lauantai 26. tammikuuta 2013

Valokuvauksen Pikkukakkonen

Jotkut uskovat, että valokuviin ilmestyvät täplät ovat henkiolentoja...


En ehkä olisi uskonut - jos joku olisi tovi sitten väittänyt - että tulen lauantaiaamuna koulutukseen mennessäni lukemaan bussissa kamerakirjaa. Niin siinä vaan voi käydä jos on perjantaina ostanut sen uuden kameran. Iso oli turhautuminen, kun piti odottaa sen akun latautumista. Pimeäkin siinä ehti tulla. Vaikka toisaalta oli hyvää aikaa opetella zoomin kiinnilaittamista ja irtiottamista. Pläräillä ohjekirjaa.

Avaruuskieltä on se, vaikka muka suomeksi. Kaikenmaailmaan koodeja murrettavaksi.

Tästä tulee pitkä kevät. Eikä vain minulle, vaan kaikille teille ystäville jotka luulette seuraavanne jotain elämäntapapäiväkirjaa maaseudun ja kaupungin väliltä. Ajatella, tuleekohan tästä nyt myös valokuvausharrastuksen edistymisen seuraamisblogi. En kyllä vaihda otsikkoa enkä perusta uutta. Nyt kestetään. Koitan olla maltillinen.

Lisää turhautti se - vaikka olikin viisasta - etten ottanut uutta kameraa heti lauantaiaamuna mukaan. Kun en kuitenkaan olisi osannut vielä kuvata ja pokkarikuvauksenkin takia myöhästyin ihan pikkuisen. Kun oli niin nätti aurinko ja kotikaupunki kauneimmillaan, siis vuodenaikaan nähden.




Kamerakirjasta (vaikka se olikin myymälän ilmaislahja) innostuneena suunnittelin, miten alan ottaa ihmis- ja henkilökuviakin. Mikähän ero niilläkin muuten on. Edistyneempänä sitten voin keskittyä muotokuviinkin. Pitää olla rohkeutta tarttua tilanteisiin ja ihan pokkana vaan kuvata. 

Kyllä ei tule sekään olemaan helppoa kun aina muutenkin kiusaannun vieraiden ihmisten takia. Tälläkin viikolla olisi saanut hyvän tilannekuvan kun yksi - suoraan sanottuna ääliö - nainen keksi alkaa huutaa bussikuskille liikennelaitoksen puutteellisuudesta. Kiukutteli suureen ääneen että miten julkinen liikenne on pelkkää vedätystä, kailotti ja känkkäröi - muisti kyllä välissä ilmoittaa, ettei ole itse kuljettajalle vihainen mutta kuitenkin. Hävetti ihan kamalasti hänen puolestaan.

Melkein menin sanomaan hänelle suorat sanat, että älä tule kuljettajan työpaikalle linja-autoon kuule nainen huutamaan. Mutten uskaltanut.

Miten siinä sitten olisi muka voinut ihmiskuvia ottaa, ei mitenkään. Tulen keskittymään rauhallisempiin kohteisiin aluksi.


Vähän huolettaa se, että tuleeko uudella kameralla muka näpsittyä katukuvista tunnelmia työmatkojen yhteydessä. Vai pitääkö opetella uusi tapa, että erikseen ottaa aikaa valokuvaukselle. Niin se vaan on tehtävä vissiin. Puoliso kuvaamista enemmän osaavana antoi neuvon, että en jätä pokkarikameraa pois. Vaan pidän sitä niin kuin järjestelmäkuvauksen rinnalla.

Tai siis eihän se uudella kameralla näpsiminen ole mitään näpsimistä. Se on sormet kohmeessa virittelyä, vipstaakien vääntelyä ja koodikielen huijausta. Hidasta hommaa. Tuleekohan minusta koskaan lintukuvaajaa ja kannattikohan se hankinta sittenkään. Pokkarikamerakin pitäisi viedä huoltoon, kun sen linssissä on sitkeitä roskia.

Niin se on, että elämä monimutkaistuu kun sille antaa pikkusormen.




Kun pääsin takaisin kotiin - vähän oli kiire kun kameran opiskelu poltteli, ei ehtinyt edes olutta ehdottaa rakkaille työkavereille - oli pihalla taas jo hämärää, joten jatkoin harjoittelua sisällä. 

Kamalan vaikeaa. Ilmaiskirjassa kaikki näyttää niin helpolta. Tuosta noin vaan valitset jutskia ja sitten kuvaat. Mitä isompi luku, sen pienempi aukko. Jaahas. Manuaalin kieli ei avaudu. Tulee taidekuvia ja kissat alkavat huolestua jatkuvana kohteena olemisesta ja uuden vempeleen uusista äänistä.



Silläpä kaivelin vintissä uskollisesti teatteripuuskaani odottaneet käsinuket esille, että sain edes jollain tavalla stabiileja malleja. Ilmaiskamerakirjassa neuvottiin, että lintukuvaajan kannattaa tähdätä ihmistä lähempänä olevaan linnun silmään. Minä nyt tähtäsin seepraa siihen silmään, johon kukkalamppujen valo osui.

Safaritunnelmaa kuvaussessioon toi kitukasvuinen rosmariini. 

Eihän tästä tule mitään, jos en jaksa opiskella kameran tekniikkaa kunnolla. Ajatella, jos minulla onkin sen kanssa samanlainen musta aukko aivoissa kuin purjeveneen köysien solmujen suhteen. Eli en vaan opi. Hummailenko kaiken aikaa sitten vaan jossain automaatti- tai P-asennossa. Se ei ole sopivaa, on opeteltava käsisäätö.

Pitää pysyä rauhallisena. Ottaa päivä kerrallaan. Jos vuorokaudessa olen jo oppinut pikkuisen, niin ei kai se tähän voi tyssätä!?



Vaarallisen tiikerileopardin kuono sai jotenkin isot mittasuhteet, mutta katse on koskettava:



Kun sitten sohvalla yritin opiskella manuaalia lisää - tuloksetta - niin aloin kyllästyneenä kokeilla vaan. Digiajan paras puoli on se, että on se roskapöntön kuva valikossa. Senhän siis löysin jo perjantaina, heti ensimmäiseksi.

Että jos joku kaveri vaikka erehtyy selaamaan kameran valikkoa joskus, niin sieltä löytyy vain aika hyviä kuvia. Ei esimerkiksi niitä pelkkiä mustanharmaita otoksia eilisestä kuutamosta.

Koin onnistumisen riemua, kun otin paparazzikuvan viidakkoeläinmalleistani.



Nyt ei sitten olekaan enää mitään kerrottavaa. Käsinuket heräsivät henkiin ja minulla oli pelottavan hauskaa siitäkin huolimatta, että tarkennustekniikan ja kaiken kanssa on vielä paljon PALJON opittavaa. 

Koitan pitää pääohjenuorana sitä, että tämän tulee olla mukavaa ilon tuotantoa.

Pahoin pelkään, että tulee miljoona perheriitaa kun mies yrittää opettaa ja minulla menee hermo heti.

Joten ystävät, kameraa osaavat rakkaat, otan kaikki neuvot ja opetustuokiot vastaan!




Olen nyt oppinut siirtämään tarkennuskohdistinta. Se ei kai vielä ole paljon.




Rakensin maatuskanukeille vuoriston tyynyyn. Koska se oli hyvä keino harjoitella pientä joukkokuvausta ja kohdistelua. 

Odotan kovasti ulkokuvauksen oppimista ja sitä aikaa, kun oikeasti osaan.



Loppuivatkohan kirkkaat päiväsäät nyt tähän sitten. Koskakohan hallitsen oikean kuvauksen. Voi että. Minnekään kurssillekaan ei jaksaisi mennä.

Ajatella, jos sitten oikeasti saankin keväällä mökkirannassa kunnon kuvia palaavista joutsenista. Sellaisia siipienlepatuskuvia. Niihin pitää valita - oliko se nyt pieni aukko ja nopea valotusaika, vai mitenpäin se nyt meni.


perjantai 25. tammikuuta 2013

Kohti Kulttuuriaittaa, osa 1.



Hirvitti, miten pieneltä aitta näytti kun seurasin kuinka ensimmäistä taidekuormaa ohjattiin lähelle ovea. Onnekas sattuma, että olin yövuorojen jälkeisessä eteerisessä vireystilassa. Silloin ei ihminen ihan pienestä hetkahda, hirvitykset pysyvät arkisissa mittasuhteissa. Se on oikeastaan vähän kummallista, koska väsyneenä kuitenkin muu tunteellisuus tuntuu korostuvan.  

Päätös yhden yön roudausreissusta syntyi nopeasti, ja monien almanakkasattumien ansiosta se oli mahdollista toteuttaa yhtäkkiä, kun autokin oli vapaana. Siksikin olin vähän jännittynyt, koska minähän en ole mikään spontaani ihminen. Pitäisi aina suunnitella, liiankin kauan. Hyvä vaan, että saan tällaisia toiminnallisia opetuksia.

Olin ihmetellyt ääneen töissä sitäkin, että minun on täytynyt tehdä jotain oikein ihmissuhteissani kun en ollenkaan osallistunut auton pakkaamiseen. Minun tehtävänihän se olisi ollut, vaan sen hoitivat puoliso ja ystävä. Sillävälin kun meikäläinen yritti ottaa unta yövuorojen välissä. Että lähdettäisiin heti niistä päästyäni maantielle.

Koko ajan teki mieli soittaa päiväunilta pakkausohjeita. Miesväki uurastaessaan oli kuulemma naureskellut, että nyt nousevat heidän pisteensä minun silmissäni. Niinkuin nousivatkin. Mikäli sellaisten laskeminen on ylipäätään tarpeellista.


Seisoin terassilla ja odotin, koska pääsen kantamaan. Pakkaajat suhtautuivat kuorman purkamiseenkin asiaan kuuluvalla vakavuudella ja ylimääräiset askeleet minimoitiin ja muutenkin tehtiin tarkka suunnitelma tehtävänjaosta. 

Minä ehdin odotellessani ajatella kaikenlaista, jatkaa muistelointejani. Niitä, jotka vasiten tässä aitan roolin muutoksen äärellä ovat tulleet pintaan. Vaikkei tämän nyt loppujen lopuksi pitäisi olla mikään erityisen iso käännekohta. 

Vaikka on kuvamateriaaliakin (kuten ohesta näkyy) siitä, etten ollut mikään ihan vauva kun aitta mökkitontille pykättiin lisätilaksi, niin silti en muista varsinaista rakennusvaihetta ollenkaan. Vaan sen muistan, miten innoissani kuitenkin olin. Omin senkin tönön tietenkin - isovanhempien hemmottelemana lapsena kai luulin että kaikki ympärilläni on minun - ja suurieleisesti muutin tavarani leikkimökistä aittaan.

Kannoin nallet ja värityskirjat yksitellen sinne pitkin polunpätkää, joka siihen aikaan kulki niityn läpi.

Olen muuten suunnitellut polun uudelleen elvyttämistä. Miten sitä näin vanhentuessaan alkaakin pelätä kaikkia käärmeitä ja muita, lapsena paljasjaloin tuli vaan kuljettua pitkin heinikoita ja horsmikoita. Eniten ärsytti vain satunnaiset muurahaispesät ja pitkin jalkoja kiipeilevät ötökät.



Sittemmin teini-ikäisenä kannoin lelut takaisin leikkimökkiin ja aittaan syntyi aivan toinen meininki. Siellä kuunneltiin Dingoa ja Pave Maijasta, lakattiin kynsiä, kirjoitettiin päiväkirjoja, kirjeitä kaupunkiin ja haaveiltiin tyttökavereiden kanssa pojista.

Sieltä myöskin karattiin salaa kylille ja palattiin hissunkissun yöllä takaisin niin, ettei Taata vain kuule mitään mökkiin asti. Teinijuonitteluun aitta oli oikein kätevä.

Kyllä myöskin kävin sinne minua varten varastoidun tyttökirjakavalkadin läpi. Äidin ja tädin nuoruuden lukemisto on edelleenkin tarkassa tallessa, Viisikoista löytyy jopa pari ensipainostakin. Nyt kun kirjoille pitää etsiä uusi paikka, niin sain päähäni viedä niitä myös rantasaunan kamariin. Mikähän älynväläys sekin oli. Luulenko, että aikuiset älykkäät ystäväni alkavat lukea Anna-sarjaa siellä sadepäiviensä ratoksi. Tuskinpa. Pitää muistaa viedä sinne edes muutama dekkari ja hyvä romaanikin.

Mutta vanhoissa tyttökirjojen selkämyksissä on jotain kesästä muistuttavaa raikkautta ja ne tuovat tilaan eräänlaista viatonta keveyttä. Esillä niiden pitää olla.


Kun mökkitontin vanha päärakennus aikoinaan paloi (!!), aitta toimi ihan oikeana kesämajoituspaikkana pitkään. Sinne viritettiin jopa antennit ja systeemit, että Taata sai katsoa urheilua. Tuli opittua sekin, että oikeastaan mökillä ei tarvittaisi itse mökkiä ollenkaan, kun rantasauna ja aitta ovat olemassa. Niinpä en ihan kamalasti pelkää salamaniskua (kunhan en itse ole paikalla) tai muuta katastrofia, kun tiedän että itse paikka säilyy ja aina on jokin tönöistä antamassa suojaa.

Isovanhemmat olivat ajatelleet, että rakennan aitasta itselleni ihan kesäkodin kun tulen nuoreksi aikuiseksi. Mutta sitten elettiin kapunkikesätöiden aikaa ja rilluttelukin oli tärkeää. Aitta säilyi yksittäisten vierailujeni yöpymispaikkana vain.

Kunnes kolme vuotta sitten tyhjensin sen hiirensyömistä kalusteista ja kerran lunastettua mökkipaikan kokonaan itselleni tein aitasta hartaudella vierasmökin.

Vain näköjään muuttaakseni sen tarkoituksen nyt toisenlaiseksi. On alkanut Kulttuuriaitan aikakausi. Oikein The Beginning of a New Era, heh.


Taululastin purkaminen tuotti pientä päänvaivaa, kun kaikista isoimmat ihmisenkokoiset työt tulivat vasta lopuksi. Niinpä olin sommitellut laatikoita ja muuta sälää epämääräisesti keskelle lattiaa, jotta saan suurimmat teokset seiniä vasten nojalleen. Vielä on paljon tehtävää niiden järjestämisessä. Ja lisää kuormiakin on vielä tulossa.

Epätoivo kävi mielessä, kun tajusin etten mahdollisesti saakaan kahta makuulaveria mahtumaan kivuttomasti varaston rinnalle. Mutta onneksi ajatus ei jumittanut siihen, vaan lähti kulkemaan. Olen perinyt muutamia vanhoja levitettäviä puusohvia, ja yhden sellaisen sijoittaminen Kulttuuriaittaan voi ratkaista petipaikkapulman. Kyllä sellaiseen voi mahtua kaksikin ihmistä nukkumaan, jos ovat romanttisessa suhteessa toisiinsa. 

Kulttuuriaitalla tulee olemaan monta tehtävää. Kunhan saan vielä sen Matineapation terassin jatkoksi. Siellä alkaa toimia myös Ryötönperän Taidelainaamo. Kun jollekin tulee halu hankkia kotiinsa modernia taidetta, hänhän voi tulla samalla meille ekskursiolle. Voi yöpyä aitassa ja katsella teoksia rauhassa. Voi kuunnella, mikä niistä yöllä kuiskailee tuttavallisimmin.

Pisimpään Kulttuuriaitassa majoittuva valintaansa miettivä vieras voisi saada intiaaninimen Pötköttelee taulujen kanssa. Sen tittelin voisi aina myöntää kerran kesässä. Vuoden Taideintiaani. Jos perustaisi sellaisen kiertopalkinnon vaikka. Suunnittelisi hienon diplomin oikein.



Muuttoapuna olleesta ystävästä tuli Ryötönperän Taidelainaamon ensimmäinen asiakas. Hartaudella nosteltiin muutamia esivalittuja tauluja oikein päivänvaloon ja suoritettiin päätöstä. Tarvittaessahan Kulttuuriaitan palveluihin kuuluu henkilökunnan konsultaatioapu tauluvalinnassa sekä äärimmillään jopa vierailu taideteoksen uudessa kodissa ja neuvonta esillepanossa.

Vaikka minä olen kyllä sitä mieltä, että ihminen itse tietää parhaiten, miten asioiden omassa kodissa kuuluu olla esillä. Turha arkuus sikseen. 


Mielessä on alkanut kyteä myös ajatus siitä, että voisinkin pitää pienen näyttelyn - tai useita - mökkipaikkakunnalla tai lähitienoilla. Miksen jopa sen virallisen muistonäyttelynkin. Jos nyt olen ihan suora, niin sanottakoon että pääkaupunkikeskeisyys välillä vähän ärsyttää ja se, että minun oletetaan ripustelevan tuosta noin vaan tauluja gallerioihin äidin surullisten ystävien ja sukulaisten iloksi ja muisteluiden tilaisuuksiksi.

Että minä näen kaiken vaivan, suoritan rituaalit Helsingissä vain siksi että kaikkien olisi helppoa ja kätevää saapua avajaisiin. Nyt puhaltaa kuulkaas siinäkin mielessä uudet tuulet ja minä teen mitä tykkään. Alan eteläpohjalaiseksi taidekuraattoriksi ja sillä selvä. Enkä varmastikaan järjestä mitään ilmaista bussikyytiä kivikaupungeissa odottaville tutuille, anteeksi nyt vaan.

Pikku uho on aina paikallaan.

Kulttuuriaitan henki leviää - ja levisi jo vähän - väistämättä myös päärakennukseen. Olen miettinyt, että jos tekisi jyhkeimmästä maalaustelineestä televisiolle paikan. Se olisi kätevästi liikuteltavissa. Mökillä töllö on työnnetty pimeimpään nurkkaan ja joskus kun sitä kuitenkin haluaa arkisesti katsoa sohvalta käsin, niin siirtely on aika vaivalloista. Maalausteline pienellä fiksauksella voi tuoda siihen ratkaisun.


Kun oli tällainen tavallisista mökkimatkoista poikkeava muuttoreissu, oli tunnelmakin erilainen. Kun kolmeen pekkaan tönötettiin korkealla pakettiauton ohjaamossa, oli vähän ahdastakin noin niin kuin ergonomisessa mielessä. Ei mahtunut puuhastelemaan kannettavan tietokoneen kanssa saati muutenkaan varsinaisesti rentoutumaan kokonaisvaltaisesti.

Niinpä tuli ajanvietteeksi oikein juteltua kaikenlaista. Miesväki muisteli armeija-aikojaan. Hmm. Koin myös mielenkiintoisia hetkiä, kun minua alettiin puhua ympäri traktoriasiassa. Että oikeastaan ei enää tulla Ryötönperällä toimeen ilman kauhavempelettä. Pitää päästä siirtelemään kiviä ja kaivelemaan maata, kuulemma.

Että minun ei kuitenkaan tarvitse olla kukkaniitystä huolissani, ihan vaan varovasti traktorilla pikkuisen siellä kuopsuteltaisiin. Metsänreunaan aurinkoinen pottumaanpaikka.

Ajanvietesanaleikit olivat aika lapsellisia, kilpailtiin siitä kuka keksii eniten sanoja pitkien sanojen sisältä. Syntyi väittelyä siitä, mitä tinlau ja tema tarkoittavat. "Tinlau kahdella nakilla." herätti lapsekkaan naurukohtauksen ja oltiin vissiin aika tyytyväisiä kun ei ollut muita kuulemassa.

Kahvihetkikin oli pakko pitää ja osuttiin Ruoveden lähellä ihanaan nostalgiseen paikkaan, perinteiseen pikkuhuoltoasemaan. Minä söin torstain kunniaksi pannukakkua ja meinasin ostaa myymälän puolelta luontoystävällistä ketjuöljyä klapikoneeseen. Haen sitä sitten kun seuraavan kerran ajellaan maalle. Aletaan nimittäin kannattaa tätä paikkaa.





P.S.

Aitassa olleet huonekalut kävivät nyt turhiksi. Annan pois pirttiryhmän, makuulavereistakin voisin luopua sekä lasten jatkettavasta mäntysängystä (ihan vasemmassa reunassa) patjoineen. Jos jotakuta kiinnostaa ne, niin saa hakea kunhan ajankohdasta sovitaan. Sijaintihan on ihan Etelä-Pohjanmaalla, puolen tunnin matkan päässä sekä Pirkanmaan että Keski-Suomen rajasta. 

Perustin tätä sekä Ryötönperän taidelainaamoa varten ihan oman osoitteenkin: ryotonpera@gmail.com ettei mene puurot ja vellit sähköpostiliikenteessä sekaisin. Siihen kun laittaa viestiä, niin emäntä vastaa.



Nyt ylijäämätavara on Kulttuuriaitan nurkassa läjässä ja ne menevät ennen pitkää paikalliselle työttömien yhdistykselle lahjoituksena, jos kukaan ei niitä ilmoita tarvitsevansa.




sunnuntai 20. tammikuuta 2013

Viirejä ja kissoja



Refleksinomaisesti meinasin sytyttää työpaikan rappukäytävään valon, kun lähdin aamuvuorosta kotiin. Hah! Sekunnin ehkä mietin, että jotakin oli vinossa. Vaan sanoisin, että niin oli miten pitääkin. Valoisaa. Yhtäkkiä eletään aikaa, jonka iltapäivät eivät olekaan heti mustia.

Meinasin kääntyä takaisin vain mennäkseni mellastamaan työkavereille tästä ilmiöstä. Että katsokaa, katsokaa, minun työpäiväni päättyi jo ennen pimeää. 

Jotenkin se tuli ihan yllätyksenä, olo oli hetken vallan maaliskuinen. Eli hempeä. Taivaanranta hohti vaaleanpunaisena, jos siihen sattui saamaan kontaktin. Kaupungin kaduilla ja pihoilla tunnelma on vielä enimmäkseen mustavalkoinen, mutta annas olla jos satut jonkin pitkän mereen päättyvän kadun päähän. Johan alkaa väritys ja kaukana siintää paksusti höyryävät piiput.

Pakkanen oli kaikkien huulilla. Melkein kadutti, että tuli kiikutettua joululta jääneet glögiainekset mökille. Olisi ollut lämmittävälle juomalle tarvetta. Kotona oli aika vilpoisaa ja järjestin hätäpäissäni lisälämmitystä sytyttelemällä tuikkukynttilärykelmiä joka puolelle alakertaa. Kyllä niistä ehkä jotain apua oli, jos ei apua niin tunnelmaa ainakin. 



Minullehan valon lisääntyminen merkitsee ihan riittävää glamouria. Ei tarvita nyt muuta, kun juhlakausi on vasta vähän aikaa sitten päättynyt. Ja muutenkaan. Joku tässä nyt mättää, kun kissoilla on nyt jo alkanut jonkinlainen levottomuus, jonka yleensä olen yhdistänyt kevääseen. Kiima-asioita eivät meidän vanhat doorikset enää ajattele, mutta selvästi on ilmassa, että jotain extraa tarttee saada.

Vaikka olisi kupeissa tuoretta vettä, niin pitää väkisin päästä juomaan tiskipöydälle. Kun sinne sitten on tällätty varta vasten vesikuppi, niin se ei riitäkään. Pitää saada juoda ihmisten vesituopista. Kun sitten laitetaan identtinen vesituoppi myös karvaperseille, niin se ei kelpaa vaan täytyy ehdoin tahdoin saada lipittää kaksilahkeisten kanssa samasta astiasta.

Onneksi ei ole tämän suurempia ongelmia tällä erää. On vain viihdyttävää seurata kissojen järjenjuoksua ja draamantajua.


Sain pikkusiskolta tilausaskartelutyön. Siis tehtäväksi. Juuri sopivaan ajankohtaan täyttämään joulunjälkeistä näpertelytyhjiötä. Ja kun tuotteen saaja on vieläpä siskon pikkuinen poika, minun kummielämäni Valo, niin homma priorisoitui kaiken tekemisen ykköslistan kärkeen. Mikä mahtava tekosyy lykätä imurointia ja tavaroiden suursiivousta, vaikka on sekin aika hyvällä mallilla.

Olen perannut kirjahyllyä nimittäin jo ainakin metrin.

Mittatilausaskartelun määreeksi tuli kaksi ja puoli metriä ja aiheeksi viirit. Niitähän nyt on trendikkäästi aika monissa lastenhuoneissa. Silläpä lupasin yrittää jotain pikkuisen persoonallisempaa kuin kuviopapereista taitellut kolmiot. Vaikka on sellainenkin viirinauha aika nätti ja meinasin askartelukaupassa pyörtää puheeni kaikkien upeiden skräppäyskuosien keskellä.

Ommellahan minä en osaa - ja siskokin sen tietää - niin paperiviirejä piti tuleman.

Mielenmaisemassani kukoisti laivojen juhlaliputus. Mistähän sekin ajatus tuli, onko vähän juhlavan raikas mieli. Ehkä. Toki Elämäni Valon uusi koti ja ensimmäinen oma huone sijaitsee lähellä merta, ehkä merellinen ajatus syntyi siitä sittenkin.


Siltä varalta, että joku innostuu hahmottelemaan samantyyppistä, voin kertoa muutamia yksityiskohtia. Vaikka ihan sattumalta onnistuin ensi yrittämällä. Materiaalina mulperipaperi ja 40-luvun lopulta olevan ritarikirjan uusiokäyttö. Juuttinaru. Puikkoliima ja vahingossa löytynyt kangasliima, jota käytin viirien ja narun yhdistämiseen. Toimi paremmin kuin olisin osannut kuvitellakaan.

Eipä sitten muuta. A4-arkki puoliksi oli hyvä lipun koko.

Ja sitten vaan lippuvisiot laulamaan. Minä tunsin itseni suureksi viirisuunnittelijaksi ja 2,5 metriä oli yllättävän nopeasti valmis jo silloin kun vasta tajusin kaikki kuviosommittelun eri mahdollisuudet.

Kuka ikinä saakaan seuraavan viirinarun, saa jo pitkälle hiotun tuotteen.

Viritin narun makuuhuoneeseen ottaakseni mittaa. Tosiasiassa olen tänään seisoskellut lippujen äärellä ja ihaillut kätteni jälkeä. Laitellut kuvaviestejä suuntaan jos toiseenkin. Vähän jännittää, miltä lopputulos näyttää siellä lastenhuoneessa ja jos siihen yhdistellään vielä joulusisustusvalotkin. Kivaa voi olla niiden alla köllöttely, nuorella miehellä. Niin toivon.


Viirihommelin ansiosta mieleen tuli muitakin askarteluja. Mikä on hyväkin, koska - vannomisistani huolimatta - menin heikolla hetkellä osallistumaan facebookin luovuushaasteeseen ja olen nyt luvannut viidelle ihmiselle jotain itsetehtyä. Ensin olin ajatellut askarrella vain erityisen kauniita postikortteja. Mutta nyt keksin, että sitähän tällä tekiinkalla saattaisi saada aikaan vaikka nättejä cocktailtikkuja tai kylttejä kukkaruukkuihin. Tai nimilappuja nimikoituihin juhliin.

Aikuiset eivät välttämättä halua lippunarua tiloihinsa.

Vaikka minä kyllä ajattelin tehdä miehelle juhlaviirityksen vanhasta Hesarista. Niin kuin muistoksi. Meillä nimittäin velloo päivittäinen kiukuttelu kotilehden muutoksesta. Minähän kyllä tykkään siitä pienestä versiosta, mutta puoliso ei sopeudu millään. Aikoo tilata Aamulehden. Minä ehdotin Husaria. Opittaisiin ruotsia samalla.


Kuten kertomisistani ja oheisesta kuvasta näkyy, kirjat ovat koko ajan läsnä. Siitä huolimatta, että alati valitan lukemisen puutteesta. Nyt on meneillään ihan vaan Sue Graftonin dekkari, jonka löysin mökiltä. Vaan Homer-kissan elämä. En voi ehkä lukea kirjaa loppuun, kun en halua lukea miten hän menehtyy. Sanoohan sen jo kirjan nimikin, että sillä on alku ja loppu. 

Sokean kissan tarinalla. 

Putoaako hän ikkunasta (niin kuin Mikki-kissanivainaa aikoinaan) vai halvaantuuko perinteiseen tapaan. Tukehtuuko muovipussiin. En halua tietää.

Poikkeuksetta olen vältellyt koko elinkaareni aikana eläinkirjoja ja -elokuvia, Bim Mustakorva -filmin jälkeen. Sitä räkäitkun määrää ei mittaa kukaan, kun meikäläinen räytyy. Oma arkinen suhtautumiseni on mielestäni kohdallaan, eläin syntyy ja eläin kuolee. Mutta kun siihen yhdistetään inhimillisiä ominaisuuksia ja ihmisen oma kokemus, viulukonsertot ja fuugat, niin ydinasekatastrofienkaan tuho ei peittoa sitä tuskan määrää, joka pienen eläimen kärsimykseen ja kuolemaan voi liittyä. Tyhmää, tyhmää. Yksinkertaista.


Amerikkalainen tapa opettaa elämää ei ole koskaan uponnut minuun, mutta nyt - herranjestas - Homer-kissan asenne, siinä oli jotain. Se, että arkisesti sain kirjasta ihan oppia sitä, miten kissat sopeutuvat muutoksiin, oli pientä. Se, miten sokea kissa sopeutuu on jotain aika kummallista. 

Kai sitä voi olla rohkea, jos ei näe mitä edessä voi olla. Kiivetä niin korkealle kuin pääsee ilman tietoa siitä, kuinka pitkä matka alhaalle lopulta onkaan.

Siitä minä ehkä haluan ottaa jotain opiksi. Voisin kiivetä minäkin, lähteä nousuun, nousta, lentää ja sitten joskus tulla alas. Ehkä.



sunnuntai 13. tammikuuta 2013

Kaikella on aittansa



Näkymä tyynyltä.


Oli elämän tosiasioiden hyväksymisen kanssa vähän tekemistä, kun nukuin lauantaiaamuna pommiin. Mökillä. Ainahan minä sillä elvistelen, miten maalla muutun maalaiseksi ja herään kukonlaulun aikaan. Nyt oli järkytys, kun valoisa päivä oli jo pitkällä kun aloin kammeta itseäni ylös pedistä. Tyynyltä näkyi, miten aurinko paistoi puiden latvoihin. Olin aivan hilkulla menettää senkin hetken. Pulssi siinä nousi, hetkellisesti.

En sentään pilannut viikonloppua marttyyrikohtauksella. Pakko on ihmisen nukkua yövuorojen univelat pois. Ja mikäs sen mainiompaa kuin herätä sitten luonnon keskeltä niin, että samantien voi tepastella ihailemaan kaunista päivää.

On se auringon kaari ehkä vähän jo pidentynyt. Tai jotenkin korkeampi ainakin. Niin minä päättelin, vaikka on vielä pitkä aika siihen että paiste osuu metsän yli omaankin pihaan. Onneksi on sentään se pieni järvenselän avaruus. Teki mieli ottaa naskalit kaulaan ja lähteä jäälle aurinkoon, vaan padolta juoksuttavat vettä niin, että ei ole Ryötönperän vesistö keskeltä jäässä.

Siellä on ympäri vuoden vapaata vettä odottamassa minun muuttolintujani. Kyllä vaan, aion omia ne.

Jännä, jos saan ennen kevättä tuhlattua uuteen kameraan niin voin ottaa heistä vaikka kuviakin. 

Ei olisi sitten joka raportissa pelkkää rantamaisemaa, niin kuin nyt. (Mielestäni vastaranta on joka mökkireissulla vähän eri näköinen, niin kyllä siitä joutaa kuvia räpsimään ja esittelemään. Vivahteet ovat tärkeitä.)




En muista sellaista talvea, että valkoisuus kuuran muodossa olisi jatkunut yhtä pitkään tai että sitä olisi ollut näin usein. Ei lainkaan tunnu pimeältä kun on tämä tällainen huurreluksus. Kun niska kenossa taas tuijotin latvuksiin niin ajattelin, että ensi mökkireissulla aurinko osuu muutamille alemmillekin oksille. Ja eipä aikaakaan, kun se nousee niin ylös että mahtuu paistamaan tuvan eteläseinustallekin.

Sitten minä kannan siihen puutarhatuolin ja paistattelen. Oikein antaumuksella. Sillä tavalla silmät kiinni, että luomien takana pomppii punaisia palloja. Sitten kun avaa silmät niin vähän aikaa menee, ennen kuin erottaa taas oikeita värejä.

Sitä ennen ehtii ja pitää tietenkin puuhata kaikenlaista. Tavallaan hyväkin, että kevääseen on vielä aikaa, niin tulee ehkä aikaansaatuakin jotain ennen paistattelukautta.



Oli pieni sattuma perjantaina. Autossa käytiin keskustelu siitä, että kunpa löytyisi joku aikakausilehti, joka täyttäisi odotukset. Kai se lähti siitä, kun todettiin ettei Kodin kuvalehti ainakaan ole sellainen (anteeksi). Kesällä kesken puutarhatöiden soitti lehtimyyjä, enkä jaksanut väitellä. Niin nyt ollaan joka toinen viikko tilanteessa, jossa kyseinen laitos ilmaantuu postilaatikkoon. Usein se otetaan mökille mukaan, jospa vaikka tulisi luettua. Niin kuin nytkin. 

Elämä yllätti Keuruun S-marketissa. Eikä siksi, että oltiin siellä ensimmäistä kertaa kun koukattiin Keski-Suomen kautta viemässä kimppakyytiläinen kohteeseensa. Vaan siksi, että lehtihyllyssä kaiken keskellä loisteputkivalossa hohti The Simple Things. Pläräilin sitä kun odottelin, että mies tulee esiin harharetkiltään makkaraosastolta.

Mitähän varten ensireaktio oli ärsyynnys, kun huomasin että olen kohderyhmää? Ihan alkoi kiukuttaa, vissiin jotenkin hävetti. Miten helppo olenkaan! Kun paperissa on mukava koostumus, kuvat ihania, sopivasti tekstiä ja aihepiirit arjesta todellisuuspakoiluun, niin heti ollaan valmista kamaa ja kukkaronnyörit levällään.

Ostiin kalliin irtonumeron ja tänä aamuna tilasin vuosikerran netistä. Hullua.


Pitää siis selitellä: Kyllä ulkolaista lehteä voi tilata vaikka sillä tekosyyllä, että samalla oppii lisää englantia. Vähän niin kuin teininä kun minulle tuli joku tyttöjenlehti ulkomailta. MarieClaire tai joku vastaava. The Simple Thingsin jutut vaikuttivat oikeasti siltä, että kieli oli hyvää brittiläistä, niin ei voi olla haittaa ihmiselle jos tuhlaa vuosikertaan. Kannatuksenkin vuoksi. Lisäksi sisältö oli kuvien lisäksi antoisaa. Luin saunakamarissa miehelle ääneen pastatietoutta. Aina välillä piti tarkistaa oikeinlausuntaa. 

Varmaan auvoisa hetki puolisolle, kun minä tulkitsin tankeroenglanniksi myös juttua pikkulintujen ruokinnasta. Kuinka ne sitten kesällä tulevat palkitsemaan puutarhuria talviajan palveluksista. Auttavat tihueläinten torjunnassa syömällä niitä, kun ovat jo talvella tottuneet aterioimaan samalla tontilla.

Aion opiskella myös aamiaismarmeladin teon. Nyt on kuulemma paras sitrusaika siihen tarkoitukseen. Sitten pitää vaan vielä alkaa syödäkin aamuisin.

Lisäksi siellä kerrottiin naisesta joka keräilee vanhojen kirjoituskoneiden peltisiä mustenauhapurkkeja. Hän selitti harrastuksensa kirjasintyyppien historiallisella merkityksellä.

Löytyy monelle meikäläisenkin keräilykohteelle perustelut, jos alkaa kotiväkeä kyllästyttää se esinemäärä, jonka haluan siivousvimmastani huolimatta säilyttää. Sitäpaitsi kirjoituskonemustepurkkinaisen juttu aiheutti sen, etten tunne enää itseäni ollenkaan hölmöksi esimerkiksi sekalaisen kippokokoelmani vuoksi. Voin luetella etymologiset merkitykset joka tokkelolle vaikka heti.



Ehkä lehden positiivisuus tarttui, tai sitten olen ollut muuten vaan hyvällä tuulella. Toivon jälkimmäistä, vaikka sama kai se on mistä iloisuus johtuu. Joka tapauksessa aitan tuleva rooli tauluvarastona on harmittanut, surettanut, kiukuttanut ja turhauttanut. Niin nyt yhtäkkiä näinkin siinä jopa mahdollisuuksia. Vähän niin kuin askeleena uuteen senkin.

Taiteilijan ainoana perillisenä minulla on käsissäni kokonaisen elämän mittainen maalauskokoelma. Jonnekin se pitää varastoida.

Olen kapinoinut, mutta sen aika on nyt ohi ja pitää tehdä se myönnytys, joka olisi pitänyt tehdä jo vuosi sitten. Ei ole varaa pitää aittaa enää vainen suloisena avarana kesähuoneena vieraille, vaan siitä ainakin puolet varataan nyt varastointitarkoituksiin. Talven ja kevään mittaan tönö metsänreunassa kokee metamorfoosin, josta ihmeekseni ja yllätyksekseni olenkin nyt pikkuisen innostunut.

Keksin, että aitta ylennetään Kulttuuriaitaksi. Ryötönperän Kulttuuriaitta, jonne hyvällä onnella mahtuu kuitenkin vielä kaksi ihmistä yöpymäänkin.

Mies oli kyllä aika hiljaa kun selvitin hänelle visioitani. Puolet vitsinä. Että voitaisiin laajentaa aitan terassia ihan kunnon patioksi ja kesäiltoina pitää siinä vaikka mitä matineoita ystävien kanssa. Runoiltoja, suunnitteluhetkiä tai pieniä musiikillisia tuokioita. Tai jos kuvallisen luovuuden puuska iskee, niin maalaustelineet olisivat kätevästi nostettavissa esille. Voisin laittaa sisälle pari baskeriakin naulakkoon odottamaan inspiraatiota.

Kulttuuriaitta, miksen sitä aiemmin keksinyt. On se vissiin totta, että kaikella on aikansa.


Tavallaan hyväkin, että ideoita tulee tasaisesti pitkin elämää ja kalenterivuosia, niin ei tule sumaa. Sitäpaitsi kaikenlaisen hömpötyksen puolivakavalla suunnittelulla on aikamoinen ilostuttava voima. Tai siis lisäilostuttava. Suunnitelmiahan pulpahtelee enimmäkseen vain vapautuneeseen mieleen, joten murheellisena sitä on lähinnä lukossa.

Kuivia, pysähtyneitä kausia tarvitaan, että hilpeät ajatukset voivat salaa muhia jossain mielen perukoilla.

Joskus kyllä olen sitäkin mieltä, että ovat suotta piilossa juuri silloin kun niitä tarvittaisiin. 

Lintu tai hiiri on pikkuisen kakannut harjan päälle.

Toivottavasti suunnitelmat ja ideat malttavat jättää öisin rauhaan. Edessä on aamuvuoroja, eikä unettomuus olisi yhtään tervetullutta. Viime yönä mökillä nousin hakemaan kätköistäni lakritsia. Mössötin sitä sängyssä, luin dekkaria ja aloin pelätä tietenkin.

Mikä siinäkin on, että ei meinaa nyt löytyä sopivan leppoisaa yökirjaa. 








maanantai 7. tammikuuta 2013

Siivousvuosi



Olen heitellyt pois kaikenlaista alkaneen vuoden kunniaksi. Saakoon tämä vuosi teemakseen vaikka jonkinlaisen romusta luopumisen. Ei sillä, että mitenkään tässä nyt aikoisin heittäytyä askeettiseksi henkisyysihmiseksi, vaan ihan sen vuoksi että kaikenmoinen nurkkiin kertynyt tavara yksinkertaisesti riepoo. En voi loppuelämääni kantaa mukanani kaikkea painolastina. On siispä kevennettävä taakkaa.

Vaikka olen minä myös hyvä säästämään kaikkea, etenkin nättiä. Täytyy kauniiden tavaroiden osalta järjestää jokin karsinta. Kauneus- ja käytännöllisyyskilpailu. Esineiden, kirjojen ja tekstiilien missikisat. Rumempi yksilö voi saada lisäpisteitä tunnearvosta. Tai sympaattisuudesta. Niin kuin - silloin kun vielä seurasin ihmisten kauneuskilpailuja - saivat ne jännittyneet missikandidaatit, jotka hätäpäissään ilmoittivat vastustavansa eläintensuojelua ja maailmanrauhaa. 

Jotenkin niin inhimillistä seota sanoissaan, kun ei tiedä mitä oikeastaan itsekään tarkoittaa.

Vähäksi ajaksi jätin vielä uuden vuoden tinani esille. Muistuttamaan kaiken hupaisuudesta. Ihan selvästi avaruusoliot siinä nauravat katketakseen ja kummastelevat Maan asukkaan touhuja. Katson tinaani, jos alkaa ahdistaa. Huomaan, miten yksinkertainen joskus olenkaan. Useinkin.

Vaan voi se olla parempikin olla vähän simppeli kuin liian monimutkainen, miten sen nyt ottaa.

Vaikken minä sitä tinaa itse valanut. Kaverit suorittivat senkin rituaalin, sillä olin valamisaikaan jo nukkumassa. Niin, että en ole varma miten sen ennustukset nyt pätevät, vaikka se vasiten meikäläistä ajateltuna olikin kuulemma sulatettu ja ämpäriin molskautettu. 

Voihan se olla, että kyynisenä hetkenä alkaa se hopeisten humanoidien virnuilu ärsyttää, ja tinat lentävät roskiin. Minne ne toki ennen pitkää kuuluvatkin. Saastuttavatkin vielä. Nyt tuli synnintunto.




Kukka-asiat ovat näköjään heti kovasti mielessä, kun on tämä tietoisuus kevään lähestymisestä. Tuhlasin äsken puutarhalehteenkin. Niin sitä vaan ostetaan tilalle uutta paperia, juuri kun yhdestä erästä on luovuttu. Mutta kun siinä luvattiin neuvoja vaikeiden kohtien puutarhasuunnitteluun ja minä tarvitsen unelmalukemista. Vähän tekisi jo mieli viljellä siemeniä, kun tuli syksyllä hankittua ne kasvivalotkin. Annan sen puuhan kumminkin odottaa, sitä odotellessa saan kyllä ihan hyvin ajan kulumaan käymällä läpi romukasoja. 

Onneksi ihmeellinen lahja-amaryllis pukkaa vieläkin uutta kukkaa, ihan käsittämätön ja nätti. Ja raikas. Vaikka yleensä vähän vieroksun monien joulukukkasten ylitsevuotavaa juhlavuutta ja tykkään enimmäkseen hyasinteista. Mutta nyt kyllä on amaryllikseni keittiössä aivan omaa luokkaansa. Ihana.

Vuoden takainen lahjaorkidea sen sijaan on aiheuttanut vähän päänvaivaa. Uutta oksaa on sekin alkanut puskea, vaikka yhden vahingossa katkaisinkin. Ihmeelliset ovat sen hengittävät juuret. Mikään silmänilohan orkidea ei oikeastaan ole ilman kukkiansa, mutta on niitä juuria ja kehitystä muuten ihan jännä seurata - kun en kerran ole sitä vuodessa onnistunut hengiltäkään saamaan. Siinäpä on kaikille hitautta kaipaaville oikein unelmakasvi. 

Juuriasian vuoksi laitoin sen nyt lasiastiaan. Siihen samaan, josta poissiivosin palasaippuakokoelmani. 

Mies sitä elettä vähän ihmetteli, mutta sain hänelle uskoteltua että kyllä ne härskiintyvät saippuatkin vanhetessaan.




Itse joulujuhlasesongista ei onneksi ole paljonkaan koristuksia jäljellä, kun en niitä erityisemmin edes laitellut. Tunnelma syntyi muutenkin, ja pitkin joulunaikaa kertyneitä sopivan maltillisia lahjoja pidän vielä esillä. Sitruunalikööri ja Juicen runokokoelma, esimerkiksi. Sopivat jokaisen vuodenajan somisteeksi. Valkoiset kynttilät. Kääreellisistä konvehdeista on jäljellä enää kolme, mutteivät nekään hullummalta näytä lasimaljan pohjalla. Kevyt tunnelma niistä tulee. Ei ole massiivista karkkivuorta.

Silläpä varmuuden vuoksi ostin äsken myöskin levyllisen Fazerin sinistä. Mikä tuhluri ja epäeettinen kuluttaja. Tämän tammikuunhan pitäisi olla sellainen vyönkiristys- ja kieltäytymiskuukausi. Minä en ainakaan tämän ensimmäisen kuluneen viikon aikana ole vielä sanonut ei millekään mielihalulle. Ihan hyvältä on tuntunut. Olenkohan paatunut. Kosto odottaa nurkan takana, ehkä.

En kylläkään lähikaupan ja kodin välillä esimerkiksi liukastunut. Ihmettelin vaan, miten aamulla siitä olin kiirehtinyt bussiin kaatumatta. Arkisesta kello yhdeksästä kymmenen tuntia sitten jäi mieleen vain se kun katuvalot sammuivat, eikä tullutkaan pimeää. Elin ihan pyhää hetkeä siinä jännässä hämäryydessä.

Kävin viime viikolla pikaisesti jopa alennusmyynneissä. Oikein ruokin kerskakuluttajaminää. Ei siellä mitään ollut, aivan kertakaikkiaan, ei mitään. Onneksi löysin välipäivinä mökiltä kaapista yhdet sammarit, jotka ovat ehkä taas tulleet vähän muotiin. Toin ne takaisin kaupunkiin, enkä mene ehkä ennen kevättä housukauppaan, sellainen on nyt suunnitelma.



Takaisin siivousteemaan. Jos palasaippuoiden poisheittämiselle oli selkeä (?) pilaantumissyy, niin omille ja muiden tuomille matkamuistosimpukoille ja -kiville sitä ei ole. Rakkaus kaukomaiden tuomisiin ei katoa. Onkohan siitä tehty väitöskirjaa tai edes gradua. Hyvä tutkimusaihe olisi jollekin matkamuistojen tunnearvo.

Minä kuuluisin siihen ryhmään, jolle luonnosta löydetyt kappaleet merkitsevät enemmän kuin kansallispukuiset nuket tai etniset tuhkakupit. Onko siinäkään nyt mitään järkeä. Viimeksi jouluna sain lahjaksi simpukkakokoelman Etelä-Afrikasta, tuntuu niin arvokkaalta! Ajatella, sieltä niin kaukaa. Sieltä, missä valaat pyrskivät ja vesi on kylmää, mutta silti surffataan. Haitakin on. Sieltä, missä kasvaa avokadoja ja paikallista viiniä juodaan aika pian puolenpäivän jälkeen.

Nyt on yksi ystävä matkustanut Australiaan ja toinen keskelle Atlanttia. Ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa itsellänikin kävi matkustusajatuksia mielessä. Ehkä menen tänä vuonna Ranskaan, jonne kolmas läheinen meinaa asettua ihan pysyvämminkin. Tai Saksaan, johon elämänsä on rakentanut eräs historiastani tärkeä ihminen. Kyllä sielläkin varmasti kiviä on. Ja kevät edellä. Katsotaan miten käy, vai merkitseekö luopumisen vuosi nyt sitten sitä että vielä tänä vuonna en matkustakaan. Italiassakin olisi läheisiä ja Göteborgissa ikuinen kutsu ystävien vanhaan taloon, jossa en vielä ole käynyt. Puutarhakin siellä on. 

Kiva, että on valinnanvaraa.



Kömpelönä - mutta ei mahdottomana - aasinsiltana matkustusteemasta nykyhetkeen tekee mieli sanoa, että käy sekin eräänlaisesta reissaamisesta, jos penkoo, setvii ja lajittelee omia ja/tai perikunnan keräilemiä muistoja. Mielenkiintoista on se, että omien nuoruudenkirjeiden ja päiväkirjojen, tekeleiden ja kalentereiden roskiin heittäminen tuntui järkevämmältä kuin edellisten sukupolvien lippulappujen.

Jotenkin sitä ajattelee, että jos joku paperinen kappale on säilytetty perheessä 40-80 vuotta, niin se ansaitsee arvoisensa jatkonkin jossain muualla kuin kaatopaikalla. Omat teini-iän "aarteet" sen sijaan näyttäytyvät naivilta idiotismilta, josta en missään nimessä halua säilyvän todisteita. 

Säästämisen arvoiselta tuntui esimerkiksi isoäidin puolityhjä kesäpäiväkirja mökiltä vuodelta 1973 ja tyhjä lentopostikirjekuori ulkomailta. Niin, olihan silloin ukkoskesä näköjään ja mökkijärvessä ilmeisesti jonkin levän - tai muun tuntemattoman syyn - takia uimiskielto. Isoäiti kapinoi ja ui silti - koska rakasti sitä - eikä kuulemma kutittanut jälkeenpäinkään, kertoo päiväkirja. 

Minä en ole ikinä kuullutkaan, ettei meidän lutakossa olisi saanut uida. Pitää kysyä mökkinaapureilta, muistavatko he moista. Voisi kuvitella, että siitä kesästä olisi jokin mielikuva kun heidän esikoisensa ja minun rakas ystäväni syntyi juuri silloin samaan kuumimpaan aikaan. 

Omista päiväkirjoistani saavat jälkipolvet lukea vain sydänsuruista ja sensellaisesta, joten ne joutanevat takkaan tai juhannuskokkoon. Minähän sen päätän. Vaan joka vuosi uhoan samaa, enkä ainakaan vielä tähän päivään mennessä ole toteuttanut "suurta" uhkaustani. 




No sitten oli koomista se, miten rupesin perikunnan aarteiden keskellä ajattelemaan, että eihän yksittäinen muistopaperi paljon paina. Aina siis sen lappusen kohdalla, jonka halusin säästää. Roskiin menevä jätesäkki alkoi onneksi olla aika tuhti - niin jotenkin järkeilin, että kun jäljelle jäävästä laatikosta oli tulossa suhteellisen kevyt, niin ei se nyt maailmaa kaada jos sinne säästää muutaman vähemmänkin merkityksellisen onnittelukortin, tai jotain.

Olin nimittäin jättänyt keittiön pöydälle yön yli muhimaan "harkitaan"-osaston.

Siihen kuului muun muassa minun laatimani onnittelukortti isoisän 50-vuotisjuhlaan. Mikä viisaus, mikä sydämien piirtämistaito ja vahaliitujen käyttämisen lahja! Puhumattakaan kirjoitus- ja lukutaidosta, jonka vuoksi sain sittemmin koulussa syventyä kirjoihin luokan takaosassa, kun muut vasta opettelivat aakkosia. Mahdoin olla ärsyttävä koulutoveri.

Onneksi moinen taito kompensoitui sitten kertolaskun tukiopetukseen joutumisella. Ohessa Taatan korttiin löytämäni viisaus. Se on niin totta: