maanantai 1. lokakuuta 2018

Muutto! Muutos!



Hei ystävät! 

Minä muutan, elämä muuttuu, hui! Pääsen ainakin hetkeksi asettumaan, asumaan Ryötönperälle ja perustin sitä varten vähän niin kuin puhtaalta pöydältä uuden blogin. Löydätte Ryötönperän kuulumisia tästä lokakuusta alkaen Haravanpyörästä.

Tervetuloa mukaan seuraamaan miten jännitän ja kestän ja opiskelen maalla asumista.

Saara.

sunnuntai 22. huhtikuuta 2018

Viime metreillä ennen vapaata vettä


Mökiltä löysin tämän. Vuodelta 1969. Pääsin lähemmäksi tätiäni, joka kuoli vuoona 1971, teininä. Kolme vuotta ennen kuin minä synnyin. Löydöstä "piti" tehdä taidekuva esittämään omaa kaipuutani viljelyskauden avaamiseen.
Pitkän ja ankaran talven jälkeen olen ollut onnekas saatuani viettää huhtikuussa kaksikin viikon pätkää mökillä. Vasta viimeisinä päivinä tällä viikolla ennen kaupunkiin paluuta pääsin vähän puutarhatöiden makuun aurinkopaikassa metsänreunassa, jossa oli tontin ainoa lumeton kohta. Jos talon sokkelin ympäristöä ei lasketa. Siihen minä tammikuussa yritin lapioida lunta, sillä keittiön putket olivat jäässä. Ne aukesivat huhtikuun alussa. Ilman halkeamisia tai isompia vaurioita, ilmeisesti.

Toissapäivänä kun lähdin kaupunkiin, liiterin pitkän sivun kattolumivuori jäi vielä niin korkeaksi että oven tikkataulusta näkyi vasta yläreuna. Muuten lumi suli silmissä ja hyvä ettei melkein kyyneleiksi saakka, kun piti lähteä ja katse pysähteli kaikkeen mitä seuraavina päivinä olisi voinut pihalla jatkaa.

Onneksi sain aloitettua myös lemmikkieläinten hautausmaan siivoilun, sillä se sijaitsee jättiläiskuusen juurella jonne ei koskaan kinostu paljon lunta. Isot alaoksat tekevät tavallaan teltan. Taata sen muistolehdon aikoinaan perusti, ja sinne tulee helmikuussa lopetetun Tumppi-kissan tuhkat sitten kesämmällä. Löysin metsänraivuupuuskassani maasta vanhan keittiölaatan palasen, josta saattaa tulla nöyrä muistoplakaatti. Vaikka marmorikivi liiterissäkin olisi. On se ollut ennen vanhaan sellaista - romua vaan työnnetty metsään, jota minä nyt karsin puistomaisen puutarhani laajentamisen hengessä. Löysin myös ruostuneen sardiinipurkin, jonka joku oli jaksanut vain puoliksi avata.

Tässä tunnelmoin vasta maaliskuun alussa kotona. Tomaatti tulemassa siellä. Nyt on jo tomera taimi.
Mökkikautta ja puutarhatöitä odottellessa minä onneksi löysin pitkästä aikaa kamerani. Siitähän minä viimeksi talvella täälläkin uhosin. Kevään kaipuuta lievitti hienosti monen tunnin asetelmasessiot, sekä pieni harjoittelu myös katuvalokuvauksen parissa työmatkalla. Nyt onneksi pihalla odottavat tekemättömät työt myös täällä kaupungissa, ja kamera on taas unohtunut reppuun mökkireissulta.

Minä löysin taas iloa järkkäristä, ja vaikka kuvat ovatkin tummanpuhuvia - mistä sain palautetta - niin se oli ikään kuin taiteellinen tarkoituksin. Kyllä minä sitten niitä somia kukkaotoksia ehdin ottaa kesäisen keveässä ilmapiirissä. Talvella harjoittelin tällaista:
 


Näillä oli jännä mielikuvitusta kirvoittava vaikutus, ja tuli kaikenlaisia tarinoita ajatuksiin. Joutilaina tai yksinkertaisesti laiskoina hetkinä on hyvä antaa mietteiden harhailla ideoista toisiin. Kyllä niistä joku joskus kanavoituu toiminnaksikin. Voi että, kun olisikin aikaa olla kirjailija vaikka! 

No, mutta takaisin Ryötönperälle. Tuli valtava onnistuminen yhdessä asiassa vahingossa. Alunperinhän minun piti tehdä joululahjoiksi puolukkalikööriä tai jotain snapsin kaltaista, mutta se sitten jäi. Tammikuussa tyhjensin pakastimesta ylivuotiset puolukat lillumaan viinaan sokerin kanssa. Hieman ennenaikaisesti jo huhtikuun ensimmäisessä talviloma-aallossa minä ne pullotinkin. Taisi olla lumituiskupäivä ja minua huvitti pörrätä sisällä radiota kuuntelemassa. Hyvää tekee sellaisetkin hetket ja siinä mielessä on kätevää, että välillä on koleaa.

Valitsin kaikista somimmat säästämäni pullot ja ikuistin hetken "suuren ruokakuvaharrastukseni" nimissä:

Liköörin aineksina lilluneet puolukat odottivat kaksi päivää että keksisin niille käyttöä, mutta laitoin pois.
Ai niin, halusin myös testailla että mistä laseista likööriä pääsiäisenä juodaan, heh. Jokainen niistä sopi tarkoitukseen hyvin. Kyllä kannattaa tykätä astioista. Varsin olin hyväntuulinen maistelutuokioni jälkeen ja etenkin ylpeä tosi maukkaasta lopputuloksesta! Lopulta itselle jäikin vain juhlatujut, sillä jakelin lahjapulloja naapureihin ja ystäville. Hyvä niin! Etenkin, kun puolukat olivat naapurin leskirouvan keräämiä. Olisi tuntunut itsekkäältä pitää koko litku itsellä vaan ihan pokkana.

Paikallisen Alkon myyjän kanssa talvella valittiin se hinta-laatu-viina, joka toimi mainiosti. Hän oli tehnyt samasta aikoinaan viinimarjajuomaa. Viime viikolla kun hain ihan vain viiniä liikkeestä, niin todettiin että pian alkaisi olla kuusenkerkkäsnapsin alulle laittamisen aika. Hän valisti, että vain pari kerkkää riittää maustamaan juoman. Että ei niin kuin minä pari vuotta sitten tein kun tungin viinapullon täyteen kuusenkerkkiä. Se maistui ihan mäntysuovalle, vaikka olikin kuusipuun tuotetta. Yöks. Kuulemma nokare vaikka hunajaa kruunaa maun. Siinäpä toukokuinen tuokio jo suunnitteilla, kerkän tiputtaminen pulloon.

Nyt muistelen tässä harmaassa ja viileältä tuntuvassa kevätsunnuntaissa yövuoron jälkeen. Kohta ehkä kaivelen puutarhaohjelmia netitstä. Kirkkaat mökkipäivät tuntuvat ihan unelta, mutta kyllä ne totta olivat. Sää suosi aika ihanasti ja kompensoi liiallista lumen määrää. Ensimmäisessä loma-aallossa ennen pääsiäistä kuvasin joutsenet. Viikko sitten sain ensimmäiset kurkikuvani. Kuun alussa näin hyttysen toukkia avantosaunavedessä ja viimeksi jo ensimmäiset lentävät. Miten nekin aina talvella unohtuvat. Kärpänen meinasi mennä korvaan metsänreunassa. Radioiltoja rannassa lämpimässä auringossa. Mökkitiellä kurassa lupsahtelevat saappaat.

Saunapuiden tekeminen ja itse sauna. Ah - koko kausi vielä edessä! 


Seuraavilla mökkireissuilla agendalla on lisää ylläpitohommia, tai siis sellaisia joita ei ole vielä voinut lumen takia tehdä. Huussin tyhjennys ja hoito. Niityn maisemointi siten, että osasta tulee kasvimaata aurinkoisen paikan vuoksi. Toki kaikkea mahdollisimman toisarvoista, niin kuin ikkunoiden pesua ja sen sellaista. Muutaman roskaröykkiön toimittamista pois. Liiterin siivous. Kohti kesää mennään, enkä valita tekemättömistä töistäkään. Kyllä ne odottavat.

Jännitän vähän, että elääkö jäljelle jäänyt 20-vuotias Heljä-kissani sinne saakka. Että saisi vielä yhden kesän tuntea tassuissaan maalla. Hän on hienosti - hienommin kuin minä - selvinnyt talvisesta siskonsa kuolemasta. Ihan muina mummoina elelee ja pitää parin viikon välein muutaman päivän paastoja, joista jokaisesta huolestun että onko nyt viimeinen. Sain ikuistettua hänet viralliseen 20-vuotiskuvaan syntymäpäivänä, ja vaikkei otos ihan terävyytensä puolesta onnistunutkaan, tallentui eläimen valpas luonne:

Hän syntyi 6.4.1998 ja oli villi pentu. Nyt on seesteinen ja kunnioitettava ikäneito.
Ihan viime metreillä mökillä vapaata vettä nähdessäni hoksasin, että herraisä - tässähän on pian kalastuskausi taas! Sehän jäi minulta viime kesänä ihan kesken, aiheen opiskelu. Pilkillä ei tullut talvella mitään, joten nyt alkaa olla jo virvelin vippailu mielessä. Että joutaako tässä asiallisia hommia tehdä sittenkään ollenkaan, kun kalastaa ja viljellä pitää!

Ystävä valmisti minulle "pulikan", koska olin haaveillut kalastuskirjassa näkemästäni omatekoisesta suomustimesta. Jouduin sitä varten ostamaan limuviinoja, että sain nätin värisiä korkkeja kokonaisuuteen. Kyllä sitä vähän voi panostaa, vaikkei imelästä tykkääkään! Jännä nähdä toimiiko sitten, kun on vähän erimallinen kuin esimerkkikuvassa.

Jätin suomustimeni mökille keskelle pöytää odottamaan. On se hieno! Pitää muistaa kalastuslupa hankkia.


Tästä jatketaan, taas. Työputkea kaupungissa helpottavat pitkät illat, eikä tarvitse enää pitkästyä vaan voi mennä pihalle tössäämään sen sijaan, että odottaisi vain nukkumaanmenoa ja seuraavaa aamua. Käyn ihailemassa esiviljelyksiäni (ei siellä ole kuin vähän tomaattia, miesväen papuja kuusi sekä muutama laukan huitula) parin tunnin välein. 

Hurjaa kun seuraa työvuorolistasuunnitelmaa työmaalla. Ei ole montaa A4-liuskaa kun jo saapuu juhannus, huh! Alkaa olla ajan pysäyttämisen aika käsillä. Mukavia kevätpäiviä sinne myös, ystävä!

maanantai 26. helmikuuta 2018

Pääasia että raksuttaa taas.

Tuntuupa lähes mahdottoman hienolta, että ylihuomisen jälkeen saa kääntää seinäkalenterin sivun jo maaliskuulle. Alkaa helpottaa. Ensin tuntui että talvi menee tosi joutuisasti, mutta nyt taas alkaa olla se pitkästynyt tunnelma - että mateleeko sittenkin. Olin jo etukäteen päättänyt että helmikuu tulee olemaan taukokuukausi mökkeilyssä, mikä näillä pakkasilla tuntuu tavallaan ihan viisaaltakin. Ei tule lämmityspiikkejä sinne, saa torppa uinua talviunta.

Se on yhtä aikaa kodikas ja haikea ajatus. Syksyllä mökin jättäminen hämärään tuntuu aina vähän liiankin vaikealta, mutta näin kevättä kohti kun mennään - lähtemisessä on ihan mukavia toivonkipinöitäkin edessä olevasta valoisasta ajasta. Eikä pieni lämpöaaltokaan tänä vuonna olisi pahitteeksi. Ensi viikolla käynnistyy taas se vaihe kun ramppaan Ryötönperän ja Helsingin väliä ahkerasti, on edessä sopivia pitkiä vapaita siihen tarkoitukseen ja talvilomakin tulossa.

On ihan klassikko jo se, että näinä kaupungissa vietettävinä vapaapäivinä tuskastun ja aika tuntuu pitkältä. Minusta saattaa tulla tosi lapsellinen jos keksin, että on tylsää. Tekemisen puutteestahan se ei ole kiinni, heh. Tänään minun piti siivota ainakin naulakko ja imuroida, mutta tulinkin tähän tietokoneelle välttelemään asiallisia hommia. Aina on hyvä selitys se, että miksi nyt pitäisi vapaapäivä käyttää huushollaukseen kun voin siirtää kotityöt vaikka ylihuomiseen kun odottelen lähtöä yövuoroon. Mielestäni aivan käyttökelpoinen logiikka! Kyllä sitä ihminen saa omalla ajallaan harrastaa, jos kerran harrastuksia on!



Harrastuksista laulujen kirjoittamisen opettelu on edennyt jälleen. Tilasin Laululyriikan käsikirjan - Heikki Salon opus sekin - ja oli kyllä pitkä viikko sitä odotellessa. Maalla lauluntekijäystävällä sellainen oli ollut jo tovin, mutta todettiin että molemmat tarvitsevat oman. Sellaisia ne manuaalit ovat. Tarpeellisia, jos ei vielä osaa. Kirjoitin viikko sitten ensimmäiset ehkä yhdeltä istumalta ehjät biisinsanat, kun otin oikein harjoitustyön kannalta ja kiinnitin huomiota muutamiin muotoseikkoihin.

Oppikirja tuli kaksi viikkoa sitten postilaatikkoon sellaisella hetkellä, että en voinut siitä heti alkaa nauttia. Odottelin lähtöä eläinlääkäriin. Olin tehnyt ison itkuisen ratkaisun ja päättänyt viedä Tumppi-kissan sille viimeiselle piikille. Oikeasti niitä onkin muistaakseni kolme, mutta minä lähdin pois ensimmäisen jälkeen kun kissa oli jo niin kanttuvei, ettei ymmärtänyt mitään. Hirvittävän surullista. Pysyin eläinlääkärissä aikuisena, enkä järjestänyt Tumpin kiusaksi mitään ylimääräistä lääppimisdraamaa. Hoidin sen puolen sitten kotona ihan huolella. Miten paljon voikin itkettää yhden vanhan kissan ikävöiminen ja suru. Ei meinannut tulla loppua millään, mutta olen minä jo viikon pysynyt kasassa.

Tänään soittivat, että tuhkauurna on nyt noudettavissa. Olen vitsaillut, että mistä senkään tietää mitä sinne pahvilaatikkoon on kauhottu - rahastavat vaan ja väittävät omaisille, että oma lemmikki on nyt justiinsa siinä. No - vaikka aina onkin rahasta tiukkaa, niin olin minä valmis siitä maksamaan että saan vielä rituaalin mökillä siellä ison kuusen juurella, jossa on lemmikkien hautausmaa ja muualle haudattujen (heh) muistolehto. Siellä on mm. ystävän edesmenneen koiran risa tennispallokin muistoksi siitä kun sain sitäkin eläintä lainata.

Nyt minulla on siis enää yksi 20-vuotias kissa, ja sanoinkin eläinlääkäriin että saatetaan joutua tulemaan pian uudelleen samalle asialle. Heljä nauttii ystävä- ja perhepiirissäni valtavaa kunnioitusta nyt kun jäi vielä pikkusiskonkin menehtymisen jälkeen aika hyväkuntoisena huusholliin pörräämään. Eilen ja tänään on ollut taas kolotuspäiviä, ja mummo vaan nukkuu - mutta välillä on pirteitäkin hetkiä. Nyt kun olen kasvanut ihmisenä lopettamalla yhden kissan, niin tiedän selviäväni myös toisesta kerrasta. Mutta se nyt siitä.

Valon määrän lisääntyminen on saanut minut vähän innostumaan taas kaikenlaisesta. Talvihorros alkaa hellittää, vaikka joskus se vielä aamuyön pimeinä tunteina meinaa kuristaa. Mutta sitten kun aurinko nousee - nyt jo ihmisten aikaan - niin alkaa tulla mahdollisuuksia mieleen. Esimerkiksi kamera. Sehän on reissannut koko ajan edestakaisin laukussa mökkimatkoillakin, mutta en ole juurikaan kuvannut. On tullut semmoinen olo, että eiköhän nää talvimaisemat jo ole nähty.

Mitään sinänsä uutta ei ollut näissäkään valokuvissa, joita viime lauantaiaamuna räpsin. Mutta siinä hetkessä oli kuitenkin mukava heräämisen meininki. Koska olin viikon kärvistellyt varhaisaamuvuoroissa enkä nähnyt aamuvaloa kuin ikkunasta, niin olin päättänyt hyödyntää lauantain ja tallentaa sekä mieleen että muistikortille talvisen auringonnousun. Jälkimmäiselle se oli kyllä aika vaikeaa, kun kohmetutti koko ajan ja olin pikkuisen liian ajoissa liikkeellä, eli seitsemältä. Patsastelin hämärässä siirtolapuutarhassa ja huvitti, kun tunsin olevani yksin koko maailmassa. Ihan nukkui kaikki ympärillä eikä ketään missään.

Tarkentaminen ei sujunut laisinkaan, eikä silläkään ollut lopulta merkitystä - vaan ilahduin itsekseni siitä, että olin liikkeellä. Olen kyllä jutellut, että voisin elvyttää valokuvaintoiluani taas vähitellen keksimällä vaikka joitakin uusia näkökulmia tai kohteita. Nyt niitä ei vielä ole tullut mieleen, eikä tarvitsekaan. Pääasia että raksuttaa taas.

Olin lähikaupassa jo kahdeksan jälkeen, ja tuttua myyjätärtä hieman huvitti kun minulla oli naama kohmeessa ja puhuminen sellaista kuin olisin syönyt juuri vähän liian nopeasti paljon jäätelöä. En tiedä, mistä olin saanut päähäni että haluan paistaa kotona lettuja, mutta aineksia olin yhtäkkiä ostamassa. Käytän tuonkaltaisista inspiraatioista nimitystä "toiminnan tarmo". Sitä minulla oli, ja koko pitkä päivä vielä edessä kulutettavana. Niinpä olin ilmeisesti järkeillyt, että koska en ole ikinä onnistunut lättyjen paistamisessa, niin on aika kokeilla uudelleen ilman suorituspaineita.

Pitää ehkä ihan huolestua, jos keittiöhommat alkavat kiinnostaa - että kuinka paljon tässä olenkaan ihmisenä muuttumassa. Toisaalta suunta ei ole ihan huono ja tuleepahan ainakin tehtyä jotain sen sijaan, että istuisin tympeänä mössöttämässä juustovoileipiä. Paitsi että ne saavat minut kyllä enimmäkseen hyvälle tuulelle. Jos siis on hyvää leipää ja juustoa kaapissa.

Annoin lettutaikinan turvota oikeaoppisesti ja seurasin jännittyneenä sivusta sen kehitystä. Tuntui, että maailmani oli sopivan pieni sillä hetkellä. Sellaista tekemistä ihminen voi kaivata työviikon päätteksi ja suurien linjojen ajattelun tilalle. Muistin että meillä on sellainen rimpula kevytversio pikkulettupaistinpannusta ja päätin kokeilla sitä. Isojen räiskäleiden kääntäminen tuntui tässä vaiheessa harrastustani aika haastavalta ajatukselta. Säätelin keittolevyn lämpötilaa miedommaksi, kun meinasi alkaa tulla aika paljon käryä ja vähän mustavalkoisia lettuja liian nopeasti. Oli pakko laittaa liesituuletin häiritsemään idylliäni ja peittämään lauantaiaamun radio-ohjelmat.

Niitä minä kuuntelen lievittääkseni mökkikaihoa, koska radio kuuluu nimenomaan sinne mutta voi sitä kotonakin yrittää päästä tunnelmaan.


Meillä vieraisilla yökylässä ollut ystävä ja miesväki heräilivät sopivasti lettujen haisuun. Ensimmäiseksi minulta tiedusteltiin, että onko tulossa porukkaa kylään vai miksi lettuja paistelen. Tunsin itseni vallan kodin hengettäreksi, kun sain todeta että ihan tässä muuten vaan kun teki mieli kokeilla. Lopputulos hipoi nimittäin täydellisyyttä. Minun mittakaavassani. 

Ja koska sain mustavalkolettujen lisäksi aikaiseksi myös niitä kauniita yksilöitä, jaottelin ne hetisyötäviin ja myöhempiin. Jälkimmäiset halusin dokumentoida - turhamaisuuttani tietenkin. Eipä silti, siinä saattoi tulla vastaus valokuvaharrastuksen näkökulmien puutteeseen. Ruokakuvat! Ovathan ne jo joskus aiemminkin käyneet mielessä. Ihan ääneen pohdin, että jos aloittaisinkin sellaisen harrastuksen. Toisaalta, en pidä sosiaalisessa mediassa pyöriviä annoskuvia kovinkaan mielenkiintoisina. Siitä kehitin lisähaastetta, että jos - jos - alkaisin harrastaa ruokakuvia, niin näkökulma pitäisi olla ja sellaiseksi riittää minimissään se, että näyttää nätiltä ja minun näköiseltäni.

Alkoi siis armoton lavastus, heh. Siinä missä aamupalalettuja ronkittiin suoraan tiskipöydältä eilisten astioiden keskeltä, niin minä somistin pöydänkulmalle asetelmaa, jonka siis aioin valokuvata. Oikeastihan tuokin viikunahillo on hankittu jouluksi juustoja varten, mutta koska se näyttää sievän maalaisromanttiselta, niin päätyi kuvaan. Paremmilta letut maistuivat Pirkka-vadelmahillon kanssa.

Vaalipäivän kaakaodrinkeistä oli jäänyt jääkaappiin painekaasukermavaahtoa, jota silloin laiskuuksissamme ostettiin äänestyskävelyllä. Siitä sai tursotettua lisäelementtiä kuviin. Aika äkkiä lässähtää sen kauniit kiemurat. Lopulta lettujen päällä oli sellaista hillokermavelliä. Minä söin ne, koska ei se makua haitannut.

Vaikka tietoisesti harjoittelin hieman hämäriä kuvia ("ranskalaista maalaisromantiikkaa") järjestelmäkameralla, otin tottakai myös kännykkäkuvia, joilla elvistelin ystäville whatsappissa. Sain kommenttia, että on aika rokokoota noi astiat. No tietenkin! Ei kai räiskäleet näytä miltään naarmuisilla valkoisilla lautasilla, ja sitäpaitsi olen vanhanaikaisuuden ystävä.

Ilahduin lettuonnistumisesta niin, että taas tuli mieleen sekin että miten hauskaa voisi olla mökillä lavastaa ulos ruoanlaittopiste ja videokuvata siinä askaroimista. Minun piti kyllä tänä keväänä ja kesänä keskittyä puutarhanhoitoon, kun se viime vuonna vähän jäi. Että riittääkö taas kaikkeen aika. Toki, jos aamuvirkkuuteni jatkuu tällä mallilla, niin vapaapäivien vuorokausissa on aika paljon aikaa. Jääpi nähtäväksi. Olen sentään esiviljellyt vähän tomaattia huvikseni sekä yhden itäneen porkkanan. Laitoin sen multaan niin, että naatti jäi pinnalle ja katson mitä tapahtuu.

Nyt minä katson sillä silmällä viikonlopusta jäänyttä lirua punaviiniä. Meinasin nauttia sen jo tässä kirjoittelun ohessa, mutta tulikin ruokakuvavisio. Ei mikään omaperäinen, mutta koska jääkaapissa on nokare homejuustoa ja leipälaatikossakin jotain, niin voisin vielä ennen iltaan laskeutumista kokeilla ottaa välipalavalokuvan, ja tarvitsen siihen juurikin tuon puoli lasillista punkkua. Jos harjoittelisin sekä maalaisromanttista ilmaisua että modernia pohjoismaalaista pelkistämistä? Ottaisin niin kuin haasteen ja dokumentoisin juustokikkaretta eilaisilla alustoilla.

Pohjoismaalaiseen versioon välipalakuvasta voisi laittaa juomalasiin vaikka raikasta kurkkuviipaileilla koristeltua kuplavettä, eikös sellainen ole trendikästä. Niin että ranskalaisversion kuvaan siis ensin. Että saan sitten sen lavastuslasillisen nauttia ennen kuin väljähtyy.

Jos tämä talvivapaapäivien hömpötys saa jatkoa, niin voitte olla varmoja että palaan kertomaan siitä aika piankin. Mukavaa talvenselän taittumista myös teille, kaverit!

Lettuja tosiaan myös vallan hopealautasella! Hauskaa oli!


keskiviikko 3. tammikuuta 2018

Aina vaan lapsettaa.

Tänään kotona. Vahvasti kaunisteltu. Jouluroskat selän takana.

Hei, ystävät! Nyt tulee hirveetä löpinää! Minuahan tuskin voi enää kutsua bloggariksi, mutta ei se mitään. Ymmärsin sen jo viime vuoden keväällä kun en kehdannut hakea passia Puutarhamessuille. Palo kirjoittamiseen ja raportointiin ei tietenkään ole sammunut - kuten olen teille aikaisemminkin tämän sivuston hiljennyttyä kertonut. Se on vain vähän siirtynyt toisaalle, ja kuka tietää jos laulujen tekemisen ja videoharjoittelun inspiraatio tyrehtyy, ehkä palaan kunnolla tänne takaisin.

Tai jos tulee jokin massiivinen projekti, josta täytyy raportoida! Vähän niin kuin viime kesän aittaprojekti Ryötönperällä.

Aina juhlapyhinä tai muuten vain sesonkien vaihtuessa olette mielessäni. Vähintään. Tänään kirjoittelen tätä täällä oikein joutilaisuuttani uhkuen, sillä olen flunssassa ties monettako päivää. Mutta en niin raadollisessa taudissa, etten jaksaisi pitkästyä. Tämän räkätaudin aikana olen jo teroitellut kynää harjoitellen mm. lastenlaujujen kirjoittamista. Sitten päivitin yli puolen vuoden tauon jälkeen perillisblogiani. Sen jälkeen laitoin kummitytöille viestiä, että joululahjat ovat taas myöhässä postittamatta ja sitten olen kärttänyt Nuoruusystäviltä laulunaiheita. Niitä olen saanut aina pullopostista koti-ikävä -aiheisiin.

Seurankipeys nuhassa on joskus yllättävä! Älkääkä aliarvoiko merkitystänne, vaikka nyt tässä räkähommelin viimeisessä (toivottavasti!) aallossa tulin vieläpä tännekin kirjoittamaan. Syksyllä edellisessä nuhassa (Onpa niitä usein - vai meneekö aika vain nopeasti?) luin Sudeetilta saamaani kalastuskirjaa, se on ihan mahtava, mutta nyt se on mökillä:


Siihen on koottu oikein kaksi kirjaa samaan niteeseen, ja minä löysin kaikkea kiinnostavaa. Ihan kevättalven jäitäkin silmällä pitäen. Jos rakentaa itse sellaisia valon ja varjon leikkauspisteitä, niin saapi kaloja. Pilkillä vissiin, se on vielä opettelematta. On myös mahtavia askarteluohjeita! Piti tehdä kaverille joululahjaksi kruunukorkeista ja klapista suomustin, mutta sekin jäi. Teen sitten kesäksi, koska korkit odottavat mökillä työpöydälläni.

Kirjoitin toissapäivänä yhteen lastenlauluaihioonkin ongella olemisesta. Oli hauska tehdä tekstiä lapsen näkökulmasta - muistan kyllä omat kalareissuni Taatan kanssa mökkilutakossa. Poukkoilen tekstissä syvällisyydestä (Jumala) pinnallisuuteen (miksi kohossa on punaista ja valkoista) ja olin tosi ylpeä alustavasta lopputuloksesta. Mies sanoi, että niinhän minä poukkoilen kuulemma vieläkin. Jaa. Täytän tänä vuonna 44 vuotta. On lapsi vissiin vielä tallella ja hyvä niin. Kai.

Tässä on yksi esimerkki siitä, ajalta ennen tätä nuhaa:

Kuvien laatu on kännykkätasoa, pahoittelen.
Mökillä joululomalla oli märkää lunta. Nuoruusystävä puolisoineen oli tehnyt kuulemma 160 cm korkean lumilyhdyn. Minun piti jotenkin pistää paremmaksi ja tehdä edes "jotain". Askartelin lumisen lyhtytelineen. Harvoin olen toivonut, että mökki olisi tien varressa, mutta nyt toivoin. Sen verran ylpeä olin aikaansaannoksestani. Sen näki kolme ihmistä. Minä, mies ja Nuoruusystävä. Minä monta kertaa, muille riitti yksi.

Joskus on kiva askarrella katovasta aineksesta, niin ei jää lopputulos nurkkiin pyörimään sesongin vaihtuessa.

Viikon mittaiseksi meinattu maaseutujoululoma typistyi lyhyemmäksi kaupunkisyistä. Yksi oli se, että jouluaattona meitä kaipasi niin moni vielä etelässä. Sitten kun piti joulupäivänä lähteä, aloin murehtia kissoja. Niiden piti tulla mukaan. Kummatkin ovat jo vähän hoippuvaisia, vaikka hyvässä kunnossa olevia hippiäisiä - mutta silti tuntui että vajaan viikon mökkiloman vuoksi heiveröisten kissojen autossa yököttäminen olisi ollut epäeettistä. Käytin joulupyhää kissanhoitoringin kokoamiseen ja lähdettiin vasta tapanina ja palattiin jo ennen vuodenvaihdetta.

Tänä keväänä - jos elävät - Heljä-kissa täyttää 20 vuotta ja Tumppi 18. Joten ehtoopuolella ollaan, ja joka päivä katson sillä silmällä, että onko se viimeinen. Vielä ovat arkea haitanneet krempat menneet ohi, ja joka kerta pelätessäni (jos jompi kumpi ei hetkellisesti syö tai kävele normaalisti) minä itken silmät päästäni. Kestääköhän tätä vielä montakin vuotta? Täytyy sanoa, että olen onnekas kun joululoman aikana kissoja katsomassa kävi joka päivä joku kaksi kertaa - aina eri ihminen! (Siten en ikään kuin kuormittanut tavallaan ketään liikaa.) Olen hoitanut kissarinkiä hyvin näköjään. Jotain tehnyt elämässä oikein, vaikka välillä tuntuu että puuhailen itse aivan täysin toisarvoisia asioita:


Joo, tuo ylläoleva kuva littyy todella lapselliseen videoharjoitteluun Nuoruusytävän kanssa maalla.
Oli määränä tehdä muille kaverille Last Christmas -tyyppinen video, ja tehtiinkin. Mutta editointivaihe meni sellaiseksi nauramiseksi, että voimat loppuivat ennen joulua tuloksen loppuunsaattamista ajatellen. Siinä juurikin on opittavaa, joka asiassa. "Luominen" on jumalattoman kivaa, mutta jos meinaa "tuottaa" asian finaaliin, niin se vaatii jo asennetta. Sitä minulla ei vielä ole riittävästi.

Toistaiseksi se ei haittaa, mutta joskus harrasteet tuntuvat jo sen verran vakavilta - tai vähintäänkin kunnianhimoisilta - että olisipa se hienoa saada edes yksi laulu, yksi video tai kirja aivan niin kuin oikein loppuun. Valmiiksi! Toisaalta, on niin mukavaa vain tehdä. Mahtava vastapaino arkeen, kun palkkatöissä on kuitenkin käytävä.

Sielläkin kyllä nauretaan. Minun piti jo pari kuukautta sitten raportoida teille siitä, miten - ja nyt kristilliset ystäväni, minäkin kuulun kirkkoon, älkää pahastuko - leikittiin ajatuksella, jos minun työpaikallani nuorison edustajana olisi ollut asiakkaana Jeesus eli Jesse. Kuinka asiakastietojärjestelmään olisi kirjattu: "Soitettu isälle, meni vastaajaan, jätetty soittopyyntö. Soitettu äidille, ei vastannut." Tämä tuskin näillä kahdella lauseella aukeaa teille, mutta kuvaa toivottavasti sitä, miten minä tämän kaiken harrastamisen keskellä en ole lakannut tykkäämäästä oikeastakaan työstäni. Vaikka vähän sillä silmällä maaseututyömahdollisuuksia jo katsonkin. Voi olla, että tänä vuonna on aika vaihtaa maisemaa. Nimenomaan maisemaa, ei työtä. Saas nähdä, uskallanko. Vakituinen ihana työpaikka on aikamoinen turva.

Syksyllä mökkimakkariin tunnelmaa. Nyt haaveilen kesäverhoista jo.

Viime vuonna tein tietoisen päätöksen ja kävin mökillä niin paljon kuin vain saatoin, opetellakseni myös niin sanottua arkea siellä. Vietin yksinäisiä sunnuntai-iltoja lokakuun hämärässä, vaikka olisin voinut matkustaa silloin kaupunkiinkin. Opettelin sitä tunnelmaa, johon varsinainen tunnelmointi ei liity. Ajattelin, miltä tuntuisi aamulla raapata auto (jos sellainen olisi) ja ajaa kymmenien kilometrien päähän töihin. Söin spagettia suoraan kattilasta ja katsoin netistä rikossarjoja sen sijaan, että olisin lotrannut punaviinin kanssa saunarannassa.

Mutta sen nyt siitä. Voi olla, että tämä suunnitteluvaiheeni kestää kauankin. Vuosia. Sain siihen todellista kannustusta - tai siis olen saanut moneltakin suunnalta - esimerkiksi äidin nuoruusystävältä, joka kertoi että kokee olevansa nyt liian iäkäs tekemään samaa siirtoa, josta minä nyt haaveilen. Potki oikein persiille meikäläistä ja komensi muuttamaan maalle jos kerran mieli tekee.

Jos minä sen siirron teen, niin varmasti alkaa uusi aalto blogissa! Niin pitkät ovat illat keskellä metsää... Onpi aikaa kirjoitella. Loputtomia jaarituksia huviksenne. Tippuu ne vähätkin lukijaluvut, joilla tosin ei koskaan ole minulle ollut suurta merkitystä.

Onpa ihanaa pölistä teille pitkästä aikaa. Toivottavasti joku teistä vielä on linjoilla. Olisin tarvinnut Keskeneräisen valkosipulijuttuja taas, Rautalinnun elämänohjeita ja apua pohojalaasuuteen, Tarun loputonta viisautta, Punaisen Pihlajan esteettisyyttä siivouspäivien inspiraatioksi ja valokuvaukseen, ja Tampereen ystävälle en vieläkään ole toimittanut yhtä taulua! Ennekin oli flunssassa lomalla, tulkitsin. Ja mitä kaikkea teille kuulukaan, ystävät. Vanha jäärä lienee vieläkin jäärä, ja minä vaan olen tällainen passiivinen blogikaveri. Toivottavasti uskotte, että merkityksenne on suuri.

Oma mokani, kun olen ollut poissa. Minä sain Heikki Salon kirjan joululahjaksi, ja se vei paljon huomiotani lomalla, mutta toimi myös innoituksen lähteenä. Ihana! Vaikka ehkä harmittikin se kohta, jossa todettiin laulujen kirjoittamisesta tulleen joka ihmisen huvi. Olen siis jälleen tavallinen. Olkoon niin sitten.

Onkohan tämä meidän formaattimme miten tulossa tiensä päähän? Mitä ajattelette? Minä toivon, että ei, vaikka videojuttuja suunnittelenkin. Sekin vaan on niin hauskaa. Mutta kuka keski-ikäinen sitä nyt ihan omalla naamallaan tekisi ja kuka jaksaa katsoa puhuvaa päätä? Puhuva pää ei tule olemaan - jos joskus oikeasti videohommaan huvikseni päädyn, todellakaan minun juttuni. Johtuu epävalokuvauksellisuudestani ja siitä, että puhuminen ilman kuvaa on aika epäkiinnostavaa. 

Ehkä kuvaan teille videovarpaita loputtoman jaarituksen kanssa? hehe. Nyt taitaa alkaa kuume taas nousta, kun jutut muuttuvat väsyneiksi.

Tässä teille hössönhössön videokatsaus viime vuoteen: