sunnuntai 25. lokakuuta 2015

Vuoden viimeisiä kertoja



Lauantaisen aamu- ja alkupäivän aikana oli kuulkaa sellainen sääilmiö Ryötönperällä, että voisin ehkä kirjoittaa ajatuksistani romaanin. Analysoida jokaisen muutoksen hetken. Mietiskelin taas runojakin, tietenkin, mutta aloitetaan nyt ainakin perinteisellä kaavalla. Johan sen näkee kuvistakin. Montakohan aamukahvikuvaa olen tässä kuuden vuoden aikana mökillä ottanut. Tai viinilasikuvaa. Niissä ei taida olla katselijoille enää mitään uutta, ja silti pitää esitellä tunnelmat.

Heräsin aamunsarastukseen ihanan luonnollisesti. Takana mittavat yövuorojen jälkeiset palautumisunet. Nimenomaan unet. Näin ikäväkseni vähän painajaisiakin, mutta kai se on mielen tapa päästellä kaihon höyryjä valloilleen ja pois.

Jatkui itse asiassa vielä sunnuntainakin aamuyöllä, mutta onneksi joukkoon mahtui sellainenkin uni, jossa ajelin Taatan kanssa autolla ja ihailtiin monivärisiä syksyn vaahteroita. Se oli sitten varmaan sellainen palkintouni hankalien mielikuvien käsittelystä.

Minä puhuinkin ihan ääneen viikonlopun aikana ärsyttävästä viime aikojen alakulosta, mutta itse tunteena torjuin sen näppärästi sivuun koko eiliseksi päiväksi. Oli taas se luonnonrauhan tuoma perspektiivi, johon olisin halunnut jäädä uinumaan. Oli pitkästä aikaa sellainen olo, että mökkirauha on yhtä kuin koti. Ja minä kuuluisin nyt sinne rantasaunalle hämärään, vaikka lueskentelemaan. Olemaan hiljaisuudessa.

Tai ehkä radio voisi soida vaimeasti taustalla. Merisää on niin rauhoittava.


Mutta ei. Kaupunkiin oli palattava. Jätin mökkivillapaidan päälle muka siitä tekosyystä, että pesen sen täällä kotona. Haistelen sen hihoja ja koitan sopeutua siihen, että virallinen elämäni on pääkaupungissa.

Ai niin, se sääilmiö. Varhainen aamuhan oli siis lauantaina lämmin ja sees. Oikein portaalla seistessäni katselin taivaalle ja ihmettelin tuulettomuuden lisäksi pilvettömyyttä. Aurinko alkoi nousta metsän takaa, eikä se meidän pihalle osunut enää, tietenkään. Mutta vastarannoille osui. Kirpakka olisi väärä sana kuvaamaan tunnelmaa, koska ei ollut kylmä.

Tepastelin ihan vaan villapaidassa ja reikäkengissä rantaan ihailemaan. Kyllä ei tarvitsisi ihmisten mennä aamujoogaan tai miettiä meditaatioasioita jos voisivat joka päivä pysähtyä luonnon ääreen. Syntyisi elämänlaatuvalmentajien työtön joukko. Minä niin sitäkin ammattikuntaa ihmettelen. Ihan oikeastiko pitäisi tässä vielä maksaa siitä, että nauttii ilmaisesta maailmasta. Pitääkö siihenkin oikein opettaa kanssaihmisiä?

Vähän olen miettinyt sitä, että millä mandaatilla voi toisia neuvoa. 

No, antaa olla - saan pian vihamiehiä. Mutta siis se aamusää. Kuten oheisesta alla olevasta kuvasta voitte havaita, piirsin siihen nuolen. Tuolta se ihmeellinen sumu yhtäkkiä tuli. Tai ei oikeastaan yhtäkkiä, vaan ensin näytti siltä että se oli jokin yön jäänne ja haihtumassa pois. Minusta oli ihanaa todistaa auringon nousussa kylpevää melko lehdetöntä maisemaa - ja se sarastuksen oranssi valo teki kaiken tosi lempeäksi - vaikka värit olivat toisaalta jyrkkiäkin. Mutta eivät hyökkääviä.

Huomatkaa taiteellinen analysointini!


Ehdin ottaa ihania värikuvia ennen sumun tuloa. Jotain muuta minä siinä välissä tein, en muista mitä. En ainakaan tiskannut. Saatoin juoda hissukseen kylmät mutterikahvin loput ja mietiskellä. Ajatella päivän töitä. Tuli kylmä. Sellainen tosi luihin ja ytimiin pesiytyvä hyty. Ensin mietin, että olinko taas syönyt liian vähän, mutta sitten tajusin että herranjestas se vastarantojen pilvihän on nyt hilannut itsensä tänne ja elän keskellä ihmeellistä harmaata kosteutta.

Vähän niin kuin olisi ollut vuoristossa oikeiden pilvien seassa.

Minä en sitten siitä oikein onnistunut ottamaan kunnon kuvaa, koska oli vain harmaata ja aavemaista. Ihan hiljaista. Mistä johtuu sellainen? Siis aamun nousun jälkeinen usva. Olen tottunut iltasumuihin ja niihin, joihin herätään, mutta että kesken kaiken kirkkauden laskeutuukin tontille oma pilvi. Mieletöntä se oli, en voi muuta sanoa.

Tuijotin kirkasaamuvalokuvaa epäuskoisena. Hyvä, että on kamera, niin tietää ettei ainakaan koko ajan näe unta. Ensi kerralla tämäkin maisema on varmaan jo aika väritön. Pitää muistaa sitäkin arvostaa sitten.


Sumu vaan jatkui ja oli vallallaan vielä silloinkin kun lähdettiin käymään nuoruusystävän pihapiirissä puuhellaa (Helena) ja koiraa katsomassa. Jälkimmäisellä oli ollut surusulkasato. Voi pientä. Lajitoverin menehtyminen oli aiheuttanut karvanlähdön, mutta nyt iloksi jo aika hyvin turkki kasvoi. Mahdottoman ystävällinen nuori mies oli hän - alan ehkä kampanjoida sen asian eteen, että saan koiruuden joskus itselleni lainaksi. Muistutti touhukkuusasteeltaan entistä lainakoiraani, ja ikävähän sitäkin ajatellessa taas tuli.

Hankala tämä syys, kun pitää koko ajan itseään psyykata positiivisiin mietteisiin.

Niitä oli kuitenkin helppo saada, taas. Ihanaa. Päivän töiden budjetissahan oli ainakin klapityöt. Meni koko lukujärjestys uusiksi, kun piti mennä rautakauppaan. Tutkia laattavalikoimaa. Vahingossa hihkaisin Rautiassa, kun kuulin miten halpoja olivat halvimmat. Kun nyt on tarkanmarkan kuu. Heitellä hiekkaa mökillä perustuksiin ja asetella ne laatat. Vatupassisoida. Odottaa Helenan muuttoa.

Mutta ei se ehtinytkään vielä eiliseen. Siellä odottaa nyt arvoituksellinen kohta, kuvassa alla. Esittelin sen aamulla naapurin Rouvallekin ja neuvoin olemaan ihmettelemättä jos ja kun jonain päivänä tässä käypi traktori meikäläisen tiluksilla. Halattiin oikein naapurin kanssa ja hetken siinäkin taas harhaili ajatus. Ihan maallinen: Että jos en ole minäkään kuulemma mikään varsinainen amatsooni, niin ei ole kyllä naapurinikaan. Ihan on linnunluinen hoikkeli. 

Onkohan Ryötönperän maaperässä jokin hoikkuutta edistävä molekyyli? Ehkä alan pullottaa kaivovettä ja myydä kalliilla paino-ongelmista kärsiville. En ole mikään kai kovin pienikokoinen, mutta ihmettelen etten vielä ole alkanut saada kesän miinuskiloja takaisinkaan. Perinteisesti olisi jo aika. Ihan näin välihuomiona.


Helenan perustuksia laadittaessa oli aurinko alkanut vahingossa osua rantaan. Vuoden viimeisiä kertoja. Minä päätin, että nyt ei kyllä varjoisalla takapihalla tehdäkään polttopuita. Ei mennä hämärään kasvihuoneeseenkaan juomaan kuohuviiniä. Eikä istutella valkosipuliakaan. Eikä haravoida. Vaan nyt on se hetki, kun fiilistellään kesäajan viimeiset tunnit rannassa. Auringossa.

Olin pukeutunut silloin sumukylmän aikana haalariin, koska olin ihan jäässä. 

Hälventyihän se, ja ilma lämpeni. Mutta minusta oli kodikasta ajatella lähestyvää marraskuuta Teuvon pilkkihaalarissa ja otin teille itsestäänlaukaisijalla muotikuvan. Sekin on kohta jokavuotinen perinne:


Ohjelmassa oli saunanlämmityksen ohella veneen kääntämisen suunnittelu ja toteutus. Glögikauden avaus. Tässä prosessikuvaus kolmena valokuvana:




Noin. Sinne jäi Neiti Näpsä kumolleen, ja siirretään vielä syrjempään kun on enemmän miestyövoimaa tontilla. Huomasin, että tämähän toimi loistavava käytännön siirtymänä kesästä normaaliaikaan. Oli sekä symbolisuutta että konkretiaa. Minä saunanhöyryävänä mustavalkoisessa rannassa, joka oli asettautumassa talvilepoon. Nyyh. 

Päivällä rannan yllä kaarteli kaksi sosiaalista korppia. Hauska kraakunta. Muutama sorsa kommentoi jotain, loiskutteli. Mutta enimmäkseen oli linturintamalla hiljaista. Pari kalaa kaislikossa, ja taas jäin miettimään niidenkin ihmeellistä selviytymiskykä talven yli. Minä ainakin menisin vain pohjamutiin nukkumaan, mutta mitä tekevät kalat. Uivat jäänkin alla. Kummaa porukkaa.

Me ihmiset sytytellään kynttilöitä.


Tänään aamulla kaivoin Puutarhaekspertin vieraskirjaan piirtämän kartan esille ja istutin valkosipulit. Se oli hyvä lähtötyö. Niillä on tähän asti ollut aivan mahtava paikka talon eteläseinustalla, mutta nyt oli aika muuttaa. Koska viisaammat sanovat niin - vuoroviljelyä. Puutarhaekspertti oli jättänyt selkeät ohjeet. 

Minä kaivoin käsikopelolla yhteensä 23 noin 15 cm kuoppaa ja laittelin kynsiä maahan. Haravoin päälle sireenin lehtiä, enkä edes itkeskennellyt. Otin sellaisen järkinaisasenteen, että näin tämä homma nyt menee. Viljellään, haravoidaan. Asetetaan tupa talviasentoon ja lähdetään cityyn. Luetellaan tarkistuslista ääneen ja soitetaan naapurille ensi viikolla, jos neuroosi tulee.

Hei vaan mökkitontti ja rauha. Minä palaan vielä. Ehkä ensi kerralla pesen puutarhapöydät sammalesta jos ei ole lumitöitä. Ehkä sytytän Helenaan tulet!


Naapurille lupasin, että tullaan ainakin kerran ennen joulua. 

Itselleni olen luvannut saman, mutta haaveilen parista kerrasta. Minullehan on nyt tullut se ilmiö, että en halua mennä maalle yksin. Kuitenkin se pitäisi tehdä. Tulisi siivottua kirjoituspöytä. Tehtyä polttopuita. Tarkistettua pihavalot. Oltua hiljaa. 

Katselin tänään säätiedotuksia, ja tämän sadepäivän jälkeen mökillekin luvataan ihan poutaa. Täällä kaupungissahan minulla on se jatkuva harrastus, että seurailen myös maaseudun ennustuksia. Katson auringonnousujen ja -laskujen ajankohdat, ja rakennan mielleyhtymiä ikään kuin olisin paikanpäällä itsekin. 

Nyt oli kyllä erityislaatuisen hyvää. Vuosi vuodelta tunnen Ryötönperän rakennukset ja pihamaan ilmiöt paremmin, sitoudun tonttiin. Olen oikein emäntä ja tiedän, että nyt oli esimerkiksi oikea aika tyhjentää sadevesitynnyri. Aika päästellä myös kiukaan vesisäiliö tyhjäksi. Mutta ei ihan vielä aika peitellä kaivoa tai laittaa armeijahuopaa ulko-oven eteen lämpöeristeeksi.

Ne hommat sitten ensi kerralla. 


keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Leikkauspisteessä kohdataan


Onkohan tämä syksy jotenkin normaalia värikkäämpi. Se tekee hyvää niille kaikille, jotka huolestuivat kylmästä kesästä. Minä muistan suven ihan sopivana, vaikka moni sanoo muuta. Kaupassakin kehuvat nykyistä lohtusäätä kassaneidille, joka kävi syyslomalla etelässä saakka tankkaamassa. Luontoäiti on pistellyt parastaan, ja valmentaa meitä pimeään ynnä kylmään. Niin se on suunniteltu, varmaan. Ihmisenä sitä yrittää painaa mieleensä joka ikisen väri- ja lämpöhetken.

Ja niitä on onneksi riittänyt. Kiitos. Ilmatieteenlaitos näyttää lupaavan edelleen aika lämmintä.

Sunnuntaina sain olla mukana kaipaamissani kukkasipulitalkoissa muiden kansalaisten kanssa. Lapinlahdessa taas, tietenkin. Kyllä siitä on tainnut tulla minulle uusi ja pysyvä keidas muiden hengähdyspaikkojen joukkoon. Sillä erotuksella, että kotipihalla ja mökillä nautin omasta rauhasta, mutta kaupunkilaisten miljöössä sulaudun joukkoon. Höpöttelen ja kuuntelen, kuljen puutarhassa ja rakennuksessa melkein kuin omassani, eikä tunnu ollenkaan oudolta. Tartun tiskeihin. Paitsi että viime viikolla joukkio oli täydentynyt toisellakin intotiskaajalla, enkä enää päässyt automaattisesti pätemään lavuaarille.

Ei se mitään, minä lähdin kameran kanssa ulos dokumentoimaan talkoita. Taputtelin tiskiheppua englanniksi olalle ja ilmoitin, että minäkin voin sitten välillä tulla lotraamaan. Keittopistelleekin ilmaantui tarpeeksi puuhaihmisiä, vaikka olin sinnekin "varalla". Toimettomuuden sijasta tunsin itseni viihtyväksi, ja etenkin päivän loppupuolella kun kuulin, että "sullahan siellä on kaikki, kamerassa" - niin ymmärsin, että vaikken ollutkaan koko aikana hikoillut, niin en pyörinyt paikalla turhaan. Niin kuin ei kukaan muukaan.

Tämä tällainen "vieraiden" ihmisten kanssa yhdessä tekeminen on minulle vieläkin vähän niin kuin elämys ja ihmetyksen aihe. Meillä ei ole ehkä yhteistä historiaa, mutta leikkauspisteessä kohdataan nyt. 


Että voikin tällainen sosiaalialan ihminen olla joskus vapaa-aikana vähän niin kuin ujo. Ensin nolotti mennä pyörimään talkoolaisten joukkoon kameran kanssa, mutta kyllä minä siitä sitten vähän vapauduin. Ajattelin tulevaa Ateneumin Cartier-Bresson -näyttelyä - heh - ja päätin, että kyllä minunkin täytyy uskaltaa todistaa kuviin sitä, miten tilaan tulee elämää. 

Mistä sitä tietää, vaikka olisi ollut viimeinen kerta, kun helsinkiläiset vapaasti istuttavat kukkasipuleita kevättä ajatellen. Vieläpä oikein kaupungin puutarhaihmisen johdolla. 2000 sipulia oli maassa kuulkaa aika äkkiä, ja muutama ylimääräinenkin sinne vilahti ruohomättäiden alle.

Vaikka kyseessä olikin julkinen puisto, niin kyselin ihmisiltä että saako kuvia julkaista. Eräskin rouvakolmikko ilmoitti, että kyllä saa jos et sano rouviksi. Neideiksi? Ei saanut neideiksikään tituleerata. Kansalaisiksi, kuulemma. Tänään huomasin miettiväni, että mitä jos istutushommissa olisi ollut mukana turvapaikanhakijoita. Millä tittelillä heitä olisin kuvannut, kun ei kansalaisuutta vielä ole. Ihmisinä varmaan - minusta se onkin ehkä paras ilmaisu yhdistämään meitä kaksijalkaisia.

Kaikilla on kevät mielessä kuitenkin - joko konkreettisesti, niin kuin itselläni - tai sitten elämänkaarellisesti. On se ihan hienoa, että olen minäkin oppinut ajattelemaan syksyä yhdenlaisena uuden odottelun ja suunnittelun aikana, enkä vain jäähyväisten ajankohtana.


Koska talkooväki oli varsin hyväntuulista ja leppoisaa, niin rentouduin siinä sitten minäkin suorastaan konttailemaan ihmisten jaloissa. Aurinko paistoi ihanan viistosti, ja sitä piti ruohonjuuritasolta saada talteen sekä vasta- että myötävalossa. Mahtava sää!

Minä olin valinnut päivän asuksi yhden suosikkivillapaidoistani sekä kumisaappaat. Entiset mustat pillifarkut. Uusi ystäväni kommentoi, että näytin juurikin hipsteriltä, joka haluaa esitellä kaikille mökkilookinsa. Naurettiin yhdessä sille. Minä kumminkin varmuuden vuoksi täydensin, että Ryötönperällä minulla on yleensä villapaidan alla myös Taatan flanellia, koska Taata oli iso mies ja minulla pitkä selkä. Flanellipaidat pitävät apinamallisen keskivartaloni kätevästi lämpimänä.

Toinen uusi ystäväni puolestaan antautui ylistämään sitä kirjoneuletta, ja yhdessä mietittiin onko sähkönsininen nyt muotia vaiko ei. Että voisinko tosiaan ihan julkisestikin - siis virkaminänä - käyttää rakasta paitaani työarjessa. Kyllä voisin, oli viehättävän tyylitietoisen kaverin mielipide. Taidan tuoda mökiltä yhden sinisen villahuivinkin nyt kaupunkikäyttöön.

Näin tuli todistetuksi sekin miellyttävä ilmiö, että noin sitä vaan tavallisten ihmisten kanssa puhutaan vaatteista kesken juhlavan miljööpäivän. Eivät ole maailmanparantajat ollenkaan asukokonaisuusajattelun ylä- tai ulkopuolella. Itse asiassa olen helpottunut siitä. Vähän etukäteen silloin loppukesällä huoletti, että pitääkö tässä alkaa harrastaa liukuvärjättyjä batiikkivaatteita tai samettimekkoja, että kelpaa aktivistiksi. 

Taidan ihan itse olla vähän pikkusieluinen.


Se, että sainkin yhtäkkiä vapauden liikuskella alueella kameran kanssa, toimi lopulta mitä parhaimpana vapaasunnuntain tekemisenä. Kotona minä olisin notkunut netissä ja huokaillut pölypallojen keskellä. (Itse asiassa vieläkin sisätilat odottavat siivouspuuskaani, joka onkin nyt syytä saada että on kiva lähteä yötöihin ja palata niistä.) 

Lapinlahdessa päätin olla kuvaajan lisäksi koiravastaava. Kätevää, kun saattoi itse määritellä roolinsa. Joskaan ei ehkä sittenkään niin yhteiskunnallisesti hyödyllistä, vaan ei haitallistakaan.

Minulla on tapana ajatella, että kaikki koirat tarvitsevat positiivisia ihmiskontakteja, vaikka se päteekin eniten pentuihin. Ensin pitää vaan kysyä hihnan päässä olevalta ihmiseltä lupa. Tapasin mm. yhden vuoden ikäisen boxeritytön, jonka kanssa keskusteltiin lainakoira-asiasta. Hän oli nimittäin ulkoiluttajallaan lainassa. Keskusteltiin myös läheisyydestä, koska hänellä oli mittakaavapulma. Että miten päästä mahdollisimman lähelle ystävällistä ihmistä. Minä sanoin, että syliä lähemmäs ei oikein  voi. Minä kerroin rapsuttelun lomassa ummet ja lammet Vitosta, joka vietti meillä mökillä kerran sen yhden iglujoulunkin. Sitten kontrastiksi kohtasin 17,5-vuotiaan harmaan pikkuisen villakoiran, joka oli päättänyt istua mättäälle. Emäntä seisoi hihna kädessä siinä vieressä ja kaipasi tosiaan juttuseuraa koiran liikeintoa odotellessaan.

Kaihisilla silmillään sekin luontokappale minua katsoi, pehmeä oli turkki, hiljainen eläin. Mahdottoman suloinen. Sinne se jäi vielä kököttämään kun jatkoin matkaani.

Ja kaikkea siltä väliltä. Vein yhdelle koiralle vesikupin kahvilan terassille, ja itse tietenkin siihen kompastuin sitten myöhemmin. Läikkyi pitkin poikin. Olisi kiva tarjota koirille myös vaikka nakkeja, mutta eihän sellainen ole ravitsemuksellisesti sopivaa. Eikä kasvatuksellisesti. Vaikka kyllä minusta tuntuu, että eläimet kasvattavat meitä ihmisiä enemmän kuin me heitä. 


Ehkä sittenkin elämyksellisin hetki oli törmätä avaruusasuisiin kanssaihmisiin. Oli tuuletonta ja melkein kuulin radiopuhelimen kahinan - suuri hetki ihmiskunnalle, hitaasti täällä liikutaan. Tuli siis mieleen kuukävely. Mehiläistarhaajat olivat syyspuhteissaan, enkä millään kehdannut kysyä asiasta tarkemmin. Toimin ihan samoin kuin koirienkin kanssa - huutelin, että saako tulla lähemmäs ja kuvata. 

"Omalla vastuulla." oli vastaus.

Todellakin menin katsomaan. Sain pienen tietoiskun jostain sokerivesiasiasta. Ja kennoista. Yksikään pörriäinen ei vaivautunut naamaan tai niskaan, varmaan ovat hoitajaystävällisiä ja minä vieraana olin täysin turha. Herrasväki oli kuulemma jo pikkuisen kohmeessa, ja jäin taas miettimään että kyllä se olisi kätevää klimppiytyä läheisten kanssa läjäksi odottelemaan pääsiäistä ja vappua. Olla vaan.

On ollut ainakin pari vuotta jo puheissa perustaa Ryötönperällekin mehiläisyksikkö, eikä eilinen kohtaaminen sitä ideaa ainakaan lannista. Jos minäkin oppisin liikkumaan sillä tavalla hitaasti kuin eiliset mehiläisihmiset. Tuntuisko paperiasu kevyeltä ja saisinko kontaktin kuningattareen. Taas kehittyisin ihmisenä. Koko ajan tulee uusia esikuvia, ja nyt niitä ovat mehiläisten hoitajat.


Maanantaina oli sellainen arkivapaapäivä, joka budjetoidaan ajatusten järjestämiseen. Siihen ainoa täsmähomma on ulos lähteminen. Olin nähnyt edellisenä yönä unta, jossa olin enon kanssa sankassa sumussa autossa moottoritiellä, ja sitten sitä toista unta, jossa uusi ystävä halusi oluelle. Mietiskelin hetken niitä, mutten huomannut kaipaavani seuraa ollenkaan. Ihana oli mennä ulos itsekseen dallailemaan.

Syksyn tuoksu, ja tietenkin valo. Ihanaa, kun nyt alkaa yövuoroviikot niin minulla on vapailla aikaa olla päivänvalossa ulkona. Uutisissa luvattiin pilvisäätä, mutta se ei pitänyt paikkaansa. Hengailin laiskasti lähimetsässä. Menen sinne liian harvoin, mutta varmaankin näköjään tarpeeksi usein kun sekin tuntuu omalta. Kamera löpsötti taas kaulassa, niin ei "voinut" kokeilla juoksuaskeleita vaikka jalassa olikin lenkkarit.

Muistin, että minulla on parikin sukulaista ja ystävää, joille olisi syytä soittaa. Ihan vain kuulumisia. Että sen verran ne unet aina vaikuttavat. Olenkin nukkunut viime aikoina aika hyvin, mikä pitää aina panna merkille, koska se ei meikäläiselle ole mikään itsestäänselvyys. Sain tällä viikolla töissä hyvän vinkin muuten unettomuuteen. Keittokirjojen lukeminen! Minun täytyy ottaakin nyt yöpöydälle Maija keittää -opus, varmuuden vuoksi.


Olen ollut viime päivinä kuulevinani mustarastaan laulelua. Voikohan se olla mahdollista, vai alkaako tulla aistiharhoja lohduksi tähän kaamoksen lähestymiseen. Pesin jo oikein hartaudella lintulaudankin odottamaan ruokinnan aloittamista. Sillä ei kai ole vielä kiire, eikä ole muuten lähikauppaan vielä edes ilmaantunut lintujen ruokaa. Tottakai sen joka kerta ostoksilla käydessäni tarkistan.

Lintuset pyörivätkin pihamaalla jo varsin merkitsevästi ja kyttäävät meikäläisen liikkeitä myös ikkunan läpi. On se jännä, miten niillä on taipumus tähän vuodenaikaan tulla niin kuin lähemmäs ihmistä. Kesäisin ollaan niin tärkeänä muissa hommissa ja yläilmoissa. Mustarastaskin päivysti alppiruusun alla silloin maanantaina, ihan kuin olisi jo odottanut että kohta tuo ihminen laittaa talipalloja tellinkeihin ja siemeniä esille. Mielestäni saavat vielä hetken natustella pihamaan öttiäisiä ja etanoita. Tonkia lehtikasoja.

Onkohan mökillä alkanut taas villojen nyppimimen hirsien välistä talvipesien lämmikkeeksi. Senpä näen perjantaina sitten. Ihanaa. Vähän jo etukäteen surettaa, kun marraskuusta taitaa tulla välikuukausi Ryötönperällä käymisen suhteen, vaikka ei se vielä ihan varmaa ole. Mökitön marraskuu. Asennoidun jo siihen. Tuleepa sitten mukavana yllätyksenä jos yhtäkkiä tuleekin lähdettyä maalle.

Sieltä paikallinen nuoruusystävä ilmoitti, että heillä olisi ylimääräinen puuhella. Mennään ehkä katsomaan sitä lauantaina. Ajatella jos yhtäkkiä saankin siitä pihakeittiön aihion! Sellainen suunnittelu - siis valkosipulien istuttamisen lisäksi - siirtää ajatuksia taas kätevästi pimeästä vuodenajasta eteenpäin, aikaan jolloin päivät ovat taas pitkiä.


Ai niin. Tein kävelylläni myös retken kirpputorille. Ihan oli ennalta suunniteltua, koska tarvitsen työvaatteita. (Vaikka tykkäänkin eniten lämpimistä fiilistelyasuista, niin töissä kannattaa olla joskus ihan siistikin.) Saldona perisuomalaisesti sekä musta että tummansininen neuletakki. Olin jo etukäteen päättänyt, että en saa ostaa mitään söpöä erikoista, sillä sellaiset herätteet jäävät melkein aina käyttämättä. Meinasin ensin, että otan uusien asianaisvillatakkieni kanssa Päivän asu -kuvat, mutta eipähän sitä kamalasti ole moisissa neutraaleissa vaatekappaleissa ihmettelemistä.

Juttelin eilen työkaverin kanssa uusista vaatteista ja todettiin, että kyllä se on aina jotenkin noloa kun on selvästi iskemätön vaatekappale päällä. Että helpompaa on hankkia vähän käytetty asu, niin ei herätä turhaa huomiota.

Palkinnoksi työvaatelöydöistä sallin itselleni myös pienen kierroksen astiaosastolla... Teki mieli hieman humputella. Minähän en tarvitse yhden yhtäkään kippoa tai kuppia lisää. Meillä hukutaan tokkeloihin. Mutta. Ei kai ihmisellä voi koskaan olla liikaa lempiviinilaseja? Minä käärin kolme yksilöä neuleisiin ja reppuun. Myyjätär oli kanssani salaliitossa ja sanoi, että laita vaan sinne tiskikaappiin - ei kotiväki huomaa.

Kun pääsin takaisin kotipihatöihin, oli inspiraationi tämä, uusi tunnelmalasi:


Tykkään jykevistä jaloista, jotka eivät mene rikki helposti. 

Kamala ikävä mökille. Naapurin rouvan kännykkä sieltä soittikin minulle vahingossa taskusta. Kun pirautin takaisin, niin rouva kertoi miten oli sielläkin ollut ihanat ilmat ja paksut aamusumut. Kun siinä langanpäässä kerran oltiin, niin vaihdettiin muutkin kuulumiset samalla. Tyyntä on ollut Ryötönperällä, ei ole kaatunut enempää puita. Villasukkia tulee joululahjaksi. Rouva pesee ikkunoita vimmalla, kun aurinko osuu niihin jotenkin viistosti. Minä lohdutin, että odota kaamokseen. Ei näy kelmut ja tahrat laseissa sitten pimeässä kumminkaan.

Lisäksi kerroin, että tänä vuonna teen jouluaaton töitä ja että voidaanko pitää joululaululevyraati sitten välipäivinä. Se kuulemma sopii. Oikein alettiin odottaa sitäkin. Se on aina vihoviimeisin syksyn merkki, kun aletaan töissä räknätä joulunajan työvuoroja ja läheisten kanssa suunnitella juhlan viettoa. Sudeettisavolainenkin kun tuli lauantaina meille saunaan, niin toi matkan varreltaan markkinoilta lahjaksi jo joulukoristeen. Se pitää kuulemma viedä mökille.

Minä sentään yritän vielä somistaa kasvukauden aikaa sisälle, kokea vihreyttä niin kauan kuin sitä iloa riittää. On siinä ruskeassa, melkein värittömässäkin ajassa kyllä oma viehätyksensä mutta eniten nautin siitä keväisin.


torstai 15. lokakuuta 2015

Kirjoitan runoja täällä.

Lavastettu taidekuva. En edes erityisemmin tykkää tuosta teestä. Mutta suklaa on hyvää!
Yksi levy kestää noin kolme iltaa.

Viime aikoina on tullut leikittyä ajatuksella runojen kirjoittamisesta. Se lähti silloin pari viikkoa sitten Mäntylän Mummin kysymyksestä että runoa vaiko proosaa. Koska on syksy, miete jäi vissiin kytemään ja sai lisäjatkoa viime viikonloppuna kun kävin oikein olemassa läsnä pienessä taidetapahtumassa. Esitys perustui juuri taannoin hehkuttamaani Eeva-Liisa Manneriin ja hänen tekstiinsä. Itku meinasi tulla ihan lopussa, kun Mikko Perkola niin nätisti lauloi runon.

Se loppui sanoihin: "...tulet lämpimälle seudulle / se on pehmeä ja hämyinen / mutta silloin minä en ole enää minä, / vaan metsä ".

Runo oli tavallaan vain koko novelliesityksen loppumiete. Ajattelin tietenkin taas kuolevaisuutta ja yritin nähdä sen kauniina, sillä tavalla järkevästi kuten vain Mannerin kaltainen luontoihminen osaa. Mieluumminhan sitä olisi sitten joskus tosiaan epädramaattisesti "vain" tavallinen metsä. Paljon mieluummin kuin vaikka tuhkahöytyvä ajattomuuden tuulessa, kuten saattaisin vahingossa itse muotoilla asian. Ei tulisi palkintoja sillä. Keksi tässä nyt sitten jotain uutta, kun metsä on jo kirjoitettu. 

Piti välttämättä supattaa vieruskaverille, että kotonapa minulla on tällainen pätkä (näytin käsillä, ehkä noin 30cm) Mannerin runokirjoja perikunnan kokoelmissa. Että nyt ne on kaivettava jälleen esille, ihania. 

Eilen illalla tajusin, että kirjoja on ehkä viisi ja niistäkin yksi on näytelmä. Kirjaston kosto elvistelijälle. Sen siitä saa, kun antaa ymmärtää olevansa runoihminen. Kun tieto omasta kirjahyllystä perustuukin vain hatariin luuloihin.


Omaa kirjoittelua ajatellen, olen sittemmin arjessa tajunnut, että eihän sitä aina tarvitse niin mahdottoman suurista asioista kirjoittaa, koska niistä lähinnä kaikki on jo muutenkin sanottu. Kyllä runoilijat ovat kautta aikain tehneet havaintoja nimenomaan pikkujutuista, ja siitähän minä tykkään itsekin. Arvostan. Jos kirjoittaisin kynällä, olisin luultavasti tässä vaiheessa pureskellut sitä mietteliäästi. (Minusta on muuten yksi valokuva vuosien takaa, jossa kynä on eksynyt myös nenään. Milla otti sen Tallinnan laivalla kerran.)

Sen sijaan nostin katseeni facebookista, läppäri varmaan jumitti taas. Eli: 

Omenakoneeni reipas sateenkaaripyörylä.
Se pyörii,
minä hiillyn hypnotisoidun. 
Keittiön katto kaipaa maalisutia

niin kuin minäkin.

Tuota nyt ei ainakaan voi kuolinilmoitukseen lainata. Hyvä! Tai, no, miksei periaatteessa voisi, jos haluaa jotakin polkuja, pilviä tai aaltoja omaperäisempää. Jos vaikka vainaja oli ammatiltaan maalari. 

No niin, aikoinaan kotimaisen kirjallisuuden perusopintoja tehdessäni opin, että ei saisi sekoittaa tekstin minää ja kirjoittajan henkilöelämää keskenään. Se on kyllä erityisen vaikeaa, eivätkä runoilijat mieti sellaista. Mutta minä mietin. Mitenkähän nuokin ylös kirjoittamani säkeet joku vielä joskus sitten meinaa tulkita? Että runominä on suvaitsevaisen halpalentoyhtiön pilotti, jonka ajatukset harhailevat keittiöremontin kaipuuseen eli koti-ikävään? Mielenkiintoista.

Periaatteessa olen suunnitellut eniten kissarunoja. Eläimissä on hauskoja yksityiskohtia ja tekemisen vivahteita seurattavaksi. Niitä jos osaisi kiteyttäen dokumentoida lyriikaksi, niin ties vaikka onnistuisin tekemään näkövammaisille kissavideoäänikirjan. Mikä loistava liikeidea! Runoilijat harvoin saavat palkkaa, mutta tässähän tulin juuri keksineeksi oivallisen markkinaraon patentoitavaksi.

Seurailen kahta ikääntynyttä kissaani aika paljon tästä samaisesta nojatuolista käsin, jossa äskeisessä runossani istuin kun pyörylä alkoi pyöriä. Olisikohan pitänyt lisätä runoon jotenkin, että nimenomaan näytöllä pyöri. Pysähtyneessä uutisvirtakuvassa vain yksinäinen pyörylä rullaa? Jotain sen suuntaista, kyllä tämä tästä. Takaisin kissoihin.


Oikeammin olen kyllä tehnyt kissalyriikkaa nimenomaan kissayleisölle. He tuntuvat pitävän erityisesti riimirunoista, varmaan sopivan rytmikästä ja helposti ymmärrettävää. Eläimethän tykkäävät toistosta, kaikki vaihtelu on ihmisten keksimää erikoisuudentavoittelua. Se, mikä kissoja ja runoilijoita yhdistää, on se yksinkertaisten arjen asioiden jatkuva huomiointi. Myös tietynlainen omanarvontunto, josta minun ei siitäkään tarvitse enää kirjoittaa, koska Pablo Neruda teki sen jo ilmoittamalla aikoinaan, että kissa haluaa olla vain kissa

Jos unohdetaan tassu-massu-hassu ja kissa-pissa -osasto, niin esimerkkinä arjen kissariimirunosta voisi olla vaikka jokin tällainen:

Lähestyvät käpälät.

Nauku leikkaa
hiljaisuuteni nauhan
vaativilla saksillaan.

On hännäkkäillä nälät.

Oho, tulikin vahingossa aika syvällistä. Tuo on kyllä kissoille liian vaikea. Minun piti sisällyttää tuohon oikeastaan sana hiljaisuus perusmuodossa, että olisin saanut kirjoittaa säkeen Avataan Sheba-purkki uus. Toisaalta nykyrunous antaa aika paljon vapauksia, joten miksen voi sen lopulliseen versioon sisällyttääkin. Tämähän oli vasta hahmotelmaa.

Olen myös miettinyt Eino Leino -tyyppistä lähestymistapaa kissojen tuoksumaailmaan ja sen sivutuotteisiin liittyen:

Mik´ on tää haisu mun ympärilläin,
mik´on tämä riemu ja remu?
Miks kynsit sä sohvaa, ystäväin?
Miks vanassas juoksee lemu?

Liittyy siis käsitteeseen onnenkakka - ihan turha lähteä lyriikan opiskelijoiden sen enempää analysoimaan. Koirillahan on ymmärtääkseni taipumus onnenpissiliriin, mutta kissat ovat vieneet tilannetajunsa astetta pidemmälle. Meillä kakitaan perinteisesti siitä ilosta, kun ihminen tulee kotiin. Se on ikään kuin lahja väsyneelle työssäkävijälle, joka piristyy heti kun alkaa hiekkalaatikon jälkeinen laukka. Ei siinä tee ihmisen mieli vajota apaattisena nokkaunille kun kakka haisee. Hyvin on kissojen sielunelämä suunniteltu. Siitä minä saan vielä monta runoa.

Jos minä voisin ottaa koiran, niin varmaan siitäkin saisi muutaman säkeen aikaiseksi. Ehkä pitäisi tuottaa erikseen haikeustekstejä koirakaipuusta. 


Tokihan minun pitäisi idolieni tavoin osata kirjoittaa myös luonnosta. Edes puutarhasta ja pihamaasta. Se, miten runoilija muuttuvan ympäristönsä näkee ja kokee, kertoo kirjoittajasta paljon. Ehkä siksi se on kaikessa henkilökohtaisessa paljastavuudessaan vähän liian vaikeaa? Sitä saattaa vahingossa avata sielunelämänsä koko maailman tarkasteltavaksi, eikä sellainen mielestäni ole edes tavoittelemisen arvoista. Itse asiassa se olisi kamalaa. Ja turhaa. Mitä esimerkiksi minusta kertoisi tämä, siis jos lukija yrittäisi päästä pääni sisälle:

Alppiruusu laskee sataan
ja levittää mustat hihansa
kivipuutarhani ylle.

Siipisaniainen soittaa
hiljaa tangoa.

Ja minä näen mummoja 

sitomassa kirkkaita ruusuja hiuksiinsa.

Voi herranjestas ja lässynlässyn, kasveista kirjoittaminen on vaikeaa. Joku voisi tulkita tuonkin ihan miten sattuu, ja minä kun vain yritän kuvailla ihan realistista huoltani siitä, miten en koskaan kesäisin näe hienoa kotipihan kivipengertä kun on niin suureksi kasvanut ikääntynyt kasvillisuus. Nyt pakkasöiden jälkeen olen jo saanut leikata ruskeat saniaiset pois, joten kivet näkyvät taas. Asiaproosana tarinani alppiruususta menisi suurinpiirtein näin: "Leveydeltään viisi kertaa neljämetrinen vanha rododenrdon on kasvattanut itsensä lähestulkoon kokonaiseksi puuksi, joka varjostaa perinnepenkereen kiviä ja kasvillisuutta siten, että puutarhurin ei kannata viljellä varjoalalle... oikeastaan mitään. Sen kukinta keskikesällä on niin massiivinen ja silmiinpistävä, että saattaa herkimmille ihmisille aiheuttaa migreenin kaltaisia oireita."

Mummoruusuksi sitä meillä sanotaan, kuten tiedätte.

Runokuva sairaalan ovesta puutarhaan.

Arkiasiat ovat kivoja kirjoitettavaksi, johan se tuli todettua. 

Helsingin vesi.
Tammenterhoja viemärin kannella.
Musta aamu maleksii pysäkillä.

On käännettävä matkakortista heijastinpuoli.
Niistettävä nenä. Laitettava huulirasvaa.
Vaihdettava painoa jalalta toiselle.
Unohdettava taivaanranta, muistettava mitä on nyt.
Oiottava olkalaukkua. Rintsikan olkain valahtaa.
Laitettava matkakortti taskuun.
Avattava kaulaliinaa, kaiveltava olkain kyynärpäästä,
kiristettävä kaulaliina, suljettava takki. Odotettava taas.

Käännettävä heijastinpuoli.

Ruudullinen kauppakärry
ja vanhus
joka koskettaa minua
ja sanoo:

"Mene sinä ensin, mene lämpimään."

Peräpenkissä vihdoin
Salama aukeaa.

Sillä lailla. Tositarina. Piti vain kertoa noin lyyrisesti, että olen nyt lukenut bussissa kauan hyllyssä odottanutta Hannu Salamaa ja tykkään kovasti. Nuorena minä aina upotin runoihin etunimillä kaikki ne kirjailijat, joiden teos minulla oli kesken. Oli Edith, Pentti ja Tomas - ainakin. Missähän nekin tekstit ovat, toivottavasti ei kellään kaverilla.

Mutta mielikuvitustakin voisi joskus yrittää käyttää ihan itsensä ja sisäisen maailman rikastuttamisen hengessä. Olen siinäkin aika rajallinen. Jospa koittaisin pistää muutaman sanan ylös esimerkiksi Ryötönperästä - nyt kun en ole siellä hetkeen käynyt. Tuntuuko viikon päästä esimerkiksi tältä, kun pääsen ehkä tiluksille:

Saunapolku käärii sisälleen vanhan haavan. 
Sen on ylittänyt kohmeinen kyy ja pikainen päästäinen. 
Viimeisen västäräkin jäljet. 
Saappaan alla liukkaat lehdet.
Rantaan tulet vain meitä varten.

Onpa hiljaista. Vähän voisi olla räväkämpää. Eihän tuollainen kiinnosta ketään. Huono on mielikuvitus. Mutta esimerkkinä mielestäni oivallinen. Vaikken olekaan loputtoman sanakikkailun fani, niin kyllä puista haapa ja elementeistä tuli - ne vaan ovat käteviä. Lukija voi ihan itse päättää, että koskeeko runo sitä Valio-myrskyssä kaatunutta rantahaapaa vaiko kokijan sisäistä vammaa. Laitetaanko kamiinaan tulet, vai saapuuko saunalle kohta joku. Olisi hienoa osata olla todella arvoituksellinen, mutta minua kuulemma luetaan melkolailla kuten ns. avointa kirjaa. Ärsyttävää. Parempi kai pysyä kiteyttämisen opiskelun sijasta ihan tässä perinteisessä rönsyilyssä, nyt iski turhautus. 

Siinä on hyvä eteenpäin vievä energiansa, alkoi juuri muhia mielessä lyriikkaa liittyen voimannäyttöihini. Sellaisia ovat esimerkiksi hiirenloukkujen ja paskahuussin tyhjennykset. Onko kirjoittanut niistä Manner? Vahvasti epäilen.

Kokonaiskuvassa tiellä ovat remonttitellingit. Höh.

Lähtevätköhän runoilijat koskaan liikkeelle kirjan nimestä? Minulla on jo monta otsikkoa. Tapoihini voisi sopia sellainen teemallinen teos. Tietysti voisin nimetä kirjani aina Puutarha ja nurkat - Runoja (osa I, osa II, osa III jne..). Sehän tavallaan kattaisi kaiken ja voisin antaa havaintojeni leijua vapaasti. Mutta koska aiheessa pysyminen on minulle joskus vaikeaa, voisi jokin sitova teema olla hyvä. Sopivan haastava.

Ystäväkirja (Siihen olisi koottu kaikki kavereideni persoonat, mutta voisin joutua oikeuteen.)

Matkani (Voisin vetreyttää italian taitojani, muistella kokemuksiani ja kuvailla lentopelkoa. Minulla onkin aiheesta jo pari nuoruuden runoa sitruunalikööriin, Rooman hajuun ja lentokoneen siiven Do not walk outside this area -teksiin liittyen.)

Villaa ylle (Jokaisella villapaidallani on tarina, joka ansaitsisi tulla kerrotuksi.)

Elämä on juna (Näen usein junaunia. Ei - en usko freudilaiseen tulkintaan, olen vain matkustanut elämässäni paljon junalla, lähinnä maalle. Niin ja kerran Barcelonasta Malagaan. Milanosta Firenzeen ja takaisin. Junissa tulee aina mietiskeltyä kaikenlaista.)

Mies on matkoilla (Kokoelma ajatuksista ja tekemisistä kun on yksin kotona tai mökillä)

Tyhjä kattila (Riimejä ravinnosta ja kaikki kolme ruokaohjettani runomuotoon puettuina. "Toissapäivänä kaalilaatikkoa perintöpyrexiin")

Lyriikkaa kissoille

Fragmentteja talvipuutarhastani (Siellä on vasta sitruunamelissa, joten voisin aloittaa alusta.)

Yritin itse asiassa ottaa teille eilen valokuvaa talvirymsteerauksestani ja siitä, miten systeemini ovat hieman vielä kesken. Mutta kun siirsin kuvat koneelle, näkyikin juuri niissä kuvissa pelkkää mustaa. Aika kummallista, mutta hyvän runon siitäkin saisi. Vähän epätoivoisen, kylläkin. 

Tulee koko ajan paljon ajatuksia, joukossa saattaa olla muutama kokeilemisen arvoinenkin. Ei haittaa, vaikkei enää ensi yönä tulisi unikaan kun huomenna on perjantai. 



Hyvä, että on jälleen käsillä tämä kirjoittamisteema. Talvea vasten tarvitsee tekemistä. Matrikkelitaiteilijakin kysyi tällä viikolla tekstiviestissä, että koska käynnistyy taas Mukavuusalue-kirjoittajapiiri. Nythän minulla on vähän materiaaliakin. Olen huomannut, että mitä paremmalla tuulella on, sitä parempia tekstejä tulee. Ainakin omasta mielestä. Kyllä on huuhaapuhetta, että runot syntyvät tuskasta. Ilosta kumpuavat paremmin, ja väkisin vääntämisellä tulee vain sormi kipeäksi delete-nappulan painelusta.

Totta puhuen, pitäisi vissiin valmistautua Mukavuusalueeseen vähän paremmin kuin kissariimirunoilla. Jospa kumminkin jatkaisin vain maalaiskomedianovellien parissa? Pitkän juonen kehittelyyn eivät rahkeeni riitä kumminkaan. Taidan jättää nyt itse asiassa koko tämän teeman vain muhimaan ja keskittyä loppuviikon vapailla ulkoiluun.

Näin aamuvuoroviikon illoissa sitä alkaa olla sillä tavalla hysteerisen väsynyt, eikä melkein edes muista mitä tuli aamulla ajateltua. Ei sellainen ole mitään runoilijan elämää. Ehkä on sittenkin ihan hyvä olla tavallinen, niin pysyy kierrokset tasaisina. Ai niin, autorunokirjankin voisin kirjoittaa Helmikaaran muistolle, tuli kierroksista mieleen. Katsastamatta se siellä mökkipihassa seisoo. Lisään kirjojen nimiluetteloon Simcasta Seat Ibizaan - runoja menopeleistä. Ei. Kyllä kirjan nimi voisi olla yksinkertaisesti Kytkin.

Siinä on taas sitä monimerkityksellisyyttä. Puhutaanko nyt alati temppuilevasta auton osasta vaiko siitä, että minä sytytin jotain, eli kytkin. 


Voisikohan tästä kaikesta runoharha-ajattelusta sittenkin syyttää huomenna päättyvää antibioottikuuria, josta olen tehnyt valtavan numeron. Soittaisinko lääkefirmaan ja pyytäisin lisäämään sivuvaikutuksiin tarpeen ajatella lyyrisesti? Tai, ehkä ensin tarkistan sen tuoteselosteesta kunhan kuuri on kunnolla ohi. Saattaahan siellä lukea vaikka jotain potilaan luovien taipumusten vahvistumisesta lääkityksen aikana.

Vai onko pimeyden määrän äkillinen lisääntyminen vaikuttanut ajatuksiin. Siis siitä huolimatta, että olen syönyt aika paljon suklaata vastapainoksi.

Mene ja tiedä. Minä jään nyt tänne kirjoittamaan lisää runoja. Innostuin yhtäkkiä tuosta autoteemasta. Ajatella, jos tästä lyriikkaraportista tulisi tänne blogiin vaikka säännöllinen tapa - pitäähän sitä nyt lukijoita saada. Pienenisivätköhän tilastoluvut. Ei tässä ainakaan tämänpäiväisen perusteella tarvitse varmaan vielä VIP-kutsua Kirjamessuille odotella. Nehän ovat vissiin jo ensi viikolla. Enkä minä Pasilaan ehtisikään, kun saatan olla mökillä.


keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Ajan hampaissa


Mielestäni keksin tosi nasevan otsikon. Runsas vuorokausi sitten matkustin toivorikkaana ja nopeasta palvelusta ilahtuneena nimittäin hammaslääkärin päivystykseen, mutta sitten sieltä pois tullessani olenkin kipuillut ihan massiivisesti ihmisen fysiikan rajallisuuden kanssa. Siis hampaan lisäksi. Mittasuhteissani saattaa toki olla tarkistamisen varaa, eikä tässä ihan vielä varmaan tarvitsisi hautapaikkaa ajatella (Se tosin on jo.) koska lääkäri sentään määräsi toistaiseksi vain antibioottikuurin. 

Minä en koskaan syö mitään lääkkeitäkään, ja nyt odottelen tässä neurologisia sivuoireita. En ole kylläkään lukenut tuoteselostetta loppuun, mutta ehkä voisin tarkistaa kuuluuko lieveilmiöhin myös v*tutus.

Olisinpa harvahampainen! Mutta ei. Ihan siististi ovat ahtaissa riveissä ja vielä viisaudenhampaatkin kaupanpäälle aika nätisti joka kulmassa. Asia, josta olen voinut tähän saakka olla iloinen, mutta nyt kostautuu sekin riemu. Autuaita ovat väljähampaiset, sanon minä! Niin ja olisipa minulla matalampi kipukynnys. Autuaita ovat myös ne, jotka menevät ajoissa lääkäriin jos vähän sattuu.

Olen ollut suorastaan pöyristynyt siitä tosiasiasta, että näin sitä sitten ihmiselle vaivoja tulee. Minähän olen aina saanut olla tosi terve, ja varmaan antanut sen olla huolettoman itsestäänselvästi niin. No nyt on samaan aikaan päällä vielä jokin viruskuumetautikin ja idioottina mittailen lämpöä vartin välein, koska pitäisi alkaa tietää pääsenkö huomenna töihin. Hermot menee tällaisesta, joten ajattelin tulla tänne valittamaan, terve vaan.

Olen toki tiedottanut myös lähipiiriäni vaivoistani hyvin ansiokkaasti. Se on otettava kuolevaisuudesta koko ilo irti. Olen vankina kaiken rajallisuudessa, enkä uskalla mennä edes haravoimaan vaikka vähän jo mieli tekisi. Alkaa voimat palautua, minkä voisi kai tulkita myös hyväksi enteeksi. Että jos vaikka onkin pientä pulmaa ientaskussa tahi kaikki muutkin sairastuttanut virustauti elimistössä, niin siitä saattaa selvitäkin ihan.

Tässä kun on aikaa ollut rypeä, niin on tietenkin tullut mieleen, että milloin tulee seuraava vaiva ja kuinka vakava se on. 

Lapinlahden sairaalalla voi ottaa tällaisia mielentilakuvia.
Viime sunnuntaina nappasin tämän.

Mutta tiedän minä senkin, että murehtiminen, stressi ja ahdistus ovat pahimpia sairauksien aiheuttajia. Että pitäisikö nyt sitten kumminkin siirtyä ruikuttamisesta eteenpäin muihin asioihin ja ottaa elämä nyt vaan vastaan sellaisena kuin se tulee. Ihan ilman hermoiluja.

Ei ole helppoa se. Esimerkiksi viime perjantaina kun oli se Valio-myrsky, niin kyttäsin töissä koko illan ja yön tiedotteita myrskyvaurioista. Siis työtehtävien lisäksi. Niitä onneksi riitti, joten oli minulla muutakin ajateltavaa kuin Ryötönperän tuho yli 300 kilometrin päässä. Ja sitäpaitsi samaan aikaan Sardiniassa oli karmeat ukkostulvat ja kuvat sieltä suorastaan apokalyptisiä. Niin että asettui siinä jonkinlaiseen perspektiiviin mahdolliset puiden kaatumiset ja kasvihuoneiden lentelyt meikäläisen vaatimattomalla mökkitiluksella.

Soitin silti lauantaiaamuna naapuriin, tietenkin. Kaikki tönöt ovat tontilla edelleen paikoillaan. Vain yksi iso haapa kaatunut rannassa, joten saadaanpa lisää materiaalia seuraaviin klapisavottoihin.

Huvitti se myrskystä murehtiminen. Tuntui, että olisi pitänyt olla paikan päällä. Toisaalta tiedän, että tuskin olisin uskaltanut. Sielläkö minä sitten olisin pitänyt puita pystyssä tai roikkunut liiterin peltikatossa, ettei mene tuulesta rullalle?

Olen säästänyt Sudeettisavolaiselta lahjaksi saamaani yrttikirjaa talvi-iltojen iloksi.

Ihminen on siispä pieni sekä oman fysiikkansa että luonnonvoimien äärellä, ei siitä mihinkään pääse. Olisinpa isompi. Toisaalta, jos sitä ikään kuin hallitsisi kaikkea, voisi joko nousta hattuun moinen valta tai sitten alkaa vastuu painaa. Minä varmaan kärsisin jälkimmäisestä. Ajatella, jos pitäisi päättää vaikka että tuuleeko tänään sopivasti etelästä 2m/s, vai annettaisko vaihteeksi kunnon länsipuhurin puhaltaa. Joko olisi sateen aika, vai olisiko se nyt kumminkin kiva antaa ihmisten ja eläinten nauttia auringosta.

Jännittävät ääri-ilmiöt tuovat vaihtelua, mutta minä olisin varmaan aika maltillinen sääjohtaja. Aina olisi söpöä, tunnelmallista ja seesteistä. Rauhallista ja rauhoittavaa. Kyllä siinä moni varmaan kyllästyisi. Ainakin lainelautailijat. 

Kaikenlaista tässä ehtiikin nyt ajatella, toipilaana. Huomatkaa, yritän kovasti asettaa ajatuksia hieman poispäin esimerkiksi omasta kutoshampaastani. Pieni pulmahan sekin loppujen lopuksi kai on maailmankaikkeuden kannalta.

No niin, mennään eteenpäin. Tai edes johonkin suuntaan. Kuten ylläolevasta kuvasta näkee, olen kerännyt käden ulottuville jo vähän syyslukemistoakin. Tai talvihan se jo kohta on, pakkasia aamuisin ja sitä rataa. Aloin sitäkin tietenkin murehtia, että tuliko tehtyä virhe, kun jätin mökillä valkosipulit vielä istuttamatta. Kun neuvojat sanovat, että viikko ennen pakkasia. Katsoin kymmenen päivän sääennustetta, ja vaikuttaisi siltä että vielä lämpenee. Että kun minä toivottavasti kuun loppupuolella taas pääsen mökille, niin olisi ehkä vielä mahdollista istuttaa ennen routia ja muita talven ilmiöitä.


Ai niin. Näin viime viikolla pitkästä aikaa katastrofiunia. Varmaan johtui myrskyä ennakoineista uutisista: Ihmettelin Ryötönperän rannassa pörräävää ilmatyynyaluksen tyyppistä isoa venettä, ja kun menin lähemmäs katsomaan - ja lähinnä kai varoittamaan kivistä, varoitteluhan on minulle tyypillistä - niin pääsinkin mukaan. Kaikki kaverit jäivät rantaan, mutta minä lähdin todistamaan niemen takana olevaa meripelastusharjoitusta.

Siellä oli kuulkaa Titanicin kokoista alusta ja pulleissa puvuissa kelluvia pelastusihmisiä vedessä. Alkoi tulla jo hämärää, ja eksursioveneellä oli aika kova vauhti takaisin meidän rantaan. Kunnon peräaallotkin tuli, ja minä aloin taas epäillä ettei kapteeni ollut ajan tasalla karikoista. 

Hyvin sinne rantaan kumminkin ilmeisesti pääsin, sillä yhtäkkiä olin todistamassa saunapolun päällä itsekseen ilmassa leijuvaa härveliä joka ufon sijasta osoittautuikin köysiradan toiseksi pääksi. Rata johti järven yli sinne meripelastuspaikalle, ja minä kyllä siinä jo vähän aloin uhomielessä pohtia, että perhanaako minun tonttini ilmatilaan alkavat sotkeutua. Runtelevat pian pihakoivujen latvatkin.

En ehtinyt montaakaan aggressiivista ajatusta käydä läpi, kun köysiratavempeleet nousivat kummasti ilmaan ja niiden ympärille tuli airbagien tyyppiset pussit. Ja sitten - puff - ne kaikki hävisivät tuosta noin vaan. Unessa oli lukuisia yksityiskohtia. Muiden muassa kamera, jonka sisällä oli kaloja. Juhlatkin, joista tunsin kuitenkin olevani hieman sivullinen, mutta se ei haitannut.

Ystävä yritti tulkita untani, kun raportoin tekstiviestillä. Aina on kiva kuulla vähän teorioita, mutta itse olen taipuvainen siihen ajattelumalliin, että taisi olla vaan pitkästä aikaa riittävät unet ja aivoilla aikaa askarrella. Voisikohan olla, että nyt tämä fysiikkani temppuilu johtuukin pienestä levon puutteesta. Niinhän sitä sanotaan, eli kai se on mahdollistakin sitten. Myös minulle.


Nyt on niitä kuuluisia rapsakoita aamuja, joista minäkin tykkään. Paitsi silloin rapsakkuus on vähän turhaa kun on vielä pimeää ja pitää tallustella bussille. Vaikka parempaa toki sekin kuin sitten, kun räntä läiskähtelee naamaan. Kävin tänä aamuna ihan vähän fiilistelemässä kotipihassa ja kuulostelin lihaksistoa, että jokohan sitä voisi jotain puuhastellakin. Eikös toipiluudesta sanota niinkin, että voi makaamisen sijasta varovasti alkaa tehdä sitä mitä tuntee jaksavansa. Jos vaikka sittenkin saisin pöpöt paremmin liikkeelle sillä, että menisin raittiiseen ilmaan nyppimään. 

Järki sanoo vielä, että mieluummin lämpimään kylpyyn kirjan kanssa.

Vaikka elvistelinkin tuolla yllä kirjapinollani, niin olen toistaiseksi aika huonolla menestyksellä saanut lukuvuodenaikaa käyntiin. Oikeastaan en ole melkein suostunut ymmärtämään sitäkään, että on jo lokakuu. Vaikka teinkin ajan kulumista hahmottaakseni kotiin loppuvuoden almanakan. Siihen olen yrittänyt aikatauluttaa mahdolliset mökkiviikonloput ja muut. Aika paljon on kaikkea. Toisaalta kai hyväkin, nimenomaan myös edellä mainitusta syystä, että voi sitä suuntautua välillä vähän itsestään poiskin päin.

Mutta se lukeminen. Huomaan vältteleväni aihetta. Olen vielä ollut jotekin levoton tosiaan sille harrastukselle. Tai jos olen ihan rehellinen, niin kaipaan vain kivoja dekkareita ja veijarikirjoja. Mutta nyt olen kuitenkin asettanut itselleni vähän korkeakulttuurisempiakin tavoitteita, enkä varsinaisesti ymmärrä että miksi. Palaan aiheeseen sitten Lukunurkassa joskus.


Ainakin sen voisin käydä ulkona tekemässä, että keräilisin muutamista liljankukista siemeniä talteen. Puissa on vielä melkein puolet lehdistä tallessa, joten siinä mielessä itse haravoimisella ei ole kiire. Paitsi naapureiden takia. Eilen kuului jo tontin rajalta touhukasta raapsinaa, ja tunsin jokasyksyisen piston itsessäni kun emme ole vihjailuista huolimatta suostuneet vaahteroiden kaatamiseen.

Eikös niistä nyt ole kumminkin keskimääräisesti paljon enemmän iloa kuin vaivaa? Jos yhtenä kuukautena kahdestatoista saa vähän haravoida, niin luulisi senkin olevan helsinkiläiselle ihmiselle enemmänkin lähinnä bonus kuin tuska. Niin se varmasti onkin, myös naapureille - ehkä olen ottanut vuosien takaisen kommentin hieman liian henkilökohtaisesti, enkä pääse siitä yli.

Juuri tuollaisen(kin) märehtimisen sijasta voisin tehdä jotain, esimerkiksi lukea. Kohta minusta varmaan hampaattoman lisäksi tulee verhojen välistä toisten pihatöitä kyyläävä kalpea erakkoakka, joka kirjoittelee tänne nettiin sitten havainnoistaan ja surkeista mietteistään. Tai en kai minä siitä kaukana enää olekaan. Pelottava ajatus. Mutta pelkohan voi parhaimmillaan olla ihan energisoivaakin. Kai?


On tässä nyt tietenkin ilonaiheitakin syksyisen aurinkorapsakkuuden lisäksi. Ihan niitä sellaisia pieniäkin, joita viisaammat neuvovat arvostamaan. Esimerkiksi eilen kun ystävä kävi pikavisiitillä tauluasioissa, sain lahjaksi neekerinsuukkoja ja viinipullon. Jälkimmäinen saapi nyt odotella lääkekuurin päättymistä - ihan kiva palkinto sitten! Varsinkin jos kuuri tehoaa, niin on aihetta juhlaan. Jos ei tehoa, niin kyllä minä osaan murheeseenkin punkkua kippailla.

(Neekerinsuukoista on jäljellä enää yksi, kiitos vaan! Sopivan pehmeää herkkua hammasvaivaiselle. Pahoittelut poliittisesti epäkorrektista nimittelystä, mutta jos kertoisin pelkistä suukoista, niin voisitte saada väärän käsityksen. Että todellakinko joku vielä suostuisi pussailemaan tällaista ahdashammaista suuhygienistin kauhua, jollaiseksi itseni tällä hetkellä koen. Oi voi, saankohan koskaan enää hellyyttä, heh. Elämä on yhtä luopumista. Onneksi on vielä yksi neekerinpusu jäljellä. Ja kissoja. He ovat ottaneet hoitsujen roolinsa aivan tosissaan ja antaneet kaikkensa seurassani möllöttelyyn. Vähän tuntuu, että ovat suorastaan nauttineet siitä.)

Erityisesti ilahdutti myös huolella valittu lahjapussi! Ihana linnunpönttökuosi. Sitä minä nyt tässä filtti harteillani aina ohi haahuillessani ihailen:


No sitten - koitetaan nyt luetella näitä lisääkin - olen ilahtunut huvittunut suippopaprikan viljelymenestyksestäni. Minähän keväällä laitoin pari kaupan paprikoiden siementä itämään, sittemmin siirsin ne ruostuneeseen peltivatiin ja vielä myöhemmin kiikutin ne mökille kasvihuoneeseen. Millään en ole lannoittanut, ja kastelukin on ollut vähän niin ja näin. Sitten alkoi voimallinen kukinta ja kukkien sisälle syntyi pieniä pötkylöitä.

Näytti vähän sellaisilta hulahulahamekasveilta, kun kukat vaan sinnikäästi säilyivät paprikoiden vyötäröillä. Eksoottista.

Piti tuoda koko viljelys nyt syksyn koitettua takaisin kotiin. Alkaa porukka nyt punertaa. Ihan kiva silmänilo, vaikken minä noita kyllä varmaan syödä uskalla. Kokoluokaltaan ovat enemmän chilinomaisia kuin mehukkaita paprikoita, mutta satoa näyttää tulevan paljon. Mutta onko niihin imeytynyt myrkkyjä ruostevadista? Tässä pitää nyt alkaa olla varovainen, kun kerran terveyskin reistailee, saakeli. Ei voi syödä mitä vaan, tulee pian ruostettakin pintaan. 

Onkohan kutoshammasvaivaisille mitään vertaistukiryhmää. Tai ahdashampaisille.


Voin vain kuvitella, että tämä tällainen omien vaivojen luettelukirjoitus on ihan siitä todella tylsimmästä päästä luettavaa. Pahoittelen. Mutta jos olet kumminkin lukenut loppuun, niin ajatellaan vaikka niinkin, että nyt olen ulkoistanut turhaumani (jälleen) tähän päiväkirjaan, ja voinen jatkaa tästä aiheesta vähäsanaisemmin elämääni taas eteenpäin. Toivottavasti vielä pitkään, vaikka lopunajan ennusmerkithän tässä jo tuntuivat hetkiseksi täyttyvän. Nyt on hieman optimistisempi mieli, kiitos kirjoituskanavan.

Ajatella, jos vaikka olen sivutuotteena onnistunut saamaan jonkun arvostamaan väljiä hampaanvälejäkin! Tai sitä, että saa vaikka virukset selkeinä räkätauteina, eikä tällaisena pikkukuumeiluna, josta ei oikein tiedä, että mikä nyt vaivaa kun ei edes yskitä.

Puhuin äsken pomon kanssa puhelimessa ja totesin niin kuin asia on. Että alkaa p*rse puutua tästä makoilusta ja toipilaana istuskelusta. Että lakkaan nyt mittaamasta lämpöä, tai ainakin kohta lakkaan, ja ilmaannun huomenna työpaikalle jos ei horkka palaa takaisin. 

Ai niin. Vielä lopuksi vinkiksi muille sairastuneille/sairastuville, että YleAreenassa on ihanasti monta jaksoa Solsidanin neloskautta. Minä olen jo katsonut ne kaikki. Menen kohta etsimään, että mitä muuta kivaa löytyisi netistä. Pitää saada jotkut naurut nyt tähän väliin. Morjens!