torstai 28. maaliskuuta 2013

Parasta aikaa.

Toissakesäinen räkättirastaan pesä. Odotan uusia asiakkaita.

Loma on ihmisen parasta aikaa. Vasitenkin jos tekee vähän toisin ja matkustaa kotiin mökille pitkästä aikaa aamujunalla. Yksin edeltä. Siinä on sitä Ryötönperän hallintakauteni alkuaikojen tunnelmaa kolmen vuoden takaa. Kun mies oli kiireinen ja minulla pakkomielle päästä tekemään lopullista päätöstä mökin lunastamisesta. Tulin aina kun vain pystyin maalle, olisin varmaan kävellyt jos ei olisi julkista liikennettä.

Silloin en saanut torpassa saati tontilla mitään aikaiseksi. Pyörin ympyrää ja tekstailin ystäville. Tunnelmoin ja mietin. Istuin rannassa vain.

Enää se ei ole sellaista, eikä tarvitsekaan. Voi lähteä heti liikkeelle tai tehdä asioita tontilla. Nyt oli sellainen aika, että piti mennä etsimään muuttolintuja joelta ja kaivaa lumipoteroita. Ei ollut joutsenia ja reuhatessakin tuli hiki.


Kun puoliso saapui autolla perässä, minä lämmitin rantasaunaa silmät kiiltäen. Hän luuli, että olin tunnelmoinut kevätvalkoviinillä tuntikaupalla. Mutta minulla oli ehkä kuumetta. Se on niin harvinaislaatuinen tapaus, että voisi ihan maalata raksin seinään. Ison. 

Minä aina inhoan kun ihmiset raportoivat facebookissa ja muualla omista tai lastensa räkätaudeista. Mutta nyt kun itse olen ollut aika sairas, niin se kyllä pitää kuuluttaa kaikille. En enää ikinä kritisoi muita, sehän on sairastamisen harvoja lohtuja että saa virtuaalisiakin päänsilityksiä.

Muita lohtuja ovat Vana Tallinn -likööri ja lukuisat villapeitot. Ja yleinen kiukuttelu, jos jaksaa.

En ole tohtinut pyytää ääneenlukua, vaikka mieli teki. Veemäinen tunne, kun ei jaksa edes lukea itse. Kirja rötkähtää viereiselle tyynylle ja pitää vain tuijottaa tyhjää. Kyllä minä vissiin alan olla jo kuosissa, kun jaksan kirjoittaa. Ja se on hyvä, koska huomenna tulee vieraita. Ja ylihuomenna.

Onneksi ehdin kaivaa kunnon hankikäytävät Ryhtimaalle ja Huussille. Kyllä siinä hiki virtasi ja luulin vain kuntoni huonontuneen. Siitä kiukustuneena oikein laajensin polkua ihan oleskelutilaksi asti. Treenasin vähän niin kuin yläkroppaa. Ja kyllä se sitten olikin kipeä. (Lisää päänsilitystä, mielellään myös vähän niskahierontaa ja lämmintä juomaa.)


En minä näillä takatalvisilla lakeuksilla vielä ollut haaveillutkaan oikeista puutarhatöistä, ja hyvä niin. Turhautuminenhan olisi ollut ihan järkyttävää parisuhderiitaluokkaa, jos minulla olisi ollut ennakko-oletus siitä, että pääsiäislomalla oikein kynnetään tulevaa pottumaata. Kyllä minun haaveeni liittyivät lähinnä lintuihin. Ja paistatteluun.

Jälkimmäiseen tuli nyt sitten parin päivän tauko, minä sitten siivoilin sisällä tuvassa kun otti niin nuppiin räkä. Samalla kun imuroi hirsiseinistä pois pölyseittejä, voi ajatella kukkia ja kesäistä saunailtaa. Samalla kun möyrii piilovintillä tehden tilaa taas uuden perikunnan tavaroille, voi tutkia mahtuvatko isoäidin kesämekot minullekin.

Puutarha odottaa kyllä. Ei hätää, malttamattomat kanssasiskoni, kyllä se kuopsutteluaika tulee.


Palkintojakin on sadellut.

Eilen illalla erityinen pilvihöhhäke auringonlaskun päällä. Minulla oli kamera mukana rannassa kun olin kuulevinani joutsenten ääniä. Yhtään ei näkynyt ja pistin möykän vain mielenterveyteni piikkiin. Yleensä olen kyllä ollut oikeassa ja oikeaan aikaan heitä tervehtimässä.

Niin tuoreessa muistissa on se, kun syksyllä lähtivät. Minä niin olin surullinen.


Ja, haha! Kun tänä aamuna kanniskelin autoon piilovintin roskia, niin näin että minulla on joutsenia! Kaksi.

Nyt olen varma, että kuulin eilen oikein. Kuikelokaulat ovat täällä taas levähtämässä. Ihmeellisen laihat kurkut heillä. Kohta jatkavat matkaansa. Jännä, että ystäväni Sardiniassa iloitsee tähän samaan aikaan pyykkinaruillaan keekoilevista pääskyistä. Ajatella, jos ne ovat samat yksilöt, jotka melskaavat minun liiterissäni kuukauden päästä.

Muuttolintuus. On se ihmeellinen ilmiö. Erittäin järkevää. Onkohan oikein tarkoitettu, että meillä pohjoisen ihmisillä on tällainen keväinen etuoikeus. Tulee muistutus kylvökaudesta siivekkäiden muodossa. Minä niin tykkään.


Kun olin käynyt dokumentoimassa omat joutseneni, en millään olisi malttanut takaisin hämyiseen tupaan vaikka imuri ja flunssa olivat toista mieltä. Toivoin lisää muuttolintuhavaintoja, vaikken kuullutkaan kuin tiaisia ja tikkoja. 

Alunperin olin ajatellut tehdä talvilomaretken eläinpuistoon. Valokuvausta harjoitellakseni. Vaikken tykkääkään vangitsemisen ajatuksesta. Sekin retki nyt jäi, ehkä hyväkin. Ties minkä manifestin olisin laatinut häkkiin tuomittujen petolintujen oloista. Minä kestän kaikki karhujen ja saukkojen betonikaukalot nipinnapin, mutta lintujen kohdalla olen ehdoton. 

Ei ole oikein, jos iso lintu on muutaman kuution häkissä. Ei ole. Ja piste. Linnun kuuluu saada lentää juuri niin paljon kuin haluaa!

Vapausharakka.


No niin. Ajatella, että kun tämä pääsiäinen on vietetty, niin havahdutaan alkavaan huhtikuuhun. Ei tarvitse miettiä kenkävalintaa, kumisaappaat riittävät. Kohta tennarit. Sitten espikset. Sitten varvastossut. Nahkatakki. Farkkutakki. T-paita. 

Minä tykkään eniten farkkutakkivaiheesta.



Ajatella, jos joku näkee jo ensimmäiset kurjet nyt pyhinä. En edes kehtaisi olla kateellinen. Kunhan vain näkisin vaikka kuvia heidän muuttoaurastaan. Parasta aikaa eletään nyt.


sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

Ihmislaji bongattu!



Ihmeellistä, miten pääsiäinen tuntuu sesonkina lyhyemmältä kuin joulu, vaikka on kertakaikkiaan suurempi juhla. On kevät. On ilo, eikä enää pelkästään mikään toivo. Vaan ihan todellisuutta eletään valon keskellä. Yhtäkkiä sen tajuaa ja puodeista tarttuu mukaan suklaamunia, hätäpäissä niitä onneksi aina muistaa hankkia noitia varten.

Sitten palmusunnuntain aamuna kainalot hiessä tulee tuijotettua kotikatua. Kun saa näköhavaintoja eksoottisista noidista, niin alkaa jännittää. Apua, jos tulevat meidän ovelle. Joillakin nuorilla yksilöillä on emot mukana opettamassa. Ja pitämässä huolta, ettei vieraiden lajitovereiden ovilla käy huonosti. Nuorille noitakokelaille on opetettu, että pitää kysyä lupa taikojen tekemiseen.

Aina tulee vahingossa ihan niiattua viimeisen päälle karnevaaliasuihin somistautuneelle nuorisolle kun saan koristeltuja oksia. Tällaista ikääntyneempää noita-akkaa alkaa poikkeuksetta itkettää nuoruusikäisten pikkuvelhojen vitsojen heilutus ja toivotukset.

Sitten tarkoin sommitellaan aarteet niille sopiviin astioihin tuomaan hyvää onnea.


Kodissa on jo tovin ollut pieni keväinen tunnelma, mutta palmusunnuntaina noitien ansiosta kaikki huipentuu. Vähän niin kuin kunnon radikaali kliimaksi tuhnuisen talven päätteeksi, ja sitten voi laskeutua hiljaiseen viikkoon, jonka minä - lälläti lälläti - vietän talvilomalla mökillä.

Kun on tullut kahlattua, tai notkuttua, tai rämmittyä, tai vääntäydyttyä synkän puolivuotisen läpi, niin olo on ollut nuutunut ja lepo tulee tarpeeseen. Kaikilla varmaan on sama tunne, elämäntilanteesta riippumatta. Kyllä me ollaan kuulkaa ansaittu tulevat pääsiäisvapaat, ystävät hyvät.



Kun sain eilen olla läsnä Elämäni Valon, minun pienen kummipoikani yksivuotissynttäreillä, niin alkoi ajatusketju. Sellainen, että ilmiselvästi on sisäänrakennettua, miten ihminen alkaa keski-ikäistyessään tuntea pohjattomia hellyydentunteita nuorisoa kohtaan. Ei minua nuorempana erityisemmin kiinnostanut leikkiä lasten kanssa, mutta todellisen mielelläni eilen suojelin neljävuotiasta huomattavasti nuoremmalta vaaralliselta mörköhirviöltä. Näyttelin puhuvaa suojamuuria, se oli mahtavaa. 

Ilman erillistä pyyntöä kaappailin ihmistaimia syliin ja päristelin räkää heidän päälakiinsa ja poskiin ja kaulaan ja käsiin ja hikisukkiin. Kyllä se nyt vain on niin, että sekä syntymäajan, geeniperimän, lajityypillisen käytöksen että ihmistaimien suloisuuden yhteisvaikutuksesta minusta on nyt virallisesti tullut oikea täti. Tavallaan kivaa. Vaikka onkin vähän elämän rajapyykki. Huomata, ettei olekaan ehkä idoli vaan pelkkä kiva tantta. Joka rääkkää viattomia lapsia kysymättä.

Aion ottaa ilon irti tästä elämänvaiheesta. 




Aiheeseen ja ajatuksiin liittyen viikon luontokuvat käsittelevät aihetta ihmislapsi. Homo sapiens minimus.

Ohessa alla voimme havaita, kuinka kalloa peittävän ihon karvoitus alkaa joillakin yksilöillä kehittyä erikoisesti niskanjuuresta käsin. Tähän piilosta kuvattuun otokseen saatiin tallennettua 365 päivää vanhan ihmislapsen tyypillinen takaraivokiehkura. Hyvin usein sellaiset on peitetty tarkoitukseen vartavasten suunnitelluilla "kypärämyssyillä" tai muilla UV-säteilyltä suojaavilta päähineiltä.

Vuoden ikäisillä yksilöillä on taipumus kallistaa päätään äänien suuntaan ja niinpä kameramiehen/-naisen tulee olla erityisen huolellinen, mikäli haluaa valokuvan nimenomaan nuoren ihmisen takaraivosta.


Runsaan vuoden ikäisillä ihmisen poikasilla on hyvin vahva draamantaju. Elämä pettymyksineen koettelee voimakkaasti ja se myös näytetään. Täysikasvuisten kielenkäytössä tästä käytetään sanontaa "aitous". Aidolla ilmaisulla on taipumus kadota ikävuosien myötä ja täysikasvuiset ihmiset perinteisesti kannustavat jälkikasvuaan pidättyväisempään suuntaan.

Kuten alla olevasta kuvasta voimme havaita, emo yrittää kädellään hiljentää mielensä pahoittanutta poikasta. 

Jos emo ei ole saatavilla, täti-ihmiset - jotka yleensä ovat emojen siskoja - voivat käyttää klassista keinoa ja suunnata nuorison huomiota pettymyksestä toisaalle. Puhutaan "korvaavasta toiminnasta". Samaa tekniikkaa käytetään koirien kasvatuksessa. Yksinkertaistaen, osoitetaan jotain asiaa ja aletaan keksiä sille mielenkiintoisia aspekteja. 

"Ooh, katoppa miten jännä maton kuvio! Vähän niin kuin matoja." Kyllä se joskus toimii.



Kun ihmisen poikanen kasvaa ja kehittyy, hän alkaa kiinnostua muistakin kuin synnyinkotinsa henkilöistä. Se on mahtava tilanne tädeille ja valokuvaajille. On aika ottaa kunnolla kontaktia ja seurustella. Vaatii silti kuvaajalta kärsivällisyyttä saada rauhallinen otos jo vauvaiän ylittäneestä yksilöstä, sillä heillä on taipumus olla jatkuvasti liikkeessä.

Ohessa kohteen mielenkiinto on sattumalta kiinnittynyt kameraan ja suhde tätikuvaajaan on hämärän puoliluottamuksellinen. On havaittavissa ihmistaimenen hymynhäive, joskin aavistuksen epäröivä:


Niin sanottu todellinen leikki-ikä vaikeuttaa ihmisnuorison elämää entisestään. Kiinnostus suuntautuu aivan kaikeen ympärillä tapahtuvaan, mikä ruuhkaisissa tilanteissa aiheuttaa hetkellistä huolestumista. Siitä merkkinä on yleensä auki unohtunut suu, mitä täysikasvuisten kielenkäytössä sanotaan leuan lonksahtamiseksi. "Ihan lonksahti leuka kun kuulin,  mitä naapurin Mirkku kertoi." on tyypillinen emojen repliikki.

Vaan kun ihmislapsella löpsöttää alaleuka, se kertoo samalla rentoudesta ja uuden asian äärellä ihmettelystä. Jos aikusella yksilöllä on sama ilme, puhutaan vähä-älyisyydestä. Vielä ei ole tieteellisesti tutkittu sitä, mikä on se eksakti ikä, jolloin pitää muistaa sulkea suu vaikka mikä olisi. Silläpä ihmislajin keski-ikäisistä puhutaan usein "viivasuina". Jossain kahdenkymmenen ikävuoden tienoilla alkaa herkkä hampaiden kiristely, ja viisikymmenjuhlissa etuhampaat näkyvät yleensä läpi kun on kiristelty neljännesvuosisata.

Koetaan, että ollaan uskottavampia ja vakavastiotettavampia kun ei avata suuta ollenkaan.




maanantai 18. maaliskuuta 2013

Uusi puolivuotiskausi


Tänä aamuna ensisilmäyksellä ainakin viisi kaveria facebookissa hehkutti etelässäkin näkyneitä revontulia. Normaalioloissa olisin kiukustunut ja turhautunut kateudesta, vaan nyt on takana niin säihkeentäytteinen mökkiviikonloppu, että taivasilmiöstäkin vaille jääneenä tunnen edelleen olevani voiton puolella.

Niin mahtavan Marianpäivän aamusumun koin eilen joella. Ensin menin katsomaan sitä jo lauantaina kymmeneltä. Hieno oli silloinkin, vaan olin liian kauan vitkutellut hiljaisessa tuvassa aamukahvini kanssa. Vaikka olin jo viiden jälkeen alkanut katsoa kelloa sillä silmällä, että koska olisi sopivaa nousta kolistelemaan. Aamurituaaleihini mökillä kuuluu myös edellisillan astioiden tiskailu hissukseen, niin olen sitten vapaana lähtemään uuteen päivään ja ulos ilman velvotteita. Siinä helpostikin vierähtää useampi tovi, kun meditaatiomielessä puuhastelen itseäni kohti pihamaata.

Silläpä päätin eilen tehdä toisin, jättää tiskit ja lähteä aikaisemmin, että näkisin miten valo osuu jokeen taiteellisen viistosti auringon noustessa ja sumukin olisi vielä suurimmillaan yöpakkasen takia. Minustahan tulee näin kevään aikana varsinainen aamukukkuja. Varhaiset liikkeellelähtemiset eivät tee tiukkaakaan. Etenkin jos on kyse huvikävelylle menemisestä. 

Huvi on kylläkin laimea sana kuvaamaan sitä elämystä, johon minut joella tempaistiin. Tuntui niin kuin olisin ollut keskellä satua ja ilmestystä. Kokemus oli suorastaan hengellinen, vaikken olekaan erityisen uskonnollinen. Vieläpä kun meidän perheen niin sanotusti iäisyyteen siirtyneillä naisilla on kaikilla Mariaan liittyvät nimetkin, niin kun palattuani hokasin että on Marianpäivä - niin tuli vähän sellainen olo, että mitähän meikäläiselle yritettiin siellä sumun säihkeessä viestittää. Maaria, Marjaana ja Marjatta pistivät parastaan ja minä vain tavallisena Saarana äimistelin.


No joo, tottahan minä nyt tajuan että ihan tavallisesta luonnonilmiöstä oli kyse. Ei liity paranormaaliutta sumuun, joka nousee pakkasella virtaavasta vedestä. Vaan kyllä mielestäni saa ihminen henkistyä ja hengästyä luonnonilmiöiden rikkauden ääressä. Sehän on vain hauskaa ja ihmeellisen lohdullista yhtäaikaa. Turhat maalliset arkimurheet unohtuvat kätevästi.

Otin ehkä noin 150 valokuvaa.

Seuraavalla kerralla saatan pakata aamukahvinkin ihan mukaan. Paitsi että sitten on se riski, että tohkeuksissani loiskuttelen kameran päälle. Täytyy vielä suunnitella.

Se olikin viikonlopun kokonaisteema. Suunnittelu. Oikein kätevästi sellainen hoituu aurinkotuolista käsin. Ikuisuusprojektiromppeiden keskeltä sisältä revin retkituolin pihamaalle. Olin etukäteen jo päättänyt lomailla koko lauantain. Harjoitella viikon päästä alkavaa talvilomaa varten. Vihdoinkin aurinko nousee niin korkealle, että mahtuu paistamaan metsän takaa. En jaksanut välittää silmäryppyriskistä. Kurttuja on tullut muutenkin takana olevien raskaiden vuosien takia, niin auringosta jos syntyy muutama lisää, niin ei haittaa.



En ehtinyt lavastaa tilannetta romanttisemmaksi pukeutumalla kirjoneuleisiin. Olisi pitänyt, sillä sellainen oli tunnelma. Valitsin kuitenkin michelinukkolookin. Oli minulla toppatakin alla ihan nätti villapaita, joka oli itse asiassa jopa liikaa kun aloin lapioida saunapolkua auki Pohjanmaalla puhaltaneen lumipyryn jäljiltä.

Odottelin jännittyneenä, että eletäänkö jo aikoja kun aurinko alkaa paistaa rantaankin iltapäivällä. Kyllä eletään. Miten se nyt yhtäkkiä onkin täällä, rantaterassikausi. Ihan yllättäen. Piti kiireesti valjastaa mieli mukaan tähän todellisuuteen keväästä.

Siihen on monia konsteja. Esimerkiksi se, että laskee kuinka pitkä aika on juhannukseen. Kolmisen kuukautta. Saman verran juhannuksesta eteenpäin, niin on syyskuu. Sitten kun muistelee, minkälainen pehmeä valo yleensä silloin on mökkirannassa, niin alkaa saada perspektiiviä. Että nyt seuraavaan puoleen vuoteen ei ainakaan tarvitse kitistä pimeydestä. Miehen mielestä minulla on joskus omituinen logiikka, omasta näkökulmastani tietenkin täysin järjellinen. Aina.

Minulla alkoi nyt uusi puolivuotiskausi. Mitähän kaikkea tuleekaan tapahtumaan. Ei haittaa vaikkei tapahtuisi mitään. Paitsi että ainakin pitää tilata metsurit.


Kulttuuriaitan kulmalta tulee kaataa kattoon hinkkaava jätti-iso kuusi. Muitakin tontin puita täytyy pistää palasiksi, sillä polttopuut ovat kohta loppu. Kyllä huomaa, että tänä talvena ollaan rampattu mökillä kun klapikasa alkaa näyttää huolestuttavan pikkuiselta.

Puusavotan lisäksi suunnitteilla on tietenkin kasvimaa-asioita. Vilkasta oli keskustelu viikonloppuna siitä, että heitelläänkö tulipesien tuhkaa puutarhaan vaiko ei. Mies oli jostain saanut päähänsä, että yrttimaani kuolee lipeään jos sirottelen sitä kuorruttavalle hangelle vähän takkatuhkaa. Oli niin hauska tehdä pieniä kokeita auringossa ja seurata, miten lumi alkaa kohisten sulaa harmaan jauhon alla.

Heittelin salaa pikkuisen tuhkaa myös paskakaivosireenin ja ruusupensaiden juurelle. 

Viime kesä oli niin sateinen, että kukinnot mätänivät nuppuihinsa. Niin että tänä vuonna en usko tuhkan aiheuttavan sen suurempaa vahinkoa. Jos tulee kuivempi kesä, niin varmasti kukkivat, veikkaan.

Sitten aloin suunnitella ja pitää yksinpuheluani saunakamarin somistamisesta kesävieraita varten. Pidän sen visiointiasteella ehkä vielä hetken, antaa nyt talvisemman ilmeen vallita ennen kuin sitten saan palkinnoksi alkaa raikastaa tilaa. Puusänky levitetään ja siihen tuodaan patjat heti kun ilmanala on sellainen, etteivät petivaatteet kärsi liiaksi kosteudesta. 

Oikein sieluni silmin näen, miten levautan siihen kesäiset lakanat ja miten ikkunoihin intimiteettisuojiksi viritettävät valkeat ohuet verhot (Ikean aluslakanat ovat siihen täydelliset) liikahtelevat järveltä käyvissä tuulenvireissä. Pitää muistaa uusia myös vanha tuhnuinen hyttysverkko tuuletusikkunaan. Pestä kamarin ja löylyhuoneen välinen lasi, että näkee kunnolla lauteilta auringonlaskun.



Nyt alkanut ihanainen puolivuotiskausi pitää sisällään tietenkin taas uuden vaiheen myös puutarhanhoidon opiskelussani. Aion säilyttää saman asenteen kuin tähänkin asti ja luottaa intuitioon. Paitsi, että on suunnitelmiini tullut järkevyyttäkin. Esimerkiksi kateasia. En millään tahtonut viime vuonna uskoa ystäväpiirini hyötykasvieksperttiä siinä asiassa, että peittelemällä maata marjapensaiden ja muidenkin kasvien juurelta tulee estetyksi liiallinen rikkahorsmien ja muiden kasvu. Ja edistettyä matojen ja muiden pieneläimien hyvinvointia.

Vaikka oksasilppurista tuleekin kamala meteli, niin otan sen nyt vakavaan käyttöön ihan ulkohuussinkin takia. Sinnekin tarvitaan kuiviketta. Oikein haistan jo nenässäni sen tuoksun, mikä silppuroinnista tulee kun roskaoksien eteeriset öljyt irtoavat ilmaan samalla kun meikäläinen tekee katetta. Kyllä kuulkaa alkaa uudenlainen kukoistusvaihe Ryötönperän Ryhtimaalla kun Ruhtinatar siirtyy pelkästä fiilistelyviljelystä askeleen oikeaoppisuuden suuntaan.

Siltikään en aio stressiä ottaa. Sitä riittää elämässä ihan muutenkin.




Viikon villieläinkuvassa on esittelyssä Ryötönperän Konfliktiorava, tai mahdollisesti hänen jälkeläisensä - mistäs noista tietää. Pitäisi opiskella, että kuinka vanhoiksi oravayksilöt elävät. Joka tapauksessa alkukesien rituaaliksi on muodostunut se, että otamme hieman yhteen kun käymme läpi rannan pelisääntöjä. Minä potkin haapaa miesten kumisaappaat jalassa ja Konfliktiorava ilmaisee korkealta puusta säksättäen oman mielipiteensä. Joka siis eroaa minun kannastani. 

Hän on sitä mieltä, että saa mennä linnunpesille munavarkaisiin tai syömään poikasia. Ja minä vastustan. Koska minä määrään mökillä ja varjelen saunalle ilmaantuneita siivekkäiden synnyinkoteja, niin kulminoituu tämä eturistiriitatilanne. Veikkaan, että tämän rantametsikössä elävän oravien sukuhaaran geeneihin on tallentunut epäluuloisuus meikäläistä kohtaan. Hyvä vaan, sietääkin olla varuillaan.


maanantai 11. maaliskuuta 2013

Auerpartikkeleita

Minun mieleni auerpartikkeli. (Otin luvatta kuvan jonkun kasvihuoneesta.)


Vielä tovi menee vainen uneksuen oikein pihatöistä. Sisällä voi jo askarrella viljelysten parissa. Olen pakottanut läheiset syömään bulgarianjugurttia, että saan nättejä kierrätyshenkisiä purkkeja jo pikkuisen itäneille taimille. Olen leikellyt muovisista juomapulloista pohjia irti - aion kokeilla ensimmäistä kertaani niistä minikasvihuoneita. Raportoin sitten, miltä alkaa vaikuttaa. Jotenkin on vielä siemenkasvatuksen kosteusbalanssi vähän hakusessa.

On kokeiluja kelmun kanssa ja ilman.

Tein yövuorojen ympärillä kävelyretkiä. Millään en malta nukkua päivisin, kun on ollut niin kirkasta. Olen pysähdellyt isojen ja pikkuruisten asioiden eteen, harjoitellut valokuvausta ja ollut pollevana omista otoksistani. Sattuivat ne olemaan taidekuvia - eli epäonnistuneita - tai oikein oikeaoppisestikin hyviä.

Olen rikkonut yksityisyyksien etikettejä kaupungilla harjoittelemalla ihmiskuvausta. Sääli, etten uskalla laittaa niitä japanilaisturisteista ottamiani lähikuvia julkisesti esille. Puhumattakaan helsinkiläisestä katumuodista, johon näyttää tänä keväänä kuuluvan mitä persoonallisimpia aurinkolaseja ja hassuja hattuja. Piti mennä Senaatintorille kuvaamaan, kun Kauppatorilla ei tapahtunut sunnuntaina mitään. 

Olin haaveillut, että otan luonnekuvia torivilinästä. Myöhemmin sitten.



Eilen aamupäivällä silmistä valui vettä Kaivopuiston rannassa, kun oli niin mahtava keli. Pitäisi vissiin alkaa harkita taas aurinkolaseja. En tykkää käyttää, aina siitä marmatan. Puoli kaupunkia oli ulkoilemassa. Terassit pullistelivat kansaa ja niihin ei osunut laisinkaan pohjoisesta kevyesti puhallellut tuuli, kuulin ihmisten päivittelevän. Kyllä erotti, kuka oli näyttäytymässä, kuka ruskettumassa ja ken vasiten vain lähtenyt aamukahville ulkoilemaan. Minun teki pikkuisen mieli aamupäiväterassiolutta, mutten kehdannut mennä sellaista tilaamaan. Olisin erottunut epäedukseni. Töissä kun yövuorojen päätteeksi kippaa pannullisen kahvia, niin on kiintiöt hetkeksi täynnä mutta mielentila mahtava kun on univelan kaiken autereiseksi tekevä vapaus hetkeksi edessä.

Paitsi että autere oli merellä ihan todellisuuttakin. Sikäli mikäli olen ihan perillä, mitä se tarkoittaa. Autere. Minulle ainakin sellaista lyyrisesti väräjävää utua, sumua läpinäkyvämpää. Sellaista, joka saa kaiken näyttämään vähän niin kuin taiteelliselta tai epätodelliselta tai niin kuin oltaisiin toisessa maailmassa.


Kun saari näyttää kelluvan ilmassa siellä, missä on vapaata vettä. Sellainen oli ainakin minun mielestäni eilen kovin autereista. Wikipedia kyllä vähän lässäytti väittämällä, että auteretta syntyy lähinnä jostain saastepölyhiukkasista, mutta onneksi kiteytti asian lopuksi jännittävällä tavalla:

"Autereessa ilma on periaatteessa kuivempaa kuin ututilanteessa, mutta kosteuden lisääntyessä se alkaa tiivistyä auerpartikkelien pintaan eikä yksikäsitteisesti voida sanoa milloin auer muuttuu uduksi."

Auerpartikkeli. Alan ehkä käyttää sitä sanaa arkikielessä, niin teen vaikutuksen ihmisiin. Oi, voi, miten nätti aamu. Ilmassa on paljon auerpartikkeleita, oletteko huomanneet. Aivan tuota pikaa siihen kiinnittynee kosteutta ja saamme nähdä miten maisemamme peittyy utuun. 



Tai sitten alan käyttää auerpartikkelia sanana kuvaamaan niitä asioita, jotka tuovat mielenseesteyttä, pehmeitä ajatuksia ja tunnelmia. Maaliskuisia ajatuksia syntyy väkisinkin, kun kaikkialla tulee vastaan auerpartikkeleita.

Ennen yövuoroja tein päiväkävelyn siirtolapuutarhaan. Siellä jos missä saa inspiraatioita ja ideoita, tarpeitakin herää. Aina olen yhtä huolissani siitä, että olen häiriöksi. Jotenkin enemmän kuin kaupungilla, tulee pelättyä että loukkaan liiaksi ihmisten intimiteettisuojaa jos otan valokuvia mökeistä ja pihoista. Nythän on vielä hyvä aika paparazzitoiminnalle, kun moni mökkipiha on talviteloilla.

Palaan tähän teemaan joka kevät niin, että se alkaa olla mitä varmin merkki lopullisesta vuodenajan vaihtumisesta. Siirtolapuutarhamökkialueella kesä vaan jotenkin nukkuu, sen läsnäolo on kaikkialla hangista huolimatta. Onneksi siellä käyvät mökkiläiset vissiin talvellakin vähän, tai sitten vain me huokailevat huvikävelijät olemme tehneet sinne sinnikkäitä polkuja niin, että päästään ihailemaan.

Yksityiskohtien määrä on loputon. Ihanaa.



Tänään laitoin itämään lyhtykoisoja. Ajatella, jos saan ne pysymään hengissä maahan asti, kuljetettua Ryötönperälle ja vieläpä kukkimaankin. Sitten on loppukesällä pieniä oransseja lyhtykukkia. Sopisivatkohan ne solakoina kasveina akileijaniitun lisäkkeiksi. Olen hankkinut myös ruiskukan siemeniä, ja mökiltä pitää tuoda kotiin iisoppia itämään.

Luultavasti tulen olemaan vielä pulassa viljelysteni kanssa. Kun tänään vapaapäivän kunniaksi siirsin kaikki (6) kylvämäni ja onnistuneesti (!) itäneet chilitaimet isompiin astioihin ja laitoin ihan vaan pääsiäisohraruohoa tulemaan, niin sain aikaan oikein kunnon sotkun keittiöön. Sehän on kodin sydän, niin ei voi ihminen muka muualla multiaan levitellä.

Puutarha-alustustöiden jälkien siivoaminen tuntuu aina niin tylsältä. Pitäisi kehitellä siihenkin jokin auerpartikkeli. Vaikka joku sellainen kodinhoitohuoneen tyyppinen tila. Kyllähän monilla oikein osaavilla pihaihmisillä varmaan hienot ateljeet kukkahommilleen onkin. Minä nyt olen vain tällainen todellisuuspakoinen puuhastelija, niin tiskipöytä riittää.


Ajattelen mökin yrttimaata ja sitä, että tänä kesänä ei saisi olla piparmintulle liian hellä. Jos meinaan, että siellä viihtyvät ja mahtuvat muutkin yrtit ja vielä lisääkin. Toivoisin, että ruohosipuli olisi yhtä ponteva kuin mintut. Se saisi levitä oikein kunnolla.

Ajattelen, että tulikohan tehtyä moka, kun viime kesänä siirsin pari lupiininjuurakkoa kaakkoisseinustalle näyttelemään kukkapenkkiä akileijojen viereen. Että jos ne nyt valtaavaatkin koko paikan. Kun ovat tähän saakka olleet sillä tavalla hallinnassa, että takapiha lainehtii sinisenä, mutta muualla on aikalailla tilaa muillekin kukkasille.

Opiskelin, että jos leikkelee lupiininvarret heti kun ovat kukkineet, niin ei ehkä lisäänny niin voimallisesti. Vaikka ei se minun mielestäni ole rikkaruoho, onhan siitä ollut puhetta. Jännä, kun vuosi vuodelta lisääntyy tämä taipumus että haluaisi - ne harvat puutarhan kohdat, jotka jotenkin on osannut ottaa pieneen hallintaansa - pitääkin aisoissa. Niitä ei vielä ole paljon, mikä on hyvä.




Lintukuvaosuus: Kun opiskelee kameran kanssa kulkemista ja kuvaamiseenkin rutinoitumista, niin voi vahingossa ottaa mestariotoksen. Siirtolapuutarhassa oli eräs tavattoman kärsivällinen varpunen minulla mallina, käänteli itseään ja päätään ja lopulta otti syvällisen ilmeen:



Eiralaisvarpuset olivat jotenkin ylemmyydentuntoisia ja kriittisempiä, tykkäsivät silti olla kuvattavina:






torstai 7. maaliskuuta 2013

Pöytä, kirjoitus.


Hän on muuttanut maalle. Kaupungin katutasoateljeesta, vesivahingolta haisevana ja naarmuisena. Ja hemmetin painavana. Minä näin alkuviikon raskaita unia sen mitä nukuin. Uhkakuva, että hän saattaa jonkun selän sijoiltaan tai jää kokkareiseen hankeen, tuntui pelottavan voimakkaalta. Mitähän sekin meikäläisen sielunmaailmasta kertoo. Että koko kuvataiteilijaäidin kuolemanjälkeinen urakka kiteytyy yhteen vaivaiseen massiivipuiseen kirjoituspöytään, jonka ääressä harvemmin kukaan on edes tehnyt mitään.

Paitsi nythän siihen tulee muutos kun minusta tulee tietenkin suuri kirjailija kun saan näpytellä ihaillen miettimistauoilla mökkirannan maisemaa.

Minäkö yhtäkkiä alkaisin kirjoittaa pöydän ääressä, kun enimmäkseen kaikki tietokoneen kanssa näpräily sujuu nojatuolista käsin. Vaan mökillä olen kyllä kaivannut sitä, ettei läppäri piuhoineen pyöri koko ajan jollain tuolilla tai sohvalla. Ehkäpä, ehkäpä. Vaikka eniten ehkä nyt askarruttaa että minkälaisia tavaroita alan pöydälle keräillä. 

Asettelisiko siihen "huolettomasti unohtuneina" puutarha- ja/tai runokirjoja luetunnäköisiin läjiin. Suuria eepoksia, taiteilijaelämäkertoja vaiko pelkkiä esineitä, pöytälampun, kynttilänjalan, kukkavaasin, pieniä patsaita, kiviä, linnunsulkia...

Varmaan käy niin, että eniten unohtuneen näköinen elementti pöydänkulmalla olen minä viinilasi kädessä tuijottamassa ikkunaan. Mutta ei se mitään. Sehän voi olla hyväkin. 

Edellisessä palveluspaikassaan taiteilijan vielä eläessä pöydällä oli tällainen miljöö:



Kun orporaukka tytär astui puikkohin ja alkoi taidekuratoimaan, niin näkymä oli usein tämä, taas lotrattiin viinin kanssa, eihän tauluille nimiä muka muulla tavalla voi syntyä:


Hänellä ei varsinaisesti ole tunnearvoa. Mistä lie roskalavalta. Tai ainakaan häneen minulla ei ole samaa tunnesuhdetta kuin niihin kahteen (!) muuhun kirjoituspöytään, joita säilön kotona. Kuinkahan monta kirjoituspöytää tällainen perijätärporvari muka sitten tarvitsee, olen pulassa niiden kanssa. Hän on kuitenkin hieno. Hän on miehenkin mielestä hieno, mikä on ihmeellistä - meillä menee makuasiat usein ristiin.

Eniten keskustelua syntyi siitä, mikä yksilö hullusta tuolikokoelmastamme sopisi pöydän ääreen parhaiten. Päädyimme metallirunkoiseen, koska se "keskustelee" tuvan keittiöön valitun tiskipöytälookin kanssa. Kokeilin pöydän ääreen myös teipillä korjattua korituolia, mutta ei se ollut hyvä.

Ikkunan edessä ekstrapötköttelypaikkana palvellut puusohva on nyt vähän tiellä, mutta hän päätyy Kulttuuriaittaan Taideintiaanikokelaiden pediksi, kunhan saan sinne organisoitua tilaa. Pitää kestää nyt hetkinen tavaramäärän tuomaa riitasointuisuutta muutenkin, pistää kesän korvalla sitten runsaasti asioita kierrätykseen.

Minä olen yhtäkkiä kuitenkin niin tyytyväinen. Kiitollinen kaikesta avusta, että pitäisi vissiin järjestää pikkuiset juhlat ihan. Vähän nimittäin huolettaa, että ymmärtävätkö kaikki läheiseni, miten paljon kantoapu on merkinnyt taakse - toivottavasti pian - jäävässä vaikeassa elämänvaiheessa. Siis ratkaisevan henkisen tuen lisäksi.


Vielä niistä raskaista unista. Huvittavaa, miten vesi on painajaisteni elementti. Joillakin se on tuli, toisilla vissiin maa. Minäpä se nukkuessani olen joutunut uimaan, milloin kotiin, milloin mökille - kotihan sekin on, rakkain. Niin että välillä olen kiertänyt Viking Linen laivaa meressä, kivunnut ihmeellisiä laiturin sivuportaita voipuneena turvasatamaan. Välillä mökkitie on ollut musta joki. Sitä sitten olen sammakkoliikkeillä kauhonut menemään, määrätietoisesti kohti torppaa.

On se hyvä, että on edes alkeellinen uimataito. Vaikka aikamoista räpiköintiä ovat unikotimatkani välillä olleetkin. Aina olen perille päässyt. Minusta se on hyvä merkki.

Toivottavasti nyt tämä uupuneen ihmisen yllättävä energia - joka ilmaantuu aina sopivasti silloin, kun jokin iso asia on ohi - jatkuu ja kanavoituu vielä tavaroiden purkamiseen ja uudelleensijoitteluunkin mökillä. Ryötönperälle voisi kohta myydä lippuja. Voisi esitellä yleisölle yhden hullunkurisen perheen keräilyvietin ja luovuuksien saldoa. 

Esimerkiksi Roope-kissavainaan raapima nojatuoli (oikein mukava istua) on viimeinen muisto sohvaryhmästä ajoilta kun minä olin vauva ja isovanhempani alle viiskymppisiä. Onhan se tärkeää. Tuolin ympärille on kertynyt muitakin tunkkaisentummanpuhuvia perintökalusteita, joilla ei ole mitään virkaa nätteytensä lisäksi. Paitsi hirveällä Venetsia-laukulla, josta on tullut Apulaisen saunakassi.



Minulla on nyt sellainen illuusio, että parin viikon päästä talvilomalla alkaisin laatikoiden ja kapsäkkien purkuhommiin. Paitsi jos tuleekin ihanat ilmat, niin sitten tavarat saavat odottaa vaikka ensi vuoteen. Tai seuraavaan. Minä haluan happea. Silloin ollaan ulkona, kun tekee mieli. Pölyiseen vinttiin mennään vierashuoneen seinän luukusta vain jos se tuntuu sillä hetkellä järjelliseltä. 

Jännä nähdä, montako vuotta menee.



Tänä aamuna, kun heräsin yhden yön roudauspikavisiitin seesteiseen mieleen, tein pikku kierroksen koko mökissä. Ah - oikein aamuaurinko avitti ja siivitti kaikenlaisia visioita siitä, miten suursiivouksen palkintona tulen sitten vaihtelemaan esille kesätekstiilejä. Miten järkeilen tavaroita parhainpäin, mistä pitää luopua ja mitä korostaa.

Vierashuoneessa oli niin mojovat pölyt, että näytti oikein tunnelmalliselta oikeassa valossa, ikkunat koko talossa superlikaiset:



Alakerran isäntäväen makkarissa - eli master bedroomissa kuten hienosti ilmaistaan - on röykkiöitä järjesteltäväksi, joskus sitten. Aina on niin jännä tunne, kun mökillä heräilee. Ensin miettii, että missä sitä on. Sitten katselee ympärilleen, että mitäs kaikkea kamaa tällä kerralla lojuu esteinä kahvinkeittoon pääsylle. Sen jälkeen tulee hapuiltua villavaatteita ylle, että tarkenee. 

Miten ihana ajatus, että kohta ei tarvitse verhota kroppaa monella vaatekerroksella. Vaan voi leväyttää ikkunan auki aamuisin ja vain nousta ylös uuteen päivään ja uuteen kesään. Röykkiöt odottavat kyllä. Minä ostin paluumatkallla Oriveden huoltsikalta uuden puutarhalehden ja alan nyt tunnelmoida piha-asioiden ja siemenviljelmien äärellä. Kyllä elämä on pienuutensa lisäksi rikasta. Voi että.


maanantai 4. maaliskuuta 2013

Vastassa arki.



Oli vähän vaikea palata arkeen. Takana poikkeuksellinen roudausvapaa viikonloppu. Varmaan näin oli oikein tähtiin kirjoitettu ja tarkoitettu, niin hyvää teki pelkkä joutilaana löysäily hyvässä seurassa. Miehen iso auto ei mennyt perjantaina katsastuksesta läpi, nimittäin. Siinä ensimmäinen merkki Luojalta, että nyt tavaralastaaminen ja purkaminen hetkeksi seis. Paitsi, että tämä kalliiksi tuleva katsastuspulma on meillä jokakeväinen perinne. Toinen merkki oli se, että saatiin pikkuauto lainaksi jalkansa teloneelta ystävältä ja hänet vieläpä houkuteltiin mukaan toipumaan Ryötönperälle.

Mukavasti se rauhoitti kaikkea rehkimistä itselläkin, kun lähipiirissä oltiin kipisissä. Ikään kuin sitä nyt aina ja koko ajan rehkisi, ei pidä paikkaansa. Mutta mielessä ovat isot työt ja sillä tavalla kuormittavat. Sitten kun alkaa tapahtua niin heti helpottaa. Eivätkä ne työt yleensä lopulta niin isoja olekaan, eikä arkeenkaan paluu niin vaikeaa kuin ensin luuli.

Kerran oikein lähtöangstissani tilitin mökin vieraskirjapäiväkirjaan että miten ei huvita kaupunkiin ja arkeen paluu. Niin sitten seuraavalla kerralla piti ihan palata asiaan ja kertoa, että se ei ollutkaan hirveää. Hyvin oli sujunut elämä viikonpäivinäkin. Niin, että koitan tässä nytkin muistaa sen ja kaiken muunkin mukavan. 

Niin, että ei siihen kannata nytkään ryhtyä, ahdistukseen. Kun kaikki on kerran vieläpä aika hyvinkin.




Pidin samalla Kulttuuriaitastakin vapaan viikonlopun ja nautiskelin vähän puutarha- ja puhdeajatuksilla klapihommien lomassa. En edes käynyt aitassa. Menen sinne nyt viikolla, kun arkivapailla pitää tehdä vielä yksi roudausreissu. Puhuin siitä kyllä - koitin oikein perusteellisesti perustella miesväelle sitä, miksi Kulttuuriaitan terassin rakentamisella on rantasaunan terassia kiireempi. Katsos kun minun pitää saada levittää tavaroita terassille, että saan ne järjestettyä takaisin sisälle aittaan. Niin minä väitin ja kätevästi lähimmäiset jäivät miettimään Matineapation perustuksia, että miten ne tehtäisiin.

Sen enempää en uhrannut ajatuksia fataaleille asioille. Kun eivät ne kerran niin fataaleja edes ole. Ehdin kyllä. Jankutan tätä nyt siksi, että sisäistäisin sen itsekin todella.

Paitsi että tänään työkaverin kanssa kyllä jo visioitiin Matineapatiolla patsasteluiltoja ja hän oli samaa mieltä, että kyllä sillä Kulttuuriaitan laajennuksella on sillä tavalla kiire. Että päästään leikkimään taideihmisiä ilta-aurinkoon.


Lojuvat vieläkin pihapöydän alla vanhan huussikakan seasta Katjan erittelemät lasit.

Kaikille muille aina lohdutuksen sanoiksi tolkutan, ettei ole kiire. Niin voisin sen viisauden itsekin omaksua. Tai olenhan minä sen monessa mielessä oppinutkin, en minä sillä. Esimerkiksi yliopisto-opintojen loppuunsaattamisella ei ole koskaan ollut kiire, kun on kerran proosallinenkin ammatti ja lorvailu rakkaana harrastuksena. Kukaan perheenjäseneni ei enää usko, että minua vielä joskus muka maisteriksi tituleerattaisiin. Kandidaattina olen ja pysyn. 

Olenkin vakavasti miettinyt, että vapauttaisin itseni koko akateemisessa maailmassa kirjoilla olemisesta ja keskittyisin palkkatöiltä jäävällä vapaa-ajalla ihan vaan puutarhasteluun ja mökin portailla istuksien suunnitteluun. Tunnelmointiin, askarointiin ja lähimmäisistä nauttimiseen.

Toisaalta - onko se sitten sekään niin iso homma, pistää kirjoittaen parikymmentä sivua ja ottaa lopputyöstä välttävä arvosana ja saada todistus. Pitää nyt vielä miettiä, ennen kuin soitan tiedekuntaan ja sanon itseni irti. Että pitikin aikoinaan keksiä alkaa ikuiseksi sammarihumanistiksi.

Asiallisten hommien hoitamista mieluisampaa nyt vain on pihamaalla patsastelu. Voi seisoskella lumikuorman alla uinuvan laventeliniitun äärellä ja jännittää sitä, kestävätkö kasvit ankaran talven hengissä. Nouseeko sieltä keväällä vihreää, vai pitääkö viljellä uutta. Minun onneni repeää liitoksistaan, jos alkavat näyttää elonmerkkejä eteläseinustan auringossa. 

Heittäytyisin ehkä niiden päälle kellimään, jos se ei olisi kukkasten kasvun kannalta mahdollisesti kohtalokasta.



Niin ja sitten voisi seurailla luontokappaleiden touhuja vapaa-ajalla ihan kokopäiväisesti. Ryötönperällä yksi orava esimerkiksi luulee olevansa meikäläisiä ja on keksinyt muuttaa välikattoon. Aina aamusella kuuluu, kun hän lähtee metsään - ja palaa sieltä - oikein mojovat rapinat, niin että ihan kuin hänkin asuisi sisätiloissa. Kun hän sitten tulee takaisin kotiin, niin ensin kevyet tömps tömps tömps terassilla, sitten raaps, raaps, raaps katon kulmille, sitten pontevaa liikuskelua siellä kunnes löytyy hyvä kohta johon asettua kerälle. Senkin kuulee, oikein sillä tavalla asettautumista hiissa, hiissa, hiissa, pepun pyörittelyä eristelvilloissa ja sitten huoh, nyt nukuttaa. 

Siellä hän nyt asuu. Kaveri sanoi, että pitäisi ampua se ilmapistoolilla.

Minä ajattelin, että josko hän kesällä muuttaisi metsään niin sitten virittäisin oravienestoverkot paremmin paikoilleen. Mitenkähän tässä käy. Toisaalta ihan kodikasta ja söpöä. Lapsuudesta muistan, miten vanhan mökin ikkunaverkkoja pitkin kiipeili oravanpoikasia. Kovasti niitä ihailin ja kavereikseni toivoin. Mutta järjellä tietenkin tajuan, ettei kurren nyt kuitenkaan kai kuuluisi voida asustella meidän välikatossa ja varsinkaan heitellä sieltä ylimääräisiksi toteamiansa eristevilloja ulos. Niitä lojuu nyt hiutaleina laventeliniitun takana.

Vaan, linnuthan voivat ne sitten siivota pois pesiinsä kunhan alkavat taas kodinrakennuspuuhiin. Ei tarvitse käydä kiukaanhormin välistä hakemassa, niin kuin yhteen aikaan ennen remonttia kun rantasauna oli silläkin tavalla ilmava, että sinne oli kätevä pikkueläinten mennä etsimään rakennustarpeita. Oikein Pikkulintujen Rautakauppa. Piti aina kiuaskivien välistä nyppiä pois villahahtuvia ennen tulien laittamista.



Miten sitä ajatteleekin sillä tavalla, että laatuaika on muka vain sitä puhdasta vapaa-aikaa, joka vietetään täysin mielivaltaisesti pihalla ja nättien sommitelmien parissa. Saunomalla ja rötväilemällä. Kyllä joutilaisuuteenkin voi kyllästyä. Paitsi että tietenkin pienen mökkimaatilkun ja sen tönöjen ylläpitoon voisi käyttää loputtomiin aikaa. Mielikin tekisi keskittyä toviksi vain siihen. Huokailinkin Ka´rampaksi nimetylle jalkapotilasystävälle, että olisi mahtavaa jos keksisi jonkun (toimivan) liikeidean omien harrastusten ympärille.

Ilman että täytyisi kamalasti tinkiä yksityisyydestä tai elintasosta. Eihän sellainen onnistu.

Niinpä samaan syssyyn totesin, että onneksi en ole pakotettu haaveilemaan kun kuitenkin tykkään ihan kamalasti palkkatyöstäni. Työkavereiden lisäksi pidän siitä, että tunnen olevani oikeasti hyödyksi tällä pallolla edes joskus. Voi olla, ettei siksikään niiden akateemisten opintojen loppuunsaattaminen houkuta, kun sillä ei ole maailmanhistorian kannalta yhden yhtäkään merkityksen siemenen haisuakaan, onko meikäläinen maisterisnainen vaiko ei. Vaikka miten olisi pääaineena historia.

Elän siinä luulossa, että jos voittaisin lotossa niin jatkaisin palkkatöitä. Hah. Tuskinpa. Paitsi ehkä talvet. Tai lokakuusta huhtikuuhun, mikäli johtoporras moisen ratkaisun hyväksyisi. Jos en sitten lähtisi italialaiseen kalastajakylään leikkimään suurta runoilijaa. Sielläkin tulisi ikävä omia kissoja ja rakkaita ihmisiä. Voisi tulla tyhjyys ja merkityksetön olo. Aikoinaan suunnittelinkin yhtä seminaarityötä suomalaisten kulttuurihenkilöiden matkakirjeiden kotimaankaipuusta. Ei tarvitse minun sitäkään enää lähteä itse kokemaan. 





Kaikenlainen haaveksiminen ja lapselliseksi heittäytyminen on niin ihanan vapauttavaa. Viikonloppuna saunakamarissa - kun ensin olin jo päivällä saanut muutaman oppihetken uuteen kameraani liittyen - minulle esiteltiin järkkärin lukemattomia taidemahdollisuuksia, joista osa liittyi valoshowhetkien tallentamiseen, näin:



Minäkin pääsin harjoittelemaan paikallani olemista. Viinisieppouspiirteeni vuoksi oli kamalan vaikeaa olla mallina ja siemaisematta lasista. Tämän otoksen jälkeen päässä on soinut nyt kaksi vuorokautta Siekkareiden Kaikki tahtoo elää (säkenöivästä voimasta). Vaikka on meikäläisen esiintyminen näin niin kuin still-kuvassa aika paljon vaisumpi. Mieli riehakkaampi.