tiistai 28. kesäkuuta 2016

Tämä on nyt kumminkin sitä.

Saakohan kukaan koskaan ikinä kokonaisena irti hyttyskiekuroita?
Missähän me huomenna illalla istutaan viiniä juomassa Paikallisystävän kanssa täällä Ryötönperällä, kun juuri nyt tuntuu että hyttyset ovat löytäneet aivan joka paikkaan. Eilen oli sadepäivä - ja piti olla tänäänkin, mutta ei ollut - niin loputkin inisijät ja pikkukärpäset ovat heränneet. Minulla on vielä pariksi yöksi patruunoita makuuhuoneen töpselijuttuun, jolla saa itikoilta nukkumarauhan. Kummassakaan paikallisessa marketissa ei ole niitä täyttöpakkauksia, pitää ehkä käydä rautakaupassa tai jopa Tuurissa.

Tuskistuttaa ajatuskin, että pitäisi taas lähteä kylille. Tänään vein miehen junaan (joutui raukka vielä Helsinkiin työhommiin, mutta palaa pian) ja kävin oikein kaupassa. Laina-autolla ajaminen otti yhtäkkiä koville, niin on uusi ja herkät polkimet. Harvoissa risteyksissä syntyi sellaisia näytöksiä, että perhana kun hävetti se kengurubensa ja oma toistaitoisuus. Minähän olen perinteisesti hyvä ajamaan autoa, mutta nyt oli tilanne. Se on ollut päällä vähän koko päivän. Alkoi jo aamulla kun tajusin, miten epäkiitollista hommaa on esimerkiksi pihakalusteiden pesu luonnontöhnästä.

Kukaan ei huomaa kädenjälkeä, paitsi itse. Ja eikö lennä paarma siihen örisemään kun yrität olla auringossa hyttysiltä suojassa.

Pieni tauko tuli lomatuskaan, kun sain naapurin Rouvan Tyttärineen päiväkahville, ja se oli mukavaa. Eikä minun tarvinnut edes tarjottavia miettiä kun oltiin sovittu, että Rouva tuo letut ja piirakkaa. Mukava oli turista kesän ensimmäisten kahvivieraiden kanssa, ja jotenkin hyttysiäkin oli kasvihuoneen terassilla vain kohtuullisesti. Olin tietysti keittänyt liian vahvaa kahvia ja mehuunkin meni kärpäsiä, mutta ne nyt ovat vain sellaisia nyansseja. Jotenkin mökkiläisiin suhtaudutaan ihanan armollisesti, oli sitten kyse tarjottavista tai ulkoasusta. Jopa tuvan tai tiluksen epäsiisteyskin on hyväksyttävää.

Minusta joskus voisi olla siistiäkin, ja jokin alitajuntainen päätös tälle kesälle on syntynyt siitä, että pitäisin ikään kuin yllä jonkinlaista tasoa. Ettei sitten urakat ennen ja jälkeen kesävieraiden olisi niin mittavia.

Rimpula-aurinkokennovalot muuttomatkalla Lasipaviljongin terassin koristeeksi. Syysillat mielessä...
Hienotunteisesti Rouva jätti Tyttären (olemme siis sydänystäviä vauvuudesta saakka) kanssani puhumaan miehistä ja muusta syvällisestä virallisen kahvin jälkeen. Tuli yhteisesti todettua, että ei se ole mikään itsestäänselvyys, että heti on rentoutunut olo kun loma alkaa. Tänään on minun lomani toinen virallinen päivä, vaikka teoriassa vapauduin jo viime torstaiaamuna. Siinä oli se kokonaisvaltainen ja hauska kaupunkijuhannus, sunnuntaina juhlatoipilaana lähtö tänne. Onneksi Apulainen jäi meille kaupunkikotiin siivoamaan ja minulla oli Sudeettisavolaisen lahjaksi antama raikas raitapaita. 

Oli jotenkin edes ihmismäinen tunnelma, vaikka kissojen kanssa matkustamista taas turhaan stressasinkin. Punkkipihdit unohtuivat kotiin. Sekin tuli kesken matkan mieleen.

Mutta eniten lähtöä varjosti taas yksi suru-uutinen - tällä kerralla suvusta. Nyt on niin, etten halua kirjoittaa siitä enempää yksityiskohtia, mutta sekavat olivat tunteet kun eilen illalla lopulta sytytin kynttilän jälleen yhdelle ihanalle tyypille, joka on nyt poissa. Tunnen muiden sukulaisten suhteen taas uudenlaista lisäläheisyyttä - se olkoon tämän menetyksen jokin hyväksi luettava lieveilmiö, mutta ei tee mieli juurikaan nähdä tässä tapahtumassa mitään positiivista.

Varmaan tässä on osasyy siihen, miksi nämä ensimmäiset mökkiloman päivät ovat sujuneet melko vaihtelevissa tunnelmissa. Enimmäkseen olen keksinyt ylläpitohuolia. Ja yllättävän vähän on harmittanut sähköyhtiön maakaapelointivaltatie keskellä niittyäni, se on tuntunut niin toisarvoiselta kaiken keskellä:

Vaikka se ruma onkin. Mutta olihan meillä tiedossa tämä raivuu, joten ajatuksia maisemointiin syntyi jo kaupungissa. Toistaiseksi olemme perustaneet "valtatielle" vasta kesäkurpitsapenkin.

Todettiin, että viljelyharjussa voisi tulla ahdasta, koska oikeat kurpitsat ovat lähteneet siellä hyvin kasvamaan pinaatin lisäksi. On myös jotain rikkaruohoa, eli pitää hyvänä aurinkohetkenä käydä kitkemässä. Kukaan erkkikään ei mene sinne jos on pilvinen ja tyyni päivä. Harjunseutu näyttää vetävän puoleensa myös hyttysiä - ehkä se on hyvä merkki kosteudesta ja sensellaisesta pieneliöystävällisestä ilmastosta? 

Myös pinaatti on alkanut viihtyä siellä, aika kiva jos tosiaan tänä vuonna onnistun edes jonkin sadon kanssa.

Minähän siis ilmoitin sunnuntaina kun tänne ajeltiin, että tämä mökkiloman alkupätkä - kun ei ole yöpyviä kesävieraitakaan - niin, että sen minä käytän aina sellaisiin päivän töihin, jotka sattuvat huvittamaan. Eilen huvitti parin tomaatin siirtely kasvihuoneesta ulos viljelylaariin ja yrttimaan kitkentä. Sitten huvitti saunavihdan vaatiminen ja yrttilikööri. Loppuillasta oli vielä mukavan - juuri sellainen, johon olen suunnitellut pyrkiväni - loma-arkiolo, että ihan kuulkaa tiskasin.

Se on perinteisesti täällä aamupuhteeni, mutta tänään pääsinkin herättyäni suoraan ulos. Mitä nyt vaihdoin muutaman sanan chatissa Motoristi-Matin kanssa. Sain ihan uutta perspektiiviä, koska olin luullut olevani maailman säämummoin. Mutta ei. Moottoripyöräilevät ihmiset ne vasta ilmatieteenlaitoksen sivuja kyyläävätkin! Hauskaa. Ei ole kovin rock, minun mielestäni. Mutta sympaattista kyllä.

Täällä mökillähän säätilalla on lopulta yllättävän vähän merkitystä, paitsi sittenhän minä huolestun jos on niitä vieraita. Moni haluaa ottaa aurinkoa, tai ei ainakaan palella. Nyt on aika optimiolosuhteet minulle - ei liian kuuma, ja hyttyssavutkin näyttävät toimivan. Minä otan mieluummin pikkuisen vilakan kesän, enkä hellettä. Ja siinä on syy, miksen muista viime kesää mitenkään kamalana vaikka kaikki muut vouhkaavat että jos taas tulee yhtä kylmää, niin...

Sade ja tuulihan ovat mitä parhaimpia saunasäitä! Vaikka ei näissä aurinkoisissa illoissakaan tietenkään mitään vikaa ole. Paitsi että nyt on homma vähän kesken. Minusta tuntuu, että aina on. Mitähän tapahtuu oikeasti kaikkien idyllibloggareiden ja -instagrammaajien tosielämässä. Eikö muka koskaan jää siivousvehkeet niille sijoilleen, kun huvittaa alkaa fiilistely? Eivätkö jää tilanteet päälle, asiat kesken. Eivätkö kuihdu kukat maljakoihin tai eikö muka ikinä ole lempikäsipyyhkeissä ikitahroja?

Kyllä tietenkin on. 

Minä otan ne sellaiset pyyhkeet ikkunanpesuavuiksi - lastan pyyhin niihin, ja siitepölyisiä pokia hinkkaan. Jos hinkkaan. 

Juuri nyt tosiaan- pahoittelen - on ollut sellainen alku täällä, että lasken kaikki luonnontöhnätahrat ja hämähäkinseitit. Näen kelmut ikkunoissa, ruokottomat kasvimaat ja muun rönttäisen tontin. Pölyt sisällä, fiksausta kaipailevat nurkat, puutyöt - varsinaisesta sisustuksesta nyt puhumattakaan. Tunnen itseni hieman riittämättömäksi, ja se johtuu varmaan ihan vielä lomalle jäämisen psykologiasta. Menee toivottavasti pian ohi.

Aitan vuotavan katon suojana ollut pressu oli lentänyt jossain tuulessa pois paikoiltaan, ja sielläkin on nyt katastrofi. Joskus tuntuu, että haukkasinko liian suuren palan tämän Ryötönperän kanssa. Vaikka en minä vieläkään päätöstäni ole katunut. Pitäisi enemmän pitää talkoita ja saada jostain pikkuisen budjettia. Jos en vaikka tekisikään vapaaehtoishommia kaupungissa tai muuten vaan löllöilisi, vaan menisin esimerkiksi keikkahommiin joskus talven pitkillä vapailla? Niin sivutuloilla kummasti kattaisi parit pikkurempat.

No, ehkä jatkan sellaisen miettimistä syksyllä.

Lopulta täällä on kuitenkin kaikki aika hyvin. Jahka raivaan liiterin takaa horsmikkoa, saan huussin tyhjennettyä. Jahka käyn vessaturve- ja maalikaupoilla, hankin uuden moottorisahan - niin selvitään kivasti jälleen tämä kesä. Minun pitäisi oikeasti nyt vain rentoutua. Mutta kun Lasipaviljonkikin kaipaisi ensimmäistä remonttiaan ja liiterin seinät repsottavat... Hmm. Nyt varmaan pitäisi löytää jokin hyvä kirjasarja ja uppoutua lukemaan. 

Tai keskittyä kitkemiseen vaan. Raivuutyöhön, joka rentouttaa minut parhaimmin. Istun nyt tässä ja aurinko alkaa yrittää laskemistaan. Radiosta tuli ensin ohjelma vaihdevuosista, mutta nyt alan päästä kärryille maailman oikeista kuulumisista. Kissat nukkuvat kai sisällä mökissä, ja minulla on vielä naapurin lettuja iltapalaksi. Joten pitäisiköhän ihan vaikka hellittää? Lämmittää vaikka kesäyön saunakin vielä?

Olen pohtinut mielenkiintoista eroa ensimmäisten mökkikesien ja näiden nykyisten välillä. Vaikkei ajallisesti ole lopultakaan kyse pitkästä juoksusta - noin niin kuin ihmisen elämänkaaren kannalta - niin henkisesti olen rämpinyt melkomoisen matkan. Aluksi en pystynyt muuhun kuin huokailemaan rannassa. Siivoamaan perikunnan asioita mökissä. Sitten vasta alkoivat kunnolla nämä ikään kuin ylläpitohuolet.

Juhlien järjestämisen merkityksellisyys on ehkä vähentynyt, oman lomakodin ja -arjen puolestaan lisääntynyt. Se voi olla niinkin, että olen vuosien varrella oppinut luottamaan siihen, että ystävät saapuvat tänne kumminkin. Ei minun olisi pakko heidän kanssaan pistää aina spektaakkelia pystyyn, mutta laitetaan se joka tapauksessa. Se on hauskaa, ja syntyy ihania sitovia yhteisiä muistoja.

Eikä Ryötönperää kukaan vakivieraista pidä itsestäänselvyytenä. Minulla on ihanan talkoohenkisiä ystäviä - eihän minulla muuten olisi klapikonetta tai venettäkään. Huussia, saati remontoitua saunaa. Tai paljon muutakaan. Säälittää ihan ne mökkiläiset, joiden luokse tormataan kylään keksipaketin kanssa. Meillä kaikki osallistuvat - ja faktahan on, että täällä kuoltaisiin nälkään jos ruokahuolto olisi meikäläisen vastuulla.

Paitsi että! Nyt ehkä tulee pari tomaattia festivaaliksi:

Ja yksi kurkkukin on tulossa:

Pinaattia ja salaattiakin saatetaan ehtiä saada. Kyllähän sillä jo yksi poppoo pärjää, jos ostetaan muutama säilyke lisäksi. Ja mansikoita. Kantarelleja saattaa jo silloin löytyä metsästä. Toivottavasti hyttysten määrä vähenee nyt kahdessa viikossa. Siitä ei kyllä tule mitään, jos kaikki ystäväni haluavat linnottautua sisälle tönöön!

Sinnekö minä sitten virittelen takkaa ja kynttilöitä, vaikka ympärillä on lääniä yli omien tarpeiden?

Ehkä viritän pitkän pöydän sinne Sähkövaltatielle tänä vuonna. Sinne ei ainakaan osu järvituuli, jos sellainen sattuu. (Keskeytys - nyt saapuu yksi rantanaapuri kalasta. Ilta-aurinko loistelee tyynelle järvenselälle, radiosta tulee vähän sellaista minulle sopivaa kantrimusaa. Kumisaappaat ja pystyyn nostetut flanellipaidan kaulukset suojaavat hyttysiltä. Käki kukkui äsken kunnolla, iso hauki loiskahti kaislikossa ja olin kuulevinani myös majavan häntäläpätyksen. Konfliktiorava kävi terassilla ilmoittautumassa - joten ehkä vihdoin alan rauhoittua. Kun on kyky havaintoihin, sen on paras merkki elossa olemisesta.)

Toki pitäisi virittää huussin käsienpesupaikka taas vieraskuntoon, pestä ne pyyhkeet ja raivata pikkuisen:

Sisällä ei sillä tavalla ole kaoottista kuin vaikka vuosi sitten. Silloin olin tehnyt perikunnan taidejuttuja niin paljon, että kesäkoti oli raivostuttava kuplamuovi- ja taulutyömaa. Nyt siellä on vain vähän purkamattomia kasseja ja kissankorit siirtämättä pois silmistä. Oikein kotoisaa.

Alankohan minä tulla nyt sittenkin hyvälle tuulelle? Heh. Menikö hukkaan ruikutus?

Johtuu ehkä hyttysininän vähentymisestä, sorsaperheen paimennusraakkumisesta ja superautereisesta kauniista iltajärvestä. Sopivasti tuo rantakoivu varjoa, ettei silmiin satu. Tämä tällainen raportointi täyttää aina paikkansa - siitäkin Naapurin Tyttären kanssa tänään puhuttiin - kirjoittava ystävä hänkin. Kun laittaa muutaman sanan ylös tunnelmistaan, voi siirtyä jotenkin paremmin seuraaviin.

Vene on muuten vieläkin kääntämättä!

Siis kissankorien poislaittamisen ja monen muun asian lisäksi. Ehkä huomenna Paikallisystävän kanssa hoidetaan laivastoasiat ja mennäänkin hyttysiä pakoon järvelle? Paitsi ettei me voida siellä suureen ääneen tilittää, kun on se veden äänenjuoksutusominaisuus. Ja minä arvostan huomioonottavuutta. Ettei kuulu naapurimökkeihin aivan kaikki löpinät, kun ei kumminkaan olla niin tuttuja muutamien rantaihmisten kanssa.

Tänä aamuna vastarannan mansikkamaalla ammuttiin rastaita.

Sekin on ilmiö, jonka olen vuosien varrella oppinut. Että ei olekaan sekopää pyssymies välttämättä heti uhkana kun laukauksia kuuluu. Se voipi olla myös mansikkamaan isäntä tai syksyllä sorsajätkä. Minulla on sellainen inhottava taipumus aina alkaa pelätä tai murehtia jotain, eivätkä ikävät uutiset tietenkään sitä piirrettä helpota.

Nyt minä yritän - itse asiassa aika hyvällä menestyksellä sittenkin - alkaa laskeutua tähän mökkirauhaan. Soittelen lähipäivinä sukulaisten kanssa lisää surupuheluita, ehkä tapaankin jonkun heistä. Asetun omaan uomaani kaikkeudessa ja yritän nukkua hyvin. Huolehdin läheisistäni ja olen samalla itsekäs - todellakin, on pakko joskus - ojennan varpaat aamuisin peiton alta, että kissa voi niitä käpälöidä huomion himoissaan.

Nautin pitkistä kesäaamuista ja -illoista. Pitkästyn päivisin. Joutilaisuus - se on niin tervetullutta. Kaikella rakkaudella kaupunkielämää kohtaan. Tämä on nyt kumminkin sitä, jota tarvitaan.


lauantai 18. kesäkuuta 2016

Merkkiäänimies, villasukkia ja hiekkapaperia.

Vähän meinaa harmittaa, kun en ole jaksanut kirjoittaa. Tai siis olen minä varmaan yhteensä työpäivän verran tehnyt teille esimerkiksi Tallinna-reportaasia, mutta deletoin tässä taannoisena iltana kaiken, koska tarinani vaikutti vanhentuneelta. Retkestä on kohta jo kaksi viikkoa, eikä joka askeleen ja ajatuksen kuvaaminen tuntunut enää ollenkaan ajankohtaiselta. Sillä tavalla tämä sosiaalisen median maailma vaan menee, että jos et heti jaksa päivittää niin tiput kelkasta. Eihän se periaatteessa ole vaarallista ollenkaan.

On ollut niin paljon töitä ja kaikkea, että jaksaminen iltaisin ja rokulipäivinä on ollut aivan liian rajallista. Kaikki aloittamani projektit ovat jääneet kesken, paitsi saunan pesu viime sunnuntaina. Alan tässä näköjään tehdä välitilinpäätöstä menneestä työkeväästä, ja huomaan sen olleen aika väsyttävä koska olen jaksanut vain välttämättömimmän vapaa-ajalla. Mutta nyt on ihana lämmin sadepäivä, istun tässä ikkuna levällään puutarhaan ja naputtelen oikein ilokseni. (Tai enhän minä koskaan kirjoita, jos se ei huvita. Toivon, että viikon päästä kesälomalla tulee oikein inspiraation aalto jahka tunnen itseni levänneeksi.)

Ihana tuoksu tulee pihalta.

Siellä minä olen aamuvuorojen jälkeen iltaisin notkunut ja toivonut tätä sadetta. Haaveillut mökille pääsystä ja siirtynytkin jo mielikuvissani sinne. Suunnitellut kaikenlaista miehenkin uuvuksiin, ja eilen naurettiinkin töissä jälleen yhden lomalle jäädessä, että stressihän tässä siirtymässä aina tulee. Se kuuluisa lomastressi. Minäkin olen jo alkanut listojen teon, että mitä muka pitää ottaa mökille kissojen lisäksi mukaan. Listassa lukee villasukkia ja hiekkapaperia. Niitäkin Ryötönperällä kyllä jo on, mutta jotain piti saada kirjoittaa.

Ollaan oltu töissäkin jo aika levottomia. Totesin, että on se kuitenkin hyvä että ahdistuksen sijasta uupumus purkautuu hysteerisenä nauruna ja mauttomina vitseinä. Loputtomana mielikuvituksen virtana. Ollaan esimerkiksi keksitty hahmo nimeltä Merkkiäänimies. Hän on sellainen pieni huopahattuinen herra, joka lueskentelee ja odottelee meille tulevaa sähköpostia. Ja aina kun viesti saapuu, hän ottaa asennon ja täräyttää uruillaan tö-döö!. Siitä me tiedetään, että työmaatamme on jälleen lähestytty.

Joka ikinen kerta loppuviikosta, kun sähköpostiääni tuli, niin meillä alkoi kikatus kuplia. Mietittiin, että onkohan Merkkiäänimies huomannut, että palkkakuitti tulee nykyään sähköisenä ja onkohan saanut lomarahat ja lisät oikein. Mikä on työhyvinvoinnin laita ja mitähän hän meinaa lomalla tehdä, vai siirtyykö kesäpäivystykseen kuten osa muistakin työkavereistamme.

Eikä me toisistamme olla vapaa-ajallakaan irti päästetty. WhatsApp-viestiketju laulaa ja tunnelmia jaellaan, vaikka osa meistä on jo maalla. Anne-Marian pionit ja Monna Pielisen rannalla:


Että en valita. Onni on ihanat ystävät, vaikka työperäisetkin. Ja onhan noita nykyään niin monista muistakin konteksteista, että hyvä sitä on päästä taas mökkirantaan miettimään, kertaamaan silläkin tavalla taakse jäänyttä puolivuotiskautta. Ikivanhoja kaveruuksiakin on tässä vuoden mittaan elpynyt ja pitkiä puhelinkonferensseja pidetty. Kommuuneja perustettu.

Kommuuneja perustettu!

Kyllä - siitäkin on irronnut aika paljon naurua. Kun ei tässä nyt kuitenkaan mitään varsinaisia ekohippejä olla, vaikka hyvää tahtoa ja perheenomaista ystävyyttä meillä paljon riittääkin. Yksityisyys on tärkeää, kaikkea ei halua jakaa, vaikka toisaalta raportoin minä aika ahkerasti esimerkiksi vatsantoimintaan ja hormoneihin liittyvät asiat - melkein siinä saattaa yhteisöllisyys joskus kärsiäkin. No, joka tapauksessa siis Timber muutti meille vappuna. Onhan siitä ehkä jo ollutkin puhetta. Kun asutaan tällä tavalla kahden hengen taloudessa liian isosti rintamamiesröttelössä, niin kyllä siitä aina joutaa yhden huoneen putkiremppaevakolle lainaamaan. Aikoinaanhan Apulainen asui meillä, ja nyt siis Timber.

Voitteko kuvitella, että olen jopa antanut keittiöstä tilaa mikroaaltouunille, moccamasterille ja smoothie-aparaatille. Eikä oikeastaan tunnu edes uhraukselta, koska ystävän viihtyvyys on tärkeää. Ollaan kaikki tehty niin paljon töitä viime aikoina, että ollaan nähty vain ohimennen. Suunniteltiin vitsikkäästi sellaista läsnäolon aurinkotervehdysrituaalia aamuihin, kun ehditään kohdata noin kymmenen minuuttia ja sanoa huomenta melko kiireisesti.

Juu, ja sitten on aika mojova uusi ystäväsaldo sieltä Lapinlahden mielisairaalasta. Meillä oli viikko sitten ensimmäiset itsellemme järjestetyt juhlat (eipäs - olihan meillä pikkujoulut), ja minä ilossani kuvasin vinosti viinilasiani Aleksis Kiven huoneen viereisellä parvekkeella. Monesta kulmasta. Sitten siirryttiin sisäpihalle, jossa oleskelusta olin tähän saakka vain haaveillut.

Ihana nuori tiedottaja otti minusta(kin) siellä kuvan, ja menneellä viikolla sain oikein julkisuutta kun vapaaehtoisteemassa pääsin esille Lähteen sosiaalisessa mediassa. Siis muiden puuhaihmisten lisäksi. Olin niin ylpeä, että jakelin linkkiä pitkin omaakin verkostoani. Vaikka tuntuu, etten ole ihan niin paljon ehtinyt tai jaksanut Lapparissakaan tänä keväänä vaikuttaa kuin olisin halunnut. Mukava saada kuitenkin tunnustusta siitäkin vähästä, eikä ole epäilystäkään ettenkö mökkiloman jälkeen taas palaisi ruotuun myös kansalaisaktivismissani - sehän on siis aivan uusi elementti meikäläisen elämässä. 

Jos siis sitä ei lasketa, että kymmenisen vuotta sitten lajittelin vuoden verran lahjoitustavaroita eläinsuojeluyhdistyksellä.

Välillä olen miettinyt, että olisiko syytä pitää matalampaa profiilia omasta osallisuudesta Lapinlahdessa, mutta ei kai se mitään itsensä ylentämistä ole, jos on polleva siitä missä saa olla mukana, vaikka vähänkin. Vai onko? En minä itseäni ainakaan muita paremmaksi ihmiseksi tunne, vaan lähinnä onnellisemmaksi suhteessa entiseen itseeni. Onnekkaaksi.

Kansalaisaktivisti-Leppäsen hupeneva lasi viiniä:



Meitä Lapparin ihmisiä yhdistää yhteinen mielenkiinto ja rakkaus miljöötä kohtaan. Silti ne reitit, joita pitkin olemme paikalle ajautuneet, eroavat monellakin tavalla toisistaan. Samoin myös elämäntarinamme, joista toki olen kuullut vain murto-osia. Koska me nähdään usein "vain" toiminnallisissa tilanteissa, ja niissä ehtii löpistä sillä tavalla sirpaleisesti. Se on tosi virkistävää!

Joku kertoo itsestään enemmän, toinen saattaa pitää mysteerietäisyyttä. Ja silti ollaan niin kuin tunnettaisiin hyvinkin. Yhden intohimo on valokuvaus. Toisen taideperformanssit. Kolmannen interiöörit. Ja neljännen - esimerkiksi minun - juoksentelu ja kanniskelu vähän niin kuin urheilumielessä. Sitten kun istutaan portaalle turisemaan, täydennetään toisiamme myös siinä. Saatetaan jakaa murheitakin siviilielämän puolelta ennen kuin jatketaan toimintaa.

Juhlissa ehdittiin tutustua lisää, ja edessä on yhteinen juhannuksen järjestäminen kansalaisille. Tulee kiva spektaakkeli, ajattelin että jos laittaisi ihan mekonkin. Vielä en tiedä, mitä tehtäviä minulle lankeaa. Toivon vaikkapa saunamajurina olemista, tiskihommia ja kansalaisten kanssa höpöttelyä. Ehkä onkimisessa avustamista ja valokuvausta myös.

Kerroin Lappari-kavereille myös Patareissa käymisestäni, ja että sinne taitaa olla syntymässä samansuuntaista elämää kuin meillekin:



Tallinnassa vankila-alueen lisäksi tuli kierreltyä vanhan kaupungin ulkopuolella. Kaksipäiväisen retken toisena päivänä minulla oli omaa aikaa, kun mies oli työpalaverissa. Pitäisi enemmän kotikaupungissakin harrastaa ihmisten salavalokuvaamista. Siinä pääsee irti omasta itsestään ja arjesta. Ihan eri tavalla kuin esimerkiksi sitten mökkirannassa, jolloin tulee enemmänkin syvennyttyä nimenomaan siihen, mitä sisin sanoo.

Molemmille ilmiöille on aina tilausta.


Tässä pitää nyt vähän jakaa näitä retkikuviakin, kun kerran tuli otettua. Varmaan sata yhteensä, ja kymmenkertainen määrä ajatuksia. Muistojakin nuoruusajan työharjoittelukeikasta. Pysähtelin kivoihin kohteisiin drinkille. Aina tuli vaihdettua muutama sana jonkun kanssa, ja esimerkiksi Tiksissä oli tosi mukava tunnelma, vaikka vieressä oli rakennustyömaakuoppa. Sen entisen torin tilalla rautatieaseman kupeessa:

Luojan kiitos, löysin "uuden" torin sen kuopan tilalle. Ihan sama tunnelma, ja melkein teki mieli ostaa horsmaa ja ratamoa ihan vaan kannatuksen vuoksi. Kun ei minulla ainakaan niille lohenvärisille isojen naisten alusvaatteille käyttöä ole. Tai keinokuitutunikoille. Jos olisin paikallistanut pellavalaudeliinoja tai -käsipyyhkeitä, olisin ostanut. Mutta en löytänyt, vähän iski ujous niin en kehdannut kysyäkään.

Vaikka teoriassa osaan eestiä. Venäjää en sanaakaan, ja se oli torilla aika yleinen kieli.

Astioitakaan en tarvitse, hittolainen! Tuolla niitä kumminkin on... Ihania.
Löysin samalla Tellisikivin kulmille, enkä ollut siellä koskaan ennen käynytkään. Ainakaan tietääkseni, vaikka saattoihan siellä lähellä olla muuten jokin niistä ekskursiokohteista, joissa nuorena sossukoululaisena kävin. Lastenkoti tai kehitysvammaisten koti. En voi muistaa kaikken sijaintia, niin monessa paikassa silloin meitä kierrätettiin. Pitäisikin ihan ottaa yhteyttä Sakun kuntaan ja järjestää muistelosessio joskus tässä. Mennä taas päiväkodin johtajan luokse kylään. Siinäkin siis yksi ystävyys, jonka voisi elvyttää.

Minä ehkä olisin kaivannut Tellisikiveen seuraa. Oli lounasaika ja tyylikkäitä ihmisiä joka puolella. Minä sain kiireisessä paikassa siiderin sijasta oluen, ja tunsin itseni vähän ulkopuoliseksi. Pitää kokeilla joskus uudelleen tuolla vierailua:

Enemmän kotonani olin vain kaduilla kulkiessani. Sataman lähellä kun odottelin miestä ennen kotilaivaa, niin integroidun suomalaiseen humppameininkiin ja tuli taas todettua, että ei ollenkaan ole niin vastenmielistä se kanssakansalaisten örvellys kuin aina sanotaan. Hyväntuulisia ihmisiä ja mukavat jutut. Sopivasti hiljaisuutta ja kommentoitiin aina vain jos oli kaverin tarinaan lisättävää tai näkökulma.

Kesäloma tai sen läheisyys tuo selvästikin meihin hauskaa virettä, ja taas tuli ajateltua että monesti ihanien asioiden odottaminen on itse asiaa suloisempaa.

Ajattelin minä Tallinnassa paljon muutakin. Esimerkiksi sitä, miksi olemme niin viehättyneitä vanhoihin rapistuneisiin ja hyljättyihin kohteisiin. Olen pannut sen ilmiön merkille myös instagramin abandoned-kulttuurissa, ja miettinyt sitä paljon. Vaikka olenkin historiaa lukenut, niin en usko että pelkkä kiinnostus menneisyyteen riittää. On olemassa jokin raadollisuuden ja kuolevaisuuden kiehtovuus, joka täydentää meidän kliinistä nykyisyyttämme. Varmaan?

Paitsi että ainahan myös tämä nykyhetki on täynnä kamalaa, koko ajan jossain joku kärsii. Silti sitä tulee hakeuduttua vaikeisiin paikkoihin, toivottua kummituksia ja haisteltua kaltereita. Ehkä paha on helpompi kohdata, kun se on ajallisesti kauempana? No joo, tietenkin myös miljööt itsessään ovat ihan arkkitehtuurimielessäkin kiinnostavia - että ei siinä sen syvällisempää tarvitse välttämättä olla. Minulla on nyt tämä taipumus dramatisoida tavallisiakin asioita ja mennä sen jälkeen drinkille.

Helppo elämä.

Laitan tänne muistoksi vielä kuvan siitä, miten olin tyytyväinen kun vihdoin sain raahattua itseni Patareihin:

Pitäisi vissiin tehdä tukalle jotain. Jos sitten kesäloman jälkeen. Kampaaja sanoo taas elokuussa, että taitaa olla syväpesulle syytä. Heh. 

On tässä puutarha-asioitakin ollut mielessä. Ryötönperälle soitin eilen. Sähköyhtiö on nyt sitten myllertänyt linjamme maakaapeleiksi, ja naapurin Rouva mietti josko viljelisi perunaa siihen römykohtaan. Minun laariini on kuulemma alkanut pinaatti kasvaa, ja raparperista Rouva oli katkonut kukkavarret samalla kun oli hakenut meiltä ruohosipulia. Vielä viikko, niin pääsen sinne! Viikon päästä tosiaan tähän aikaan minä pakkaan niitä villasukkia ja hiekkapapereita. Tuleekohan ärhenneltyä taas miehelle, kun on se siirtymäkiire. Onneksi hän on sellainen valikoivasti kuuroutuva, ettei hermostu ihan pienestä.

Täällä kotona minulla on vielä vähän esiviljelyksiä tulossa - kesäkurpitsaa ja auringonkukkaa. Liian monet pihamaan kukat ovat jo lakastuneet, mutta kaksi pionia ja lötköt unikot sentään vielä nupuissaan. Varjopaikan hyötymomentti. 

Äsken työkavereiden kanssa WhatsAppissa suunniteltiin vielä siittämättömän koirapojan ristiäisiä. Sitä samaa levotonta naurua, kuin livenäkin. Minä pääsen kuulemma sylikummiksi ja aloinkin samantien entisenä kirkon kanslistina koirantaa ristiäisvirsiä."Herra, tassussasi - onkin kuraa vaan. Se on paras tassu päällä maan..." Ja sitä rataa. Kyllä on kätevää, kun ystävillä on sama huumorintaju. Yllättävän paljon samanhenkisiä!

Nyt minä jään odottelemaan iltapäivää, kun saadaan saunavieraita. Vaikka onkin ollut kiireinen kesän aloitus, niin tässä kirjoitellessani huomasin, miten on kumminkin ollut aika antoisaa ja mukavaa. Vielä yksi yövuoro, yksi päivävuoro, toinen yövuoro, hammashygienisti, juhannus Lapparissa ja sitten loma. Jes!

Tässä vielä tämäkin päiväkirjaan, muikea vapaaehtoinen isin entisen työpaikan sisäpihan puutarhassa:
(Kuva: Roosa Lindholm)

lauantai 4. kesäkuuta 2016

Joutui niin paljon!





Joutui! Armas aika - vähän tietenkin liiankin äkkiä, mutta toisaalta kyllä minä tänä aamuna sen ääreen kotimatkabussissa pysähdyin kun alkoi ihan nolosti liikuttaa. Itsekin olin myöhemmin päivällä menossa lakkiasiin, ja sain ennakkohuumatunnelmaa. Nuorisoa nousi juhlatamineissaan kyytiin. Voi itku, miten nättejä, vapautuneita ja söpöjä! Oli sitä ruusua ja todistusmuovitaskua kainalossa. Puheripuleita takapenkissä.

Melkein jokaisella pysäkillä jokunen - osa odotti muita busseja. Mäkelänrinteen kohdalla näin ensimmäiset ylioppilaat, ja sitten piti tosissaan alkaa nieleskellä. Mikähän täti-ihmisen merkki tämäkin on, että nuorison ilo ja onnistuminen saa palan kurkkuun vuosi vuodelta herkemmin. 

Kun sitten tänään mentiin sinne pikkuserkkupoikani juhliin, näin ovella heti lempisukulaisiani. Kuulin kahvipöydässä, että vielä ovat minunkin lakkiaiseni niin elävästi mielessä - miljöö ja kaikki. Niitähän tosiaan juhlittiin Hakunilan lähiön erään kerrostalon 9. kerroksen kodissamme, oli orvokinkukkia jääpaloissa yhden äidin serkun toimesta. Aika on korjannut pois sekä serkun että äidin, mutta tänään oli ihana ilo tavata monia elinvoimaisia sukulaisia.

Minun lakkiaisistani on sentään jo 23 vuotta, ja minulla oli ruma "karjakkohame" (kuten äiti sanoi), enkä ollut ollenkaan niin sivistyneen kiinnostunut sukulaisistani, kuin tämä fiksu nykynuoriso vaikuttaa olevan. Joten sitä meikäläisen valkolakkiaikaa nyt on turha muistella, vaikka mieleen tulikin.

Koomista, että sukulaisten kanssa todettiin miten kesämökkejämme on 50 kilometrin säteellä useita! Osa Etelä-Pohjanmaan, osa Pirkanmaan puolella. Että voisi kai sitä lomalla sen verran poiketa omalta tontilta, että jos vaikka kylään...

Tänään kuvituskuvina vain kotipihan eläimistöä.
Ai niin, ja herranjestas! Se viikon takainen sossukoulun luokkakokous! Täsmälleen tähän aikaan se oli täydessä vauhdissa, varmaan tapailtiin jo Kaikuluotainta. Sen sijaan, että minä olisin alkanut vollottaa - kuten nuorena silloin erotessamme - sainkin nauruhepulin (mikähän sekopääreaktio sekin), joka on myös videolle taltioitu. En ole katsonut. Luultavasti näytän ja kuulostan kamalalta. Punaviiniä hampaissakin varmaan, kuin olisin pelkkä ieneukko.

Vaan - olipa se kokemus! Tai toisaalta, yllätti se miten vähän oltiin muka muututtu 20 vuodessa. Meitä oli paikalla 75 prosenttia ja luokanvalvoja. Ensinnäkin oltiin saman kokoisia! Kukaan ei ollut lihonut tai laihtunut. Sinänsä pidän painoindeksejä epäkiinnostavina, mutta pistinpä kumminkin merkille. En päässyt ällistelemään myöskään yhdenkään muuttunutta tyyliä. Vain ruudut poikien paidoissa olivat ehkä 90-lukua pienemmät. Tyttöjen tukkatötteröt ehkä vaatimattomammat - varsinkin omani.

Etenkin kun menin suoraan mökiltä, eikä minulla siellä ole mitään tötterövermeitä.

No, kyllä kun me niitä opiskeluaikojen valokuvia katseltiin - niin siloposkien lisäksi hilpeyttä herättivät vääränkokoiset vaatteet. Enimmäkseen liian isot. Nythän on toki aika kinkeli muoti, mutta varmaan me silti pukeuduttiin laivoihin osittain raha- ja egosyistä. Alesta hankittiin takit ja muut, vaikkei koko ollut niin justiinsa.

Jopa meidän opettajamme oli äimistynyt siitä tunteesta, että vastahan hän meidän kanssamme väänsi.

Todettiin, että ehkä tapaamme vastedes vähän useammin. Maksimissaan, ei kun vaiko minimissään, viiden vuoden välein. Nyt on facebook-ryhmässä alustavasti lyöty lukkoon elokuu 2018 ennen koulujen alkua Ryötönperällä. Minun mökilläni! Se syntyi kotimatkalla ehdotukseksi, kun palattiin kahden opiskelukaverin kanssa. Miehillä oli sellainen toive, että jos vaikka jotain yhteistä tekemistäkin sitten oikein. Minä sanoin, että aina voidaan kaataa pari puuta jos pelkät mölkky ja petankki eivät riitä. Tikkataulukin on, joten voisin järjestää kolmiottelun! (Sanoo ihminen, joka vihaa seurapelejä, mutta minkäs teet kun on valinnut sosiaalialan, kaikki muut ovat niin toiminnallisia.)

Tai korjataan aitan katto.

Tai liiterin seiniäkin voidaan fiksata.

Ilmoitin myös, että minä en sitten oikein kokkaile. Se(kään) ei ollut ongelma.

Muisteltiin musiikin tunteja. Kuinka meinasin heittää isän kitaran seinään ja menetin lopullisesti hermot body percussion -tunneilla. Muisteltiin ATK-opettajaa, joka sanoi minua Aku Ankaksi, koska niilläkin tunneilla pinnani paloi. Miten ihmeen aikuisia kaikki luokkakaverini olivatkaan jo silloin! Siksi juuri se oli minulle paras opinahjo, jouduin nöyrtymään tosiasioiden edessä aika paljon, oppimaan itseäni viisaammilta. 

25 prosenttia meistä on nykyään kolmivuorotyössä, minä kuulun siihen sakkiin. Tykätään. Oli tosi mielenkiintoista tutkia sitä, mihin ollaan päädytty. Mutta myös siviilielämä ja vapaa-aika! Mitä kaikkea ihmiset tekevätkään! Ei pelkästään se, että ollaan vielä kaikki hengissä. Vaikutti siltä, että ollaan myöskin todella elossa

Kuulosta kliseiseltä, mutta totta se vaan on.

Luokkakokous jätti pysyvän jäljen opiskelumuistojen päälle. Ihan vaan täydentävän, ei mitään spektaakkelimaista muutosta. Juuri tällaisesta minä tykkään, koska en ole suurten siirtymien ystävä. 

Meillähän oli ilmeisesti viimeisenä vuotena mukana myös kummitus. Valokuvissa - sekä Jyväskylän koululla että opintomatkalla Virossa - esiintyi vieras ihminen, jota kukaan ei muistanut. Siis kukaan. Oli ihan ymmärrettävää, että jokainen oli unohtanut jotain ja yhdessä täydenneltiin muistojamme, mutta että "Minnaa" ei muistanut kukaan. Ehkä vähän noloa?

Varmasti ihan kiva ihminen, ei me sillä. 

Mukana luokkakokouksessa oli myös yksi noin puolivuotinen ihmistaimi ja vitsailtiin hänelle koko vuorokausi. Että jos lähdetään vaikka baarikierrokselle, niin jätetään hänet narikkaan. Ja sitten kun portsari uhkaisi lastensuojeluilmoituksella, me kaikki huideltaisiin käsillämme että joo, joo - me tiedetään ja osataan, hei kaiffari. Mä oon sossussa töissä, mä oon kriisityöntekijä, täällä on päivähoidon ammattilaisiakin - että älä kuule ala meille. Me otetaan tää lapsi tarkkailuun. Naurettiin, että kenen kotiin menisi luppanen pikkuinen ekalle selvittelyjaksolle, ja että kyllä se varmaan pitenisi kun eihän sitä potkuhousuihmistä kukaan meistä olisi pois edes akuutista sylistään antanut.

Aamukahvilla puhuttiin vähän totisiakin, ja kai siinä illallakin tuli kyynelehdittyä. Mutta täytyy sanoa, että olenpa taas ollut jo nuorena onnekas, puhumattakaan tästä keski-iästä.




Palasin takaisin arkeen sellaisessa kokemusaallossa, että olen tietenkin nähnyt taas paljon unia. Mikä on hyväkin, koska kertoo siitä että olen myös nukkunut. Paitsi viime yönä kun olin töissä. Kuuntelin helteestä viilentyvää Helsingin yötä ja laskeskelin mitä kaikkea tässä vielä on edessäkin päin ennen lomaa. 

Koko mennyt viikkokin oli taas aika mielenkiintoinen.

Kuten kuvista näkyy, olen ehtinyt seurustella kotipihallakin. Täällä puutarhan tällä erää viisain eläin, eli mustarastas, ihmettelee oman jälkikasvunsa lisäksi muiden luontevaa ja epädramaattista olemista. Sepelkyyhkyllä on ilmeisesti myöhäisherännäispesänrakennusvaihe. Ihmisestä metrin päässäkin ihan vaan oksia ottaa nokkaansa ja leuhottaa omenapuuhun.

Oravanpoikien tilannetajusta on turha edes puhua, kun sitä ei ole. Jatkuvaa suu auki ihmettelyä ja roska-autosta järkyttymistä maanantaisin. Onneksi olin silloin vielä vapaalla niin näin senkin.

Minä jotenkin taas samastun mustikseen, luulen että meillä on sama ÄO. Tai vähintään aaltopituus. Pöyristytään muiden varomattomuuksista ja pidetään tarvittaessa mekkalaa.




Mökiltä siirretty vuorikaunokki yrittää menestyä myös täällä kotona. Aiheuttaa minulle lähinnä ikävän maalle.



Mutta ei se ole mitään maaseutuelämään verrattuna. Tänään ennen lakkiaisia soiteltiin Ryötönperän naapurin leskirouvan kanssa. Ihan oli proosallista ruohonleikkuriasiaa ensiksi. Ostetaan uusi, sovittiin. Vanha pätkii, paukkuu ja palaa, joten... 

Hän oli aamukahvilla istuessaan nähnyt sivusilmällään jotain liikettä pihallaan. Koska oli helteen jälkeen tuulinen sää, niin ensimiete liittyi lentävään piharoskaan. Vaan se olikin ollut kettu! Ihanaa! Minä en ole mökillä - enkä paljon muutenkaan - nähnyt juurikaan kettuja, ja nyt siellä meillä sellainen ainakin kävi! Minkähänlainen kakka on ketulla, jos oppisin vaikka tunnistamaan. 

Jos yhtäkkiä saunapolulla olisikin merkkejä oranssista koiraeläimestä. Pitää alkaa opiskella sekä jälkiä että kakkikikkaleita. Oikein hyvä kesäloman harrastus sitten kolmen viikon päästä.

Eikä siinä vielä kaikki. Nyt tekisi mieli sanoa, että valitettavasti - mutta en sano.

Käärme. Kyy. Kääk. Leskirouvan portaalla. Nyt jo niin lähellä meidäkin tonttia, että tuleekohan minusta hysteerinen sukkahousupää koko lomaksi. Onkohan Jokke tosiaankin nyt asettanut reviirinsä meidän perälle ja minä sitten näyttelen haarakiila hiuksissa toista käärmettä heinäkuussa? Möngerrän puskissa, että Jokke ymmärtäisi asua metsässä. Auts. Tulee ehkä uusi opin paikka, koska toisaalta haluaisin tutustua käärmeeseen, mutta en vahingossa ollenkaan.

Pitää saada Joken kanssa treffit. Hän on sentään vielä hengissä. Toisin kuin sen kauemman naapurin kyy, joka uhiteltuaan liiaksi sai lopulta lapiosta. Voi että. Jäiköhän paljonkin nuorisoa kaipaamaan.

Vaikkei hieno kuva olekaan - on pala Lapparin restauraation historiaa.
Vielä pikaraportti kaupunkielämästä. Harmittaa, kun en ennen viime mökkireissua ehtinyt tai jaksanut kirjoittaa Lapinlahti-kuulumisia. (Kannoin betonilaattoja ja nauroin auringossa mainioiden ihmisten kanssa.) Olen nyt ollut mukana aika vähän, enemmän vain hengessä. Jostakin on kuitenkin kiirinyt tieto maailmalle, että olin yksi joskus muistitiedon keruusta kiinnostuneista. Nyt tuli sähköposti. Toinenkin. 

Kun sairaalan uusioelämä on saanut näkyvyyttä, niin paikalle ajautuu ihmisiä, joilla on oma tarinansa kerrottavana. Minä olen todella onnekas ollessani yksi sellaisista ihmisistä, joille se halutaan kertoa. Tulee kansalainen ja sanoittaa suhteensa 175-vuotiaaseen mielisairaalaan. On toivonut saavansa joskus puhaltaa kaikki muistot ulos. Ihmeellistä!

Minä istuin torstaina eteläsiivessä lounaalla ja katsoin valokuvia vuodelta 1970. Sitä ennen olin saanut kuulla, miltä yksi osastoelämä tuntui. Oltiin samoilla kallioilla kuin kertoja nuorempana. Kuuntelin, ja joutsenet lensivät sekä lokit. Meri on alkanut olla niin lämmin, että sekin tuoksui.

Kaiken sen jälkeen pääsin odottelemaan ukkosta ja pitämään sadetta vanhaan piharakennukseen. Kuuntelin toista tarinaa. Siitä, mitä Lapinlahti nykyään yhdelle ystävälleni merkitsee - miten se on jopa ihan muuttanut meidän maailmaamme. Huh. HUH!

Harvinaisen täyttä on taas ollut. Mutta hyvällä tavalla.

Meni sitten kotimatkalla kesän ekat espikset pilalle.
Aina pitää hengästymisen päätteeksi olla jokin vain ihan pieni ajatus, että voi rentoutua. Tänään minulla on teille kysymys. Että mikä on tuo nätti köynnöstävä kasvi, jonka oksan olen leikannut maljakkoon. Puuhun (pensaaseen?) jäi useita. Hän kiipeää omenapuussa, tekee köysimäistä hienoa kuviota.

Nyt on tähtenä keittiön pöydän kulmalla: