sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Täydellinen päivä



Voi herrantähden ihminen voikin rakastaa elämää. Ei ole pakahtuminen oikein käytettynä ollenkaan ylisana. Se kuvaa tasan tarkkaan sitä tunnetta, joka minulla eilen oli kun vietettiin täydellistä päivää mökillä. Juuri sellaista päivää, josta minä aina haaveilen mutta joka harvoin sellaisenaan aivan toteutuu. Joskus tulee tielle esimerkiksi oikutteleva sää, toisinaan muka aika ja sellaiset asialliset projektit, jotka vievät tilaa pelkältä hengittämiseltä.

Minä ihan todella ajattelin, että voi kunpa eilinen päivä ei päättysi koskaan. Mutta kyllähän se tietenkin loppui käytännössä siihen, kun minä ahdoin illalla napani turvoksiin poronkäristystä ja muussia ja nukahdin tuvan sohvalle. Mies katseli vieressä kotoisasti telkkaria, niin mikäs siihen oli torkahtaessa, en valita.

Nyt olimme siis perjantaina hoitaneet ennalta sovitun vierailuretken naapuripitäjään, niin eilinen oli varaa tehdä oikeastaan ihan mitä huvittaa.

Kun heräsin ja näin kammarin ikkunasta, että ulkona oli mahtava sumusää, piti juoda kahvit aika nopeasti, sonnustautua ulkovaatteisiin, valjastaa kamera mukaan ja jättää mies nukkumaan. Hetki oli suorastaan juhlallinen, kun saapastelin lähitienoolle toivomaan kurkihavaintoja pelloilta. Ihan voin jo tässä vaiheessa tarinaa ilmoittaa, että minä vain kuulin heitä. Enkä enää paluumatkalla halunnut taapertaa maantienvartta toiseen suuntaan toisille pelloille, joilla tiesin kurkia olevan. 

Löysin sellaisen jännän hiljaisen kävelytyylin, vähän kainalot ja jalat harallaan - koska olin epähuomiossa laittanut kahisevat vaatteet. No, sillä kahinattomalla tyylilläni oikaisin muutaman kerran tieltä pelloille ja metsien reunoihin vaanimaan havaintoja. Sumua oli välillä niin paljon, että tuntui kuin olisi ollut ihan keskellä satua. Se tuli ihan iholle ja ympäröi kertakaikkiaan. Näkökin alkoi tehdä tepposia yhdessä mielikuvituksen kanssa, ja tiirasin todella pitkään tummaa kohtaa kaukana sumun keskellä ja odotin, että se muuttuu hirveksi. 

Meilläpäin on aika paljon sellaisia jääkauden kuljettamia siirtolohkareita.





Otin aika paljon valokuvia. Niissä, joihin yritin tallentaa kaikista paksuimman sumun, näkyy oikeastaan enimmäkseen valkoista. Vain kaksi autoa kulki hiekkatiellä koko aamukävelyni aikana, ja näin minä yhden jäniksen ja sitten toisenkin eläimen, joka tonki erään pikkutalon peltotilkkua. Kun aloin oikein tarkentaa kameran läpi tähän "supikoiraan" tai "mäyrään", niin havaitsin että jaahas, siellä olikin kissa aamutoimissansa. Otin minä siitäkin kuvan ja ehkä hetken ajattelin kaihoisasti kotiin jätettyjä omia kattejani.

Mutta en minä ehtinyt edes alkaa niitä ikävöidä kun tiesin niiden olevan Apulaisen hyvässä hoidossa, eikä täydellisenä päivänä muutenkaan tule käyttää aikaa murehtimiseen. Sumukin alkoi pikkuhiljaa hälventyä auringon tieltä ja ilma kirkastua. Halusin jo takaisin Ryötönperän pihapiiriin pyörimään, mielessä oli monia puuhia. Niistä esimerkiksi risuhommat jäivät kylläkin tekemättä.

Talojen pihoillakin alkoi näyttää siltä, että muutkin olivat nousseet päivän toimiin. Tuli ihanasti roskienpolttosavuja ja koiria haukkui. Minulle tuli sellainen erikoinen yhdennaisen yhteenkuuluvaisuuden tunne järvenpohjukkamme muiden asukkaiden kanssa, ja jotenkin oli kodikasta ajatella, että niin me vaan kaikki omissa puutarhoissamme ja puutöissämme puuhastellaan.

Itku pääsikin sitten siinä kohdassa kun peipponen lensi ihan viereen puuhun ja alkoi laulaa. Sellainen onnenitku, kyllä te tiedätte. Taivas oli yhtäkkiä tosi korkealla, ja minä syvällisesti liikutuin tosiaan kaiken ainutkertaisuuden äärellä. Toisaalta vaikutuksen teki sekin, että nimenomaan ei olekaan ainutkertaista - vaan joka kevät peipponen laulaa. Voisin näistä tunnelmistani kirjoittaa enemmänkin, mutta luulette pian että olen hurahtanut johonkin lahkoon. 



Mökkitiluksille kun palasin, oli ilma jo ihan kirkas ja järvi aivan tyyni. Mieletöntä. Näkyi jo ensimmäisiä kalastajiakin - jäiden lopullisesta lähdöstä ei ole varmaan viikkoakaan - mutta vielä on rannoilla kääntämättömiäkin veneitä, niin kuin meillä. Soutelukausi pitää avata sitten toisen kerran, mutta tätä kaipaamaani ruskeaa leppoisaa villapaitapäivää pihalla minä en välttämättä enää tänä vuonna ehdi mökillä kokea, kun toukokuu näyttää sen verran kaupunkiasioilla tukitulta. Harmi. Seuraavalla kerralla on varmaan jo vihreää.

Mutta silläpä minun pitikin saada keskittyä maaelementtiin ja tyytyä vain hiljentymishetkiin järvinäyn edessä. Onkohan koko vuonna vielä pulssi laskenut niin alas kuin eilen kaikesta nauttiessa. Tuskin.

Minä aloin tehdä pikkuisen klapeja ja mies ryhtyi nikkaroimaan historiamme ensimmäistä viljelyslaatikkoa. Se tehtiin liiterin ylisiltä löydetyistä jämälaudoista - oikein ponttilautaa - ja mies osasi kertoa niiden olevan lattialautaa. Siis varmaan samaa, kuin mökin sisällä. Käsittelemättömänä ne varmaan harmaantuvat kivasti pihalla. Laatikosta tuli ehkä hieman korkea, mutta mies aikoo kai laittaa siihen salkopapujansa, niin syvyydestä ei liene haittaa.

Välillä minä pidin puutarhanhoitohetkiä, ja hoidin esimerkiksi raparperipenkkiä. Annoin punaisena maasta punkevalle herrasväelle etumatkaa rikkaruohoilta ja haravoin kehäksi ympärille lehtiroskaa, jonka päälle vieläpä asettelin horsmaolkia. Unohdin ottaa kuvan siitä, mutta aloin jo suunnitella että tänä vuonna pitää tehdä viime kesää enemmän sitä raparperichutneyta sekä mehua. Varsinkin se hilloke teki hyvin kauppansa ruokien lisukkeena. En myöskään meinaa muistaa, että meillä on mökillä nykyään toimiva pakastin. Eli syyssuruja silmällä pitäen voisi pistää vähän raparperia pakkaseenkin.


Lisäksi minä siivosin ruohosipulipenkkiäni ja elvistelin miehelle, että minullapa on näitä ihania monivuotisia hyötykasveja, ei tule ruohosipulista kesällä pulaa. Mikä on hyvä, koska se on myöskin paras sipuli. Kuorin valkosipulipenkin päältä lämpöeristeenä olleen lehtiläjän pois, ja niin vaan siellä itivät hienosti kaikki yhdeksän, jotka syksyllä maahan laitoin. Ensi syksynä sitä täytyy laittaa ehdottomasti enemmän, ettei tartte säästellä! Valkosipuli on toiseksi paras sipuli, nimittäin.

No, mutta. Ihan pieni kiireen tuntu tuli ehkä siitä, että minä halusin hetkiä. Jotkut saattavat niitä lorvailutauoiksikin nimittää. Kulttuuriaitan patiohetki menikin siihen, kun mies pikakorjasi portaan, josta kerran meni kesävieraan jalka läpi. Kasvihuonehetki sen sijaan vietettiin hartaudella. Miehellä oli oikein lahjaksi saatu sikari mukana ja drinkit juotiin perjantaina hankituista kirpputorilaseista.

Olemme molemmat vähän persoja astioille, ja sorruttiin ostamaan kokoelmiimme kuusi jykevää vinoreunaista lasia, 70 senttiä / kpl. Tai ovat ne saattaneet edellisellä omistajalla toimittaa tuikkukuppien virkaakin. Mutta meillä mökillä on hyvä olla tuollaisia, jotka eivät mene niin helposti rikki. Vaikka on meillä niitä söpöjä herkkiä kristallisiakin. Sekä kuohuviini- että snapsikäyttöön.



No sitten oli pihamaahetki. Minä oikein kiireesti haravoin etupihaa ja paskakaivosireenin alusenkin (tuli ihanasti sammaleiset likakaivojen kannet esille), pistin nuotiopaikkaan tulet. Grillattiin välipalamakkarat ja syötiin ne esille nostamani puutarhapöydän ääressä. 

Sitä ennen oltiin siirrelty uutta kasvulaatikkoa, kaivettu sille hyvä kohta. Siirrelty kukkasipuleita toiseen paikkaan laarin tieltä ja mietitty, että pitäisikö laatikko sittenkin maalata samalla sinisellä kuin ulko-ovikin. Tai punamullalla kuten mökki. Minä edelleen päädyin siihen, että luonnollisesti harmaantuneena laatikko tulee olemaan kaunein. 

Toista laatikkoakin suunniteltiin, mutta ei mies enää alkanut sitä tehdä, vaikka ehdotinkin. Olin aika täynnä kaikkea toimintatarmoa, minkä voi vain ja ainoastaan aiheuttaa tieto lähestyvästä kesästä - johon valmistautuminen on melkein antoisampaa kuin itse kesä. Kärräsin vielä pari kottikärryllistä klapeja rantaan kuivumaan ja pistin saunaan tulet. 

Alkoi rantasaunahetki. Aivan täydellisen lämmintä tyynessä ilta-auringossa. Sain nyt korvauksen niistä julman viimaisista yksinäisistä talvilomailloistani. Tuntui luksukselta istua miehen kanssa saunan terassilla ja höpistä hiljaa. Pohdittiin, että varmaan tänäkin vuonna käy niin, että pikkulinnut pesivät taas minne sattuu saunalle ja liiterille, kun ei olla toukokuussa paikalla häiritsemässä. Minä mietin, että jälleen hankaloituu alkukesän klapien teko, jos en voi mennä liiterille mikäli siellä haudotaan tai ruokitaan jälkikasvua. 

Valmiita saunapuita on aika vähän, joten minun pitää sitten keksiä jotain. 


Rannassa minulla on yleensä kamerakin mukana lintuja varten, mutta kuvien laatu on aina vähän niin ja näin. Syytän liian lyhyttä putkea ja omaa kehittymätöntä reaktio- ja tarkennusnopeuttani. Silti pitää aina havaintoja tallentaa, kun kerran siihen on nykyaikana tällainen mahdollisuus - ja kun kerran en ole mikään ammattiluontokuvaaja, niin eihän se haittaa vaikken saa aina niin mestariotoksia.

Torstai-iltana kuikka huuteli ja sotkapariskunta hermostui:



Eilen - johtuiko sitten myös tuulettomasta illasta - sotkat ottivat läsnäolomme jo vähän rauhallisemmin, ja sainkin aika monta seesteistä uiskentelukuvaa. Itse pidän kuitenkin niistä otoksista enemmän, joissa on elämää, vaikka muuten olisi vähän vinksin vonksin horisontit ja muut asettelut. 

Kuvaamatta jäi se hetki, kun järvenpohjukkamme laulujoutsenpariskunta tuli häätämään kolme sinne levähtämään tullutta yksilöä pois. Kyllä oli taas dramaattista. Oikein keskenään vielä sitä tilannetta parjasivat niiden vierailijoiden lähdön jälkeen. Koomista se oli, todettiin. 

Vähän jäi huolettamaan se, että jos kuikat ovat pesineet vesirajaan, niin miten käy. Meillä järven korkeus vaihtelee, ja nyt se oli kovassa nousussa. No, luonto on sitten vaan sellainen että huuhtoo munat mukanaan jos on tullut linnulla virhearvio. Ihana, mutta julma myös on tämä maailmamme, monellakin tasolla.


Tänään kun heräsin, niin satoi. Minä olin unohtanut klapeja pressun päällä ulos. Se oli ensimmäinen ajatus. Sitten minua harmitti, kun en eilen ilta-auringossa ottanut kuvaa raparpereista ja kasvulaatikosta. Ei voi muistaa kaikkea! Otin äkkiä yhden räpsäisyn laatikosta, jonka siis näette tässä alla. Vieressä oikealla polkupyörän edessä ovat valkosipulit - siitä siis johtuu laatikon aktuaalinen sijainti. 

Ryhtiä tuomaan laitetaan seuraavaksi vielä valkosipulienkin luokse lautakehikkoa tai muuta sellaista. Kotiseutumuseoasetelmani seinällä näyttääkin olevan hieman vinossa. Pitää viilata yksityiskohtia ensi kerralla.


Ja vielä lopuksi. Torstaina saavuttiin iltasaunaksi perille, jaksettiin onneksi lähteä Helsingistä työpäivien jälkeen ajelemaan. Saatiin mahtava iltarusko, josta siitäkin on varmaan sata kuvaa. Tässä yksi teillekin:


lauantai 18. huhtikuuta 2015

Kylmästä lämpimään


Huomatkaa kauniin (uuden kirppari-) viinilasin lisäksi
joulupukin tuomat yhdenkäden pihasakset! Niillä on kätevä napsia kaikenlaista.

Laitoin oikein esikuvaksi tuohon ylle kannustusvision teitä ja itseäni varten. Että kyllä se sieltä vielä. Vietin eilen yhdennaisen kasvihuonehetkeä mökillä. Niin kuin joka päivä siellä. Nyt olen jo palannut kotiin, äsken saavuin, ja on aika raportoida. Talvilomaa on jäljellä vielä pari päivää, vaan kun mies ei ehtinyt seuraamaan minua maalle, niin tulin nyt sitten loppuajaksi kotiin. Hyvä, etten hypännyt alkuviikosta seuranani olleen äitipuoleni kyytiin jo keskiviikkona takaisin kaupunkiin, kun oli aika kylmä. Annoin kuitenkin vasta eilen periksi jäätävyydelle ja pukeuduin pilkkihaalariin. Muuten sinnittelin kahisevissa, jotka - jos vähänkään erehtyi portaalle istumaan - tuntuivat olevan liian kevyt varustus.

Niin sain minä sitten jotain pientä aikaiseksikin, suuria tavoitteitahan ei ollut, minkä hyvin tiedätte. Lisäksi sain uudelta blogituttavuudelta - Puutarhakompiaisista - kysymyshaasteen, jonka teemat sopivat kaikkeen siihen, mitä itsekseni olen Ryötönperällä viime päivinä ajatellut. Kiitos! Toimintatarmohan kumuloitui käytännöksi vasta styvmoderin lähdön jälkeen, olimmehan kaksi vuorokautta "vain" (se ei muuten ole mikään "vain") puhuneet, siis patsastelun ja viiniharrastuksen lisäksi. Alkoi olla tekojenkin aika.

Toivottavasti ei haittaa, että laitan kysymyksiä hieman eri järjestykseen ja aloitan ajankohtaisimmasta päästä, eli seiskasta: Paikka puutarhassasi, joka saa sinut erityisen huonolle tuulelle?

No katsokaa nyt tätä(kin)! Minun piti haravoiskennella lempeässä villapaitakelissä ja kuunnella tyyneen järveen palanneiden vesilintujen laulua. Mitä sain:



Muistutuksen siitä, että huhtikuuhun tai talvilomakeleihin ei vaan voi luottaa. Moneskohan vuosi tämä on, että saan todeta saman. Kuudes lähtee käyntiin tässä vapulta, eli voi minun oppimislahjoillani mennä vielä kauankin. Siitä kuitenkin aasinsiltana kysymys numero 8: Mitä päivää elämässäsi et vaihtaisi pois? 

Ai niin, mutta enhän minä vastannut vielä siihen seiskaankaan. Minut saa pahalle päälle joskus se, miten muistan että olisi taas roskalavan aika. Kun aina kun jotain kohtaa on perannut, rakennuksia hoitanut, niin syntyy ja löytyy lisää pihamaata rumentavaa romua. Liiterin takana Taatan kiukaita ja Isoäidin edesmennyt sähkögrilli. Puretun leikkimökin polttokelvottomia jämiä ja puolilahoa naulaista jätelautaa. Ne kiukuttaa.

Suututtaa minua vähän horsmikkokin, mutta taisteluhan on jo alkanut piparjuurella ja artisokalla. Sitäpaitsi horsmissa on loppukesällä nätti kukka. En protestoi, vaikka voisin osasta luopuakin. Mutta se päivä, mitä siis en vaihtaisi pois:

No, onhan niitä varmasti vaikka kuinka paljon. Ehkä en yhtäkään. Mutta tässä asiayhteydessä tulee aina kerrattua se, että en ole katunut sitä päivää kun tein lopullisen - monien itkuisten mietintöjen jälkeisen - päätöksen ostaa pankkilainalla Ryötönperä itselleni. Vaikka se olisi tunnesyistä tuntunut oikealta periä. Vielä on 20 vuotta aika isoja kuukausieriä jäljellä. Silti en kadu. Jos joskus tapahtuu niin, ettei minulla ole varaa asua sekä kaupungissa että maalla, on aika muuttaa kokonaan mökille.

Ja kyllä sitäkään tunnetta en vaihtaisi pois, että on tönöt ja tontti, jolla saan (ja pitääkin) reuhata risuhommissa ja olla kuin ellunkana. Harrastan molempia. Joskus voisin olla ajattelematta risujakin, mutta niin vain ne aina mieleen tulevat kun katse portaalla istuessa alkaa harhailla pitkin aika kauan hoitamattomana ollutta tilusta. Nyt se on jo paljon avarampi, kuin viisi vuotta sitten. Mutta savotta tuskin elinaikanani loppuu, ja olenkin alkanut miettiä kaiken tarkoitusta.


Sain taas siivottua yhden kohdan rangoista ja jäin miettimään Japanialaisen Puutarhani laajentamista saunapolun vasemmallekin puolelle. Allaoleva kuva ei päätä huimaa, mutta ison koivun takana voitte havaita uuden risuaita-aihioni, ja luonnon kaljuushan saa ideat liikkeelle aivan vallan. Pian tulevat taas vuorikaunokit, joten saan ehkä rauhan tältä aiheelta hetkeksi.

Numero 10 onkin hyvä ottaa tässä puheeksi. Eli Lempikasvisi? Se voisi olla juuri edellä mainittu vuorikaunokki, joka on levinnyt joka puolelle puolen hehtaarin tonttia. Mutta ehkä juuri siksi arvostan niitä muitakin. Akileijoja on tontilla myös jonkin verran, ja se on ehkä villikukistani oma suosikkini. Minähän en sitä viljele, enkä jalosta sen kummemmin - tiedän joidenkin sitäkin tekevän. Minä en vaan katko enkä perkaa akileijaa yhtään mistään, mihin se on päättänyt ilmestyä. Että sellainen puutarhafilosofia täällä.

Haluan tuoda tontille jotain itsestänikin ja olen alkanut viljellä sinne leviämään toivomiani kasveja. Niistä ehkä tulee uusia suosikkejani. Karhunlaukkojen kanssa taisin epäonnistua, ja iisoppien sekä kangasajuruohon kanssa ollaan vielä odotteluvaiheessa. Ihan hyvältä näyttää. Laventelin olen unohtanut ihan suosiolla. Mutta siis, nämä ensimmäiset viisi mökkivuotta omat villiakileijani ovat olleet rakkaimpia.

Niitä pömpsähtää myös Japanialaiseen Puutarhaani, ja sitten se ei kyllä ole enää kovin japanialainen. Ei haittaa.


Kysymys numero kuusi. Paikka puutarhassasi, joka saa sinut hyvälle tuulelle? Toki tähän kuuluu vastata, että miehen viime kesänä mökille rakentama kasvihuone, eli Lasipaviljonki. Ja kyllähän se saakin hyvälle tuulelle. Toisaalta olen tyypillisesti myös huolestunut, koska sehän on yksi ylläpitoa vaativa kyhäelmä lisää. 

Eli kyllä minut sittenkin saa parhaimmalle tuulelle ulkona oleminen ja luonnon läheisyys. Oikein joskus mökillä nyppii se, miten linnut ja eläimet ovat paljon villimpiä kuin kaupungissa. Toisaalta tietenkin arvostan sitä, eikähän meillä maallakaan ole luontokappaleista varsinaisesti puutetta ollut. Minä vaan olen niin typerän eläinrakas, että kaikkien pitäisi tulla syömään samantien kädestä. Eihän sellainen ole luonnollista.

Eli parhaimmalle tuulelle saa puutarhassa minut se, kun saan tehdä havaintoja kasvien lisäksi myös eläimistä. Linnut ovat erityisen lähellä sydäntäni, ja minulla olikin tässä lomallani joka ilta kiva hetki punatulkkupariskunnan kanssa. Siis laulujoutsenten ja muiden vedessä viihtyvien lintujen seuraamisen lisäksi. Punatulkuilla oli kesken rantasaunan viereisen pihlajan tyhjentäminen ruttuisista marjoista. Sain heistä yksilöinä aika monta kivaa kuvaa, mutta tässä yhteiskuva:


Rapisteli meillä taas orava välikatossakin, mutta sain häneen eilen aamulla katsekontaktin terassilla. Saattoi tapahtua sellainen ihme, että hän päättikin ettei tule tänä vuonna meille alivuokralle. Ainakin tänä aamuna nukuin hämärän tunnit, jolloin yleensä olen mökillä hereillä kuuntelemassa luontoääniä ja rapinoita. Se on vähän rasittavaakin, koska haluaisin olla päivällä virkeä. Mutta minulla on kummat vuorotyöläisen geenit ja vaihtelevat unenlahjat. Siitäpä silta kysymykseen numero yksi: Miten päädyit omalle alallesi (esim. viherala)?

Minähän joka ikinen päivä haaveilen olevani viheralalla. Mutta olen sosiaalialalla, kun en muuta taida. Lempifraasini siihen liittyen on se - jos minulta kysytään - että kai siksi tämä ala, että en osaa mitään yhtä hyvin kuin puhua ja kuunnella. Luojan kiitos ilmeisesti myös jälkimmäistä, koska saan tehdä aika merkittävää henkistä päivystysluonteista työtä. Mutta ilman viherhommia - joissa olen ihan noviisi - en varmastikaan jaksaisi. Vaikka olenkin tunnettu ihmistaidoistani, olen vuosi vuodelta alkanut tarvita ehdotonta omaa hiljaista tilaa. (Tosin kyllä minä mökillä pitkästynkin, jos pitää monta päivää olla ilman läheisiä.)

Ja sitä tilaa minulle antaa ulkona oleminen ja kaiken maailman epäonnistuvatkin esiviljelyshössötykset. Ei siihen välttämättä varmasti omaa pihaa tai mökkitonttia tarvittaisi, mutta kyllä se nyt vaan on niin että tuskin olisin järjissäni kaiken omaan siviilielämääni liittyneiden raskaiden käänteiden ja työelämänkään jäljiltä, jos en olisi päässyt säännöllisesti yksin ulos. Siihen riittää ihan kävelyllä käyminenkin, jossa tosin olen laiskistunut. Odotan aina rantasaunalle pääsyä ja siellä huokailua. Olen onnekas. Mutta en ihan niin onnekas, että tosiaan jaksaisin yksin hiljentyä loputtomiin. Onneksi on tämä sosiaalinen media, ja etenkin puoliso ja ystävät.


Ja heitä minä ihailen. Eli kysymys numero neljä: Millaisia ihmisiä ihannoit? No, minullahan on useita eri kategorioita tähän. Minä kadehdin niitä, joilla on kaikki aina järjestyksessä. Kaapit, talot, raha-asiat ja ihmissuhteet. Ei rempsota mikään. Voi hitto, että kadehdinkin. Mutta he, joita ihannoin, ovat enemmänkin sellaisia Muumilaakso-henkisiä tyyppejä, jotka eivät ajattele joka reikää sukassa tai muutenkaan murehdi koko ajan.

Minä murehdin. Varsinkin silloin, kun kaikki on hyvin. Lienen oikein parhaimmillani silloin, kun pitää selvitä, mutta sellainen on aika kuluttavaa. Tai siis se, että kun kaikki on hyvin - niin pitää keksiä vaikka edes se kissan vanhuus ja elämän kaikki muukin rajallisuus ja alkaa porata sitä sitten. Kesken mustarastaan laulun ja keväthämärän! Se on typeryyden huippu, ja minä olen sen mannekiini. Siksi ihannoin elämään rauhallisesti suhtautuvia ihmisiä, ja luojan kiitos niitäkin minun lähipiirissäni on.

Yksi syy, miksi tämäkin pitää minun saada ääneen sanoa/kirjoittaa on juuri itse ja itsestään oppiminen. Ei sen tarvitse kaikilla ihmisillä niin mennä, mutta minulle tämäkin on tärkeä kanava. Ja siinä tulikin vastausta jo kysymykseen numero 11 --> Mistä sait ajatuksen blogin kirjoittamiseen? 

Kauankos minä tätä nyt olen kirjoitellut, muutaman vuoden. Ensin se lähti taas kateudesta, kun pari kaveria kirjoitteli ja minä ajattelin, etten ole tyyppi enkä mikään jos en minäkin. Olin vitsinä kertonut facebook-päivityksissäni kokemuksistani aloittelevana puutarhanhoitajana, mistä sain idean kirjoittaa siitä enemmänkin. Ryötönperän haltuun ottaminen tuntui myös vaativan oman reportaasitilansa, ja kun minulla on myös ollut taipumus pitää päiväkirjoja, niin nettiin taltioiminen alkoi jotenkin tuntua loogiselta.

Toki se on kaunisteltua todellisuutta, mutta siitähän minä tykkään. Jaan unelmiani, muistojani ja sitä mitä oikeasti on tapahtunut. Mutta en kaikkea. Tykkään myös kirjoittaa, ja tykkään siitä että joku sitä lukee. Mitään megasuosiota en ole havitellut, eikä sitä ole kyllä tyrkytettykään mainostajien taholta (Olen minä kerran saanut yhteistyöehdotuksen Substralilta. Mutta enemmän tarvitsisin autovuokrafirman ja traktorivempeleiden tarjouksia, vink.vink. Myös ulkoseinämaalit kelpaisivat, ja oikeastaan lahjakortti metsurikouluunkin). Enimmäkseen minua lukevat ystävät ja jotkut teistä - niin ihanasti ystäviksi tulleista - blogi-ihmisistä.

Olen saanut loistokommentteja (joihin harvoin vastaan, mutta arvostan), villasukkaa kuulkaa, valkosipulinkynsiä istutettavaksi ja muitakin ihanuuksia, yksityistä kirjeenvaihtoakin. Tämä on hyvä maailma!


Ja yksi tosiaan teiltä - sinulta uusi blogituttavuus - tullut kysymys on se, että mikä on  paras hetki päivässä (nro.2). Se on aamu. Minä olen aamuäreä, mutta se ei johdu aamujen tai heräämisen vaikeudesta vaan siitä, että sielu tarvitsee aikaa unen ja todellisuuden välissä. Siinä kohtaavat uuden päivän mahdollisuuksien alla oikeastaan kaikki, mitä elämään liittyy ja mikään ei ole niin ärsyttävää jos tämä itsekäs prosessini tullaan keskeyttämään.

Minä myös ehkä vähän hermostun, jos aurinko on korkealla kun herään.

Vaikka minäkin kuulemma puhun koko ajan, niin minulle ei mielellään saa puhua tuntiin ennen kuin olen kunnolla herännyt. Rakastan aamurauhoja, ja tykkään siksi nousta ylös sängystä vaikka vähän väsyneenäkin ennen muita. Ja sitten kun tulee ilta, saatan olla ihan sellainen lapsenomaisen kiukkuväsy - ettei millään viitsisi mennä nukkumaan, vaikka fysiikka ilmoittaa muuta.

Olen minä mielestäni viime vuosina oppinut nukkumaan menemisen taidon. Moni valvoo vielä jälkeeni, mikä toisaalta antaa minulle jonkinlaista kivaa rauhaa pistää ihan vaan se pää tyynyyn. Ja kun muut nukkuvat hiljaisina tunteina, voin minä kuunnella ja miettiä kaikkea. Raportoida ajatuksistani sitten vaikka saunassa.


Vuorokausirutiineihin - lähinnä maalla - liittyen, voin ottaa kantaa kysymykseen numero kolme. Se koskee ravintoa: Lempiruokasi, ruoka johon et kyllästy vaikka söisit sitä kuukauden joka päivä? 

Peruspasta.

Se on vastaus. Peruspasta on parasta miehen tekemänä, ja meillä syödään sitä kotona ainakin kerran viikossa. Minähän en siis oikeastaan tee ruokaa. Ja esimerkiksi noin talvilomaoloissa yksin syömiseni on suorastaan vitsi siihen nähden, miten paljon olen liikkeellä. Ei ole terveellistä ottaa aamulla kaksi lusikallista kaurapuuroa, keskipäivällä banaani ja sitten illalla... Hmm. No mitä teen minä? Miestä muutenkin ikävöiden, kaivan kuivamuonakaappia ja sävellän peruspastan.

Spagettia ja jotain tomaattisäilykettä. Jos on juustoa, niin sitä kuorrukkeeksi. Lasi punkkua. Tuo kaikki napaan ja sitten nukkumaan. (Miehen peruspastassa olisi myös lisukkeita.)

Voi olla ihan hyvä, että tulin jo kotiin. Huomenna meillä on kuulemma oikeaa ruokaa.


Takaisin puutarha-asioihin ja laskelmieni mukaan viimeiseen kysymykseen siitä että... "Seuraatko puutarhatrendejä? Mikä on ollut mielestäsi upein ja mikä kauhein?"

En ehkä seuraa trendejä, mutta saatan sittenkin vähän seurata blogien välityksellä. Vähiten omakseni tunnen ne suunnat, joissa kiinnostutaan puutarhanhoitoasuista ja kylteistä, joissa lukee "Garden". Vaikka kyllä minäkin mietin, mitä pihalle päälleni laitan (likavaatteet) ja varsinkin haaveilen ryhdikkäästä puutarhasta. Silti. Eniten minä pidän upeina onnistuneita vanhoja tontteja kunnioittavia hyötykasvimaita ja niittyjä. Jos siihen liittyvät vieläpä kanat ja lampaat vaikka, vuohet ja hevosetkin - niin olen myyty.

Ylipäätään mielestäni upeinta on ihmisten ajankäyttö. Jos vaan on mahdollisuus, osaamista ja aikaa, niin kyllä se mielestäni on ehkä vähän turhaa jos puhutaan pelkistä orvokeista ja perennoista. Vaikka kyllä minä niistäkin aika paljon tykkään. Kadun jo edellistä lausettani.

Ja mielestäni on aika hauskaa, etteivät kaikki ole puutarhaihmisiä. Minustakin vain tuli vähän sellainen, mutta yhtä hyvin saattaisin olla jotain muuta.

Mutta jos on pihaihminen, saa sitä olla justiinsa omalla tyylillään ja minua kyllä kiinnostavat kai ne kaikki tyylit. Hei, en nyt jaa kuitenkaan haastetta eteenpäin - näköjään taas oli oma napa lähellä ja itse vastasin vain. Mutta kysymykset olivat hyviä, ja toivon että otatte ja vastaatte, kokeneet puutarhakaverit siellä!

Taidekuva tyttökirjoista ja pilkkihaalarista.
Muisto talvilomasta 2015.




maanantai 13. huhtikuuta 2015

Rakas Talviloma. Kära vinterlov.



Well - hello there! Mun talviloma! Kiitos kun tulit. Helmikuussa sua jo kaipailin, mutta ei meillä olisi ollut mitään yhteistä silloin. Minä olin väsynyt ja ikävöin valoa. Nyt on toisin. Ajattelin sinua jo joulukuussa. En aio kirjoittaa pitkästi, mutta muutama asia on kerrottava ennen kuin tosissani vaihdan kirjoneuleeseen. Ja kuravaatteisiin. Luin säätiedotuksesta, että mökillä räntii. Ei se mitään. Minä matkustan sinne joka tapauksessa Äckliga Styvmoderin kanssa, ja meitä ei haittaa vaikka keskittyisimmekin tunnelmointiin saunakamarilla. Bastu - du vet.

Kära Vinterlov. Vai miten se nyt kirjoitetaan. Rakas Talviloma. Olen huomannut olevani kukkaihmisiä. Ihmisyys on niin monimutkaista, jos sille tielle lähtee. Mummi ei esimerkiksi ollut kanaihminen, eikä jäätelöihminen. Mutta kukkaihminen hän oli. Ihana periytyvä ominaisuus!

Olen saanut tällä viikolla oppia, että kummipoikani on perinyt sen piirteen. Hän oli matkalla Roomassa. Siellähän on niitä torsoja ja patsaita joka puolella. Mihin kiinnittää huomiota nuori ihminen? Ruokaravintolan puutarhaan. Se on elävä esimerkki siitä, että meillä on vielä toivoa. Meidän suvusta löytyvät juuri tällaiset kevätlapset, jotka jättävät talvilomansa huhtikuuhun ja hiljentyvät heräävän maailman äärelle:


Nå ja, Rakas Talviloma. Minulla on vain muutamia yksityiskohtia, joita tulee laittaa - panna - merkille. Se on tärkeää, sillä seuraavan kerran kun kirjoitan, olen jo ajatellut melkein liikaa kaikkea muuta. 

Viime viikolla esimerkiksi mies - sambo - sai onneksi inspiraation esiviljelykseen. Suurin osa mökiltä tuoduista siemenistä viedään sinne takaisin, mutta on täällä muutama papu jo kotonakin itämässä. 

Meillä oli pitkään sotkuista keittiön pöydällä ja mies perusteli siivottomuuttaan sillä, että "luuli" minun jatkavan multahommia, ja siksi oli turha alkaa raivata pois omia sotkujaan. Kyllä hän oli omalla tavallaan oikeassakin, ja minä ennen siivousta sotkin lisää ja laitoin vielä pari satsia lempisiemeniä itämään.


Jokaiselle on tärkeää omat asiat. Miehelle on tärkeää viljelykset. Niin minullekin. Se on itse asiassa aika hieno tunne, että palkkatyöelämäpäivien jälkeen meillä puhutaan esikasvatuksesta ja pihoista, kokeiluista. Puheet ovat suuria, eivätkä välttämättä aina johda mihinkään toimintaan, tunne on tärkein. 

Kuten huomaatte - on merkkejä siitä, että emäntä sekoaa kevätloman ilosta. Mutta siinähän ei ole mitään huolestuttavaa, vaan meillä on yleensä tavattu tarttua rakastavasti kevääseen. Jos on toukokuun lapsi, on normaalia alkaa pitää monologeja tässä vaiheessa vuotta.

Ne kestävät elokuun loppuun. Joskus syyskuunkin puolelle. Joskus joulukuuhunkin asti. Talvisin voi sitten olla hiljempaakin.



Kurkku. Gurkan. Hän kasvaa hyvin. Vähän jännittää, mitä siitä tulee:



Viime viikolla viljelyiden sijasta tuntui kuitenkin tärkeämmältä paneutua kotipihan luontoon. Otin irti juurakoita koska halusin kokeilla, saanko niitä kasvamaan sekä vesiastiassa että mullassa. Jännä tulla loppuviikosta mökiltä takaisin ja havaita, mitä on tapahtunut vai onko mitään. Ovatko nuupahtaneet.

Eteisessäkin on aika siistiä! Minä laitoin sitäkin kuntoon, että kun kunnolla lämpenee, voi siirtää esikasvatusyksikön sinne. Kyllä on kiva!


Pihalla on oikeastaan nyt ympärivuorokautinen lintukonsertti. No, ei yöllä sentään ihan. Lisäksi olen havainnut rusakoita ja citykaneja. Mutta ihmeen vähän oravia, enkä yhtään siiliä. Eilen kun laitoin ämpärikaupalla haketta alppiruusun juurelle, mietin että mahtaisikohan siellä asua siili. Entäs, jos vahingossa holautin risusohjoa hänen pesänsä päälle?

Puutarhaekspertti sanoi, että jos niin sattuisikin, niin kyllä siili sen painon kestäisi.


Puutarhaekspertti oli nimittäin eilen auttamassa pensasaidan kanssa. Oli mahtavaa tulla yövuorosta kotiin kun pihamaalla kävi jo vilske. Mies ja Puutarhaekspertti olivat jo pusikoiden kimpussa, ja minun tehtäväkseni jäi lähinnä avata siideri ja alka hakettaa. Tuli siistiä jälkeä!

Kiva on tulla lomalta takaisin senkin vuoksi, kun kotona odottaa siivompi piha, jolla voi patsastella.


Viime viikon teemaan kuului myös kissojeni ajattelu. Jos on kevätihminen ja iloinen, niin mummilta peritty piirre on myös murehtimisen taito. Aina pitää olla näköjään jotain huolta takaraivossa, muuten ei ole vissiin balanssissa. Olin huomaavinani, että 17-vuotiaalla Heljä-kissalla alkaa takapää olla hutera. Sehän on ensimmäinen merkki terminaalivaiheesta - niin olen ymmärtänyt. 

Oikein itkeskennellä piti. 

Toisaalta, Heljä pomppii edelleen pöydälle ja käy juomassa tiskialtaan kulmalta omasta mukistaan, kipittelee portaita ja sitä rataa - että saatoin alkaa neuroottiseksi aika turhaan. Lisäksi hän kehräilee - myös itsekseen, eikä ollut oikein kiinnostunut kun aloin suunnitella korihissiä yläkertaan:


Tämän enempää minä en nyt ehdi kirjoittaa. Puolen tunnin päästä kurvaa äitipuolen auto pihaan ja lähdetään road tripille kohti Ryötönperää. Pitää vielä katsoa sää ja pakata kamera. Etsiä se kirjoneule ja erähenkiset kengät. Ne minulla on aina mökkimatkoilla, vaikka aina perillä vaihdankin toiset vaatteet. Pitäähän sitä nyt matkustusasu olla.

Kissat jäävät miehen huomaan, enkä minä tiedä koska palaan. Varmaan loppuviikosta. Ihanaa lomailla sillä tavalla, ettei ole lähtöhetkestä eteenpäin juuri mitään aikatauluja. Naapuritkin mökiltä eilen jo soittelivat, että pitääkö hakea junalta tai jotain. Lupasin mennä kylään, kun jään viikon puolivälissä mökkeilemään itsekseni.

Vuoden paras päätös taisi olla jättää tämä loma huhtikuuhun, ja kyllä minä sen tarpeessa itse asiassa olenkin.


maanantai 6. huhtikuuta 2015

Mökkikevään käynnistys

Eilen.

Äsken kun ajeltiin takaisin kaupunkiin maaseudulta, niin kyllä minä vähän kateellisena katselin lumettomia pihapiirejä. Niitä tuntui olevan jo aika lähellä mökkiseutua ja puutarhoissa ihmisiä pyllistelemässä. Ryötönperällä parhaimmat pyllistelyt minä sain kun kaivoin huussipolkupoteroa lumihankeen. Siellä oli siis vielä yllättävän paljon lunta.

Metsänreunoissa oli jo hyvinkin aika kuivaa ja siellä saattoi tehdä risusavottaakin, jos huvitti. Minua huvitti se oikeastaan vain vähän kun kävin suunnittelemassa risuaidan paikkaa ja samalla kanniskelin muutaman oksan lauantain kokkoa varten.

Se paloi hieman kituliaasti ja rantajäälle jäi nyt haikaran pesän näköinen risusyherö. Mustunut sellainen. Eli ihan noudatettiin perinnettä siinäkin. En muista, että olisin koskaan oikein onnistunut pääsiäisvalkean kanssa. Yritystä on ja tavallaan ohjelmanumeroakin. Eikä tule vieraillekaan vaivaantunut olo, kuten saattaa tapahtua mikäli kaikki olisi liian täydellistä. Ja sellaiseenhan meillä ei pyritä.

Eihän se ole isäntäväelle mitään lomaa sellainen, että koko energia menisi hyysäämiseen. Ja tämän pääsiäisen tarkoitus oli kyllä levätä, vaikka vakioystävän lisäksi perjantaina meille tuli kylään kahdeksi yöksi hieman harvinaisempi sukulaispariskunta. Se olikin kuulkaa mukava vierailu, on aina yhtä yllättävää kun maailmasta löytyy vielä joku, jolla on samantyyppiset puhelahjat ja viinimieltymyskin kuin minulla. Ihan oli ilo kertoa tarinoita ja tutustua samalla. Kasvihuoneseurusteluhetki venähti ja yksitellen miesväki teki asiaa jonnekin ja katosi. Löytyivät myöhemmin saunalta makkaraa paistamasta.


Minulle lepo kaupunkioloista tarkoittaa lähinnä fyysistä puuhailua ja ulkona olemista, ei niinkään nukkumista esimerkiksi. (Olen koko talven istunut p*rseelläni, ja todellakin kaipaan savottahommia.) Seurusteluakin oikeastaan aina vain sen verran kun huvittaa, nyt huvitti aika paljon. Myöskään sosiaalisesti ei saisi vapaillaan ihminen uupua, nimittäin. Kyllä me eilen pidettiin pientä omissa oloissamme olemisen retriittiä, kun vieraat olivat lähteneet. Minä pyörin Kulttuuriaitalla ja notkuin pihalla, kunnes tajusin että aurinko alkoi paistaa rantaan. Yksi oli vissiin klapitöissä ja mies halusi kuunnella radiota rauhassa.

Mökillä ajatukset automaattisesti alkavat tehdä ihan omia ratojaan, ja aina näin paluupäivän aamuna meinaa vähän kurkkua kuristaa kun mieleen tulee kysymys, että olikos tässä jotain vakavaakin ajateltavaa muistettavana vaiko ei.

Ei tullut mieleen mitään, mikä on hyvä juttu tietenkin. Lähinnä kadutti eilinen laiskotteluni ja tiskivuori. Tai oikeastaan vain tiskivuori. Mutta kyllä senkin kanssa ährääminen oli jotenkin vaivan arvoista, kun samalla saatoin paneutua siihen ajatukseen, että menen jo viikon päästä takaisin mökille! Talvilomalle. Eli mitään syytä ei ollut nyt poislähdöstä ahdistua, kun on koko kesäkausi vielä edessä.

Sain vihdoinkin seinään nuo taiteet.

Eilen tuntui, kuin kevät olisi tullut juuri tämän pääsiäisen aikana mökillekin. Lumitilannehan hoituu aina omia aikojaan pois, mutta lähtökohtaisesti olin ollut huolissani räntäsateista ja mahdollisesta tuulesta. Molempien suhteen ulkoiluilmat olivat vallan siedettävät, ja kun eilen yhtäkkiä taivas kokonaan kirkastui, meinasin melkein seota. Enkä tietenkään enää voinut muuta kuin parkkeerata rantaan. Valkoviinin kanssa, tietenkin.

Ja otin radionkin mukaan. Tavoitteena oli kärventää nenä punaiseksi ensimmäisen kerran tänä vuonna, mutta näyttää siltä että sain lähinnä lisää silmäryppyjä. Ei se mitään.

Kun miesväkikin keksi valoilmiön, sain heidät mukaan ja pistettiin pystyyn pieni kilpailuhenkinen arvailu siitä, että mihin aurinko laskee. Minä hävisin. Vaikka voisi luulla, että osaisin taivaankappaleiden mökkivuoden kierrot ihan syntymälahjana ulkoa, mutta enemmän taidan olla kiinnostunut päivien pituuksista kuin siitä mitä taivaalla varsinaisesti tapahtuu.

Paitsi jos siellä on paljon lintuja. Nyt oli sillä rintamalla aika rauhallista. Joutsenet olivat palanneet ja metsistä kuului tikkoja, pikkulintuja ynnä mustarastas. Pihapiirissä niitä näkyi vähemmän, kai ne olivat ihmeissään kun tontilla oli yhtäkkiä taas ihmiselämää.


Pitkäperjantaina kun olisi ehkä pitänyt vähän enemmän pistää paikkoja kuntoon vieraita varten, minä löysinkin itseni laajentamasta huussipolkua nuotiopaikan luokse loungeksi. Laitoin siihen itselleni aamupäivätulet enkä oikeastaan ollut yhtään harmissani, että sain tuijotella liekkejä yksin. Sitten jäätyikin varpaat ja piti käydä vaihtamassa saappaat lämpimämpiin kenkiin.

Kyllä se nuotioloungeni näin kuvassa vähän säälittävältä ehkä näyttää, mutta tunnelma oli tärkein.

Ajatukset kävivät harhautumassa taas siihenkin perinneaiheeseen, että miten ja mistä me kehiteltäisiin Ryötönperälle kunnollisempi ulkotulisija.

Enemmän mieli askaroi kuitenkin puutarha-asioissa. Mies - jonka hommiin yleensä kuuluu ruokahuolto ja radion kuuntelu - suostui tulemaan kanssani tutkimaan liiterin ylijäämälautatilannetta. Siis sillä kasvilaarisilmällä. Minusta olisi ollut niin hauskaa jo kokeilla rakentaa yksi, mutta mies haluaa että sitten samalla olisi jo jäätön maa, johon laareja voi alkaa suoraan sitten laitella. Olen jo miettinyt paikkoja, mutta se, että mitä niihin viljellään on vielä vähän hakusassa. Mielellään jotain nättiä, ainakin siihen laariin jota olen suunnitellut paraatipaikalle.


En taas millään olisi malttanut olla sisällä. Enkä kyllä paljon ollutkaan. Unohduin toki pari kertaa turisemaan tarinoita tupaan, vaikka olin periaatteessa jo matkalla ulos kokovartalokahisevissani. Minun pitäisi jostain ehkä löytää se sisäinen sisustajani ja interiöörienkin projektivietti, muuten meillä eletään aina niin, että vieraita varten vaihdetaan pöytäliina ja laitetaan jotain hätäistä sesonkisomistetta esille.

Talvipimeässä ei huvita mitkään isot hommat ja kesällä ei todellakaan ehdi mitään kirjahyllyjä sisälle rakennella tahi kaappeja siivoilla. Niin se vaan on. Ikuinen mökkidilemma, jonka kanssa en vielä ole sinut ollenkaan. Että minäkö käyttäisin kevät- tai kesäpäiviä sisätilojen maalaukseen esimerkiksi? Tai kaivattuun suursiivoukseen? Ei, kyllä silloin ollaan ulkona. Ja siellähän tuvan epäkohdat eivät pistä silmäänkään. Kätevää.

Toisaalta, kai minä saan tässä elämässä tehdä ihan mitä tykkään oman mökkini kanssa, joten saahan se vaikka olla lopun ikäänsä vähän vaiheessa, jos vaan itse pärjään ilmiön kanssa.


Ai niin. Kävihän meillä trullikin. Mökkipaikkakunnalla virvotaan aina pääsiäislauantaina, mikä on kivaa, niin saan vuodessa kahdet noidat. Ensin helsinkiläiset palmusunnuntaina ja sitten maalla lisää. Tänä vuonna meillä oli noidan ja hänen kuljettajansa kanssa rituaalien jälkeen pieni juttutuokio Lasipaviljongilla.

Ajatella. Vuosi sitten kun sama noita kävi, meillä hahmoteltiin vasta kasvihuonetta. Oli ilmassa roikkuvaa rimaa ja ties mitä lankunpätkää, eikä ikkunalaseista vielä tietoakaan. Tai oli lasit, mutta vielä kaukana liiterin perukoilla. Ja nyt eletään tilannetta, että meidän perheessä neuvotellaan miten ja minkälaiset kasvuastiat Lasipaviljonkiin tulee, ja etenkin että mitä siellä viljellään. Minä tykkään kurkku- ja tomaattiajatuksesta, kun niitä meillä kuitenkin syödäänkin. Vähän jännittää, että miten miehen spagettikurpitsa... Hmm.

Ja muitakin viime vuoden siemeniä tuotiin nyt kotiin, että jos sitä esikasvatusta tässä nyt jatketaan. Tai siis kun.


Olipa tervehdyttävää käynnistää mökkikausi. Ja kaikki on tosiaan vielä edessä, tulee vaiherikas puolivuotinen. Olisipa lumet jo sulaneet viikon päästä. Minun piti askarrella iisoppien luokse pientä kivi-installaatiota ja jatkaa Japanialaisen puutarhan polkuakin ehkä. Ja niitä risuaitoja tehdä metsän reunoihin.

Oksasilppuri tuotiin nyt tänne Helsinkiin, eikä sitä Ryötönperän risumäärää ehdi tai pystyisikään millään hakettamaan kaikkea. Siellä on pakko tehdä joitakin sommitelmia, ja onneksi olen saanut turhautumisen sijasta muutamia luovia ajatuksia. Pitäisiköhän minun kokeilla askarrella oksista jopa joku sellainen kasvulaarin ja kohopenkin välimuoto?

Eihän se ota jos ei annakaan. Katsotaan mitä kaikkea minä sitten viikon päästä aion, jaksan ja haluan ehtiä.


Käännekohta on nyt ohitettu talvesta kevääseen. Kiirastorstai-iltana olin vielä pikkuisen tuskainen kaiken harmauden kanssa, mikä saattoi johtua kaupunkiväsymyksestäkin ihan vaan. Olin uhonnut jo vaikka kenelle, että en tule jaksamaan enää yhtään sitä hämärässä tuvassa kynttilähyssyttelyä ja pihamaan ankeutta. Kiva, että siihen tuli muutos ihan luonnostaan ja ilta-aurinko näytti eilen myös miten ikkunat kaipaisivat pesua. 

No sillä minä en aio vaivata päätäni ainakaan.

Näin. Nyt taas hetki arkea, ja uudelleen kohti kesää. Kotipihalla onkin sopivasti kuivaa ja tekemistä, että jos tulee se halu hyödyntää pitkät illat. Ne ovat ihania. Parhaita. Ilman niitä minä en jaksaisi läpi yhtään talvea. Nyt alkoi taas tankkaamisen aika.

Tältä näytti kiirastorstaina. Harmaus vallitsi vielä.