sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Juhlien välissä


Ai herranjestas, minkälaiset kevätsäät tässä nyt ihmismieltä hellii. Tulee ihan kummallisia ajatuksia koko ajan, ihan niin kuin ei talvella olisi ollut aivoja ja silmiäkään ollenkaan. Ensinnäkin on se tarve siivoilla pimeän vuodenajan pölyjä ja rojuja pois nurkista. Olen levittänyt vaatehuoneen sisällön makkariin ja kirjoituspöytäni kukkavalot odottavat varastoon piilottamista. Puoli vuotta saavat olla siellä. Järjestelyvimmani aiheuttaa sen, että meillä on nyt röykkiöitä vähän siellä sun täällä - ties kuinka kauan tämä vaihe nyt sitten kestää.

Ja sitten tulee tehtyä itsen kanssa sopimuksia.

Että jos nyt käytän tunnin tai pari sisähommiin, saan sen jälkeen mennä pihamaalle nauttimaan. Tämä viikonloppu pääsiäis- ja vappujuhlien välissä. Niin. Jotenkin se tuntuu vuoden käännekohdalta. Ajatukset koko ajan harhailevat mökkeilyyn - ja siihenkin tosiaan liittyy se tunne, että kaupunkikoti saisi olla kunnossa ynnä siisti, että sitten voi surutta tulla ja mennä, maalle ja takaisin.

Vaikka kyllä minä nyt jo tiedän, että vappuloman jälkeen saattaa mennä useampikin viikko ennen kuin ehditään mökille. Vähän huolettaa se. Että jos menee jotain ohi, niin kuin meneekin. Varmaan ainakin muutamat linnunpesien seurailut. Mutta ei auta, palkkatöissä ja velvollisuuksissa sitä on lottovoitoton ihminen kiinni. Hyväksyttävä on.

No, mutta asiaan. Katsokaas, kun minun tomaatintaimeni ovat jo aika isoja. Osa ainakin. Voisikohan joku viisaampi neuvoa, että missä vaiheessa tulee siirrellä isompiin astioihin ja minkälaisiin? Perustanko oikein laarit ja vien ne sitten maalle, jos/kun kasvihuone on valmis. Vai pärjäävätkö nykyisissä astioissaan vielä esimerkiksi kuukauden?


Ja vielä toinen tämänhetkistä elämääni suurempikin kysymys. Miten toimin omenanitujen kanssa? Niitä on nyt yksi ja toinen tulossa. Kuudesta kotipihan omenapuun siemenestä olen siis saanut ainakin nämä pari talvehditettua oikeaoppisesti jääkaapissa. Sitten minä liotin niitä vuorokauden vedessä ja laitoin taimimultaan. Kun tultiin pääsiäislomalta kotiin, niin oli ensimmäinen ponteva omppu syntynyt!

Tätä minä en nyt saisi sössiä. Haluan istuttaa omenaa Ryötönperälle, joten tärkeää olisi saada tietää miten tästä ituvaiheesta mennään nyt sitten eteenpäin.

Onneksi meillä on käynyt tänä viikonloppuna vieraita, niin olen saanut esitellä omenaani - sillä ei vielä ole nimeä - kaikille. Etenkin Puutarhaeksperttiystävä oli vaikuttunut. Minun oli aika vaikea peitellä ylpeyttäni, vaikka jäinkin kiinni osaamattomuudestani kun hänkin esitteli niitä jatkotoimenpidekysymyksiä. Sanoin, että taidan googlailla pikkuisen.


Puutarhaekspertti kun oli kylässä perjantaina, niin meillähän oli siis porukalla Ryötönperän filmifestivaaliin liittyvää palaveerausta ja suunnittelua. Samalla pidettiin yhdelle catering-puolelle vapaaehtoistöihin hakevalle ystävälle työhaastattelu. Siihen kuului tehtävä. Että lähikaupasta pienellä budjetilla haetaan aineksia ja valmistetaan esimerkkiateria. Catering-tiimillä meni aika hyvin, minä ja Festivaalijohtaja saatiin nauttia tuloksista. 

Suklaakuorrutteiset jälkiruokapääryöiden puolikkaat näyttivät sen verran rivoilta, samoin Upseerin aamiaislöllö - joka tarjoiltiin uuniperunan kanssa - että laitan teille nyt kuvan vain esimerkkialkupalavoileivästä. Minun leipääni ei tullut lohta, ja sainkin jotenkin kokea paheksuntaa kun en sitä raakaa kalaa syö. Oli raikas tämä kurkkuversio, kiitos vaan. 

Suunniteltiin, että tänä vuonna heinäkuussa kun on taas filmifestivaali Ryötönperällä, pyritään minimoimaan se, että koko ajan joku pyörii tuvassa tekemässä voikkaria. Että suunnitellaan ateriat valmiiksi ihan aamupuuroja myöten. Kun festivaalivalmistelut etenevät, saatan pitää täälläkin pientä pöytäkirjaa sitten lähemmin. Nyt vielä tuntuu, että on liian aikaista alkaa kyllästyttää lukijoita sillä teemalla. Kaksi ja puoli kuukautta on aikaa avajaispäivään. 


Eilen istuttiin pihalla. Siihen oli hyvä syy, kun odotettiin ystävää meille autonrassaamiseen. Minuakin jotenkin siihen muka tarvittiin henkiseksi tueksi, ja kävin koskemassa yhtä sellaista bensaletkua, koska siinä on se vika. Ei ollut minulla ihmeparjantajan sormea, ja pakenin kuvaamaan pihamaan kukkasia. 

Autokaveri kuuluu vappuloman neljän hengen seurueeseemme ja aloimme eilen suunnitella vappumarssia. On luvattu aika kurjia säitä (niin, että nautitaan vielä tänään), joten meillehän voi siellä iskeä turhaannuskin. Pohdittiin, että vappuaattoiltana kun ollaan perillä, voisimme porukalla askarrella muutaman banderollin. 

Ja vappupäivänä sitten pitää sen marssin. Kokeillaan, jos saataisiin vaikka naapureita mukaan, niin olisi tavallaan vaikuttavampaa. Minä ajattelin, että ainakin meidän marssi voisi kiepata sieltä naapurinkin pihan kautta, ihan vaan hauskuuttamisen vuoksi. En ole vielä keksinyt iskulausetta, kun en kehtaa ihan sitä Arbeit macht frei -sloganiakaan laittaa, vaikka aikamoinen työleiri meillä tietenkin siellä mökillä aina vähän on.

Jos ottaisin vastarinta-asenteen, ja liputtaisinkin löhöilyn suunnittelun puolesta.


Naapuri mökiltä soitteli tänään ja kertoi käyneensä "vakoilemassa" meillä. Se tarkoittaa siis sitä, että minä voin olla kaupungissa rauhallisin mielin, kun tiedän Ryötönperällä kaiken olevan päällisin puolin kunnossa. Vienosti hän ilmaisi ensin, että "Ootte tehneet sille leikkimökille jotain..." Minä tietenkin heti rehentelemään, että kasvihuone on siihen tulossa tilalle. Sitten naapurin rouva myönsi avoimesti, että oli mennyt tarkastelemaan sitä ihan lähemmin. Huokaisi luuriin, että ihana. Niinhän siitä tulee. Voi että.

Sovittiin, että vappuna nähdään. En vielä puhunut marssista mitään. Pidetään se yllätyksenä.

Vielä on muutama tekeminen ja yövuoro ennen vappulomaa. Tänään minä olen kuskaillut lehtipaperiroskaa korttelin päähän keräyspisteelle. Ensimmäisessä reissussa menikin pikkuisen kauemmin, kun huomasin jonkun laittaneen kirjoja sinne laariin. Roikun laatikon sisälle ja juuri yletyin. Löysin sieltä Sisustusguru-ystävälle Australia-kirjan vuodelta 1957 ja miehelle 1930-luvun ensipainostarinan maailmanympärimatkasta.

Nyt hän on istunut koko päivän puutarhatuolissa sitä lukemassa ja aina välillä minunkin pitää kuunnella sitaatteja. 

On kiva istuksia pihalla, mutta miksi tuntuu että pitäisi olla toimeliaamman oloinen? Mielestäni nämä kaupunkinaapurit ovat koko ajan lenkillä tai jonkun työkalun varressa. Tulee ihan hunninko-olo, kun itse vaan istuksii ja morjenstaa hikinauhoissaan aktiivisia kanssaihmisiä. Eipä silti, kaikki vaikuttavat olevan kyllä ihan hyvällä tuulella.


Ulkona on ihanaa. Minäkin menen sinne kohta takaisin, jahka olen naputellut tämän valmiiksi. Otan ehkä Liv Ullmann -kirjani sinne mukaan. Siitäkin piti perjantaina kesken festivaalikokouksen saada pitää "syvällinen" monologi, voi herranjestas, ei ole ihmisen itsekkäiden ajatusten jakamisella mitään rajaa.


Eivätkä ne aktiiviset naapurit tietenkään voi tietää minun sisätilaprojekteistani. Ensinnäkin olen koko viikon pessyt mökkipyykkiä, jota roudasin kotiin pääsiäisenä ensimmäistä kertaa syksyn jälkeen. Minä niin nautin, kun saan pinota puhtaita mökkilakanoita. Haistelen niitä ja hipelöin nostalgisia kuoseja. 

Pohdin, että missähän kohdassa alkukesää laitan kaiken mökillä oikein tosi kesäkuntoon. Teenkö sen sellaisella reissulla, kun olen siellä ihan yksin. Yleensä silloin saan paljon aikaiseksi. Olen myöskin vähän alkanut haaveilla sisätilojen pintaremontin jatkamisesta ja miettinyt, että kestäisikö katse sen, jos jossain vaiheessa kesää maalaisin itsekseni ne kohdat tummunutta mäntykattoa, joihin yletyn. 

Että jos jäisi sitten talkoohommiksi korkeimpien kattolautojen maalaus. Tai no, ainakin teline niihin tarvitaan. 

Vai tilaisinko sittenkin sen roskalavan, että saisin nurkkiin vähän lisää tilaa ensin. Vai keskittyisinkö tänä vuonna pelkästään pihatöihin. On siinä taas öiksi mietittävää.


Viime yönä näin hauskaa lintu-unta. Olin tyynellä järvellä. Ilmeisesti mökin soutuvene oli siis jo kunnostettu. Jonkinlaiset pääskyjen ja mustarastaiden välimuotolinnut opettivat nuorisoa lentämään. Ihan siinä veden päällä kylläkin, että alkeellinen ilmassapysymisen taito jo oli. Aikuislintu komensi nuorisoyksilöt jonoon ja meni itse noin metrin päähän. Hän osasi räpytellä samalla tavalla paikoillaan kuin kolibri. 

Sitten ne nuoret linnut yksi kerrallaan ottivat pyrähdysspurtin tämän siivet levällään paikallaan merkkejä antavan aikuislinnun yli. Ja selän taakse odottamaan seuraavia. 

Osasinkohan minä nyt selittää ymmärrettävästi. Kyllä se oli ihana uni, ja minä sain seurata niitä siivekkäitä vierestä. Mitähän se ennusti? Että saadaan jokin kiva vappuspektaakkeli myös linnuilta, vaikka olisi mikä sää? Odotan kovasti taas mökille pääsyä, siitä se uni ainakin kertoi varmaan.

Meidän eteisessä on vielä pääsiäinen.

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Hän syntyy!


Sinne Hän jäi, Ryötönperälle. Kasvihuoneen alku! Ajatella. Eilen kun päätettiinkin lopettaa työt ja alkaa tunnelmoida auringossa, niin vielä peiteltiin koko höskä pressulla. Vaikkei tässä vissiin pahemmin ole sateita luvattu, ja mehän mennään takaisin jo runsaan viikon päästä vappulomalle. Ihanaa.

Vaikka pääsiäinen oli pitkä, niin ei minulla paljon muuta kerrottavaa ole kuin tämä kasvihuoneasia. Katsokaas, kun minulla oli Apulainen ja yksi entinen työkaveri mukana, niin tuli vahingossa käytettyä aika paljon aikaa myös jutteluun. En oikein ehtinyt edes valokuvata tahi tehdä havaintoja hyötykasvirintamalla. Miehellä meni lauantaina vähän hermo, kun minä unohduin keskelle pihaa puhumaan ja hän tuhrasi ikkunoiden kanssa. 

Alunperin miehen piti saada lajitoveri apuun tähän rakennusprojektiin, mutta pääkaupunkiseudulla jylläävät virustaudit aiheuttivat hieman vajetta työleiriseurueeseen. Silläpä rekrytoin naisvoimaa mm. naulojen nyppimiseen vanhasta leikkimökin pohjasta sekä myös keiton valmistukseen. 

Ja minä sitten tuurasin retkensä peruuttamaan joutunutta rakennusmiestä - joka nimenomaan oli viime viikolla uhonnut, että tulee vain sillä ehdolla, että aloitetaan hommat.


Ihan rautakaupasta asti tuurasin. Kyllähän minä sen arvasin, että kärsivällisyyttäni tullaan koettelemaan. Hermostun kaikista joukkolähdöistä - eli jos tulee monta ihmistä mökille - aiheutuvista niin sanotuista säädöistä, ja pitkistä pyhistä, koska pitää muistaa käydä tarpeeksi kaupassa ennen rentoutumista. Niin olin jo pinnaani saanut venytellä ihan lähtökohtaisesti. Olen siis tosi nipo, jos en ole muistanut kertoa.

Niin sitten kun siihen liittyy vielä ensin mökkipaikkakunnalla rautakauppa (kyllä minä yksin siellä tykkään käydä, tulee tosi itsenäinen olo, mutta miesseurassa.. hmm), mitä ennen ollaan sählätty lainaksi peräkoukullinen auto (niin minähän soitin viikolla jo rautakauppaan ja varasin peräkärryn), niin aloin olla jo malttamaton ennen koko rakentamisosuutta.

Rautakaupassa, kun mies seisoi siellä pihalla puutavaran luona, minä karkasin kyllä vähän sisälle ja puutarhaosastolle ynnä maalihyllyille. Tutkiskelin valikoimia ja otin pari värikarttaakin. Koska varmaan jo kuukauden päästä uskaltaisi ehkä maalata ne mökin ovet. Nyt mies väitti, ettei maali vielä kuivu, että kesämpi pitää olla.

Jotenkin oli niitä vaiheita tosi paljon, ennen kuin päästiin virittämään ensimmäistä lattialautaa. Minun työni oli kanniskella materiaalia. 


Ehkä traumaattisin osuus tuuraushommassani oli tuplaikkunoita varten aikoinaan tehtyjen karmien halkaisu. Sitä vartenhan miehen piti myös saada uusi sirkkeli - vai mikä se nyt on - rautakaupasta, koska oli unohtanut kaupunkiin meillä jo olevan yksilön. Pelkkää tuhlausta, sanon minä. No se halkaisu, kun siinä tulikin vastaan muutama yllätysnaula, oli aika pelottavaa.

Koska pitkäperjantaina sateli vettä, niin sähköasiat piti tehdä liiterin sisällä. Ja siellähän on aika kipinä- ja räjähdysherkkää noin niin kuin tulipalomielessä. Koska on paljon sitä kuivaa puusotkua ja myöskin varmaan loiskuteltu moottorisahan polttoaineen kanssa. Minä jo sieluni silmin näin, että kohta roihahtaa kun tuli sitten niitä kipinöitä ynnä luultavasti kuulovamman jättänyt ääni. Hirveää. 

Onneksi se työvaihe ei kestänyt kauan. No sitten kun alkoi se niiden paikoilleen testailu, niin kävikin ilmi että on sitä miehenkin logiikassa puutteita. Sahasi väärin, ja heti oli ilmeistä että ryötönperäläinen henkihän siihen kasvihuoneeseen nyt sitten tulee, kun karmitkaan eivät olekaan sellaisia täydellisiä vastakappaleita. On paksu ja on se kapeampi.

Toisaalta - myös ikkunoita tarkastellessamme tuli havaittua, että on aina ehkä kolme samanlaista. Joten työ tulee jatkumaan ihan palapelinä, luovasti lasi kerrallaan.

Saimme siis vuosi sitten ikkunat yhdeltä työtutultani, jolta niitä oli joutilaina "vaatimattoman" rannikkohuvilansa remontin jäljiltä. Ne ovat ihania, ne ikkunat. Kaikessa eripariudessaan.


Ai niin. Melkein unohdin sen työvaiheen, johon tarvittiin kaikki neljä. Nostettiin leikkimökin kehikkoa. Ja sitten laskettiin, kun tulikin liian korkea. Sitten taas nostettiin. Sitten vatupassisoitiin, ja sitten taas laskettiin ja nostettiin. Sitä kesti aika kauan.

Saman tyyppinen työnhenki oli myös ikkunoiden paikoilleen kokeilussa. Että minä nostin, pidin kiinni, mies ruuvasi. Sitten ruuvasi irti ja minä siirtelen ikkunaa ja tuon tilalle toisen ikkunan. Ja sama alusta. Olin ottanut siihen tuuraushommaani hyvin pitkämielisen asenteen, ettei tule perheriitaa. Tottelin vain.

Ja tottahan se on, että kyse on minun kasvihuoneestani, joten kai sitä nyt oikeastaan kuuluukin vähän osallistua. Ei saa pitää itsestäänselvyytenä, että minä sitten vain ihailisin lopuksi. Ja kyllä me jo nyt vähän ihailtiinkin. Pohjasta tuli heti kiva istuskelupaikka ja maisemat siitä ovat hienot. Ihan voin ihailla tiluksia ja torppia siitä, järvellekin näkyy. 

Pohdittiin, että mitenkähän rimmaa tontille tämä uusi pikku rakennus sitten ja todettiin, että hyvin rimmaa. Sokkeliin tulee samannäköistä lautarimajuttua kuin on liiterinkin seinässä ja maan ja kasvihuoneen väliin jäävään ilmarakoon mahdollisesti sellaista puuristikkoa, jota on myös rantasaunalla. Tulee aika soma, ja valkoisesta väristä ollaan nyt puhuttu, vaikka minä mietin vielä sokkelia - olisiko kiva punamultainen kumminkin, kun sitä on totilla muutenkin, vaiko olisiko saunanruskea. Ehkä se valkoinen.


Kävin minä ihan pikkuisella retkelläkin, muuten. Koska on tulossa uusi naapuri. He raivaavat tonttia keskellä metsää, ja minä rämmin sinne kameran kanssa tervehtimään. On heilläkin historiaa samoilla kulmilla ja kun ihailtiin tontilla menevää vanhaa kiviaitaa, tuli ihan herkkyys ja sellainen tunne, että ollaan osa jotain ketjua mekin. 

Vielä ei ole heillä rakennusta - on vain jämät - mutta joskus tosiaan sitten saadaan kiva perhe mökkinaapureiksi. Välissä menee valtion metsän kaistale, jota ei ole kaavoitettu kuulemma ja jota me aiotaan käyttää kuin omanamme ja elvyttää sinne vanhat polut, jotka ovat kasvaneet umpeen niistä ajoista, kun vanhempamme tramppasivat samassa metsässä.

Tältä siellä näytti nyt:


Kyllä minä tietenkin vakiotarkastusretkeni lopulta omallakin tontilla tein. Eli: karhunlaukka näyttää lähtevän ehkä kasvamaan! Siellä penkissä oli yksi alku. Jään odottamaan lisää. Samoin yksi valkosipuli pilkisti, niitähän istutin 12. Raparperi heräili jo myös, ruohosipulillakin ponteva tupsu. Laventeleista ei vielä oikein ottanut selvää, ja moni muukin yrtti selvästi vielä miettii. Artisokkien päältä vasta riisuin lämmikkeet, eli ehkä ensi kerralla nähdään, miten he suhtautuvat uuteen kasvupaikkaansa.

Lisäksi seurueemme bongasi sitruunaperhosen, ja lintuja tietenkin. Minä jännitin siellä metsässä vähän käärmeitä, kun en ole tottunut niihin yhtään - eikä kai niitä meidän kulmilla paljon olekaan. En nähnyt. Haluaisin joskus tutustua sellaiseen kivellä aurinkoa ottavaan yksilöön, jonka kanssa emme pelästyisi toisiamme.

Niin, ja olihan sitä muutakin tapahtumaa. Lauantaina kävi paikallinen pieni trulli virpomassa. Minä olin varautunut. Oli erityissuklaamuna. Sitten mies sai trullin isästä iltaseuraa, ettei koko juhlapyhä mennyt ihan naisten kanssa vaan. Ja minulta unohtui kaikki skannaushommat ja ikkunanpesut - ensi kertaan jäivät ne. Hätäpäissäni otin kuvan F.E.Sillanpään valokuvasta vaan, kun pitäisi teille raportoida hänen elämäkertansa lukukokemuksestani. Palaan siihen.

Nyt on onneksi hetkeksi edessä seesteinen aamuvuoroarki ennen vappulomaa. Pitäisi täällä kotona hoidella vähän esikasvatusjuttuja. Ihan on kiva, niin tuntuu ettei maaseutuelämä katoa minnekään.

Kevätkin tuli rytinällä. Sekä Apulainen että työkaveri unohtivat takkinsa mökille. Niin oli lämpimämpi tänään kuin kiirastorstaina.

Työkaverini on istagram-ihmisiä, ja hänhän tietenkin dokumentoi mökillä koko ajan. On tallennettu minun huuliharppuesitykseni ja paljon muuta. Minähän siis ennen pääsiäistä lupasin, että en koske huuliharppuun koko aikana. Joka ilta soitin. Ja työkaveri jäi miettimään ihan itsekin harpun ostoa, niin on antoisa harrastus. Tässä luvan kanssa kaksi hänen taltioimaansa tunnelmahetkeä:


Apulainen selasi levyvalikoimaa, kun ei varmaan jaksanut enää kuunnella meitä:


perjantai 11. huhtikuuta 2014

Katseenvangitsijoita, huomionkiinnittäjiä


Nyt kuulkaa peukut pystyyn, että vanhimman pikkusiskoni keskimmäisen tyttären korvatulehdus saadaan aisoihin. Siis tietenkin ihan lapsiparan itsensä vuoksi, mutta myös siksi että huomenna on historiallinen päivä, kun saan kaikki kolme siskoani meille kylään. Paitsi, jos korva sen estää. Ei saa estää. Sitäpaitsi, miten voi ihminen mennä muka sunnuntaina noitimaan jos on sairaana. Sehän on suoranainen ihmisoikeusloukkaus, jos korvatulehduksen vuoksi nuoriso on estynyt virpomasta.

Minä vanhimpana siskona aion tehdä dinneristä spektaakkelin ja valmistaa sisarille kunnon risottoa. Hehän ovat aika persoja hyvälle ruoalle. Tykkäävät myös raa´asta kalasta, mitä minä en voi kylläkään sietää enkä siksi tarjoile sellaista. Johtuukohan tämä mieltymyspoikkeamani siitä, että meillä on eri äiti. Paitsi että kyllä minunkin äitini tykkäsi kalasta kuin kalasta. Vain minä olen sellainen pullamössöihminen, että kypsää pitää olla. No joo, minultahan ei siis ole kysytty ruokamieltymyksiäni vaan on toivottu että vastaan Viisi kuvaa arjesta -haasteeseen.


Tuo pääsiäishenkinen kuva ei vielä edusta arkikuvaa. Laitoin sen vain tänne elvistelläkseni saamillani korteilla ja muistutukseksi, että sunnuntaiksi pitää hankkia vielä yllätysmunia. Jos vaikka tulee naapurin Minerva tai takapihan pikkupoika virpomaan. Ihmeellinen poika, ei pidä mansikoista. Mutta muuten on kyllä ihan mukava. 

No mutta, asiaan. Päätin siis yhdistää Viisi kuvaa arjesta kaikki samaan päivitykseen. Valitsin sellaisen soman näkökulman, ja kerron sitten kuvien ulkopuolelle jääneistä arkiasioista. Niin jokainen voi sitten kuvitella ne inhorealistiset yksityiskohdat juuri niin siedettäviksi kuin psyyke kestää.

Kuva 1


Olen tarkka siitä, että jokaisessa huoneessa pitää olla katseenvangitsijoina nättejä kohtia. Makuuhuoneessa sellaista edustaa kuvan matkalaukkukasa. Saatan aamuisin aika pitkäänkin istua sängyssä heräämässä (Herään usein ennen herätyshälytystä, koska vihaan sen ääntä, enkä varsinkaan koskaan torkuta, mutta useita minuutteja saattaa kulua istuksimiseen.) niin tuijotan ja ajattelen matkalaukkuja sekä niiden ympärille siroteltua taidetta ja kirjakasoja. Jopa ihmisiä, jotka niihin liittyvät.

(Ajattelen minä usein aamulla myös työpäivän jälkeistä iltaa ja lenkkeilyä. Mietin, että tuleekohan tänään se ilta, kun lähden lenkille. Toistaiseksi olen ollut nojatuolini armoilla. Siinä on jokin ihmeellinen selluliittia puoleensa vetävä magneetti.)

Matkalaukkujen ansiosta ei katse osu lattialla lojuvaan imuriin tai lamppuvaijeriin, jota käytän nykyään pyykkinaruna koska kuivausrumpu on rikki. Saattaapa jäädä huomaamatta myös pöly- tai kissanoksupallerot lattialla. 

Olen suunnitellut, että matkalaukuista saisi kauniit pedit kissoille. Jos ne leväyttäisi auki ja laittaisi sisälle pehmikettä. Ehkä olenkin nähnyt idean jo jossain naistenlehdessä. Meidän kissoilla on kyllä jo omat korit ja yksi perintöpetikin. Ihan ovat hyvässä käytössä.

Juuri isäksi tullut valokuvaava ystäväni oli keksinyt tällätä vauvansa tuollaiseen matkalaukkuun hellyyttävän muotokuvan ottamiseksi. Minä kyllä pikkuisen puolustin sitä lasta, että jotain rajaa sentään. Vaikka ihana kuva se oli, en minä sillä. Kohta se pieni on varmaan hedelmäkorissa tai työkalupakissa.

Kuva 2


Omien sänkyjensä lisäksi kissat lepäilevät myös ihmisten sängyssä. Ihmisten kanssa tai ilman. He ovat lepopaikkojensa kanssa hyvin päättäväisiä ja mieltymykset vaihtelevat. Hyvin dramaattista on, jos menen ehdottamaan siirtymistä. Niin kuin esimerkiksi tänään, kun on lakananvaihtopäivä. Tai siis pitäisi olla, jos minulla olisi sydäntä raastaa nukkuva kissaeläin pois sijoiltaan.

Olen käynyt jo pari kertaa vieressä pällistelemässä ja lakana-aikeissa. Mutta tungenkin vain naamani keskelle turkkia ja mölisen sinne hellyyssanoja. Yleensä se koetaan vaivaannuttavaksi ja saan palkinnoksi vain katkonaista kehräystä, joka kehittyy hyrinäksi vain jos ymmärrän ottaa pärstäni pois ja lopettaa löpinät ja sen sijaan antaa esimerkiksi korvahierontaa, josta Tumppi tykkää. Heljä-kissa on enemmän niskahieronnan ystävä.

Pakko ne lakanat on vaihtaa, se on se arkifakta. Joskus nimittäin kissoilla tulee paha olo lattian lisäksi myös ihmisten sängyssä. Sattuikin kuvaan juuri sellainen osuus minun peitostani, että siistiltä näyttää. Voin perjantain kunniaksi vielä kertoa senkin, että en todellakaan vaihda lakanoita joka viikko. Puhumattakaan, että sisäinen marttani ajaisi minut petivaatteiden tuuletushommiin. Oikeastaan koskaan. Kamalaa. Vai hyväkö? Olemmeko juuri siksi niin terveitä (kop, kop), kun ei ole ylihygienistä?

Kuva 3


Ylläoleva kuva on vessasta. Kyllä vaan. Sellaiseen sorruin, itseäkin ihmetyttää. Vaan tällä viikolla arkeani on sulostuttanut kuvan kasvovesi, joka ensin loppui mutta hankin lisää heti. Esimerkiksi siivouspesuaineita voi hyvinkin unohtaa ostaa pitkäänkin, mutta kasvovettä ei koskaan. Kyllä minä käytän Siwankin tuotteita, mutta työmatkan varrella kun on muitakin putiikkeja, niin joskus kuulkaa oikein ostankin jotain. 

Olen ollut huomaavinani, että tuolla kasvovedellä on ihan oikeasti sellainen piristävä vaikutus. Vai voisiko pikku punoitus johtua siitä, että olenkin sille vähän allerginen? No, pienempi purkki on rasvaa. Ei mene sen kanssa lotraaminen ihan samalle elämystasolle kuin naaman putsailu, mutta ihan kivalta näyttävät purkit vierekkäin.

Taustalla näkyykin Matrikkelitaiteilijan ottama taidevalokuva siitä, kun yksi ystävämme oli kerran "pikkuisen" raskaana. Heh. Sen lisäksi minulla on veskissä kivi- ja simpukkakokoelma ja kaikkea muuta kivaa suuntaamassa katsetta pois esimerkiksi peilin roiskeista. Ettekä te todellakaan halua nähdä miltä siivouspuuskaani odottava pikkula meillä tänään oikeasti näyttää. Onneksi tulee ne siskot huomenna, niin on pakko siivota. Ja kyllä minäkin siististä kodista tykkään, ihan totta.

Kuva 4


Tauluasetelma on seinällä viemässä huomion pois niiden kulmilla nurkassa olevasta kissanhiekkalaatikosta. Ehkä juuri siksi meillä vierailevat ihmiset eivät koskaan pysähdy tämän ylpeyteni äärelle, vaikka niin aina toivon. Oikein kohdevalonkin olen laittanut. Ihanaa, että voin esitellä verhokiskon ympärille rakentamani kokoelman edes täällä. 

(Heikki Salon laululyriikassa - josta pidän paljon - ja nimenomaan Voipallo-laulussa on sanottu "Elämä on kissanhiekkaa arjen pesuvadissa", minä muistan sen aina kun siistin kissojen vessaa, joka meillä onkin usein paremmassa kunnossa kuin ihmisten toiletti.)

Kiskolla roikkuu lahjakkaan tytärpuoleni grafiikkaa. Äidin kehystetty nuoruudengrafiikka seinällä todistaa sen, että äitini laji oli ehkä sittenkin enemmän se taidemaalaaminen ja suuret linjat. Mutta juuri tällä viikolla kun pohdin, että mistä löytäisin 1970-luvun todistusaineistoa äidin uralta skannattavaksi, niin tajusin että siinähän sitä nenän edessä roikkuu omassa eteisessä - pieniä teoksia äidin ensimmäisten virallisten taideopintojen ajalta.

Saan niistä oivallista täydennystä aloittamaani historiikkiin (klik - jos et ole vielä käynyt katsomassa - tämä on myös mainos).

Arkeen liittyvä asia on myös se, että en ole pyyhkinyt taulujen laseista pölyjä. Koskaan. Putsaussuihke on jo hankittu.

Kuva 5


Keittiö. Kodin sydän, todellakin, jossa minä vietän suuren osan kotihereilläoloajastani. En siis minkäänlaisena hengettärenä kovinkaan usein, vaan koska nojatuolini on sillä tavalla kätevässä paikassa, että näen siitä olkkarin sohvalle ja siellä sanomalehtiään lukevaan mieheen. Voin sitten aina löpistä kaikenlaista kuvitellen, että mies kuuntelee.

Kuten kuvasta näkyy, olen yhtäkkiä ihastunut Pirkka-Reilunkauppa -neilikoihin. Lisäksi tälläsin pöydänpäätyseinään viikko sitten pikkuisen peilin, perikunnan aarteita sekin. Niitä kun katselen, niin en aina huomaa seinän punaviinitahroja. Pitäisi maalata koko seinä, koska punkulla on taipumus imeytyä. 

Olen ajatellut, että no onpa sitten tosiaan elämän merkkejä. Punkkuloiskeet eivät tällä kerralla ole ollenkaan minun aikaansaannoksiani, vaan miesväen. Puolisoni ja työkaverini täällä kerran kävivät innokasta keskustelua - miesjuttuja kuulemma, eikä minua huomioitu ollenkaan, viritin Apulaisen kanssa olohuoneeseen jopa karaokelaitteet, mutta ei - niin sen tuoksinassa tapahtui tuo seinän tahrinut pieni onnettomuus, jolta keittiössä aina lojuva läppärini välttyi kuin ihmeen kaupalla.

Se olisikin ollut jo toinen kerta, kun tietokoneeni tuhoutuu punaviinistä. Ensimmäisen kerran niin tapahtui pari vuotta sitten, kun Sisustusgurun kanssa kuunneltiin vähän orpojen muistomusiikkia youtubesta...

Noin. Siinä oli viisi kuvaa, ja asiaa olisi vielä vaikka kuinka. Höh.

Meillä on käyty esimerkiksi Suuri Siilikeskustelu tällä viikolla, ja mies kysyi mikä tekee linnuista siiliä tärkeämmän, miksi olen ruokkinut lintuja, mutta en nyt liota kissanraksuja pihalla heränneelle siilille. Iltaisin myös sepelkyyhkypariskunta purputtaa vaahterassa.

Lisäksi arkeeni sisältyy taimikuulumisia. Poikkeuksetta, kun tulen töistä kotiin, tepastelen kengät jalassa ja takki päällä suoraan taimien luokse katsomaan olisiko noin 10 tunnin poissaoloni aikana tapahtunut jotakin ihmeellistä. Olisiko esimerkiksi omenan iduista merkkejä. Ainoa, joka sikiää näköjään pyhästä hengestäkin, on tomaatti. Melkein jokaiseen taimipurkkiin on alkanut ilmaantua yllätyslapsia. Niitä punkee esimerkiksi ihan nurkasta tai jostain, vähän niin kuin salaa:


Bonuskuvana skannauksen saldoa. Minulla on taas uusi skannausmotto - Kyllä skannattaa! - koskahan innostukseni hiipuu. No, kuva on vuodelta 1969, ja siinä ymmärrykseni mukaan baskeri päässään tekee taimihommia isoisoäitini. Olenkin alkanut pohtia kukkahommiin liittyvää vaatetustani uudelleen, ja koska en ole löytänyt UFFista sopivia lappuhaalareita, olen miettinyt josko sittenkin kunnioittaisin esiäitini perinteitä ja ottaisin käyttöön baskerin ja esimerkiksi perhearkistojen aarteen, Marimekon taskumekon. 

Se on kyllä minulle liian suuri, ja näytän se ylläni jotenkin Pikku-Myyltä, vaikkei nutturaa olekaan.

Tätä äidinäidinäitiäni en koskaan ehtinyt tavata, tuntuu mukavalta kun hän on nyt tuossa kuvassa. Vähän niin kuin tunnettaisiin. Taimijuttuja voisi meillä olla, hyvinkin.


lauantai 5. huhtikuuta 2014

Pörriäisherätys Kevätmessuilla.

Tietenkin jumituin kiinnostavien esillepanojen äärelle.
Kyllä minä tunsin itseni tärkeäksi marssiessani Kevätmessuille ja sinne infoon, josta sain sen virallisen sisäänpääsypassin. Olin lähtökohtaisesti pollevana muutamista saamistani mukavista uutisista, että taisi olla vähän sieraimetkin harallaan. Minulla on sellainen ilme helposti, jos sattuu ylpeydentäyteinen päivä. Menin kuulkaa oikein sinne lehdistöhuoneeseen viemään takin, kun kerran sellainen mahdollisuus tarjoutui. Lähinnä toivoin törmääväni teihin muihin bloggareihin. Se on minulle uusi ilmiö. On tuntunut helpommalta olla tekemisissä "vain" täällä internetin syövereissä.

Sanotaanko, että vähintään viimeisen vuoden aikana olen "pelkän" lukemisen lisäksi alkanut kiinnostua ihmisistä tekstien takana, ja silläpä minulle messuilla tulikin oikein visio, että ensi vuonna laitetaan hulinaksi. Pyydetään oma lounge, jossa voidaan rapistella messukassejamme ja vertailla mahdollisia ostoksia, jakaa mielipiteitä ja vinkkejä näytteilleasettajista ja rauhassa pölöttää. Lehdistöhuoneessa kun on se hiljaisuus, niin minä ymmärsin. Minullehan luontevaa olisi pitää messukeskustelut esimerkiksi jossakin siellä viinibaarin lähistöllä.

Pidetään bloggareiden paneeli, oikein vaikka! Pistetään pystyyn oma ständi. Heh.

Laitoin sen messupassin etualalle rintamukseen ja koitin havainnoida muidenkin badgeja ja etsin joukosta myös Ennen punaista kuontaloa. Kävin Vihreän talon terassisuunnittelupisteelläkin (Hieno! Ihanat laventelit ja muutenkin!) ja otin sieltä mukaan prosyyreja vähän niin kuin vinkiksi miehelle. Mutta en siis törmännyt keneenkään, joten pidin kiinni alkuperäisestä suunnitelmastani kierrellä pari tuntia yksin ennen kuin Upi ja Matrikkelitaiteilija saapuivat päiväohjelmiensa jälkeen minun seurakseni.

Minä tykkään joskus kulkea yksinkin, niin ei tarvitse ottaa muita huomioon. Törkeä ihminen. Vaan, on sitten mukavampi keskittyä yhteiseenkin kokemukseen rauhassa.


No mutta asiaan. Alitajunnalla on ihmeellinen voima silloin, kun virallinen mieli ei ole vielä tehnyt hommiaan loppuun. Minähän siis huomasin viettäväni yhtäkkiä paljon aikaa vieras- ja varastomökkien liepeillä. Katsokaas kun Ryötönperällä havaitsin viimeksi, että se kohta niitun metsänreunassa - josta tulee aivan tuota pikaa siivottua vanhan jättilehtikuusen rääppeet pois - niin sinnehän mahtuisi pieni lisärakennus. Aivan olisi siellä oma rauha. 

Sitten ei olisi niin isoja paineita saada Kulttuuriaittaan mahtumaan vieraspetejä taulujen sekaan. Sitäpaitsi tästä on tulossa vissiin taidekuratoinnin teemavuosi minulle, tarvitsen oikeasti aitan siihen työhön.

Onneksi mies ei ollut mukana, oltaisiin varmaan tässä jo konkurssissa koska pikkumökeistä oli aika hyviä messutarjouksia. Nyt on kuitenkin muitakin tähdellisempiä rahareikiä, autonkorjailuja ja muita - että ei ihan ole lisärakennusheräteostoksiin varaa. Ehkä ensi vuonna.

(Tänä vuonna saatoin ohittaa myös palju- ja vempeleosastot - niitä oli aika paljon - huolettomasti, miehen ollessa työreissulla. Hän tosin palaa tänään, joutuukohan tässä vielä uudelleen huomenna messuille seuraamaan sivusta, kun isäntä hipelöi kylpytynnyreitä haikeana. Olen päättänyt, että sellaista ei meille tule.)


Jännä ilmiö sekin, että kun jokin asia oikeasti kiinnostaa niin ujous kaikkoaa. Ihan reippaana tepastelin sisälle erilaisiin pikkumökkeihin ja pohdin kaikenlaista. Että tulisiko se lisärakennus sitten majoituskäyttöön vai varastokäyttöön, vai molempiin. Jos pelkäksi vierasmajaksi, niin sitten siinä voisi olla isotkin ikkunat. Varastossa taasen ei tarvita ikkunaseiniä paitsi valonlähteeksi.

No niin, tätä pohdintaa täytyy nyt jatkaa kesän yli. Sellainen neuvohan isojen rakennuksiin ja tontteihin liittyvien päätösten tekemiseen on, että kannattaapi miettiä noin vuosi. Ainakin. Nyt on siis vasta ajatuksen muru, ja katson kesän mittaan että miltä se niitun reuna sitten eri kuukausina lopulta näyttää.

Näin keväällähän on vielä aika avaraa, kun ei ole esimerkiksi horsmia. Toisin on, kun alkaa rehottaa.


Alunperin messuohjelmaani suunnitellessani olin ajatellut etsiä niitä syyskukkijoita mökille. Unohdin tietenkin listani kotiin, mutta ajattelin että Kevätmessuilta jos mistä minä saan hyviä neuvoja. 

Notkuin kukka- ja siemenosastojen liepeillä kyllä aika ahkerastikin, mutta jotenkin alkoi sitten ujostuttaa. Johtuikohan se siitä, etten sittenkään oikein tiennyt mitä halusin.


Vai tulinko hetkellisesti liian nöyräksi kaikkien asiantuntevien ihmisten joukossa. Kamalasti naisia, jotka osaavan oloisina kaivelivat kukkamukulalaareja ja selvästikin tiesivät, millä asioilla olivat. Oli ihmeellisiä juurakoita, ja vaikka löysinkin sellaisiakin monivuotisia (ehdottomasti pitää olla monivuotinen ja mielellään leviävä) joissa luki että kukinta-aikaa olisi vielä hyvän matkaa syksyllekin, niin jokin jarrutteli. 

Enhän minä edes tiedä, miten sellaisia juurakoita käsitellään. No, varmaan ne tietenkin laitetaan maahan juu - mutta tuntui etten kehdannut alkaa kysellä sen enempää. Ja vikahan oli nyt siis vain minussa, ei suinkaan messuihmisissä. Oma moka, jos on niin pölvästi ettei uskalla kysyä että kukkiiko esimerkiksi syysleimu jo ensimmäisenä syksynä, vai vaaditaanko kärsivällisyyttä.

Tai että tarvitaanko paljon kastelua, että uskallanko jättää mökille oman onnensa nojaan istuttamani asiat, jos ja kun ainakin kesäkuussa olen aika paljon vielä kaupungissa töissä. No, mutta oli sitä hössötystä ihan mukava seurata sivusta ja tutkin salaa, että minkälaisia kaikenlaisia puutarhaihmisiä kukkaosastoilla pörräsi ja että mihinköhän lajityyppiin minä kuulun.

Siemenosastoillekin pysähtelin, mutta realismi tuli vastaan. Ei riitä rahkeet enempien siementen esikasvatukseen nyt, kun olen melkein tappanut tomaatintaimenikin - ovat kyllä hengissä vielä. Tänä vuonna on harrastettava enemmän valmiita taimia. Niitä minä en edes uskaltanut vilkuilla, koska olin luvannut Upille ja Matrikkelitaiteilijalle messudrinkit - ja meidät tietäen siinä tulisi menemään aikaa - joten taimien roudailu ei sopinut eiliseen kuvaan.


Mutta! Kukkainspiraation sijasta minä sainkin pörriäisherätyksen. Ensimmäinen kontakti tähän asiaan syntyi mehiläishoitajien osastolla, joka oli valitettavan pieni siihen nähden, miten paljon porukkaa siinä tungeksi. Mahtavaa, että ihmisiä kiinnostaa tällainen aihe! Minä olen toistaiseksi lukenut vain otsikoita siitä huolesta, mikä maapallomme hupenevaa pörriäiskantaa kohtaa. En koskaan lue loppuun artikkeleita, joista tulee paha mieli.

Minulle on suositeltu mökille oikein tarhaustakin hunajamielessä, mutta se tuntuu jotenkin vaateliaalta hommalta.

Niinpä tästä villipörriäisten hoidosta ja huollosta tuli sellainen olo, että se on kuulkaa Ryötönperän juttu. Vaikka itse asiassa meidän tontilta kyllä varmaan löytyy kolosia aika paljonkin mehiläisiä ja muita varten, ainakin jos heidän määrästään voi jotain päätellä. Ja siitä, että ovat pääsääntöisesti hyväntuulisia, eikä ole huussissakaan majoittuvalta kimalaiselta reklamaatiota tullut.


Ihmeellisiä olivat pörriäispöntöt. Tajusin toki, että tässä on minullekin motivaatio ja mahdollisuus opetella poraamaan samalla kun teen pikkusiivekkäille jotain hyödyllistä. Ja sitten kun osaan porata, voin tehdä itse sisälle mökkiin niitä kirjahyllyjäkin jotta saan perikunnan varastot vihdoinkin asianmukaisille paikoilleen.


Ja viime yönä kun tätä pörriäisasiaa mietin, niin tulin ymmärtäneeksi myös sen, että eihän majojen tarvitse olla välttämättä talon muotoisia. Että sitten kun minä alan niitä askarrella, voin sujuvasti käyttää luovuuttani ja tehdä juuri sellaisia kolokokoonpanoja kuin mihin taitoni riittävät. Vaikka ei tuo harjakattokaan ihan mahdoton ole.


Tietoiskua olisi ollut tietenkin jos vaikka minkälaista, ihan vähän vain kuuntelin. Vaikka olisikin ollut hyötyä syventyäkin moneen aiheeseen. Esimerkiksi vuoroviljelyyn ja muuhun hyötykasviteemaan, koska meillähän on takana se viimevuotinen miniatyyriperunapettymys, muun muassa. 

Onkohan nyt niin, että kasvimaa-asiat ovat enemmän miehen ja Puutarhaeksperttiystävän tonttia ja minulle riittää vain että yrttimaa voi hyvin, sekä kukkaset.


Ihmettelin, että aika vähän oli sitä sisustusasiaa, vaikka sekin oli yksi messujen teema. Tai sitten en löytänyt oikeita osastoja, kun tuntui että ilmalämpöpumpuilla (joka sekin on meillä hankintalistalla) ja kattoremonteilla oli aika suuri osuus tarjonnassa. Toisaalta hyväkin, koska minä en tarvitse yhtään koriste- tai hyötytilpehööriäkään lisää - anteeksi vain kaikki pienyrittäjät. Olen varsin perso kyllä kaikenlaisille liinoille, joita pikkuisen hiplasin.

Innostuin myös vähän erään kevytpyyheliinoja esittelevän osaston luona, kun oli niin nättejä kuoseja. Olisin toki voinut hankkia muutaman, vaikka lahjoiksi - tulee näin jälkiviisaana mieleen. No, ainahan voin varmaan palata asiaan täällä netissä sitten jos jää kovasti vaivaamaan.


Kun Matrikkelitaiteilija ja Upi saapuivat messuille, minä olinkin jo valmis oman kierrokseni kanssa. Ennen kuin mentiin drinkeille, he saivat tehdä omat hankintansa. Matrikkelitaiteilija osti jotain ihmeellistä koivutislettä. Sitä käytetään kuulemma myyrien häätämiseen palstalta. Hänellä syntyi oikein keskustelu toisen kasvimaaihmisen kanssa, vertasivat kokemuksiaan ja tekniikoitaan myyräpulman taltuttamiseksi.

Lisäksi hän hankki ohrapiirakoita. Kierreltiin myös pikkuisen maistiaisia, ja vähältä piti etten hankkinut puolta kiloa parmesaania kotiin. Taisi olla siinä vaiheessa jo vähän nälkäkin.

Upi osti chililllä maustettuja lakritsinalleja, minkä tilanteen minä huvin vuoksi dokumentoin kameraani senkin. Yksityisyydensuojan vuoksi en kuitenkaan esittele sitä otosta täällä. Sen sijaan bongasin kukkavälitysfirman liepeiltä ihanan mietelauseen. Ajatella, jos olisin itse keksinyt jonkin yhtä hyvän:


Ai niin. Kun Matrikkelitaiteilija juuttui sen tisleen kanssa Hyötykasviyhdistyksen osastolle, niin siinä odotellessani minäkin sitten rohkaistuin tekemään hankintoja. Ihan kannatuksen vuoksi sijoitin siellä pörriäispönttöön ja lehtikaalin siemeniin. Siis kuitenkin siemeniä. Vaan lehtikaalihan on meillä ollut tämän vuoden kasvatuslistalla. Ja pönttöhän on hyvä hankinta, että voin sitten ottaa esimerkkiä tuleviin nikkarointeihin. Ensimmäiseksi aion tutkia, kuinka syvät ovat nuo koloset.

Upi sanoi, että pörriäishotelliin pitäisi virittää nettikamera ja muutenkin se pitää mökillä sijoittaa sellaiseen paikkaan, että sen viereen voi sitten ihminen mennä seurailemaan pikkuisten luontokappaleiden elämää. Voi tulla kuulkaa antoisa kesä!


tiistai 1. huhtikuuta 2014

Vähän niin kuin matkaseurana.


Kamalan kätevä tämä tällainen wifi-yhteys! Mistä ikinä se fi-pääte siihen tuleekaan. Että terveisiä vaan junasta, minä olen perustanut toimiston ravintolavaunuun. Hermoilen pikkuisen takkini ja reppuni puolesta, kun jätin ne tuonne ihmisosastolle. Että jos siihen menee joku istumaan. Tai että jos joku keksii vaikka ottaa ne mukaansa. Paitsi, etteivät ne tuhruiset reissukamani taida ketään erityisemmin houkuttaa.

(Lähtökohtaisesti luotan ihmisiin, enkä pelkää varkaita, mutta nuoruudestani on jäänyt pikkuinen trauma kun kerran isot, isot, kapsäkkini varastettiin junasta kaikki, kun olin matkalla koko kesäksi mökille.)

Minulla ei siis ole paikkalippua, kun maalaistaajamajunasta ostin piletin Helsinkiin, suoraan mukavan lupsakalta konduktööriltä. Olin ihan fiiliksissä, kun mökkipaikkakunnan juna-asemalla olin ehtinyt käydä kaffella ja voileivällä. Sinne on vanhalle asemalle perustettu ihana kahvila. Onneksi oli kolme euroa kolikoita taskussa. Ensi kerralla varaan enemmän. Jos tässä siis junalla tulee vielä mökkimatkaa kuljettua. Auto jäi edelleen maalle odottamaan korjausta.

Minä siis päätin viettää loput talvilomastani kaupungissa. Olen ollut jo viikon kissoista erossa. Miehenhän sentään sain mökille viikonlopuksi, mikä olikin antoisaa. Mittailtiin puretun leikkimökin perustuksia ja päätettiin rakentaa suoraan niiden päälle kasvihuone. Oli jotenkin "merkki" se, että saamamme vanhat ikkunat täsmäävät mittojensa puolesta täydellisesti siihen pohjaan nimittäin.


Olen ollut niin ajatuksissani, että äsken tähän muistelointiin kuvia (tällä kerralla ei laatu muuten huimaa päätä, olen ollut siis todella ajatuksissani) läpikäydessäni huomasin jo melkein unohtaneeni, että herranjestas - tietenkin minun täytyy raportoida siitä, että metsuri kävi eilen aamulla. Melkein en antanut hänen ryhtyä edes toimeen, kun hän olikin tällä kerralla yksin ja kaadettavana oli muutama todella massiivinen puu.

Viime kerralla kun kävivät, niin olin todella haltioissani siitä metsureiden parityöstä. Edelleen on haaveissani oppisopimuskoulutus metsäalalle. Saahan sitä haaveilla. Parityötä minä teen toki palkkatöissäkin, mutta puunkaato - se sentään on jotain.

No minä olin tietenkin keittänyt aamukahvit valmiiksi, mutta metsuri halusikin ensin kaataa puut. Ykköskohteena aitankulman kuusi. Kakkoskohteina vaaravyöhykekoivuja. Ihan mieletön rytinä! Hyvä, että se tuli hoidettua ennen lintujen pesimistä.

Dokumenttitaltiointia:


Jotta en koko ajan olisi ollut kiusallisesti tiellä tai muuta vastaavaa, niin otin odotellessani myös muutamia taidekuvia, kun aurinko niin somasti osui lehdettömän metsän läpi niitulle. 

Metsurilla taisi lopulta mennä enemmän aikaa minun jahkailuuni kuin itse puunkaatoon. Mitäs sanoi, ettei ollut kiire. Minun koivupäätöksentekooni vaikutti eniten tunne- ja savottasyyt. Oli jotenkin tärkeää, että risurääppeet eivät ole koko pihapiirissä levällään - koska ei ole mitään ajatusta siitä, koska ne ehditään siivota kunnolla pois. Niinpä kaadatin muutaman koivun takapihalta metsäänpäin.

Ja huomasin muuten, että sinne kohtaan tulee täysin luontevasti ruusutarhani jatke. Koska löysin nimittäin joululomalla sieltä sähköpääkeskuksen (nimenomaan sen vuoksi oli tämä ammattimetsuri, että varotaan linjoja - ja on sähköyhtiön valtuuttama tyyppi) kulmilta ryteikön sisältä vanhoja ruusuja. Minä aion ne huoltaa kondikseen. Mama´s Rosegarden


Metsuri seisoskeli pihalla visiiri ylhäällä ja moottorisaha kädessä löpsöttäen - varmaan aika kauan - kun arvoin pikkuisen ryvettyneen, mutta rakkaan koivun kohtaloa. Naamioin tilanteen konsultoinniksi ja kyselin hänen näkemystään ammattilaisena. Että mites nyt sitten tämä. Ei kuulemma näe metsurikaan puun sisälle että kuinka laho on, mutta jos se lehtiä tekee, niin ei ole vielä kiire.

Niinpä sovittiin, että saatan palata syksyllä lintujen pesimäkauden jälkeen asiaan uudelleen. Jes! Saa olla viisain pihakoivumme vielä tämän kesäkauden ainakin meidän mökkeilymme todistajana ja yhteistyökumppanina varjon luojana sekä linnuille. Silläpä ei ehkä nyt niin haikea olo ollutkaan lähteä mökiltä pois.

Toisaalta, nythän se varsinainen huviloissa luuhailun kausi vasta alkoi, niin että pian tulee mentyä taas uudelleen.


Seuraavalle mökkireissulle jäi agendaksi muun muassa kunnon pyhiinvaellus löytämälleni majava-aukiolle. Eilen minä kävelylläni sen pikaisesti bongasin, mutta ei ollut aikaa jäädä makoilemaan ja ottamaan  luontotaidekuvia - koska olin lenkkeilemässä tapaamaan paikallista ystävääni.

Puhumattakaan, että olisin voinut jäädä oikein päivystämään sinne joen kulmille majavahavainnon toivossa. Mieli kyllä teki. Mutta siis ensi kerralla ehkä sitten. Toki itseäni saan nyt syyttää, kun halusin lähteä kotiin - olisin ihan hyvin voinut jäädä käyttämään vielä yhden lomapäivän vaikka vain tähän majavatarkoitukseen.

No, joka tapauksessa - he olivat järsineet aika paljon - oikein mukavan aurinkoisen aukion tosiaan joenvarsitontille jossa vielä lapsuudessani tönötti ränsistynyt puutalo. Niin ne ajat muuttuvat, käännekohtia tulee ja menee. Ohessa kuitenkin kuvatallenne todistusaineistoksi:


Pikaisesti todistan tässä vielä lisäksi sen, että eilen oli kyllä sellainen laulujoutsenten älämölö järvellä, että me oltiin varisten kanssa ihan ihmeissämme. Se meillä pesivä pariskunta ei mitenkään pystynytkään estämään ohilentävien lajitovereiden taukoilua - vaikka kyllä yritys oli kova - ja laskin ainakin 13 joutsenta meidän rantapohjukassa kerralla. 

Järkyttävää huomata, että minä tosiaan olin asettanut itselleni niin paljon muuta hommaa että en ehtinyt päivystää jalolintujakaan rannassa kunnollisen kuvan saamiseksi. Onkohan minulla nyt prioriteetit jotenkin sekaisin.

Ehkä sen jatkuvan mekkaloinnin vuoksi tilanteesta katosi myös ylimääräinen glamour. Eniten viehätti rauhassa lepäilevät - aidosti siis taukoa muuttomatkasta pitävät - yksilöt.


Yksi suuri syy keskittymiskykyni hämärtymiseen on se, että mies opetti minut vihdoinkin viikonloppuna skannaamaan. Minulla onkin uusi "Yes, I scan!" -motto. Se taito tulikin tarpeeseen, koska minulla on aika mittavat + sekavat kuva- ja lehtileikevalikoimat läpikäytävänäni, äitini taiteelliseen uraan liittyen. Eikä meidän perikunnissa ole ruukattu pitää papereita järjestyksessä. Minä siis teen työtäni sitä mukaa kun materiaalia ja jaksamista eteen tulee, pitkin mappeja ja pahvilaatikoita möyrin ja skannailen ynnä yritän kirjoitella asioita talteen.

No, itse asiassa minä kyllä tykkään tehdä tuotakin hommaa mökillä, mutta vasta iltaisin kun päivän ulkotyöt on ohi. Ja saunan jälkeen kun moiseen toimistohommaan asettuu, niin ei siinä kauan jaksa hereillä olla sittenkään, vaikka toisin luulin. Silläpä myös lähdin kaupunkiin, että jaksan siellä ehkä keskittyä paremmin sisätöihin. Koneelle on nyt tallennettu joitakin vanhoja kuvia, ja jatkan taustatyötä ja kirjoittelua kotona sitten. 

Mutta kyllä minä hyödynsin uuden teknisen taitoni myös mökki- ja muistelumielessä! Ihan on unohtunut, että ystävät elävät arkea meikäläisen tässä talvilomaillessa... Olen tukkinut yhteistä facebook-todellisuutta mökkimuistelokuvillani, vaikka kavereilla varmastikin olisi muutakin ajateltavaa. Että ei ole ihmisen itsekeskeisyydellä mitään rajaa, kun omia kuviaan tällää pitkin sosiaalista mediaa.

Mitähän te lukijat siitä tuumitte, jos alan täydentää tätä blogia myös vanhoilla skannatuilla kuvilla? On kuulkaa ihan värillistä materiaalia, tunnelmallista mustavalkoista sekä kirjeiden ja runojen pätkiä. Sitten kun taas vaan pääsen skannerini ääreen. 

Tällä kerralla valitsin teemaksi klapit. Koska minäkin niitä aika ahkerasti tein. Kuva on vuodelta 1997 ja siinä ovat äitini vanhemmat, minuakin aika paljon kasvattaneet isovanhempani siis. 

Melkein kuin nykyäänkin, paitsi että minä teen puita ja mies "suunnittelee" vieressä.
Vuosi kuvan ottamisen jälkeen Taatasta tulikin sitten leski. No, mutta klapiasiaa. Minun tehtäväni oli aina isovanhempien aikaan kottikärrätä polttopuita rantaan kuivamaan. Niinpä pidinkin tällä talvilomalla sitä perinnettä yllä. Paitsi että tein klapit itse ja kärräsin itse. Yhteissaldotyömäärä oli kuitenkin korkeintaan kolmannes siitä, mitä Taatan toimesta tuli tehtyä.

Että ei tässä nyt tavallaan kannata paljon elvistellä.

Ja samalla oli nyt kätevä vain ajatella, kyllä fyysinen ja monotoninen työ vaan tekee ainakin minulle hyvääkin joskus. No, sitähän Ryötönperällä riittää jatkossakin, vaikka aion kyllä antaa itselleni luvan suoranaisiin kukkahommiin välillä - eiväthän ne puusavotat katoa minnekään. Niitähän voidaan säästellä vaikka syksyynkin sitten, kun on vähemmän kasvimaa-asioita ja sensellaista. Ja sielussa taas ruumillisen työn kaipuu.



Nyt minulla on siis edessä pari päivää loma-aikaa vaikka skannausten purkuun ja muuhun istumahommaan, ennen viikonloppua. Perjantaina on tarkoitus mennä Kevätmessuille. Sain minäkin sinne oikein kutsun ja kaksi vapaalippua täällä blogissa arvottavaksi markkinointimielessä. Minä päätin, että ei se ole suuri synti jos ja kun annankin ne liput ystäville. Siis sellaisille, joilla esimerkiksi on kaupungissa vuokra- tai lainapalsta kasvimaahommiin, eikä mitenkään ylimääräistä rahaa irrottaa messulippuihin, vaikka näytteillepanijoiden aiheet kiinnostaisivatkin - vähintään virkistysmielessä.

Mökille jäi kevät jatkamaan tuloaan. Oli merkkejä elämään heräämisestä, esimerkiksi sisällä pikkuiset perhoset ja kärpäset. Mistä nekin keksivät jäädä taloon muhimaan talveksi, ihmettelen vaan.



Ai niin, ja sitten viime vuotinen papumaan tienoo oli päättänyt seurata tulevan Japanialaisen Puutarhani henkeä. Siellä oli suorananainen jäävesiaihe kivien ympärillä. Ei hullumpi! Mitäköhän ensi kerralla?

Ollaankin vissiin jo lähellä pääkaupunkiseutua, pitää mennä etsimään se takki ja reppu. Kiitos seurasta! Olitte vähän niin kuin kanssani junassa.