syy mikä hyvänsä, on unettomuushetkiä varten hyvä olla luettavaa. Mielestäni sitä pitää olla myös eri mielentiloihin. Nyt romaani- ja pihakirjallisuuden lisäksi tuli viidenneksi napattua mukaan kirjastotätien suosittelema realismiteos. Uranaiselta katoaa työn ja muun merkitys kolmenkympin kriisissä. Kolkyt ja risana.

Mietin vähän jälkikäteen motiivejani. Että pitääkö päästä tuntemaan ylemmyyttä kun valitsee lukemistoonsa toisen kitinää. Petynkö kun pääsen kirjan loppuun, jossa epäilemättä tulee joku onnistuminen. Vaikka olen lähemmäs nelkyt ja välillä aika risanakin, niin harva asia nyt ihan turhalta on tuntunut. Ainakaan pitkäkestoisesti.


Voihan se olla, että risana olemisen kirja - niin kuin moni muukin opus - jää kesken. Toivottavasti en ainakaan valaistu, kun ei nyt justiinsa ole toivelistalla elämänmuutoksia.

Jos tässä nyt normaalin valon lisääntymisen ohella saisi vielä jonkin herätyksen, niin lähipiirillä olisi ehkä tuskallista. Itselläkin olisi moninkertainen rytinä alas. On vielä tulossa kattolumivuorta ja varmasti jäätaskun aiheuttamaa vedenvuotoa ulkoeteiseen suojasäillä. Pitääkin kaivaa suojamuovit taas esille. 

Nyt näyttää sääennuste ihan hyvältä, aika seesteiseltä.


sunnuntai 5. helmikuuta 2012

Tiskiainetta ja punaviiniä


Tulee kaksi vaalikävelyä tänään. Kun aamukahvien välissä piti kiirehtiä ulos aurinkoon. Menivät kerran lupaamaan pilviä ja lisää lunta myöhemmäksi. Illemmalla sitten yhdessä uurnille. Se on vähän sellainen perinne. Niin kuin yhteiset vaalitulosten seuraamisetkin. Ei kyllä kauheasti jännitä. Ovat muualla meikäläisen hermoilumomentit. Esimerkiksi siinä, että riittää linnuilla ruoka. Puoli litraa siemensekoitusta vuorokaudessa menee, olen laskenut.

Jos on ehtinyt tyhjentyä ruokapaikka, niin siellä on ihan hiljaista. Vaan kun käyn täyttämässä, alkavat heti ilmoitella toisilleen että nyt sitä taas saa. Tavallaan kätevää, kun voi sillä tavalla tilata itselleen linnunlaulua. Vähän kyllä ihmettelin kävelylläkin, että jaksoi talitintti jo liverrellä. Oliko muuten vain hyvällä tuulella, tai ehkä lämpimikseen veisasi.

En voi kuin ihmetellä kaikkien lintujen fysiikkaa. Ihan jo lähtökohtaisesti, mutta erityisesti näillä säillä. Mysteeri on sekin, miten metsissä selviävät kun ei ole erikseen ruokapaikkoja.

Mustarastas on tehnyt itselleen melkein kiepin lintulaudan juurelle. Siellä päivystää. Kävi mielessä, että veisikö sille vaikka huopatossun tai vanhan pipon lämmikkeeksi. Vaan saattaisi siinä rastaan tarkkaavaisuus herpaantua ja olla vaaran paikka, jos sattuisi naapurin Sulo-kissa olemaan liikenteessä. Parempi on antaa hänen pörhistellä omine nokkinensa vaan.



Kun on tönöttänyt monta päivää sisällä ja viime viikotkin kulkenut väsyneet laput silmillä, niin jo näytti joenrantakoivikkokin taasen uudelta. Ihan tuli mökin haapasavotta mieleen, kun puhtaat koivunrungot näyttivät niin raikkailta. Vaan eniten ihastelin varjoja. Nyt niitä taas näkyy kun aurinko on korkeammalla, jopa aamukävelyllä. Toivottavasti ei tule moneksi päiväksi pilvistä.

Vaan lauhtuminen on kyllä muuten ihan tervetullutta, alkaa olla talossa sisälläkin aika vilpoisaa vaikka tunnelma lämmin. Ihmettelen, miten pari viikkoa sitten lahjaksi saamani kukka on vieläkin hengissä. Melkein pitäisi laittaa sen antajalle ihan tekstiviesti, että hyvin voidaan. Kun yleensä meikäläisen sisäkukat ovat olleet aika kuukahtavaista sorttia. Tai sitten kissat syövät ne.

Vaan tämä onkin nyt yllättäen tykännyt sekalaisen työhuoneen tasaisesta talvivalosta. Kyllä pitkään sen paikkaa arvoinkin, kun ei olla meillä kukkaikkunalautoja koskaan harrastettu. Ja sitäpaitsi sellaisella kyllä huurtuisi nyt paatuneinkin varpukasvi. Sen verran vetää.


Soittelin maalle naapureille ja ystäville, kun oli Ryötönperälle niin ikävä. Hyvin siellä kaikilla oli ja tontti tallessa. Sen enempää en sitten jaksanutkaan kotiin jäämistä ruikuttaa, vaan ihan kanavoitui pitkästä aikaa toiminnaksikin kauan kaivatut joutilaat päivät. Asennettiin kuukausia auton peräkontissa pyörinyt 50-luvun teemalamppu vihdoinkin keittiön kattoon. Näyttää vähän pöydän päällä leijuvalta ufolta.

Huvittaa oma itseni, kun on lamppua ihaillessa ollut mielessä sana muotokieli. Ihan niin kuin olisin suurikin muotoilun asiantuntija. Minä niin pidän tuosta muotokielestä, heh. No mutta tykkään nyt joka tapauksessa, vaikka muuten en kyllä mikään kattovaloihminen olekaan. Vaan hyvä on tuon alla askarrella jos tulee sellainen inspiraatio.


Lauantain raclette-aterian kunniaksi hankin suosikkipunkkua. Alkon ainoa Cannonau, vaikka sitä sorttia on Sardinian marketeissa hyllymetreittäin. Säästin yhden lasillisen vaali-iltaankin, jos sitä nyt malttaa tuloslähetykseen asti odottaa. Kun pakkaskävelyn päälle maistuu kyllä tuhti makuelämys, eikä tähän hätään ole esimerkiksi gulassia.

Kerran viinimessuilla rähisin maahantuojille Cannonauiden vähyydestä Suomessa. Kaikkihan sen jutun ovat jo kuulleet. Ei vaan kuulemma riitä vientiin asti. On kanssani sama maku sukulaissieluillani Italian paratiisisella viinisaarella. Menee pienet erät omiin mahoihin ja maksoihin. Onneksi on nyt kuitenkin sentään tämä täällä meillä:


Kun on levännyt ja iloinen mieli, niin sitä jaksaa innostua ihan tosi kummallisista asioista. Siitä, miten on kiva pakkaus kotimaisella ekotiskiaineella, jota löysin rautakauppareissulla. Ja miten oivallinen tapa lämmittää kylmät kädet on tiskaaminen. Puhdistuu lapastenkin nöyhtä kynsien alta ja jaksaa odottaa iltasaunaan.


Puhdas pyykki on toinen asia, josta melkein aina ilahdun yhtä paljon. Nyt vasitenkin kun pesin mökkilakanoita. Yleensä en viikkaile, vaan nyt ihan hartaudella taittelin ja pakkasin valmiiksi odottamaan sitä reissua, joka toivottavasti kumminkin pian toteutuu.

Tuli vähän niin kuin jatkuvaisuutta talven pysähtyneeseen tunnelmaan. Liikettä suorastaan, kun pystyinkin yhtäkkiä katsomaan eteenpäin. Olemaan jo valmiiksi onnellinen edessä olevista ajoista.

Vaikkei tässä hetkessäkään ole mitään, mistä nyt kaipaisin pois.


torstai 2. helmikuuta 2012

Miniloma.


Ei kova pakkanen ole samanlainen yllätys kuin esimerkiksi tulivuoren tuhkapilvi. Eikä Ryötönperälle lähtemisen peruuntuminen ehkä ihan verrattavissa kaukomatkan sivu suun menemiseen. Vaikken minä nyt Italiaa kauemmas varsinaisesti ole koskaan kaivannut, mutta voin kuvitella miltä tuntuu jos vaikka suunniteltu savanniretki ei toteudukaan. Vaan olin kuitenkin odottanut tätä pitkää vapaata, minilomaa, sillä ajatuksella että mökkiranta täältä tullaan.

Tietysti sääennusteiden valossa pieni järjen ääni alkoi vikistä jo viimeisten yövuorojen aikana. Että onko se nyt vähän tuhlausta lämmittää mökkiparka paria yötä varten ja että kannattaako se muutenkaan, kun ei ole kirjahyllyaineksiakaan vielä hankittu. Kun on ollut suunnitelmissa, että talviviikonloppu on juuri sopivan mittainen sisäprojektille ja Ryötönperällä se tarkoittaa kirjaston rakentamista kammariin.

Sisulla pidin eilen kiinni suunnitelmastani ja kaivoin Helmikaaran esille hangesta. Harmi etten tajunnut ottaa "ennen" kuvaa, otin vain "jälkeen" kun auringon valo suorastaan loi kiilansa lumikasasta paljastuneeseen kylkeen. Ajattelin, että se varmaan on merkki siitä että huomenna lähdetään edeltä ja lähipiiri tulee sitten perjantaina perässä.


Kesäautoksihan Helmikaara on hankittu, joten en ole vielä edes tutkinut onko siinä sellaista töpseliä, jolla voisi jotenkin lämmittää niin että starttaamisen lisäksi moottori myös käynnistyisi tällaisella pakkasella. Epäilen kyllä, että on siellä jossain töpseli. Helmikaara ei petä. Esimerkiksi sisällekin pääsi eilen lukitsematta unohtuneesta apukuskin ovesta vaikka toinen ovi ja takaluukku olivat lukittuina jäätyneet kiinni. Menin nimittäin etsimään jäänrapsutinta hanskalokerosta. Ei ollut.

Auton ympärillä lumiurakointi oli ihanaa kun oli pilkkihaalari päällä, ei kiire minnekään ja työn tulos selkeästi nähtävillä. Siitä yövuoroväsymyksen avituksella huumaantuneena teki vähän mieli ottaa taidevalokuvia, vaikka kokemuksesta muistin että lumikuva harvoin onnistuu. Oli  optimistisen terhakka olo. Se loppui sillä tavalla jäykän ytimekkäästi lyhyeen, että selkä notkahti kipeään kramppiin (kyllä nyt on alettava kuntoilla) myrskylyhdyn edessä vääntelehtiessäni muka mahtaviin kuvakulma-asentoihin.

Ei olisi kannattanut, mutta tässä innoitukseni lähde. Lumikokkare lyhdyn päällä. Onpa ihmeellistä. Hohhoijaa.


Olen kuullut, että joskus selkävaivat kielivät ihmisen sisäisestä ristiriidasta tai muista ongelmista. Olen tätä teemaa jo tänään kavereillekin pohtinut. Että pitikö siksi tulla kramppi, että en lähde suotta kolmenkymmenen asteen pakkaseen hytisemään ja neljän tunnin ajomatkalla kesämenopeliäni rääkkäämään. Puhumattakaan siitä, että myös lähimmäiseni olisi joutunut tulemaan Ryötönperälle, koska muuten olisin saanut marttyyrikohtauksen.

Toisaalta, jos selkävaiva oikeasti olisi merkki henkisestä tasapainottomuudesta, meikäläistä vaivaisi sellainen ehkä aika paljon useammin. Nyt on vain pari kertaa vuodessa.

Mieli on mökillä ja askaroi sen kysymyksen äärellä, että onkohan keittiön vesiputki haljennut. Jäässä se nyt joka tapauksessa on varmasti. Muuten käy Ryötönperän sisustus- ja remontointihaaveilu ihan täältä kotoakin käsin. Olen esimerkiksi puutalokirjaa selaillessani pohtinut syvällisiä. Että olisiko hyvännäköinen jos maalaisi nyt aika hylättynä vaateröykkiön alla kiikahtelevan keinutuolin vaikka mustaksi ja sijoittaisi sen sitten joskus uusitun rantasaunakamarin maisemaikkunan äärelle.

Vai onko musta liian dramaattinen tai pinnallisesti turhaa trendikkyyttä tavoitteleva väri? Jos kuitenkin kirjavaksi tahi siniseksi? Kun selkä on huomenna taas hyvä, voin vaikka lähteä rautakauppaan maaliostoksille. Samalla voisin hankkia lisää hyllynkannattimia keittiön kuukausia sitten romahtanutta kattilahyllyä varten. Ei näköjään riitä yksin se rautakauppamotivaatioksi. Pitää olla mukana jotain  niin sanotusti lyriikkaa.


Jos tästä nyt kerran tuli tällainen lepoloma, niin olisi aiheellista käyttää siitä osa ihan asialliseenkin haaveiluun puutarhanhoitomielessä. Sain nimittäin yhdeltä uudelta ystävältä lähetyksen siemeniä. Nyt pitäisi huolehtia siitä, etten sitten keväällä möhli niiden kanssa. Olisi aika noloa, jos vain huolettomasti viskoisin siemenet pitkin Puutarhanurkkaa ja Ryötönperää ja tuloksena olisi samat rikkaruohot kuin ennenkin. 

On opiskeltava kukkien kasvatusta. Siementen mukana tulleen postikortin kuva tulvautti mieleen myös ajatuksen laventelista. Ihan hetken istuin kuumalla kesäportaalla sen tuoksussa. Onnistuiskohan sen viljeleminen vai tyydynkö ruukkusellaiseen. Kyllä jos Ryötönperän niittu joskus vielä lainehtii laventelista, niin alkaa olla Pikku talo preerialla -tunnelma kohdallaan. Voisin lainakoiran kanssa sitten kirmailla kimpassa, jos on molempien selät kondiksessa.


Olen saanut viime aikoina muutakin postia, esimerkiksi Espanjasta kortin. Kyllä oikean postin saaminen on mukavaa! Vaan on silläkin ystävällä nyt ehkä asennoitumista kun palasi eilen tänne kylmään. Mutta me emme saa ruikuttaa pakkasesta, kun ollaan virallisesti totuttu. 

Vähän huolettaa ne kaikki muut maailmassa, joilla on nyt yllätyskylmä ja uhkana tuhoisa palellus. Pitäisi pitää heistä huolta.

Lisäksi otan nyt vähän kantaa. Kun olen havainnut keskustelua siitä, miten osa meistä pohjoisilmanalaan tottuneista ihmisistä keräilee villasukkien sijasta rahaa ja peitteitä vaikkapa Romanian eläimille. Pitäisi kuulemma ensin auttaa ihmisiä. Tottahan sekin on. Olen silti pikkuisen mielessäni uhonnut, että ei ole mitään väärää jeesata myös vaikka toisten hevosia ja koiria. Sitäpaitsi hyvä pakkasesta selvinnyt hevonen ja tyytyväinen vahtikoira voi olla palelevalle kanssaihmiselle aika tärkeä.




(On näköjään tässä joutessa tullut mietittyä monenlaista. Vaan ei voi tietää, vaikka kumminkin huomenna starttaisin mökille kun on loppuviikko edessä. Koko ajan se vieläkin kytee mielessä.)