sunnuntai 29. huhtikuuta 2012

Monta kuukautta tätä!


Lähtökohtaisesti minulla ei ole mitään etanoita vastaan. Varsinkaan niitä, joilla on nätti kotilo ja sääsarvet. Vaan en tykkää, jos natustavat Puutarhanurkan kasveja. Toisaalta, en kyllä ole huomannut vielä suurta haittaa ja olenkin miettinyt että toteutanko sen kalja-ansan vaiko en. Julmalta tuntuisi. Upottaisin purkin maahan, lorottaisin siihen olutta ja antaisin etanoille viehkeän vapputunnelmaisen huppelilopun. En ole tuota vielä koskaan kokeillut. Vaan joka vuosi sitä mietin.

Kuulostaa kuitenkin lempeämmältä kuin esimerkiksi kananmunankuorien sirottelu puutarhaan. Niihin etanaiset sitten raapisivat itseään ja loukkaantuneina häipyisivät. En sitä raaskii ainakaan heille aiheuttaa.

Sitäpaitsi kai linnut syövät etanoita? Onpa ainakin ruokaa. Jätin myös yhden lehtikasan alppiruusun taakse, että riittää mustarastaalla pengottavaa. On niin kodikas se rapina kun hän siellä heittelee lehtiä yltympäriinsä. Matoja löytyy varmasti ja on mustarastaan läsnäolo pihapiirissä taattu.

Sen laulu kun yhdistyy ilta- ja aamuhämäriin, niin eipä sitä ihminen paljon muuta tarvitse. Onhan siitäkin jo ollut puhetta.


Mahtavaa, kun voi taas nukkua yönsä ikkunat auki. Ajatella, monta kuukautta nyt tätä. Jos vaikka herää yöllä pahaan uneen, niin ei ahdista niin paljon kun tietää raittiin ilman virtailevan kroppaan ja mieleen. Yöt ovat tärkeitä sielunhoidollisestikin.

Enkä lakkaa ihmettelemästä sitä jännää keveyttä, joka lähestyvän kesän merkkinä on vielä aika myöhäisenkin illan valossa. Luin maaseutulehden aurinkoallakasta, että mökkiseudulla pimeä alkaa vasta lähemmäs yhtätoista illalla ja päättyy jo neljän maissa aamulla. Kyllä siitä on synkkyys kaukana, melkein pitäisi lyhentää omiakin yöunia että ehtisi tunnelmoida kaiken tämän hämäryyden äärellä. 

Toisaalta katkoksia öihin tulee ihan luonnostaan, kun kissat käyvät välillä ilmoittamassa että hei oletko huomannut, on muuten kevät. Sitä tullaan tassuttelemaan, kehräilemään ja äärimmäisessä tilanteessa myös maukumaan nukkuvan ihmisen päälle. Olen vähän typerän hellämielinen ja suostun käymään saman keskustelun joka yö, niin niin no niinpä onkin kiva yö, rapsuti rapsuti, käypäs nyt nukkumaan kumminkin tai mene ikkunalle vaan katselemaan. Minä en vielä nouse kaveriksi.

Päiväsaikaan meillä kilpaillaan ikkunavuoroista. Kumma, että pitää päästä aina samalle ikkunalle, vaikka niitä olisi auki useampiakin. Varmaan ajattelevat, että kaveri näkee jotain ainutlaatuista ja on pakko päästä jakamaan sama näky.


Nenä tungetaan ikkunanrakoon kun tulee niitä haisuja ulkoa. Välillä kyllä vähän säälittää ja tekisi mieli päästää kissat vapaaksi ulkoilemaan. Mutta sitä huolen määrää ei kestäisi kukaan, että missä nyt ovat retkillään, onko joku napannut lemmikkini luokseen tai tehnyt pahaa. Eihän auto ole ajanut päälle tai koira raadellut. Tai ajattele, jos vaikka eksyisi. Mikä hätä olisi, jos ei enää löytäisi kotiin.

Meillä ulkoillaan vain valjaissa tai luvatta.

Silläpä yritän tolkuttaa itselleni sitä yhden koulukunnan mantraa, että kissa ei kuulu Suomen luontoon. Mielestäni vähän kyllä kuuluu pientaloalueille ja mökeille ja tunnen syyllisyyttä kun omat kattini kateellisena seuraavat naapurin Sulon ulkoilua. Sulo myöskin joskus öisin päivystää meidän portaalla kun siihen on istumiseni jäljiltä jäänyt alusta sopivasti. Siinä tassut lämpenevät mukavasti ja voi ottaa nokosetkin.

Kyllä meidänkin kissat ovat joskus luikahtaneet reissuilleen ja aina ovat palanneet. Paras tapa saada heidät nopeasti kotiin on mennä avaamaan säilyketölkki pihalle. Sen verran ovat luonnontilasta vieraantuneet, että aina kelpaa valmisruoka.


Eivät ole vielä ymmärtäneet opetella ronklaamaan ikkunan hataria hakasia auki, sen verran puuttuu meikäläisen kissaeläimiltä nokkeluutta ja ongelmanratkaisukykyä. Hyvä niin, helpompi on elää pikkuisen yksinkertaisten luontokappaleiden kanssa. Vaikeaa olisi, jos aina pitäisi olla askeleen edellä.

Villillä vauhdilla etenee kukkasten kasvu nyt pihamaalla. Se nyt ei ole kenellekään epäselvää, aina sitäkin pitää toistella. Ihan kohta alkaa taas kevätvuohenjuuri puskea kukkavartta ja ennen toukokuun loppua puutarhassa on niitä keltaisia kukkakohtia kolme. Hyvä on nyt, kun on yövuoropainotteinen kausi työmaalla meneillään, niin ehtii päiväsaikaan seurata pihan muutoksia. 

Meinattiin, että vietetään vappu kotipihalla. Mies lupasi lähteä huomenna kanssani puutarhakauppaan sillä varjolla, että hankitaan samalla reissulla uusi grilli. Kun ovat kaikki pihakeittiövälineet kulkeutuneet vähitellen mökille. Niin surffasi antaumuksella grillisivuilla armas puolisoni, hekumoi kaikenlaisen tekniikan äärellä. Minä olen kumminkin perinteisen hiiligrillin kannalla ja pidän pääni.


Opiskelin kevään kunniaksi parsarisoton teon. Kun tähän mennessä olen bravuuroinut vain sienirisoton ja joskus sahramirisotonkin kanssa. Niistä on jotenkin tullut nimenomaan minun tehtäviäni, vaikka yleensä hommani keittiössä on vain siivous. No, onhan se hienoa että olen saanut risotoistani glooriaa.

Niiden valmistuksessa on oma kiva harmoniansa, kun ensi vaiheen valkoviinissä haudutuksesta nousee se taivaallinen tuoksu. On ruoanlaitossa seurustelutyyppistä ohjelmaa, kun kaveri on mukana kyökissä. Kun hissukseen muhittaa risottoa kasvisliemessä ainakin yli puoli tuntia, niin samalla voi naukkailla valkoviiniä itsekin ja rupatella.

Eilen mietittiin siinä, että mitähän vappuna syötäisiin. Juuri kun olin ajatellut, että pitkään aikaan ei tarvitse ainakaan minun ruokaa ristottoni ansiosta laittaa, niin mies tilasikin perunasalaatin. Täytyy pyöräyttää se heti aamusella huomenissa, niin pääsee pihalle.

Teen ehkä isohkon annoksen, jos sattuu että tuleekin vappuvieraita. Mukavahan se olisi, jos saisin ystävillekin esitellä Puutarhanurkan kevättä ja mies uutta hiiligrilliänsä.


keskiviikko 25. huhtikuuta 2012

Aika toimia


Ensin luulin, että akileijan juuresta ponnistaa jokin uusi kasvi. Varsin nätti pieni ruusumainen. Ajattelin oikein, että no tämähän on mukava välikausikukkanen, tervetuloa vaan juhlistamaan kevättä Puutarhanurkkaan. Havainnosta vuorokauden päästä eksyin kumminkin taas johonkin lukuisista internetin puutarharaporteista. Siellä oli tehty sama havainto.

Vaan sillä puutarhurilla oli laajempi tietämys. Kyseessä on siis ihan itsensä akileijan poikanen. Kyllä harvalla kukkasella on kautta linjan noin kaunis elämänkaari. Monella on punainen alkuponnistusnuppu kaikesta lupaavuudestaan huolimatta jotensakin vähän räikeä ja kylmänkin oloinen, anteeksi vaan pionit ja muut. Akileijat - kaikenvärisinä - ovat olleet kesäaikoina ihan suosikkitapauksiani aina, mutta nyt ovat sitä myös tähän aikaan kasvukaudesta.

Niitä kasvaa Puutarhanurkassa vain tämä ainokainen sattumainen yksilö. Ryötönperällä ovat levittäytyneet yllätyksellisesti harvakseltaan sinne tänne tilusta. En ole ainakaan minä niitä tarkoituksellisesti viljellyt, esiasukkaiden ansiota ovat. Kovasti olen kiitollinen. Toivon, että oikein riehaantuvat vuosien mittaan ja jonain päivänä on oikea akileijapelto. Pitäisiköhän heitä jotenkin hoitaa, mietin vaan.

Mitenkään tiheäkasvuista ei ole meillä myöskään krookusrintamalla. Heidänkään ilmaantumisesta en voi itseäni taputella selkään, tulevat joka vuosi yllätyksenä. En ole nimittäin vielä opiskellut riittävästi kukkasipuleiden istuttelua ja sommittelua, vaan nyt kun on se lahjapapukaijatulppaani, niin sen sipulit pitää kyllä säästää. Syksylläkö ne sitten vasta maahan laitetaan, niin se taitaa olla. Viisaammat kommentoikoot ja neuvokoot, sama homma edessä nimittäin narsissin ja helmililjan kanssa.

Oikeastaan on aika mukavaa, että krookuksia tupsahtelee esille sattumanvaraisista paikoista. Ei ole liian mahtipontista.


Aloitin ennen yövuoroja kertakaikkisen konkreettiset haravointityöt. Totesin vasiten, että ei se välttämättä ole ollenkaan huono juttu laiminlyödä sitä syksyllä. Paitsi naapureiden mielestä, kun vaahteroiden lehtiä lentelee tuulissa heidän parkkipaikoilleen ja muihin ei-toivottuihin sijainteihin. Silläpä oli kätevä vaivihkaa nyt siivoskella arkipäivänä, kun trafiikki kotikadulla on pienempää eikä tarvitse hehheh-selitellä, että tässä sitä nyt vasta syksyn sotkuja putsaillaan.

Mutta näin kun keväällä haravoi, niin alta paljastuu vaikka mitä ja tulee sitä sisältöä työhön. Ei tarvitse välttämättä olla rinnalla mitään sommittelu- tai somistusmomenttia, kun tulee vaihtelua ihan siitäkin, mitä lehtien alta löytyy. Sieltä paljastui tosin myös erikokoisia oksia ja keppejä, joita olin näemmä hyvässä uskossa varastoinut odottelemaan silppurointia.

Kimppasilppuri on ystäväperheessä, ja kun sitä tulee oltua vähän veltto, niin onhan tässä jo monta vuotta ollut Espooseen liian pitkä matka laitetta hakemaan. Iltaa on ehtinyt istumaan kyllä, vaikka turhan harvakseltaan sitäkin.

Pensasaita kasvaa aika boheemilla tavalla, suorastaan rönsyää. Verrattuna naapureiden pihoihin. Vaan enpä kyllä ole koskaan ollut ankkalinnatyyppisen yhtenäisyyden ystävä. On ohikulkijoillakin enemmän katseltavaa, kun ei ole kaikilla viivasuorat pusikot. Sitäpaitsi kesällä on hyvä näkösuoja, kun antaa kasvaa orapihlajankin oikein korkeaksi. Ei haittaa vaikka olisi säärikarvat ajamatta, kun tunnelmoi kesähepeneessä omalla pihalla. Ei näy kadulle.

Pätkin oksista saunanpesään meneviä kappaleita ja vitsailin kotiväelle, että niistä saavat hyvät löylyt kun minä paahdan illalla töissä.


Totta puhuen olen tullut varastoineeksi myös takapihalle kaksi laatikollista oksanpätkiä, enkä vielä ole edes uskaltanut mennä katsomaan, mikä tila siellä vallitsee. Tuntuisi hölmöltä ja syntiseltä vain heittää ne roskiin. Joku idea siinäkin oli, lämmitys tai askartelu, en voi enää muistaa.

Puutarhanurkan joutomaakohtaan - johon olen myös lintujen vesipistettä haikaillut - on näköjään alkanut onneksi levittäytyä maanpeitekasvi. Heinien lisäksi. Olen antanut niidenkin siinä villiintyä (parempi kuin ei mitään), ja nythän luin olevani melkein trendikäs. Kotilieden artikkelissa oikein nimenomaan kerrottiin, että suomalaiset eivät oikein ymmärrä koristeheinien päälle. Että heinääkin pitää puutarhakasvina arvostaa. 

Minä arvostan. Tervetuloa vaan taas tuulessa huojuvat tuppaat. Ehkä vähän pitää kumminkin vielä sitäkin kohtaa siistiä.


Tyytyväisyystauoilla portailla silmäilin samalla sisäänkäyntiäkin vuodenajan vaihtumisen hengessä. On leppoisaa ajatustyötä synkistelyn ja työnteon sijasta pohtia, miten tänä vuonna pihatavaransa sijoittelisi. Haaveilen myös hedelmälaatikkoon tehdystä yrttiviljelmästä, johon kyllä ostan valmiit taimet. Jokohan sen voisi rakentaa, jos muistaisi nostaa yöksi sisälle ulkoeteiseen. Mieli tekisi.

Uusimpiin tavaratulokkaisiin kuuluu pikkusiskolta saadut koristelasipullot perhosteemoineen. Otin ne "hoitoon" vaan, jos vaikka siskon mieli muuttuu. Hän kun halusi juuri niistä eroon, veivät kuulemma liikaa tilaa nyt kun vauvakin oli tullut. Jännä ilmiö, että meinaako hän sitten pitää vauvaa ikkunalaudalla. Tuli ehkä vähän kiusoiteltua tuoretta äitiparkaa, joka hormonihuuruissaan koitti vain saada kotinurkkiinsa tolkkua ja ehkä sitä kautta mieleensäkin.

Kyllähän minä itsekin tiedän, että nurkkiin kertyneiden tavaroiden pois- tai uudelleenjärjestely on mitä järkevintä toimintaa. Tiskaamisen lisäksi. Niillä mieli seesteytyy.

Laitoin perhospullot nyt roikkumaan ja tuumin, että kun niihin on jotenkin vaikea virittää kynttilöitä, niin ehkä voivat toimia pieninä maljakoina katkenneille kesäkukkayksilöille.


Seuraava kiireellinen haravointikohde pihalla on se, johon kohta nousee valkovuokkomeri. Tiedän, että siellä ne alla jo lymyävät ja riemastuvat valosta. Vielä se osuu siihenkin nurkkaan, kun ei ole pensaissa ja puissa lehtiä. Sinne paistaa kesäisin vain ilta-aurinko, ja jos olisin kasveja paljonkin istuttelevaa sorttia, niin voisi puhua jopa pihan ongelmakohdasta. Harva kasvi siellä viihtyy kuunliljojen lisäksi.

Lannoitustakin pitäisi taas opiskella, että jos siitä olisi sitten kesäkuumalla jotain apua kitukasvuisissa ja kuitenkin kuivissa varjopaikoissa.


sunnuntai 22. huhtikuuta 2012

Halki, poikki, pinoon


Matkalla mökiltä takaisin kotiin todettiin miehen kanssa, että aika paljon tuli viikonlopun aikana vaan istuskeltua ja höpöteltyä. Sellaisia saa ihmisen talviloman viimeiset päivät ollakin, sanon minä. Ei sitä arjessa tule niin paljon ajatuksia vaihdettua, vaikka minä melkein aina äänessä olenkin. Kuulemma.

Mutta! Se, mikä saatiin aikaiseksi, oli lisäys meikäläisen survival-taitoihin. Opettelin vihdoinkin hakkaamaan halkoja. Miten olenkin koko tähänastisen elämäni luullut sen olevan vaikeaa ja vaarallista. Ei antanut aikoinaan Taata minun kokeilla. Vain puiden kanniskelu ja pinoaminen oli minun tehtävänäni. Siitä jotenkin vissiin sitten olen päätellyt, että kirveen kanssa heiluminen on vain voimakkaita ja kärsivällisiä varten.

Miten voi ihminen ollakin hölmö.

On yrittänyt ystävä jos toinenkin ehdottaa puiden hakkaamisen opettelua, vaan tähän asti olen kieltäytynyt vedoten polvilumpioihini. Että onko sitten kiva, kun huitaisen itseäni jalkaan.

Mahtava olo tuli kun nyt opin tämänkin! Ensinnäkin puiden hakkaamiseen jää selvästikin koukkuun. Siinä on vähän sellainen jatkuva kilvoittelun tila, ja kun voittaa pöllin niin sellaistahan sitä ihminen haluaa toki lisää. Toisekseen puiden hakkaaminen on täydellistä liikuntaa surkastuneelle ja jäykistyneelle kaupunkilaisen yläruumiille. Lisäksi sen avulla saa mielenkin tyhjennettyä ja turhaumat, surut ja kaikki purettua itsestä pois.

Oikein haaveilin jo miten kesäaamunakin voin pilkoskella puita illan saunaa varten.


Sikäli jos nyt kesällä rannassa saunotaan, kun on se remontti suunnitteilla. Vähän huolettaa, että miten käy juhannussaunan. Vaan onpa sitten aina mukavampi laskeutua syksyyn, kun on sauna ehkä kunnossa. Hullu mieli on ihmisellä, kun nyt jo syksyä ajattelee. On ollut meikäläiselle aina vähän oireellista, että ajatukset askaroivat puolen vuoden päässä. 

Enemmän saisivat olla tässä päivässä.

Puhuin löylyssä miestä ympäri, ettei purettaisikaan saunan seinä- ja kattopaneeleita pois. Että jos uusittaisiin kumminkin vain lattia, lauteet ja kiuas. Melkein suostui. Vaikka miehen tekisi mieli kurkata paneelien alle, onko siellä vaikka jotakin kasvustoa. Minäpä vaan tiedän, että siitä remontista ei tule sitten ikinä valmista jos kaikki puretaan. 

Sitäpaitsi on niin nätti tämä 60-luvun paneeli, että löytääkö sitä samanlaistakaan tilalle. Mikä tässä nyt olisi viisautta, ei ehkä liika tunteilu kuitenkaan. Mietin, että saisiko sitä helatorstaiviikonloppuna jo remonttia aloitettua. Tai ehkä jo seuraavalla reissulla voisi alkaa vanhojen lauteiden purkamisen. Haikealta se tuntuu, mutta pakko se on. Pitää perustella itselle turvallisuussyillä, ei ole laho lattia kiva, jos menee kesävieraan jalka siitä läpi.

Kesken puiden hakkaamisen autuuden päivittelyn löysin liiterin ylisiltä vanhan oven. Piti raahata se heti esille ja alkoi askarteluprojektin suunnittelu. Voi olla hyvä välipuhde isompien hommien lomassa.



Mietittiin, että jos syvennyksiin laittaisi kaakeleita, niin saisi kätevän kesäpöydän pihalle. Voisi huoletta nostella kuumia kattiloita esille. Ja olisi ehkä muutenkin aika hauska. Miehellä on pelkistetty maku, minulla kirjavampi. Alkoi kädenvääntö kaakeleista, koska mielestäni kesäpöytään sopisi eteläeurooppalaistyyppiset kirjavat kaakelit. Puoliso nyt haaveilee aina harmaasta ja tyylikkäästä. 

Kotimatkalla autossa pohdin, että jos kompromissina laittaisikin kiviä. Olen nähnyt rautakaupoissa sellaista (kyllä vähän keinotekoista) kivimattoa, jota voi iskeä vaikka lattioihin. Näyttää niin kuin olisi itse rantakivet kerätty ja siihen aseteltu. Nättejä pyöreitä.

Ehkä menen vaan salaa yksin kaakelikauppaan joa hommaan ne kirjavat.

Nyt kun osaan puitakin pilkkoa, niin ehkä selviytyisin pöydänkin rakentamisesta. Vitsailinkin voimaintunnossani, että mihinkä tässä enää miehiä tarvitsenkaan kun puuhommatkin hoituu. Vaan kyllä tarvitsen. Seuran lisäksi myös ravitsemusasioihin. Hyvä on laittamaan ruokaa ja minä syömään.

Avattiin virallisesti kevätkausi ja grillattiin:


Ihmeellistä on myös pienten asioiden ajattelemisen voima. Sitä vaipuu kummalliseen horrostyyppiseen transsiin joskus esineiden sijoittelun äärellä. Tuhrasin tosi paljon aikaa vanhan suola-astian sijainnin miettimiseen. Melkein samaa sarjaa on myös yksi seinälautanen ja keraaminen leikkuulauta. Niiden paikat jäi vielä miettimättä, kun en halunnut muodostaa niistä sommitelmaakaan.

En ole varsinaisesti seinälautasten ystävä. Mutta haluan kunnioittaa kummitädin perintöä ja laittaa hänen vaalimansa luumulautasen johonkin puoliaitiopaikalle.

Suolakippo toi kuitenkin kivaa valoa keittiön pimeään nurkkaan, johon olen tosin ikkunaakin haaveillut. Sellaisen tekeminen ei voi olla kovin vaikeaa, kun on hirsinen mökki. Moottorisaha vaan soimaan ja reikä seinään. 

Puuttuu nimittäin kokonaan ikkuna pihan puolelle ja etelään. Ja tupa on niin pimeä, etten siksikään viihdy oikein sisällä. Suunniteluvirhe ja paha sellainen. Toisaalta kyllä tykkäänkin olla enemmän ulkona, joten tarvitseeko sitä liian viihtyisää sisällä ollakaan.


Talven ajan ovat saunapolun valaistuksena toimineet hautalyhdyt, jotka tarttuivat joulun alla Keskisen alelaarista mukaan. Kyllä niistä ei saa puutarhalyhtyjen näköistä oikein tekemälläkään. Vaikka hankin ne värilliset kynttilät ja yritin asetella huolettoman näköisesti sireenin juurelle. Siellä kun tunnelmaa ovat hallinneet tähän asti paskakaivojen kannet.

Näyttää ihan lemmikkieläinten hautausmaalta, vaikka se on oikeasti mökkitontin toisessa reunassa. 

Kun olen vähän kakkahuumorin ystävä, niin ajattelin että voihan sitä sitten vaikka paskakaivolyhtyjä sytytellä hyvien aterioiden muistoille.


perjantai 20. huhtikuuta 2012

Bongausta

Kahdet villasukat ja perikunnan toppakengät. Hyvin tarkeni!

Vähän kyllä ihmettelen kympin uutisten parin päivän takaista säätiedotusta, että olisi sunnuntaina jo ihan teepaitakeli. Mönkään meni se ennustus, ainakin jos ilmatieteenlaitoksen tämän päivän lupauksia katsoo. Silläpä kun eilen tulin yksin mökille, parkkeerasin ahterini aitiopaikalle rantaan. Vaikka se olisi toki kaivannut vähän liikuntaa autossa istumisen jäljiltä.

Mutta aurinko paistoi ja oli tyyntä. Kyllä se riittää istuskelun syyksi. Sula kohta järvenselällä oli kasvanut vähän ja linnut siellä pitivät aikamoista mekkalaa. Se on äänimaailman muoto, joka ei meikäläisen meluherkkää korvaa haittaa. Vaikka rehellisyyden nimissä tuli siinä mietittyä, että on vaan joillakin linnuilla aika rumakin raakunta. Mutta eihän luontokappale sille itse mitään voi. Pakko se on rääkyä ja raakkua jos kerran on asiaa. Ja keväällähän sitä siivekkäillä usein on.

Joukosta erottui myös niitä suomalaisen järvisielunmaiseman kauneimpia lintujen lauluja ja kurkienkin asioita. Unohdin säännönmukaisesti ottaa kiikarit mukaan, kun kävin välillä hakemassa evästä päärakennuksesta. Se asia täytyy korjata tänään, ja voi olla parempikin sää kiikaroida kun ei aurinko paista suoraan linssiin. Koitetaan nyt repiä hyötyä tästä pilvisäästä. Ei ole ultraviolettihuoltakaan.


Tuli myös mieleen, että pitäisikö mankua lainaksi ystävän järjestelmäkamera ja sen ihmeellisen pitkä kauko-objektiivi. Niin voisin saada linnuista oikein kuviakin, itse otettuja. Nyt voin esitellä vain näitä lähiotoksia, vaikka kyllähän nekin kevätbongauksesta käyvät.

Jännä, miten talven aikana unohtuu hyttyset. Aika on kymmenessä kuukaudessa kullannut kesämuistot.

Mitähän kuuluu hyttysten tämänhetkisiin rutiineihin? Ehkä jotain munimistouhuja? Eivät ainakaan vielä olleet päällekäyvällä tuulella. Oli sitä ylös alas -tanssia ja sitten ihan vaan kohmeisen näköistä etsiskelyä. Miten ovat edes pysyneet hengissä talven yli, vai ovatko nämä - kuitenkin ihan aikuisen kokoiset - hyttyset muka nyt vasta kuoriutuneet? 

Jos olisin nyt pidempään itsekseni täällä, niin ottaisin oikein opiskellen tätäkin aihetta. Sitä voisi sitten kesäillassa paukamiaan raapiville ystäville kertoa tärkeänä hyttysviisauksia.


Vaan tänään pitää toimiakin, kanniskella puita ja vesiä. Lämmittää saunaa. Noutaa miesseuralainen junalta ja käydä naapurissa maksamassa lumiauramaksu. Ei tässä jouda hyönteisten elämään enempää perehtymään, kun on tätä muuta.

Se, että on välillä yksin maaseudulla, tekee kyllä hyvää. Ensinnäkin on tämä juuri, että voi ihan omaan tahtiinsa tarkastella tontin asioita. Eilenkin löysin rantajäältä ehkä vihdoinkin ne ilveksen jäljet. Laitoin niistä kuvan yhteen luontoryhmään facebookissa. Voi että, jos joku tunnistaa ne kissapedoksi, olisin polleva. Kyllä ehkä koirapetokin olisi kiva.

(En viitsi tänne laittaa kuvaa, kun siinä on jälkien lisäksi pelkkää lunta. Masentaa vaan suotta.)

Sen sijaan saunapolun varrella parhaimmillaan näytti melkein kesältä. 

Taas jouduin niiden ristiriitaisten kysymysten valtaan, että kuorinko rantakiviä sammalesta vaiko en. Kun tykkäisin paljaista kivistä rannassa, mutta kun tykkään sammalestakin. Pitää ehkä tehdä joku kompromissi.


Jos tulisi se lämpöaalto, niin kyllä innostuisivat kukkaset ja kaikki vielä lisää. Iglun jämäkin saisi kyytiä ja voisin nostaa sen paikalle pihapöydän. Vielä on rauniot jäljellä, enkä niitä raaski potkiskella poiskaan. On tullut suhtauduttua igluun vähän sillä tavalla empiirisen kokeen hengessä. Että onko vielä juhannuksenakin tiluksella lumipyörylä.


Tällaisena pilvipäivänä sitä alkaa taas ajatella lyhtyjenkin sytyttelyä illaksi sitten. Eilen vaan ihmettelin valon kuuluisaa siivilöitymistä niiden laseissa. Valoisaakin on aurinkoisina iltoina niin pitkään, etten yksikseni edes valvo niin myöhään jotta lyhtyjä ehtisi pahemmin kaipailla.

Lamppuöljyä on aika paljon tullut varastoitua pimeään talveen ja sitä on vielä hyvin jäljellä. Kynttilälyhtyihin tekisi mieli hakea värillisiä kynttilöitä kylänraitin Tiimarista. 

Jos vielä vaikka valmistaisi illalliseksi parsaa ja parmesaania, niin sitähän olisi kaikki kevätjuhlan ainekset kasassa.

Kaikille muillekin toivon hyvää viikonloppua!



maanantai 16. huhtikuuta 2012

Kaksi vanhaa tainta, kuran peittämää


Päätin eilen, että nyt saa ruikutus loppua. Kertakaikkiaan. Oli sää loppukevään mikä hyvänsä. On kuunneltu meikäläisen valitusvirttä ihan tarpeeksi. Onpa takatalvi ja onpa iso kattolumivuori, onpa epäreilua kun jotkut jo pääsevät kaivelemaan pihalle ja heillä se eteläseinustan krookuspenkki vaan auenneista kukista lainehtii. Mulla vaan kuraista lunta vielä pitkin poikin ja sotkua kun jäi osa lehdistä syksyllä haravoimatta. On niin varjoisa pihakin, että ihan harmittaa.

Eipä harmita enää helteillä. On varjopaikalla sitten arvonsa. Totta on kuitenkin, ettei vanhojen omenapuiden (vähän huolenpitoa kaipaisivat nekin) varjostamalle pihamaalle kannata esimerkiksi hirveästi istutella mitään uutta, näin olen järkeillyt. Siitäkin on tullut valitettua, kun ei raparperi viihtynyt. Nyt vähän jännittää, alkaako mökiltä viime kesänä tuomani kukkajuurakko herätä ja tykätä. Kun Ryötönperällä se on ainakin levinnyt ihan joka paikkaan.

Tietenkin Puutarhanurkassa on jo joitakin lumettomia kohtia ja niistä löytyy vaikka mitä, jos oikein vaan pyllistelee ja tarkkailee. Ja sitähän minä tykkään tehdä. Olen vaan jotenkin jumittunut siihen kivipenkereeseeni, ja tuskaisena odotan sen paljastumista. Ei ole pihamaan kohtien tasa-arvoista kohtelua se. 

Olen nimittäin tainnut aktiivisesti unohtaa ilta-aurinkoisen takapihan, jossa pääsisi oikein hyvin jo haravoimaan. Totuuden nimissä ei ole lunta siellä. Se vaan on päässyt vähän heinittymään, eikä täällä kaupungissa kehtaa kulottaa vaikka arvaisin sen tekevän sille muutaman neliön heinikolle ihan hyvää. Haravointi siellä ja kuivien heinien repiminen kävisi oikein hyvästä hyötyliikunnasta.


Sitäpaitsi on sitä meidänkin pihalla jo muutama kylmänkankea krookus ja tiedän, että vaikka mitä kellokukkiakin sieltä nousee. Mitäs sen on väliä, jos tulevat esille muiden pihoja myöhemmin? Onpa iloa sitten. Mikä ihmeen kiire sitä tässä on, ja tuskin olen maailman ainoa jonka pihamaa on vielä hyhmäinen ja kurainen. Sitä on kai vaan niin valikoiva, että näkee vain toisten aurinkoiset pihat. Vaikka heti on alamäenkin naapurissa innokas (ja todella hyvä) puutarhuri, joka eilenkin vähän kärsimättömän näköisenä patsasteli niin ikään lumisella pihallaan.

Kumma kun ei omat viisaudet asetu omaan mieleen. Olen yrittänyt pitkin kaamoksia ja takatalvia lohduttaa kanssaihmisiä, että niin niin, mutta pimeys on kaikille sama. Muutkin vuodenaika- ja sääsidonnaiset ilmiöt - nekin ovat kaikille samat, ei kannata olla marttyyri. Nyt koitan itsekin muistaa sen. Moni muukin murhe on sellainen, joka jokaiselle joskus vastaan tulee, joten kaamosviisauksiani voisi soveltaa ehkä muillekin elämänalueille.

Ehkä kirjoitan itselleni elämäntaito-oppaan.

On hukkaan heitettyä tomeruutta, jos nyt sortuu ilottomuuteen kun kauan odotettu vuodenaika on täällä vihdoinkin. Menee energia haaskuuseen, jos sen käyttää uhoamiseen.


Ilonaihetta on erityisesti siinäkin, että suurin osa istuttamistani kukkasiemenistä on kasvanut taimiksi saakka. Toki hukkaakin tuli vähän. Siirtelin eilen taimia ulkoeteiseen ja tsekkailin kasvutilannetta tarkemmin muutenkin. Tuskailin vähän, kun kaikkien lajittelu isompiin astioihin ei onnistunut kun oli niitä yhteen kietoutuneita juuria. Jätin silleen ja toivon, että elävät maahan pääsyyn saakka ja sen jälkeenkin.

Puoliso sai siitäkin huvittua, ja kehitteli versionsa Kaksi puuta -laulusta, jota olen jo monta kesää jollottanut. Hän yhdisteli siihen sekä valittamani pihan kuraisuuden että tämän juurien yhteen kietoutumisen. Nyt kun olen tehnyt tämän reipastumispäätöksen, niin koitan myös nauraa hänen suhteellisen ystävälliselle kiusoittelulleen.

Sitäpaitsi ne, joiden puutarhatilukset ovat jo lumettomia, joutuvat tuota pikaa aloittamaan oikein hommatkin. Kuten esimerkiksi siirtolapuutarhassa, jossa myös kävin toteamassa lumettomuustilanteen.

Minähän voin vielä vaikka vain paistatella ja lukea kirjoja, jos muka ei pihalla riitä tekemistä heti näihin päiviin.


Olen nimittäin tämän viikon talvilomalla. Sekin vielä! Onkohan vähän lomastressi? Meinasin, että hoitelen muutamia rästiin jääneitä puolivirallisia asioita. Mutta lähipiirin neuvo on kautta linjan ollut se, että jospa nyt vain keskittyisin lepäämiseen. Olen vissiin ollut aika hirviö. 

Jotain samaa olen huomannut itsessäni kuin Ilona, joka on kokenut tämän huhtikuun vaikeana. Mistä ihmeestä se voikaan johtua. Oli mitä hyvänsä, ei saa antaa nyt sille vaikeudelle valtaa. Kun tuntuu, että ainakin meikäläisen kohdalla se on ihan keksittyä.

Vesikin virtailee monessa paikassa jo vapaana, ainakin Vantaanjoessa. Pitäisi pystyä siitäkin iloitsemaan, ja pystynkin. Loppuviikosta poistun mökille katsomaan järven tilannetta - voi olla että siellä vielä pitää sietää jäät. Mutta lintuja ainakin on varmasti.


Ja meri. Oli kuulkaa avara ja nätti, kun kävin sitäkin katsomassa pikaisesti tyttöporukan vähän riehakkaalla risteilyllä, jonne en olisi lähtenyt jos olisivat kertoneet että se oli erään viihdelehden kekkerimerimatka. Vaan olipa heilläkin rakkailla siinä taka-ajatus, että piristystä känkkäränkälle. Ja tulihan sitä. Aika voimallinen aloitus lomalle ja tuli sentään nähtyä meri laivasta käsin. Se oli hyvä.



Tyttökavereilta irtosi aika paljon lempeää huumoria kustannuksellani, ja sellaisesta ihmisen kuuluu tykätä. Vitsailivat muun muassa taipumuksestani viritellä erilaisia asetelemia. Mieltymykseni sitruunalikööriin ei jäänyt kellekään epäselväksi kun vihdoin täydensin varastojani tax free -kaupassa. 

Muistojen asetelman rakensi yksi ystävistäni ja limoncello-pullojen kanssa siihen pääsi sekä kaukosäädin että toisen ystävän rakas rannekoru. Lupasin laittaa kuvan tänne, koska siinä on kiteytyneenä se itsellenikin mieluinen huumori. Jossa ei oteta omia aivoituksia ja tuskailuja liian vakavasti. Jossa jaksaa olla avoin lähipiirin tekemille huomioille ja neuvoille.

Kyllä nytkin on syytä paljon enemmän iloon kuin kiukutteluun. Vaikka jokin pieni urputus tekisikin mieli jakaa. Esimerkiksi katupölystä. Ja ainahan sitä voin jo alkaa ahdistua siitä, että syksykin tulee.


tiistai 10. huhtikuuta 2012

Joutilas mieli


Mökkinaapuri muisteli, että viime pääsiäisenä oli seitsemäntoista astetta lämmintä. Mutta se olikin lähempänä vappua kuin tänä vuonna. Silloin organisoitiin Ryötönperän rantaan oikein puolijulkinen kokko. Istuttiin iltaa kevyissä tuulitakeissa ja grillattiin. Nyt lauantaina järjestin vain pienen yksityisluontoisen pääsiäisvalkean rantajäälle. Sen verran tulta, että näkivät vastarannalla meikäläisten pääsiäistervehdyksen.

Eikä oikein ollut mitään isoa poltettavaakaan, kun ei ole vielä päässyt edes risusavottaan.

Varpaita paleli kumisaappaissa kun meni tovi nuotion sytyttämiseen. Untuvatakissa kumartelu oli jotenkin vaivalloista. Ihan michelinmiesolo. Kahina häiritsi rannan hiljaisuutta ja tulen orastavaan ritinään keskittymistä. Hintansa kaikella. Parempi kahina kuin palellus.

Olin panostanut kenkiä lukuunottamatta lämpimään pukeutumiseen, koska kyllä sitä jo näin pitkällä huhtikuussa pitää voida tarjeta rannassa. Oli niitäkin hetkiä välillä kun istuksin siellä itsekseni, kun muuta seuruetta alkoi jo paleltaa. Onneksi on mökillä myös vierasvarapilkkihaalarit. Ne mahtuvat melkein kaikille.

Yöllä pakkanen laski yli kymmeneen.


Lauantai oli kuitenkin pitkäperjantaita lämpöisempi ja tein inventaariota pihalla. Tai siis kuljin hankikantoisten metsänreunojen lisäksi talonvierustoja toivomassa jotain todellisia keväänmerkkejä. Niitä oli aika vähän, mutta ystävä puhelimessa lupasi että ensi viikolla lämpenee. Teki mieli alkaa jo pikkuisen haravoidakin, mutta olisi ollut ehkä hukkaan heitettyä hommaa se, kun ei sitä lumetonta kaistaletta ollut montaa kymmentä senttiä talon aurinkoisellakaan seinustalla.


Toisin sanoen, oli harvinaislaatuisen joutilas mökkireissu, kun en ollut kehittänyt mitään projektia sisälle ja ulkona varsinkin perjantaina oli liian kylmä, että siellä olisi voinut oleilla. Niinpä tuli syötyä aika pitkän kaavan mukaan ja jopa keitettyä jälkiruokakahvit jotain tehdäksemme. Maisteltiin joulupukin tuomaa konjakkia, eikä se ollutkaan niin pahaa kuin muistin.

Oikeastaan siinä sisällä tuulensuojassa tunnelmoinnissa oli se hyöty, että tuli käytettyä pölyttyneitä kahvikuppeja. Nättejä ovat, vaan aamukahviin liian pieniä. Pitää muistaa jatkossakin viljellä jälkiruokakahvia.

Siinä joutessa tutkittiin muutakin baarihyllyyn jäänyttä valikoimaa ja tuli todettua, että esim. kermalikööri ei ole meikäläistä varten. Olenkohan tyttö ollenkaan, kun kaikkien naispuolistenhan kuuluu tykätä Baileysista. Mielestäni siitä jää ikävä kelmu koko suuhun. 

Tuli ihan ikävä limoncelloa.

Kun yllätysystävä kaupungista kolisteli terassilla saapuessaan iltajunalta, niin tunnelma koheni samantien. Ei että siinä olisi muuta vikaa alunperinkään ollut, kuin ettei meinanttu keksiä tekemistä. Oli ruskeat liemet analysoitu ja aika puhua jo jostain muusta. Vaan eikös se ole kansanperinnettä, että pitää sen pääsiäisperjantain vähän pitkältä tuntuakin. Tanssikielto ja kaikki.


Silläpä lauantain reipashenkinen ulkoilumeininki olikin ihan tervetullutta. Yritin vongata grillausta.

Mutta se mitä saatiin, oli kaasusysteemillä paistetut muurinpohjaletut pihalla. Voi että! Siitä tiesi, että kyllä me keväässä jo eletään, sanoi ilmanherra luontoäidin kaveri vaikka mitä. Kuu letuista letkeään kesäiltaan. Voisin alkaa kehitellä uusia sananparsia.


Kuu varpaanjäljistä varmaan lämpöön. Nimittäin siitäkin huomaa, ettei enää ole talvi, että rantasaunominen ei tunnu extremeltä. Ei ole kiire pukea heti eikä tukka jäädy löylyn jälkeen tönköksi. Puu tuntuu lämpimältä paljaiden varpaiden alla. Voi hengailla pyyhe päällä, vaikka olisikin pikkuisen takatalvi.

Kohta voi läpsytelllä pitkin pihoja jo ilman kenkiä. Kyllä on kiva tieto se.


Kuu pyykkinarukuivatuksesta pyhään juhannukseen. No, ehkä vähän enemmän. Mutta  kesähenkeä tuli terassille pyyhkeen ripustamisesta, kun oli lopulta niin leppoisaa. Tuuli tyyntyi, kuulin telkkää kaukaa, vaikka kyllä vasta sunnuntaiaamun kävelyllä opin mikä lintu äänensä kanssa oli se.

Joella oli nimittäin useita herkkähipiäisiä telkkäpariskuntia, jotka suhtautuivat jotenkin dramaattisesti meihin ohikulkijoihin. Kovalla metakalla vaihtoivat paikkaa vähän matkan päähän. Sitten oli niitäkin, jota ottivat rennomin ja tyynesti vain lipuivat kimpassa sivummalle. Ihan kuin me kävelijät oltaisiin oltu muka joku uhka. 

Vaan eipä kai ole keväällä haitaksikaan se, että luontokappaleet ovat vähän varuillaan. Ihan ymmärrettävää, että säpsähtelee ja on säikky olo, jos unohtuu pitkäksi aikaa nauttimaan aamuauringoista, sulavasta vedestä ja tuulesta joka ei enää olekaan pureva. Yhtäkkiä jos joku sen kaiken havainnoinnin kun keskeyttää, niin pelästyyhän sitä. 

Voi tulvahtaa tyhjentyneeseen mieleen vaikka mitä ajatuksia, epäuskoisia kysymyksiä siitä, että pysyyhän kevät nyt todellakin täällä, vaikka ei koko ajan ehtisikään sen merkkejä tarkastella.


torstai 5. huhtikuuta 2012

Niin sanottu pääsiäiseen laskeutuminen


Sireenin oksa alkoi oikein kukkia vaasissa keittiön pöydällä. Mutta nyt pari päivää kuvan ottamisen jälkeen jo löpsöttää lähes menehtyneenä. Lehdet ovat menneet ruttuun ja loput kukkasilmut jäänevät aukeamatta. Ei jaksanut ensiponnistuksensa jälkeen enää oksa pontevoitua. Mitenkähän mahtaa itse puun kanssa käydä. Sen näkee kun tässä kohta paljastuu kattolumivuoren aiheuttamat totalitaariset vauriot.

Ei ole muutenkaan ollut ihan vehmainta sorttia Puutarhanurkan vanhin sireeni. Mutta on se riukumaisista oksistaan huolimatta ihana. Samoin kuin se violetin värinen Ryötönperällä, joka ei kyllä laihuudesta kärsi. Oksia näytti silti katkenneen tämänkin talven lumesta. Joka kesä se kumminkin rönsyilee ja rehevöityy ihan niin, että karsia pitää. Johtuu varmaan muhevista olosuhteista. On nimittäin aikoinaan istutettu kekseliäästi paskakaivojen keskelle. Varmaan kaunistukseksi sementtikansia peittämään. Tosiaan peittääkin ja saa oikein raivata, että likakaivomiehet pääsevät tyhjennyshommiin.

Jokohan sitä voisi pääsiäispyhinä mökillä paskakaivosireeninkin harvennusta lähemmin suunnitella. Taidankin olla vähän sireenien fani, vaikka alkukeväästä luulen aina että tuomi on ykkönen.

Vähän huolettaa jättää kotiin sipulikukat ja aika hyvin hengissä oleva itsekylvetty kukkanuoriso.


Sain lahjaksi papukaijatulppaanin. Olipa senkin kukkalajin kohdalla ennen tätä meikäläisellä aukko sivistyksessä. Mikä ei kyllä ole mikään yllätys. En osaa montaakaan kukkaa ja nimeä yhdistää, koska se ei ehkä ole pääasia. Tärkeintä on ihailu. Erikoiset ryttyiset reunat kukassa. Itse asiassa aika näyttävä. Mietin, että miten liittyy papukaijoihin.

Tuleeko nyt niin kylmät yöt, että pitää papukaijakukka ja muut nostaa pyhiksi ulkoeteiseen? Ikävä olisi palata kotiin, jos kaikki olisivat nuupallaan vastassa.

Melkeinpä enemmän huolettaa silti laventelin alut. Kaikista pönäkimmin juuri hän suosikkinani on alkanut kasvaa. Muutamat muut hyvin itäneet kukkaset ovat aika säälittävän näköisiä, mutta laventeli vaikuttaa kehittyvän melko tasalaatuisesti. Sen taimet jos menetän, niin loppuu viljelymotivaatio tykkänään. Niin, pitää nyt jollakin kikkakolmosella huolehtia, etteivät kuivahda parin päivän pääsiäislomalla.

Pitäisi olla joku terraario varastossa. Sinne voisi luoda optimiolosuhteet.


Nyt kun olen viljellyt erilaisia kukkia, niin kyllä on joka kasvuvaiheessa mielenkiintoisia hetkiä. Siis niiden kanssa, jotka selvisivät ensivaiheesta hengissä. Esimerkiksi karvat. Yhtään en enää muista, miltä talvella netistä tutkimani harmaakäenkukka sitten isona näyttää. Mutta nyt siinä on ainakin paljon karvoja. Kaappaako se ilmastakin ravinteita vai suojautuuko joltakin. Jännää nöyhtää tosiaan.

Ehkäpä tästä kukkakarvoituksesta löytyisi oikein tietopakettikin, jos vain lähtisi tiedonhankintaan. Pitää googlata. Ja pyhien jälkeen pitää varmaan alkaa suunnitella kukkaitujen muuttamista isompiin astioihin vissiin. Pistin lisää laventelin siemeniäkin tulemaan, jos siitä kerran tulisi menestys.

Pitää nyt varoa, ettei kiinny liikaa noihin taimiin. Kun sitten siitä tulee turhan iso ja dramaattinen kohtaus, jos sattuvatkin menehtymään.


Kaduttaa vähän kun rähisin ihan asiallisen mukavalle lehtimyyjälle puhelimessa. Teki mieli soittaa siihen numeroon takaisin ja pyydellä anteeksi. Jotenkin vaan vähän pimahdin kun se alkoi ehdotella lehtien tilaamista äitienpäivälahjoiksi jos ei kerran itselle kelpaa. Olisinhan minä voinut periaatteessa itselleni jotain tilatakin, mutta kun olen tehnyt sen irtonumerolupauksen. Että ei tilata, keskitytään lupaaviin lehtihyllyihin.

Lupausta olen kyllä tässä pihahommia odotellessa vähän liian orjallisesti noudattanutkin joka kauppareissulla. Olen ihan kansikuva- ja mielikuvamainonnan uhri. Tarttuu mukaan jos on ihania kuvia, enkä minä ole nyt ehtinyt itse artikkeleita lukea ollenkaan ja aina tulee uusi lehti hyllystä otettua. Kyllä ei nyt sentään pelkkien kuvien takia pitäisi talousrahojaan törsätä lehtiin.

Nyt kun on kylmää ja olisi ennen ulkotöitä aikaa saattaa koti kunnialliseen siisteyteen, niin ei. Imurin meteli ei innosta. Lehtipinoa sitä vaan tulee plärättyä vaikka ei oikein keskityttyä kuitenkaan. On otettava nekin pääsiäiseksi mukaan.

Niin ja kirjakaupasta tilattu ja saapunut Karel Capek. Vuonna 1929 hän kirjoitti puutarhurista mm. näin:

"Hän haluaa vain ... nuuhkia maata, kaivella ituja esiin sormin, riemuita kukkivista lumikelloista, pyyhkiä hikeä otsaltaan, suoristaa selkänsä, syödä kuin susi ja juoda kuin sieni, käydä nukkumaan lapion ja herätä kiurun kanssa, ylistää aurinkoa ja taivaan kosteutta, tunnustella kovia silmuja, hankkia kevään ensimmäiset känsät ja rakkulat ja elää kaiken kaikkiaan reilusti, keväisesti ja kuohkeasti puutarhurin tapaan."

"Sen sijaan hän manaa, että maa on yhä tai taas jäässä, raivoaa kotona kuin häkkiin teljetty leijona, kun hänen puutarhansa peittyy lumeen, istuu takan ääressä nuhaisena, joutuu käymään hammaslääkärissä ... Toisin kuin runoilijat hän ei hauku vain pohjoistuulta vaan myös häijyjä itätuulia ... ja tuntee itsensä tavattoman nöyryytetyksi, kun ei voi mitenkään auttaa kukistamaan ja nitistämään tyrannimaista talvea."

Tunnistan tekstistä itseäni, vaikken mikään oikea puutarhuri olekaan.


maanantai 2. huhtikuuta 2012

Kesävieraita ja ilvestä odotellessa


Mennyt viikonloppu mökillä tuntuu kaukaiselta, kun havahtuu takatalviseen maanantaiaamuun kaupungissa. Eilen Ryötönperälle jäi auvoisa auringonpaiste, mutta pakko se vaan oli pakata Helmikaara ja lähteä ajelemaan takaisin. Onneksi oli sukua eli seuraa autossa, niin meni matka joutuisasti.

Jos olisin voinut jäädä maalle, niin olisin kantanut aurinkoon tuolit ja pöydät ja suunnitellut tulevan kesäkauden juttuja. 

Ehdin minä tällä reissulla kyllä suunnitellakin, kun karautin mökille jo torstaina. Oli koko iltapäivä ja ilta aikaa itsekseen pohdiskella. Perjantaiaamuksi olin tilannut Piirinuohoojan ja sukuakin oli sitten tosiaan tulossa junilla illemmalla. Kiva oli kun sain vieraita.

Oikein odotan taas sitäkin, kun kesän tullen kaveritkin kaipaavat maalle ja päästään porukalla nauttimaan valkeista öistä ja grillailun hössötyksestä. Olen haaveillut vähän, että raahaan liiteriin unohtuneen vanhan hetekankin johonkin aitiopaikalle Ryötönperän pihamaalle. Vähän niin kuin koristeeksi, mutta samalla ehkä käyttöönkin vaikka puun alle. Hyvän varjoisan päivänokospaikan voi saada siitä.


Olen minä nähnyt naistenlehdissä kuvia siitä, että on näillä hetekoilla monenkin kesäkodin pihaa somistettu. Kai niissä on sitä romuromantiikkaa. Pitääkin ihan tutkia sitten, onko se muka oikeasti käyttökelvoton ruosteensa takia, vai voisiko siitä saada vielä ihan oikean pedin. Sisälle vaikka. Vähänkö olisi tyylikäs.

Aitassa oli kaikki hyvin. Ei tarvitse kuin lakasta ja laittaa lakanat, niin sinnekin voi kesävieraat taas tulla. Vaan on siellä nukuttu talvellakin joskus, ihmeen hyvin lämpiää irtopattereilla. Muutenkin kätevä tuo aitta, kun voi tarjota vieraille sen avulla myös omaa rauhaa.

On ollut vähän painetta tehdä aitasta varastoa, mutta en suostu siihen, en. Itsekin tekisi mieli nukkua siellä, ja olenkin ehdottanut kotiväelle, että joskus voisi huvikseen yöpyä aitassa. Parhaat unet saa siellä, mistähän senkin mahtava ilmanlaatu johtuu.


Iglusta oli tullut vähän laavumainen, kun sen rannanpuoleinen seinä oli saanut isoja reikiä. Saa nähdä tuleeko siitä oivallinen nuotionurkkaus vaikka pääsiäiseksi. Nyt en kyllä uskaltanut mennä edes sen sisälle, kun oli ehkä pienoinen romahduksen vaara, jos olisin kömpelyyksissäni törmäillyt seiniin. 

Työnsin vain kameraa oviaukosta sisälle, että sain muistoksi kuvia. Voin veikata, että iglu jos toinenkin ilmaantuu tontille myös ensi talvena. Hauskuutta on irronnut siitä. Ajatella, jos meikäläisen lumimajasta on puhuttu kylilläkin. Voi olla. Onhan pihassa käynyt lumiauramies ja nähnyt komean pytingin mökin kupeessa.

Vaan onpa ihanaa, kun on pääsiäisloma edessä. Nyt on sen verran isoja asioita tässä vielä ennen sitä, että kiirastorstain vapauttava ilta taitaa tulla meikäläiselle vähän melkein yllätyksenä. Siihen ei ole enää montaa päivää.


Todellinen puutarhatyökevätkin taitaa vielä antaa odottaa itseään. Toisaalta on ihana tietää, että se on vielä edessä. Koskaan ei ole tulematta jäänyt, vaikka olin minä haaveillut jo nyt pusikoiden ja haavikon raivaamisesta ja elämän siirtämisestä mökistä kokonaan ulos.

Ihme homma oli se, että Piirinuohoojan käynnin jälkeen illalla takka savutti enemmän kuin koskaan. Melkein soitin uudelleen Piirinuohoojalle ja olisin kysellyt, että mistäs nyt kiikastaa. Vaan sukulainen tiesi kertoa, että heillä on maalla ollut sama juttu. Että täysin epäloogisesti hormien putsauksen jälkeen ei tulipesä sytykään eikä vedä.

Pitää vielä ronklata niitä kiertopeltejä, vai mitä ne ovat, ja tutkia asiaa. Lauantai-ilta meni kokonaisuudessaan rannassa, joten toista kertaa en päärakennukseen takkatulta yrittänyt Piirinuohoojan käynnin jälkeen virittää.

Saunalla nimittäin hän poikkeaa vasta sitten, kun aletaan remontoida. Tulee konsultoimaan kun vaihdetaan kiukaan paikkaa ja saunakamariin vähän toisenlainen takka nykyisen tilalle.



Kevään vaihteleva - suorastaan oikutteleva - sää antaa kyllä takatalvien lisäksi monta ihmetyksen aihetta lieveilmiöineen. Eilen aamulla tutkittiin sukulaisen kanssa vesisaaviin jäätyneitä ihmeellisiä muotoja. Sukulaisessa kun on vähän kuvanveistäjän vikaa, niin taiteellisessakin mielessä tämä yöllä jäätynyt erikoisuus herätti ajatuksia.

Sen lisäksi pällisteltiin eläinten jälkiä ja toivottiin, että ilves olisi oppinut lavastamaan polkunsa jäniksen jälkien näköiseksi. Kun oli todella isot käpälän painaumat pihassa, mutta ne menivät kuitenkin pupujussimaisen loikkivasti. Joten ehkä en vieläkään ole saanut Ryötönperälle omaa ilvestä, vaikka sitä olen kovasti toivonut.