maanantai 30. maaliskuuta 2015

Kohti pyhiä.


Sillä välin kun paikalliset pikkunoidat askartelivat virpomisrisujaan lauantaina, niin minä värkkäsin kolmivuotiskorttia. Molempien lopputulokset ilmeisen hyvät, etenkin risujen. Mies jäi sunnuntaina päivystämään trulleja, kun minä lähdin synttäreille. Yleensä noidille niiailu on ollut minun hommaani, mutta nyt ei ollut vaihtoehtoja.

Mies oli tosi vakavan kuuloinen kun soitin juhlista lähtiessäni. Meni jo kylmät väreet niskassa, ja hikikin pikkuisen tuli, kun hän kertoi tosissaan "tilanteen olevan päällä". Noidat olivat vallanneet asuinalueemme ja mies oli joutunut käymään lähikaupassa hakemassa lisää palkkamakeisia, kun munakulhossa oli alkanut pohja häämöttää jo varmaan ennen puoltapäivää.

Se on kyllä kiva, että täällä käy virpojia meidän vieraidenkin ihmisten ovilla. Toki noitimassa olivat olleet myös naapurin tyttö pikkusiskoineen ja kavereineen, mutta sitten muitakin. Minä jäin paljosta paitsi, vaikka toisaalta sain kyllä nauttia perheen ja lasten seurasta pikkumiehen juhlissa. Ne olivat tänä vuonna kovin Tähtien sota -painotteiset, ja Darth Vader pääsi ihan kakkupöytään saakka.

Minä vein tylsän kummitädin "kulttuurilahjan", jota sankari osaa ehkä arvostaa rauhallisempina päivinä. Annoin elokuvan lisäksi ennakkoperintönä omia lapsuuteni pikkukirjoja. Niitä on kätevä pakata vaikka eväsreppuun mukaan retkelle tai automatkoille, eivät vie paljon tilaa ne.


Kun olin lauantaina saanut kortti- ja pakettiaskartelut valmiiksi, ei näpertelyvietti ottanut laantuakseen, vaan siirryin tosiaan risuihin. Kun kerran on ihminen jonkin vision saanut, ei siitä pääse jos ei edes yritä toteuttaa. Puoliso katsoi huvittuneen hiljaisena väkertämistäni. Minullahan ei ole mitään aivan sisäänrakennettua teknistä loogisuudentajua vaikka muuten "luova" olenkin. Rautalanganpätkistä ja kepeistä sain kuitenkin mielestäni aikaiseksi aika kivan kattilan alusen.

Joka kyllä päätyi ensisijaisesti sittenkin tunnelmakäyttöön:



Ehkä lopputulos on hieman aiottua "ilmavampi", mutta ei se mitään. Ihan näin takatalven hengessä jaan tämän virikkeellisen idean nyt tännekin, jos jollakin teistä puutarhakavereista käy pääsiäisenä pyhät pitkiksi. Keppiaskartelu on varsin terapeuttista ja samalla saa vähän niin kuin luontoelementtiä pöydänkulmalle.

Miehen piti tietenkin näyttää tekniset taitonsa, ja teki teille paremman mallikappaleen. Sitä voisi jo ehkä käyttää ihan lautasenkin alusena:


Otin minä teille kuvan kurkun idustakin. Mutta kyllä se ei kuvassa näytä muuta kuin sirkkalehdiltä, ja niitähän on nähty. Vähänkö olin silti eilen ylpeä kun näin, että tämä yksi neljästä viljelemästäni kurkun siemenestä oli lähtenyt kasvamaan! Nostin sen pimeästä heti valoon, ja sadesään takia sytytin oikein kukkalampunkin kaveriksi. 

Minä järkeilin, että en ehkä viljelekään enää mitään ennen pääsiäistä, etteivät pääse kasvustot kuivahtamaan poissaollessani. Nyt kun olemme pitkästä aikaa menossa mökille ja useammaksi päiväksi, niin pelkän ilon sijasta olen tietenkin onnistunut kehittelemään stressimomentteja - ja niiden kanssa sitten elänkin taas seuraavat kuukaudet - tai ainakin viikot - kunhan taas totun siihen, että kaikki on hyvin vaikken olekaan koko ajan esimerkiksi kissojen kanssa samassa paikassa.

En minä raaskii niitä raahata pitkälle automatkalle muutaman mökkipäivän takia. Viikko on meillä vähän sellainen rajapyykki, että sitä lyhyemmäksi ajaksi voi katit jättää kotiin Apulaisen ja muiden ihanien ystävien hoitovastuulle. Nyt minä olenkin hälyttänyt puoli Helsinkiä "takapäivystäjiksi", jos vaikka Apulaiselle tuleekin jokin este. Näin saan kotoapoistumisneuroosini pikkuisen pienemmäksi.

Kissojen hoitamisen lisäksi en kehtaa pyytää pitämään silmällä myös viljelmiäni, ja niinpä hoidan olemassaolevat taimet kuosiin ennen lähtöä ja viljelen pyhien jälkeen loput. Lisäksi stressaan tietenkin pikkuisen kiirastorstain kauppa-asioista. Vihaan kassajonoja ja ruuhkia. Onneksi mies kestää ne paremmin, tuntuu joskus suorastaan nauttivan pitkistä kauppareissuista. Ihme tyyppi.


Koskahan minä opin käsittelemään turhia stressejäni? 

No mutta, toiseen asiaan. Meillähän on siskojen kanssa se perinne, että minä saan joululahjani yleensä vuoden viiveellä. Nyt oltiin etuajassa, ja sain pakettini jo näin maaliskuussa. Itse asiassa yritettiin sitä jo helmikuussa, mutta lahjakassini jäi pikkusiskon käteen kun hän taannoin oli minua saattelemassa bussille. Meidän on vissiin niin vaikeaa luopua perinteistä, heh.

Kyllä oli ihana sunnuntai eilen, kun palmusunnuntain perinteiden lisäksi sain avata paketteja. Lämmitin sieltä heti meille mukilliset mustikkaglögiä ja avasin myös suklaat. Ja nyt ei kuulkaa haittaa takatalvikaan, kun nato - velipojan vaimo - oli minulle kutonut mahtavat säärystimet! Laitan ne ehkä tänään jalkaan, kun lähden yövuoroihin.

Vielä kaksi yövuoroa ja sitten kaivattu pääsiäisloma!

Vaan sain myös ihanan puutarhakirjan. Mahtavat kuvat ja paljon vinkkejä. Esimerkiksi sellaisia vinkkejä kuin "Korjaa kurkkusato usein." ja "Raparperin voi jakaa leikkaamalla halki. Huolehdi, että jokaiseen palaan tulee juurta ja versova silmu." Tai että "Niittykukkapelto vaatii viitseliään kasvattajan."

Ei muuten vaadi. Minulla on mökillä niitty, jonka maaperä on ilmeisesti aikojen saatossa jo sopivasti köyhtynyt. Perkaan sieltä vain ylimääräistä pusikkoa ja muuta sälää välillä pois, ja nautin. Mutta ei minulla ihan oikeasti taitaisi olla kärsivällisyyttä alkaa niittyä kasvattaa ihan nollapisteestä, olen onnekas kun saan nauttia valmiista tuotteesta. Ehkä viljelen sinne jossain vaiheessa jotain vielä lisää, vaikka koenkin metsäkurjenpolvien, päivänkakkaroiden ynnä muiden meren aina aika riittäväksi.

Kirjan kuvista pisimmäksi aikaa pysähdyin kuitenkin lumpeen äärelle. Taitaa olla sielussa jo vapaan järviveden kaipuu, johan tässä onkin saanut kuivan maan asioita harrastaa ihan riittävästi. Mökkijärvessämme on muutama lumme, mutta enemmän ulpukoita, joista minä kyllä tykkään niistäkin.


Tulin oikeastaan toivottamaan teille hyvää hiljaista viikkoa ja pääsiäisen tunnelmaa. Minä olen itse suuri pääsiäisen ystävä, en niinkään hengellisistä syistä (vaikka ehkä vähän niistäkin, tai ehkä kohdallani henkiset syyt ovat parempi ilmaisu) vaan siksi, että se on ihana kevään juhla - oli sää mikä hyvänsä. Toivoa antava ja lepoa tarjoava pitkine pyhineen. Olen varma, että kaikilla on siihen talven jäljiltä melkoinen tarve.

Huomaan, että tänä vuonna minulla ei silti ole mitään mahdotonta pääsiäisjuhlan somistusviettiä. Joskus on ollut. Lähinnä odotan luonnonhelmaa ja yhdessäoloa. Mökille tulee sukua kylään osaksi pyhiä, mikä saa ryötönperäilyyn hieman erityistä juhlavuuden tuntua, vaikka on minulla muutamia hommiakin mielessä. Siis itselle. Vieraat levätkööt, tietenkin.

Hei, muutama arkipäivä vielä ja sitten köllölleen koko sakki! Minä raportoin mökiltä sitten, siitä voitte olla aivan varmoja.



perjantai 27. maaliskuuta 2015

Projektisuunnittelumatka (messut)


Rakensin teille äsken tuon ylläolevan kuvan vähän niin kuin kollaasiksi kaikesta mitä on tullut ajateltua. Siitä voitte esimerkiksi havaita inspiraatiolehtikuvan, jonka ansiosta minä tiedän mitä pensasaidan oksanpätkistä ehkä alan askarrella. Nyt keittiön lattialla odottaa kassissa risuja. Lisäksi olen erityisen ylpeä Martoilta liikelahjaksi saamistani villasukista. Meillä kun ei töissä ole tapana, että yksittäinen työntekijä saa vastaanottaa lahjuksia, niin vitsailin että mites nämä sinne postissa saamani sukat jaetaan. Piti pikkuisen lietsoa muissa lisäkateutta.

Sain kuitenkin pitää sukat itse, koska se oli kiitos taannoisesta vierailusta kun kävin vähän juttelemassa Marttojen kanssa nuorisosta. Ihana työtehtävä. Voisin alkaa meidän työpaikan marttavastaavaksi, niin pysyisin sukissa. Allekirjoitan myös heidän sloganinsa, joka sekin näkyy kuvassa.

No mutta. Kuten myös voitte havaita - kuvassa on Hyötykasviyhdistyksen siemeniä. Ne on hankittu tänään Kevätmessuilta, jonne sain miehenkin mukaan. Puhuttiin koko viikko, että retki tulee olemaan vähän niin kuin laatuaikaa ja ensi viikolla käynnistyvän mökkikauden inspiraatio- ynnä projektisuunnittelumatka.

Sehän ei ollut pitkä. Matka siis. Minä menin suoraan yövuorosta lähijunalla ja treffasin vapaapäivää viettäneen miehen aulassa. Elvistelin bloggaripassillani ja pidin huolta, että se oli varmasti kunnolla framilla rintapielessä. Jos laatuajaksi voi sanoa sitä, että yksi oli vähän väsynyt ja toinen ajatteli koko ajan ruokaa, niin sitten yhteinen ajanviettomme täytti kriteerit.

Tämä onkin messujen ainoa varsinaisesti keväinen kuva.

Mies pysähteli ruokamaistiasiin ja minä hiihdin kohti puutarhajuttuja. Mies osoitti (taas) haikailevasti paljuja ja minä painelin vierasmökkiosastolle. Mies jarrutti kulkua hipelöimällä sekä keittiö- että maankääntölaitteita ja minä yritin katseellani etsiä vinkkejä kavihuoneviljelyyn sekä kierrätysrakentamiseen. Eniten intressimme menivät ristiin rakentamis- ja remontoimisosastolla, jossa jouduin seisomaan aika kauan yksin osastojen risteyksessä, ettei kadota toisiltamme. Mies oli pysähtynyt keskustelemaan jostakin harkkorakentamisesta.

Sillä välin minäkin sain tietää, että on sellainen kivijuttumateriaali, josta voi rakentaa vaikka mitä muotoja ja erkkereitä, vaikka maan allekin. Ja lisäksi sain selvittää eräälle mukavalle konsulenttipojalle meidän perheen kattomateriaaleista, että juu - löytyy sekä peltiä että huopaa. Valehtelin, ettei meillä ole katoilla yhtään sammalta, ja sitten voitiinkin hyvässä hengessä vaihdella muuten vaan messukuulumisia.

Linnunpönttöjen nikkarointipiste oli tänä vuonna mielestäni vähän ajattelemattomasti piilotettu trendikkäiden katuruokaosastojen ohi pikkuisen peränurkkatyyppiseen paikkaan. Minun piti tehdä kummipojalle sunnuntain 3-vuotissynttärilahjaksi pönttö, mutta alkoi taas ujostuttaa. Monetkohan kevätmessut minun pitää käydä, että kehtaan asettua sinne askartelemaan ja asiantuntijoiden ohjattavaksi. Nyt minulla ei sitten ole vielä mitään lahjaa ylihuomiseksi, siinäpähän kärsin.

Mutta pysähdyin kyllä sitten katselemaan kun pojat kilpailuhengessä askartelivat kivijuttuja. Oltiin taas turvallisesti puutarhaosastoilla. Minulla on yksi ämpärillinen pieniä liuskekiviä, joista aion tehdä kohdan Japanialaiseen puutarhaan. Pitää muistaa viedä se mökille. Katselin ja omaksuin pikkuisen mallioppimisen hengessä:


No oli meillä tietenkin yhteisiäkin kiinnostuksen kohteita. Laiturit ja terassit. Jälkimmäiset onnistuimme jotenkin missaamaan. Ehkä ne oli täytetty säänkestävillä sohvilla, emmekä huomanneet itse alustoja. Nimenomaan terassiasioiden pitäisi olla nyt suunnittelussa ajankohtaisia, mutta niin vaan jäätiin taas laiturihaaveisiin. Tuntuu, että mietin asiaa joka viikko. Saahan sitä miettiä.

Villiinnyin visioimaan mökkirannasta irrotettavaa lauttayksikköä, jolla voisin käydä vaikka kylillä kaupassa. Siinä voisi olla joku pieni moottorikin, mutta itätuulella voisin myös purjehtia. Lisäksi aloin ajatella kaikenlaisia majoja ja vaikka mitä. Yövuorojen jälkeen mieli saattaa joskus olla lennokas, mutta nyt syytän tätä ponttoonisysteemiä. Se on kyllä aika iso ja rannassa ollessaan veisi ehkä turhaa tilaa, mutta hieno oli:


Ja onhan minulla sitäpaitsi venekin, Neiti Näpsä. Pitääkin tänä kesänä ainakin kerran mennä sillä kauppaan. Katsoa samalla, kuinka kauan sähköperämoottorin virta riittää ja soutaa sitten loput.

Yksi messujen kohokohdista oli se kun mies oli jäänyt jonnekin maistelemaan kalasäilykkeitä (meillä on tänään säilykelohipastaa ruokana) ja minä ehdin meistä ensimmäisenä hobitti- tai ewoki-tyyppisille metsämajoille. Oikein alkoi jännittää, miten puoliso reagoi. Minä jotenkin ihastuin - varmaan siksi kun en ollut ennen nähnyt mitään vastaavaa - selvisi että tuote oli nimeltänsä iglusauna. 

Mehän emme tarvitse iglua emmekä yhtään saunaakaan enää, mutta...

Kun on kuitenkin se metsänreunan vierasmökkiajatus vireillä, niin lähdin visioimaan että pyöreämuotoinen salaperäinen tumma rakennelma voisi sointua kuvaan hyvinkin. Vaikka ajatuksena on kyllä ollut hyödyntää liiterissä olevia isoja laseja ja tehdä sellainen selkeä ja yksinkertainen tilava nukkumaneliö. Jotain päreviritelmää meidän täytyy kuitenkin saada keksiä, sanoi mies yhtä kiinnostuneena näistä kuin minäkin. Kun meillä kerran on aika lähellä mökkiä se päremyllykin.

Että jos ostettaisiin päreitä suunniteltujen tarjoilualustojen lisäksi myös ihan johonkin rakennuskäyttöön. Ihan uusi ajatus! Pitäisi olla vaikka kanoja, niin tekisin heille pärekodin. Tai koiralle kopin! Sitten voisin kissojen poissaollessa lainata paikallisystävältä koiria ja heillä olisi entistä hauskempaa vierailla luonamme leirillä. Mahdollisuudet ovat rajattomat.


On nimittäin myös kappelimainen mahdollisuus, johon kiinnitin huomiota sen juhlavuuden ja toisaalta luonnonläheisyyden vuoksi. Olisi sellainenkin metsänreunassa aika jylhä näky suurten kuusien kaverina. Mutta ehkä tilankäytöltään hankala majoitustarkoituksiin. Otin kuvan vain takapuolelta, ja kun kierrettiin ihmettelemään edestä, niin tässäkin oli sauna kyseessä.

Aivan varmasti on hartaat löylyt!


Villit kuvitelmat ovat hyödyllisiä kaikille, mutta varmasti tällaisissa messuoloissa niistä hyötyvät eniten sellaiset ihmiset, joilla on tyhjä tontti ja rahaa. Hyvä, että on keskitetysti vaihtoehtoja esillä. Meillä oli kuitenkin jo etukäteen sovittu pienehkö yhteinen messustipendi (Taloudessamme jo vuosia vallinnut yleinen käytäntö vastaavilla retkillä. Säästymme turhilta hankintakeskusteluilta miehen "tarveperusteisen" ostovietin iskiessä. Minä olen meillä perinteisesti se pihi nipottaja.) ja siihen sisältyi myös messuoluet. Yhdet.

Stipendiä kului kalasäilykkeiden lisäksi ohrarieskaan ja miehen joihinkin perinneruokavälipaloihin. Ja sitten siemeniin - luojan kiitos jotain pysyvääkin sentään. Paitsi etteivät pavut ja tuhkanauriskaan kai ole monivuotisia. Ei kun kaskinauris. Mikä ikinä se lieneekään. Miehen heräteostos. Hän ei sittenkään malttanut odottaa, että päästään mökille tarkistamaan viimevuotinen siementilanne vaan huomattuaan että paljuista ja muista oli turha keskustella, niin alkoi kitistä jotain ruusupapuihin liittyvää.

Minä vein miehen sitten sinne Hyötykasviyhdistyksen osastolle. Minkä jälkeen törmättiinkin miehen työkaveriin, niin pääsi tuoreeltaan esittelemään löytöjään. Aika viattoman söpöä minusta. Kamalampaa olisi ollut raahata kotiin joitakin epämääräisiä laitteita taas. Ruokakasvien viljelyhän nyt sentään kiinnostaa minuakin - vaikka kävinkin jokaisella yrttitaimia tarjoavalla osastolla nuuhkimassa, minä tykkään eniten yrteistä, mutta ei niistä nälkä lähde - ja tekee miehelle hyvää kun talven tiedelehtien lukemisen jälkeen pääsee taas puutarhahommiin hänkin.

On alkamassa mukavasti taas yhdessä puuhailun kausi. Tykkään.


Näin muuten esparsetti-nimisen kasvin siemeniä. Esparsetti? Minun pitää pikkuisen googlailla ja tutkia, että mikä se sellainen kasvi on. Sitten jos se on nimensä lisäksi muutenkin kiinnostava, niin hankin niitä siemeniä ja alan ehkä esparsettiekspertiksi. Säästän sitä vielä seuraavien sadepäivien varalle.

Paljon jäi siis ajateltavaa, hyvä että pistän aivoituksia heti tänne muistiin.

Iloisesti yllätyin huomatessani, että Punaisen Ristin Kontti-kierrätysketju oli näyttävästi esillä. Toivotin heti vierailuni aluksi sen osaston puuhaihmisille hyvät huomenet ja terveiset yövuorosta. Taisin vähän hämmentää niitä tuntemattomia tyyppejä. Minä itse kun elän juuri sellaista kautta, jossa yritän päästä vähän eroon ylimääräisestä tavarasta - niin jouduin pikkuisen sulkemaan silmiäni Kontin osastolla.

Mutta esimerkiksi vinkkinä kuormalavojen monikäyttöisyydestä innostuneille, että niitä myydään nyt messuilla muutamalla eurolla. Toki lavoja saa ilmaiseksin varmasti monesta paikasta, mutta samalla jos Kontilta itselleen niitä lunastaa, niin tulee laittaneeksi rahaa hyvään tarkoitukseen. Minulla on jo kellarissa yksi, niin en edes kuormalavaa tarvitse. Niin kuin on pärekorejakin, vanhoja matkalaukkuja, hyväkuntoisia marikankaitakin mökiltä löytyy ja aivan liikaa astioita.

Niin, että minusta ei tänään ollut Kontille paljon muuta iloa kuin tämä tarpeeni mainostaa. 


Tuli marikankaista mieleen, että Apulainen on saanut tällä viikolla ompelu- ja vaatesuunnittelukohtauksen, ja jännityksellä odotan saanko esimerkiksi jonkun kivan taskullisen puutarhaessun tai kietaisuhameen tässä kevään mittaan.

Takaisin messuille. Minun teki mieli ostaa yrttien taimia. Jotenkin ehkä päivän sää - tai jokin muu - vaikutti siihen, että tuntui olevan liian pitkä aika että saan kaivaa taimet maahan. Toisaalta, halusin ehkä "säästää" taimiasioita vielä vähän, nautiskella keväästä hitaasti. Vaikka kyllä minulla kukkajuurakko-osastolla virisi yhden konsulenttinaisen kanssa keskustelu esikasvatuksesta.

Innostuin hilpeästi kun näin laukkakasvin sipuleita siellä myynnissä ja kerroin, että minulla on näitä nyt "näin pieninä" kukkapöydällä. Myyjätär ensin siihen että niin, niitä on niin monia lajikkeita, isoja ja pieniä. Johon minä sitten että eikun olen viljellyt ne siemenistä, ovat poikasia vasta. Myyjätär kertoi äidistään, joka on ahkera itseviljelijä myöskin ja ihaili meidän esikasvattajien kärsivällisyyttä.

Minä oikaisin tietenkin asiat tolalleen. Sanoin, että kärsivällisyydellä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että alkaa jo helmikuussa hiplata siemenvarastoja ja pahimmillaan pistää viljelyksiä alulle. Se on nimenomaan merkki kärsimättömyydestä, jota kevättä odottava ihminen kokee. Kerroin lisäksi, että lopulta on melkein se ja sama onnistuvatko viljelykset. Pääasia on saada se kokemus puutarha-asioiden ajattelusta ja sen siivitteeksi pieni kosketus multaan.

Kukkasipulimyyjällä oli ihan ostaviakin asiakkaita, niin emme jatkaneet keskustelua pidempään. Pitäisiköhän ensi talvena perustaa jokin puutarhakeskustelupiiri? Vähän niin kuin on lukupiirejäkin. Siinähän se menisi kaamos somasti. 


Tässä täytyy etsiä lisää viljelysalustoja nurkista miehen hankkimia siemeniä varten, vaikka kai niistä osa laitetaan vasta suoraan maahan.

Hän tuossa odottaa, että lopetan tämän raportoinnin ja alkaisin olla valmis messulohipastaan. Täytyy vissiin mennä, että voin seurata valmistusta ihan livenä.

Samalla minä alan suunnitella risuaskartelujani, ja jos ne menevät mönkään niin voin toteuttaa jotain vielä pienimuotoisempaa. Sellaiseenkin messuilta löytyi vinkkejä, ja esimerkiksi alla olevan kuvan ideaan meiltä löytyy kaikki tarvittavat materiaalit.

Ensin pitäisi kuitenkin suorittaa pikkuisen taimien koulintaa, sytytellä muutama sadepäivän kynttilä lisää ja levätäkin. Ihana kun sataa, niin ilma raikastuu! Hyvää viikonloppua kaikille!


maanantai 23. maaliskuuta 2015

Levotonta meininkiä



Leikin täällä ihanasti sunnuntaita vaikka onkin jo maanantai. Kauan kaivattu arkivapaa. Mahtavasti laiskottaa! Johan tässä tuli pari viikkoa oltua niin töissä, ettei melkein mitään muuta ehtinyt tai ainakaan jaksanut. Meni ohi revontulet ja auringonpimennykset. Aamuvuorojen takia olin jo iltaisin aika aikaisin pyjamahommissa, etten minä enää pimeän tultua ehtinyt lähimäelle katsomaan revontulia. Kyllä se tavallaan vähän harmitti, varsinkin iski kademieli kun katsoin muiden ottamia valokuvia.

Auringonpimennyksen aikana olin puolestaan Jätkäsaaren paloaseman kellarissa. Harjoiteltiin työkavereiden kanssa vähän alkusammutuksia ja oltiin levottomia perjantain hengessä. Kyllä jotenkin huomaa, että ihmisillä alkaa olla kevättä rinnassa, monet ovat aika hyväntuulisia.

Ja niin olen ollut minäkin, mutta aika väsyksissä myös. Pitää vissiin Avara luontokin katsoa netistä uudelleen, kun nukahtelin lauantaina sen karhuohjelman äärelle. Ja sitten kun olen ollut hereillä, niin olen ollut ihmeellisesti levoton. Pitää kuunnella musiikkia ja rääkätä lähiomaisia ruotsalaisilla hiteillä. Pitää aloittaa projekteja, mutta jättää ne kesken. Pitää hipelöidä huusholliin kertynyttä tavaraa sillä silmällä.

Viimeisimmäksi olen alkanut suunnitella ylijäämäkoruista jotain tuulikellon tapaista mökin Lasipaviljongille.


Mutta jaksaako sitä sitten kuunnella tilpehöörien kolinaa, kun voisi keskittyä ihan vaan tuulen suhinaan ja lintuihin. Ehkä rakennan sellaisen äänettömän tuulikellon. Vaikka sitten jäin miettimään, että tarvitseeko sitä kasvihuone tai mökkipuutarha ylipäätään mitään ylimääräisiä esteettisiä ärsykkeitä, kun on kerran luonto siinä. Ehkä syksyllä? Tai nyt keväällä ennen värejä.

Katsotaan, miten käy. Ehkä minä tämän kirjoittamisen jälkeen ihan vaan puuhastelun hengessä ja imuroimisen sijasta levitän askartelumateriaalit esille ja alan tuumasta toimeen. Johonkin. Katselen räntäsadetta ikkunasta. Vaikka kyllä minä oikeastaan luissani tunnen, että kroppa kaipaisi kunnon lenkkiä ja nythän siihen olisi hyvä tilaisuus kun on edes vähän kostea ilma.

Olen katupölyn takia oikein vältellyt ulkoilua viime viikolla, eikä se ole kyllä tuntunut mitenkään erityisen kivalta. Ehkä siitä johtuu tämä kummallinen kodin seinien sisällä samoiluni ja toiminnan tarpeen kanavointi johonkin askarteluun, ihan sama mihin. Aamulla päätin, että tänään saan tehdä mitä huvittaa, koska eilen reippaana käytin aikaa tekemällä perikunnan historiikkia taas vähän eteenpäin. 

Minkä jälkeen sitten siis se miesväkeä raastava villi musiikinkuuntelukohtaus. Jotenkin sitä pitää voida päänsä nollata ihan kaikista ajatuksista välillä. Kertakaikkiaan. Ehkä olin silti jotenkin huvittava, sillä yllätysvierailulle saapunut ystäväkin viihtyi meillä ihmeen kauan kylässä metelistäni huolimatta.


Viljelin minä jonain iltana viime viikolla - kiireisen ajan tunnun vuoksi en voi muistaa, että minä iltana - kurkut ja minitomaatit Ryötönperän kasvihuonetta varten. Nyt odottelen, että ne alkavat itää että saan nostaa herrasväen valoon muiden taimien kavereiksi. Yhdessä tomaatissa on jo elonmerkkejä. 

Kyttään niitä aika monta kertaa vuorokaudessa. Omanlaistaan meditaatiota sekin.

Suippikset, eli kaupan suippopaprikoiden siemenistä kylvetyt kasvien alut ovat aika elinvoimaisia ja alkaa jo pikkuisen jännittää, että noinkohan saan ne ihan menestymäänkin vielä. Pitää pääsiäisenä mökillä varmaan vähän mittanauhan kanssa suunnitella Lasipaviljongin tilankäyttöä, varmistaa että kahviryhmäni mahtuu sinne myös. Täytyy myös tehdä inventaario kasvatusastioista, pitäisikö ihan tehdä peltiämpäreiden pohjiin reikiä niin saisin ne asianmukaiseen käyttöön. Ei niitä kuitenkaan veden kanniskeluun hyödynnetä.

Kummallinen oli muuten kurkun viljelyohje. Että pikkuisen taimimultaa vaan ja sen alle kasvualustaa. Kasvualustaa? Mistä minä nyt tähän hätään olisin Ryötönperän ylivuotista kakkikompostia kehittänyt? Laitoin sen sijasta sitten kukkamultaa alakerrokseksi, ja ehkä minä vielä mietin sen huussiaineksenkin käyttöä... Jotenkin, vaikka olisi kuinka kakkabakteerit haihtuneet - niin tuntuu vähän ehkä äklöltä ajatella syödä kurkkuja, jotka ovat voimansa saaneet kavereiden aamutoimista. Eikä se omakaan kakki nyt kauhean herkulliselta ajatukselta tunnu.

Ehkä hankin hyötykasveihin muuta multaa ja laitan huussihommat niille kukkasille, joita ei syödä. Tiedän, että Puutarhaeksperttiystävä pitää minua tässä suhteessa ihan idioottina. Minä yritän kovasti vielä viisastua.


Olemme käyneet keskusteluja myös muista kasveista. Muun muassa ruusupavusta. Pohdittiin, että pitäiskö hyödyntää se ravintoarvonsa lisäksi myös maisemallisesti. Että jos rakennetaankin sille salkoviritelmä jonnekin keskeiselle paikalle mökin pihapiiriä. Kun ei se liiterin takaa oikein minnekään varsinaisesti näy. Toisaalta on kyllä ollut ajatuksissani laajentaa oleskelupiiriä myös liiterin nurkille vielä entistä enemmän, siinä onkin tiedossa melkoista horsmikon raivaamista.

Niin, ja minä odotan kovasti ovatko piparjuuret ja artisokat kotiutuneet Ryötönperän maahan. Tuli vaan horsmasta mieleen. Niistä saa horsma nimittäin hyvät kilpailijat, enkä pistä hanttiin jos lähtevät leviämään. Mistä puolestaan siitä tuli mieleen akileija, jonka kuvia tällä viikolla töissä tauolla netistä ihailtiin. Työkaveri ei ollut ihan varma, onko hänellä niitä pihapiirissään ja todettiin, että on. Minä selvensin hänelle puutarhafilosofiaani, jonka mukaan toivottujen kasvien annetaan rauhassa levitä, eikä niitä yritetäkään ahtaa mihinkään säännönmukaisiin istutuksiin.

Akileijat, piparjuuri ja artisokka kuuluvat siis niihin. Kuten myös tontille itse kotiuttamani iisoppi sekä kangasajuruoho, onhan niistä ollut puhetta. Iisoppia on mukavasti tulossa lisää, hyvin kasvavat jogurttipurkeissaan:


Nyt kun kevätpäiväkin on tasattu, niin voisi varmaan ottaa kukkavalotkin taimien yltä pois. Ei sillä, että niissä enää valo olisi edes joka päivä palanutkaan. Taimipöytäni ei kyllä saa suoraa aurinkoa vasta kuin iltapäivällä, mutta eivät kasvini ihan kamalan honteloita ole, jos nyt eivät varsinaisesti napakoitakaan.

Kun otan lamput pois, voisin somistella vähän. Rymsteerata tilaa kurkuille ja tomaateille, laittaa lisäksi vaikka joitakin elementtejä kotipihasta. Vähän niin kuin taimille fiilistelyksi, että osaavat aavistaa pääsevänsä vielä ennen kesää ulos kasvamaan. Tai sitten teen jonkin kivan apteekin laatikoihin sointuvan asetelman lempikuriositeeteistani. Voisin esimerkiksi tällätä esille miehen vanhat veivattavat pikkusoittorasiat ja soitella taimille vaihteeksi sulosointuja ruotsalaisiskelmien ja Jussi Hakulisen sijasta.

(Jostain syystä piti eilen nimittäin saada kuunnella myös Vaaleanpunainen majatalo. Pariinkin kertaan. Onkohan kevät pistänyt hormonit ihan sekaisin. No jos se tarkoittaa tuossa suhteessa heikkoja hetkiä, niin eipä kai ole tapahtumassa suurtakaan vahinkoa.)


Ihana vaan tunnelmoida. Voisin oikeastaan loppupäivän vaikka ihan lueskella. Sääli, että puutarhakirjat ovat vissiin kaikki mökillä. Minä kun luulin syksyllä, että tulen siellä paljonkin tänä talvena makoilemaan sohvannurkassa haaveksimassa. Toisin kävi. On kyllä vielä pari kirjaston kirjaa odottamassa. Nyt minulla on kesken sellainen, joka kertoo Marilynin koirasta. Fiksu otus. Välillä menee hänen sivistyksensä melkein yli meikäläisen hilseen. Tai sitten olen ollut liian keskittymiskyvytön, bussimatkoillakin olen viime viikolla melkein enemmän tuijotellut ikkunasta ulos ja mietiskellyt.

Ja iltaisin nukahtanut ilman kirjaa, mikä on aivan ennenkuulumatonta.

Ehkä minulla voisi siis olla tänään lupa rauhoittua Maf-koiran juttujen äärelle. Toisaalta tekisi mieli ehkä vähän järjestellä ulkoeteistä, koska pian ilmojen lämmettyä voin siirtää taimet sinne. Tällaista tämä on, huomaatte varmaan tekin. Ihan ihmeellistä pomppoilevaa meininkiä, ajatuksesta ja puuhasta toiseen. Kyllä se varmaan johtuu ihan vaan saapuvan kesän läheisyydestä.

Siitä on muuten kertonut myös se, että viime viikolla on virittynyt ilmoille muutamakin keskustelu heinäkuun Ryötönperän filmifestivaalista. Yksi on ilmoittautunut jo vieraaksi. Ja festivaalijohtajan kanssa tehtiin perjantaina swat-analyysia ja kirjattiin pohdintoja lasinalusiin, kun pidettiin pitkästä aikaa pientä palaveria viikon palkkatöistä kun oltiin vapauduttu. Kyllä oli kesälomaohjelmiston ajatteleminen virkistävää, vaikka tässä nyt on vielä talvilomakin pitämättä. Olen niin odottanut näitä viikkoja tästä eteenpäin, kun saan pitää kunnolla vapaa-aikaa. Loman tarve on ilmeinen.



Sen verran pihakuulumisia, että meillä oli tänään siellä aamupäiväepisodi. Omenapuusta mötkähti maahan puolikas citykani. Harakka sen pudotti kun taisi säikähtää meikäläistä, vaikka olin menossa ihan vaan postilaatikolle. Jäin pikkuisen passiin katsomaan, miten tilanne etenee mutta niin kauan kuin olin paikalla, se ei edennyt yhtään mihinkään. Vain ruho yksinään keskellä kivipengertäni. En mennyt katselemaan lähempää, kun saan joskus helposti yökötysreaktion vaikken lähtökohtaisesti olekaan mielestäni mitenkään yliherkkä.

No sitten se harakka jatkoi touhujaan kun olin palannut sisälle. Minä vaihdoin kameraan pitemmän putken, että saisin edes jotain todistusaineistoa ikkunan läpi. Kyllä oli vaikeaa. En minä ole ennen huomannut, että harakatkin ovat jotenkin säikkyjä. Tämä yksilö raahasi saaliinsa puuhun ja repi sitä siellä oksien suojassa.

Jos oikein tarkkaan katsoo, saattaa erottaa kanin käpälän tuosta kuvasta. Mihinkähän kaniparka oli alunperin menehtynyt, jäin miettimään. Muistan kerran kun pihassa kerran joku pikkuinen haukka askarteli parin oravanraadon kanssa. Mutta niiden henki oli lähtenyt varmaan ihan sen linnun toimesta, mutta eivät kai harakat mitään nisäkkäitä osaa tappaa? Vai?



Ja vielä loppukevennykseksi eilisen skannailun saldoa taas. Minulla on vähän sellainen tapa, että jos minä skannerin liitän tietokoneeseen niin asiallisten perikunnan dokumenttien lisäksi pitää saada ottaa talteen myös huvimateriaalia. Nyt minä voin esitellä teille kaikille sen, minkälainen oli Ryötönperän laituri kaukana historiassa. Se oli ensinnäkin pidempi kuin nykyinen nysä. Jos nyt olikin vähän rempallaan, niin tämän kuvan minä säästän joka tapauksessa malliksi, jos vaikka joku vesipatio vielä tulee mökille rakennettua.

Meinasin ensin, että häveliäisyyssyistä joko rajaan kuvan tai laitan mustia palkkeja kriittisiin kohtiin. Mutta sitten päätin, että vedessä leikkivien lasten - miksei aikuistenkin - alastomuus on maailman luonnollisinta ja että jos joku meikäläisen 1970-luvun navasta joitakin sairaita kiksejä saa, niin siinäpähän saa. Hauska muisto on tämä. Taitaa olla pikkuserkku siinä asiallisissa leikeissä ja minä pidän meteliä, niin kuin tavallisesti. 

Pitäisiköhän sittenkin jatkaa tänään vaikka skannailuja. Sekin on kivaa puuhaa.


sunnuntai 15. maaliskuuta 2015

Palautuu mieleen vähitellen

Mahtavaa syntiä nauttia sunnuntaina siideriä pihalla.

Minä täällä, naama kireänä, terve! Mutta nyt on kyllä kireydelle eri syy kuin normaalisti. Nimittäin olen pyllistellyt ja pölisyttänyt pihalla. Täällä Helsingin kotona kun keväällä puutarhanhoitoa harrastaa, niin veemäinen riesa on katupöly. Jostain syystä sitä tuntuu nyt olevan enemmän kuin muistan muilta keväiltä, siis lehtikasoissa ja kaikessa. Jos se olisi siitepölyä, muuttuisin kohta kukkaseksi. Minä en periaatteessa ole millekään allerginen tai edes yliherkkä, mutta keväinen kaupunkipöly ärryttää pärstän ja silmät. Mutta en valita! Koska on ollut ihana valo.

Viikolla töiden jälkeen ehdin parina iltana vielä valoisaan aikaan pihalle. Olen tunnettu suunnittelutaipumuksistani enemmän kuin itse toiminnasta, mutta siinä ei paljon ehtinyt aikailla kun piti vaihtaa äkkiä työkostyymi puutarha-asuun (punainen anorakki ja repaleiset tuulihousut + saappaat) ja astua heti kissojen ruokkimisen jälkeen takaisin ulos.

Minulla eivät murheet ole yleensä hartioilla, vaan keskivartalossa. Niinpä täytyy kuvailla iltavalon ja pikkupuuhastelun tuomaa keveämpää mieltä siten, että ei lähtenyt painoa hartioilta pois, vaan ihan kuin pallean alla oleva tiiliskivi olisi kuitattu vartalostani ulos taas puoleksi vuodeksi. Ei se kyllä ole mitään huuhaata kun melskataan ulkona olemisen ja puutarha-asioiden terapeuttisesta vaikutuksesta. Tuntuu niin kuin olisin ihan eri ihminen kuin viikko sitten.

Toivottavasti tämä ei ole ohimenevää.


Minä en ole ollenkaan huolissani povatusta takatalvesta ja räntäsateista. Molemmat ovat terveitä ilmiöitä, eivätkä vaikuta millään lailla siihen tosiasiaan, että kevät on hollilla. Sade tekee vain hyvää maalle ja pölytilanteelle, ja nyt kun on saatu mahtavat annokset aurinkoa ja todettu pidentynyt päivä, niin en usko että mahdolliset harmaat kelit enää saavat mieltä matalaksi.

Pilvisinä päivinä voi yrittää muistaa sitten siivota sisälläkin. Sain tänään mieheltä oikein tosi vakavamielisen armahduksen ja suorastaan käskyn pysyä ulkona. Olin eilen pohtinut ääneen, että nyt sunnuntaina - tämän viikon ainoana todellisena vapaapäivänäni - täytyisi kyllä imuroida. On helpottavaa, kun puoliso ei ole siisteysfriikki. Minä saan pitää ihan rauhassa piha- ja puutarha-asiapäiviä ja kun olen tämän raportin tehnyt, viljelen esikasvatukseen kasvihuonekurkut ja tomaatit. Siirrän muutamat muut taimet isompiin astioihin. Fiilistelen, niin jaksan sitten tulevan varhaisaamuvuoroviikon.

Sekin tuntuu nyt aika hyvältä, kun tiedän että töistä kotiin palatessani tulee olemaan vielä kolmisen tuntia valoisaa. Ja aamuisin bussissa saa ihailla auringon nousua. Viestittelinkin tällä viikolla arkivapailla puutarhassaan puuhailleen työkaverin kanssa, että nyt meidän pitää pysähtyä tähän vuodenaikaan ihan todenteolla. Hän kirjoitti, että oli pihalla ja liikuttumassa parasta aikaa ihan kyyneliin saakka. Oli kuulemma lähinnä siirtynyt paikasta toiseen istumaan ja hengittämään. 

Tämä on juuri se aika, kun kuuluu tehdä niin.


Kotipihalla tajusin, että aika moni asia on pikkuisen rempallaan. Nyt kun Ryötönperä on ollut pääasiallinen vapaa-ajanviettopaikkamme viisi vuotta, niin ystäväporukatkin ovat käyneet ja talkoilleet enemmän siellä. Mikä on tietenkin hyvä ja ihana asia. Vaan tänä vuonna olisi aika pistää vissiin talkoot pystyyn täällä kotonakin. 

Miesten hommaa on leikata pensasaita. Hän rehottaa kohti taivaita ja joka puolta. Miesten hommaa olisi myös pystyttää rakennustellingit ja putsata talon julkisivua, mahdollisesti maalatakin. Olen miettinyt miehelle, että pitäisikö uhrata kesälomasta yksi viikko siihen että oltaisiinkin kotona ja hoidettaisiin tämäntyyppisiä asioita. Muistin kuitenkin sen, miten itku kurkussa tulee aina kesän lopussa lähdettyä mökiltä takaisin kaupunkiin. Mietin, että jos pensasaitaa laitettaisiin kuntoon pikkuhiljaa nyt ennen kesää ja vaikka elokuussa sitten pyörittäisiin talon seinillä.

Silloinhan ovat kaveritkin palanneet lomilta ja saataisiin varmasti apua, jos julistettaisiin saunapalkinto sekä ruoka- ja juomaylläpito. Pari viikonloppua pieneen kotipihapiirin ja talon ehostukseen ehkä porukalla kuluisi vaan.

Paitsi, että olen minä jo aloittanut orapihlajan leikkuuta.


Kun sellaista hommaa tekee nainen - väitän - niin tulee huomioiduksi myös risut. Oksasilppuri on mökillä, se pitää muistaa tuoda tänne välillä. (Koska maallahan olen suunnitellut sitä risuaitaa metsänreunaan omaksi ja ötököiden iloksi, ei tarvita haketinta siis siellä nyt.) Kun miehet leikkaavat pensasaitaa, heitä kiinnostaa eniten se kädenjälki. Tärkeää sekin, en minä sillä.

Kokemuksesta olen oppinut, että pihalle ilmestyvään kokkokokoluokan risukasaan he eivät kiinnitä mitään huomiota. Ihan kuin sitä ei olisikaan. Sitten odotellaan, että talouden naisväki tekee asialle jotain. Mitä? Täällä kaupunkialueella pihamaaroskat ovat ehkä jopa pienoinen pulma. Jos olisin organisaattorityyppinen ihminen, olisin tietenkin yhteydessä koko kortteliin ja järjestäisin risuroskalavoja.

Mutta kun en ole, niin leikkaan puskista pari oksaa kerrallaan ja pilkon niitä sitten eritellen kepit ja ruikularisut. Jälkimmäisiä yritän ehkä tunkea vaivihkaa roskikseen ja keppipatukoita - no ehkä minä askartelen niistä jotain tai poltan takassa. Olen myös pois silmistä -tyyppisesti joutunut tekemään pari risukasaa pihamaan nurkkiin, että sitten jos ja kun tuodaan se oksasilppuri kaupunkiin, niin voin sitten haketella puuta alppiruusun juurelle vaikka.

Jospa se hake hillitsisi vähän rikkaruohoviidakkoakin.


Hauskinta olisi, jos saisi polttaa piharoskia. Jostain olen antanut itseni ymmärtää, ettei se ole oikein luvallista täällä kaupunkialueella. Kyllä varmasti tulisi kamala meteli kärystä ja paloturvallisuudesta, kun pelkästä saunanlämmityssavustakin jaksetaan joka vuosi lehdissä asti vaahdota.

Toista se on maalla tai Italiassa. Saapi ihminen rauhassa kulottaa ja risujaan sytytellä ilman, että naapurit tai viranomaiset valittavat pienhiukkasista. Kun toissapäivänä kävin taas läpi perikunnan valokuvia, löysin ihania savunhaisumuistoja Toscanasta. Katsokaas nyt, miten siellä tehdään tällaisina vuodenaikoina:


Grassina, 2009.

Eikä ole niin nökönuukaa, jos risuja poltellaan samalla kun korttelin lakanapyykki kuivuu. Minusta niin ihanan huoletonta ja samalla tavallista elämää. Onko katupöly tavallista elämää? Minusta ei. Se on kamalaa, enkä voi oikein käsittää miten sille ei ole täällä fiksussa kotimaassamme keksitty mitään järkevää vaihtoehtoa. 

Mieluummin haisisin nuotiolta kuin olen yhden kuukauden vuodessa poikkeuksellisen ryppyinen naamasta ja narskuttelen hiekkaa hampaiden välissä. Vaikkeiväthän nuo ole mitään vaihtoehtoisia ilmiöitä, mutta jos voisi valita. Jos.

Ainoa hyvä asia kevätpölyssä on se tuoksu kun ihminen menee suihkuun. Haisee märkä hiekka, mikä on varmista varmin kevään merkki, olenhan siitä täälläkin joka vuosi vouhkannut. Kun kuontalo kastuessaan tuoksahtaa maalta, niin tietää ettei enää ole talvikylvyssä. Siitä jaksaa ilahtua hetkeksi ja sitten sitä alkaakin odotella koivun tuoksua ja raikkautta.

Grassina, 2009.

Olin pari kertaa siellä Firenzen kulmilla talvilomilla tässä takavuosina, ja sain nauttia niistä nuotituoksuista ja auringosta jo ennen kuin Suomessa oli edes talvenselkä taittunut. Tänään kun minulla oli aikaa ensimmäisen kerran tänä vuonna todeta auringon tosiasiallinen lämpö ja hellivä vaikutus, tuli ihan mieleen ne Italia-ajat.

Vaikka miehen kanssa päätettiin, että ei ihan vielä nosteta pihakalusteita esille, että säästetään sitä juhlallisuutta vielä, niin nostin minä yhden tuolin aurinkoon. Niin, ja tein pihansiivoushommia aina sen mukaan, että mihin paistoi. Tunnelma ja lämpötila oli suoraan verrannollinen matkamuistoihini, eli tällainen, ihan oli sama fiilis kuin tuolloin (2009) Toscanan kukkulalla:

Ettei vaan ole tuollakin syntinen
punaviinilasi vierellä.

Miehelläkin on alkanut jo raksuttaa mielessä mökkiviljelyskausi. On suorastaan koomista, kun hänelle tyypillisen pitkän hiljaisuuden jälkeen alkaa yhtäkkiä tulla sen suuntaista puhetta, että kyllä me nyt varmaan siihen laatikkoviljelyyn siirrytään. Johon minä sitten, että ei me nyt urakalla kaivettua pottumaata voida ihan kesannollekaan jättää. Todetaan, että se on kyllä ollut aika hyvä kasvupaikka pavuille.

Sitten jatkuu pohdinta, että kuinkas paljon kierrätyskelpoista jämälautaa siellä Ryötönperän liiterissä olikaan. Että jos ei hankittaisikaan muodikkaita ja käteviä lavakauluksia, vaan askarreltaisiin itse viljelyslaareja. Ja minulla lähti heti ajatus, miten olisikin hauskaa tehdä erikokoisia ja kirjavannäköisiä kasvatuslaatikoita. Jos niihin voisi käyttää Lasipaviljongin tieltä puretun leikkimökinkin lautoja, niin olisipa somaa kierrätystä.

On jotenkin luontevan helpottava ajatus, että moni asia mentyään voikin saada vielä kerran uuden elämän. Oikein odotan pääsiäislomaa, että päästään visioimaan tätä laatikkoasiaakin. Jos vaikka mies saa yhtäkkiä askartelupuuskan, niin hyvässä lykyssä tulee jotain tehtyäkin. Viime pääsiäisenähän tuli aloitettua se kasvihuoneen rakentelu. Onkohan niin, että talven jäljiltä on sen verran tekemisen kaipuinen olo, että se kanavoituu tänäkin vuonna suorastaan toiminnaksi.

Kun meistä on kyse, ei sellainen ole mikään itsestäänselvyys. Saattaa vetää rantaterassilla ihmettely enemmän puoleensa. Jääpi nähtäväksi, mikä on tämän kasvukauden toimintatarmo ja teema.


Soiteltiin tänään mökkinaapurin kanssa ja Rouva kertoi, että vielä on pikkuisen lunta siellä maalla. Ei paljon. Ja että joutsenia on jo alkanut tulla. Niitä on järven sulassa ja joella. Oi, tuli ihan kaiho. Mutta samalla se perinteinen keväthelpotus. Että nyt on edessä se lempipuolivuotinen, jota ilman ei talvia ja pimeyksiä kestäisi. Naapuri on käynyt säännöllisesti meidänkin pihapiirissä pyörähtämässä, ja siellä on kaikki kuulemma päällisin puolin kunnossa.

Kasvihuonekaan ei ole romahtanut lumen painosta. Sinne pitää nyt sitten alkaa pohtia sitä, että mitä kasvatetaan siellä ja miten. Minulla ei ole koskaan ennen ollut kasvihuonetta. On ihan uusi elämänvaihe edessä.

Ollaan jo suunniteltu pääsiäisen aikatauluakin, vaikka siihen on vielä pari viikkoa aikaa. Minä menen ehkä jo keskiviikkona suoraan yövuoroista edeltä lämmittämään taloa ja saunaa. Sitten kiirastorstaina tulee puoliso perässä, ja voidaan alkaa vaan nauttia keväästä kun minä olen hoitanut huoltotoimenpiteitä pois alta.

Näkis vaan. Kyllä jos on näin ihanat ilmat - tai vaikkei olisikaan - niin on täysin olemassaoleva riski, että parkkeeraan raskaan talven jälkeen suoraan rantaan lintujen kanssa. Enkä tee mitään. En yhtään mitään. Aivan loistava ajatus, sanoisin.


Olen aika innoissani, kuten ehkä huomaa. Tuntuukohan talviunilta heräävistä eläimistäkin tältä. Saavatkohan hekin nauttia siitä, että miten kaikki ihana palautuu mieleen vähitellen. Paitsi, että heillä on kyllä varmaan nälkä kun ovat koko talven nukkuneet. Että ei siinä ehkä ensimmäisenä tule varsinaisesti tunnelmoitua. Tai mistäs minä tiedän.

Kuonot kohti iltasumua, kaverit.

Mustarastaan laulukin alkaa olla nyt itsestäänselvyys. Aamuin, illoin. Kohta voi nukkua ikkuna auki, niin sen kuulee kunnolla sisällekin sitten.


sunnuntai 8. maaliskuuta 2015

Pulu kuuntelee


Niinpä niin. Minulla oli valtaisa ulkoilmasuunnitelma ja ajatus tehdä teille näyttävä aurinkoinen merenrantareportaasi. Oikein hekumoiden pakkasin eilen ison kameran mukaan viimeiseen yövuoroon, että lähden tänä aamuna siitä suoraan kävelylle. Ihan syyhyten ihailin säätiedotuksia vielä yölläkin, miten aurinko paistaisi. Mutta niin vaan oli tuhrusää. Hengailin työpaikan aamussa ylimääräisen tunnin pilvien hajaantumista odotellen. Eivät hajaantuneet. Minä säästin kameraa tihkulta ja tulin sittenkin suoraan kotiin.

Koska ei ollut kävelyidean takia kirjaakaan painolastina mukana, niin katselin bussin ikkunasta vain kosteaa maisemaa. Oulunkylän kohdalla huomasin kukkavihkoelämää Tapio Rautavaaran puiston kohdalla. Hyvää eilistä 100-vuotispäivää, Tapsa! Muistan kun kerran yksi pikkulapsi kommentoi kaksiosaista patsasta, jossa Rautavaara on ikään kuin kitaran kanssa Kulkurina ja Joutsen sitten siinä tepastelee. Lapsi sai heti ideasta kiinni:

"Kato! Toi setä soittaa! ...Ja pulu kuuntelee."

Lempisitaattejani kautta aikojen. Näin naistenpäivänä tuli pulusta naismielleyhtymä, ja kuvittelin miten tosiaan olin pari iltaa ja yötä tässä kuunnellut, pelastanut maailmaa. On ollut kiva olla vähän tomera kukkahattutäti, tarpeellinenkin. Mutta sitten minä ajauduin kuitenkin lempiajatukseni pariin, eli lintuihin. Kuinka kaipailenkaan jo sitä, että minua kuuntelee joku pulu.

Pitäisi vissiin alkaa jo päivystää kotipihalla, laittaa viimeiset talipallot ja siementen jämät ruokintapaikalle. Seurata siivekkäiden kevättouhuja ja pitää heille hiljaisia yksinpuheluita. Luottaa siihen, että kyllä "pulu" kuuntelee. Vaikka olenkin tärkeänä viime aikoina uhonnut siitä, miten on ollut tervehdyttävää rauhoittaa talvi mökkiramppaamiselta, niin tällä viikolla huomasin sittenkin kaihon ja kireyden kasvaneen - no jos nyt ei kohtuuttomiksi niin - merkittäviin mittasuhteisiin. Yhtäkkiä pääsiäiseen ja mökkirannan lintuihin tuntuukin olevan liian pitkä aika ja välissä melko paljon tekemistä.

Ei aina auta niin sanottu psyykkaus. Myönnetään nyt ensiksikin se.


Lohtua pitkin viikkoa ovat tuoneet mustikanvarvut. Minä jo Ennen blogin kommenttilootaan laitoinkin viestiä, että nämä toimivat vähintään yhtä hyvin kuin pajunkissat. Jopa paremmin kuin tulppaanit. Ollaan nimittäin saatu ihailla niiden maljakkoelämää. Minä olen ehkä kehittänyt uuden kevättrendin vaasikukkaihmisille? Koska en ole koskaan ennen huomannut kenenkään raportoivan siitä, miten somasti mustikanvarvut alkavat sisäolosuhteissa muodostaa herkkiä lyhtymäisiä jutskia.

Vielä eilen kun lähdin töihin, luulin että osa on alkanut jo lakastua. Näytti ruskeahkolta.

Mutta tänään uusintatutkimiskierroksella kävi ilmi, että hehän herranjestas punertavat! Sanoin miehelle - joka on suuri mustikan ystävä - että kohta tulee iltapalapöytään ehkä vetisiä maljakkomustikoita. Uskokaa tai älkää, niin tämä sattumainen varpukeräilyni on tuottanut enemmän iloa varmastikin kuin konsanaan kaupoista kanniskellut kevätniput, vaikkei minulla mitään niitäkään vastaan ole. Jos ovat kotimaisia tai reilunkaupan.

(Kommenttilootasta vielä sen verran, että kiitos muuten kommenteistanne. Sain viimeksikin kaunista palautetta ja loistavaa linnunpönttöohjeistusta! En edelleenkään ole ottanut linjakseni vastata jokaiseen - erittäin toivottuun - kommenttiin, kun kirjoittaisin kuitenkin maratonmittaisesti jaaritellen vastauksen, ja sitten siitä saattaisi kärsiä tämä itse blogi. Mutta rakastan kommentteja, ja tällainen välikiitos kaikille jotka niitä aina passiivisuudestani huolimatta jaksavat laittaa! Kiitos.)


Oman "asialistani" näkökulmasta olen juuri aloittamassa maaliskuuta viikon myöhässä. Hirvittääköhän minua vähän. Toisaalta, olen oppinut tässä elämässä että hommat tulevat aina tehtyä enkä ainakaan muistaakseni ole vielä sössinyt mitään pelkän velttouteni takia. Olen oppinut luottamaan alitajuntaan, joka tekee osan asioista puolestamme, ja niinpä hänen (saatan antaa pian nimen alitajunnalle) ansiostaan sain eilen yövuorojen välissä tiristettyä muutaman post it -lapun, joita toivottavasti tässä vuorokauden päästä on ainakin yksi tai kaksi vähemmän.

Huomatkaa hieno itse tekemäni trendikäs seinäkalenteri! Se on nykyään siellä siivotussa työhuoneessa, ja nyt kun minä kirjoitan tätä, olenkin omassa löhönojatuolissani keittiössä. Mies sanoi, että olen onnistunut suunnitelmassani. Eli työhuone on työhuone (!) ja rentoudun kodin muissa tiloissa. Ihan kuulkaa uusi aluevaltaus. Saas nähdä, kuinka kauan toimii. On ainakin ollut kivaa, kun keittiö on pysynyt siistinä.


Minua edelleen ehkä harmittaa, että "joudun" nyt kirjoittamaan perusrönsyillen, koska olisin halunnut sen aurinkorantareportaasin. Kyllä minä tästä vielä yli pääsen. Pakkohan se on. Harmaat säät, niin kuin minä ilmankosteudesta tykkäänkin,  tuottavat pidemmän päälle eräälaista haikeutta ja pysähtyneisyyden tunnetta. Olen joutunut välillä oikein muistelemaan, että mikäs vuodenaika nyt olikaan. Mieli käväisi syksyssäkin, nimittäin. Huoh, mikä helpotus nakutella tässä kevätterveisiä.

Niihin tältä viikolta liittyy myös Apulaisen viehättävä yökyläily pitkästä aikaa. Olikin ollut mahdoton ikävä. Ja kun minulla oli perikunnan tilpehöörisiivoilut kesken, niin hän sai askartelupuuskan. Koska olin laittanut sivuun sellaista materiaalia, jota voi vielä kätevä ihminen hyödyntää. Oli kamalan kodikasta puuhastella rinnakkain. Vaihdettiin kuulumisia, mutta oltiin myös aika paljon hiljaa omissa mietteissämme. Minä tykkäsin, ja Apulainen tietää itse varsin hyvin että miksi. Eikä siis sen hiljaa olemisen takia, vaan yhdessä olemisen. 

Lisää sellaista.


Minä lupasin Apulaiselle, että kerron teille tänään appelsiinikynttilöistä, jotka hän myös sivupuhteikseen värkkäsi. Mutta en minä uskalla niihin tulia laittaa, vaan odotan Apulaista tulemaan neuvonantajaksi ja todellakin kokeillaan ainakin toinen aplari ulkona ensin. Eli koverretaan ruokatarkoituksiin appelsiini pelkiksi kuoriksi. Sitten sinne voi laittaa ruokaöljyä. On pitänyt muistaa jättää hedelmälihapiikki! Sitten kun öljy on kai imeytynyt, voi piikkiin töräyttää tulet ja kas - meillä on kynttilä. 

Minussa on sen verran huolehtijan vikaa, että haluan ekspertin mukaani testailemaan. Vaikka minulla onkin selkeät ohjeet täällä kirjallisesti jätettynä. Olen vellihousu. Onkohan siitäkään piirteestä lopulta mitään hyötyä. Tuskin. Tylsäksi se ehkä minut tekee. Ehkä seurassani on turvallista, kun en ota turhia riskejä? Ajatellaan nyt sitten vaikka niin.


Tämä viikko meni nopeasti, huomaan. Minulla oli aika paljon palkkatöitä, ja puutarhahommamielessä pidän sitä hyvänäkin, etten ehtinyt sohimaan pihalle liian aikaisin. Oli myöskin ihan tosi mielenkiintoisia kohtaamisia työelämässäkin. Harvoinhan minä täällä niistä kerron, mutta nyt voin sen verran valottaa että oli niin koomista kun vastaanotin kansainvälisiä vieraita. Ja minulla tietenkin lempimarimekkotunika ylläni. 

Että tosiaan keskieurooppalaisten ammattitovereiden kanssa sain ihanat tuulikaappikeskustelut aikaiseksi kuoseista. Oltiin ensin käyty aika paljon läpi muita asioita, mutta vasta tällaiset höpöhöpöhommat saivat aikaan aidon tuttuuden tunteen ja minulle iski suorastaan kaihomielinen olo, että miten paljon maailmassa onkaan - no okei, näin naistenpäivänkin hengessä - ihmisiä, joiden kanssa olisi vaikka mitä puhuttavaa.

Voi olla hyväkin, ettei tiedä kuinka paljon. Lähtökohtaisesti en aina jaksaisi tutustua uusiin ihmisiin, mutta kun se tapahtuu, olen sittenkin tunnelmissani. Viittaan nyt myös monissa blogeissa pohdittuun introvertti-ekstrovertti -pohdintaan. En ole ihan varma, kumpi olen. Eikä kai tarvitsekaan. Taru ja Rautis ovat introja ainakin, minä saatan olla ekstro - tai sitten en. 

Koska rakastan omaa syvää yksityisyyttäni ja taidan jopa vaaliakin sitä, vaikkei siltä aina näytäkään. Itse asiassa, olen aika itsekäs suoraan sanoen.


Onko sillä nyt lopulta väliäkään, miten meikäläinen määritellään. Ei. Viikonloppuna töissä iltajutusteluissa olen jälleen pohtinut sitä, miten esimerkiksi haluaisin tutustua hevosiin. Hevosiin. Ja sitten olen elvistellyt koirataidoillani, vaikka minulla on aina ollut vain kissoja. Miten pöljä voi olla ihminen. Olen ottanut kantaa delfiineihin, johtuen Hesarin kuukausiliitteestä. 

Loppusaldoksi päällimmäiseksi itse asiassa jää se hevoshomma, ja vapiskaa kaikki hevosen omistavat lukijat. Minä vielä nimittäin tulen ehdottamaan, että voisinko tulla tallitytöksi. Haaveet on tehty toteuttamista varten, ja kunhan minä selviän seuraavasta kolmen kuukauden periodista ja pääsen kesälomalle muutamista asioista. Alan joko kaivaa maata tai maanitella itselleni lisää eläinseuraa tai -kokemuksia. Olen melko varma, että minun ihansamamikäverttipersoonallisuuteni vain paranee, jos laajennan eläinkunnan lajiosaamistani. Ja sillä sipuli. 

Kiva, kun on vaihtoehtoja. Apulaisenkin kanssa niitä tuli puhehetkinä pohdittua. Meillä molemmilla on niin paljon suunnitelmia, että riittääkö aika edes. Täytyy ehkä tehdä prioriteettilista. Ensin villiyrtit, sitten uudet eläinlajit (hevoset, vuohet, lampaat, kanat). Mahdollisesti mökkitontin ruusujen virallinen tunnistus, akileijojen jalostuksen opiskelu. Onhan sitä paljon. Ei tässä ehdi tylsistyä.


No mutta. On ehkä turhauttavaa lukea, että täällä projektit aina vaan jatkuvat. Omalla tempollaan. Niinhän ne aina. Apulaisen huoneessa ovat edelleen levällään minun siivousjuttuni, eli perikunnan tilpehöörit. Nyt olen aika hyvin lajitellut säästettävät ja rojut. Rojuihin kuuluvat ehjät mutta tosirihkamat. Päätavoitteeni on, että pian minulla on enää kaksi korulipasta. Ja niiden sisältöä ehkä joskus käytän ja/tai jäävät jälkeeni sitten joskus.

Vielä on matkaa:


Erittäin kannustavaa ja varsinkin palkitsevaa on ollut jo se viimeksi kertomani nettikaupustelu. Olen saanut yhteyksiä mitä ihanimpiin naisiin, hengenheimolaisiin joilla sattuu vain olemaan erilainen korumaku kuin minulla. 

Oikein luvan kanssa jaan tässä kohta nyt lahjaksi saamani tunnelmakuvan pohjoisesta. Kuva tuossa alla. Että tuli hyvä mieli, kun ihminen rakastui minulle varsin neutraaliin helyyn. Niin paljon, että siitä kuulemma tulee lempikoru. Vaikka tässä maailmassa on naisia, joilla ei koskaan ole mahdollisuutta hörsyillä tällä tavalla, niin... Niin. 

--

Tulikohan minulle nyt sittenkin vaikea olo. Onhan sentään naistenpäivä. Suomen mittakaavassa minä en jaksa siitä melskata, mutta maailman konteksti on toinen. Minä niin soisin, että jokaisella ihmisellä olisi hyvä olla. Anteeksi kamalasti, jos nyt pilasinkin tunnelman. Sanotaanko nyt vaikka niin, että oheinen pohjoisen kuva saisi saada vastineensa maapallon muistakin kolkista. Koru ei ole tärkeä. Tunne ja kukkanen ovat.

Ihana tietää, että tämä hely sai ansaitsemansa kantajan!
(Kuva uuden omistajan ottama.)

Huomenna aurinko ehkä paistaa ja kevät etenee. Pikkuhiljaa vähenee tarve poltella kynttilöitä. Aivoihin hiipii kaksijakoinen olo. Ei voi enää keskittyä pelkästään palkkatyöhön, vaan pihamaa komentaa sekä mökkitontti kailottaa sieltä kaukaa. On ihan ihanaa olla tarvittu. Parasta olisi, jos voisi olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Ei voi.

Minulla on työpaikalla lajitovereita. Jos meillä on aikaa, puhutaan kivikkokasveista ja eri vuodenaikojen kukkijoista. Kahvitauot venyvät. Se on kevään merkki. Me rakastamme niitä hetkiä.


Törmäsin eilen "merkkiin". Kesken yövuorojen välisen työmatkan. Ja kun olen itse vähän huono näiden kanssa, niin laitoin heti kuvaviestit sekä Apulaiselle että Sisustusgurulle. He ovat laajennetun perhepiirimme asiantuntijoita, etenkin sydänmerkkeihin liittyen. Toivoin tulkintoja.

Molemmat olivat ymmällään.

Jättivät minulle tulkintapuolen, ja niinpä olen tullut tulokseen että. Että. Lähiajat näyttävät, mitä merkitsee löytämäni kivi. Kyllä sen jotain täytyy tarkoittaa sieltä sepelin joukosta erotuttuaan, arvelen. Kiinnostuksella jään odottamaan. Ehkä se tarkoitti muistoihin piipahtamista? Ehkä arjen romantiikkaa? Ehkä sitä, että välitetään?

https://www.youtube.com/watch?v=B_iAbCpl5Js